Taistelua transfobiaa vastaan - transfobian vastainen päivä 17.5.2021

Maanantaina 17.5. vietetään transfobian vastaista päivää.

Niin sanotulle tavalliselle tallaajalle sana transfobia tarkoittanee muihin fobioihin verrattavaa irrationaalista kauhua, pelkoa tai vastenmielisyyttä, tai suoraa väkivaltaa transsukupuolisia kohtaan. Transfobia tarkoittaa kuitenkin muutakin. Fobinen käyttäytyminen voi ilmetä mitätöintinä, vähättelynä, poissulkemisena, häirintänä tai syrjintänä. Transfobia rinnastuu seksismin ja rasismin kaltaisiin ilmiöihin.  Kuten brittiläinen TransActual-sivusto asian määrittelee, transfobiaa on myös esimerkiksi se, jos kannattaa tiukkoja rajoituksia transihmisten terveydenhoidolle.

Gender critical eli sukupuolikriittiset ovat kasvava ilmiö erityisesti Isossa-Britanniassa, ja täällä Suomessakin se näkyy erilaisilla keskustelualustoilla. Omasta mielestään he eivät ole transfoobikkoja, vaan realisteja. LGB Alliance on yhdistys, jonka ovat perustaneet nämä sukupuolikriittiset, ja he väittävät ajavansa homojen, lesbojen ja biseksuaalien oikeuksia, mutta tähän mennessä he ovat keskittyneet lähinnä kampanjoimaan transihmisten oikeuksia vastaan. Nyt myös Suomeen on tällä viikolla perustettu LHB-liitto, joka seuraa edellisen jalanjäljissä. 

Transfobian vastaisen päivän kunniaksi ajattelin käydä hieman läpi heidän perustelujaan sille, miksi he eivät ole transfobisia, vaan realisteja. Olen nyt joitakin vuosia seuraillut heidän kirjoitteluaan, ja yrittänyt ymmärtää, miten he ajattelevat. En ole onneksi ainut, joka tätä on miettinyt, joten voin tukeutua esimerkiksi Kim Hipwellin kirjoitukseen. Kim tiivistää gender criticalien ydinuskomukset seuraaviin kolmeen (vapaa käännös, yritän välttää vaikeita termejä):

1. Gender eli sukupuoli-identiteetti on termi, jonka olemassaolon he pyrkivät kieltämään. Tämä johtuu siitä, että ilman sukupuoli-identiteetin käsitettä transsukupuolisuutta ei voida tyydyttävästi selittää, ja sehän heille sopii. 

2. Sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin ilmaisu on sukupuolikriittisten mielestä kuin irrotettava kuori, jolla ei ole yhteyttä sukupuoli-identiteettiin (eihän sillä voi olla, koska sitä ei ole olemassa heidän uskomuksensa mukaan). Tämän ydinuskomuksen avulla voidaan selittää transihmisten sukupuolen ilmaisu vilpilliseksi, epärehelliseksi.

3. Ainoastaan binäärinen sukupuolijaottelu on pätevä, jolloin ihmisiä ei tarvitse jakaa eri ryhmiin sukupuoli-identiteetin perusteella.

----------

1. Kim käyttää tämän uskomuksen kohdalla termiä ontologia (olevaisen perimmäisen olemuksen tutkiminen).

Mitä transsukupuolisuus perimmältään on? Transsukupuolisuuden määritelmä edellyttää käsitteen sukupuoli-identiteetti määrittelyä, koska transsukupuolisen ihmisen sukupuoli-identiteetti ei vastaa hänen syntymässä määriteltyä sukupuoltaan, eli hän kokee sukupuoliristiriitaa syntymässä määriteltyä sukupuolta kohtaan. 

Sukupuoli-identiteetti tarkoittaa ihmisen omaa sisäistä ymmärrystä sukupuolestaan tai sukupuolettomuudestaan.  Esimerkiksi, kun ihminen havainnoi sukupuolensa kehonsa piirteiden perusteella, ja se johtaa ymmärrykseen sukupuolesta, syntyy sukupuoli-identiteetti.  

Jos kyseenalaistaa sukupuoli-identiteetin olemassaolon, kyseenalaistaa samalla kaiken muunkin sellaisen olemassaolon, joka on ihmisen oma ymmärrys asiasta. Jos väittää, että sukupuoli-identiteettiä ei ole olemassa, väittää samalla, että ihminen ei ymmärrä olevansa jotain sukupuolta. 

On olemassa sukupuoli-identiteetti "agender", joka tarkoittaa kirjaimellisesti sukupuoli-identiteetitöntä sukupuoli-identiteettiä, suomeksi lähinnä oleva termi lienee muunsukupuolinen. Sukupuolikriittiset eivät kuitenkaan julistaudu agendereiksi, vaikka he sanoisivat, ettei heillä ole sukupuoli-identiteettiä, koska silloinhan he olisivat itsekin transihmisiä. Sen sijaan he uskovat paradoksiin "Minulla ei ole sukupuoli-identiteettiä, mutta olen nainen."

Jotta tämä paradoksaalinen väite voisi pitää paikkansa, olisi hyväksyttävä, että mies ja nainen voidaan määritellä täysin ilman psykologista korrelaatiota. Kehon eli biologian/fysiologian ja mielen eli psykologian pitäisi siis olla toisistaan täysin erilliset. Väitteen esittäjä ei siis omaa subjektiivista käsitystä itsestään joko miehenä tai naisena. Tämä kuulostaa melko originellilta jos sitä miettii esimerkiksi jonkin muun kehoon liittyvän asian yhteydessä, esimerkiksi nälän. "En koe nälkää, mutta havainnoin kehoni biologista tilaa ravitsemuksellisen riittävyyden perusteella." On tietysti olemassa tilanteita ja tiloja, joissa ihminen ei havaitse kehonsa nälkäviestejä, tai joissa muutoin ihmisen biologiset ja psykologiset viestit ovat ristiriidassa keskenään, mutta vapaaehtoisesti tällaista valintaa ei pysty tekemään.

Ihminen voi ymmärtää sukupuolensa joko kehon biologiasta tai sukupuoli-identiteetistä käsin, ja molemmat näkökulmat sisältävät sukupuoli-identiteetin. Nämä näkökulmat eivät ole mitenkään luontaisesti ristiriidassa keskenään. Suurimmalla osalla ihmisistä nämä käsitykset ovat keskenään yhteneväiset, eikä ristiriitaa ole, jolloin on ymmärrettävää, että sukupuoli-identiteetti erillisenä käsitteenä sukupuolesta tuntuu turhalta, mutta olemassa se silti on.

Yksi sellainen selitys transsukupuolisuudelle, joka ei sisällä sukupuoli-identiteettiä, on autogynefilia. Tätä selitystä sukupuolikriittiset mielellään käyttävätkin näkemystensä perustelemiseksi. Autogynefiili tarkoittaa miestä, joka kiihottuu seksuaalisesti ajatuksesta itsestään naisena. Se on seksuaalinen parafilia, joka on laajasti lääketieteen ja transyhteisön hylkäämä. Tällä selityksellä on kuitenkin kätevä perustella, miksi transnaiset tulisi sulkea pois naisten tiloista, koska hehän ovat siellä vain kiihottuakseen (tai jotain sinne päin). Julia Seranon artikkeleista voi lukea lisää.

Toinen tapa yrittää välttää viittauksia sukupuoli-identiteettiin on sukupuolidysforian diagnoosiin sen sijasta. Ajatuksena on, että dysforia voidaan havaita objektiivisemmin. Kim viittaa Debbie Haytoniin esimerkkinä tästä ajattelusta. Debbie Hayton on transnainen, joka näkyvästi kampanjoi transfobisten riveissä, koska hän on sitä mieltä, että biologinen sukupuoli on tärkeämpi kuin sukupuoli-identiteetti. Kimin viittaus Haytoniin on tämä mielipidekirjoitus, jossa hän perustelee, miksi lakien tulee perustua fyysiseen todellisuuteen eikä tunteisiin. Kim toteaa, että koska on olemassa transihmisiä, joilla ei ole sukupuoliristiriitaa, perustelu ei ole pätevä. Lisäksi sukupuolidysforia ei ole objektiivisesti havaittavissa ja mitattavissa oleva asia, vaan se selvitetään subjektiivisin menetelmin eli kysymällä ihmiseltä itseltään, miten hän asian kokee. Eli jotta sukupuolidysforia voisi olla sukupuoli-identiteetistä vapaa selitys, olisi oltava keino diagnosoida sukupuolidysforia ilman subjektiivista kyselyä, ja tällaista ei ole olemassa. (Jonkin verran aivotutkimuksia on tehty, ja jotkut tutkimukset ovat löytäneet transihmisten aivoista merkkejä transsukupuolisuudesta, mutta luotettavia tuloksia ei vielä ole.)

Jäljelle jää vielä yksi keino välttää viittaus sukupuoli-identiteettiin, eli selitys että transihmiset ovat hämmentyneitä, harhaisia, tai valehtelijoita. Silloinhan transihmiset ovat vain mieleltään sairaita biologisen sukupuolensa edustajia. Transihmisyyttä ei ole olemassa, paitsi sairautena. Sukupuolikriittiset manifestoivat tätä uskomustaan mm. väärinsukupuolittamalla transihmisiä, tai kuvailemalla transnaista "transidentifioituvaksi mieheksi". Tähän uskomukseen perustuu myös heidän väitteensä, että transihmisiin kohdistuva eheytysterapia on toimiva hoitomuoto, koska se parantaa heidät tästä harhasta

Toinen transihmisten harhaisuuteen ja eheytykseen liittyvä väite on, että transihmisten sukupuoli-identiteetin hyväksyminen on pakotettua eheytysterapiaa homoille ja lesboille, jotka joutuvat muuttamaan seksuaalista suuntautumistaan, tai että homoiksi tai lesboiksi kasvavat nuoret "eheytetään" transsukupuolisiksi. Esimerkkinä tästä Kim linkkaa Kathleen Stockin artikkelin , ja vastapainoksi Kim suosittelee tutustumaan Christa Petersonin vasta-artikkeliin. Lisäksi Kim linkkaa mielenkiintoiseen Aleandro Zanghellinin artikkeliin, josta löytää runsaasti vasta-argumentteja sukupuolikriittisten uskomuksille. 

Lyhyesti ilmaistuna Stock siis väittää, että mikäli lesbo hyväksyy transnaisen sukupuoli-identiteetin, lesbosta tuleekin heteroseksuaalinen (koska transnainen on biologisesti mies). Sanat homo ja lesbo menettävät merkityksensä, kun niillä ei voida enää kuvata seksuaalista kiinnostusta samaa (biologista) sukupuolta olevaan henkilöön. Logiikka ei toimi, jos sukupuoli-identiteetin käsite hylätään. Mutta jos se hyväksytään, logiikka toimii. Ongelma on siis täysin keksitty, koska sukupuoli-identiteetti on olemassaoleva ilmiö, kuten alussa todettiin.

Radikaalit feministit Janice Raymond ja Sheila Jeffreys ovat jo kauan sitten kirjoissaan "The transsexual empire" ja "Gender hurts" julistaneet, että ilman sukupuoli-identiteettiä transsukupuolisuutta ei ole olemassa. Tämä ei ole pelkkää teoriaa, sillä esimerkiksi Unkarin valtio on saattanut voimaan lain, jonka mukaan syntymätodistukseen merkittyä sukupuolta ei voi muuttaa.

2. Tämän uskomuksen kohdalla Kim käyttää termiä mereologia (osien ja kokonaisuuden suhde). 

Sukupuolen ilmaisu sisältää kaiken yksilön toiminnan ja käyttäytymisen, jolla hän ilmaisee itselleen ja muille olevansa nainen, mies tai jotain muuta. Näitä ilmaisun tapoja ovat esimerkiksi vaatetus, muu ulkonäkö, puhetyyli, ilmeet ja eleet. 

Sukupuolikriittisessä uskomuksessa tämä sukupuolen ilmaisu on sukupuoli-identiteetistä irrallinen, kuin simpukan kuori, joka ei välttämättä ole yhteydessä ihmisen sisimpään. Kuoren voi ottaa pois ja vaihtaa toiseen. Näin voidaan tehdä tietoisesti esimerkiksi siinä tarkoituksessa, että halutaan herättää huomiota, järkyttää, rikkoa rajoja tai tabuja, jne. Sisimmän sijaan sukupuolen ilmaisu ohjautuu ulkoa päin, eli yhteiskunta ja sosiaaliset normit ohjaavat sukupuolen ilmaisua.

Sukupuoli-identiteetit voidaan siis poistaa hylkäämällä nämä sosiaaliset normit. Esimerkiksi lasten vaatteiden ja lelujen sukupuolineutraalius tähtää tähän. Sekä sukupuolikriittiset että transihmiset voivat olla samaa mieltä siitä, että kuluttamisen suhteen sukupuolineutraalius on tavoiteltavaa, mutta toiset tavoittelevat sillä sukupuolten tasa-arvoa ja toiset sukupuolen häivyttämistä, jotka ovat täysin eri asioita. 

Jos ajatellaan kuitenkin, että sukupuolen ilmaisu on tiiviisti kytköksissä sukupuoli-identiteettiin niin, että se on osa ihmistä eikä ulkoapäin ohjattu vaihdettava kuori, siitä tulee vilpitöntä. Esimerkiksi musliminaisen huntu tai skottilaisen ruudullinen asu ovat merkkejä tietynlaisesta uskonnollisesta tai kansallisesta identiteetistä, joita luontaisesti pidämme vilpittöminä. Miksi sama ei pätisi sukupuolen ilmaisuun? Sukupuolen ilmaisua ei myöskään voi oikein välttää.

Sosiaaliset konstruktiot ovat osa materiaalista todellisuutta. Ne ilmenevät tavoissamme ja laeissamme, ja luovat mahdollisuuksien ja rajoitusten ympäristön, jossa mieli ja keho kehittyvät aivan kuten fyysinen maailmakin kehittyy. Sosiaalisista konstruktioista voi tulla meille yhtä materiaalisia kuin raaka fyysisyys; ne voivat muokata mieltämme ja aivojamme. Tällaisia sisäistettyjä konstruktioita ei saa "pois päältä" - esimerkiksi luku- ja kirjoitustaitoa.

Emme suoraan ymmärrä maailmaa, vaan lähinnä tulkitsemme sitä ja opimme toimimaan siinä. Jokaiselle muodostuu oma henkilökohtainen tulkinta ympäristöstä. Fyysisten, henkisten ja sosiaalisten tulkintojen välillä ei ole eroa, vaan ne kaikki yhdessä muodostavat kokonaisuuden, tulkintamme todellisuudesta.

Sukupuolikriittisestä näkökulmasta katsottuna sukupuolen ilmaisu vaihdettavana kuorena rakentaa transsukupuolisen sukupuolen ilmaisun stereotyypin esittämisenä. Se on valheellinen, päälle puettava rooli. Tämän näkökulman voi huomata vääräksi, jos kuuntelee transihmisten kertomuksia elämästään - miten he ovat joutuneet tekemään suuriakin uhrauksia oman näköisensä elämän vuoksi, ja kärsimään yhteiskunnan ja läheisten hyljeksintää. Tällaisen elämänmuutoksen takana ei voi olla muuta kuin vilpitön ja vahva sisäinen tekijä.

Mikäli sukupuolen ilmaisun vilpittömyys hylätään, mikään ei erota transihmisen sukupuoli-identiteetin ilmaisua cis-ihmisen sukupuolistereotypioiden esittämisestä - transnainen Lili Elbeä ei erota drag queen Lily Savagesta (Paul O´Gradyn hahmo). Cismiesten käyttäminen transnaisten roolissa elokuvissa vahvistaa tätä käsitystä, kuten Disclosure-dokumenttielokuva meille kertoo.

Myös transihmisten lääketieteellisten hoitojen vaatimukset on helppo ohittaa ja mitätöidä, jos uskoo heidän sukupuoli-identiteettinsä ilmaisun olevan vilpillistä. Tällöin heidän olisi vain hylättävä tämä vilpillinen kuori ja hyväksyttävä oma fyysinen kehonsa. Tällä logiikalla voisimme luopua lääketieteestä kokonaan ja tyytyä kaikki siihen, mitä olemme luonnolta saaneet.

3. Tästä uskomuksesta Kim käyttää termiä monismi (ykseysajattelu). Tämän sukupuolikriittisen uskomuksen mukaan vain biologinen sukupuolijaottelu on todellista, ja siksi ei tarvita muita, kuten esimerkiksi sukupuoli-identiteetin perusteella tapahtuvaa jaottelua.

Biologian materiaalinen todellisuus vastaan sukupuoli-identiteetin epätodellisuus - tämä vastakkainasettelu on polttoainetta laajalle rintamalle kiihkoilua ja fanaattisuutta.

On olemassa ilmiö nimeltä transhumanismi, uskomus että ihmiset vapautuvat biologian ja sukupuoli-identiteettien kahleista uuden teknologian avulla. Sukupuolikriittiset hylkäävät tällaisen ajattelun, koska heille on tärkeää säilyttää se, "mikä on ihmiselle luonnollista", eli traditionaalinen sukupuolen binäärisyys. Tämän vuoksi sukupuolikriittisten ja äärioikeiston sekä evankelisuskonnollisten ryhmien retoriikka on osittain yhtenevää. Sukupuolikriittisten mielestä transihmiset ovat osa transhumanismia, kun taas äärikonservatiivien mielestä myös ehkäisy ja hedelmöityshoidot ovat transhumanismia. 

Sukupuolikriittiset tuntuvat olevan tyytyväisiä, että joku muukin on heidän kanssaan samaa mieltä transihmisistä, vaikka nämä mainitut ääriryhmät uhkaavat myös naisten oikeuksia, kuten esimerkiksi Puolassa on jo tapahtunut.

Mainittujen ääriryhmien ja sukupuolikriittisten äänet yhtyvät myös yhä lisääntyvässä retoriikassa naisten sukupuoliperusteisten oikeuksien (women's sex-based rights) puolustamisesta. Nämä oikeudet ovat sukupuolikriittisten mukaan vuosisatoja kestäneen taistelun tulosta. Fraasi on kuitenkin vasta muutaman vuoden vanha, ja pohjimmiltaan poliittinen "dogwhistle" - päältä katsoen järkevä ja kohtuullinen, koska se vaikuttaa anti-seksistiseltä, mutta se viestittää tietyn asennoitumisen, jonka asiaan vihkiytyneet tunnistavat. Korostamalla sukupuolta sukupuoli-identiteetin kustannuksella, palauttamalla kysymyksen biologiaan, viestitään että transihmisten ja naisten oikeudet ovat keskenään ristiriitaiset. Tämä merkitsee ajattelutapaa, jossa transihmisten tasa-arvoisia oikeuksia ei pitäisi vahvistaa laein.

Jotta jonkun ihmisryhmän oikeudet olisivat ristiriidassa toisen ihmisryhmän oikeuksien kanssa, pitäisi oikeuksien olla nollasummapeli: jos joku voittaa, joku toinen häviää. Mutta mikäli tavoitteena ovat yhtäläiset oikeudet, eikä jonkun ryhmän nostaminen toisen edelle, nollasummapelin säännöt eivät päde. Jos väittää, että yhden ihmisryhmän yhtäläiset oikeudet ovat ristiriidassa toisen ryhmän yhtäläisten oikeuksien kanssa, puolustaa epätasa-arvoa tai status quon hajottamista. Toisin sanoen, kannattaa rotuerottelun tyyppistä järjestelmää.

Sukulainen tälle "sukupuoliperusteisten oikeuksien" fraasille on "sukupuolen häivyttäminen" tai "samaan sukupuoleen kohdistuvan seksuaalisen kiinnostuksen häivyttäminen". Sukupuolikriittiset tahot syyttävät transihmisiä myös näistä. Nämä ovat sukua fasistisille ja rasistisille vähemmistövastaisille puheille. Niissä puhutaan, miten he saastuttavat ja tekevät asiat epäpuhtaiksi, valloittavat tilat ja termit itselleen, häivyttävät perinteet, ja niin edelleen. Ilmeisten ennakkoluulojen selkiinnyttyä on helppo nähdä, miten pinnallista heidän "järkevyytensä ja kohtuullisuutensa" on.

Sukupuolikriittiset ilmaisevat huolensa siitä, että sukupuoliperusteisten oikeuksien kohdalla sukupuoli-identiteetin korostaminen biologisen sukupuolen sijaan aiheuttaa haittaa. On kuitenkin vaikea löytää selkeitä ja hyvin perusteltuja haittoja, joita tämä aiheuttaisi. Kim käy artikkelissaan läpi Kathleen Stockin listauksen tällaisista haitoista.

Ensimmäinen haitta Stockin listalla on, että menetettäisiin ymmärrys naisten alttiuteen kokea seksuaalista väkivaltaa. Stock siis olettaa, perusteettomasti, että biologia selittää tämän ilmiön. Tämä on kuitenkin välinpitämätön ja väsynyt oletus, jolle ei ole todisteita. Todisteita sen sijaan on sille, että transihmiset ja erityisesti transnaiset kohtaavat seksuaalista väkivaltaa paljon enemmän kuin cisnaiset. Tämä ei johdu biologiasta, vaan sosiaalisista rakenteista.

Toinen Stockin väite on, että menetettäisiin ymmärrys naisten alttiuteen sairastua anoreksiaan ja itsetuhoisuuteen. Kim kysyy, miten nämä liittyvät biologiaan, ja eivätkö psykologiset ja sosiaaliset tekijät liity Stockin mielestä näihin ilmiöihin lainkaan. Todisteet osoittavat jälleen päinvastaista, eli transnaiset kokevat näitä enemmän kuin cisnaiset.

Kolmas Stockin väite on, että menetettäisiin ymmärrys naisten alttiuteen tietyille syöpäsairauksille. Biologia ei kuitenkaan selitä täysin näitäkään. Transnaiset voivat sairastua rintasyöpään, koska he saavat estrogeeniä. Inklusiivinen kielenkäyttö lääketieteessä saa sukupuolikriittiset joskus raivon partaalle.

Transihmisen biologinen sukupuoli ei kerro koko totuutta lääketieteessä, se on vain osa sukupuolen kokonaisuudesta. Hormonihoito on useissa tapauksissa paljon tärkeämpi tieto kuin henkilön syntymäsukupuoli.

Stockin neljäs väite on, että tilastot vääristyvät, jos ihmiset tilastoidaan sukupuoli-identiteetin eikä biologisen sukupuolen mukaan. Stock ei kuitenkaan anna konkreettisia esimerkkejä siitä, millaisia vaikeuksia tämä aiheuttaisi. Transihmisiä on sen verran vähän, että suuria vääristymiä ei synny. Eikö silloinkin synny vääristymiä, jos transihmiset tilastoidaan biologisen sukupuolen mukaan? Tämä varmaan riippuu siitä, mitä tilastoja tarkastellaan ja missä tarkoituksessa.

Biologiseen sukupuoleen vetoaminen ainoana oikeana materiaalisena todellisuutena vertautuu rasistisiin, seksistisiin, ableistisiin ja homofobisiin ideologioihin siitä, että luonnonlaki määrää jotain. Sukupuolikriittisten väite kahdesta sukupuolesta vaikuttaa yksinkertaiselta, mutta sukupuolen määräytyminen on kaikkea muuta kuin yksinkertaista.

Vaikka intersukupuolisuutta on monenlaista, ja heitä on vähän, se ei tietenkään ole kolmas sukupuoli, aivan kuten sukupuolikriittiset sanovat. Mutta mitä enemmän intersukupuolisuudesta tiedetään, sitä enemmän tiedetään ihmisen sukupuolen määräytymisestä, ja sitä selvemmäksi käy, että jako kahteen sukupuolikategoriaan ei ole mikään luonnontieteellinen totuus. Ihmiset ovat asettaneet sukupuolten rajat johonkin kohtaan, ja nuo rajat eivät ole niin selkeät kuin peruskoulun biologian tunnilla on opetettu. Jos sukupuolen biologinen binäärisyys asetetaan ohjaavaksi, intersukupuolisilla ei olisi oikeutta sukupuoli-identiteettiin. 

Sukupuolen spektri ei ole kaksiulotteinen jana, jolla sukupuoli voi olla jotain miehen ja naisen välissä, vaan se on moniulotteinen avaruus. (Verrataan vaikka väreihin: valkoisen ja mustan välissä on eri sävyisiä harmaita, mutta sukupuoli ei ole mustavalkoinen, vaan sisältää kaikki värit ja sävyt.) Sukupuolikriittisten katsantokannassa mies- ja naissukupuoli ovat toisilleen vastakkaiset ja toisiaan täydentävät (musta ja valkoinen), ja sen vuoksi sukupuolen ajatteleminen spektrinä on heille vaikea. Heidän mielestään intersukupuolinen on aina joko nainen tai mies, mutta tämä ei ole totta. Tällainen ajattelu on myös intersukupuolisten lasten kirurgisten leikkausten takana - heidän kehonsa pakotetaan jompaan kumpaan sukupuoleen. Tällainen toiminta hävittää ihmisen luonnollisen sukupuolen moninaisuuden. Ironista kyllä, sukupuolikriittisten mielestä sukupuoli on muuttumaton, eikä sitä voi leikkauksilla muuttaa.

Biologisen sukupuolen olemassa oloa ei kielletä, eivätkä kaikki ihmiset ole intersukupuolisia, mutta sukupuolikriittisten vetoomukset "perusbiologiaan" ja maalaisjärkeen eivät perustu tieteeseen, vaan ne ovat ideologisia. Luokitusjärjestelmä, joka pakottaa kaikki ihmiset kahteen kategoriaan - joissakin tapauksissa pakollisten kirurgisten toimenpiteiden kautta, joissakin tapauksissa kirurgisista toimenpiteistä huolimatta - voi olla vain ideologiaa, joka on monelle ihmiselle haitallinen.

Binäärisen sukupuolijaon päteminen sukupuoli-identiteetin sijaan osoittautuu riittämättömäksi selitykseksi myös silloin, kun tarkastellaan sukupuoli-identiteetin muuttumista eri kulttuureissa ja eri aikoina. Useat kulttuurit ja aikakaudet tuntevat useampia sukupuoli-identiteettejä kuin kaksi.

Eri kulttuureissa ja aikakausina ilmenevät binäärin ulkopuoliset sukupuoli-identiteetit ovat toisistaan erillisiä ja omaan kulttuuriinsa ja aikaansa sidottuja, eikä niitä voi suoraan verrata länsimaisiin kulttuureihin ja tähän hetkeen. Näiden sukupuoli-identiteettien olemassaolo kuitenkin todistaa, että sukupuoli-identiteetin käsitteessä on paljon kirjavuutta.

Sukupuoli-identiteettien määrää tärkeämpi kysymys on, onko käytettävä luokittelujärjestelmä käytännöllinen vai ei, ja kuvastaako se todellisuutta - käyttävätkö ihmiset sitä. Koska on olemassa kulttuureja, joissa useampi sukupuoli-identiteetti on kulttuurinen normi, se on käytännöllinen. Länsimaisissa kulttuureissa yleistynyt kolmas pronomini "they" kertoo, että myös länsimainen kulttuuri kaipaa binäärin jaottelun muuttamista. 

Yritys asettaa malli, jossa on vain kaksi sukupuolta, eikä ollenkaan sukupuoli-identiteettiä, ei ole vapauttava, vaan painostava fantasia, visio kurinalaisesta maailmasta, jossa transsukupuoliset, ei-binäärit ja intersukupuoliset ihmiset eivät ole olemassa.

----------

Kuten Kim toteaa loppusanoissaan, sukupuolikriittisten uskomukset kierrättävät vanhoja homofobisia ja rasistisia kielikuvia. Vaikka ne voivat kuulostaa pintapuolisesti järkeviltä ja kohtuullisilta, ne eivät kestä lähempää kriittistä tarkastelua. Voisi jopa kysyä, uskovatko ihmiset näihin aivan tosissaan - mutta onko se mikään ihme nykymaailmassa, jossa rokotevastaisuus, ilmastonmuutosvastaisuus ja kaikenlaiset salaliittoteoriat kukoistavat. 

Kim toteaa, että seksismin lopettaminen ei edellytä sukupuolen tai sukupuoli-identiteetin häivyttämistä, niin kuin ei nälänhädän lopettaminen edellytä ruokahalun häivyttämistä tai antirasismi ei edellytä etnisyyden hävittämistä. Sukupuoli-identiteetin kieltämisen sijaan on hyödyllisempää luopua sen käyttämisestä sosiaalisen kontrollin välineenä ja muuttaa se voimaksi, jonka avulla voidaan murtaa cisnormatiiviset tukahduttavat rakenteet.

Sukupuolidysforian affirmatiivinen hoitaminen

Olen kirjoittanut aiheesta runsaasti aikaisemminkin, mutta viime aikoina olen törmännyt useissa paikoissa mielipiteisiin ja jopa asiantuntija-artikkeleihin ja tutkimuksiin, jotka kyseenalaistavat affirmatiivisen hoidon hyödyt, joten päätin tarttua aiheeseen uudelleen.

Aikaisemmat kirjoitukseni: 

Myyttejä, väärinkäsityksiä ja valeita sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista - Brynn Tannehillin kirjasta "Everything you ever wanted to know about trans"

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito - AAP policy statement "Ensuring comprehensive care and support for transgender and gender-diverse children and adolescents"

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 5 - maistiaisia muutamista artikkeleista - kirjasta "Pediatric gender identity"

Olennaisin asia, mikä affirmatiivisesta hoitomuodosta on ymmärrettävä, on sitä ohjaava näkemys, että kaikki sukupuoli-identiteetit ja sukupuolen ilmaisut ovat luonnollisia. Mikään sukupuoli-identiteetti ei ole siis luokiteltu sairaudeksi, mitään ei "paranneta terveeksi". Affirmatiivinen hoito määritellään hyvinvoinnin kautta, mahdollisuutena elää siinä sukupuolessa, joka itselle tuntuu oikealta, ja ilmaista sukupuoltaan ilman rajoituksia, kritiikkiä ja hyljeksintää. (Määritelmä: Hidalgo et al. 2013) Tämä tehdään sekä henkisten voimavarojen ja itsetunnon vahvistamisen että tarpeen mukaan lääketieteen avulla. 

Kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen hoito-ote, joka sisältää sekä psykologisen, fyysisen että sosiaalisen näkökulman. Suurin ero muihin hoitomuotoihin ("watchful waiting" ja "learn to live in your body") verrattuna on siis transsukupuolisen identiteetin depatologisointi. Toinen tärkeä näkökohta on, että affirmatiivinen hoito keskittyy lapsen/nuoren hyvinvointiin tällä hetkellä, eikä mahdollisen tulevaisuuden identiteetin ennustamiseen ja sen pohjalta toimimiseen.

Yleisin väärinkäsitys liittyen tähän hoitomuotoon on se, että se tekee homoseksuaaleista cissukupuolisista nuorista transsukupuolisia, ja että hoitomuoto ylipäätään tekee enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Tällaiset käsitykset pohjautuvat ainakin näihin olettamuksiin:

1) 80-90% "translapsista" kasvaa cissukupuolisiksi, yleensä homoseksuaaleiksi aikuisiksi

2) affirmatiivinen hoito ei lainkaan kyseenalaista tai tutki, onko lapsen/nuoren sukupuolidysforialle muita syitä kuin transsukupuolisuus

3) affirmatiivisesti hoidettu lapsi/nuori ei uskalla/kykene perumaan sosiaalista transitiota lähipiirin reaktioiden pelossa

4) affirmatiivisen hoitomuodon vaikutuksista ei ole luotettavia pitkän aikavälin tutkimustuloksia.

Käyn läpi nyt nämä väitteet yksitellen.

 

Väite 1) 80-90% "translapsista" kasvaa cissukupuolisiksi, yleensä homoseksuaaleiksi aikuisiksi

Tutkimukset, joista nämä prosenttiluvut ovat peräisin, on laajasti todettu metodologisesti virheellisiksi. Esimerkiksi American Academy of Pediatricsin käytäntöjulistus vuodelta 2018 toteaa:

The approach is also influenced by a group of early studies with validity concerns, methodologic flaws, and limited follow-up on children who identified as TGD and, by adolescence, did not seek further treatment (“desisters”).

ja viittaa seuraaviin lähteisiin: artikkeli International Journal of Transgenderism:ssä 2018 ja PubMed:ssä julkaistu tutkimus 2016 (ei saatavilla ilmaiseksi). Lainaus ensin mainitusta:

Results suggest that at this point research is limited and that some of the earliest research on young gender-expansive youth is methodologically questionable and has not been replicated. Newer research suggests that socially transitioned prepubertal children are often well adjusted, a finding consistent with clinical practice observations.

Lisäksi on tämä Temple Newhook et al. julkaisema artikkeli, jossa käydään varsin seikkaperäisesti läpi neljä tutkimusta, joissa mainittuihin prosenttilukuihin on päädytty. Artikkeli keskittyy v. 2008 - 2013 julkaistuihin tutkimuksiin eli melko tuoreisiin. Ennen 2000-luvun alkua julkaistut tutkimukset lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyydestä ovat vieläkin kyseenalaisempia nykytilanteen tulkitsemisessa, koska niissä säännönmukaisesti tutkittiin enimmäkseen feminiinisesti käyttäytyviä poikia ja heidän kasvamistaan joko homoseksuaaleiksi tai transsukupuolisiksi aikuisiksi, joita kumpaakin pyrittiin aktiivisin interventioin estämään. 

Temple Newhook et al.:n artikkelissa todetaan aluksi, että siinä tarkastellut tutkimukset ovat tuottaneet paljon hyödyllistä tietoa sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista ja nuorista. Niiden perusteella voidaan todeta, että 10-13 vuoden ikä on heidän kohdallaan merkitsevä vaihe, jolloin sukupuoli-identiteetin kehittyminen hakee suuntansa. Puberteetin aiheuttamat muutokset kehossa ja ajattelussa kertovat, miten nuori suhtautuu kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Niiden perusteella voidaan todeta myös, että lapsuusiässä koetun sukupuolidysforian aste voi kertoa sukupuoli-identiteetistä aikuisena: mitä voimakkaampi dysforia, sitä varmemmin lapsi kokee dysforiaa myös aikuisena. 

Temple Newhook et al. nostavat esiin useita metodologisia virheitä läpikäymissään neljässä tutkimuksessa. 1) Tutkimuksiin osallistuvat lapset oli mahdollisesti luokiteltu väärin, 2) tutkimuksiin osallistuneiden sosiaalisen ympäristön vaikutukset jätettiin huomiotta, 3) osallistujien alhainen ikä seurantavaiheessa, ja 4) seurantavaiheessa kadonneiden nuorten mahdollinen väärinluokittelu.

Artikkelin kohteena olevissa tutkimuksissa oli tulkittu sukupuolidysforia hyvin laveasti siten, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyvät lapset oli luokiteltu sukupuolidysforisiksi, vaikka he eivät sitä välttämättä olleet. Osallistujat näihin tutkimuksiin värvättiin klinikoilta, joihin vanhemmat veivät lapsensa, jos heillä oli huolia esimerkiksi poikansa feminiinisestä käytöksestä (poika leikkii ns. tyttöjen leikkejä). Vanhemmat toivoivat, että klinikalla tällainen epätoivottava käytös hoidettaisiin pois. Näin ollen, tutkimuksista todennäköisesti puuttuvat ne lapset, joiden vanhemmille sukupuolelle epätyypillinen käytös lapsella ei ollut ongelma, joka pitäisi hoitaa.

Osalla tutkittavista lapsista oli diagnoosina "gender identity disorder", GID, vanhan DSM-4:n mukaan, ja osalla ei ollut diagnoosia, mutta silti heidät otettiin mukaan tutkimukseen. DSM-5 julkaistiin v. 2013 ja siinä GID-diagnoosi on korvattu "gender dysphoria", GD-diagnoosilla. Näin ollen artikkelin kohteena olleissa neljässä tutkimuksessa yhdelläkään lapsella ei ollut nykyisin käytössä olevaa GD-diagnoosia. GID-diagnoosi on epätarkempi ja laveampi kuin GD. Tutkimuksissa kuitenkin käytetään termiä "gender dysphoria" sen kansankielisessä merkityksessä "distress regarding incongruent physical sexcharacteristics or ascribed social gender roles". Tutkimuksissa oli siis mukana lapsia, jotka eivät nykyisen diagnostiikan mukaan saisi GD-diagnoosia, joten ei ole yllätys, että seurantavaiheessa murrosiän jälkeen nämä lapset eivät ole transsukupuolisia. Myös täysin vailla diagnoosia olevia lapsia oli tutkimuksissa mukana, jopa 40% tutkituista. Näin suuret vääristymät luokitteluissa vaikuttavat tulosten luotettavuuteen merkittävästi.

Seurantavaiheessa tutkittavien ikä oli pääosin 16-22 vuotta, mikä on melko alhainen ikä tutkia sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä. Tutkimuksissa on siis oletettu, että mikäli seurantavaiheessa juuri murrosiän ohittanut tai juuri aikuistunut nuori ei ole edennyt sukupuolen korjaushoitoihin, hän ei ole transsukupuolinen. Tämä on siinä mielessä väärä päätelmä, että osa transihmisistä etenee hoitoihin vasta tukevasti aikuisiällä. Sukupuoli-identiteetti ei ole aina selkeä heti lapsesta tai nuoresta alkaen, vaan voi tulla ilmi vasta aikuisiällä. Päätelmä on väärä myös siksi, että se olettaa transsukupuolisuuden ja cissukupuolisuuden olevan toisensa täydellisesti pois sulkevia kategorioita. Ihminen voi kuitenkin olla elämänsä aikana molempia. (Lisätietoa: Julia Serano)

Kolmessa tutkimuksessa neljästä ne potilaat, joita ei tavoitettu seurantavaiheessa, luokiteltiin "desister"-luokkaan eli cissukupuolisiksi. Näiden potilaiden määrä oli 22-30% tutkituista. Yhdessä tutkimuksessa tulkintaa oli perusteltu sillä, että koska kyseessä oli maan (Hollanti) ainoa gender-klinikka, tavoittamatta jääneet potilaat eivät todennäköisesti olleet transsukupuolisia. Tämä tulkinta on virheellinen monella tapaa. Se ei ota huomioon, että potilas voi identifioitua transsukupuoliseksi, vaikka ei hakeudu hoitoon; että potilas on voinut hakeutua hoitoon ulkomaille; että sosioekonomiset tai kulttuuriset syyt voivat vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen; että potilaan huonot kokemukset klinikalla ovat voineet vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen (sinne ei haluta palata); että potilas on joutunut mielenterveyden takia psykiatriseen hoitoon tai kuollut; että nuori on "mennyt kaappiin" sosiaalisen paineen ja/tai sisäistetyn transfobian takia.

Eikä tässä vielä kaikki. Artikkelissa nostetaan esiin lukuisia teoreettiseen viitekehykseen, etiikkaan ja tulkintaan liittyviä virheellisyyksiä. Koska olen vasta väitteessä nro 1, typistän nämä yhteen kappaleeseen mahdollisimman tiiviisti. Teoreettiseen viitekehykseen kytkeytyvät virheet liittyvät "desistance-persistence" -teoriaan, joka on otettu käyttöön kriminologiasta ja täten luokittelee sukupuoli-identiteetin kahteen kategoriaan, "normaali" ja "epänormaali"; binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka ei ota huomioon sukupuolen moninaisuutta; sekä stabiiliin sukupuoli-identiteettiin positiivisena tuloksena, joka ei ota huomioon sukupuoli-identiteetin muuttumisen mahdollisuutta eliniän aikana. Eettiset virheellisyydet liittyvät tutkimuksiin osallistuneiden lasten intensiiviseen hoitamiseen ja testaamiseen, hoidon kyseenalaisiin tavoitteisiin, sekä lasten autonomian kunnioittamattomuuteen. Tulkintaan liittyviä huolenaiheita tutkimuksissa on, että niissä tuntematon aikuisiän tulevaisuus on asetettu tärkeämmäksi kuin lapsen tämänhetkinen nykyisyys, ja että niissä aliarvioidaan haitat, jotka syntyvät transition viivästyttämisestä tai torjumisesta.

Yhteenveto väitteestä yksi: prosenttiluku 80-90% perustuu virheellisesti toteutettuihin ja tulkittuihin tutkimuksiin. Lisähuomiona se, että murrosiässä 10-13 ikävuoden aikana vahvistuva sukupuolidysforia on lähes varma merkki siitä, että sukupuolidysforiaa on myös aikuisena.

Väite 2) affirmatiivinen hoito ei lainkaan kyseenalaista tai tutki, onko lapsen/nuoren sukupuolidysforialle muita syitä kuin transsukupuolisuus

Väite johtuu nähdäkseni siitä, että sana "affirmatiivinen" tulkitaan kirjaimellisesti niin, että se tarkoittaa kyseenalaistamatonta lapsen/nuoren kokeman sukupuoli-identiteetin tukemista ja vahvistamista. Katsotaanpa siis, miten affirmatiivinen hoito itse asiassa toteutetaan.

Karger Journal:ssa vuonna 2013 julkaistu pääkirjoitus  määrittelee affirmatiivisen hoitomallin, kuten tämän blogikirjoituksen alkupuolella tuon esiin (Hidalgo et al.). Myös tässä v. 2016 julkaistussa artikkelissa kuvaillaan affirmatiivisen hoidon pääperiaatteet. Käytännössä affirmatiiviseen hoitoon hakeutuneen lapsen ja hänen vanhempiensa/huoltajiensa kanssa keskustellaan, jotta saadaan syvällinen kokonaiskäsitys lapsen sukupuolen ilmenemisen laajuudesta ja intensiivisyydestä. Näissä keskusteluissa affirmatiivisen hoidon asiantuntijat pystyvät erottelemaan joukosta ne, joiden sukupuoliepätyypillisyys ei ole ainakaan sillä hetkellä niin laajaa ja intensiivistä ja pitkäkestoista, että hoidon kriteerit täyttyisivät. Esimerkiksi toistuva selkeä ahdistus ja/tai vetäytyminen sosiaalisista tilanteista sen johdosta, että lapsen ei sallita käyttäytyä sukupuolelleen epätyypillisesti, on merkki sukupuolidysforiasta. Tai jos lapsi kertoo toistuvasti haluavansa vastakkaisen sukupuolen genitaalit ja/tai vahingoittaa omia genitaalejaan, se on merkki voimakkaasta keho-/sukupuolidysforiasta. 

Mikäli dysforia ei ole näin selkeää ja/tai pitkäkestoista, lapselle ja läheisille tarjotaan lähinnä keskustelutukea ja tietoa. Esimerkiksi, mikäli lapsi ilmaisee, että toivoo voivansa olla tyttö/poika vastoin omaa kehonsa sukupuolta, tämä ei ole vielä riittävän vahva signaali dysforiasta. Tällöin voidaan katsoa ja seurata, miten lapsen käytös muuttuu, kun hän saa kokeilla toivomaansa sukupuolen roolia. Päätökset mahdollisesta sosiaalisesta transitiosta tehdään aina vanhempien/huoltajien kanssa. Myös muista mahdollisista lähestymistavoista (lähinnä "watchful waiting") keskustellaan. Vanhemmille/huoltajille kerrotaan, että kaikki sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevat lapset eivät tarvitse korjaushoitoja aikuisena, vaan heidän identiteettinsä vakiintuu vasta murrosikäisenä tai sen jälkeen, tai saattaa vaihdella. Diagnosointia ei tehdä yksittäisen keskustelun perusteella, vaan se on jatkuva ja vuorovaikutteinen prosessi, jonka tavoitteena on auttaa lasta niin, että hän voi kokonaisvaltaisesti hyvin. 

Koska lapsen sukupuoliepätyypillistä käytöstä korjaamaan pyrkivät hoitosuuntaukset ovat osoittautuneet lapselle vahingollisiksi (ns. "learn to live in your skin"), sellaisia neuvoja vanhemmille ei anneta, eikä hoitointerventioita tehdä. Sen sijaan, koska lähipiirin hyväksyvä ilmapiiri on tutkimuksissa todettu hyödylliseksi lapsen hyvinvoinnin kannalta, tuen antamiseen kannustetaan. Hyväksyvä ja rakastava perhe ja lähipiiri johtaa hyvään itsetuntoon ja parempaan mielenterveyteen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lapsen sallitaan käyttäytyä sukupuolelleen epätyypillisesti, kuten esimerkiksi leikkiä eri sukupuolelle tyypillisillä leluilla, pukeutua epätyypillisesti, vaihtaa kutsumanimi jos hän niin haluaa, jne, eli sosiaalinen transitio. Lasta ei rangaista tällaisesta käytöksestä, ja mikäli lapsi käy päivähoidossa/kerhossa/harrastuksissa, vanhemmat keskustelevat näiden tahojen kanssa, jotta sielläkään ei rangaistuksia tai kiusaamista sallita. Näin toki vain siinä tapauksessa, että perhe yhdessä päättää edetä sosiaalisessa transitiossa näin pitkälle. Transitio toteutetaan usein pienin askelin, totutellen ja reaktioita seuraten.

Fokuksessa on siis lapsen hyvinvointi tässä hetkessä. Tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvia muutoksia ei pidetä yhtä tärkeänä. Vanhempien kanssa tietysti keskustellaan, millainen lapsen tulevaisuudesta saattaa tulla, koska vanhemmat varmasti haluavat tietää aiheesta mahdollisimman paljon, mutta näiden mahdollisten kehityspolkujen merkitys tässä hetkessä ei ole niin suuri kuin lapsen hyvinvointi juuri nyt. Vanhemmat usein tarvitsevat tukea asian ymmärtämisessä, ja viestinnässä lähipiirin kanssa.

Myös se tunnustetaan, että lapselle parasta hyvinvointia tuottava sukupuolen ilmaisu voi olla muuttuva. Esimerkiksi, jos lapsi haluaa luopua vastakkaisen sukupuolen leikeistä ja vaatteista, hän saa sen tehdä, eikä siitäkään rangaista. Tämä täytyy tehdä lapselle selväksi heti, ja jatkuvasti ajan kuluessa, että häntä ei tulla rankaisemaan, mikäli hän joskus haluaa elää erilaisessa sukupuoliroolissa. Kaikki välivaiheet ja lopputulokset erilaisine kokeiluineen ovat sallittuja.

Mikäli lapsi voi kokonaisvaltaisesti hyvin, kun hänen annetaan ilmaista sukupuoltaan kuten hän itse toivoo, ei ole syytä epäillä, että sen taustalla olisi jokin trauma tai muu häiriö. Jos lapsen käytöksessä ilmenee syytä epäillä traumaa tai muuta kehityksellistä häiriötä, sen mahdollisuus tutkitaan, ennen kuin päätetään jatkosta - eli diagnosointi on jatkuva prosessi. Moniammatillinen asiantuntijajoukko on perheen käytettävissä. 

Nuorten kohdalla psykiatrista arviota kannustetaan tekemään ennen lääketieteellisiä interventioita. Mikäli dysforian ja/tai ahdistusoireiden takaa löytyy muita syitä kuin sukupuoli-identiteetti, ne eivät välttämättä ole syy evätä sukupuolidysforian hoitoa. Potilas voi tarvita monenlaista hoitoa monenlaisiin oireisiin. Lainaus Edwards-Leeper et al.:n artikkelista:

"We propose that those who practice within the affirmative-care model appreciate that requiring a thorough psychological evaluation for these youngsters is not inherently paternalistic or unaffirming, rather it is an appropriate and comprehensive way of ensuring that all relevant health-care perspectives are taken into account and best clinical outcomes are maximized."

Teresa Daniels ja Micaela Condon kirjoittavat kirjassa "Pediatric Gender Identity" (edit. Forcier et al.2020), että psykoterapiaa voidaan käyttää affirmatiivisen hoidon aikana tukemaan potilasta monin eri tavoin, potilaan lähtökohdista. Psyykkinen kipu, jota transihmiset usein kokevat, johtuu sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriidasta. Hoidossa pätevät samat lainalaisuudet kuin muissakin psykoterapian hoitotilanteissa: on luotava turvallinen ilmapiiri ja vahva terapeuttinen yhteys, sallittava kärsimyksen ja tuskan ilmaukset, ja suhtauduttava neutraalisti, empaattisesti ja itseymmärrystä tukien. Daniels ja Condon toteavat:

"While a gender-competent provider seeks to affirm a TGD adolescent's gender experience, identity and expression, they should also evaluate for and treat the psychological concerns that may also be present. TGD youth is a heterogenic group, and many may not experience significant psychological distress. However, compared to cisgender adolescents, TGD adolescents appear to experience disproportionately high rates of psychological distress, with increased risk of depression, anxiety, and suicidal thoughts." ... "It is important to recognise that conditions may or may not be related to the client's gender experience." ... "Providers may encounter a variety of symptomatology in their evaluations. Chronic minority stress and 'massive gender trauma' may lead to constellations of symptoms commonly associated with Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD). Careful screening for a history of abuse and neglect is essential as well, though many related psychological concerns may include anxiety, depression, self-injury, thoughts of suicide, compulsivity, substance use, sexual concerns, personality disorders, eating disorders, psychotic symptomatology, and autism spectrum disorders. Co-occurring mental health issues do not preclude changes in gender role or access to gender-affirming hormones or surgery; rather, they should be optimally managed concurrently with gender-affirming treatment."

Yhteenveto väitteestä kaksi: Nuorten kohdalla psykiatrinen arvio on lääketieteellisten hoitojen edellytys, tai sitä ainakin suositellaan, ja asiantuntijat tunnistavat useita psykiatrisia sairauksia tai tiloja, jotka voivat aiheuttaa samanlaisia oireita kuin sukupuolidysforia. Arviointi on tehtävä huolellisesti ja hoito suunniteltava tulosten mukaan.

Väite 3) affirmatiivisesti hoidettu lapsi/nuori ei uskalla/kykene perumaan sosiaalista transitiota lähipiirin reaktioiden pelossa

Steensma et al.:n tutkimuksessa todetaan, että osa tutkimuksessa haastatelluista 25:stä sukupuolidysforiseksi diagnosoidusta koki "takaisin transition" vaikeaksi. Näin kokivat erityisesti tytöt, jotka olivat pukeutuneet lapsina poikien vaatteisiin, harrastivat poikamaisia leikkejä, ja joita kohdeltiin usein "yhtenä pojista". Tutkimustuloksen johdosta tällaisten tyttöjen (alle 10-vuotiaiden) kohdalla tutkimuksen tekijät kehottivat vanhempia varovaisuuteen siinä, kuinka pitkälle sosiaalinen transitio toteutetaan, eikä lääketieteellistä transitiota suositella lainkaan (niin kuin ei kenellekään muullekaan lapselle ennen murrosikää). Tutkimuksessa ei kerrota näiden tyttöjen lukumäärää, mutta Temple Newhook et al.:n artikkelissa esitetään, että lukumäärä on kaksi. Kun lukee Steensman tutkimuspaperia, tällä kohdalla esimerkkisitaatteja antaa kaksi henkilöä. Steensman tutkimuksen 25 haastateltua koostui 14 henkilöstä (7+7), jotka hakeutuivat sukupuolenkorjaushoitoihin, ja 11 henkilöstä (6 poikaa, 5 tyttöä), jotka eivät jatkaneet klinikan asiakkaina. Eli näistä viidestä tytöstä kaksi koki takaisin transition emotionaalisesti vaikeaksi - heillä oli häpeän tunteita, kun he ajattelivat, että joku saattaisi saada selville heidän "poikamenneisyytensä".

Yhtään vähättelemättä tällaisia tunteita, niitä on kuitenkin punnittava sitä vasten, mitä tuntee se lapsi, jonka sosiaalista transitiota viivytetään tai estetään sen vuoksi, että hän saattaisi katua sitä myöhemmin. On huomattava, että transsukupuolisen aikuisen lapsena kokemat emotionaaliset vaikeudet ovat aivan yhtä tärkeitä kuin cissukupuolisten aikuisten. Siten, minusta ei ole oikein väittää, että affirmatiivinen hoito on väärä hoitomuoto, koska osa saattaa katua sosiaalista transitiotaan myöhemmin.

Esimerkiksi Edwards-Leeper & Spack:n tutkimuksessa vuodelta 2012 tuodaan esiin myös sellaisia kokemuksia, että lapsi ja vanhempi ovat olleet kiitollisia mahdollisuudesta saada kokeilla toisen sukupuolen roolia kuin mihin lapsi on sitten myöhemmin päätynyt, joten kaikkien "desistereiden" kokemukset eivät ole lainkaan negatiivisia. 

Temple Newhook et al.:n artikkelissa todetaan, että yhtenäistä sukupuoli-identiteettiä lapsuudesta aikuisuuteen ei ole mitään syytä pitää parempana kuin ikävaiheiden myötä muuttuvaa sukupuoli-identiteettiä, mikäli lasta/nuorta/aikuista ja hänen läheisiään tuetaan. Kun pidetään mielessä affirmaation pääasia eli mikään sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa ei ole patologinen, tämä on ainoa looginen johtopäätös.

Yhteenveto väitteestä kolme: takaisin syntymässä määritettyyn sukupuoli-identiteettiin ja -rooliin siirtyvä lapsi/nuori voi kokea vaikeita tunteita kuten stressiä ja häpeää, mutta voi kokea asian myös positiivisena mahdollisuutena kokeilla eri rooleja. Viivästetyn tai estetyn sosiaalisen transition psyykkiset haitat ovat kuitenkin merkittäviä, eikä niitä voi jättää huomiotta.

Väite 4) affirmatiivisen hoitomuodon vaikutuksista ei ole luotettavia pitkän aikavälin tutkimustuloksia

Tutkimuksia affirmatiivisen hoidon vaikuttavuudesta on tietenkin tehty. Katsotaan niistä muutamia tarkemmin.

Varsin tuoreessa tutkimuskatsauksessa tältä keväältä todetaan, että viime vuosilta on yhä enenevässä määrin tutkimustuloksia affirmatiivisen hoitomallin hyvistä vaikutuksista transnuorten mielenterveyteen. Psyykkinen toimintakunto on parempi niillä lapsilla ja nuorilla, joiden sukupuoli-identiteettiä ja sukupuolen ilmaisua tuetaan kotona ja lähielinympäristössä, kuin niillä, joiden identiteettiä ja ilmaisua pyritään tukahduttamaan.  

Toisessa tuoreessa tutkimuskatsauksessa käytiin läpi 20 tutkimusta sukupuolenkorjaushoitojen vaikutuksista. Hoitoa saaneet potilaat olivat sekä lapsia, nuoria, että aikuisia, ja tutkimukset oli tehty lukuisissa eri maissa (länsimaissa). Tämä ei siis varsinaisesti keskity nimenomaan affirmatiiviseen hoitoon, vaan kaikkeen sukupuolenkorjaushoitoon, johon kuuluu sekä psykiatrista että lääketieteellistä hoitoa. Sekä elämänlaadun, masennuksen että ahdistuksen osalta voitiin todeta, että hoito paransi potilaiden vointia, mutta tutkimusten epätasalaatuisuudesta ja osittain pienistä tutkimuskohteiden määristä johtuen vahvaa näyttöä ei saatu. Tutkimuksissa ei huomioitu sitä, että kaikki halukkaat eivät pääse syystä tai toisesta hoidon piiriin. Joissakin maissa hoidon edellytyksenä on psykiatrinen arvio, joissakin tietoinen suostumus riittää. Katsauksessa esitettiin myös huoli siitä, että tiukka portinvartijuus hoitoon pääsylle voi aiheuttaa potilaissa painetta valehdella psyykkisestä hyvinvoinnistaan hoitoon päästäkseen. Lisäksi psyykkistä toimintakykyä mittaavat työkalut on tehty cissukupuolisille miehille ja naisille ja niiden soveltaminen transihmisiin voi aiheuttaa väärintulkintoja.

Vuonna 2021 julkaistu tutkimus sosiaalisesti transitioituneiden lasten ja nuorten mielenterveydestä toteaa, että se on yhtä hyvä tai vain hieman huonompi kuin vertailuryhmällä.

Vuonna 2020 tehty tutkimus toteaa, että affirmatiiviseen hoitoon hakeutuneilla nuorilla oli kontrolliryhmään verrattuna huonompi mielenterveys ennen hoitoa, mutta saman tasoinen tai parempi mielenterveys hoidon jälkeen.

Translasten psyykkistä hyvinvointia tutkineessa tutkimuksessa vuodelta 2016 todetaan, että ne lapset, joiden syntymässä määritetystä sukupuolesta poikkeavaa sukupuolen ilmaisua ja identiteettiä tuettiin, olivat masennuksen osalta samalla tasolla kuin kontrolliryhmä, ja ahdistuksen osalta heillä oli vain hieman korkeammat lukemat kuin kontrolliryhmällä. Ahdistus selittynee yhteiskunnan ja sosiaalisen ympäristön vaikutuksella ja/tai lähestyvän puberteetin tuomien muutosten pelolla. Verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin translasten hyvinvoinnista, tämän tutkimuksen kohderyhmällä oli selkeästi vähemmän sisäistettyä psykopatologiaa.

Tutkimus vanhempien tuen merkityksestä transnuorille vuodelta 2012 toteaa, että vanhempien vahva tuki on yhteydessä transnuorten parempaan itsetuntoon, elämäntyytyväisyyteen ja mielenterveyteen.

Tutkimusartikkeli transnuorten erilaisista hoitolinjoista toteaa, että affirmatiivinen hoitomalli tehoaa ahdistukseen, masennukseen ja itsetuhoisuuteen parhaiten.

Yhteenveto väitteestä neljä: koska affirmatiivinen hoitomuoto on suhteellisen uusi, ei pitkittäistutkimuksia juurikaan ole voitu vielä tehdä. Affirmatiivinen hoito keskittyy kuitenkin kunkin yksilön hyvinvoinnin parantamiseen nykyhetkessä, ei tulevaisuudessa. Tähänastiset tutkimustulokset ovat positiivisia.

----------

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Itse ajattelen niin, että ei voi olla väärin tai vahingollista tukea ihmistä itsetuntonsa vahvistamisessa ja kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa, tarkoittipa se sitten mitä tahansa sukupuoli-identiteettiä ja sukupuolen ilmaisua tai jopa sen vaihtumista. Affirmatiivinen hoito tarkoittaa tietysti sitä, että tarvitaan aivan valtavasti lisää asiantuntemusta ja resursseja, jotta kaikki pääsevät hyvän hoidon piiriin. Tiukka portinvartijuus hoitoon pääsyssä palvelee enemmän cissukupuolisten ja/tai transsukupuolisen identiteetin hylkäävien tulevaisuutta, kuin sukupuolidysforiasta kärsivien tämänhetkistä todellisuutta.

Onko transihmisten itsetuhoisuudesta luotettavia tutkimuksia?

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus, itsemurha

Transihmisiin ja transaktivismiin kriittisesti suhtautuvissa keskusteluissa nousee aika ajoin aiheeksi transihmisten itsetuhoisuuden ja itsemurhien liioittelu ja niillä pelottelu. Keskustelu kulkee yleensä sitä rataa, että kriittisten mielestä transaktivistit liioittelevat itsetuhoisuutta ja itsemurhia perustellakseen vaatimuksiaan paremmasta hoidosta ja lainsäädännöstä. Sen verran mitä olen näitä keskusteluja seurannut, kriittisillä tuntuu olevan vaikutelma, että on olemassa yksi tutkimus, jossa on todettu korkeita itsetuhoisuuslukuja, mutta tämä tutkimus on heidän analyysinsä mukaan huonosti tehty, eikä siitä voi vetää sellaisia johtopäätöksiä, joita transaktivistit ovat tehneet. Tämä käy ilmi myös Ruotsin TV:n  julkaisemassa kaksiosaisessa dokumentissa "Tranståget", jossa pyydetään asiantuntijoita kertomaan, mistä korkea itsemurha/itsetuhoisuusluku on peräisin, ja onko tutkimus luotettava. Dokumentissa asiantuntijat eivät osaa vastata tähän kysymykseen.

(EDIT. 27.4.2021:

Kritiikki näitä tutkimuksia kohtaan on tyypillisesti sitä, että kyselytutkimus ei ole luotettava. Tämähän on ihan pätevä väite sinänsä, mutta itsetuhoisuutta ei voi muulla tavalla tutkia. Tai jos voi, niin kertokaa kommenteissa, miten. Itsemurhayrityksistä kaikki eivät tule viranomaisten tietoon, ja itsetuhoiset ajatukset ja käyttäytyminen niin ikään eivät näy missään "puolueettomissa tilastoissa". Onnistuneet itsemurhat tilastoidaan, mutta itsemurhaan johtaneita syitä ei voida sattuneesta syystä tilastoida. Tilastoon merkitään itsemurhan tehneen ikä ja (juridinen) sukupuoli.)

Minusta tämä on jälleen yksi kriittisten tahojen harhautusmetodi. Esitetään, että on yksi huonosti tehty tutkimus, johon perustuen on ryhdytty toimenpiteisiin tilanteen parantamiseksi, mutta jota asiantuntijat eivät muista tai pysty vahvistamaan luotettavaksi. Henkilölle, joka jo valmiiksi ajattelee, että transaktivismi on turhaa mölinää, tällainen väite menee täydestä. Ei häntä kiinnosta tutkia asiaa sen enempää. Joku sanoo niin, ja se joku on varmasti tutkinut asian. Epäilyksen siemen vähintään on saatu itämään, ja kun sitä tarpeeksi kauan toistetaan, se muuttuu totuudeksi. Arvaatte varmaan tähän mennessä, että totuus on toisenlainen.

Jo nopealla haulla "Suicide among transgender", "transsukupuolisten itsetuhoisuus", "transperson självmord" tms. löytyy lukemattomia tutkimuksia, joissa vahvistuu väite, että mitä vähemmän yhteiskunta ja läheiset tukevat transihmisen identiteettiä, sitä enemmän esiintyy itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja. Tulokset ovat hyvin johdonmukaisia tutkimuksesta toiseen ja maasta toiseen. Listaan alla muutamia niistä linkkeineen, jotta voitte halutessanne käydä tarkistamassa luvut ja tutkimusten laadun.

The Trevor Project:n kyselytutkimus LGBT-nuorten mielenterveydestä, USA 2020:

- yli 40 000 vastaajaa, vastausaika 12/2019 - 3/2020

- vastaajien iät 13 - 24 vuotta

- yli puolet trans- ja muunsukupuolisista (nonbinary) nuorista oli vakavasti harkinnut itsemurhaa edellisen 12 kk aikana, 21 % oli yrittänyt itsemurhaa (cissukupuolisten osalta vastaavat luvut olivat 34 ja 11 %)

- itsetuhoiset teot vähenivät puoleen, jos trans- tai muunsukupuolisen nuoren pronomineja käytettiin toivotulla tavalla

- itsemurhaa yrittäneiden transnuorten osuus oli 14 % niillä, joilla oli mahdollisuus käyttää bindereitä tai muita apuvälineitä dysforian lievittämiseen, ja 26 % niillä, joilla tätä mahdollisuutta ei ollut

- tutkimuksen metodologian ja sisällön on tarkistanut itsenäinen Institutional Review Board

Pediatrics Journalissa julkaistu tutkimus cissukupuolisten ja transsukupuolisten itsetuhoisuuden eroista, USA 2019

- sähköinen kysely, 2020 vastaajaa (joista 1148 transsukupuolisia)

- vastaajien iät 14 - 18 vuotta

- transsukupuolisten itsetuhoisuus (ajatukset ja teot) oli korkeammalla tasolla kuin cissukupuolisten

- kerättävän tiedon laatu varmistettiin useilla tavoilla ja kysymykset laadittiin huolellisesti, lue lisää linkistä

Pediatrics Journalissa julkaistu tutkimus transsukupuolisten nuorten itsetuhoisesta käytöksestä, 2018

- yli 120 000 vastaajaa, joista 0,7 % ilmoitti olevansa transsukupuolisia

- vastaajien iät 11 - 19 vuotta

- vastaukset kerättiin Profiles of Student Life -kyselyistä 06/2012 ja 05/2015 välisenä aikana

- kaikista vastaajista 14,1 % kertoi yrittäneensä itsemurhaa

- korkein itsemurhaa yrittäneiden osuus oli transmiehillä, 50,9 %

PubMed:ssä julkaistu tutkimus (vain yhteenveto saatavilla ilmaiseksi) transsukupuolisten nuorten itsetuhoisuudesta, USA ja Kanada 2020

- 372 vastaajaa

- 86 % kertoi itsetuhoisista ajatuksista, 56 % itsemurhayrityksistä edellisten 6 kk aikana

National Center for Transgender Equality:n teettämä tutkimus, USA 2016

- yli 27 000 vastaajaa

- anonyymi sähköinen kysely yli 18-vuotiaille transihmisille

- 40 % vastaajista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa

(EDIT 27.4.2021:

- valkoihoisten joukossa elämänsä aikana itsemurhaa yrittäneiden osuus oli 37 %

- 7 % vastaajista oli yrittänyt itsemurhaa viimeksi kuluneen vuoden aikana (vertailuluku USAn väestössä 0,6 %)

- 82 % vastaajista oli vakavasti harkinnut itsemurhaa elämänsä aikana)

Artikkeli Duodecim-lehdessä: Sukupuolen korjauksen vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin ja elämänlaatuun

- viitataan arvioihin, että 20 % yrittää itsemurhaa ennen hakeutumista sukupuolen korjaushoitoihin

- itsemurhayritysten todetaan vähenevän korjaushoitojen jälkeen, joskin niitä esiintyy hoitojen jälkeenkin jossain määrin enemmän kuin väestöllä keskimäärin

Folkhälsomyndighetenin tutkimus transihmisten terveydestä, Ruotsi 2015

- 36 % kertoi yrittäneensä itsemurhaa elämänsä aikana

Center for Suicide Prevention, Kanada: infoa transihmisten itsetuhoisuudesta ja sen ehkäisemisestä

- viitataan tutkimukseen, jossa todetaan että yksi kolmesta transnuoresta yritti itsemurhaa viimeksi kuluneen vuoden aikana (Veale et al., 2015)

- viitataan tutkimuksiin, joissa todetaan, että transihmisten itsetuhoiset ajatukset ja itsemurhayritykset ovat kaksinkertaiset verrattuna LGB-ihmisiin (Haas et al., 2011; McNeill et al., 2017; Irwin et al., 2014)

- viitataan tutkimukseen, jossa todetaan, että 67%:lla transihmisistä oli itsetuhoisia ajatuksia ennen transitiota, ja 3%:lla lääketieteellisen transition jälkeen (Bailey et al., 2014)

EDIT. 22.6.2021:
Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen tilaama tutkimuskatsaus "Transnuoret ja itsemurha":

- transnuorten itsemurha-ajatukset ovat 2 - 6 kertaa yleisempiä kuin ikätovereilla

- transnuorten riski yrittää itsemurhaa on 6 - 10-kertainen muuhun väestöön nähden

----------

Toinen fakta, jonka kriittiset mielellään kiistävät, on hoitojen hyödyt. Näistäkin löytyy huomattavan paljon yksiselitteisiä tutkimustuloksia. Kriittiset kiertävät tätä väittämällä, että nykyinen nuorten "transbuumi" ei vielä näy tutkimuksissa. Tässä saattaa tietysti olla perää, mutta se jää nähtäväksi. 

"Biologiset tosiasiat eivät ole transfobiaa" ja muita turhauttavia nettikeskustelun väitteitä

Yle on julkaissut pari koulumaailmaan ja sukupuolirooleihin liittyvää artikkelia, joiden kommenttikentissä vilisee vanhoja tuttuja mantroja "biologisista tosiasioista". Alan toden teolla kyllästyä ja turhautua vääristeleviin tai harhaisiin, älyllisesti laiskoihin väitteisiin, joita keskusteluissa sukupuolesta usein käytetään. Vaikka niihin olisi miten tyhjentävästi ja tieteellisesti tai muuten järkevästi perustellen usealla taholla vastattu, ne elävät sitkeinä ja leviävät yhä uusien ihmisten tietoisuuteen ja juurtuvat mantroiksi, joita hoetaan ilman syvempää ymmärrystä. Tämä ei tokikaan ole mitenkään poikkeuksellista. Aika moni muukin kuumottava aihe herättää vastaavaa kommentointia. 

Opiskelen tällä hetkellä työn ohessa, ja viimeksi opintokokonaisuudessa tutustuimme tietoon. Yksi ennakkotehtävistä liittyi argumentaatiovirheisiin ja ajattelun vinoutumiin. Katsoimme muutamia videoita ja luimme lyhyitä artikkeleita aiheista, ja tehtävänä oli niiden perusteella mainita muutamia työssä kohtaamiamme vinoutumia ja virheitä ajattelussa. Erityisesti minulle jäi mieleen video, jolla kuvattiin ajatusjärjestelmä 1 ja 2 eroja. Ihmisen aivot pyrkivät säästämään energiaa ja luovat siksi ympäröivästä todellisuudesta järjestelmiä / kaavamaisuuksia, joiden avulla arkielämä on helppoa ja energiaa säästyy tärkeämpiin tehtäviin, kun aivan kaikkia arkisia päätöksiä ei tarvitse pohtia alusta saakka joka kerta kun valintatilanne tulee eteen. Tällöin aivot käyttävät ajatusjärjestelmää 1 hyödykseen. Ajatusjärjestelmä 2:n aktivoimiseksi on käytettävä enemmän energiaa, ja se otetaan käyttöön kun pohditaan syitä, merkityksiä ja vaikutuksia. Somekommentointi on hyvin usein sellaista, että aivojärjestelmä 2 ei aktivoidu, vaan käytetään helpompaa järjestelmää 1, joka ei vaadi juuri ponnisteluja. Kun näkee sanan "sukupuoli" jossain artikkelissa, järjestelmä 1 läväyttää esiin ne vanhat tutut vastaukset, eli "biologisesti sukupuolia on kaksi ja on vain tyttöjä ja poikia ja mitä tämä hullutus sukupuolen moninaisuudesta oikein on".

Mantrat leviävät eritoten kristillisistä ja perussuomalaisista piireistä sekä sukupuolikriittisten joukosta. Aivan erityisesti haluan mainita yhden televisiossakin esiintyneen blogisti-tubettajan (jonka nimen jätän kuitenkin mainitsematta), joka on kirjoittanut Suomen Perustan Epäneutraaliin sukupuolikirjaan. Hänen käyttämänsä retoriikka on levinnyt varsin tehokkaasti ja tehnyt tuhojaan. Disclaimer: hän puhuu myös tärkeistä aiheista, joista on ehdottomasti puhuttava siten kuin hän puhuu, omasta kokemuksestaan, mutta sen ohella hän puhuu myös paljon potaskaa. Varsinkin viime aikoina hän on ollut todella aktiivinen Youtubessa.

Tällaiset väitteet ovat haitallisia, koska ne juurruttavat ihmisten mieliin kaavamaisen asenteen, joka on transihmisiä kohtaan vahingollinen. Samalla ne vahingoittavat koko yhteiskuntaa. Miksikö? Kerron sen lopuksi.

Käyn läpi muutamia tyypillisiä väitteitä ja sitä, mikä niissä on pielessä. En yritäkään olla tyhjentävä, sillä olen käsitellyt monia näistä jo aiemminkin. Silti nyt tekee mieleni kirjoittaa taas lisää, koska olen niin turhautunut. Sisältövaroitus: transfobiset kommentit.

1. Biologiaan vetoaminen

Tämä on ehkä se yleisin, joka ilmenee muutamina erilaisina variaatioina, kuten esimerkiksi:

"Se, että sanoo ihmisen biologian olevan totta ja muuttumaton, ei ole transfobiaa"

"Transnaiset ovat miehiä ja transmiehet ovat naisia, koska sukupuoltaan ei voi vaihtaa, XX on nainen ja XY mies"

"Jos menee mukaan transihmisten sukupuolisekoiluun, kaikista homoista ja lesboista tulee biseksuaaleja tai homoja ja lesboja ei enää ole olemassakaan"

"Sukupuolen moninaisuus on biologian kieltämistä"

"Sukupuoli määrittyy biologisesti, joten transsukupuolisuus on mielenterveysongelma"

Kromosomit ja sukusolut eivät tietenkään muutu, kun ihminen korjaa sukupuolensa. Mutta aika monen sukupuoltaan korjaavan hormonitasot muuttuvat täysin hormonihoidon vaikutuksesta, josta johtuen sukupuolen ulkoiset tunnusmerkit muuttuvat. Transnainen korjaa sukupuolensa naiseksi, koska haluaa tulla kohdatuksi ja nähdyksi naisena, ja tekee kaikki itselleen mahdolliset muutokset päästäkseen sellaiseen lopputulokseen. Vaikka häntä voisikin sanoa biologisesti edelleen mieheksi, monet osat hänen biologiastaan ovat naisen, koska biologia on muutakin kuin kromosomeja ja sukusoluja. Jos häntä sanotaan mieheksi hänen biologiansa eli kromosomiensa tai sukusolujensa takia, pitää kysyä, miksi näin halutaan tehdä. Mikäli keskustellaan asioista, jotka liittyvät tiukasti kromosomeihin tai sukusoluihin, voidaan perustellusti sanoa mieheksi, tai "kromosomeiltaan/sukusoluiltaan mies". Jos keskustellaan jostain muusta, mieheksi sanominen on joko ilkeyttä eli transfobiaa tai tietämättömyyttä. Se mitätöi transnaisen olemassaolon naisena. Aktivoidakseni ajatusjärjestelmän 2 minä kysyn: miksi sanot transnaista mieheksi? Miksi hänen kromosominsa tai sukusolunsa ovat sinulle tärkeämmät kuin hänen muut sukupuoliominaisuutensa? Jos ne ovat sinulle tärkeät, oletko selvittänyt omat kromosomisi? (Saatat yllättyä, jos selvität.)

Transihmisen sukupuolisekoilu = sen myöntämistä, että ihmisen sukupuoli ei ole selkeän binäärinen, mikä nyt sattuu olemaan nykyisen tieteen valossa totta? Minun mielestäni siitä tulee silloin sekoilua, kun transnaisia väitetään miehiksi ja transmiehiä naisiksi, ja aletaan näillä linsseillä katsoa maailmaa, esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Koska silloinhan homo transmies onkin linssien kautta katsottuna nainen ja hetero, ja... öö sekaisin meni. Kaikki meni. Transihmisille sukupuoli ei ole sekoilua ja homoseksuaalisuus on edelleen olemassa. Sekoilijoita ovat ihan jotkut muut. 

Alussa mainitsemani tubettaja sanoi vastikään videollaan, että sukupuolisekoilijat transihmiset eivät kunnioita ihmisten intiimejä rajoja ja preferenssejä, koska heidän mielestään ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla inklusiivinen. Olen nähnyt tätä väitettä monessa eri muodossa erityisesti Vauvan "eeppisessä" naiskeskusteluketjussa, "muusutuheroineen" ja "ladydickeineen". Väitteen ytimessä on, että kaikki transihmiset haluavat kaikkien haluavan heitä seksuaalisesti, muu on transfobiaa. Tämähän ei ole totta, mutta koska internetti tarjoaa lukemattomia ihastuttavia esimerkkejä siitä, että se voisi olla totta, niin totta kai tällaista väitettä on kiva levittää, koska transihmisethän pitää saattaa lokaan / todistaa heidän mielipuolisuutensa. Julia on debunkannut tämän hyvin, ja hän on itse trans, joten en yritä selittää asiaa paremmin kuin hän: linkki twitteriin.

Sukupuolen moninaisuus ei ole biologian kieltämistä. Joka väittää että on, ottaa huomioon vain pienen osan ihmisen biologiaa (sukusolut ja lisääntyminen), tai sen osan, joka on vanhaa tietoa, tai yksinkertaistettua tietoa yhteiskuntien ja kulttuurien rakentamisen ja olemassa olevien rakenteiden vuoksi. Jos puhuu sukupuolista lisääntymisbiologisessa tai geneettisessä mielessä, voi melko rauhassa pitäytyä binäärissä, mutta muussa keskustelussa pitäisi olla hieman laajempi perspektiivi. Sukupuolen moninaisuudelle on olemassa biologisia perusteita, esimerkiksi sikiön altistuminen eri hormoneille kohdussa, ja tietyt aivorakenteet (osa näistä ei vielä ole tieteellisesti vahvalla pohjalla, mutta viitteitä on löydetty paljonkin). Nämä eivät ole ainoita syitä, mutta ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, että ihminen kokee sukupuolensa kehostaan poiketen. Myös kansainvälinen tautiluokitus on jo muuttunut siten, että transsukupuolisuus ei ole enää psyykkinen sairaus. Väite "sukupuolen moninaisuus on biologian kieltämistä" ei siis ole faktaa vaan mielipide. 

Mainittu youtube-mielipidevaikuttaja sanoi vastikään videollaan, että oman biologisen sukupuolensa kieltäminen vie ilon omasta sukupuolesta ja sen ominaisuuksista ja syvällisistä merkityksistä. Ihan varmasti viekin. Kannustan kaikkia pohtimaan sukupuoltaan, ja toteaapa sitten olevansa trans tai cis, löytämään merkityksen ja ilon siitä omasta sukupuolestaan. Kyseinen tubettaja yleistää oman kokemuksensa. Hän on detransitioitunut, mutta kokee ilmeisesti yhä olevansa trans, joka on oppinut hyväksymään biologisen sukupuolensa. Kaikki transihmiset eivät kuitenkaan koe samoin kuin hän, eikä hänen tapansa ole ainoa oikea tapa.

Biologiaan vetoaminen ei siis toimi muutoin kuin silloin, kun puhutaan tiukasti lisääntymisbiologisista tai kromosomeihin liittyvistä asioista, eli aika harvoin. Äsken mainittu tubettaja sanoi äskettäin videollaan, että sellaisen henkilön, joka "kieltää biologian", mielenterveyttä pitää epäillä. Hmm. Olen eri mieltä. Perustelut löytyvät yltä ja aika monesta muustakin blogini tekstistä.

2. Sukupuoliroolit, sukupuolineutraalius, sukupuolisensitiivisyys - kaikki on pilalla, pelkkää paskaa tilalla

Yle julkaisi 12.1. artikkelin koulujen jämähtäneistä sukupuolirooleista. Kommenttikentässä vilisee kromosomeja ja lisääntymisbiologiaa, joilla kommentoijat haluavat tuoda esiin tietämyksensä siitä, miten sukupuoli määritellään. Eli puhuvat ihan eri asiasta kuin artikkeli, nämä esimerkit kävisivät mainiosti osaan 1 yllä.

Mutta sitten ne sukupuoliroolit. Eräs kommentoi: "Ylivoimaisesti suurin enemmistö oppilaista on ihan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka varsinkin alaluokilla haluavat selkeästi olla hyvin tyttömäisiä tai poikamaisia. He haluavat hyvin usein leikkiä ns. tyttöjen leikkejä ja poikien leikkejä. Annetaan myös heidän nauttia sukupuolestaan ja ilmaista sitä."

Ja siihen joku vastasi: "Juuri näin. Jos nyt ruvetaan väkisin vääntämään lasten mielipidettä joksikin muuksi, tulww varmasti hankaluuksia. Ovatko nämä tyttö/poikasukupuolen hävittäjät asiassa muuten oikeita kokemusasiantuntijoita?"

Ja toinen: "Olet oikeassa, mutta tietyt piirit luovat painetta siihen suuntaan, että heitä ei saa kohdella tyttöinä tai poikina, vaikka he itse näin haluavat." 

Jatkojutussa opetusministeri Jussi Saramo julistaa: Ei voi olla niin, että opetus vahvistaa sukupuolia koskevia olettamuksia" ja siellä kommenteissa julistetaan (ehkä joku Vauvallakin kirjoitellut?):
"...Sitten menee puurot ja vellit sekaisin kun ruvetaan puhumaan "sukupuolten moninaisuudesta". Tämän tärkeän yhteiskunnallisen keskustelun ongelma on se, että suomen kielessä on vain sana "sukupuoli", joka joutuu olemaan käännöksenä angloamerikkalaisen keskustelun sanoille "sex", biologinen sukupuoli, kromosomit, lisääntymissukupuoli, mikä on biologinen, luonnontieteellinen tosiasia; ja "gender", sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoliroolit, jotka sitten jotenkin ulotetaan määrittämään ihmisen sukupuolta ja olemista. Nykyinen ns. radikaali genderideologia on perusteiltaan hyvin regressiivinen, vahvistaa sukupuolistereotypioita. Jos pikkupoika leikkii pukeutumisleikkejä, tykkää pinkistä, askartelee glitterin kanssa, hän onkin tyttö. Jos tyttö kiipeilee puissa ja leikkii ritareita eikä tykkää mekoista, hän onkin poika. Noin ohuilla perusteilla lapsia tyrkätään trans-kategoriaan varsinkin Pohjois-Amerikassa. Että jos et toimi täysin sukupuolistereotypioiden mukaan, oletkin "syntynyt väärään kehoon" jota pitää sitten kenties yrittää muuttaa hormoneilla ja leikkauksilla (varsinkin USA:ssa kyseinen "terveydenhoito" on rahakasta bisnestä). Sen sijaan että hyväksyisi itsensä (tai nuorten lasten ollessa kyseessä vanhemmat hyväksyisivät lapsensa) sukupuolirooleja rikkovana ihmisenä. Nnykyinen genderideologia näyttäytyy myös varsin homofoobisena. Miehen joka tykkää miehistä, on muka pakko olla nainen, transnainen. Nainen joka tykkää naisista on tietysti transmies. Lesbojen pitää hyväksyä "ladydique", transnaisten erityinen naisellinen penis vaginaansa. Koska peniksen omistaja kokee olevansa "nainen". Eli että jos nyt pidettäisiin genderideologia poissa suomalaisista kouluista. Sukupuolia on kaksi, sukupuolirooleja pari kolme ja niitä pitää haastaa ja rikkoa. Sukupuoli-identiteettejä on nykyään niin monta, ettei pysy laskuissa mukana. Kai jokaisella ihmiseellä on omansa. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Ja minä en todellakaan kiellä transihmisten olemassaoloa. Transihmisiä on olemassa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sukupuolidysforia on oikea, olemassa oleva asia. Kaikki sukupuolidysforiasta kärsivät ihmiset eivät ole hulluja tai pervertikkoja. Tuskin kukaan on. Ongelma on siinä, että trans-sateenvarjo on levitetty niin laajalle, että varsinaiset transihmiset ovat jääneet syrjään ja joutuvat jakamaan tilansa eriasteisten (enimmäkseen miespuolisten) fetisistien ja autogynefiilien ja pahempien kanssa. Siinä miesjoukossa on aggressiivisia, äärimmäisen naisvihamielisiä ja homofoobisia miehiä, kenties jopa pervertikkoja. Genderideologia vaatii hyväksymään kaiken, kunhan sanotaan taikasana "trans". Transmiehet (syntyjään naiset) eivät useinkaan tule mainituiksi näissä transihmisten "taisteluissa". Transnaiset (syntyjään miehet) ovat tärkeämpiä, tietysti, koska he ovat miehiä. Ja tämä kaikki riippuu sukupuolistereotypioista. Opetusministerin tulisi tehdä parhaansa ohjatakseen kouluja pois sukupuolistereotypioista. Genderideologia vahvistaa sukupuoliroolistereotypioita. Sitä ei pidä tuoda Suomen kouluihin."

Eli suunnilleen niin, että "useamman sukupuolen tuputtaminen hämmentää lapsia", ja että "Seta ja transaktivistit haluavat transiuttaa kaikki lapset, jotka ihan luonnollisesti kokeilevat muita sukupuolirooleja, ja kasvaisivat siitä yli ilman tätä tuputusta".

Joo ei. Kysehän on nimenomaan siitä, että jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, myös ne "tavalliset" tytöt ja pojat. Ja ne pojat, jotka haluavat pukea mekon päälleen ja olla Lucia, ja silti poika. Ja ne tytöt, jotka haluavat osallistua tanssiaisiin miesten puvussa, ja olla silti tyttöjä. Ja ne pojat, jotka syntyivät tytön kehoon ja tulivat määritellyiksi tytöiksi, ja jotka tykkäävät hevosista ja piirtämisestä. Ja ne tytöt, jotka syntyivät pojan kehoon ja tulivat määritellyiksi pojiksi, ja jotka tykkäävät rassata autoja. Kaikki. Mikä ihmeen kalteva pinta ja ajatusvinouma tässä oikein ihmisillä on? Ja joku merkillinen käsitys tästä genderideologiasta. Koko sanakin on kristilliskonservatiivien keksimä höpötermi.

Aika monella tuntuu menevän sekaisin sukupuoliroolit, sukupuoli-identiteetti, sukupuolineutraalius ja sukupuolisensitiivisyys. Sukupuolirooleja voi rikkoa ja niillä voi leikitellä, mutta olla silti sitä sukupuolta mitä on, ilman tarvetta korjata sitä. Myös sukupuolen korjaamista haluavat saavat leikitellä sukupuolirooleilla ja rikkoa niitä. Tätä tuntuu olevan erityisen vaikea ymmärtää. Valitettavasti nuorten transpolillakin on suuria vaikeuksia ymmärtää tätä.

Sukupuoli-identiteetti on sisäinen syvällinen ymmärrys ja kokemus omasta sukupuolestaan, joka voi olla joko tosi vahva, tai tyystin poissaoleva, tai niin linjassa biologisen lisääntymissukupuolen kanssa, että se on merkityksetön (tästä kirjoitin edellisessä blogitekstissäni). 

Sukupuolineutraalius on sitä, että sukupuolella ei ole merkitystä, ja -sensitiivisyys sitä, että eri sukupuolet otetaan huomioon. Joissakin asioissa on tarpeen olla neutraali, joissakin sensitiivinen, ja niillä on vissi ero. Sukupuolineutraalius ei kuulemma ota huomioon sukupuolten luonnollisia biologisia eroja. Niinpä, se on se pointti. Joskus ne erot merkitsevät, joskus eivät. Joskus sukupuolineutraalius on paikallaan, mutta ei aina.

3. Vähemmistö pakottaa muut taipumaan ideologioihinsa

"Eeppisessä Vauvan ketjussa" muistetaan tasaisin väliajoin mainita, että sukupuolivähemmistö "pakottaa" ideologiaansa enemmistölle: "Kaikkien pitää käyttää heidän keksimäänsä uutta sanastoa oikein tai tulee paha mieli ja itsem*rha, ja joka paikassa pitää olla turvalliset tilat ja sukupuolineutraalit vessat ja pukuhuoneet. Ihan kamalaa tällainen pakottaminen ja minähän en ole mikään cis-nainen vaan nainen." Voi huokaus sentään. Se, että yhteiskunnasta ja yhteisistä tiloista tehdään kaikille turvallisia, on kaikille hyvä ja hyödyllinen asia. Verrataan vaikka esteettömyyteen: esteetön julkinen tila on kaikille hyvä. En ole nähnyt samanlaista vastustusta siitä, että kirjastoon pääsee kätevästi ja turvallisesti myös huonompijalkainen vanhus, lastenvaunujen kanssa, tai näkövammainen. Sanoja ja termejä keksitään jatkuvasti lisää ja muutetaan myös monessa muussakin asiassa kuin sukupuoleen liittyen, ei siinä ole mitään ideologista pakottamista. Enkä usko, että kukaan on vaatimassa aivan kaikkea sukupuolineutraaliksi - ainoastaan vaaditaan sitä, että transihmisilläkin olisi turvallisia tiloja.

Jo useaan kertaan mainitsemani tubettaja otsikoi yhden videonsa "Ei ole keneltäkään pois, että" ja perustelee videollaan, miten se ("genderideologia" ja inklusiivisuus) on todellakin kaikilta pois. Hän sanoi mm., että jossain tapahtumassa oli ollut sukupuolineutraalit vessat ja ovessa "pitkät litaniat jotain sössönsöötä, että ketään ei syrjitä identiteetin perusteella". Helsingin yliopiston unisex-vessoissa hän näkee kaikkien niitä käyttävien ihmisten naamasta, miten niitä ahdistaa käydä siellä vessassa. Ohhoh. Voihan sitä ahdistaa aika moni muukin asia, kun vessassa käy, tai sitten hän projisoi muihin omaa ahdistustaan. (Minua ei ahdista unisex-vessassa yhtään sen enempää kuin naisten vessassa.) Siinä hän on oikeassa, että kaikki eivät niistä pidä, eivätkä halua niitä käyttää. Minusta se on täysin ok. Kyllä täällä on tilaa sekä naisten, miesten että unisex-vessoille, ja invavessoille, joita voi myös paremman puutteessa hyvin käyttää unisex-vessana.

Sama tubettaja-vaikuttaja julisti videollaan, että sukupuolineutraaliusvaatimus pakottaa kaikki ihmiset samaksi mössöksi.Sukupuolisegregoituneet tilat eivät hänen mukaansa ole enää sallittuja "trans-maailmassa". Aikamoinen väite, tosi yleinen kuitenkin. En usko, että tällaista totalitarismia oikeasti kukaan vaatii (tai jos vaatii, niin sietäisi vähän miettiä).

Lopuksi hän vielä sanoo, että kaikki tämä sekoilu on pois myös sekoilijoilta itseltään, koska se on todellisuuden pakenemista ja todellisuuden kieltämistä, itsensä dissosioimista kehostaan, maailmasta ja muista ihmisistä, traumakokemuksista ja mielenterveyden ongelmista johtuen. Tässä hän jälleen yleistää omaa kokemustaan muihin. Kaikki transihmiset ja -aktivistit ovat hänen mielestään vakavasti mieleltään järkkyneitä, eikä heidän "pillinsä mukaan" tulisi yhteiskunnan muuttua. (Sitten taas seuraavalla videollaan hän sanoo, ettei voi puhua kaikkien maailman transihmisten puolesta, eikä hän voi sanoa, auttavatko transhoidot ketään. Jännä.)

Transihmiset eivät enää suostu olemaan hiljaa, koska ovat saaneet viimein ääntään hieman kuuluviin. Se voi kirpaista, kun enemmistön rinnalla vähemmistökin puhuu ja vaatii, ja näköjään kirpaiseekin aika monia.

Lupasin lopuksi kertoa, miksi tällaiset keskustelut ja väitteet vahingoittavat transihmisiä ja yhteiskuntaa. Kerron sen esimerkin kautta. Eräs tuntemani nuori transmies teki miesystävänsä kanssa TikTokiin videon, jolla he kunnioittivat murhattujen transihmisten muistoa marraskuussa Transgender Remembrance Day:n kunniaksi. TikTok on nuorten käyttäjien suosiossa ja suuri osa käyttäjistä on alaikäisiä. Videoon tulleet kommentit ovat kuvottavaa luettavaa. Muutamien kiittelevien ja myötätuntoisten kommenttien joukossa on pilkkaavia ja uhkaavia viestejä, mm. toivomuksia että heitä olisi tapettu enemmän, kehotuksia itsem*rhaan, haukkumista trans*ksi ja mielenvikaiseksi. Kielenkäytöstä saattoi arvata, että nämä kommentit tulivat alaikäisiltä ja nuorilta aikuisilta. Lapset ja nuoret eivät ole näitä itse keksineet, vaan he ovat imeneet ne itseensä aikuisilta. Kotoa, koulusta, kavereilta ja netistä. Esimerkkejä ei ole todellakaan vaikeaa löytää.

Sateenkaarinuorille tehdyn kyselyn perusteella he kokevat mielialaan liittyviä huolia lähes kaksi kertaa enemmän kuin muut nuoret, ahdistuneisuus ja masennusoireilu on heillä kolme kertaa yleisempää kuin muilla nuorilla, he kokivat kouluympäristön turvattomammaksi kuin muut nuoret, ja he kokivat enemmän koulukiusaamista ja fyysistä uhkaa kuin muut nuoret. Yllä kuvaamillani asenteilla on siis konkreettisia seurauksia ja näillä konkreettisilla seurauksilla on yhteiskunnan eheyttä ja taloutta rasittavia seurauksia.

Siksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta täytyy todellakin opettaa opettajille, jotta he voivat opettaa sitä lapsille ja nuorille. Asenteet on saatava muuttumaan.

Sitkeitä väitteitä

Haluan oikaista muutamia sitkeitä väitteitä, joita minusta ja muista translasten vanhemmista esitetään erinäisillä keskustelupalstoilla. (Tekstiä muokattu 17.9. vastaväitteiden osalta)

 

Väite 1. Olemme Setan aivopesemiä aktivisteja, jotka haluavat häivyttää biologiset sukupuolet ja hämärtää tahallisesti vakiintuneita sukupuolen käsitteitä.

Väite 2. Jos lapsemme detransitioituvat, se on meille suuri pettymys ja järkytys.

Väite 3. Olemme sitä mieltä, että sukupuolidysforiaan ainut hoito on transitio, hormonit ja leikkaukset, ja että kaikkien sukupuolidysforiaa kokevien nuorten on hakeuduttava näihin hoitoihin.

Oikaisu 1. 

Olemme opiskelleet sukupuolen moninaisuutta, jonka asiantuntemusta Setalla on. Seta ei kuitenkaan ole ainoa tietolähteemme. Tarkistamme, että hankkimamme tieto on peräisin asiantuntijoilta ja luotettavista tutkimuksista. Tiede on tuonut lisää ymmärrystä sukupuolen moninaisuuteen ja sen biologiaan. Vaikka sukupuoli ei sen tiedon valossa jakaudukaan yksiselitteisesti miehiin ja naisiin, emme me halua tätä yhteiskunnassa vakiintunutta jakoa häivyttää, emmekä hämärtää käsitteitä. Haluamme vain ymmärtää, millaisia lapsemme ovat, ja mitkä käsitteet ottavat myös heidät huomioon ja miten yhteiskuntaa ja sukupuolinormeja voisi joustavoittaa, jotta lapsemme voisivat olla rauhassa omanlaisiaan.

Vastaväitteeni on, että Setaan ja sukupuolen moninaisuuteen kriittisesti suhtautuvat ovat vanhanaikaiseen tietoon ja tieteeseen uskovia, ja he haluavat häivyttää sukupuolen luonnollisen moninaisuuden ja hämärtää tahallisesti inklusiiviset käsitteet. Mitä he pelkäävät? Muutosta varmaan. Tuntematonta.

 

Oikaisu 2. 

Kysyn, millainen vanhempi EI järkyttyisi, jos hänen lapsensa detransitioituisi? Emme kuitenkaan pety siksi, että lapsemme ei olekaan "juhlinnan ja arvostuksen kohteena oleva rohkea transihminen", vaan häpeällisesti mielenhäiriössä itseään transihmiseksi luullut surkimus, jota sietää hävetä. Emmekä järkyty siksi, että olemme tosiaan luulleet että lapsemme on trans, ja olemme häntä siinä tukeneet. Helkutti sentään! Me toivomme lapsillemme parasta mahdollista elämää omana itsenään. Detransitio olisi järkytys, koska se olisi lapselle varmasti tuskallinen kokemus, jollaisilta tietenkin haluaisimme lapsemme säästää. Pettymys se olisi siinä mielessä, että lapsi joutuu käymään läpi vielä lisää pitkiä ja vaikeita prosesseja, ennen kuin pääsee kunnolla kiinni elämään.

Vastaväitteeni on, että näin väittävät ihmiset ovat epäempaattisia ihmisiä, joilla ei varmaankaan ole omia lapsia. Tai toivottavasti ei ole.

 

Oikaisu 3. 

Yllätys yllätys, emme ole sitä mieltä. Ne ovat oikea hoito joillekin sukupuolidysforisille nuorille, mutta eivät kaikille. Yksilöllinen hoito on se, jonka puolesta puhumme.

Vastaväitteeni on, että näin väittävät ihmiset ovat sitä mieltä, että kenenkään nuoren ei pitäisi transitioitua eikä hakeutua hoitoihin.

Tällaisten väitteiden tausta-ajatuksena on se, että kukaan alaikäinen ei voi olla transsukupuolinen, ja että transsukupuolisuus on kehonkuvan häiriöön verrattavissa oleva patologinen tila, joka on hoidettava kehoon kajoamatta. 

Transihmisyys on kuitenkin normaalia ihmisyyttä, ei sairaus. Jotkut transihmiset tarvitsevat kehoon kajoavia korjaavia hoitoja, jotta pystyvät elämään täysipainoista elämää. Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan lääketieteellinen hoito. Jotkut tajuavat transihmisyytensä jo lapsina tai nuorina, ja hyötyvät niistä hoidoista, joita alaikäisille voidaan antaa.

 

Suosittelen lukemaan ajatuksen kanssa Setan sivuilta mainion tekstin Viisi myyttiä lapsista ja sukupuolen moninaisuudesta.

Miten sosiaalinen transitio tai sen kieltäminen vaikuttaa lapseen?

Jatkan edelleen aiheesta lapsen sukupuolikokemuksen tosissaan ottaminen / sosiaalinen transitio / sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito.

Luin GenderGP-sivustolta aiheesta ja halusin kertoa siitä myös blogissa. Mikä GenderGP? Kyse on lääkäripariskunnasta, joka on tarjonnut "informed consent" -mallia transihmisille helpottaakseen heidän hoitoon pääsyään Iso-Britanniassa, jossa jonot transtutkimuksiin ja -hoitoihin ovat todella pitkät. Klinikka ja lääkäripariskunta itse eivät tarjoa transhoitoja, ainoastaan auttavat potilasta löytämään sopivan lääkärin ja hoidon. Helen ja Mike Webberley ovat tarjonneet Australian mallin mukaista hyväksyvää ja ymmärtävää hoitokäytäntöä, joka on myös Endocrine Societyn ja WPATH:n suositus. 

Kannattaa tutustua sivuston UKK-osioon (usein kysytyt kysymykset). Siellä kerrotaan hyvin avoimesti, mistä on kyse, ja millaisen kritiikin ja jopa rikostutkinnan kohteeksi tämä toiminta on joutunut. Brittiläiset terveysviranomaiset haastoivat heidän klinikkansa oikeuteen, koska he eivät saaneet klinikalleen toimilupaa. Tuomio oli sakkoja sekä lääkärin oikeuksien väliaikainen poistaminen. Klinikkaa ollaan parhaillaan siirtämässä Espanjaan.

Mutta, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut suinkaan esitellä tuota tapausta, vaan sivustolta löytämääni artikkelia otsikon aiheesta. Artikkelin otsikko on "Entä jos he muuttavat mielensä?" ja pääkysymys kuuluu, aiheuttaako sosiaalinen transitio ja sukupuoli-identiteettiä tukeva hoitomuoto vahinkoa alaikäiselle. Vastauksia antaa sukupuoli-identiteettikysymyksiin erikoistunut, amerikkalainen terapeutti Darlene Tando. Podcast keskustelusta Darlenen kanssa löytyy täältä, kannattaa kuunnella.

Darlene on sitä mieltä, että "mielen muuttaminen" on cis-sukupuolisen projektio, koska cis-sukupuolinen ei kykene käsittämään, miltä tuntuu elää eri sukupuoli-identiteetissä. Darlene kuvaa ilmiötä mieluummin kehittyvänä sukupuoli-identiteettinä, joka voi todellakin muuttua ajan kuluessa. Silloin voi päättää, että haluaakin ilmaista sukupuoltaan eri tavalla, kun käsitys ja ymmärrys omasta identiteetistä muuttuu. Kun sukupuoli-identiteetin ilmaisua tuetaan, se on transihmiselle suuri helpotus, ja se vahvistaa hänen itsetuntoaan. Ei se ole vahingollista, eikä ole vahingollista elää autenttisesti omana itsenään. Jos joku vain huvikseen transitioituisi sosiaalisesti, asia olisi ihan eri, mutta tällaista ei tapahdu. Jos kurssin korjaamista matkan varrella tapahtuu, eli ihminen ymmärtää identiteettinsä eri tavalla, tätä muutosta pitää tietysti myös tukea, ihan samalla tavalla kuin alun alkaenkin.

Klinikan terapeutti Marianne Oakes sanoo, että "mielen muuttaminen" tarkoittaa takaisin päin peruuttamista, mutta muutos on kuitenkin aina eteenpäin menemistä. Sosiaalinen transitio voi olla välttämätön askel monille transnuorille, jotta he voivat tuntea olonsa hyväksi omissa nahoissaan. Hänen mielestään vanhemmat, jotka pystyvät tukemaan lapsensa sukupuoli-identiteettiä, kuuntelemaan ja reagoimaan myötätuntoisesti, tekevät sen syvästä rakkaudesta.

Podcastissa Darlene puhuu mm. sosiaalisen transition luonteesta. Hänen kokemuksensa mukaan vanhemmat eivät pakota lapsia sosiaaliseen transitioon eivätkä tee päätöstä kevyesti, vaan he kuuntelevat ja tarkkailevat lastaan ja päätyvät sosiaaliseen transitioon, koska uskovat sen olevan hyväksi lapselleen. Kuunteleminen on kaikkein tärkeintä. Kaikkien podcastissa esiintyvien terapeuttien lapsipotilaat ovat hyötyneet sosiaalisesta transitiosta huomattavasti. Odottaminen ja sosiaalisen transition lykkääminen sen sijaan on lapselle ja nuorelle erittäin stressaavaa ja itsemurhaluvut ovat korkeita, jos lapsi/nuori kokee, ettei hänellä ole toivoa tai tulevaisuutta. 

------------

Lisäksi löysin hyvää tutkimukseen perustuvaa "valistusmateriaalia" Family Acceptance Projectin sivuilta. Projekti toimii San Fransisco State Universityn alla ja kuvailee olevansa tutkimus-, interventio-, koulutus- ja poliittinen aloite, joka työskentelee ehkäistäkseen terveys- ja mielenterveysriskejä sateenkaarinuorten parissa. Toiminta perustuu tutkimukseen ja kulttuurin kunnioitukseen ja suuntautuu etnisesti, sosiaalisesti ja uskonnollisesti monimuotoisiin perheisiin, kannustaen heitä tukemaan sateenkaarinuoriaan. Projekti on julkaissut julisteita, joissa esitetään projektin tekemän tutkimuksen perusteella löydettyjä toimintatapoja, joilla voi tukea sateenkaarinuorta. Tutkimus on tehty haastattelemalla sateenkaarinuoria ja heidän perheitään.

Yksi julisteista kertoo, millaiset toimintatavat eivät tue sateenkaarinuorta, ja millaiset vaikutukset tällaisella toiminnalla on. Alla oleva kuva esittää juuri tätä julistetta:

Mitä julisteessa todetaan? Toimintatavat, jotka eivät tue sateenkaarinuoren identiteettiä, lisäävät nuoren riskiä sairastua masennukseen ja HIV:iin, ja lisäävät riskiä itsemurha-ajatuksiin, itsemurhayrityksiin ja päihteiden käyttöön. Ja kääntäen, sateenkaarinuoren identiteettiä tukevat toimintatavat vähentävät nuoren riskiä näihin.

Lyhyet trans-vastaukset for dummies

Lyhyet ja yksinkertaiset vastaukset yleisimpiin väitteisiin transsukupuolisista, olkaa hyvät.


1. Kukaan ei synny väärään ruumiiseen. Transsukupuolisuus on mielen harhaa.
Transsukupuolisuudella on hormonaaliset ja biologiset syyt. Sukuelimet ja aivojen sukupuolittuneet alueet kehittyvät sikiöaikana eri aikaan, ja on mahdollista, että niiden kehitys poikkeaa toisistaan. Transsukupuolisuus ei ole harhaa, eikä "pelkkää ajattelua". On mielen harhaa väittää, että se olisi.

2. Sukupuolia on kaksi, koska niitä tarvitaan suvun jatkamiseen. Millään nisäkkäällä ei ole enempää sukupuolia.
On totta, että kahta sukupuolta tarvitaan suvun jatkamiseen. Ihminen ei kuitenkaan ole olemassa pelkästään suvun jatkamista varten, eikä ihmisten välinen seksi pelkästään lisääntymistä varten. Homous ja transsukupuolisuus ovat ihmislajissa esiintyvää luonnollista vaihtelua.
Jos käytät tätä argumenttia kieltämään transsukupuolisuuden, olet varmaan myös sitä mieltä, että vain cis-heterot saavat olla olemassa, harrastaa seksiä, ja vain lisääntyäkseen. (Sitä paitsi eläimillä esiintyy homoutta, ja monella eläinlajilla on useampia sukupuolia ja jotkut pystyvät vaihtamaan sukupuolta.)

3. Kromosomit määrittelevät sukupuolen. XX = nainen, XY = mies.
Eivät määritä. Joillakin ihmisillä on kolme kromosomia. Jotkut XX-kromosomiston omaavat ihmiset ovat sukuelimiltään miehiä, jotkut XY-kromosomiston omaavat ihmiset ovat sukuelimiltään naisia. On totta, että sukupuolen korjauksessa ei muuteta kromosomeja, mutta sillä ei ole merkitystä.

4. Genitaalit määrittelevät sukupuolen.
Katso kohta 1.

5. Sukupuolen vaihtaminen ei ole ihmisoikeus.
Jos ajattelet, että sukupuolta korjataan ihan vain huvikseen tai harhojen vallassa, niin totta kai väität näin. Katso kohta 1.

6. Transmies on nainen ja transnainen on mies.
Ei ole. Katso kohdat 1, 3 ja 4.

7. Lapsi ei voi tietää sukupuoltaan.
Aivan varmasti tietää. Kysy keneltä tahansa 5-vuotiaalta, kumpaa sukupuolta hän on.

8. Lapsi ei voi tehdä elämäänsä muuttavaa päätöstä sukupuolen korjauksesta.
Hänen ei tarvitsekaan tehdä sitä. Hän voi kuitenkin päättää elää oikeaksi kokemassaan sukupuolessa, ja se tutkitusti lisää hyvinvointia. Mieti omalle kohdallesi: heräisit yhtenä aamuna toisen sukupuolen ruumiissa. Miltä tuntuisi?

9. Vanhemmat, jotka sallivat lapsen vaihtaa sukupuolta, ovat hyväksikäyttäjiä.
Eivät, vaan he ovat rakastavia ja hyviä vanhempia, jotka tekevät kaikkensa, että lapsi voisi hyvin ja tuntisi olonsa hyväksytyksi ja turvalliseksi omana itsenään. Vanhemmat, jotka kieltävät lapsensa kokemuksen, ovat joko tietämättömiä tai julmia.


10. En ole transfobinen, kerron vain biologisia faktoja.
Et ole transfobinen, jos tunnustat yllä kuvatut biologiset faktat. Jos et tunnusta, ja perustelet omilla faktoillasi transsukupuolisia sairaiksi tai mielenvikaisiksi, olet transfobinen.