maanantai 30. joulukuuta 2019

Translasten historiat, osa 1: johdanto

Mainostin tätä kirjaa jo aiemmin loppuunmyytynä, mutta siitä otettiin uusi painos, ja tilasin sen itselleni. Kyseessä on siis Julian Gill-Petersonin teos "Histories of the transgender child". Gill-Peterson on apulaisprofessori Pittsburghin yliopistossa (English, Gender, Sexuality and Women's Studies). Kirjassa todistetaan arkistotutkimukseen perustuen, että translapsia on ollut olemassa pitkään, eli heillä on historia. Kirjassa käsitellään myös värillisten transnaisten historiaa. Yhteistä näille teemoille on, että ne ovat edustettuina mediassa "uusina asioina", vaikka niillä on pitkä historia, ja ne esitetään hyvin kapeasta näkökulmasta, joka usein on virheellinen tai harhaanjohtava.

Käyn tässä ja seuraavissa blogikirjoituksissa läpi kirjan sisältöä erityisesti translasten osalta. Kirjan luvut jakaantuvat seuraavasti:
0) Johdanto
1) Sukupuolen ja lapsen rodullinen muovattavuus
2) Ennen transseksuaalisuutta: translapset 1900-luvulta 1930-luvulle
3) Sukupuoli kriisissä: intersukupuoliset lapset 1950-luvulla ja termin "gender" keksiminen
4) Johns Hopkinsista Midwestiin: translapsuus 1960-luvulla
5) Transpojat, rotu ja puberteetti 1970-luvulla
Yhteenveto: kuinka kasvattaa lapsesta trans

Ensimmäisessä osassa kahlaan läpi kirjan johdanto-osan. Tässä kohtaa on hyvä kertoa, että se ei ole kaunista. Sisältövaroituksena: lasten hyväksikäyttö.

Johdannossa kuvaillaan nykymedian tapaa esittää translapset jonkinlaisina tulevaisuuden tunnuksina, joko merkkinä yhteiskunnan liberalisoitumisesta ja transihmisten yhteiskunnallisesta hyväksymisestä, tai toisaalta merkkinä rappiollisesta kehityksestä ja uhkasta, joka vaanii naisia wc-tiloissa ja pukuhuoneissa. Translapset kehystetään voimakkaalla medikalisaatiolla, puhtaudella ja viattomuudella. Lapset ovat puolustuskyvyttömiä ja heitä käytetään aseena poliittisessa taistelussa.

Translasten esittäminen uutena ilmiönä on haitallinen. Se korostaa, että heidän hoitamisessaan on oltava varovainen, koska hoitojen pitkäaikaisvaikutuksista ei ole tarpeeksi tietoa. Tämä on harhaanjohtava väite, jota on toistettu mediassa niin pitkään, että sitä luullaan totuudeksi. Se myös korostaa medikalisaatiota, vaikka kyseessä on luonnollinen ilmiö.

Kirja paljastaa, että "sukupuoleltaan epäselviä" lapsia on tutkittu ja hoidettu jo 1910-luvulta lähtien. Sukupuolenkorjausleikkauksia on tehty lapsille 1930-luvulta lähtien. Termi "gender" luotiin 1950-luvulla, viiden vuosikymmenen tutkimuksen jälkeen, erotukseksi termistä "sex". Transsukupuolisuuden hoidon ja binäärisen transition perusta oli syntynyt. 1960- ja 70-luvuilla tämän hoidon vakiintumisen myötä monet lapset saivat hormonihoitoja, vaihtoivat nimensä ja kävivät koulua kokemassaan sukupuolessa. Joillekin heistä tehtiin myös korjausleikkauksia.

Nämä lapset olivat eläviä koelaboratorioita, joiden avulla tutkittiin laajemmin ihmisen sukupuolen ulottuvuuksia. Lapset alistettiin lääketieteelle. Heidän persoonansa tai oma kokemuksensa ei ollut keskiössä. Värillisille näitä hoitoja ei suotu sillä perusteella, että he rotunsa vuoksi eivät olleet kyllin muovailtavia. Lapsia käytettiin siis tutkimuskohteina, koska heidät käsitettiin yleisesti keskeneräisinä ja uudelleen muovailtavina. Kirjan paljastukset ovat kauhistuttavia. Lapset ovat maksaneet erittäin kovan hinnan lääketieteellisestä kehityksestä. Heidät on myös vaiennettu lääketieteen nimissä. Siksi emme tiedä tästä historiasta juuri mitään.

Kirjoittaja huomauttaa, että medikalisaatio on usein tarpeetonta. Translapset voivat elää kokemassaan sukupuolessa ilman lääketiedettä. Kirjoittaja myös kyseenalaistaa ajatuksen, että translapsen kokema sukupuolisuus olisi jotenkin luonnonvastaista, jotain joka täytyy medikaalisesti vahvistaa. Miten se eroaa cis-sukupuolesta, jota ei tarvitse vahvistaa lääkkein?

Gill-Peterson kuvailee johdannossa kattavasti käyttämiään termejä. En suomenna niitä tähän suoraan, mutta selvennän tekstin lomassa, jos on tarpeen. Kommenteissa voi kysyä lisää. Gill-Peterson lainaa Leslie Feinbergiä (Transgender Warriors): "Since I am writing this book as a contribution to the demand for transgender liberation, the language I'm using in this book is not aimed at defining but at defending the diverse communities that are coalescing."

Esimerkiksi termin "lapsi" Gill-Peterson määrittelee lääketieteellisen suostumuksellisuuden mukaisesti. Kirjan kattaman ajanjakson aikana se on ollut vaihtelevasti 21 tai 18 vuotta. Kirjoittaja on valinnut nimenomaisesti tämän määritelmän, koska se kuvaa termin mielivaltaisuutta ja länsimaista esineellistämistä, eikä todellista ihmiselämää. Se kuvaa siis loistavasti lääketieteen infantilisoivaa suhtautumista lapsiin. Lääketieteessä lapsilla ei ole oikeutta päättää omasta hoidostaan. Raja on päätetty keinotekoisesti vetää johonkin. Lapsi on dehumanisoitu käsite.

Translasten historiaa värittää lääketieteen heitä kohtaan osoittama epäluulo. Translasten erityisesti on ollut todistettava olemassaolonsa, koska he ovat lapsia eivätkä siksi "oikeita ihmisiä". Heidän kokemustaan ei ole otettu todesta. Siksi näitä merkkejä on ollutkin vaikeaa löytää historiasta ja arkistoista.

Kirjalla on neljä tavoitetta:
1) jatkaa työtä, jolla syrjäytetään 1950-luku transhistorian alkuajankohtana
2) heikentää lääketieteen rationaalisuutta sisältäpäin käsittelemällä transihmisiä tieteellisen tiedon tuottamiseen osallistuvina, eikä pelkkinä kohteina
3) korostaa sitä, miten intersukupuolisuus ja transsukupuolisuus on sekoitettu toisiinsa 1900-luvun alkupuoliskolla
4) paljastaa se ratkaiseva, mutta tutkimaton rooli, joka lapsen keholla on ollut sukupuolen medikalisaatiossa rodullisesti muovailtavana ja muokattavana fenotyyppinä.

Gill-Peterson kirjoittaa historian tutkimuksen vaikeuksista ajalta, kun termiä "trans" ei ollut vielä keksitty. Hän kertoo esimerkkitapauksena Ralph Wertherin, joka käytti itsestään nimeä Jennie June, kirjoittamasta tekstistä "Autobiography of an Androgyne" vuodelta 1919, jossa hän kuvaa elämäänsä New Yorkissa 1890-luvulta 1910-luvulle. Hän kuvaa itseään "oikeasti naiseksi, jonka luonto naamioi mieheksi". Teksti julkaistiin lääketieteellisessä julkaisussa ja siinä on lääkäri Alfred Hertzogin kirjoittama esipuhe. Esipuheessa ja myöhemmissä julkaisua koskevissa artikkeleissa Junen kirjoitus kuvataan nimellä "queer social theory" ja June luokitellaan homoseksuaaliksi. Kuitenkin June kuvailee elämäänsä juuri siten, kuin transihminen kuvailisi. Hän haluaa tulla nähdyksi naisena ja on poistattanut kiveksensä. Teksti sisältää myös muunlaista sukupuolisuuden määrittelyä, kuten että ihmisen sukupuoli ei ole selvästi kaksijakoinen, vaan sijoittuu janalle. June kuvailee itse olevansa sekä nainen että mies, tai jotain niiden väliltä. Emma Heaney teoksessaan "The New Woman" esittää, että Jennie Junen teksti on ensimmäinen julkaistu transfeminisyyden kuvaus, ja että tämän kuvauksen myötä alkoi kehittyä ymmärrys siitä, että transfeminiinisyys on miehen homoseksuaalisuudesta ja cis-naiseudesta erillinen ilmiö.

Intersukupuolisten ja transsukupuolisten lasten historiat kietoutuvat toisiinsa. Samat lääkärit hoitivat kumpaakin ihmisryhmää. Intersukupuolisille lapsille tehdyt kokeelliset leikkaus- ja hormonihoidot ovat transhoitojen kehittymisen perusta. Transsukupuoliset hakeutuivat lääkärien vastaanotoille ja toivoivat samanlaisia leikkaus- ja hormonihoitoja itselleen. Transsukupuoliset toivat omat eletyt kokemuksensa lääkärien vastaanotolle ja olivat itse aktiivisia hoitojen kehittämisessä. Intersukupuolisten pikkulasten sukupuolen uudelleenmääritys johti sukupuoliteoriaan "gender theory", joka rinnasti biologisen kehon kehityksen psykologisen identiteetin kehityksen kanssa, ja erotti sukupuolen määritelmät "sex" ja "gender", millä olisi ollut hyvin vähän ymmärrettävyyttä edellisinä vuosikymmeninä.

Kirjoittaja kehottaa johdannon lopussa kääntämään selän nykyiselle translasten etiologiselle kehystykselle. Kirjoittaja kehottaa meitä sen sijaan eettiseen lähestymistapaan, joka ei kyseenalaista translasten olemassaoloa, vaan vahvistaa sen. Hän kehottaa myös omaksumaan ajattelutavan, että translapsuus ei ole uusi elämänmuoto vaan haluttu ja onnellinen, historialtaan rikas, kaunis ja monimuotoinen lapsuus.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Rowling, biologinen sukupuoli ja transfobia

Jälleen kerran transfobia puhuttaa mediassa. Kirjailija J.K.Rowlingia syytetään transfobiseksi, koska hän ilmaisi tukensa Maya Forstaterille. En käy läpi seikkaperäisesti, mitä on tapahtunut, koska se on tehty kattavasti muualla, esimerkiksi Kehrääjän sivuilla. Pähkinänkuoressa: Forstaterin työsopimusta ei uusittu, koska hän solvasi transihmisiä (mm. väärinsukupuolittamalla ja sanomalla, että sukupuolta ei voi korjata). Forstater haastoi työnantajansa oikeuteen tasa-arvolain perusteella, ja hävisi.

Tämän kirjoituksen näkökulma on siinä, miksi Rowlingin ehkä viattomalta vaikuttava twiitti todella on transfobiaa. Rowling kirjoitti aluksi ihan kauniisti, että kukin saa pukeutua kuten haluaa, kutsua itseään miksi haluaa, ja elää elämäänsä rauhassa ja turvassa. (Transsukupuolisuudessa ei tosin ole kyse pelkästään pukeutumisesta tai nimityksistä.) Sitten hän kirjoittaa: "Sleep with any consenting adult who’ll have you." Hmm, kääntyykö tuo niin, että harrasta seksiä kenen tahansa suostuvaisen aikuisen kanssa, joka huolii sinut? Kuulostaa keljulta. Rowlingin twiitti päättyy kysymykseen, pitääkö naisen menettää työnsä sen vuoksi, että julistaa (biologisen) sukupuolen olevan totta.

Näissä lauseissa ei ehkä ole selkeästi näkyvää transfobiaa. Perään kirjoitetussa hashtagissa #IStandWithMaya on viesti, joka kuitenkin paljastaa transfobian. Maya Forstater esitti oikeudessa, että "filosofinen uskomus biologisen sukupuolen muuttumattomuuteen" olisi tasa-arvolain tarkoittama suojattu uskomus, eikä sen perusteella saa syrjiä. Tuomari linjasi, että tällaiseen saa uskoa, mutta se ei ole tasa-arvolain suojaama uskomus, eikä siten laillisesti hyväksyttävä peruste syrjimiselle. Tuomarin mukaan Forstaterin näkemys on transihmisiä syrjivä. Rowling siis puolusti Forstaterin oikeutta solvata transihmisiä ja halventaa transihmisten ihmisarvoa ilman, että hänelle tulisi siitä seuraamuksia.

"Biologinen sukupuoli on fakta". Onhan se, mutta väittääkö joku, että se ei olisi? Totta kai kaikki sukupuolet ovat biologisesti tosia. Sen sanominen on sama kuin "hauki on kala". Forstater sanoo näin, koska hänen mielestään transnaiset ovat miehiä ja heidät tulee sulkea pois naisten tiloista. Miksi muuten hän sanoisi niin?

Forstater ei pelkästään julista, että sukupuolta ei voi korjata. Hän uskoo, että transnaisina esiintyvät miehet raiskaavat ja häiriköivät naisia naisille tarkoitetuissa tiloissa. Tuhannet transnaiset ovat jo käyttäneet naisten tiloja ongelmitta vuosikymmeniä, ei tämä ole mikään uusi asia.

Tätä voisi verrata vaikkapa "maahanmuuttokriittisyyteen", islamofobiaan. Kaikki muslimit leimataan muutamien muslimien tekojen perusteella terroristeiksi ja heidän oikeuksiaan halutaan sen perusteella rajata. Se on rasismia, ja suurin osa ihmisistä ymmärtää tämän. Olisi jo korkea aika nähdä sama ilmiö transfobisuudessa.

Maya Forstater ja J.K.Rowling asettavat naisten oikeudet transihmisten oikeuksien edelle. Molempia pitää ja saa puolustaa, mutta ei toisten kustannuksella. Feminismi ei ole transfobista, mutta transfobi usein piiloutuu feminismin taakse ja perustelee sillä kiusaamistaan ja syrjintäänsä. Näiden erottaminen toisistaan on hyvä oppia.

EDIT. 22.12.2019:
Tässä blogikirjoituksessa avataan hyvin Forstaterin ja Rowlingin ajattelun taustaa: se on pelko, ennakkoluulo, ja järjestyksen kaipuu.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

MOT-ohjelma transnuorista ja tasapuolisuusharha

Yle esittää huomenna maanantaina 9.12.19 MOT-dokumentin nimeltä "En haluaisi olla tyttö" (löytyy myös Areenasta). Ohjelman kuvauksesta:
"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on kasvanut voimakkaasti. Syytä ei tiedetä. Monet vanhemmat pelkäävät, että sukupuolen korjaaminen ei ole paras ratkaisu hoitaa vakavasti oireilevien nuorten ongelmia"
Iltalehti ja Yle ovat eilen ja tänään julkaisseet ohjelmaa taustoittavat artikkelit. Kommentoin tässä blogitekstissä nyt ohjelmaa etukäteen aiheen tärkeyden vuoksi, ja täydennän tekstiä ohjelman esityksen jälkeen, mikäli aihetta on. Minulla on jonkin verran tietoa ohjelman sisällöstä sekä näiden artikkelien kautta, että muualta. Myös Julmis on jo kommentoinut ohjelmaa omassa blogissaan (ja toisenkin kerran), ja hän tekee sen selkeämmin ja kattavammin kuin minä, kannattaa siis lukea ne.

EDIT. 11.12.19
Katsoin dokumentin yhdessä transnuoreni kanssa (hän halusi katsoa sen, vaikka varoitin sisällöstä etukäteen). Lisäsin mietteemme ohjelmasta tämän alkuperäisen tekstin perään.

----------

MOT-ohjelman kärki on otsikosta ja kuvauksesta lähtien siinä, että nuoret voivat huonosti ja keksivät hakeutua transpolille, ja heitä on autettava huomaamaan totuus, eli se, että sukupuolen korjaus ei ole ratkaisu. Yksi nuori esitetään tapauksena, jolle hakeutuminen hoitoihin on ollut oikea ratkaisu, mutta hänet esitetään poikkeuksena. Muiden kahden kohdalla kyse on ollut erehdyksestä; he katuvat hoitoja. Lisäksi haastatellaan yhtä vanhempaa, joka on vastustanut nuorensa transitiota, sekä lääkäriä, joka on tunnettu ROGD-ilmiön symppaaja. Kyseessä on tasapuolisuusharha.

Tasapuolisuusharha (Wikipedia):
"Tasapuolisuusharha (myös tasapainoharha tai false balance) on mediaan liittyvä ilmiö, jossa jostain asiasta halutaan kertoa kaksi näkökulmaa, mutta toinen näkökulma ei ole kunnolla perusteltu eikä sille löydy tieteellistä todistusaineistoa. Näkemykset eivät ole yhtä arvokkaita, mutta ne esitetään tasavertaisina.
Tasapuolisuusharhasta on kyse esimerkiksi silloin, kun tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelijaksi nostetaan itseoppinut maallikko tai vaikkapa uskomushoitojen puolestapuhuja. Pitämällä ohjenuoranaan sitä, että "kolikossa on aina kaksi puolta", media on nostanut esimerkiksi ilmastonmuutosdenialismin kokoaan merkittävämmäksi liikkeeksi."

Johtopäätöksenä ohjelma esittää, että kaikkien transpolille hakeutuvien nuorten kohdalla ei ole kyse transsukupuolisuudesta, ja on varmistuttava siitä, että nimenomaan näitä ei-transsukupuolisia (eli cis-sukupuolisia) on autettava ensin. Transnuoret kyllä joutavat odottaa. Ongelma kuitenkin on nimenomaan se, että transtutkimukset ja niihin pääsy kestävät kauan, ja portinvartijuus on voimakasta, ja transnuoret kärsivät siitä. Tämä näkökulma ei ohjelmasta välity, eikä myöskään se, että katujien määrä on todella pieni.

Ymmärrän ohjelman hyvää tarkoittavan tavoitteen nostaa esiin tällainen kuuma keskustelunaihe, josta "ei saisi puhua". Ymmärrän senkin, että kyseessä on uudehko ilmiö; etenkin nuoria naisia hakeutuu transtutkimuksiin entistä enemmän, eikä kukaan tiedä, miksi. Onhan se kiinnostavaa. Mutta ohjelman tekijät ovat nielaisseet purematta syötin, joka heille on syötetty. Ohjelma lietsoo jo olemassa olevia ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä transnuorista, ja vaikeuttaa heidän avun saamistaan entisestään. Kyseessä on nimenomaan tasapuolisuusharha.

Ohjelmassa otetaan esiin ROGD-teoria, joka ei ole tieteellisesti pätevä. Ohjelman rakentuessa tällaisen näkökulman varaan syntyy väärä mielikuva siitä, että tällainen huolestuneiden vanhempien näkemys asiasta on jotenkin yhtä pätevä tai jopa pätevämpi kuin se, että transnuoria oikeasti on olemassa ja heidän auttamisekseen on jo vuosikymmeniä tehty johdonmukaisesti hyvää tieteellistä tutkimusta ja löydetty erittäin toimivia hoitoja.

"Termi “Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD)" ei ole minkään merkittävän
asiantuntijajärjestön tunnustama lääketieteellinen konsepti [...] se edustaa
vain lyhennettä, joka on luotu kuvaamaan esitettyä kliinistä ilmiötä
joka saattaa oikeuttaa tai olla oikeuttamatta vertaisarvioitujen
jatkotutkimuksien teon”
World Professional Association for Transgender Health
(WPATH)
Position on “Rapid-Onset Gender Dysphoria"

Vanhempien huoli on erittäin olemassa olevaa, toki. Transhoitoihin hakeutuu myös nuoria, joita auttaa jokin muu hoito kuin transhoidot, kyllä. Detransitioituneet tarvitsevat myös apua ja tukea, ehdottomasti. En kiistä näitä asioita ollenkaan. Mutta kritisoin painokkaasti sitä, minkä näkökulman "kriittinen ja tutkiva journalismi" on tähän dokumenttiinsa valinnut. 

Jo otsikko kertoo kaiken. "En haluaisi olla tyttö". Nitan tapauksessa näin todella olikin. Hän inhosi itseään ja ruumistaan ja sukupuoltaan, johtuen hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista (olen katsonut myös hänen youtube-videoitaan). Hän ei todellakaan halunnut olla tyttö, ja sen vuoksi päätteli, että hänen täytyy olla jotain muuta. Ohjelma antaa sen vaikutelman, että tyttöjen lisääntyneessä hakeutumisessa transhoitoihin olisi kyse nimenomaan tästä. Voi ollakin, mutta ohjelma sen vuoksi epäonnistuu kertomaan kokonaiskuvan: sen, että tällaiset nuoret ovat vähemmistössä. 

Sukupuolen korjaaminen ei tietenkään ratkaise nuorten naisten ongelmia, jos ongelmien syyt ovat jotain muuta kuin transsukupuolisuus. Kenenkään ei pidä ajatellakaan, että se ratkaisisi. Minun kokemukseni mukaan transpoleilla kartoitetaan hyvin tarkkaan, mistä nuoren kokema sukupuolidysforia johtuu. On traagista, että joidenkin kohdalla tämä kartoitus ei ole onnistunut. Syitä voin vain arvailla. Esitän uudelleen jo muutamaan kertaan esittämäni ehdotuksen: Suomeen tarvitaan lisää transpoleja ja lisää koulutettuja ammattilaisia tutkimaan ja hoitamaan transsukupuolisia. Suomessa transsukupuolisten hoito on pääosin hyvää, mutta hyvin varovaista, eikä se noudata kaikilta osin (etenkään alaikäisten kohdalla) kansainvälisiä hyvän hoidon suosituksia. Nuoret eivät pääse hoitoihin ajoissa.

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän yleinen mielipide transhoitoihin hakeutumisesta merkkinä mielenterveyden ongelmista ja traumoista lisääntyy, ja sitä enemmän se vaikuttaa siihen, miten ihmiset ja yhteiskunta transnuoria kohtelevat. Tämän voi nähdä käytännössä Ylen artikkelin kommenttikentässä (onneksi ymmärtäviäkin kommentteja on mukana). Iltalehdelle kiitos siitä, että eivät avanneet kommentointimahdollisuutta artikkelille. 

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän lisääntyy yleinen mielipide siitä, että hoitojen tulee olla henkilöiden itsensä maksettavia eli ei verovaroin kustannettavia, eikä missään nimessä alle 21-(tai 25-)vuotiaiden saavutettavissa. Jos näin meneteltäisiin, pieni vähemmistön vähemmistö sanelisi vähemmistön enemmistön oikeudesta toimivaan hoitoon. Se ei ole oikein.

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän pieni vähemmistö eli transsukupuoliset joutuvat todistelemaan olemassaoloaan, ja siitä meidän pitäisi jo päästä pois.

EI KIITOS ENEMPÄÄ TÄLLAISIA OHJELMIA.



----------

EDIT. 11.12.19 Mietteitä dokumentin katsomisen jälkeen

Päällimmäiseksi ohjelmasta jäi vaikutelma, että puoleen tuntiin oli yritetty mahduttaa melkoinen kirjo asioita, joista ei sitten lopulta syntynyt yhtenäistä viestiä. Tai jos viesti oli se, että on olemassa tällainen ilmiö, että transtutkimuksiin ja -hoitoihin hakeutuu nuoria tyttöjä vääristä syistä ja siitä on syytä olla huolissaan, niin se viesti kyllä välittyi. Kuinka kriittistä ja tutkivaa ja ennen kaikkea vastuullista journalismia tällaisen viestin välittäminen sitten on, niin olen edelleen sitä mieltä, että ei kiitos tällaista.

Mielestäni transpolin tutkimusjakso on erittäin toimiva, jos nuori sen aikana huomaa, ettei olekaan transsukupuolinen, tai ettei hän tarvitse hoitoja. Käsittääkseni näin tämä systeemi nykyään toimii, joten huolen nostattaminen "vääristä syistä" tutkimuksiin hakeutumisesta on jokseenkin turhaa. Transpolien resursseja voidaan toki tarkastella tässä valossa ja niihin tulisi panostaa huomattavasti nykyistä enemmän.

16-vuotias transpoikani kommentoi, että hänen mielestään nykyinen systeemi toimii hyvin, ja että pitkän tutkimusjakson aikana nuoren transkokemusta haastetaan joka kerta. Tämä siis vastauksena siihen dokumentin kohtaan, jossa Nita toivoi, että hänen transkokemustaan olisi tutkimusten aikana haastettu. Poikani kokee tämän haastamisen pelkästään hyödyllisenä. Se on auttanut häntä varmistumaan omista tuntemuksistaan.

Hän kommentoi myös, että ei tuntenut mitään tällaista transyhteisöä, jota Nita dokumentissa (ja youtube-videoillaan) kuvaa, vaan hän luuli olevansa ainut transpoika meidän kotikaupungissamme. Hänen kohdallaan ei siis ainakaan ole kyse mistään sosiaalisesta tarttumisesta. Nita on myös youtube-videoillaan kertonut tarkemmin tuosta yhteisöstä ja todennut, että jotkut sen toimintatavat ovat olleet hänelle vahingollisia. Mutta mitään yhtenäistä "nuoria sieppaavaa transkulttia" ei siis Nitankaan mielestä ole olemassa, vaikka dokumentista voi välittyä tällainen mielikuva. "Transkultti" on narratiivi, joka lietsoo transfobiaa, ja mielestäni on erittäin vahingollista vahvistaa tällaista viestiä. Transyhteisöt ovat kuitenkin monelle transihmiselle voimaannuttavia ja elintärkeitä.

Me molemmat hämmästelimme ylilääkäri Kaltialan sanomisia dokumentissa. Kuulostaa uskomattomalta, että hänen asemassaan oleva lääkäri toistelee pseudodiagnoosin määritelmiä sosiaalisesta tarttuvuudesta, eikä sitä, että yksinkertaisesti tietoisuuden ja yleisen hyväksyvämmän ilmapiirin lisääntyminen voisi olla merkittävämpi tekijä. (Sosiaalisen tarttuvuuden synnyttämä transkokemus tuskin on kovin pysyvä, ja se melko varmasti tulee viimeistään tutkimusjakson aikana esiin.)

Raastavin dokumentin osuus olivat "Sandran/Saken" puheenvuorot. Niiden katseleminen ja kuunteleminen oli vaikeaa, koska se tuntui luvattomalta tirkistelyltä: nuori ääni väristen kertomassa kipeistä asioista. Hänen viestinsä oli kuitenkin tärkeä ja huomion arvoinen: keskustelu luotettavan ja läheisen aikuisen (tässä tapauksessa äidin) kanssa auttaa selvittämään ajatuksia, ja huomaamaan, ettei kyseessä ollutkaan transsukupuolisuus. Näitä viestejä ei missään nimessä pidä vaientaa. Mutta ei niitä pidä myöskään käyttää sukupuoli- ja seksuaalisuusvalistusta vastaan, niin kuin niitä on käytetty. (Ei tässä dokumentissa, vaan yleisesti.)

Dokumentti herätti monia kysymyksiä. Millaista tukea Nita sai lähipiiriltään transprosessin aikana? Tarkoitan lähipiirillä nyt muita ihmisiä, kuin sitä yhteisöä, josta hän dokumentissa puhui. Olisiko läheisten aikuisten kanssa keskusteleminen auttanut yksilöimään keho- ja sukupuolidysforian syitä? Nita olisi ehdottomasti tarvinnut laajempaa tukea kuin mitä hän prosessinsa aikana sai.

Entäpä huostaanotetun nuoren tapaus? Dokumentissa esitettiin vain vanhempien näkemys. On vaikea uskoa, että pelkästään transhoitoja vastustavat vanhemmat voisivat johtaa huostaanottoon. Jotain jätettiin kertomatta.

Hiekkatiellä haastatellun anonyymin äidin pohdintoja olisin mielelläni myös kuullut lisää, hänen osuutensa jäi hyvin ohueksi. Ovatko he hakeutuneet transpolille? Jos eivät, miksi eivät? Äiti sanoi, että koki lastaan manipuloidun uskomaan, että hän on vääränlainen. Pelkääkö hän, että sama manipulointi jatkuu transpolilla? Hän kertoi lapsensa voinnin huonontuneen, vaikka hän on tukenut lastaan. Se oli surullista kuultavaa. Toivottavasti he ovat hakeutuneet asiantuntevan avun pariin.

Mitä ihmiset oikeastaan pelkäävät? Miksi transtutkimuksiin hakeutuminen koetaan niin huolestuttavana? Miksi koetaan, että detransitio on tabu, josta ei saisi puhua?

Kirjoitin detransitiosta blogissani jo syyskuussa ja kerroin siinä, että mielestäni detransitiosta tulee puhua ja siitä puhutaankin jo, paljon enemmän kuin koskaan. Keskustelun tulisi kuitenkin olla asiallista, mitä se ei nykyään ole. Väärinymmärryksiä riittää.

Esimerkiksi: dokumentissa Setan puheenjohtaja Sakris Kupila sanoi mielestäni hyvin, että detransitio on osa sukupuolen moninaisuutta. Heidänkin äänensä on kuuluttava yhteiskunnassa, ja heille on löydyttävä oikeat hoitopolut, mutta siinä keskustelussa ei saa unohtaa, että transitio on useimmille siihen ryhtyville paras hoito. Tätä viestiä detrans-yhteisö ei ole osannut ottaa vastaan, vaan he syyttävät Sakrista (ja muitakin asiaan kantaa ottaneita, esimerkiksi Julmista ja Trasek ry:tä) vaientamisesta. Pyytäisin heitä putsaamaan korvansa ja silmänsä ja kuuntelemaan ja katsomaan oikeasti, mitä heille sanotaan. Heille sanotaan: olette tärkeitä, teidän äänenne on tärkeä, kuuntelemme teitä, te tarvitsette hyvää hoitoa. Miten tämä on vaientamista? Ymmärrän, että he ovat käsittäneet transyhteisön dokumentille osoittaman vastareaktion yrityksenä määrätä, miten detransitiosta saa puhua. Tavallaan se sitä onkin, mutta onko kohtuutonta pyytää huomioimaan muita ihmisiä? Eikö aiheesta muka oikeasti pysty keskustelemaan asiallisesti niin, ettei ketään vahingoiteta?

Eräs detransitioitunut julistaa Twitterissä, että transsukupuolisuus on itsensä hyväksymisen täysi vastakohta. Hänen mielestään transsukupuolisuus on kehonkuvan häiriö eli psyykkinen häiriö, ei sukupuolen moninaisuutta. Hän yleistää oman kokemuksensa kaikkia koskevaksi, ja valitettavasti tätä tapahtuu aika yleisesti (varmaan olen itsekin siihen syyllistynyt). Hän ei suostu kuulemaan eikä näkemään oman käsityksensä vastaista viestiä, ymmärrän sen hyvin. Pyytäisin silti häntä ja muita detransitioituneita edes yrittämään. Keskustellaan, asiallisesti.

Itse yritän omalta osaltani tuoda esiin omien kokemustemme kautta, että transtutkimuksiin hakeutuminen ei ole väärin, vaan ehdottomasti kannatettavaa, vaikka vanhemmat epäilisivätkin lapsensa kokemuksen todenperäisyyttä. Transpolille hakeutuminen ei myöskään johda automaattisesti diagnoosiin ja peruuttamattomiin hoitoihin. Transpoli on paikka, jossa nuoria autetaan selvittämään sukupuoli-identiteettiään. Detransitioita tapahtuu ja niiden syitä tutkitaan ja on tutkittava lisää. Detransitiota haluaville on varmistettava hyvä hoito. Transpoleille on varmistettava riittävät resurssit ja asiantuntemus. Mielestäni nämä ovat ihan asiallisia näkökulmia, joista voidaan keskustella. Jätetään ne kultit, silpomiset, ideologiat, tabut ja leimakirveet pois.

Kiitos.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Tutkimusartikkeli vanhempien tuesta ja hyväksynnästä

Tänään kirjoitan kanadalaisesta tutkimusartikkelista, jonka otsikko on "Parents' journeys to acceptance and support of gender-diverse and trans children and youth". Se on julkaistu hiljattain Journal of Family Issues -julkaisussa ja sen tekijät ovat useiden kanadalaisten yliopistojen tutkijoita.

Johdannossa tuodaan esiin paradigman muutos transsukupuolisuuden "korjaamisesta" ja patologisoivasta lähestymistavasta sukupuoli-identiteettiä tukevaan hoitoon, sekä tällaiseen hoitoon hakeutuvien lasten ja nuorten määrän kasvu. Artikkelissa esitetään tällaiseen hoitoon hakeutuvien lasten ja nuorten vanhempien kokemuksia sekä keskustellaan siitä, miten vanhempia voisi tukea paremmin.

Vaikka vanhempien ymmärtävä ja tukeva suhtautuminen sukupuoleltaan moninaisiin ja translapsiin ja -nuoriin on lisääntynyt, suuri osa vanhemmista suhtautuu epäilevästi, haitallisen neutraalisti tai avoimen kielteisesti lapsensa oletuksesta poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin. Artikkelissa kerrotaan, että v. 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 33 % nuorista tuntee, että he saavat kotoa täyden tuen sukupuoli-identiteetilleen (Travers et. al). (Olisi kiinnostavaa tietää tämänhetkinen tilanne; uskoisin että täyden tuen saa nykyään useampi.)

Perheet tutkimukseen etsittiin kolmen kanadalaisen klinikan kautta. 32 äitiä ja 4 isää osallistui tutkimushaastatteluihin. 11 % näiden vanhempien lapsista oli 9-11 -vuotiaita, 40 % oli 13-15 -vuotiaita, ja 49 % oli 16-17 -vuotiaita. 57 % lapsista oli tytöksi syntymässä määriteltyjä ja 43 %  pojiksi määriteltyjä. Kolme heistä käytti ei-binääristä määritelmää itsestään.

Lasten "kaapista ulos tuleminen" tapahtui hyvin vaihtelevassa iässä, nuorimman ollessa 5-vuotias. Vanhempien ensimmäiset tunteet ja reaktiot tuossa tilanteessa vaihtelivat epäuskosta ja yllätyksestä täyteen hyväksymiseen. Tutkimuksessa nämä tunteet ja reaktiot jaettiin kolmeen kategoriaan.

1. Epäuskoa kertoi tunteneensa noin 25 % vanhemmista. Tunne jakaantui kahdenlaiseen epäuskoon: tiedon tuottamaan musertavaan tunteeseen sekä aitoon epäuskoon siitä, voiko lapsi olla tosissaan. Ensin mainittuun tunteeseen liittyi sellaisia ilmauksia kuin "voiko tämä tapahtua minulle" ja ajatuksia siitä, kuinka paljon tämä vaikeuttaisi perheen arkielämää. Tällöin vanhemmat suojelivat itseään raskailta tunteilta tuntemalla epäuskoa, "tämä ei voi olla totta". Jälkimmäiseen epäuskon tunteeseen liittyi aitoa epäilyä lapsen sukupuoli-identiteetistä, ja ajatus siitä että kyseessä on ohimenevä vaihe tai lapsen harhaluulo tai valhe. Riippumatta siitä, kumpaa epäuskon laatua vanhemmat kokivat, se johti negatiiviseen ensireaktioon lapsen sukupuoli-identiteettiä kohtaan.

2. Jotkut vanhemmat kuvailivat ensimmäiseksi tunteekseen yllättymisen. Vaikka vanhemmat olivat saattaneet huomata lapsessaan merkkejä sukupuolelle epätyypillisestä käytöksestä, tieto tuli heille täytenä yllätyksenä. Tällainen reaktio ei välttämättä johtanut negatiiviseen ensireaktioon. Nämä vanhemmat kuvailivat reaktioitaan mm. siten, että näin he saivat tiedon siitä, miksi heidän lapsensa oli vaikuttanut onnettomalta, ja olivat helpottuneita, koska pystyisivät auttamaan häntä. Ensireaktion tuloksena oli siis enimmäkseen positiivisia tunteita.

3. Lähes puolet vanhemmista kuvasi tunteneensa avomielisyyttä ja ylpeyttä, ja nämä tunteet johtivat hyvin positiivisiin ensireaktioihin.

Vaikka tutkimus jakaa tunteet kolmeen eri tyyppiin, vanhemmat todellisuudessa kokivat tunteita hyvin vaihtelevasti ja eri kombinaatioilla. Välittömän tuen osoitukset olivat harvalukuisempia kuin ne tilanteet, joissa vanhempien tunteet ja reaktiot vaihtelivat ja muuttuivat ajan myötä. (Minun ensimmäiset tunteeni olivat yllättyminen, halu auttaa, sekä ylpeys siitä, että hän uskalsi kertoa minulle. Sen jälkeen toki aloin tuntea myös epäuskoa ja miettiä, mistä hänen transsukupuolisuutensa voisi johtua, mutta mitä enemmän tietoa asiasta hain, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että hän todella on poika.)

Lapsensa sukupuolen täyteen hyväksymiseen kului kaikilta vanhemmilta pitkä aika. Joillakin se prosessi oli edelleen kesken tutkimusta tehtäessä. Kaikki vanhemmat kertoivat erilaisista haasteista tuon prosessin kuluessa. Jotkut vanhemmat kamppailivat omien tunteidensa kanssa, toiset kertoivat haasteista ihmissuhteissa ja jotkut huolista lapsen tulevaisuudesta ja paikasta maailmassa. Prosessia puolestaan helpottivat tieto sekä monenlaiset tuen muodot.

Monet vanhemmat kuvailivat käyneensä läpi eräänlaista suruprosessia; lapsen menettäminen ja jopa kuolema nousivat kuvauksissa esiin. Tämä oli yksi prosessin haastavimpia puolia. Jotkut kuvasivat menettäneensä lapsensa, toiset surivat lapselle valitun nimen menetystä, osa suri lapselleen kuvittelemansa tulevaisuuden menetystä. Tähän suruprosessiin liittyvät myös vanhempien haasteet lapsensa uuden pronominin ja nimen omaksumisessa. Monet käyttivät haastatteluissa vielä alkuperäisiä nimiä ja pronomineja, koska tunsivat surua ja vaikeutta luopua niistä. Useimmille vanhemmille tämä oli tahatonta ja osa hidasta sopeutumista, mutta sen voi myös tulkita vallankäytön välineeksi.

Toisen vanhemman suhtautuminen oli joissakin perheissä eri kuin toisen. Näissä tapauksissa äidit yksin tukivat ja auttoivat lastaan hoitoon hakeutumisessa. Nämä äidit kokivat, että se hidasti hoitoon pääsyä ja sen etenemistä. Äideillä oli rankempaa yksin kuin toisen vanhemman tuen avulla. Tiedon puute oli toinen merkittävä hidastava tekijä. Tietoa haettiin tyypillisesti netistä, kirjoista, televisiosta ja transihmisiltä.

Osalle vanhemmista oli vaikeinta hyväksyä ne henkilökohtaiset ja sosiaaliset kamppailut, joita transsukupuolisuus tuo mukanaan. Noin puolet vanhemmista kertoi pelkäävänsä lapsensa turvallisuuden ja yhteiskunnallisen hyväksymisen puolesta. Pelko siitä, löytääkö lapsi koskaan puolisoa, on yleinen.

Kontaktit muihin vastaaviin perheisiin joko netissä tai kasvotusten helpottivat vanhempien hyväksymisprosessia. Lähes puolet vanhemmista oli osallistunut vertaistapaamisiin. Ryhmissä omien tarinoiden ja tiedon jakaminen helpottivat vanhempien oloa monin tavoin. Kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua tällaiseen ryhmätoimintaan, joko siksi että lähellä ei ole sellaisia ryhmiä, tai niistä ei tiedetä, niille ei koeta tarvetta, tai niihin ei uskalleta osallistua.

Vanhemmat hakivat apua myös ammattilaisilta, paitsi lapselleen, myös itselleen. Nämä vanhemmat kokivat tällaisen avun hyödylliseksi ja auttaneen heitä hyväksymään uuden tilanteen sekä käsittelemään surun tunteita. Joillekin vanhemmille lapsen transitiossa rinnalla kulkeminen on oppimisprosessi, jossa he oppivat näkemään maailman eri perspektiivistä. Riippumatta siitä, missä vaiheessa lapsensa identiteetin hyväksymistä tutkimukseen osallistuneet vanhemmat olivat, he kaikki sallivat lapselleen sukupuoli-identiteettiä tukevan hoidon ja näkivät sen konkreettisena tapana tukea lastaan.

Tutkimusartikkelissa kirjoitetaan myös hoitoa tarjoavan klinikan löytämisestä ja hoidon laadusta, mutta jätän sen pääosin tästä pois, koska Suomessa on erilainen käytäntö kuin Kanadassa. Samankaltaisuuksia maiden välillä huomasin siinä, että pääosin vanhemmat kertovat kokemuksensa klinikoista olevan positiivisia; niissä on asiantunteva henkilökunta, joka ei pakota tiettyihin ratkaisuihin, vaan tarjoaa tietoa päätösten tueksi. Hankaluuksia tuottavat pitkät odotusajat, pitkät etäisyydet jotka pakottavat lapset pitämään vapaapäiviä koulusta ja vanhemmat töistä, sekä mielenterveyden tukemisen puute.

Tutkimuksen tuloksena todetaan, että monet vanhemmat kamppailevat lapsensa sukupuoli-identiteetin hyväksymisessä, vaikka ovatkin hakeutuneet tuen ja hoidon piiriin. Matka hyväksymiseen rakentuu neljälle tukipilarille: 1) tiedon hankkiminen sukupuolen moninaisuudesta ja siitä, miten perheen tuki on ratkaisevan tärkeää lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, 2) itselleen ajan antaminen uuden todellisuuden hyväksymiseen ja siihen sopeutumiseen, 3) tuen saaminen muilta vanhemmilta ja 4) tuen saaminen ammattilaisilta.

Sopivan klinikan löytäminen oli vanhemmille helppoa ja he kokivat klinikan auttavan heitä, vaikkakin useat toivoivat nopeampaa hoitoon pääsyä. Mielenterveyden hoitaminen sen sijaan sekä lapsen että vanhemman osalta ei toteudu klinikoilla, joilla sukupuoleltaan moninaiset perheet hoitoa saavat, ja tähän toivottiin muutosta. Moni oli hakenut tällaista tukea muualta. Vanhempien tuen tarve voi näkyä heidän lastensa hyvinvoinnissa negatiivisesti, mikäli sitä ei hoideta.

Tutkimukseen liittyy joitakin rajoitteita, jotka täytyy huomioida sen tulkinnassa. Kaikki vanhemmat olivat valkoihoisia ja hakeutuneet klinikoille, joissa lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tuetaan. Se ei siis esimerkiksi kuvaa muidenlaisten klinikoiden asiakkaita, muista taustoista tulevien kuin valkoihoisten vanhempien reaktioita, eikä niitä jotka eivät ole hakeutuneet hoitoon, tai niitä jotka eivät halua osallistua tutkimuksiin. Tutkimuksen otos ei ole kovin suuri, joten se ei tuottanut tilastollisesti luotettavaa tietoa.

Tutkimus kuitenkin lisää tietoa siitä, että vanhemmat kaipaavat tukea itselleen, jotta voivat tukea lastaan. Lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tukevat klinikat voisivat tarjota tällaista tukea vanhemmille, mutta ehkä parhaiten tällainen tuki muodostuisi klinikoiden, paikallisten terveyskeskusten ja vertaistukiyhdistysten yhteistyönä.


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Translapsen käsite

Translapsi on ristiriitainen käsite. Toisaalla sanotaan, että sellaista käsitettä ei voi ollakaan, koska lapsi ei voi olla trans, vedoten siihen, että 80% sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista "kasvaa ulos siitä" viimeistään murrosiässä. (Vaikka väite ei pidäkään paikkaansa.) Toisaalla termiä käytetään lapsista, joilla on sukupuolidysforiaa. 

Löysin Twitterin kautta blogin nimeltään "On the Science of Changing Sex". Sitä kirjoittaa 70-luvulla transitioitunut amerikkalainen transnainen Kay Brown (nimimerkki), joka kuvaa itseään transaktivistiksi. Blogista löytyy valtava määrä tekstejä 10 vuoden ajalta. Kayn esittämät määritelmät poikkeavat jonkin verran suomalaisesta tavasta määritellä sukupuolen moninaisuutta. On ollut kiinnostavaa kahlata läpi hänen laajoja artikkeleitaan, joista olen lukenut vasta pienen osan.

Yksi niistä asioista, jonka puolesta Kay kirjoittaa, ovat translapset. Hän on kirjoittanut mm. otsikolla "Neuvoja translasten vanhemmille", jossa hän määrittelee, ketkä ovat translapsia. Kay toteaa, että lapsen transsukupuolisuus varmistuu murrosiässä. Sitä ennen lapsesta ei voi sanoa, onko hän trans, vai tuleeko hänestä esimerkiksi homoseksuaali. Vain 30% translapsista osoittaa sukupuolidysforian merkkejä leikki-iässä, mutta murrosikään mennessä lukema nousee sataan prosenttiin.

Kay määrittelee myös, että on olemassa kahdenlaista transsukupuolisuutta: autogynefiliaa, joka ilmenee male-to-female transitiona aikuisena, sekä lapsuudesta alkanut sukupuolidysforia, joka useimmiten johtaa transitioitumiseen alle 25-vuotiaana. Autogynefiilit eivät hänen mukaansa ole koskaan olleet translapsia. (En usko, että tämä pitää paikkansa.)

Sivustonsa UKK-osiossa Kay vastaa mm. kysymykseen: "Miksi translasten määrä kasvaa?" Kayn mukaan translasten määrä ei ole kasvanut, he vain ovat näkyvämpiä nyt kuin aiemmin. Ennen 1970-lukua sosiaaliset transitiot tapahtuivat salassa, koska lainsäädäntö ei tuntenut translasten käsitettä, eikä transitiolle ollut olemassa sosiaalisesti eikä laillisesti hyväksyttyä mallia. Transsukupuolisuus oli monessa maassa ja USAn osavaltiossa rikos, ja ainoa laillisesti hyväksytty hoitomuoto oli eheytysterapia. Kay myös vihjaa, että monet transnaiset ovat menneinä vuosikymmeninä joutuneet turvautumaan seksityöhön ja kuolleet AIDSiin, vääristäen tilastoja kun tarkastellaan transihmisten määrää nykyään.

Kay tekee selvän eron translasten ja "tucute"- ja "transtender"-lasten välille, väittäen, että jälkimmäiset eivät ole translapsia, vaan lähinnä transilmiön ihailijoita, joista kasvaa tavanomaisia aikuisia.

"Voiko terapia parantaa translapsen?" -kysymykseen Kay vastaa, että ei voi. Monet terapeutit väittävät parantaneensa translapsia, mutta Kayn mukaan kyse on siitä, että nämä lapset eivät olleet translapsia, vaan edustivat niitä 80 %, jotka "kasvavat ulos siitä". Jotkut näistä "parantuneista" ovat yksinkertaisesti valehdelleet terapeutille päästäkseen eroon heistä.

----------

Suomessa translapsi-käsitettä käytetään vältellen. Se on ehkä ihan hyvä linjaus, koska termi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Etenkin transihmisyyteen kielteisesti suhtautuvat mielellään ymmärtävät termin väärin: sellaisessa merkityksessä, että lapsen leimaaminen translapseksi tekee hänestä potentiaalisen detransitioitujan, koska lapsi "pakotetaan" hoitoihin. Tämä ei tietenkään ole kenenkään tarkoitus. Translapsi-termi on lyhyt ja siksi kätevä, ja siksi se on myös Translasten ja -nuorten perheet ry:n nimessä. Miltä kuulostaisi "Sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevien lasten ja nuorten perheet ry"? Aika hankala. Translapsi-termiä tulisi käyttää lähinnä sen kätevyyden vuoksi sellaisissa konteksteissa, joissa termin käyttö ymmärretään oikein.

Lainaus Vihreä Tuuma -verkkolehdestä:
"Lääketieteessä transsukupuolisuudesta aletaan tavallisesti puhua vasta murrosiässä, mahdollisten hoitojen tullessa ajankohtaiseksi. Trans- ja muunsukupuolisuus ei kuitenkaan kosketa vain aikuisia: Suomessa on lukuisia translapsia, joiden asemaa lainsäädäntö ei tunnista. Termillä translapsi viitataan lapseen, joka ilmaisee sukupuoltaan tavallisista sukupuolinormeista poikkeavasti ja tuo pitkäjänteisesti ilmi, ettei juridinen sukupuoli vastaa hänen identiteettiään."

Minä ymmärrän ja käytän termiä hieman eri tavalla kuin Kay Brown, ja enemmän yllä kuvatun suomalaisen käytännön mukaisesti. Translapsi on lapsi, joka kokee sukupuolidysforiaa. Pelkkä toisen sukupuolen kiinnostuksen kohteiden omaksuminen tai sukupuolelle epätyypilliset leikit ja vaatteet eivät mielestäni ole vielä osoitus sukupuolidysforiasta, varsinkaan, jos ne ovat suhteellisen nopeasti ohimenevä vaihe. Ne ovat sukupuolelle epätyypillistä käyttäytymistä. Dysforia tarkoittaa syvää sisäistä ristiriitaa. Se aiheuttaa lapselle hyvin voimakasta pahaa oloa ja kelpaamattomuuden tunteita.

Murrosiässä kehodysforia pahenee. Moni aihetta huonommin tunteva sekoittaa kehodysforian kehodysmorfiaan, joka on tyytymättömyyttä omaan kehoon. Luulisin, että suurin osa murrosikäisistä kokee jonkin asteista kehodysmorfiaa. Minä ainakin koin. Tästä sekaannuksesta varmaan johtuu, että moni vertaa kehodysforiaa anoreksiaan, joka on äärimmäinen esimerkki dysmorfiasta. Terveyskirjaston artikkelista voi lukea lisää.

Yle uutisoi eilen sateenkaarinuorten kokemasta väkivallasta. Kuten artikkelissa todetaan, asenteiden muokkaus on epäonnistunut. Lisäksi, kuten Julmis toteaa Twitterissä, lasten ja nuorten parissa työskentelee ihmisiä, jotka aktiivisesti tuottavat ja jakavat sateenkaarivähemmistöjä lietsovaa vihaa tukevia materiaaleja, ja kiusaamisesta ja syrjinnästä ei ole riittävästi seuraamuksia.

Tässä tilanteessa aiheesta puhuminen on entistä tärkeämpää, ja samalle kartalle pääseminen termien suhteen niin ikään.

perjantai 22. marraskuuta 2019

Transviikko: ihmisoikeudet

Kemiallisesti tikattu kirjoitti osuvasti blogissaan:
"Suurin haaste on mielestäni enemmänkin saada keskivertokansalainen sisäistämään ettei transsukupuolisten asioista keskusteleminen julkisuudessa ole mitään "ideologiaa" tai "propagandaa" . Ihmisoikeudet ja tiede eivät näitä ole, koskaan."
Setan työtä kutsutaan usein ideologiaksi ja propagandaksi. Olen jo aiemmin tässä blogissa avannut ideologian käsitettä ja todennut, että minusta se ei ole lähtökohtaisesti huono juttu, jos toiminnan taustalla on jokin aate tai ideologia. Setalla se on tasa-arvo ja vähemmistöjen aseman parantaminen. Seta ei kuitenkaan mielestäni tee propagandaa, vaan vaikuttamistyötä. Propaganda on yksipuolista manipulointia, joka käyttää välineinään faktojen lisäksi osatotuuksia, valheita ja huhuja, ja pyrkii vahvistamaan ennakkoluuloja ja vaientamaan erimieliset. Jollain tasolla ymmärrän, että Setan työ voi vaikuttaa propagandalta jonkun mielestä. Mutta pyrkiikö Seta vaientamaan erimielisiä? Vahvistaako se ennakkoluuloja? Käyttääkö se välineenään osatotuuksia, valheita ja huhuja? Ei mielestäni.

Minulle ihmisoikeudet ja transihmisyys osana normaalia ihmisyyden kirjoa ovat niin itsestään selviä asioita, että on vaikea uskoa, että joku ne kyseenalaistaa. Ihmisoikeudet on kyseenalaistettu blogini kommenteissa esimerkiksi näin:
"Mitä ihmisoikeudet sitten tarkalleen ovat, jos eivät sopivien tahojen mielipiteitä (tietysti sopimusneuvotteluissa muokkaantuneina)? Ja entä sitten, kun näitä oikeuksia eri oikeusistuimissa tulkitaan, niin eivätkö ne sittenkään ole mielipiteitä? Tuomarin, jutun valmistelijan, jne.? Onko tuomarilla suora puheyhteys johonkin ylimaalliseen tahoon, joka ilmoittaa mitä minkin oikeuden alle pitäisi lukea? Vai ovatko tuomarit itse yli-inhimillisiä, kaikkivaltiata ja viisaita, heillä ei ole mielipiteitä vaan he vaan tekevät objektiivisesti ja universaalisti tosia ja parhaita tulkintoja..?

Ja ihan oikeasti, mistä löytyy se juridisesti sitova ihmisoikeussopimus jossa sanotaan, että juridista sukupuolta pitäisi saada vapaasti vaihdella?"
Miksi ihminen ajattelee näin? Kokeeko hän universaalit ihmisoikeudet uhkaksi itselleen? Aika nurinkurista, mutta toisaalta, radikaalifeministit ovat sitä mieltä, että transihmisten oikeudet loukkaavat naisten oikeuksia. Eikö juuri ihmisoikeuksien kyseenalaistaminen ole propagandaa ja ideologiaa negatiivisessa mielessä? Ainakin sillä suunnalla käytetään ahkerasti osatotuuksia ja huhuja ennakkoluulojen vahvistamiseksi. Projisoiko tällä tavalla ajatteleva ihminen omaa toimintaansa Setaan, syyttäen sitä propagandasta?

(Ja ihan oikeasti: ihmisoikeussopimuksissa ei tietenkään lue, että sukupuolta pitää saada "vaihdella vapaasti", vaan että ihmisillä on oikeus oman kehon koskemattomuuteen, joka tarkoittaa mm. sukupuolen itsemääräämisoikeutta.)

Helsingin yliopistossa toteutettiin pilottihanke, jossa koulutettiin opettajaopiskelijoita ihmisoikeus- ja demokratiakysymyksissä. Tämä uutinen kertoo pilotista. Yksi uutisen väliotsikko on: Ihmisoikeuksien turvaaminen ei ole mielipidekysymys. Otsikon alla lukee:
"Myöskään opettajan asema julkisen vallan käyttäjänä ei ole kaikille selvä. Opettajaksi opiskelijat eivät aina hahmota, että julkisen vallan velvoite perus- ja ihmisoikeuksien turvaamisesta on kirjattu esimerkiksi Suomen perustuslakiin. Sitä ei voi sivuuttaa mielipidekysymyksenä."
"Oikeusasiamies on nostanut vuosikertomuksessaan esiin yhtenä ihmisoikeusongelmana Suomessa perus- ja ihmisoikeusloukkausten ennaltaehkäisyyn liittyen ihmisoikeuskoulutuksen puutteen. Demokratia- ja ihmisoikeuskasvatusta tutkineet professorit Audrey Osler ja Hugh Starkey kiteyttävät teoksessaan Teachers and Human Rights Education (2010), ettei oikeus voi toteutua ilman tietoisuutta sen olemassa olosta. Jos oppilaiden oikeuksista tai velvollisuuksista ei tiedetä, niitä ei voida toteuttaa."
"Opiskelijat toivat esiin myös sen, että ihmisoikeudet ja demokratia eivät ole itsestään selviä asioita."
Onkin ensiarvoisen tärkeää, että meillä kouluissa on opettajia, jotka osaavat opettaa näistä aiheista. Vain siten meillä on joskus yhteiskunta, jossa ihmisoikeudet eivät ole propagandaa tai mielipiteitä.

torstai 21. marraskuuta 2019

Transviikko: sananvapaudesta ja vihapuheesta

Transviikon viimeinen teemakirjoitukseni käsittelee sananvapautta ja vihapuhetta. Ja eksyy lopulta radikaalifeministeihin ja yhdenvertaisuuteen. Pahoittelen jo etukäteen epäjohdonmukaisuuksia. Toisaalta teksti kuvaa hyvin ajattelutapaani, joka leviää helposti joka suuntaan.

Aihe on ajankohtainen. Valtakunnansyyttäjä tutkii, onko kansanedustaja Päivi Räsänen syyllistynyt kiihottamiseen kansanryhmää vastaan siteeratessaan Raamattua pamfletissaan vuodelta 2004. Kuten valtakunnansyyttäjä Helsingin Sanomien haastattelussa totesi, kyse on kontekstista. Olen täysin samaa mieltä. Pelkkä Raamatun lainaus ei ole vihapuhetta, vaan on tarkasteltava myös viitekehystä ja puheen tavoitetta. Vihapuhe ei ole rikosnimike, mutta Euroopan neuvoston ministerikomitean suosituksen mukaan ”vihapuhetta ovat kaikki ilmaisumuodot, jotka levittävät, lietsovat, edistävät tai oikeuttavat etnistä vihaa, ulkomaalaisvastaisuutta, antisemitismiä tai muuta vihaa, joka pohjaa suvaitsemattomuuteen.”

Katsoin aikoinaan "Maria Veitola yökylässä" -ohjelman jakson, jossa Maria vieraili Päivi Räsäsen luona. Maria kysyi, vihaako Päivi homoja ja uskooko hän, ettei homoilla ole ihmisarvoa. Silloin Päivi sanoi, että ei hän vihaa homoja, ja homoilla on hänen mielestään ihmisarvo. Mutta homo tekee syntiä, ja sen esiin tuomisen Päivi katsoo velvollisuudekseen uskovaisena kristittynä, jotta homo voisi tehdä parannuksen. Tämä näkökulma on helppo ymmärtää, vaikka en olekaan samaa mieltä. Ymmärrän myös, miksi hän ei sanoudu irti vanhoista kirjoituksistaan siitä, että homous on syntiä. 

Nyt valtakunnansyyttäjä kuitenkin tutkii, onko häntä rangaistava kiihottamisesta kansanryhmää vastaan, kun hän näissä vanhoissa kirjoituksissaan mm. viittaa syntien rankaisun olevan kuolema, ja että nykyinen seksuaalikasvatus yhdistettynä homoseksuaalisuuden hyväksyntään saattaa avata väylän seksuaaliseen hyväksikäyttöön. Mielipiteeni on, että televisio-ohjelmassa Päivin puheet eivät olleet vihapuhetta, koska hän myönsi homojen ihmisarvon eikä mielestäni lietsonut vihaa, vaan toivoi homojen tekevän parannuksen. Tutkinnan alainen kirjoitus sen sijaan on mielestäni vihapuhetta. Minusta ratkaiseva tekijä on sekä rankaisusta kirjoittaminen että viittaus seksuaaliseen hyväksikäyttöön homouden seurauksena. Tällaiset sanamuodot ja viittaukset voivat hyvin yllyttää viharikoksiin homoja vastaan. Jos puhutaan homoudesta syntinä, josta pitäisi parantua, en pidä sitä vihapuheena vaan uskonnollisena käännytyksenä ja siten sananvapauden piiriin kuuluvana (korostan, että en ole itse samaa mieltä). Mielenkiintoista nähdä, millaisen ratkaisun asia saa.

Transihmiset kokevat paljon vihapuhetta. Monet syyttävät heitä uhriutumisesta. He vähättelevät transihmisten reaktiota kuvailemalla niitä "henkiseksi pipiksi" (blogini kommenteistakin tuttu ilmaisu) ja väittävät, ettei "normaali kirjoittelu ja kritisointi" vahingoita heitä, eikä täytä vihapuheen määritelmää. Radikaalifeministit väittävät puhuvansa "tieteellistä totuutta" ja kieltävät niin ikään sen vuoksi syyllistyvänsä vihapuheeseen. Mutta normaalia kritisointia ei ole haukkuminen sairaaksi tai mielenvikaiseksi. Tieteellistä totuutta ei ole transnaisten sulkeminen ulos naisten tiloista ja naisten urheilusta, tai transmiesten ja muunsukupuolisten kutsuminen ihmisiksi, joilla on suuria ongelmia, vihjaten, etteivät he pysty normaaliin elämään. Nämä esimerkit ovat suomalaiselta mediakentältä, ja ihan aitoja. Törkeämpiäkin kotimaisia esimerkkejä löytyy. Kansainvälisessä sosiaalisessa mediassa vihapuhe on vielä törkeämpää ja selvempää.

Vihapuheen tarkoitus on dehumanisoida vähemmistöjä eli etäännyttää heitä ihmisyydestä, jotta heidän ihmisarvojensa polkeminen olisi oikeutettua. Se ei koskaan ole oikeutettua.

Radikaalifeministit painottavat, ettei ole totuuden vastaista sanoa, että vain biologiset naiset ovat naisia, ja että transnaiset ovat aina miehiä, eivätkä voi muuttua naisiksi. Jos tarkastellaan sukupuolta pelkästään sukusolujen tasolla, niin näin toki on. Mutta sukupuolta ei voi typistää pelkästään siihen. Eikä biologia ole yksiselitteinen, kuten olen monesti todennut. Suomen kieli on tässä kysymyksessä rajoittunutta ja aiheuttaa sekaannuksia, kun sukupuolella on vain yksi sana, jota käytetään monessa merkityksessä.

Kannattaa tutustua esimerkiksi tähän blogikirjoitukseen, joka tuo esiin muutamia viime vuosien tiedelöytöjä aiheesta sukupuolen määräytyminen, ja toteaa, että sukupuoli-identiteetillä on geneettiset juuret. Se ei ole pelkkää tunnetta tai ajattelua, vaan biologiaa, ja asettaa radikaalifeministien perustelut kyseenalaisiksi.

En oikein ymmärrä, miksi transnaiset olisi suljettava pois feminismistä ja naisille tarkoitetuista tiloista ja urheilusta. (Tai ymmärrän, miksi, mutta en ole samaa mieltä.) Syynä tällaiselle ulos sulkemiselle voi olla vain se oletus, että transnaisten tarkoituksena on vahingoittaa naisia, tai se oletus, että sukupuoli-identiteetin itsemäärittelyoikeus vahingoittaa naisten oikeuksia. Tällaiset tavoitteet täyttävät toisinaan vihapuheen määritelmän, kontekstista toki riippuen.

Radikaalifeministit määrittelevät transnaiset miehiksi (koska sukusolut). Onkohan tämä jatkoa historialle, jossa lesbot määriteltiin ei-naisiksi? Lainaus Tiina the feminist-blogista:
"... ranskalainen teoreetikko Monique Wittig kirjoitti The Straight Mindesseessään jo 30 vuotta sitten, etteivät lesbot ole naisia. Tämä johtui siitä, että naisen kategoria on syntynyt ensisijaisesti suhteessa mieheen ja kaksinapaiseen sukupuolijärjestelmään. Hänen mukaansa lesbojen tuli kieltäytyä tästä heteroseksuaalisuuden määrittämästä sosiaalisesta sopimuksesta. Wittigiä on sittemmin kritisoitu, mutta ajatus on mielenkiintoinen."
Myönnetään, aika huono rinnastus ja kaukaa haettu, mutta ihan mielenkiintoinen ajatuskuvio.

Mutta toisaalta, kuten Rantalan kollega Tuomas Aivelo sanoo:
”Kyllähän ihmisen populaatiogenetiikka tunnetaan hyvin, mutta se ei ole lopettanut maailmasta rasismia. En usko, että biologisella ymmärryksellä on juurikaan tekemistä sen kanssa, syrjitäänkö jotain ihmisryhmää vai ei”, Aivelo sanoo.
Niin, valitettavasti asia on juuri näin. Mitä väliä sillä on, mistä vaikkapa homous tai transsukupuolisuus johtuu. Olipa se ihmisen oma valinta tai biologiaa, yhdenvertaisuuden tulisi olla tavoite joka tapauksessa.

Kuten Tiina the feminist kirjoitti: (kirjoittaessaan homokulttuurin epätasa-arvoisuudesta)
"Historiattomuus, empatiakyvyttömyys ja epätasa-arvon häivyttäminen tuhoavat homokulttuuria vähä vähältä. Ne tekevät meistä ylimielisiä, itsekeskeisiä ja sokeita. Ne saavat meidät uskomaan, että olemme ansainneet itse ne etuoikeudet, jotka meillä on, ja että muut ovat ansainneet sen, että heillä on vähemmän. Ne saavat meidät uskomaan, että olemme voittamattomia emmekä tarvitse toisiamme.
Mutta me tarvitsemme. Enemmän kuin koskaan."
Pätee myös sateenkaarikulttuuriin laajemmin.

tiistai 19. marraskuuta 2019

Transviikko: sosiaalinen transitio vol. 3

Trans Awareness Week:n hengessä jatkan vielä aiheesta sosiaalinen transitio. Termihän tarkoittaa alaikäisen lapsen siirtymistä elämään kokemansa sukupuolen roolissa: se voi tarkoittaa esimerkiksi hiustyylin vaihtamista, kutsumanimen vaihtamista, erilaisia vaatteita. Yksinkertaisesti lapsen annetaan valita, millä tavalla hän haluaa sukupuoltaan ilmaista. Sosiaaliseen transitioon ei liity lääkitystä tai lääketieteellisiä toimenpiteitä, mutta psykiatrin tai vastaavan mielenterveyden ammattilaisen konsultaatio on vähintäänkin suositeltava.

Tänään Twitterissä on jaettu ahkerasti uutta tutkimusta translasten käsityksestä sukupuolirooleista. Aikaisempi tutkimus on osoittanut, että translapset ilmaisevat sukupuoliroolejaan vähemmän stereotyyppisesti kuin cis-sukupuolinen vertailuryhmä. Tämä uusi tutkimus puolestaan todistaa, että translasten ja cis-sukupuolisten lasten käsitykset sukupuolirooleista eivät merkittävästi poikkea toisistaan. Lisäksi se kertoo, että cis- ja translapset ovat keskenään hyvin samalla tavalla erilaisia sukupuolensa ilmaisussa: transtyttö voi olla käytökseltään ja ilmaisultaan poikamainen, ihan samalla tavalla kuin cis-tyttö voi olla poikamainen. Sukupuolen ilmaisu ei kerro vielä sukupuoli-identiteetistä.

Lisäksi tutkimuksen pohjalta todetaan, että lapsen sukupuoli-identiteettiin ei vaikuta sen koommin syntymässä määritetty sukupuoli kuin vanhempien kasvatustyylikään, eikä lapsen sosiaalisen transition tukeminen pakota lapsia transsukupuolisiksi. Tulokset tukevat sosiaalisen transition hyötyjä, tai pikemminkin hälventävät esitettyjä epäluuloja mahdollisista haitoista.

Uusi tutkimus on osa laajempaa kokonaisuutta, jossa pyritään tekemään useita translapsia ja -nuoria koskevia uraauurtavia pitkäaikaistutkimuksia. Tämän kyseisen tutkimuskysymyksen pariin palataan jatkossa kolmen vuoden välein. Aihealue on varsin vähän tutkittu, koska tutkittavia on vaikea löytää tarpeeksi suuria määriä, jotta tulokset olisivat yleistettävissä. Tämä projekti etsii tutkittavia hyvin laajalta alueelta, USAsta ja Kanadasta. Projekti on erittäin tervetullut ja tuottaa varmasti hyödyllistä, laadukasta tutkimustietoa kontroversiaalista aiheesta.

Tämä ThinkProgressin artikkeli kertoo varsin seikkaperäisesti translapsista ja pseudotieteestä, jolla heidän sosiaalista transitiotaan vastustetaan. Artikkelissa mm. käydään (jälleen kerran) läpi vanhentuneet tutkimukset, joiden perusteella lasten oletetaan 80-prosenttisesti palaavan/pysyvän syntymässä määriteltyyn sukupuoleensa murrosikään mennessä, ja kuvataan, miten tutkimukset ovat jättäneet huomiotta tärkeitä seikkoja lasten sukupuoli-identiteetistä. Artikkelissa siteerataan Diane Ehrensaftia, joka kertoo sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun eroista hyvin havainnollisesti. Artikkelissa esitellään neljä sosiaalisesti transitioitunutta lasta perheineen, ja nämä esimerkit tuovat hyvin ilmi sen, että kyseessä eivät ole kevyet ja nopeasti tehdyt päätökset, ja että vanhemmat ovat nähneet sosiaalisen transition hyödyt selkeinä. Artikkelissa on haastateltu myös aikuisena transitioituneita, jotka kertovat, että olisivat hyötyneet, mikäli heitä olisi tuettu jo lapsina.

Kenties tärkein tämän pitkän ja perinpohjaisen artikkelin johtopäätös on: translasten perheille tärkeintä on lapsen hyvinvointi ja terveys juuri nyt, ja sosiaalinen transitio parantaa lapsen hyvinvointia ja terveyttä juuri nyt.

lauantai 16. marraskuuta 2019

Transviikko

Tänään on Helsingissä alkanut TransHelsinki -viikko, jota myös muualla maailmassa vietetään nimellä Transgender Awareness Week. Viikon päätapahtuma on Transgender Day of Remembrance, transihmisten muistopäivä 20. marraskuuta, jolloin kunnioitetaan murhattujen transihmisten muistoa.

Viikon tavoitteena on lisätä tietoisuutta transsukupuolisista.

Tiesittekö, että:
  • säilyneiden kirjoitusten mukaan Sumeriassa ja Akkadissa oli transsukupuolisia pappeja 4500 vuotta sitten
  • Välimeren taiteessa oli transsukupuolisiksi tulkittuja hahmoja 3700-9000 vuotta sitten
  • vuonna 222 kuollut Rooman keisari Elagabalus halusi itseään kutsuttavan ladyksi ja lupasi maksaa sukupuolenkorjausleikkauksesta ruhtinaallisesti
  • Balkanilla tunnetaan 1400-luvulta tähän päivään saakka neitsyen valan tehneitä naisia, jotka siirtyvät sosiaalisesti miehen rooliin
  • Karl M. Baer oli ensimmäisiä transmiehiä, jolle tehtiin sukupuolenkorjausleikkaus vuonna 1906
  • Lou Sullivan (1951-91) oli ensimmäinen julkisesti homoksi julistautunut transmies, jonka määritelmät seksuaalisesta suuntautumisesta ja sukupuoli-identiteetistä erillisinä asioina ovat nykyisten käsitysten pohja
  • eniten sukupuolenkorjausleikkauksia tehdään Thaimaassa ja Iranissa
  • useissa kulttuureissa tunnustetaan kolmas sukupuoli
  • transihmisten muistopäivää on vietetty vuodesta 1999 lähtien
  • Jenna Talackova oli ensimmäinen transnainen, joka osallistui Miss Universum -kisoihin (v. 2012)
  • maailman ensimmäinen transsukupuolisuuden tutkimuksen akateeminen laitos perustettiin vuonna 2016 Kanadassa (University of Victoria in British Columbia)
  • ensimmäinen ulos tullut transsukupuolinen ammattijoukkueurheilija oli kanadalainen Harrison Browne (v. 2016)
Lähde: Wikipedia

Ja lisää mielenkiintoista sukupuolen moninaisuuden historiaa tässä blogissa.

tiistai 12. marraskuuta 2019

Nimenmuutos

Uudistettu nimilaki tuli voimaan tämän vuoden alussa, ja se helpotti tilannetta meidän perheessä. Transpoikani halusi vaihtaa nimensä, ja uskoisin, että nimilain uudistuksen myötä se sujui helpommin kuin olisi sujunut ennen sitä. Tarve nimen muuttamiselle syntyi viime vuoden puolella, ennen lain uudistamista.

Käytännössä homma oli helppo, mutta emotionaalisesti mutkikkaampi, sekä minulle että hänelle. Nuori oli itsenäisesti alkanut käyttää tiettyä lempinimeä netissä, ja ehdotti sitä uudeksi nimekseen. Se oli lempinimimuunnos nimestä, jota minun äitini oli ehdottanut pojan nimeksi silloin kun odotin häntä. Minusta se ei sopinut hänelle, joten ehdotin hänelle harkinta-aikaa. Sitä kuluikin kuukausia, eikä kumpikaan meistä ollut asian suhteen sinä aikana aktiivinen.

Viimein sain idean, ja tein hänelle nimiehdotuksen. Nimi liittyy uneen, jonka näin silloin kun odotin häntä, ja se muistuttaa myös hänen ensin ehdottamaansa nimeä niin paljon, että hän voisi yhä käyttää sitä lempinimenään, jos haluaa. Lisäksi nimi kuvastaa mielestäni hänen persoonaansa hyvin. Nuori innostui ehdotuksestani ja piti sitä oikein onnistuneena. Minun perustelujeni lisäksi hän pitää nimeä yksinkertaisesti kauniina ja se muistuttaa häntä erään merkityksellisen elokuvan päähenkilöstä. Hienoa, nyt olimme yhtä mieltä etunimestä.

Toista (ja mahdollista kolmatta) nimeä mietittiin jälleen joitakin kuukausia. Teimme molemmat listoja sopivista nimistä ja annoin nuorelle tehtäväksi valita itselleen toinen nimi, koska minä olin ehdottanut ensimmäistä nimeä. Lopulta hänellä oli kolme vaihtoehtoa, joista keskustelimme yhdessä nuoren isän kanssa. Nuori itse ehdotti yhtä näistä kolmesta, ja me hyväksyimme ehdotuksen.

Nyt meillä oli uusi nimi koossa. Teimme nuoren isän kanssa hakemuksen maistraattiin, ja päätös tuli parissa viikossa viime toukokuussa. Perusteluihin kirjoitettiin, että nuori haluaa vaihtaa nimensä, koska ei koe olevansa tyttö, ja se riitti. Etunimeä on annettu sekä tytöille että pojille, mutta voittopuolisesti pojille. Toinen nimi on sukupuolineutraali luontonimi. Kaikki nimet sointuvat hyvin yhteen ja kuvastavat nuoren persoonaa. Minusta tämä nimenmuutosprosessi sujui oikein hienosti. Minusta oli erityisen hienoa, että sain olla mukana valitsemassa nimeä, aivan kuten silloin, kun hän syntyi.

Kaikkein tärkeintä oli, että nuori sai peruskoulun päättötodistuksen uudella nimellä. Kevätjuhlassa oli hieno hetki kuulla todistustenjaossa hänen uusi nimensä muiden joukossa.

Aluksi oli vaikea oppia kutsumaan häntä uudella nimellä, mutta kuukaudessa-parissa opin sen niin, että lipsahduksia ei enää tullut. Muilla, jotka ovat hänen kanssaan vähemmän tekemisissä, lipsahduksia sattuu yhä, mutta nuori ei ole niistä hermostunut. Hän ymmärtää, että nimen oppimiseen menee aikaa.

Minulla oli aiemmin tapana viitata häneen vanhalla nimellä, jos puhuin hänen vauva- tai pikkulapsiajastaan. Perustelin sitä sillä, että silloin hän oli minulle tyttö. Nyt kun nimenmuutoksesta on puoli vuotta aikaa, en toimi enää näin. Hän on minulle poika, ja hän oli poika myös silloin, kun kaikki olettivat hänet tytöksi. Hellin muistoa hänen "tyttölapsuudestaan" ja ensimmäisestä nimestään sydämessäni, mutta en mainitse niitä enää ääneen.

Vanha nimi oli myös minun valitsemani. Sen nimen hän sai niin ikään persoonansa perusteella, sillä nimet, joita olin etukäteen tytölle ajatellut, eivät tuntuneet enää sopivilta, kun hän oli syntynyt. Miettimäni nimet olivat pyöreän, pehmeän, rauhallisen ja hiljaisen tyttövauvan nimiä. Minä sain jäntevän, herkän, tarkkaavaisen ja kovaäänisen tyttövauvan.

Viimeksi eilen katselin hänen 1-vuotiskuviaan ja pikkuveljen 1-vuotiskuvia, joissa hänkin on mukana. Mietin, miksi puemme pikkutytöt mekkoihin ja pikkupojat neuleliiveihin jo 1-vuotiskuvissa. Kastemekko on aina mekko, mutta muiden vaatteiden sukupuolittaminen alkaa jo vauvana. En halua kieltää sitä, mutta kyseenalaistaa kyllä. Ajattelen, että oikeasti emme voi tietää lastemme sukupuolta, ennen kuin he kertovat sen meille itse.

Olen monenlaisten tunteiden vallassa, kun katselen lasteni 1-vuotiskuvia. Olen valtavan kiitollinen lapsistani ja siitä, että saan olla juuri heidän äitinsä. Olen surullinen siitä, että kohtelin esikoistani tyttönä niin pitkään. Olen itselleni armollinen, sillä enhän olisi mitenkään voinut tietää, ettei hän ole tyttö, ennen kuin hän kertoi minulle. Olen iloinen siitä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen. Olen onnellinen, että saan elää tätä elämää yhdessä lasteni kanssa. Olen täynnä uskoa siihen, että meillä kaikilla on hyvä tulevaisuus.

perjantai 8. marraskuuta 2019

Millainen artikkeli minun nuorestani kirjoitettaisiin?

Hypoteettinen kysymys: millainen artikkeli minun nuorestani kirjoitettaisiin lehteen? Vaikea sanoa. Helpompaa on sanoa, millainen hänestä kertova juttu ei olisi.

Siinä ei lukisi, että hän oli aina poikamainen tyttö, tai että hän sanoi jo pienenä olevansa poika.
Siinä ei lukisi, että hän harrasti lapsena poikamaisia harrastuksia.
Siinä ei lukisi, että häntä kiusattiin sen vuoksi, että hän oli poikamainen tyttö.
Siinä ei lukisi, että hän ajatteli jo varhain olevansa lesbo.

Siinä ei olisi kuvaa hänestä tekemässä jotain äijämäistä.
Siinä ei olisi kuvaa hänestä lapsena.
Siinä ei olisi hänen syntymänimeään.
Siinä ei olisi kerrottu, miten miesmäisiä harrastuksia hänellä nyt on.

Siinä ei keskityttäisi hänen transprosessiinsa.
Siinä ei keskityttäisi hänen masennukseensa.
Siinä ei keskityttäisi hänen ongelmiinsa.

Se olisi hyväntuulinen juttu nuoresta, joka on löytänyt oman itsensä ja oman juttunsa jo murrosikäisenä.
Siinä olisi kuva hymyilevästä nuoresta miehestä.
Siinä olisi toivoa ja hyvää mieltä.

Sellainen artikkeli minun nuorestani kirjoitettaisiin.
(Mutta hän ei ole ollenkaan halukas astumaan julkisuuteen. Ja ymmärrän sen hyvin.)



Miten sosiaalinen transitio tai sen kieltäminen vaikuttaa lapseen?

Jatkan edelleen aiheesta lapsen sukupuolikokemuksen tosissaan ottaminen / sosiaalinen transitio / sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito.

Luin GenderGP-sivustolta aiheesta ja halusin kertoa siitä myös blogissa. Mikä GenderGP? Kyse on lääkäripariskunnasta, joka on tarjonnut "informed consent" -mallia transihmisille helpottaakseen heidän hoitoon pääsyään Iso-Britanniassa, jossa jonot transtutkimuksiin ja -hoitoihin ovat todella pitkät. Klinikka ja lääkäripariskunta itse eivät tarjoa transhoitoja, ainoastaan auttavat potilasta löytämään sopivan lääkärin ja hoidon. Helen ja Mike Webberley ovat tarjonneet Australian mallin mukaista hyväksyvää ja ymmärtävää hoitokäytäntöä, joka on myös Endocrine Societyn ja WPATH:n suositus. 

Kannattaa tutustua sivuston UKK-osioon (usein kysytyt kysymykset). Siellä kerrotaan hyvin avoimesti, mistä on kyse, ja millaisen kritiikin ja jopa rikostutkinnan kohteeksi tämä toiminta on joutunut. Brittiläiset terveysviranomaiset haastoivat heidän klinikkansa oikeuteen, koska he eivät saaneet klinikalleen toimilupaa. Tuomio oli sakkoja sekä lääkärin oikeuksien väliaikainen poistaminen. Klinikkaa ollaan parhaillaan siirtämässä Espanjaan.

Mutta, kirjoitukseni tarkoitus ei ollut suinkaan esitellä tuota tapausta, vaan sivustolta löytämääni artikkelia otsikon aiheesta. Artikkelin otsikko on "Entä jos he muuttavat mielensä?" ja pääkysymys kuuluu, aiheuttaako sosiaalinen transitio ja sukupuoli-identiteettiä tukeva hoitomuoto vahinkoa alaikäiselle. Vastauksia antaa sukupuoli-identiteettikysymyksiin erikoistunut, amerikkalainen terapeutti Darlene Tando. Podcast keskustelusta Darlenen kanssa löytyy täältä, kannattaa kuunnella.

Darlene on sitä mieltä, että "mielen muuttaminen" on cis-sukupuolisen projektio, koska cis-sukupuolinen ei kykene käsittämään, miltä tuntuu elää eri sukupuoli-identiteetissä. Darlene kuvaa ilmiötä mieluummin kehittyvänä sukupuoli-identiteettinä, joka voi todellakin muuttua ajan kuluessa. Silloin voi päättää, että haluaakin ilmaista sukupuoltaan eri tavalla, kun käsitys ja ymmärrys omasta identiteetistä muuttuu. Kun sukupuoli-identiteetin ilmaisua tuetaan, se on transihmiselle suuri helpotus, ja se vahvistaa hänen itsetuntoaan. Ei se ole vahingollista, eikä ole vahingollista elää autenttisesti omana itsenään. Jos joku vain huvikseen transitioituisi sosiaalisesti, asia olisi ihan eri, mutta tällaista ei tapahdu. Jos kurssin korjaamista matkan varrella tapahtuu, eli ihminen ymmärtää identiteettinsä eri tavalla, tätä muutosta pitää tietysti myös tukea, ihan samalla tavalla kuin alun alkaenkin.

Klinikan terapeutti Marianne Oakes sanoo, että "mielen muuttaminen" tarkoittaa takaisin päin peruuttamista, mutta muutos on kuitenkin aina eteenpäin menemistä. Sosiaalinen transitio voi olla välttämätön askel monille transnuorille, jotta he voivat tuntea olonsa hyväksi omissa nahoissaan. Hänen mielestään vanhemmat, jotka pystyvät tukemaan lapsensa sukupuoli-identiteettiä, kuuntelemaan ja reagoimaan myötätuntoisesti, tekevät sen syvästä rakkaudesta.

Podcastissa Darlene puhuu mm. sosiaalisen transition luonteesta. Hänen kokemuksensa mukaan vanhemmat eivät pakota lapsia sosiaaliseen transitioon eivätkä tee päätöstä kevyesti, vaan he kuuntelevat ja tarkkailevat lastaan ja päätyvät sosiaaliseen transitioon, koska uskovat sen olevan hyväksi lapselleen. Kuunteleminen on kaikkein tärkeintä. Kaikkien podcastissa esiintyvien terapeuttien lapsipotilaat ovat hyötyneet sosiaalisesta transitiosta huomattavasti. Odottaminen ja sosiaalisen transition lykkääminen sen sijaan on lapselle ja nuorelle erittäin stressaavaa ja itsemurhaluvut ovat korkeita, jos lapsi/nuori kokee, ettei hänellä ole toivoa tai tulevaisuutta. 

------------

Lisäksi löysin hyvää tutkimukseen perustuvaa "valistusmateriaalia" Family Acceptance Projectin sivuilta. Projekti toimii San Fransisco State Universityn alla ja kuvailee olevansa tutkimus-, interventio-, koulutus- ja poliittinen aloite, joka työskentelee ehkäistäkseen terveys- ja mielenterveysriskejä sateenkaarinuorten parissa. Toiminta perustuu tutkimukseen ja kulttuurin kunnioitukseen ja suuntautuu etnisesti, sosiaalisesti ja uskonnollisesti monimuotoisiin perheisiin, kannustaen heitä tukemaan sateenkaarinuoriaan. Projekti on julkaissut julisteita, joissa esitetään projektin tekemän tutkimuksen perusteella löydettyjä toimintatapoja, joilla voi tukea sateenkaarinuorta. Tutkimus on tehty haastattelemalla sateenkaarinuoria ja heidän perheitään.

Yksi julisteista kertoo, millaiset toimintatavat eivät tue sateenkaarinuorta, ja millaiset vaikutukset tällaisella toiminnalla on. Alla oleva kuva esittää juuri tätä julistetta:



Mitä julisteessa todetaan? Toimintatavat, jotka eivät tue sateenkaarinuoren identiteettiä, lisäävät nuoren riskiä sairastua masennukseen ja HIV:iin, ja lisäävät riskiä itsemurha-ajatuksiin, itsemurhayrityksiin ja päihteiden käyttöön. Ja kääntäen, sateenkaarinuoren identiteettiä tukevat toimintatavat vähentävät nuoren riskiä näihin.

sunnuntai 3. marraskuuta 2019

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito

Tämä on oikeastaan jatkoa edellisille kirjoituksilleni aiheesta sosiaalinen transitio. Luin tänään AAP:n (American Academy of Pediatrics) julkaiseman "policy statement"in transsukupuolisten ja sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten kattavan hoidon ja tuen varmistamisesta. "Policy statement" voisi kääntyä suomeksi vaikkapa Käypä hoito -suositukseksi. AAP on amerikkalainen lastenlääkärien organisaatio, johon kuuluu yli 66 000 jäsentä. Suosituksen on laatinut 37 asiantuntijan muodostama yhteistyöryhmä. Suositus ei ole virallinen standardi. Suosituksen laatimiseen ei ole käytetty mitään organisaation ulkopuolista rahoitusta. Tutkimuslinkit, joihin suositus perustuu, ovat liitteenä (kts. linkki).

Suosituksessa käytetään termiä gender-affirmative care, sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito, ja todetaan, että se kuvaa paremmin sukupuoleltaan moninaisen lapsen hoitoa kuin termi sosiaalinen transitio. Tätä perustellaan sillä, että lapsi ei oikeastaan transitioidu eli siirry sukupuoliroolista toiseen, vaan hänen synnynnäinen identiteettinsä tunnustetaan ja sitä tuetaan.

AAP on julkaissut tämän suosituksen, koska sukupuoleltaan moninaisia lapsia ja nuoria hakeutuu hoidon ja tuen piiriin yhä enemmän, ja se luo tarvetta koulutukselle, hyvän hoidon standardisoinnille, sekä turvallisten hoitomenetelmien ja lääkityksen tutkimukselle. Suositusten perustana ovat viimeisimmät tutkimukset ja asiantuntijalausunnot. Suositus ei ole kaikenkattava, ja lisää tutkimusta ja erityisesti rahoitusta kaivataan.

Suosituksessa todetaan, että sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten määrä on suurempi kuin yleisesti luullaan. Tekstissä esitetään yhden tutkimuksen esittämä arvio 0,7% populaatiosta, ja todetaan, että tämä luku on todennäköisesti aliarvioitu johtuen syrjinnästä ja häpeäleimasta, joka estää ihmisiä tunnustamasta asiaa muille tai jopa itselleen. Vuonna 2014 tehdyssä tutkimuksessa kysyttiin sukupuoleltaan moninaisilta nuorilta aikuisilta, milloin he tunnistivat sukupuoli-identiteettinsä. Mediaani-ikä oli 8,5 vuotta, mutta he kertoivat siitä muille vasta keskimäärin 10 vuotta myöhemmin.

Sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten mielenterveys on yleisesti huonompi kuin cis-sukupuolisilla. Tämä ei kuitenkaan johdu sukupuoli-identiteetistä sinänsä, vaan on yhdistelmä sisäistä konfliktia (sukupuolidysforiaa), hyvän hoidon huonoa saatavuutta sekä syrjintää, sosiaalista hyljeksintää ja häpeää - lyhyesti sanottuna vähemmistöstressistä johtuvaa.

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito tarjoaa lapsen ja nuoren kehitykseen sopeutuvaa hoitoa, joka on suunnattu hänen sukupuolikokemuksensa ymmärtämiseen ja arvostamiseen. Vahva, tuomitsematon kumppanuus nuorten ja heidän perheidensä kanssa voi helpottaa monimutkaisten tunteiden ja moninaisten sukupuolen ilmaisujen etsimistä, ja antaa samalla mahdollisuuden esittää kysymyksiä ja huolenaiheita ymmärtävässä ympäristössä. Hoitosuhteessa välitetään seuraavat viestit:
  • transsukupuoliset identiteetit ja sukupuoleltaan moninaiset ilmaisut eivät ole mielenterveyden häiriöitä
  • sukupuoli-identiteetin ja sukupuolen ilmaisun vaihtelut ovat ihmisten monimuotoisuuden tavanomaisia piirteitä, ja sukupuolen binääriset määritelmät eivät aina heijasta esiin nousevaa sukupuoli-identiteettiä
  • sukupuoli-identiteetti kehittyy biologian, kehityksen, sosiaalistumisen ja kulttuurin vuorovaikutuksena
  • jos mielenterveysongelmaa esiintyy, se johtuu useimmiten leimautumisesta ja kielteisistä kokemuksista sen sijaan, että se olisi lapselle luontainen
Hoitoa helpottaa, kun lääketiteteelliset, mielenterveys- ja sosiaalipalvelut integroidaan, mukaan lukien erityiset resurssit ja tuki vanhemmille ja perheelle. Hoitojen tarjoajat työskentelevät yhdessä sukupuoli-identiteettien variaatioiden häpeäleiman poistamiseksi, lapsen itsetunnon kohentamiseksi, hoidon saatavuuden helpottamiseksi ja perheiden valistamiseksi, sekä puolustaakseen turvallisempia yhteisötiloja, joissa lapset voivat vapaasti kehittää ja tutkia sukupuoltaan. Sukupuoli-identiteettiä tukevaan hoitoon erikoistunut terapeutti voi auttaa lapsia ja heidän perheitään rakentamaan taitojaan sukupuoleen perustuvan leimautumisen käsittelemiseksi, ahdistuksen tai masennuksen oireiden hoitamiseksi, ja lisäämään lapsen yleistä resilienssiä.

Rajallinen, mutta kasvava määrä todisteita viittaa siihen, että integroidun sukupuoli-identiteettiä tukevan hoitomuodon käyttäminen johtaa nuoren mielenterveyttä koskevien huolenaiheiden vähenemiseen, riippumatta siitä, identifioituvatko nuoret lopulta transsukupuolisiksi.

Eheyttävät tai korjaavat hoitomuodot pyrkivät estämään lapsia ja nuoria identifioitumasta transsukupuolisiksi tai osoittamasta sukupuoltaan moninaisesti. Päihdehuollon ja mielenterveyspalveluiden hallinto on tullut johtopäätökseen, että terapeuttinen interventio, jolla pyritään muuttamaan nuoren sukupuolen ilmaisua tai identiteettiä, on sopimatonta. Eheyttävät ja korjaavat lähestymistavat ovat osoittautuneet paitsi epäonnistuneiksi, myös haitallisiksi.

Lastenlääkäreillä on tärkeä rooli sukupuolinäkökohtien arvioinnissa ja todisteisiin perustuvan tiedon tarjoamisessa nuorten ja perheiden auttamiseksi lääketieteellisessä päätöksenteossa. Tämän tekemättä jättäminen voi pidentää tai pahentaa sukupuolidysforiaa ja myötävaikuttaa väärinkäytöksiin ja leimautumiseen.

Tunnustaen, että kyky abstraktiin ajatteluun kehittyy lapsuuden kuluessa ja on tärkeää identiteetin käsitteellistämiseksi ja pohtimiseksi, sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito keskittyy yksilöllisesti räätälöityihin interventioihin, jotka perustuvat transsukupuolisiksi tai sukupuoleltaan moninaisiksi tunnistettujen nuorten fyysiseen ja kognitiiviseen kehitykseen. Vastaavasti tutkimus osoittaa, että ennen murrosikää sukupuoleltaan moninaiset lapset tunnistavat sukupuolensa yhtä selkeästi ja yhtä johdonmukaisesti kuin vastaavat cis-sukupuoliset ikätoverinsa, ja hyötyvät yhtä vahvasta sosiaalisesta hyväksynnästä. 

Tämä kehityksellinen lähestymistapa sukupuoli-identiteetin tukemiseen on ristiriidassa vanhentuneen lähestymistavan kanssa, jossa lapsen sukupuolen moninaisuuden ilmaisuja pidetään "mahdollisesti paikkansa pitävinä" mielivaltaiseen ikään saakka (usein murrosiän alkamisen jälkeen), jolloin niitä voidaan pitää pätevinä - tätä lähestymistapaa kutsutaan termillä "watchful waiting" (valpas odottaminen). Tämä vanhentunut lähestymistapa ei palvele lasta, koska kriittisen tärkeä tuki on kielletty. "Valpas odottaminen" perustuu binäärisiin käsitteisiin sukupuolesta, joissa sukupuolten moninaisuus ja joustavuus on patologisoitu. Valpas odottaminen myös olettaa, että sukupuoli-identiteetin käsitteet lukittuvat tietyssä iässä. Tämä lähestymistapa perustuu aikaisempiin tutkimuksiin, joissa on pätevyyttä koskevia huolenaiheita, metodologisia puutteita, ja rajoitettu seuranta sukupuoleltaan moninaisten lasten hoidosta. Tuoreemmat ja laadukkaammat tutkimukset viittaavat siihen, että sen sijaan että keskitytään siihen, kuka lapsesta mahdollisesti tulee, heidän nykyisen identiteettinsä arvostaminen, myös varhaisessa lapsuudessa, edistää turvallista kiintymyssuhdetta ja resilienssiä paitsi lapselle, myös koko perheelle.

Loppuosa suosituksista käsittelee lääketieteellisiä hoitoja, mutta en esittele niitä nyt tässä kirjoituksessa, koska olen kirjoittanut niistä jo monessa muussa yhteydessä. Tärkeimmät seikat tässä suosituksessa olivat mielestäni edellä esitetyt. Lapsen sukupuoli-identiteetin uskominen, arvostaminen ja tukeminen johtaa sekä lapsen että koko perheen parempaan hyvinvointiin, ja antaa paremmat eväät aikuisiän identiteetin ja itsetunnon rakentamiselle, kuin tukahduttaminen tai korjaaminen.