keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Stanilandin kysymys (ja vastaus!)

 Helen Staniland kysyi:

“Do you believe that male-bodied people with a penis should have the right to undress in front of women and young girls?”

Hieman siistimpi versio kysymyksestä kuuluu:

"Do you believe that male-sexed people should have the right to undress and shower in a communal changing room with teenage girls?"

Tästä kysymyksestä on tullut "The Staniland Question", jota myös suomenkielisissä sukupuolikriittisissä keskusteluissa tuodaan esiin. Olen nähnyt sitä useasti mm. Vauva.fi:n keskusteluissa, ja tuoreehko kriittinen blogi "Femina non grata" (se joka "vain kysyy asiallisia kysymyksiä")  esittää saman kysymyksen, hieman eri tavalla muotoiltuna. Se tosin esitetään yleensä ilman Helen Stanilandin nimeä, mikä on toki ymmärrettävää. Moni muukin kysymystä pohtii, vaikka ei olisi koskaan Helenistä kuullutkaan. Helen sai bannit Twitteristä kysymyksen takia.

Helen Staniland esittelee itsensä Fair Play For Women* -sivustolla sanakääntein, jotka kuulostavat hyvin tutuilta. Olen lukenut ne suomeksi sukupuolikriittisissä keskusteluketjuissa moneen kertaan. Hän kertoo omasta "peak trans" -kokemuksestaan ja älykkäistä feministeistä, joiden sanomisissa on järkeä. Hän irtisanoutuu transfobiasta ja väittää transaktivismin olevan misogyniaa eli naisvihaa, ja homofobiaakin vielä. Hän toistaa tarinaa siitä, että naisten, joiden on aina patriarkaatin vallan alla pitänyt väistyä ja olla kilttejä, pitää nyt alistua transaktivismille, ja että se on väärin. Naisten oikeudet ja transihmisten oikeudet hän näkee toisilleen vastakkaisina, toisensa pois sulkevina.

*Fair Play For Women on brittiläinen kampanjointiryhmä, joka lobbaa sikäläisiä translakeja vastaan ("defends sex-based-rights"), ja mm. voitti vastikään oikeusjutun maan hallitusta vastaan ns. census-kysymyksessä. Census on brittiläinen väestönlaskentamenetelmä, kysely joka jokaisen kansalaisen pitäisi täyttää. Hallitus oli ohjeistanut transsukupuolisia ihmisiä vastaamaan kyselyyn sukupuolen osalta itsemäärittelyn mukaan. Nyt ohjeistus on muutettu niin, että sukupuolikysymykseen on vastattava juridisen sukupuolen mukaan.

Takaisin Stanilandin kysymykseen. Miten vastata kysymykseen, joka lähtee ihan väärästä päästä? No, yritetään.

Rebecca Gellman lähestyy asiaa termin "bigotry" kautta. (Tähän väliin ensin kuitenkin omaa termipohdintaa: Bigotry suomennetaan kiihkoiluksi tai fanaattisuudeksi. Minä miellän sen lähinnä ennakkoluulojen vankina olemiseksi tai aktiivisen syrjinnän kannattamiseksi. Sanat bigot ja bigotry ovat laajalti käytettyjä transteemaisissa keskusteluissa, ja olen yrittänyt keksiä niille hyvää suomennosta jo pitkään. En ole vielä keksinyt, joten mennään kiihkoilulla ja fanaattisuudella.) 

Rebecca esittelee fanaattisuuden viisi astetta: 

1. Hyväksyminen (fanaattisuus on täysin hyväksyttyä, kukaan ei pidä sitä pahana)

2. Tunnustaminen (tunnustetaan, että fanaattisuus ei ole ok, mutta sitä ei aktiivisesti pyritä torjumaan)

3. Älykkyys (fanaattisuus ei ole ok, mutta jos argumentit muotoillaan näyttämään aidolta huolelta, kukaan ei vaadi siitä vastuuseen)

4. Hylkääminen (fanaattisuus ei ole hyväksyttyä missään, mutta silti on pieniä ryhmiä, jotka sitä harrastavat, koska lait ovat liian heikkoja, tai yhteiskunta ei välitä tarpeeksi)

5. Eliminointi (fanaattisuutta ei ilmene missään muodossa)

Rebeccan mielestä (hän on britti) rasismi ja seksismi ovat saavuttaneet vaiheen 4, eli ne ovat laajasti hylättyjä tapoja toimia, mutta silti on olemassa ihmisiä, jotka käyttäytyvät rasistisesti tai seksistisesti. Transfobia sen sijaan on Rebeccan määritelmän mukaan vaiheessa 3, eli älykkäillä argumenteilla voi ilmaista transfobiaa ilman, että se heti tuomitaan transfobiaksi. Varsinkin, jos ei ole perehtynyt aiheeseen, Stanilandin kysymys ei vaikuta transfobiselta, vaan osoittaa "aitoa huolta" naisten ja tyttöjen oikeuksista. Jos tällainen argumentti tuomitaan transfobiaksi, tuomitsijalta kysytään, eikö hän ole valmis avoimeen ja rehelliseen keskusteluun. (Suoraan kysymykseen kaivataan suoraa vastausta, paitsi että kysymys ei ole lainkaan suora tai rehellinen.)

Stanilandin kysymys on kompakysymys samaan tapaan kuin "Joko olet lopettanut vaimosi lyömisen?" - siihen ei voi vastata kyllä tai ei astumatta ansaan.

Oikea "vastaus" kysymykseen on, että kenelläkään ei ole oikeutta riisuutua kenenkään läsnä ollessa, ei laillisesti eikä moraalisesti. Sen sijaan on kyse sosiaalisista säännöistä, jotka jokainen ymmärtää, ja jotka voidaan kyseenalaistaa ja sopia toisin. Kun menet pukuhuoneeseen, tiedät, että siellä riisuudutaan alasti toisten nähden. Tämä on yhteinen sosiaalinen sääntö, ja se voidaan siis kyseenalaistaa ja sopia toisin.

Britanniassa tasa-arvolaki (Equality Act) kieltää syrjinnän sukupuolen perusteella. Se aiheuttaa haasteita yhteiskunnalle, sillä on olemassa tilanteita, joissa sukupuolen perusteella syrjintää tosiasiallisesti tapahtuu. Tämän vuoksi laissa on myönnetty erivapauksia tiettyihin tilanteisiin, ja ne koskevat palvelun tuottajia. Palvelun tuottajat saavat käyttää omaa harkintaa niiden suhteen - kyse ei siis ole sukupuoleen liitetyistä oikeuksista (sex-based rights), vaan palvelun tarjoajan harkinnasta. Esimerkiksi kuntosali tai uimahalli voi tällöin lain puitteissa tarjota unisex-tiloja tai sukupuolitettuja tiloja tai erillisiä koppeja tai kaikkia näitä. Palvelun tarjoaja ei voi kieltää transnaisia käyttämästä naisten tiloja - se olisi lainvastaista.

Rebecca kirjoittaa, miten Britannian tasa-arvolaki määrittelee transsukupuoliset:

"When it comes to transgender people, the act uses slightly fuzzy language. It define “Gender Reassignment” as a protected class, defined as “anyone who has undergone, is undergoing, or proposes to undergo a process of gender reassignment”. This is taken to include social transition, and thus does not require medical treatment.

Latterly, it describes that under the exemptions on the basis of sex, transgender people are to be treated as having the sex of their acquired gender, “except as a proportionate means of achieving a legitimate aim”. While many in the Gender Critical movement consider “I don’t wanna” as legitimate, it has been confirmed by Queen’s Counsel that this is not a valid argument."

Laillinen peruste poiketa tasa-arvolain kieltämästä syrjinnästä on esim. miehen tekemän väkivaltaisen rikoksen uhriksi joutuneella, jos hänelle ollaan tekemässä ruumiintarkastus ja sen on suorittamassa mies tai henkilö, jonka uhri kokee mieheksi. Tällöin hänellä on laillinen peruste vaatia naishenkilö suorittamaan ruumiintarkastus. Laillinen peruste ei ole se, että ei pidä transihmisistä tai ei halua heitä samoihin tiloihin.

Suomen tasa-arvolaki toimii hyvin pitkälle samalla tavalla: 

Tämän lain tarkoituksena on estää sukupuoleen perustuva syrjintä ja edistää naisten ja miesten välistä tasa-arvoa sekä tässä tarkoituksessa parantaa naisten asemaa erityisesti työelämässä. Lain tarkoituksena on myös estää sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuva syrjintä.
Sukupuoli-identiteetillä tarkoitetaan tässä laissa henkilön kokemusta omasta sukupuolestaan.

Sukupuolen ilmaisulla tarkoitetaan tässä laissa sukupuolen tuomista esiin pukeutumisella, käytöksellä tai muulla vastaavalla tavalla.

Mitä tässä laissa säädetään sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun perustuvasta syrjinnästä, sovelletaan vastaavasti syrjintään, joka perustuu siihen, että henkilön fyysiset sukupuolta määrittävät ominaisuudet eivät ole yksiselitteisesti naisen tai miehen.

Syrjinnän kielto

Välitön ja välillinen syrjintä sukupuolen perusteella on kielletty.

Välittömällä sukupuoleen perustuvalla syrjinnällä tarkoitetaan tässä laissa:

1) naisten ja miesten asettamista eri asemaan sukupuolen perusteella;

2) eri asemaan asettamista raskaudesta tai synnytyksestä johtuvasta syystä;

3) eri asemaan asettamista sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun perusteella.

Välillisellä sukupuoleen perustuvalla syrjinnällä tarkoitetaan tässä laissa:

1) eri asemaan asettamista sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun nähden neutraalilta vaikuttavan säännöksen, perusteen tai käytännön nojalla, jos menettelyn vaikutuksesta henkilöt voivat tosiasiallisesti joutua epäedulliseen asemaan sukupuolen perusteella;

2) eri asemaan asettamista vanhemmuuden tai perheenhuoltovelvollisuuden perusteella.

Edellä 3 momentissa tarkoitettu menettely ei kuitenkaan ole syrjintää, jos sillä pyritään hyväksyttävään tavoitteeseen ja valittuja keinoja on pidettävä aiheellisina ja tarpeellisina tähän tavoitteeseen nähden.

Syrjintä on kielletty riippumatta siitä, perustuuko se henkilöä itseään vai jotakuta toista koskevaan tosiseikkaan tai oletukseen.

Seksuaalista häirintää ja häirintää sukupuolen perusteella samoin kuin käskyä tai ohjetta harjoittaa sukupuoleen perustuvaa syrjintää on pidettävä tässä laissa tarkoitettuna syrjintänä.

Seksuaalisella häirinnällä tarkoitetaan tässä laissa sanallista, sanatonta tai fyysistä, luonteeltaan seksuaalista ei-toivottua käytöstä, jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan henkilön henkistä tai fyysistä koskemattomuutta erityisesti luomalla uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri.

Sukupuoleen perustuvalla häirinnällä tarkoitetaan tässä laissa henkilön sukupuoleen, sukupuoli-identiteettiin tai sukupuolen ilmaisuun liittyvää ei-toivottua käytöstä, joka ei ole luonteeltaan seksuaalista ja jolla tarkoituksellisesti tai tosiasiallisesti loukataan tämän henkistä tai fyysistä koskemattomuutta ja jolla luodaan uhkaava, vihamielinen, halventava, nöyryyttävä tai ahdistava ilmapiiri. 

Rebecca kirjoittaa, että myös cisnaiset syyllistyvät seksuaaliseen häirintään, joten argumentti "kaikki miesten taholta seksuaalista häirintää kokeneet tuntevat suurta epämukavuutta, jos kromosomeiltaan miehet pääsevät naisten tiloihin" on epäreilu niitä kohtaan, jotka ovat kohdanneet seksuaalista häirintää niiden taholta, joilla on naisten kromosomit.

Mikäli Staniland ja hänen kaltaisensa haluaisivat ratkaista tämän ongelman, he kampanjoisivat erillisten pukukoppien puolesta ja lobbaisivat apurahoja niiden rakentamiseen. Tällaista toimintaa heiltä ei ole nähty, sen sijaan he keskittyvät "huolestuneiden kysymysten" esittämiseen ja transsukupuolisten haukkumiseen ja mustamaalaamiseen. 100% fanaattista kiihkoilua ja transfobiaa.

Lopuksi Rebecca kiinnittää huomiota kysymyksessä käytettyihin sanoihin. Alussa kuvaillaan selkeästi miestä, ei transnaista. Kiinnitetään huomio penikseen ja "miesruumiiseen". Kysymyksen loppuosassa naiset on kuitenkin kuvailtu ilman genitaalisanoja. Miehekkäät, penikselliset miesruumiit vastaan haavoittuvat naiset. 

Stanilandin kysymys ei siis todellakaan ole kutsu avoimeen, rehelliseen keskusteluun, vaan se on transnaisia vastaan suunnattu vihamielinen väite, jolla ei ole minkäänlaista perustaa todellisuudessa. Stanilandin kysymys syyttää kokonaista ihmisryhmää kauhistuttavista teoista ja vaatii saada tietää, miksi muu yhteiskunta ei ole siinä mukana. Se on siis kysymys, johon ei tarvitse vastata.


sunnuntai 2. toukokuuta 2021

Sukupuolidysforian affirmatiivinen hoitaminen

Olen kirjoittanut aiheesta runsaasti aikaisemminkin, mutta viime aikoina olen törmännyt useissa paikoissa mielipiteisiin ja jopa asiantuntija-artikkeleihin ja tutkimuksiin, jotka kyseenalaistavat affirmatiivisen hoidon hyödyt, joten päätin tarttua aiheeseen uudelleen.

Aikaisemmat kirjoitukseni: 

Myyttejä, väärinkäsityksiä ja valeita sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista - Brynn Tannehillin kirjasta "Everything you ever wanted to know about trans"

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito - AAP policy statement "Ensuring comprehensive care and support for transgender and gender-diverse children and adolescents"

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 5 - maistiaisia muutamista artikkeleista - kirjasta "Pediatric gender identity"

Olennaisin asia, mikä affirmatiivisesta hoitomuodosta on ymmärrettävä, on sitä ohjaava näkemys, että kaikki sukupuoli-identiteetit ja sukupuolen ilmaisut ovat luonnollisia. Mikään sukupuoli-identiteetti ei ole siis luokiteltu sairaudeksi, mitään ei "paranneta terveeksi". Affirmatiivinen hoito määritellään hyvinvoinnin kautta, mahdollisuutena elää siinä sukupuolessa, joka itselle tuntuu oikealta, ja ilmaista sukupuoltaan ilman rajoituksia, kritiikkiä ja hyljeksintää. (Määritelmä: Hidalgo et al. 2013) Tämä tehdään sekä henkisten voimavarojen ja itsetunnon vahvistamisen että tarpeen mukaan lääketieteen avulla. 

Kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen hoito-ote, joka sisältää sekä psykologisen, fyysisen että sosiaalisen näkökulman. Suurin ero muihin hoitomuotoihin ("watchful waiting" ja "learn to live in your body") verrattuna on siis transsukupuolisen identiteetin depatologisointi. Toinen tärkeä näkökohta on, että affirmatiivinen hoito keskittyy lapsen/nuoren hyvinvointiin tällä hetkellä, eikä mahdollisen tulevaisuuden identiteetin ennustamiseen ja sen pohjalta toimimiseen.

Yleisin väärinkäsitys liittyen tähän hoitomuotoon on se, että se tekee homoseksuaaleista cissukupuolisista nuorista transsukupuolisia, ja että hoitomuoto ylipäätään tekee enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Tällaiset käsitykset pohjautuvat ainakin näihin olettamuksiin:

1) 80-90% "translapsista" kasvaa cissukupuolisiksi, yleensä homoseksuaaleiksi aikuisiksi

2) affirmatiivinen hoito ei lainkaan kyseenalaista tai tutki, onko lapsen/nuoren sukupuolidysforialle muita syitä kuin transsukupuolisuus

3) affirmatiivisesti hoidettu lapsi/nuori ei uskalla/kykene perumaan sosiaalista transitiota lähipiirin reaktioiden pelossa

4) affirmatiivisen hoitomuodon vaikutuksista ei ole luotettavia pitkän aikavälin tutkimustuloksia.

Käyn läpi nyt nämä väitteet yksitellen.

 

Väite 1) 80-90% "translapsista" kasvaa cissukupuolisiksi, yleensä homoseksuaaleiksi aikuisiksi

Tutkimukset, joista nämä prosenttiluvut ovat peräisin, on laajasti todettu metodologisesti virheellisiksi. Esimerkiksi American Academy of Pediatricsin käytäntöjulistus vuodelta 2018 toteaa:

The approach is also influenced by a group of early studies with validity concerns, methodologic flaws, and limited follow-up on children who identified as TGD and, by adolescence, did not seek further treatment (“desisters”).

ja viittaa seuraaviin lähteisiin: artikkeli International Journal of Transgenderism:ssä 2018 ja PubMed:ssä julkaistu tutkimus 2016 (ei saatavilla ilmaiseksi). Lainaus ensin mainitusta:

Results suggest that at this point research is limited and that some of the earliest research on young gender-expansive youth is methodologically questionable and has not been replicated. Newer research suggests that socially transitioned prepubertal children are often well adjusted, a finding consistent with clinical practice observations.

Lisäksi on tämä Temple Newhook et al. julkaisema artikkeli, jossa käydään varsin seikkaperäisesti läpi neljä tutkimusta, joissa mainittuihin prosenttilukuihin on päädytty. Artikkeli keskittyy v. 2008 - 2013 julkaistuihin tutkimuksiin eli melko tuoreisiin. Ennen 2000-luvun alkua julkaistut tutkimukset lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyydestä ovat vieläkin kyseenalaisempia nykytilanteen tulkitsemisessa, koska niissä säännönmukaisesti tutkittiin enimmäkseen feminiinisesti käyttäytyviä poikia ja heidän kasvamistaan joko homoseksuaaleiksi tai transsukupuolisiksi aikuisiksi, joita kumpaakin pyrittiin aktiivisin interventioin estämään. 

Temple Newhook et al.:n artikkelissa todetaan aluksi, että siinä tarkastellut tutkimukset ovat tuottaneet paljon hyödyllistä tietoa sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista ja nuorista. Niiden perusteella voidaan todeta, että 10-13 vuoden ikä on heidän kohdallaan merkitsevä vaihe, jolloin sukupuoli-identiteetin kehittyminen hakee suuntansa. Puberteetin aiheuttamat muutokset kehossa ja ajattelussa kertovat, miten nuori suhtautuu kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Niiden perusteella voidaan todeta myös, että lapsuusiässä koetun sukupuolidysforian aste voi kertoa sukupuoli-identiteetistä aikuisena: mitä voimakkaampi dysforia, sitä varmemmin lapsi kokee dysforiaa myös aikuisena. 

Temple Newhook et al. nostavat esiin useita metodologisia virheitä läpikäymissään neljässä tutkimuksessa. 1) Tutkimuksiin osallistuvat lapset oli mahdollisesti luokiteltu väärin, 2) tutkimuksiin osallistuneiden sosiaalisen ympäristön vaikutukset jätettiin huomiotta, 3) osallistujien alhainen ikä seurantavaiheessa, ja 4) seurantavaiheessa kadonneiden nuorten mahdollinen väärinluokittelu.

Artikkelin kohteena olevissa tutkimuksissa oli tulkittu sukupuolidysforia hyvin laveasti siten, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyvät lapset oli luokiteltu sukupuolidysforisiksi, vaikka he eivät sitä välttämättä olleet. Osallistujat näihin tutkimuksiin värvättiin klinikoilta, joihin vanhemmat veivät lapsensa, jos heillä oli huolia esimerkiksi poikansa feminiinisestä käytöksestä (poika leikkii ns. tyttöjen leikkejä). Vanhemmat toivoivat, että klinikalla tällainen epätoivottava käytös hoidettaisiin pois. Näin ollen, tutkimuksista todennäköisesti puuttuvat ne lapset, joiden vanhemmille sukupuolelle epätyypillinen käytös lapsella ei ollut ongelma, joka pitäisi hoitaa.

Osalla tutkittavista lapsista oli diagnoosina "gender identity disorder", GID, vanhan DSM-4:n mukaan, ja osalla ei ollut diagnoosia, mutta silti heidät otettiin mukaan tutkimukseen. DSM-5 julkaistiin v. 2013 ja siinä GID-diagnoosi on korvattu "gender dysphoria", GD-diagnoosilla. Näin ollen artikkelin kohteena olleissa neljässä tutkimuksessa yhdelläkään lapsella ei ollut nykyisin käytössä olevaa GD-diagnoosia. GID-diagnoosi on epätarkempi ja laveampi kuin GD. Tutkimuksissa kuitenkin käytetään termiä "gender dysphoria" sen kansankielisessä merkityksessä "distress regarding incongruent physical sexcharacteristics or ascribed social gender roles". Tutkimuksissa oli siis mukana lapsia, jotka eivät nykyisen diagnostiikan mukaan saisi GD-diagnoosia, joten ei ole yllätys, että seurantavaiheessa murrosiän jälkeen nämä lapset eivät ole transsukupuolisia. Myös täysin vailla diagnoosia olevia lapsia oli tutkimuksissa mukana, jopa 40% tutkituista. Näin suuret vääristymät luokitteluissa vaikuttavat tulosten luotettavuuteen merkittävästi.

Seurantavaiheessa tutkittavien ikä oli pääosin 16-22 vuotta, mikä on melko alhainen ikä tutkia sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä. Tutkimuksissa on siis oletettu, että mikäli seurantavaiheessa juuri murrosiän ohittanut tai juuri aikuistunut nuori ei ole edennyt sukupuolen korjaushoitoihin, hän ei ole transsukupuolinen. Tämä on siinä mielessä väärä päätelmä, että osa transihmisistä etenee hoitoihin vasta tukevasti aikuisiällä. Sukupuoli-identiteetti ei ole aina selkeä heti lapsesta tai nuoresta alkaen, vaan voi tulla ilmi vasta aikuisiällä. Päätelmä on väärä myös siksi, että se olettaa transsukupuolisuuden ja cissukupuolisuuden olevan toisensa täydellisesti pois sulkevia kategorioita. Ihminen voi kuitenkin olla elämänsä aikana molempia. (Lisätietoa: Julia Serano)

Kolmessa tutkimuksessa neljästä ne potilaat, joita ei tavoitettu seurantavaiheessa, luokiteltiin "desister"-luokkaan eli cissukupuolisiksi. Näiden potilaiden määrä oli 22-30% tutkituista. Yhdessä tutkimuksessa tulkintaa oli perusteltu sillä, että koska kyseessä oli maan (Hollanti) ainoa gender-klinikka, tavoittamatta jääneet potilaat eivät todennäköisesti olleet transsukupuolisia. Tämä tulkinta on virheellinen monella tapaa. Se ei ota huomioon, että potilas voi identifioitua transsukupuoliseksi, vaikka ei hakeudu hoitoon; että potilas on voinut hakeutua hoitoon ulkomaille; että sosioekonomiset tai kulttuuriset syyt voivat vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen; että potilaan huonot kokemukset klinikalla ovat voineet vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen (sinne ei haluta palata); että potilas on joutunut mielenterveyden takia psykiatriseen hoitoon tai kuollut; että nuori on "mennyt kaappiin" sosiaalisen paineen ja/tai sisäistetyn transfobian takia.

Eikä tässä vielä kaikki. Artikkelissa nostetaan esiin lukuisia teoreettiseen viitekehykseen, etiikkaan ja tulkintaan liittyviä virheellisyyksiä. Koska olen vasta väitteessä nro 1, typistän nämä yhteen kappaleeseen mahdollisimman tiiviisti. Teoreettiseen viitekehykseen kytkeytyvät virheet liittyvät "desistance-persistence" -teoriaan, joka on otettu käyttöön kriminologiasta ja täten luokittelee sukupuoli-identiteetin kahteen kategoriaan, "normaali" ja "epänormaali"; binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka ei ota huomioon sukupuolen moninaisuutta; sekä stabiiliin sukupuoli-identiteettiin positiivisena tuloksena, joka ei ota huomioon sukupuoli-identiteetin muuttumisen mahdollisuutta eliniän aikana. Eettiset virheellisyydet liittyvät tutkimuksiin osallistuneiden lasten intensiiviseen hoitamiseen ja testaamiseen, hoidon kyseenalaisiin tavoitteisiin, sekä lasten autonomian kunnioittamattomuuteen. Tulkintaan liittyviä huolenaiheita tutkimuksissa on, että niissä tuntematon aikuisiän tulevaisuus on asetettu tärkeämmäksi kuin lapsen tämänhetkinen nykyisyys, ja että niissä aliarvioidaan haitat, jotka syntyvät transition viivästyttämisestä tai torjumisesta.

Yhteenveto väitteestä yksi: prosenttiluku 80-90% perustuu virheellisesti toteutettuihin ja tulkittuihin tutkimuksiin. Lisähuomiona se, että murrosiässä 10-13 ikävuoden aikana vahvistuva sukupuolidysforia on lähes varma merkki siitä, että sukupuolidysforiaa on myös aikuisena.

Väite 2) affirmatiivinen hoito ei lainkaan kyseenalaista tai tutki, onko lapsen/nuoren sukupuolidysforialle muita syitä kuin transsukupuolisuus

Väite johtuu nähdäkseni siitä, että sana "affirmatiivinen" tulkitaan kirjaimellisesti niin, että se tarkoittaa kyseenalaistamatonta lapsen/nuoren kokeman sukupuoli-identiteetin tukemista ja vahvistamista. Katsotaanpa siis, miten affirmatiivinen hoito itse asiassa toteutetaan.

Karger Journal:ssa vuonna 2013 julkaistu pääkirjoitus  määrittelee affirmatiivisen hoitomallin, kuten tämän blogikirjoituksen alkupuolella tuon esiin (Hidalgo et al.). Myös tässä v. 2016 julkaistussa artikkelissa kuvaillaan affirmatiivisen hoidon pääperiaatteet. Käytännössä affirmatiiviseen hoitoon hakeutuneen lapsen ja hänen vanhempiensa/huoltajiensa kanssa keskustellaan, jotta saadaan syvällinen kokonaiskäsitys lapsen sukupuolen ilmenemisen laajuudesta ja intensiivisyydestä. Näissä keskusteluissa affirmatiivisen hoidon asiantuntijat pystyvät erottelemaan joukosta ne, joiden sukupuoliepätyypillisyys ei ole ainakaan sillä hetkellä niin laajaa ja intensiivistä ja pitkäkestoista, että hoidon kriteerit täyttyisivät. Esimerkiksi toistuva selkeä ahdistus ja/tai vetäytyminen sosiaalisista tilanteista sen johdosta, että lapsen ei sallita käyttäytyä sukupuolelleen epätyypillisesti, on merkki sukupuolidysforiasta. Tai jos lapsi kertoo toistuvasti haluavansa vastakkaisen sukupuolen genitaalit ja/tai vahingoittaa omia genitaalejaan, se on merkki voimakkaasta keho-/sukupuolidysforiasta. 

Mikäli dysforia ei ole näin selkeää ja/tai pitkäkestoista, lapselle ja läheisille tarjotaan lähinnä keskustelutukea ja tietoa. Esimerkiksi, mikäli lapsi ilmaisee, että toivoo voivansa olla tyttö/poika vastoin omaa kehonsa sukupuolta, tämä ei ole vielä riittävän vahva signaali dysforiasta. Tällöin voidaan katsoa ja seurata, miten lapsen käytös muuttuu, kun hän saa kokeilla toivomaansa sukupuolen roolia. Päätökset mahdollisesta sosiaalisesta transitiosta tehdään aina vanhempien/huoltajien kanssa. Myös muista mahdollisista lähestymistavoista (lähinnä "watchful waiting") keskustellaan. Vanhemmille/huoltajille kerrotaan, että kaikki sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevat lapset eivät tarvitse korjaushoitoja aikuisena, vaan heidän identiteettinsä vakiintuu vasta murrosikäisenä tai sen jälkeen, tai saattaa vaihdella. Diagnosointia ei tehdä yksittäisen keskustelun perusteella, vaan se on jatkuva ja vuorovaikutteinen prosessi, jonka tavoitteena on auttaa lasta niin, että hän voi kokonaisvaltaisesti hyvin. 

Koska lapsen sukupuoliepätyypillistä käytöstä korjaamaan pyrkivät hoitosuuntaukset ovat osoittautuneet lapselle vahingollisiksi (ns. "learn to live in your skin"), sellaisia neuvoja vanhemmille ei anneta, eikä hoitointerventioita tehdä. Sen sijaan, koska lähipiirin hyväksyvä ilmapiiri on tutkimuksissa todettu hyödylliseksi lapsen hyvinvoinnin kannalta, tuen antamiseen kannustetaan. Hyväksyvä ja rakastava perhe ja lähipiiri johtaa hyvään itsetuntoon ja parempaan mielenterveyteen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lapsen sallitaan käyttäytyä sukupuolelleen epätyypillisesti, kuten esimerkiksi leikkiä eri sukupuolelle tyypillisillä leluilla, pukeutua epätyypillisesti, vaihtaa kutsumanimi jos hän niin haluaa, jne, eli sosiaalinen transitio. Lasta ei rangaista tällaisesta käytöksestä, ja mikäli lapsi käy päivähoidossa/kerhossa/harrastuksissa, vanhemmat keskustelevat näiden tahojen kanssa, jotta sielläkään ei rangaistuksia tai kiusaamista sallita. Näin toki vain siinä tapauksessa, että perhe yhdessä päättää edetä sosiaalisessa transitiossa näin pitkälle. Transitio toteutetaan usein pienin askelin, totutellen ja reaktioita seuraten.

Fokuksessa on siis lapsen hyvinvointi tässä hetkessä. Tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvia muutoksia ei pidetä yhtä tärkeänä. Vanhempien kanssa tietysti keskustellaan, millainen lapsen tulevaisuudesta saattaa tulla, koska vanhemmat varmasti haluavat tietää aiheesta mahdollisimman paljon, mutta näiden mahdollisten kehityspolkujen merkitys tässä hetkessä ei ole niin suuri kuin lapsen hyvinvointi juuri nyt. Vanhemmat usein tarvitsevat tukea asian ymmärtämisessä, ja viestinnässä lähipiirin kanssa.

Myös se tunnustetaan, että lapselle parasta hyvinvointia tuottava sukupuolen ilmaisu voi olla muuttuva. Esimerkiksi, jos lapsi haluaa luopua vastakkaisen sukupuolen leikeistä ja vaatteista, hän saa sen tehdä, eikä siitäkään rangaista. Tämä täytyy tehdä lapselle selväksi heti, ja jatkuvasti ajan kuluessa, että häntä ei tulla rankaisemaan, mikäli hän joskus haluaa elää erilaisessa sukupuoliroolissa. Kaikki välivaiheet ja lopputulokset erilaisine kokeiluineen ovat sallittuja.

Mikäli lapsi voi kokonaisvaltaisesti hyvin, kun hänen annetaan ilmaista sukupuoltaan kuten hän itse toivoo, ei ole syytä epäillä, että sen taustalla olisi jokin trauma tai muu häiriö. Jos lapsen käytöksessä ilmenee syytä epäillä traumaa tai muuta kehityksellistä häiriötä, sen mahdollisuus tutkitaan, ennen kuin päätetään jatkosta - eli diagnosointi on jatkuva prosessi. Moniammatillinen asiantuntijajoukko on perheen käytettävissä. 

Nuorten kohdalla psykiatrista arviota kannustetaan tekemään ennen lääketieteellisiä interventioita. Mikäli dysforian ja/tai ahdistusoireiden takaa löytyy muita syitä kuin sukupuoli-identiteetti, ne eivät välttämättä ole syy evätä sukupuolidysforian hoitoa. Potilas voi tarvita monenlaista hoitoa monenlaisiin oireisiin. Lainaus Edwards-Leeper et al.:n artikkelista:

"We propose that those who practice within the affirmative-care model appreciate that requiring a thorough psychological evaluation for these youngsters is not inherently paternalistic or unaffirming, rather it is an appropriate and comprehensive way of ensuring that all relevant health-care perspectives are taken into account and best clinical outcomes are maximized."
Teresa Daniels ja Micaela Condon kirjoittavat kirjassa "Pediatric Gender Identity" (edit. Forcier et al.2020), että psykoterapiaa voidaan käyttää affirmatiivisen hoidon aikana tukemaan potilasta monin eri tavoin, potilaan lähtökohdista. Psyykkinen kipu, jota transihmiset usein kokevat, johtuu sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriidasta. Hoidossa pätevät samat lainalaisuudet kuin muissakin psykoterapian hoitotilanteissa: on luotava turvallinen ilmapiiri ja vahva terapeuttinen yhteys, sallittava kärsimyksen ja tuskan ilmaukset, ja suhtauduttava neutraalisti, empaattisesti ja itseymmärrystä tukien. Daniels ja Condon toteavat:

"While a gender-competent provider seeks to affirm a TGD adolescent's gender experience, identity and expression, they should also evaluate for and treat the psychological concerns that may also be present. TGD youth is a heterogenic group, and many may not experience significant psychological distress. However, compared to cisgender adolescents, TGD adolescents appear to experience disproportionately high rates of psychological distress, with increased risk of depression, anxiety, and suicidal thoughts." ... "It is important to recognise that conditions may or may not be related to the client's gender experience." ... "Providers may encounter a variety of symptomatology in their evaluations. Chronic minority stress and 'massive gender trauma' may lead to constellations of symptoms commonly associated with Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD). Careful screening for a history of abuse and neglect is essential as well, though many related psychological concerns may include anxiety, depression, self-injury, thoughts of suicide, compulsivity, substance use, sexual concerns, personality disorders, eating disorders, psychotic symptomatology, and autism spectrum disorders. Co-occurring mental health issues do not preclude changes in gender role or access to gender-affirming hormones or surgery; rather, they should be optimally managed concurrently with gender-affirming treatment."

Yhteenveto väitteestä kaksi: Nuorten kohdalla psykiatrinen arvio on lääketieteellisten hoitojen edellytys, tai sitä ainakin suositellaan, ja asiantuntijat tunnistavat useita psykiatrisia sairauksia tai tiloja, jotka voivat aiheuttaa samanlaisia oireita kuin sukupuolidysforia. Arviointi on tehtävä huolellisesti ja hoito suunniteltava tulosten mukaan.

Väite 3) affirmatiivisesti hoidettu lapsi/nuori ei uskalla/kykene perumaan sosiaalista transitiota lähipiirin reaktioiden pelossa

Steensma et al.:n tutkimuksessa todetaan, että osa tutkimuksessa haastatelluista 25:stä sukupuolidysforiseksi diagnosoidusta koki "takaisin transition" vaikeaksi. Näin kokivat erityisesti tytöt, jotka olivat pukeutuneet lapsina poikien vaatteisiin, harrastivat poikamaisia leikkejä, ja joita kohdeltiin usein "yhtenä pojista". Tutkimustuloksen johdosta tällaisten tyttöjen (alle 10-vuotiaiden) kohdalla tutkimuksen tekijät kehottivat vanhempia varovaisuuteen siinä, kuinka pitkälle sosiaalinen transitio toteutetaan, eikä lääketieteellistä transitiota suositella lainkaan (niin kuin ei kenellekään muullekaan lapselle ennen murrosikää). Tutkimuksessa ei kerrota näiden tyttöjen lukumäärää, mutta Temple Newhook et al.:n artikkelissa esitetään, että lukumäärä on kaksi. Kun lukee Steensman tutkimuspaperia, tällä kohdalla esimerkkisitaatteja antaa kaksi henkilöä. Steensman tutkimuksen 25 haastateltua koostui 14 henkilöstä (7+7), jotka hakeutuivat sukupuolenkorjaushoitoihin, ja 11 henkilöstä (6 poikaa, 5 tyttöä), jotka eivät jatkaneet klinikan asiakkaina. Eli näistä viidestä tytöstä kaksi koki takaisin transition emotionaalisesti vaikeaksi - heillä oli häpeän tunteita, kun he ajattelivat, että joku saattaisi saada selville heidän "poikamenneisyytensä".

Yhtään vähättelemättä tällaisia tunteita, niitä on kuitenkin punnittava sitä vasten, mitä tuntee se lapsi, jonka sosiaalista transitiota viivytetään tai estetään sen vuoksi, että hän saattaisi katua sitä myöhemmin. On huomattava, että transsukupuolisen aikuisen lapsena kokemat emotionaaliset vaikeudet ovat aivan yhtä tärkeitä kuin cissukupuolisten aikuisten. Siten, minusta ei ole oikein väittää, että affirmatiivinen hoito on väärä hoitomuoto, koska osa saattaa katua sosiaalista transitiotaan myöhemmin.

Esimerkiksi Edwards-Leeper & Spack:n tutkimuksessa vuodelta 2012 tuodaan esiin myös sellaisia kokemuksia, että lapsi ja vanhempi ovat olleet kiitollisia mahdollisuudesta saada kokeilla toisen sukupuolen roolia kuin mihin lapsi on sitten myöhemmin päätynyt, joten kaikkien "desistereiden" kokemukset eivät ole lainkaan negatiivisia. 

Temple Newhook et al.:n artikkelissa todetaan, että yhtenäistä sukupuoli-identiteettiä lapsuudesta aikuisuuteen ei ole mitään syytä pitää parempana kuin ikävaiheiden myötä muuttuvaa sukupuoli-identiteettiä, mikäli lasta/nuorta/aikuista ja hänen läheisiään tuetaan. Kun pidetään mielessä affirmaation pääasia eli mikään sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa ei ole patologinen, tämä on ainoa looginen johtopäätös.

Yhteenveto väitteestä kolme: takaisin syntymässä määritettyyn sukupuoli-identiteettiin ja -rooliin siirtyvä lapsi/nuori voi kokea vaikeita tunteita kuten stressiä ja häpeää, mutta voi kokea asian myös positiivisena mahdollisuutena kokeilla eri rooleja. Viivästetyn tai estetyn sosiaalisen transition psyykkiset haitat ovat kuitenkin merkittäviä, eikä niitä voi jättää huomiotta.

Väite 4) affirmatiivisen hoitomuodon vaikutuksista ei ole luotettavia pitkän aikavälin tutkimustuloksia

Tutkimuksia affirmatiivisen hoidon vaikuttavuudesta on tietenkin tehty. Katsotaan niistä muutamia tarkemmin.

Varsin tuoreessa tutkimuskatsauksessa tältä keväältä todetaan, että viime vuosilta on yhä enenevässä määrin tutkimustuloksia affirmatiivisen hoitomallin hyvistä vaikutuksista transnuorten mielenterveyteen. Psyykkinen toimintakunto on parempi niillä lapsilla ja nuorilla, joiden sukupuoli-identiteettiä ja sukupuolen ilmaisua tuetaan kotona ja lähielinympäristössä, kuin niillä, joiden identiteettiä ja ilmaisua pyritään tukahduttamaan.  

Toisessa tuoreessa tutkimuskatsauksessa käytiin läpi 20 tutkimusta sukupuolenkorjaushoitojen vaikutuksista. Hoitoa saaneet potilaat olivat sekä lapsia, nuoria, että aikuisia, ja tutkimukset oli tehty lukuisissa eri maissa (länsimaissa). Tämä ei siis varsinaisesti keskity nimenomaan affirmatiiviseen hoitoon, vaan kaikkeen sukupuolenkorjaushoitoon, johon kuuluu sekä psykiatrista että lääketieteellistä hoitoa. Sekä elämänlaadun, masennuksen että ahdistuksen osalta voitiin todeta, että hoito paransi potilaiden vointia, mutta tutkimusten epätasalaatuisuudesta ja osittain pienistä tutkimuskohteiden määristä johtuen vahvaa näyttöä ei saatu. Tutkimuksissa ei huomioitu sitä, että kaikki halukkaat eivät pääse syystä tai toisesta hoidon piiriin. Joissakin maissa hoidon edellytyksenä on psykiatrinen arvio, joissakin tietoinen suostumus riittää. Katsauksessa esitettiin myös huoli siitä, että tiukka portinvartijuus hoitoon pääsylle voi aiheuttaa potilaissa painetta valehdella psyykkisestä hyvinvoinnistaan hoitoon päästäkseen. Lisäksi psyykkistä toimintakykyä mittaavat työkalut on tehty cissukupuolisille miehille ja naisille ja niiden soveltaminen transihmisiin voi aiheuttaa väärintulkintoja.

Vuonna 2021 julkaistu tutkimus sosiaalisesti transitioituneiden lasten ja nuorten mielenterveydestä toteaa, että se on yhtä hyvä tai vain hieman huonompi kuin vertailuryhmällä.

Vuonna 2020 tehty tutkimus toteaa, että affirmatiiviseen hoitoon hakeutuneilla nuorilla oli kontrolliryhmään verrattuna huonompi mielenterveys ennen hoitoa, mutta saman tasoinen tai parempi mielenterveys hoidon jälkeen.

Translasten psyykkistä hyvinvointia tutkineessa tutkimuksessa vuodelta 2016 todetaan, että ne lapset, joiden syntymässä määritetystä sukupuolesta poikkeavaa sukupuolen ilmaisua ja identiteettiä tuettiin, olivat masennuksen osalta samalla tasolla kuin kontrolliryhmä, ja ahdistuksen osalta heillä oli vain hieman korkeammat lukemat kuin kontrolliryhmällä. Ahdistus selittynee yhteiskunnan ja sosiaalisen ympäristön vaikutuksella ja/tai lähestyvän puberteetin tuomien muutosten pelolla. Verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin translasten hyvinvoinnista, tämän tutkimuksen kohderyhmällä oli selkeästi vähemmän sisäistettyä psykopatologiaa.

Tutkimus vanhempien tuen merkityksestä transnuorille vuodelta 2012 toteaa, että vanhempien vahva tuki on yhteydessä transnuorten parempaan itsetuntoon, elämäntyytyväisyyteen ja mielenterveyteen.

Tutkimusartikkeli transnuorten erilaisista hoitolinjoista toteaa, että affirmatiivinen hoitomalli tehoaa ahdistukseen, masennukseen ja itsetuhoisuuteen parhaiten.

Yhteenveto väitteestä neljä: koska affirmatiivinen hoitomuoto on suhteellisen uusi, ei pitkittäistutkimuksia juurikaan ole voitu vielä tehdä. Affirmatiivinen hoito keskittyy kuitenkin kunkin yksilön hyvinvoinnin parantamiseen nykyhetkessä, ei tulevaisuudessa. Tähänastiset tutkimustulokset ovat positiivisia.

----------

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Itse ajattelen niin, että ei voi olla väärin tai vahingollista tukea ihmistä itsetuntonsa vahvistamisessa ja kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa, tarkoittipa se sitten mitä tahansa sukupuoli-identiteettiä ja sukupuolen ilmaisua tai jopa sen vaihtumista. Affirmatiivinen hoito tarkoittaa tietysti sitä, että tarvitaan aivan valtavasti lisää asiantuntemusta ja resursseja, jotta kaikki pääsevät hyvän hoidon piiriin. Tiukka portinvartijuus hoitoon pääsyssä palvelee enemmän cissukupuolisten ja/tai transsukupuolisen identiteetin hylkäävien tulevaisuutta, kuin sukupuolidysforiasta kärsivien tämänhetkistä todellisuutta.

torstai 22. huhtikuuta 2021

Onko transihmisten itsetuhoisuudesta luotettavia tutkimuksia?

Sisältövaroitus: itsetuhoisuus, itsemurha


Transihmisiin ja transaktivismiin kriittisesti suhtautuvissa keskusteluissa nousee aika ajoin aiheeksi transihmisten itsetuhoisuuden ja itsemurhien liioittelu ja niillä pelottelu. Keskustelu kulkee yleensä sitä rataa, että kriittisten mielestä transaktivistit liioittelevat itsetuhoisuutta ja itsemurhia perustellakseen vaatimuksiaan paremmasta hoidosta ja lainsäädännöstä. Sen verran mitä olen näitä keskusteluja seurannut, kriittisillä tuntuu olevan vaikutelma, että on olemassa yksi tutkimus, jossa on todettu korkeita itsetuhoisuuslukuja, mutta tämä tutkimus on heidän analyysinsä mukaan huonosti tehty, eikä siitä voi vetää sellaisia johtopäätöksiä, joita transaktivistit ovat tehneet. Tämä käy ilmi myös Ruotsin TV:n  julkaisemassa kaksiosaisessa dokumentissa "Tranståget", jossa pyydetään asiantuntijoita kertomaan, mistä korkea itsemurha/itsetuhoisuusluku on peräisin, ja onko tutkimus luotettava. Dokumentissa asiantuntijat eivät osaa vastata tähän kysymykseen.

(EDIT. 27.4.2021:

Kritiikki näitä tutkimuksia kohtaan on tyypillisesti sitä, että kyselytutkimus ei ole luotettava. Tämähän on ihan pätevä väite sinänsä, mutta itsetuhoisuutta ei voi muulla tavalla tutkia. Tai jos voi, niin kertokaa kommenteissa, miten. Itsemurhayrityksistä kaikki eivät tule viranomaisten tietoon, ja itsetuhoiset ajatukset ja käyttäytyminen niin ikään eivät näy missään "puolueettomissa tilastoissa". Onnistuneet itsemurhat tilastoidaan, mutta itsemurhaan johtaneita syitä ei voida sattuneesta syystä tilastoida. Tilastoon merkitään itsemurhan tehneen ikä ja (juridinen) sukupuoli.)

Minusta tämä on jälleen yksi kriittisten tahojen harhautusmetodi. Esitetään, että on yksi huonosti tehty tutkimus, johon perustuen on ryhdytty toimenpiteisiin tilanteen parantamiseksi, mutta jota asiantuntijat eivät muista tai pysty vahvistamaan luotettavaksi. Henkilölle, joka jo valmiiksi ajattelee, että transaktivismi on turhaa mölinää, tällainen väite menee täydestä. Ei häntä kiinnosta tutkia asiaa sen enempää. Joku sanoo niin, ja se joku on varmasti tutkinut asian. Epäilyksen siemen vähintään on saatu itämään, ja kun sitä tarpeeksi kauan toistetaan, se muuttuu totuudeksi. Arvaatte varmaan tähän mennessä, että totuus on toisenlainen.

Jo nopealla haulla "Suicide among transgender", "transsukupuolisten itsetuhoisuus", "transperson självmord" tms. löytyy lukemattomia tutkimuksia, joissa vahvistuu väite, että mitä vähemmän yhteiskunta ja läheiset tukevat transihmisen identiteettiä, sitä enemmän esiintyy itsetuhoisia ajatuksia ja tekoja. Tulokset ovat hyvin johdonmukaisia tutkimuksesta toiseen ja maasta toiseen. Listaan alla muutamia niistä linkkeineen, jotta voitte halutessanne käydä tarkistamassa luvut ja tutkimusten laadun.


The Trevor Project:n kyselytutkimus LGBT-nuorten mielenterveydestä, USA 2020:

- yli 40 000 vastaajaa, vastausaika 12/2019 - 3/2020

- vastaajien iät 13 - 24 vuotta

- yli puolet trans- ja muunsukupuolisista (nonbinary) nuorista oli vakavasti harkinnut itsemurhaa edellisen 12 kk aikana, 21 % oli yrittänyt itsemurhaa (cissukupuolisten osalta vastaavat luvut olivat 34 ja 11 %)

- itsetuhoiset teot vähenivät puoleen, jos trans- tai muunsukupuolisen nuoren pronomineja käytettiin toivotulla tavalla

- itsemurhaa yrittäneiden transnuorten osuus oli 14 % niillä, joilla oli mahdollisuus käyttää bindereitä tai muita apuvälineitä dysforian lievittämiseen, ja 26 % niillä, joilla tätä mahdollisuutta ei ollut

- tutkimuksen metodologian ja sisällön on tarkistanut itsenäinen Institutional Review Board


Pediatrics Journalissa julkaistu tutkimus cissukupuolisten ja transsukupuolisten itsetuhoisuuden eroista, USA 2019

- sähköinen kysely, 2020 vastaajaa (joista 1148 transsukupuolisia)

- vastaajien iät 14 - 18 vuotta

- transsukupuolisten itsetuhoisuus (ajatukset ja teot) oli korkeammalla tasolla kuin cissukupuolisten

- kerättävän tiedon laatu varmistettiin useilla tavoilla ja kysymykset laadittiin huolellisesti, lue lisää linkistä


Pediatrics Journalissa julkaistu tutkimus transsukupuolisten nuorten itsetuhoisesta käytöksestä, 2018

- yli 120 000 vastaajaa, joista 0,7 % ilmoitti olevansa transsukupuolisia

- vastaajien iät 11 - 19 vuotta

- vastaukset kerättiin Profiles of Student Life -kyselyistä 06/2012 ja 05/2015 välisenä aikana

- kaikista vastaajista 14,1 % kertoi yrittäneensä itsemurhaa

- korkein itsemurhaa yrittäneiden osuus oli transmiehillä, 50,9 %


PubMed:ssä julkaistu tutkimus (vain yhteenveto saatavilla ilmaiseksi) transsukupuolisten nuorten itsetuhoisuudesta, USA ja Kanada 2020

- 372 vastaajaa

- 86 % kertoi itsetuhoisista ajatuksista, 56 % itsemurhayrityksistä edellisten 6 kk aikana


National Center for Transgender Equality:n teettämä tutkimus, USA 2016

- yli 27 000 vastaajaa

- anonyymi sähköinen kysely yli 18-vuotiaille transihmisille

- 40 % vastaajista on elämänsä aikana yrittänyt itsemurhaa

(EDIT 27.4.2021:

- valkoihoisten joukossa elämänsä aikana itsemurhaa yrittäneiden osuus oli 37 %

- 7 % vastaajista oli yrittänyt itsemurhaa viimeksi kuluneen vuoden aikana (vertailuluku USAn väestössä 0,6 %)

- 82 % vastaajista oli vakavasti harkinnut itsemurhaa elämänsä aikana)


Artikkeli Duodecim-lehdessä: Sukupuolen korjauksen vaikutus psyykkiseen hyvinvointiin ja elämänlaatuun

- viitataan arvioihin, että 20 % yrittää itsemurhaa ennen hakeutumista sukupuolen korjaushoitoihin

- itsemurhayritysten todetaan vähenevän korjaushoitojen jälkeen, joskin niitä esiintyy hoitojen jälkeenkin jossain määrin enemmän kuin väestöllä keskimäärin


Folkhälsomyndighetenin tutkimus transihmisten terveydestä, Ruotsi 2015

- 36 % kertoi yrittäneensä itsemurhaa elämänsä aikana


Center for Suicide Prevention, Kanada: infoa transihmisten itsetuhoisuudesta ja sen ehkäisemisestä

- viitataan tutkimukseen, jossa todetaan että yksi kolmesta transnuoresta yritti itsemurhaa viimeksi kuluneen vuoden aikana (Veale et al., 2015)

- viitataan tutkimuksiin, joissa todetaan, että transihmisten itsetuhoiset ajatukset ja itsemurhayritykset ovat kaksinkertaiset verrattuna LGB-ihmisiin (Haas et al., 2011; McNeill et al., 2017; Irwin et al., 2014)

- viitataan tutkimukseen, jossa todetaan, että 67%:lla transihmisistä oli itsetuhoisia ajatuksia ennen transitiota, ja 3%:lla lääketieteellisen transition jälkeen (Bailey et al., 2014)


Toinen fakta, jonka kriittiset mielellään kiistävät, on hoitojen hyödyt. Näistäkin löytyy huomattavan paljon yksiselitteisiä tutkimustuloksia. Kriittiset kiertävät tätä väittämällä, että nykyinen nuorten "transbuumi" ei vielä näy tutkimuksissa. Tässä saattaa tietysti olla perää, mutta se jää nähtäväksi. 


keskiviikko 21. huhtikuuta 2021

Mitä Oikeus olla -kansalaisaloite merkitsee minulle?

Trans ry valmisteli huolellisesti Oikeus olla -kansalaisaloitteen, joka julkistettiin 6.4. ja sai vaadittavat 50 000 allekirjoitusta alle kahdessa vuorokaudessa. Se siis etenee eduskunnan käsittelyyn.

Mitä kansalaisaloite merkitsee minulle, nuoren transmiehen äidille? Se on minulle merkki siitä, että en ole yksin. On olemassa ainakin 60 000 suomalaista, jotka ovat kanssani yhtä mieltä siitä, että translaki on uudistettava niin, että myös alaikäiset voivat korjata juridisen sukupuolensa - että heidän ihmisoikeutensa toteutuvat. Kansalaisaloitteen esittämistä viidestä muutettavasta lainkohdasta juuri tämä on minulle merkityksellisin, vaikka transpoikani onkin jo ehtinyt täyttää 18 vuotta.

Transihmisen sukupuolen ei pidä olla lääkärien määräysvallan alla yhtään sen enempää kuin cissukupuolisten. Suomi on saanut translakinsa puutteista jo useita huomautuksia kansainvälisiltä ihmisoikeustahoilta, ja ihan syystä. Tuorein huomautus saatiin ihan äskettäin YK:n ihmisoikeuskomitealta. Lainaus komitean lausunnosta: 
"The Committee is concerned about social stigmatization, discrimination and violence against persons based on their sexual orientation or gender identity. While noting the ongoing process to amend the Trans Act, the Committee is concerned about the lengthy procedure for legal gender recognition and the requirements to be sterilized and diagnosed with “transsexualism” which is defined as a mental disorder. It is further concerned that consenting transgender children may be unable to access the procedure for legal gender recognition. The Committee is also concerned that irreversible and invasive medical interventions continue to be performed on intersex children. It notes with concern that such actions are often based on a stereotyped vision of gender roles and carried out before children are of an age to allow them to give their full, free and informed consent (arts. 3, 7, 9, 17, 24 and 26)."
"The State party should take legislative and other measures to: ... (b) Establish a simple and accessible administrative procedure for change of civil status with respect to gender identity that is in accordance with the Covenant;"
Naisten oikeuksista huolestuneille vinkiksi, että kannattaa lukea, koska lausunnossa kiinnitetään huomiota myös naisiin, ja itse asiassa moniin muihinkin ihmisryhmiin, joten vaikka nostan tässä vain esille transihmiset, komitean lausunto ei keskity pelkästään niihin.

Vaikka ihmisistä 95% olisi sitä mieltä, että transihmisten oikeudet ovat jo riittävän hyvät eikä lakiuudistusta tarvita, laki on muutettava koska ihmisoikeudet eivät ole mielipidekysymys. Ihmisoikeudet koskevat myös alaikäisiä ja aivan erityisesti heitä. Alaikäisten oikeuksista säädellään muun muassa Suomen perustuslaissa ja Yhdistyneiden kansakuntien lapsen oikeuksien sopimuksessa. Yksi näistä on oikeus vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystason mukaisesti, joka sisältää myös oikeuden sukupuolen juridiseen vahvistamiseen. Lapsen oikeuksien sopimuksesta lisätietoa täällä.

Oikeus olla -kansalaisaloitteen omilla verkkosivuilla kerrotaan kattavasti, mistä aloitteessa on kyse, joten en aio toistaa niitä tässä. Sivulla on myös vastauksia usein esitettyihin kysymyksiin. Silti netti on pullollaan ymmällään olevia ihmisiä, jotka eivät ole asiaa ymmärtäneet, ja jotka kysyvät juuri niitä kysymyksiä, joihin kansalaisaloitteen tekijät ovat vastanneet.

Yksi näistä ymmällään olevista on vanha tuttu Aito Avioliitto ry. He ovat julkaisseet omilla sivuillaan allekirjoittamattoman "artikkelin" aiheesta otsikolla "Kansalaisaloite "Oikeus olla" on vahingollinen nuorille". Sitä oli hyvin tuskallista lukea, koska melkein jokainen lause sisältää väärää tietoa tai väärinymmärryksiä. Jälleen kerran kysyn, miksi tämä järjestö keskittyy ihan muuhun kuin voisi sen nimestä päätellä. Jos he ovat aidosti huolissaan nuorista, he voisivat esimerkiksi kampanjoida perheneuvoloiden resurssien puolesta. Tai jos 15-vuotias on heidän mielestään liian nuori "päättämään sukupuolestaan", miksi he eivät pyri vaikuttamaan myös rikosoikeudellisen vastuun ikärajan nostamiseksi? Se ikäraja on sama 15 vuotta. 

Artikkelissa spekuloidaan mm. että kansalaisaloitteen allekirjoitusten takana olisi automatisoitu tekninen järjestelmä. Ilmeisesti vahvan tunnistautumisen tekniikka on väitteen kirjoittajalle epäselvä. Melkoinen salaliittoteoria siis. Samaan salaliittoteoriakategoriaan voidaan laittaa väite, että kansalaisaloitteella pyritään häivyttämään biologinen sukupuoli ja korvaamaan se "gender-ideologialla". Tähän aloite pyrkii artikkelin mukaan salavihkaa, koska sitä ei suoraan sanota. Silkkaa mielikuvitusta. Aloitteen pyrkimys on parantaa transihmisten arkea ja tunnustaa heidän ihmisoikeutensa. Biologisen sukupuolen olemassaolo ei tarvitse lakia. 

Lisäksi artikkelin lopussa vedotaan heidän itse teettämäänsä tutkimukseen, jossa harhaanjohtavilla kysymyksillä saatiin aikaiseksi omaa agendaa tukeva lopputulos. Taloustutkimus Oy:n julkaisema täsmennys kyseisen tutkimuksen uutisoinnista kertoo, että "ne kertovat suomalaisten mielipiteen vain näihin kahteen yksittäiseen kysymykseen. Tulokset eivät kerro suomalaisten mielipiteestä Translain uudistamiseen kokonaisuutena, vaikka Aito avioliitto ry:n viestinnässä näin todetaan." Esitetyt kysymykset eivät kertoneet translain uudistamisen tavoitteista, vaan AA ry:n rakentamista olkiukoista. Kirjoitin tästä aiemmin blogissani.

Seuraavat lauseet ovat harvinaisen puistattavia: "Hallitusohjelmaan jo aiemmin sisällytetty translain muutos jättää lapset rauhaan, mutta tämä aloite on poikkeuksellisen radikaali vaatiessaan mukaan myös alaikäiset lapset. Jo 15 vuotta täyttäneet voisivat tehdä laillisesti sitovan sukupuolen muutoksen ilman, että vanhempien oikeuksia varjella lapsiaan kunnioitettaisiin." (Boldaukset minun) Huhhuh. Aika moni laki "jättää lapset rauhaan". Oikeus olla -kansalaisaloite ei _vaadi mukaan_ alaikäisiä lapsia, vaan tietysti vain ne, joita asia koskettaa. Suurin osa lapsista "saa olla rauhassa" eli asia ei heitä kosketa. Vanhempien oikeus varjella lapsiaan - mikäs oikeus tämä tällainen on? Vanhempien vastuu on suojella lapsiaan, mutta ei se mikään oikeus ole, varsinkaan jos se varjelu merkitsee lapsen itsemääräämisoikeuden rikkomista. Lapsella sen sijaan on oikeus suojeluun ja huolenpitoon. Tulee ihan mieleen vanha sanonta "Sun tahtos on mun taskussa", eli lapsen tahto on vanhemman määräysvallassa, ja tämä taitaakin olla järjestön kantava ajatus.

Artikkelissa esitetään, että lainsäätäjillä on perussääntö, joka kuuluu seuraavasti: "Lailliset oikeudet tai velvollisuudet eivät voi perustua pelkkiin yksilön omiin tuntemuksiin tai mielipiteisiin, vaan niiden tulee perustua objektiivisesti todennettavissa oleviin asioihin." En löytänyt tällaista perussääntöä mistään muualta kuin AA:n sivuilta, mutta jos joku muu löytää, olisin kiitollinen. Siihen saakka varaan itselleni vapauden pitää tätä AA ry:n omana keksintönä.

Isoja virheitä sisältävät myös lauseet "Lääketieteellisen arvioinnin ohittaminen on vakava puute etenkin nuorten tapauksessa. Tiedetään tilastoista ja tutkimuksista, että vähintään 85% nuorista, jotka teininä ajattelevat olevansa transsukupuolisia, identifioituvat aikuistuessaan alkuperäiseen sukupuoleensa." Kansalaisaloitteessa on kyse sukupuolimerkinnän muuttamisesta väestötietojärjestelmään. Siihen ei tarvita lääketieteellistä arviointia yhtään sen enempää kuin syntymän yhteydessäkään. Ja "tilastot ja tutkimukset", joihin tässä vedotaan, on paitsi todettu metodologisesti virheellisiksi, on AA ry myös tulkinnut virheellisesti. Niissä oli kyse alle murrosikäisistä lapsista, jotka murrosikään tullessaan suurelta osin identifioituvat syntymässä määritettyyn sukupuoleen. Kyse ei siis ole teineistä, jotka aikuistuessaan tekisivät näin. Päinvastoin, mikäli lapsi joka vielä murrosiässä kokee kuuluvansa muuhun kuin syntymässä määritettyyn sukupuoleensa, tämä on lähes 100 % pysyvä. Tässä tutkimus, joka kumoaa nämä sitkeät myytit.

Teksti jatkuu yhtä vääristelevänä, joskin yhdestä lauseesta olen aivan samaa mieltä: "Lääketieteellisen arvioinnin ohittamista ei tule missään tapauksessa sallia ennen sukupuolen vaihtoa, sillä näillä sukupuolidysforiaa kokevilla henkilöillä, jotka haluaisivat vaihtaa sukupuolensa, on usein kokemuksen taustalla aivan muut juurisyyt. Ongelmat jäävät selvittämättä, jos lääketieteellinen arviointi ohitetaan ennen sukupuolen vaihtamista väestörekisteriin, kuten aloitteessa vaaditaan. Sukupuolidysforian kokeminen nuorena ei tarkoita automaattisesti, että sukupuolta pitäisi vaihtaa! Sukupuolen vaihtaminen ei ole mikään oikeus tai vielä vähemmän ihmisoikeus, vaan erottamattomasti lääketieteellinen asia eli huolellisen lääketieteellisen arvioinnin tulos, jossa objektiivisesti halutaan varmistua perusteista. Lääketieteellinen arviointi on kyseisen henkilön oma etu ja myös oikeus asiassa, joka vaikuttaa koko hänen loppuelämäänsä." (Boldaus artikkelin, ei minun.) 

Joo, olen samaa mieltä siitä, että sukupuolidysforian kokeminen nuorena ei tarkoita automaattisesti, että sukupuolta pitäisi "vaihtaa". Näin ei myöskään kansalaisaloitteessa sanota, joten lause on sikäli turha. "usein muut juurisyyt" taustalla - saisiko tähän jotain dataa? Ei pidä nimittäin paikkaansa. Tässä käytetään detransitioituneiden kokemuksia perusteluna, mutta hehän muodostavat hyvin pienen joukon. Paljon suurempi osa on tyytyväinen hoitoihin ja kokemuksen taustalla oleva sukupuolidysforia lievittyy tai poistuu. Väite "ongelmat jäävät selvittämättä" olettaa, että sukupuolensa juridisesti korjannut henkilö ei etene hoitoihin, eikä myöskään hae apua ongelmiinsa, jos niitä on. Toki hoidot voi jättää väliin jos niin haluaa, mutta jos on ongelmia, joihin tarvitsee esimerkiksi psykiatrista apua, niin tuskinpa translain muutos on syypää siihen, että ihminen jättäytyy hakematta hoitoihin. Sukupuolen "vaihtaminen" ei tosiaankaan ole mikään ihmisoikeus, mutta kehollinen itsemääräämisoikeus on ja sukupuoli kuuluu siihen. 

Sitten AA ry vetoaa nuoren mahdolliseen "lukittumiseen" eli jos sukupuolimerkinnän muuttaminen kaduttaa, olisi nuorelle noloa ja siksi vaikeaa muuttaa sukupuolimerkintä uudestaan. Kuitenkin myöhemmin tekstissä perustellaan, että miehille olisi liian helppoa tehdä juridinen sukupuolen muutos ja mennä sen varjolla naisten pukuhuoneisiin, tai välttää armeija, tai osallistua naisten urheiluun. Niin oliko se nyt siis vaikeaa vai helppoa? Jos juridista sukupuolen korjausta käytetään väärin, siitä kuuluu rangaista. Mielestäni se ei sikäli ole helppoa eikä halpaakaan, että joutuu uusimaan kaikki henkilöpaperinsa ja hakemaan uudet pankkitunnukset jne. Tähän sisältyy myös jonkin mittainen aika elämistä ilman pankkitunnuksia, ja nyky-yhteiskunnassa se on arkea hankaloittava asia, eli motivaatiota tarvitaan jotta toimenpiteeseen ryhtyy.

Susanna Koivula on myös jakanut kuvan, jossa lukee "Oikeus olla keskeneräinen. Ei juridista sukupuolen vahvistamista alaikäisille." Voi voi. Kansalaisaloite nimenomaan vaalii sitä ajatusta, että nuorella on oikeus olla keskeneräinen: että hän ei tarvitse vuosien diagnosointiprosessia tai lääketieteellisiä hoitoja saadakseen sukupuolimerkintänsä korjatuksi. Toinen lause on aika hassusti muotoiltu - jos oikein viilataan pilkkua, niin Susannan mielestä ilmeisesti vastasyntyneille ei tulisi ollenkaan määritellä sukupuolta syntymän yhteydessä. Sitähän hän tuskin tarkoitti, mutta kun on niin fiksoitunut ajatukseen, että sukupuoli näkyy genitaaleista, niin juridiikka unohtuu ja se genitaali ihan itsestään kirjoittaa papereihin sen Aidon Sukupuolen. 

(Yhdistys voisi muuttaa nimensä Aito Sukupuoli ry:ksi! *sarkasmia)


lauantai 17. huhtikuuta 2021

Teenkö vanhempana väärin kun tuen lapseni sukupuoli-identiteettiä?

Muutama blogin lukija on kommentoinut, että heidän mielestään teen väärin, kun tuen lastani ja hänen sukupuoli-identiteettiään. Heidän mielestään minun hyväksyntäni "lukitsee" hänet transsukupuoliseksi, eikä hän sen vuoksi kykene pohtimaan asiaa kriittisesti, eikä kehtaisi myöntää, jos päätyisikin olemaan cissukupuolinen. Minun hyväksyvä asenteeni on siis heidän mielestään lapselleni suorastaan vahingollinen, koska se blokkaa häneltä mahdollisuuden "kasvaa ulos transkokemuksesta". (Tässä kohtaa nämä ihmiset usein mielellään siteeraavat tutkimusta, jonka mukaan jopa 80 % "translapsista" tekee näin. Palaan tähän tutkimusväitteeseen blogin lopussa)

Tiedättekö, tuo on ehkä piinaavimpia ajatuksia, joita minulla (ja varmasti muillakin sukupuoltaan kyseenalaistavien lasten ja nuorten vanhemmilla) on. Vanhemmuus on sellaista, että kaiken aikaa joutuu pohtimaan, onko tehnyt oikein. Onko ollut riittävän jämäkkä, asettanut rajat oikeassa kohdassa, opettanut hyviä käytöstapoja, näyttänyt hyvää esimerkkiä, onnistunut kasvatuksessa niin että lapsista kasvaa tervepäisiä, hyvätapaisia, onnellisia ihmisiä. Astetta tuskallisempaa on miettiä, onko tehnyt joitain sellaisia valintoja, jotka ovat lasta kohtaan väärin. Jotka tuottavat lapselle tuskaa joskus aikuisuudessa, kun he ymmärtävät vanhempansa valinnan merkityksen heidän elämälleen.

Minua loukkaa, että joku kehtaa sanoa minulle, että teen väärin. Ihmettelen todella, miten lapsensa ehdoton rakastaminen voi jonkun mielestä olla väärin. Lapseni tulevaisuuden lukitseminen on näiltä kommentoijilta joko tahallista mustamaalaamista tai tahatonta väärinymmärrystä. Olen lukenut lukemattomia sellaisia transihmisten elämäntarinoita, joissa he ovat toivoneet, että edes heidän vanhempansa olisivat uskoneet ja tukeneet heitä. Päinvastaisia tarinoita en ole nähnyt. Muutamia sellaisia olen lukenut, joissa transhoitoja katunut on ilmaissut toiveensa, että lääketieteen ammattilaisten olisi pitänyt huomata, etteivät hoidot hyödytä heitä, tai heidän olisi pitänyt kyseenalaistaa potilaansa transkokemus painokkaammin. Myös sellaisia tarinoita olen lukenut, että lapsuudessaan poikamainen tyttö kertoo nyt aikuisena pelkäävänsä, että nykyisin tytöt eivät saa rauhassa olla poikamaisia, kun heidät työnnetään heti transjunaan eli putkeen, josta ei ole paluuta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen tukea lastani. Koska uskon, että vanhempien ehdoton rakkaus ja tuki ovat kasvavalle lapselle ja nuorelle tärkeintä maailmassa ja terveen kasvun edellytys, niin hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on. Sen kokemuksen mukaan, joka minulle on kertynyt kun olen hänen kanssaan elänyt yli 18 vuoden ajan, en todellakaan tunnista tarinaa "naiseuden pakoilusta" tai "lesbouden pelosta" tai "kavereilta tai netistä keksitystä selityksestä pahalle ololle", joita nämä epäilevät ihmiset tarjoilevat "räjähtäneen ilmiön" syyksi. Ne eivät minun mielestäni ole totta hänen kohdallaan.

Silti minulla, kuten kaikilla vanhemmilla, on epäilyksen hetkiä. Mitä jos hän ei tosiaan olekaan transsukupuolinen? Jos hän nyt sittenkin on erehtynyt luulemaan jotain muuta ahdistuksen aihetta sukupuolikysymykseksi? Teenkö väärin, kun uskon häntä? Olisiko sittenkin parempi, että kyseenalaistaisin hänen kokemustaan?

Olemme pohtineet asiaa yhdessä. Olemme katsoneet ja lukeneet useita dokumentteja, youtube-videoita ja detransitiosta kertovia blogeja ja haastatteluja yhdessä. Olen haastanut häntä miettimään, miksi nämä ihmiset katuvat transitiotaan, miksi he ovatkin päätyneet siihen, ettei transitio ollut heille oikea ratkaisu. Haluan, että hän on varma omista ratkaisuistaan, sitten kun ne ovat ajankohtaisia - koska en halua hänen joutuvan katumaan. Keskustelen hänen kanssaan näistä yhdessä, koska haluan auttaa häntä. Jos sanoisin hänelle, että minun mielestäni sinun pitäisi nyt vain kasvaa ja odottaa, jos tuo vaihe menisi vaikka ohi, niin se ei häntä auttaisi, vaan päinvastoin vahingoittaisi. Jos sanoisin hänelle, että vasta aikuisena voit oikeasti tietää, mitä haluat, sivuuttaisin hänen kokemuksensa tässä hetkessä. Silloin viestittäisin hänelle, että toivottu lopputulos on se, että "vaihe" menee ohi. Minusta se olisi vastuun pakoilua ja huonoa vanhemmuutta, jos työntäisin asian hänen itsensä vastuulle aikuisena, kun se ristiriita on olemassa NYT.

Olen kertonut lapselleni, että hänen on aina turvallista kertoa minulle, mikäli hänen sukupuolikokemuksensa muuttuu. Olen avoin sille. Näin viestitän hänelle, että hän kelpaa minulle millaisena vain. Hänen ei tarvitse olla tietynlainen kelvatakseen minulle. Minulle ei ole merkitystä sillä, mikä hänen sukupuolensa on. Vain hänen onnellisuudellaan on minulle merkitystä. En halua, että hän joutuu piilottamaan keneltäkään sitä, mitä hän on. Hän on mielestäni maailman upein henkilö.

Kun kuvaan itseäni transnuoren vanhemmaksi, en sillä tavalla lukitse hänen tulevaisuuttaan. Ne ovat vain sanoja, jotka kuvaavat tilannetta tällä hetkellä. Ne kuvaavat lähtökohtaa, jossa tätä blogia kirjoitan. Jos hän joskus tulee kertomaan minulle, ettei olekaan poika, niin ei se tätä blogia ja näitä blogiin kirjoitettuja ajatuksia muuta.

----------

Iltalukemista epäilijöille, vahvistusta sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevien lasten vanhemmille:

Human Rights Campaignin, American Academy of Pediatrics:n ja American College of Osteopathic Pediatricians:n opas "Supporting and Caring for Transgender Children":

"Those who advocate delayed transition say it allows a child to explore gender possibilities without pressure in a particular direction. While this may be their intent, the delayed transition approach actually makes it impossible. Children may be permitted to express certain gender-expansive behaviors, such as play preferences or dress, but they are prohibited from other forms of self-expression, like adopting a gender-appropriate name and pronouns, that they may ardently wish to take. These constraints communicate to the child that being transgender is discouraged. Tragically, youth whose families fail to affirm their sexual orientation, gender identity or gender expression are at significantly increased risk of depression, substance abuse and suicide attempts."

Tutkimusartikkeli Pediatrics-julkaisussa "Ensuring Comprehensive Care and Support for Transgender and Gender-Diverse Children and Adolescents":

"In this regard, suicide attempt rates among 433 adolescents in Ontario who identified as “trans” were 4% among those with strongly supportive parents and as high as 60% among those whose parents were not supportive. Adolescents who identify as transgender and endorse at least 1 supportive person in their life report significantly less distress than those who only experience rejection. In communities with high levels of support, it was found that nonsupportive families tended to increase their support over time, leading to dramatic improvement in mental health outcomes among their children who identified as transgender."

Tutkimus, jossa tarkasteltiin neljää v. 2008 jälkeen tehtyä tutkimusta translasten sukupuolikokemuksen pysyvyydestä "A critical commentary on follow-up studies and “desistance” theories about transgender and gender-nonconforming children":

"Gender identity can indeed shift and evolve over time, and thus a young person who did not express trans identity in childhood should not be dismissed in their teen years on this basis, yet the persistence of this stated identity for some youth may be instructive. Regardless of predictive value, however, current approaches to care recommend that care providers prioritize young peoples stated identities, perceptions, and needs in the present moment, as opposed to attempting to estimate the likelihood of future identity and needs."
"Due to such shifting diagnostic categories and inclusion criteria over time, these studies included children who, by current DSM-5 standards, would not likely have been categorized as transgender (i.e., they would not meet the criteria for gender dysphoria) and
therefore, it is not surprising that they would not identify as transgender at follow-up. Current criteria require identication with a gender other than what was assigned at birth, which was not a necessity in prior versions of the diagnosis."

"By not distinguishing between gender-non-conforming and transgender subjects, there emerges a signicant risk of ination when reporting that a large proportion of transgenderchildren had desisted. As noted by Ehrensaft (2016) and Winters (2014), those young people who did not show indications of identifying as transgender as children would consequently not be expected to identify as transgender later, and hence in much public use of this data there has been a troubling overestimation of desistance."

"Children whose parents afrmed their gender (or who did not wish to or who were unable to access clinical treatment for any reason) were likely not included in these studies. This is signicant because more recent work has shown that children raised by parents who validate their gender identity (Durwood, McLaughlin, & Olson, 2017; Olson & Durwood, 2016) are likely to demonstrate a different (and in some respects healthier) life course than children with parents who are reluctant or unwilling to afrm gender-nonconformity. The outcomes in the one group, therefore, may not generalize to the other."

"An assumption has been made that young people not diagnosed with GID (or Gender Dysphoria in the current DSM-5) by late adolescence and/or not pursuing medical transition by a relatively early age, can then by default be correctlycategorized as cisgender for their lifetime. However, this conclusion is contradicted when an unknown number of those counted as desistersmay transition later, after the point of follow-up. Research has found that many trans-identied individuals come out or transition later in adulthood (Reed, Rhodes, Schoeld, & Wylie, 2009)."

"There is no evidence that caring for a child in the present requires knowing their future adult gender identity. A longitudinal research design that records identity at two relatively early intervals is therefore arguably not the most appropriate tool for understanding either childrens or adults health needs."

"We also have concerns with the authorsinterpretation in these four studies, including:
1. the assumption that unknown future adult needs should supersede known childhood needs, and
2. the underestimation of harm when attempting to delay or defer transition."
"The underestimation of harm in suppressing or redirecting childrens gender expression is the most serious concern in interpretations of desistance literature. That gender identity or expression may change among children (or adults) does not support the hypothesis that it is preferable or possible to externally “coaxgender in a particular direction, or that this could be done without harm. In contrast, the positioning of this goal as benign ignores the potential harms to young people who have undergone such treatments (Bryant, 2006). A 2013 attachment-based theoretical comparison of gender therapies for children concluded that there is a risk that children who are discouraged from expressing their gender identity may integrate shame into their fundamental sense of self (Wallace & Russell, 2013)."

"In our experience, disallowing childrens assertions of gender identity is far from a neutraloption. From a developmental perspective, a child who is repeatedly discouraged when she earnestly insists on being called she,is learning, on a fundamental level, that (1) she cannot trust her own knowledge of herself and, (2) the adults she depends on may not value her for who she knows herself to be."

"In this critical review of four primary follow-up studies with gender-nonconforming children in Toronto, Canada and the Netherlands (Table 1), we identify a total of 12 methodological, theoretical, ethical, and interpretive concerns as well as two often overlooked contributions of this literature. We conclude that, while our understanding of gender diversity in adults has progressed, the tethering of childhood gender identity to the idea of desistancehas stied similar advancements in our understanding of childrens gender diversity. As we progress towards a fuller understanding of childrens gender in all its complexity, it will be important to move beyond longitudinal studies of identity that seek to predict childrens futures, and instead prioritize respect for childrens autonomy in the present. For all the resources devoted to studying these children, we have much more to learn by listening to them."

Pahoittelut pitkistä lainauksista, mutta minusta tämä viimeisin lainaamani tutkimusartikkeli on todella tärkeä ja suosittelen lukemaan sen tarkkaan. Siinä eritellään tarkasti paitsi näitä yllä lainaamiani metodologisia virheitä, myös eettisesti kyseenalaisia toimintamenetelmiä, joita näissä lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä tutkivissa tutkimuksissa käytettiin. Lapsille ei todellakaan annettu kasvurauhaa, vaan esimerkiksi Zuckerin (sittemmin suljetulla) klinikalla heitä "rohkaistiin" syntymässä määritetyn sukupuolen leikkeihin ja vaatteisiin vastoin heidän omaa tahtoaan. Kun tämän artikkelin on lukenut, saa heittää "80 % translapsista tyytyy syntymäsukupuoleensa viimeistään murrosiässä" -väitteen romukoppaan. Harmillista, että tämä luku ja hokema on saanut keskusteluissa jo niin vakiintuneen aseman, että sitä pidetään täysin totena. Kirjoitin tästä artikkelista jo aiemminkin blogissani, "Translapset ja sosiaalinen transitio".


torstai 15. huhtikuuta 2021

Mikä on vialla transihmisyyden kyseenalaistamisessa?

Edelliseen kirjoitukseeni tuli kommentti, että kyseenalaistaminen on mielestäni anti-transia, ja kommentoija piti sitä mustamaalaamisena.

Törmäsin suhteellisen tuoreeseen blogiin nimeltä Femina non grata, joka näyttäisi käsittelevän trans-teemaa asenteella "minä vain kysyn kysymyksiä". Tuttu asenne sekä ulkomaisilla että kotimaisilla foorumeilla.

Mitä pahaa siinä nyt on, että kysyy omasta mielestään aiheellisia kysymyksiä? 

Saa kysyä kysymyksiä, mutta kun kysymyksiin on vastattu, ja kysymykset vain jatkuvat vastauksista huolimatta, ei mielestäni ole kyse enää harmittomasta tai hyvään pyrkivästä kyselemisestä. Nykyään vastaukset voi myös etsiä itse, vinkkejä hyviin tietolähteisiin toki kannattaa kysellä. Kun vastauksia on, mutta niitä ei halua hyväksyä vastauksiksi, kyseleminen jatkuu ja muuttuu vaikuttamisyritykseksi, propagandaksi, asenteiden muokkaamiseksi. Tällöin pyritään kyseenalaistamaan yleisesti hyväksytty käsitys ja muuttamaan se. Äärimmillään se johtaa lakeihin, jotka syrjivät transihmisiä ja jopa sallivat terveydenhoitohenkilökunnan kieltäytyä hoitamasta heitä. "Asiallisten kysymysten" kysyminen on johtanut nimenomaan tähän joissakin maissa, esimerkiksi Unkarissa, Isossa-Britanniassa ja USAn osavaltioissa. Se siinä on vialla.

Transihmiset, mm. biologi ja kirjailija Julia Serano, ovat jo vuosikymmeniä vastailleet ihmisten kysymyksiin. Hyvänä esimerkkinä tämä Seranon twitter-ketju. Transsukupuolisuuden biologiset juuret ovat alkaneet selkiintyä (katso esim. linkkilistani tämän blogin sivulla "Linkkejä"). Transihmisten hyvä hoito on kehittynyt sadan vuoden kuluessa sille tasolle, että maailmanlaajuinen järjestö WPATH on laatinut hyvän hoidon suosituksen, jota useissa länsimaissa noudatetaan, ja tätä suositusta päivitetään aika ajoin, kun tutkimustietoa karttuu lisää. WHO on siirtänyt transsukupuolisuuden mielenterveyden sairausluokasta seksuaaliterveyden luokkaan. Lukuisat kansainväliset asiantuntijajärjestöt, kuten esimerkiksi Royal College of Psychiatrists, National Health Service England, International Federation of Social Workers, American Medical Association jne., tuoreimpana myös Suomen Psykiatriyhdistys maaliskuussa, tuomitsevat eheytysterapiat, joilla pyritään muuttamaan ihmisen sukupuoli-identiteettiä. Sukupuolen itsemäärittelyyn perustuvia lakeja on asetettu voimaan useissa maissa, eivätkä kyseenalaistajien kuvailemat uhkakuvat ole toteutuneet.

Mutta joo, jotkut silti kysyvät kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka keskittyvät cisihmisten epämukavuuteen suhteessa transihmisiin. (Esimerkiksi, onko sukupuoli-identiteetti olemassa, jos cisihminen ei sitä havaitse, tai pitääkö transihmisiä kutsua miehiksi tai naisiksi sukupuoli-identiteetin mukaisesti.) Kysymyksiä, jotka asettavat naiset ja transihmiset vastakkain. (Esimerkiksi, asettaako sukupuolittuneiden tilojen käyttö sp-identiteetin mukaisesti naiset vaaraan.) 

Oikeat kysymykset liittyisivät siihen, miten vuosikymmeniä väärinymmärretyt, väärin hoidetut, halveksitut ja syrjityt ihmiset saadaan hyvän hoidon piiriin ja osaksi yhteiskuntia.