maanantai 30. joulukuuta 2019

Translasten historiat, osa 1: johdanto

Mainostin tätä kirjaa jo aiemmin loppuunmyytynä, mutta siitä otettiin uusi painos, ja tilasin sen itselleni. Kyseessä on siis Julian Gill-Petersonin teos "Histories of the transgender child". Gill-Peterson on apulaisprofessori Pittsburghin yliopistossa (English, Gender, Sexuality and Women's Studies). Kirjassa todistetaan arkistotutkimukseen perustuen, että translapsia on ollut olemassa pitkään, eli heillä on historia. Kirjassa käsitellään myös värillisten transnaisten historiaa. Yhteistä näille teemoille on, että ne ovat edustettuina mediassa "uusina asioina", vaikka niillä on pitkä historia, ja ne esitetään hyvin kapeasta näkökulmasta, joka usein on virheellinen tai harhaanjohtava.

Käyn tässä ja seuraavissa blogikirjoituksissa läpi kirjan sisältöä erityisesti translasten osalta. Kirjan luvut jakaantuvat seuraavasti:
0) Johdanto
1) Sukupuolen ja lapsen rodullinen muovattavuus
2) Ennen transseksuaalisuutta: translapset 1900-luvulta 1930-luvulle
3) Sukupuoli kriisissä: intersukupuoliset lapset 1950-luvulla ja termin "gender" keksiminen
4) Johns Hopkinsista Midwestiin: translapsuus 1960-luvulla
5) Transpojat, rotu ja puberteetti 1970-luvulla
Yhteenveto: kuinka kasvattaa lapsesta trans

Ensimmäisessä osassa kahlaan läpi kirjan johdanto-osan. Tässä kohtaa on hyvä kertoa, että se ei ole kaunista. Sisältövaroituksena: lasten hyväksikäyttö.

Johdannossa kuvaillaan nykymedian tapaa esittää translapset jonkinlaisina tulevaisuuden tunnuksina, joko merkkinä yhteiskunnan liberalisoitumisesta ja transihmisten yhteiskunnallisesta hyväksymisestä, tai toisaalta merkkinä rappiollisesta kehityksestä ja uhkasta, joka vaanii naisia wc-tiloissa ja pukuhuoneissa. Translapset kehystetään voimakkaalla medikalisaatiolla, puhtaudella ja viattomuudella. Lapset ovat puolustuskyvyttömiä ja heitä käytetään aseena poliittisessa taistelussa.

Translasten esittäminen uutena ilmiönä on haitallinen. Se korostaa, että heidän hoitamisessaan on oltava varovainen, koska hoitojen pitkäaikaisvaikutuksista ei ole tarpeeksi tietoa. Tämä on harhaanjohtava väite, jota on toistettu mediassa niin pitkään, että sitä luullaan totuudeksi. Se myös korostaa medikalisaatiota, vaikka kyseessä on luonnollinen ilmiö.

Kirja paljastaa, että "sukupuoleltaan epäselviä" lapsia on tutkittu ja hoidettu jo 1910-luvulta lähtien. Sukupuolenkorjausleikkauksia on tehty lapsille 1930-luvulta lähtien. Termi "gender" luotiin 1950-luvulla, viiden vuosikymmenen tutkimuksen jälkeen, erotukseksi termistä "sex". Transsukupuolisuuden hoidon ja binäärisen transition perusta oli syntynyt. 1960- ja 70-luvuilla tämän hoidon vakiintumisen myötä monet lapset saivat hormonihoitoja, vaihtoivat nimensä ja kävivät koulua kokemassaan sukupuolessa. Joillekin heistä tehtiin myös korjausleikkauksia.

Nämä lapset olivat eläviä koelaboratorioita, joiden avulla tutkittiin laajemmin ihmisen sukupuolen ulottuvuuksia. Lapset alistettiin lääketieteelle. Heidän persoonansa tai oma kokemuksensa ei ollut keskiössä. Värillisille näitä hoitoja ei suotu sillä perusteella, että he rotunsa vuoksi eivät olleet kyllin muovailtavia. Lapsia käytettiin siis tutkimuskohteina, koska heidät käsitettiin yleisesti keskeneräisinä ja uudelleen muovailtavina. Kirjan paljastukset ovat kauhistuttavia. Lapset ovat maksaneet erittäin kovan hinnan lääketieteellisestä kehityksestä. Heidät on myös vaiennettu lääketieteen nimissä. Siksi emme tiedä tästä historiasta juuri mitään.

Kirjoittaja huomauttaa, että medikalisaatio on usein tarpeetonta. Translapset voivat elää kokemassaan sukupuolessa ilman lääketiedettä. Kirjoittaja myös kyseenalaistaa ajatuksen, että translapsen kokema sukupuolisuus olisi jotenkin luonnonvastaista, jotain joka täytyy medikaalisesti vahvistaa. Miten se eroaa cis-sukupuolesta, jota ei tarvitse vahvistaa lääkkein?

Gill-Peterson kuvailee johdannossa kattavasti käyttämiään termejä. En suomenna niitä tähän suoraan, mutta selvennän tekstin lomassa, jos on tarpeen. Kommenteissa voi kysyä lisää. Gill-Peterson lainaa Leslie Feinbergiä (Transgender Warriors): "Since I am writing this book as a contribution to the demand for transgender liberation, the language I'm using in this book is not aimed at defining but at defending the diverse communities that are coalescing."

Esimerkiksi termin "lapsi" Gill-Peterson määrittelee lääketieteellisen suostumuksellisuuden mukaisesti. Kirjan kattaman ajanjakson aikana se on ollut vaihtelevasti 21 tai 18 vuotta. Kirjoittaja on valinnut nimenomaisesti tämän määritelmän, koska se kuvaa termin mielivaltaisuutta ja länsimaista esineellistämistä, eikä todellista ihmiselämää. Se kuvaa siis loistavasti lääketieteen infantilisoivaa suhtautumista lapsiin. Lääketieteessä lapsilla ei ole oikeutta päättää omasta hoidostaan. Raja on päätetty keinotekoisesti vetää johonkin. Lapsi on dehumanisoitu käsite.

Translasten historiaa värittää lääketieteen heitä kohtaan osoittama epäluulo. Translasten erityisesti on ollut todistettava olemassaolonsa, koska he ovat lapsia eivätkä siksi "oikeita ihmisiä". Heidän kokemustaan ei ole otettu todesta. Siksi näitä merkkejä on ollutkin vaikeaa löytää historiasta ja arkistoista.

Kirjalla on neljä tavoitetta:
1) jatkaa työtä, jolla syrjäytetään 1950-luku transhistorian alkuajankohtana
2) heikentää lääketieteen rationaalisuutta sisältäpäin käsittelemällä transihmisiä tieteellisen tiedon tuottamiseen osallistuvina, eikä pelkkinä kohteina
3) korostaa sitä, miten intersukupuolisuus ja transsukupuolisuus on sekoitettu toisiinsa 1900-luvun alkupuoliskolla
4) paljastaa se ratkaiseva, mutta tutkimaton rooli, joka lapsen keholla on ollut sukupuolen medikalisaatiossa rodullisesti muovailtavana ja muokattavana fenotyyppinä.

Gill-Peterson kirjoittaa historian tutkimuksen vaikeuksista ajalta, kun termiä "trans" ei ollut vielä keksitty. Hän kertoo esimerkkitapauksena Ralph Wertherin, joka käytti itsestään nimeä Jennie June, kirjoittamasta tekstistä "Autobiography of an Androgyne" vuodelta 1919, jossa hän kuvaa elämäänsä New Yorkissa 1890-luvulta 1910-luvulle. Hän kuvaa itseään "oikeasti naiseksi, jonka luonto naamioi mieheksi". Teksti julkaistiin lääketieteellisessä julkaisussa ja siinä on lääkäri Alfred Hertzogin kirjoittama esipuhe. Esipuheessa ja myöhemmissä julkaisua koskevissa artikkeleissa Junen kirjoitus kuvataan nimellä "queer social theory" ja June luokitellaan homoseksuaaliksi. Kuitenkin June kuvailee elämäänsä juuri siten, kuin transihminen kuvailisi. Hän haluaa tulla nähdyksi naisena ja on poistattanut kiveksensä. Teksti sisältää myös muunlaista sukupuolisuuden määrittelyä, kuten että ihmisen sukupuoli ei ole selvästi kaksijakoinen, vaan sijoittuu janalle. June kuvailee itse olevansa sekä nainen että mies, tai jotain niiden väliltä. Emma Heaney teoksessaan "The New Woman" esittää, että Jennie Junen teksti on ensimmäinen julkaistu transfeminisyyden kuvaus, ja että tämän kuvauksen myötä alkoi kehittyä ymmärrys siitä, että transfeminiinisyys on miehen homoseksuaalisuudesta ja cis-naiseudesta erillinen ilmiö.

Intersukupuolisten ja transsukupuolisten lasten historiat kietoutuvat toisiinsa. Samat lääkärit hoitivat kumpaakin ihmisryhmää. Intersukupuolisille lapsille tehdyt kokeelliset leikkaus- ja hormonihoidot ovat transhoitojen kehittymisen perusta. Transsukupuoliset hakeutuivat lääkärien vastaanotoille ja toivoivat samanlaisia leikkaus- ja hormonihoitoja itselleen. Transsukupuoliset toivat omat eletyt kokemuksensa lääkärien vastaanotolle ja olivat itse aktiivisia hoitojen kehittämisessä. Intersukupuolisten pikkulasten sukupuolen uudelleenmääritys johti sukupuoliteoriaan "gender theory", joka rinnasti biologisen kehon kehityksen psykologisen identiteetin kehityksen kanssa, ja erotti sukupuolen määritelmät "sex" ja "gender", millä olisi ollut hyvin vähän ymmärrettävyyttä edellisinä vuosikymmeninä.

Kirjoittaja kehottaa johdannon lopussa kääntämään selän nykyiselle translasten etiologiselle kehystykselle. Kirjoittaja kehottaa meitä sen sijaan eettiseen lähestymistapaan, joka ei kyseenalaista translasten olemassaoloa, vaan vahvistaa sen. Hän kehottaa myös omaksumaan ajattelutavan, että translapsuus ei ole uusi elämänmuoto vaan haluttu ja onnellinen, historialtaan rikas, kaunis ja monimuotoinen lapsuus.

lauantai 21. joulukuuta 2019

Rowling, biologinen sukupuoli ja transfobia

Jälleen kerran transfobia puhuttaa mediassa. Kirjailija J.K.Rowlingia syytetään transfobiseksi, koska hän ilmaisi tukensa Maya Forstaterille. En käy läpi seikkaperäisesti, mitä on tapahtunut, koska se on tehty kattavasti muualla, esimerkiksi Kehrääjän sivuilla. Pähkinänkuoressa: Forstaterin työsopimusta ei uusittu, koska hän solvasi transihmisiä (mm. väärinsukupuolittamalla ja sanomalla, että sukupuolta ei voi korjata). Forstater haastoi työnantajansa oikeuteen tasa-arvolain perusteella, ja hävisi.

Tämän kirjoituksen näkökulma on siinä, miksi Rowlingin ehkä viattomalta vaikuttava twiitti todella on transfobiaa. Rowling kirjoitti aluksi ihan kauniisti, että kukin saa pukeutua kuten haluaa, kutsua itseään miksi haluaa, ja elää elämäänsä rauhassa ja turvassa. (Transsukupuolisuudessa ei tosin ole kyse pelkästään pukeutumisesta tai nimityksistä.) Sitten hän kirjoittaa: "Sleep with any consenting adult who’ll have you." Hmm, kääntyykö tuo niin, että harrasta seksiä kenen tahansa suostuvaisen aikuisen kanssa, joka huolii sinut? Kuulostaa keljulta. Rowlingin twiitti päättyy kysymykseen, pitääkö naisen menettää työnsä sen vuoksi, että julistaa (biologisen) sukupuolen olevan totta.

Näissä lauseissa ei ehkä ole selkeästi näkyvää transfobiaa. Perään kirjoitetussa hashtagissa #IStandWithMaya on viesti, joka kuitenkin paljastaa transfobian. Maya Forstater esitti oikeudessa, että "filosofinen uskomus biologisen sukupuolen muuttumattomuuteen" olisi tasa-arvolain tarkoittama suojattu uskomus, eikä sen perusteella saa syrjiä. Tuomari linjasi, että tällaiseen saa uskoa, mutta se ei ole tasa-arvolain suojaama uskomus, eikä siten laillisesti hyväksyttävä peruste syrjimiselle. Tuomarin mukaan Forstaterin näkemys on transihmisiä syrjivä. Rowling siis puolusti Forstaterin oikeutta solvata transihmisiä ja halventaa transihmisten ihmisarvoa ilman, että hänelle tulisi siitä seuraamuksia.

"Biologinen sukupuoli on fakta". Onhan se, mutta väittääkö joku, että se ei olisi? Totta kai kaikki sukupuolet ovat biologisesti tosia. Sen sanominen on sama kuin "hauki on kala". Forstater sanoo näin, koska hänen mielestään transnaiset ovat miehiä ja heidät tulee sulkea pois naisten tiloista. Miksi muuten hän sanoisi niin?

Forstater ei pelkästään julista, että sukupuolta ei voi korjata. Hän uskoo, että transnaisina esiintyvät miehet raiskaavat ja häiriköivät naisia naisille tarkoitetuissa tiloissa. Tuhannet transnaiset ovat jo käyttäneet naisten tiloja ongelmitta vuosikymmeniä, ei tämä ole mikään uusi asia.

Tätä voisi verrata vaikkapa "maahanmuuttokriittisyyteen", islamofobiaan. Kaikki muslimit leimataan muutamien muslimien tekojen perusteella terroristeiksi ja heidän oikeuksiaan halutaan sen perusteella rajata. Se on rasismia, ja suurin osa ihmisistä ymmärtää tämän. Olisi jo korkea aika nähdä sama ilmiö transfobisuudessa.

Maya Forstater ja J.K.Rowling asettavat naisten oikeudet transihmisten oikeuksien edelle. Molempia pitää ja saa puolustaa, mutta ei toisten kustannuksella. Feminismi ei ole transfobista, mutta transfobi usein piiloutuu feminismin taakse ja perustelee sillä kiusaamistaan ja syrjintäänsä. Näiden erottaminen toisistaan on hyvä oppia.

EDIT. 22.12.2019:
Tässä blogikirjoituksessa avataan hyvin Forstaterin ja Rowlingin ajattelun taustaa: se on pelko, ennakkoluulo, ja järjestyksen kaipuu.

sunnuntai 8. joulukuuta 2019

MOT-ohjelma transnuorista ja tasapuolisuusharha

Yle esittää huomenna maanantaina 9.12.19 MOT-dokumentin nimeltä "En haluaisi olla tyttö" (löytyy myös Areenasta). Ohjelman kuvauksesta:
"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on kasvanut voimakkaasti. Syytä ei tiedetä. Monet vanhemmat pelkäävät, että sukupuolen korjaaminen ei ole paras ratkaisu hoitaa vakavasti oireilevien nuorten ongelmia"
Iltalehti ja Yle ovat eilen ja tänään julkaisseet ohjelmaa taustoittavat artikkelit. Kommentoin tässä blogitekstissä nyt ohjelmaa etukäteen aiheen tärkeyden vuoksi, ja täydennän tekstiä ohjelman esityksen jälkeen, mikäli aihetta on. Minulla on jonkin verran tietoa ohjelman sisällöstä sekä näiden artikkelien kautta, että muualta. Myös Julmis on jo kommentoinut ohjelmaa omassa blogissaan (ja toisenkin kerran), ja hän tekee sen selkeämmin ja kattavammin kuin minä, kannattaa siis lukea ne.

EDIT. 11.12.19
Katsoin dokumentin yhdessä transnuoreni kanssa (hän halusi katsoa sen, vaikka varoitin sisällöstä etukäteen). Lisäsin mietteemme ohjelmasta tämän alkuperäisen tekstin perään.

----------

MOT-ohjelman kärki on otsikosta ja kuvauksesta lähtien siinä, että nuoret voivat huonosti ja keksivät hakeutua transpolille, ja heitä on autettava huomaamaan totuus, eli se, että sukupuolen korjaus ei ole ratkaisu. Yksi nuori esitetään tapauksena, jolle hakeutuminen hoitoihin on ollut oikea ratkaisu, mutta hänet esitetään poikkeuksena. Muiden kahden kohdalla kyse on ollut erehdyksestä; he katuvat hoitoja. Lisäksi haastatellaan yhtä vanhempaa, joka on vastustanut nuorensa transitiota, sekä lääkäriä, joka on tunnettu ROGD-ilmiön symppaaja. Kyseessä on tasapuolisuusharha.

Tasapuolisuusharha (Wikipedia):
"Tasapuolisuusharha (myös tasapainoharha tai false balance) on mediaan liittyvä ilmiö, jossa jostain asiasta halutaan kertoa kaksi näkökulmaa, mutta toinen näkökulma ei ole kunnolla perusteltu eikä sille löydy tieteellistä todistusaineistoa. Näkemykset eivät ole yhtä arvokkaita, mutta ne esitetään tasavertaisina.
Tasapuolisuusharhasta on kyse esimerkiksi silloin, kun tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelijaksi nostetaan itseoppinut maallikko tai vaikkapa uskomushoitojen puolestapuhuja. Pitämällä ohjenuoranaan sitä, että "kolikossa on aina kaksi puolta", media on nostanut esimerkiksi ilmastonmuutosdenialismin kokoaan merkittävämmäksi liikkeeksi."

Johtopäätöksenä ohjelma esittää, että kaikkien transpolille hakeutuvien nuorten kohdalla ei ole kyse transsukupuolisuudesta, ja on varmistuttava siitä, että nimenomaan näitä ei-transsukupuolisia (eli cis-sukupuolisia) on autettava ensin. Transnuoret kyllä joutavat odottaa. Ongelma kuitenkin on nimenomaan se, että transtutkimukset ja niihin pääsy kestävät kauan, ja portinvartijuus on voimakasta, ja transnuoret kärsivät siitä. Tämä näkökulma ei ohjelmasta välity, eikä myöskään se, että katujien määrä on todella pieni.

Ymmärrän ohjelman hyvää tarkoittavan tavoitteen nostaa esiin tällainen kuuma keskustelunaihe, josta "ei saisi puhua". Ymmärrän senkin, että kyseessä on uudehko ilmiö; etenkin nuoria naisia hakeutuu transtutkimuksiin entistä enemmän, eikä kukaan tiedä, miksi. Onhan se kiinnostavaa. Mutta ohjelman tekijät ovat nielaisseet purematta syötin, joka heille on syötetty. Ohjelma lietsoo jo olemassa olevia ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä transnuorista, ja vaikeuttaa heidän avun saamistaan entisestään. Kyseessä on nimenomaan tasapuolisuusharha.

Ohjelmassa otetaan esiin ROGD-teoria, joka ei ole tieteellisesti pätevä. Ohjelman rakentuessa tällaisen näkökulman varaan syntyy väärä mielikuva siitä, että tällainen huolestuneiden vanhempien näkemys asiasta on jotenkin yhtä pätevä tai jopa pätevämpi kuin se, että transnuoria oikeasti on olemassa ja heidän auttamisekseen on jo vuosikymmeniä tehty johdonmukaisesti hyvää tieteellistä tutkimusta ja löydetty erittäin toimivia hoitoja.

"Termi “Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD)" ei ole minkään merkittävän
asiantuntijajärjestön tunnustama lääketieteellinen konsepti [...] se edustaa
vain lyhennettä, joka on luotu kuvaamaan esitettyä kliinistä ilmiötä
joka saattaa oikeuttaa tai olla oikeuttamatta vertaisarvioitujen
jatkotutkimuksien teon”
World Professional Association for Transgender Health
(WPATH)
Position on “Rapid-Onset Gender Dysphoria"

Vanhempien huoli on erittäin olemassa olevaa, toki. Transhoitoihin hakeutuu myös nuoria, joita auttaa jokin muu hoito kuin transhoidot, kyllä. Detransitioituneet tarvitsevat myös apua ja tukea, ehdottomasti. En kiistä näitä asioita ollenkaan. Mutta kritisoin painokkaasti sitä, minkä näkökulman "kriittinen ja tutkiva journalismi" on tähän dokumenttiinsa valinnut. 

Jo otsikko kertoo kaiken. "En haluaisi olla tyttö". Nitan tapauksessa näin todella olikin. Hän inhosi itseään ja ruumistaan ja sukupuoltaan, johtuen hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista (olen katsonut myös hänen youtube-videoitaan). Hän ei todellakaan halunnut olla tyttö, ja sen vuoksi päätteli, että hänen täytyy olla jotain muuta. Ohjelma antaa sen vaikutelman, että tyttöjen lisääntyneessä hakeutumisessa transhoitoihin olisi kyse nimenomaan tästä. Voi ollakin, mutta ohjelma sen vuoksi epäonnistuu kertomaan kokonaiskuvan: sen, että tällaiset nuoret ovat vähemmistössä. 

Sukupuolen korjaaminen ei tietenkään ratkaise nuorten naisten ongelmia, jos ongelmien syyt ovat jotain muuta kuin transsukupuolisuus. Kenenkään ei pidä ajatellakaan, että se ratkaisisi. Minun kokemukseni mukaan transpoleilla kartoitetaan hyvin tarkkaan, mistä nuoren kokema sukupuolidysforia johtuu. On traagista, että joidenkin kohdalla tämä kartoitus ei ole onnistunut. Syitä voin vain arvailla. Esitän uudelleen jo muutamaan kertaan esittämäni ehdotuksen: Suomeen tarvitaan lisää transpoleja ja lisää koulutettuja ammattilaisia tutkimaan ja hoitamaan transsukupuolisia. Suomessa transsukupuolisten hoito on pääosin hyvää, mutta hyvin varovaista, eikä se noudata kaikilta osin (etenkään alaikäisten kohdalla) kansainvälisiä hyvän hoidon suosituksia. Nuoret eivät pääse hoitoihin ajoissa.

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän yleinen mielipide transhoitoihin hakeutumisesta merkkinä mielenterveyden ongelmista ja traumoista lisääntyy, ja sitä enemmän se vaikuttaa siihen, miten ihmiset ja yhteiskunta transnuoria kohtelevat. Tämän voi nähdä käytännössä Ylen artikkelin kommenttikentässä (onneksi ymmärtäviäkin kommentteja on mukana). Iltalehdelle kiitos siitä, että eivät avanneet kommentointimahdollisuutta artikkelille. 

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän lisääntyy yleinen mielipide siitä, että hoitojen tulee olla henkilöiden itsensä maksettavia eli ei verovaroin kustannettavia, eikä missään nimessä alle 21-(tai 25-)vuotiaiden saavutettavissa. Jos näin meneteltäisiin, pieni vähemmistön vähemmistö sanelisi vähemmistön enemmistön oikeudesta toimivaan hoitoon. Se ei ole oikein.

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän pieni vähemmistö eli transsukupuoliset joutuvat todistelemaan olemassaoloaan, ja siitä meidän pitäisi jo päästä pois.

EI KIITOS ENEMPÄÄ TÄLLAISIA OHJELMIA.



----------

EDIT. 11.12.19 Mietteitä dokumentin katsomisen jälkeen

Päällimmäiseksi ohjelmasta jäi vaikutelma, että puoleen tuntiin oli yritetty mahduttaa melkoinen kirjo asioita, joista ei sitten lopulta syntynyt yhtenäistä viestiä. Tai jos viesti oli se, että on olemassa tällainen ilmiö, että transtutkimuksiin ja -hoitoihin hakeutuu nuoria tyttöjä vääristä syistä ja siitä on syytä olla huolissaan, niin se viesti kyllä välittyi. Kuinka kriittistä ja tutkivaa ja ennen kaikkea vastuullista journalismia tällaisen viestin välittäminen sitten on, niin olen edelleen sitä mieltä, että ei kiitos tällaista.

Mielestäni transpolin tutkimusjakso on erittäin toimiva, jos nuori sen aikana huomaa, ettei olekaan transsukupuolinen, tai ettei hän tarvitse hoitoja. Käsittääkseni näin tämä systeemi nykyään toimii, joten huolen nostattaminen "vääristä syistä" tutkimuksiin hakeutumisesta on jokseenkin turhaa. Transpolien resursseja voidaan toki tarkastella tässä valossa ja niihin tulisi panostaa huomattavasti nykyistä enemmän.

16-vuotias transpoikani kommentoi, että hänen mielestään nykyinen systeemi toimii hyvin, ja että pitkän tutkimusjakson aikana nuoren transkokemusta haastetaan joka kerta. Tämä siis vastauksena siihen dokumentin kohtaan, jossa Nita toivoi, että hänen transkokemustaan olisi tutkimusten aikana haastettu. Poikani kokee tämän haastamisen pelkästään hyödyllisenä. Se on auttanut häntä varmistumaan omista tuntemuksistaan.

Hän kommentoi myös, että ei tuntenut mitään tällaista transyhteisöä, jota Nita dokumentissa (ja youtube-videoillaan) kuvaa, vaan hän luuli olevansa ainut transpoika meidän kotikaupungissamme. Hänen kohdallaan ei siis ainakaan ole kyse mistään sosiaalisesta tarttumisesta. Nita on myös youtube-videoillaan kertonut tarkemmin tuosta yhteisöstä ja todennut, että jotkut sen toimintatavat ovat olleet hänelle vahingollisia. Mutta mitään yhtenäistä "nuoria sieppaavaa transkulttia" ei siis Nitankaan mielestä ole olemassa, vaikka dokumentista voi välittyä tällainen mielikuva. "Transkultti" on narratiivi, joka lietsoo transfobiaa, ja mielestäni on erittäin vahingollista vahvistaa tällaista viestiä. Transyhteisöt ovat kuitenkin monelle transihmiselle voimaannuttavia ja elintärkeitä.

Me molemmat hämmästelimme ylilääkäri Kaltialan sanomisia dokumentissa. Kuulostaa uskomattomalta, että hänen asemassaan oleva lääkäri toistelee pseudodiagnoosin määritelmiä sosiaalisesta tarttuvuudesta, eikä sitä, että yksinkertaisesti tietoisuuden ja yleisen hyväksyvämmän ilmapiirin lisääntyminen voisi olla merkittävämpi tekijä. (Sosiaalisen tarttuvuuden synnyttämä transkokemus tuskin on kovin pysyvä, ja se melko varmasti tulee viimeistään tutkimusjakson aikana esiin.)

Raastavin dokumentin osuus olivat "Sandran/Saken" puheenvuorot. Niiden katseleminen ja kuunteleminen oli vaikeaa, koska se tuntui luvattomalta tirkistelyltä: nuori ääni väristen kertomassa kipeistä asioista. Hänen viestinsä oli kuitenkin tärkeä ja huomion arvoinen: keskustelu luotettavan ja läheisen aikuisen (tässä tapauksessa äidin) kanssa auttaa selvittämään ajatuksia, ja huomaamaan, ettei kyseessä ollutkaan transsukupuolisuus. Näitä viestejä ei missään nimessä pidä vaientaa. Mutta ei niitä pidä myöskään käyttää sukupuoli- ja seksuaalisuusvalistusta vastaan, niin kuin niitä on käytetty. (Ei tässä dokumentissa, vaan yleisesti.)

Dokumentti herätti monia kysymyksiä. Millaista tukea Nita sai lähipiiriltään transprosessin aikana? Tarkoitan lähipiirillä nyt muita ihmisiä, kuin sitä yhteisöä, josta hän dokumentissa puhui. Olisiko läheisten aikuisten kanssa keskusteleminen auttanut yksilöimään keho- ja sukupuolidysforian syitä? Nita olisi ehdottomasti tarvinnut laajempaa tukea kuin mitä hän prosessinsa aikana sai.

Entäpä huostaanotetun nuoren tapaus? Dokumentissa esitettiin vain vanhempien näkemys. On vaikea uskoa, että pelkästään transhoitoja vastustavat vanhemmat voisivat johtaa huostaanottoon. Jotain jätettiin kertomatta.

Hiekkatiellä haastatellun anonyymin äidin pohdintoja olisin mielelläni myös kuullut lisää, hänen osuutensa jäi hyvin ohueksi. Ovatko he hakeutuneet transpolille? Jos eivät, miksi eivät? Äiti sanoi, että koki lastaan manipuloidun uskomaan, että hän on vääränlainen. Pelkääkö hän, että sama manipulointi jatkuu transpolilla? Hän kertoi lapsensa voinnin huonontuneen, vaikka hän on tukenut lastaan. Se oli surullista kuultavaa. Toivottavasti he ovat hakeutuneet asiantuntevan avun pariin.

Mitä ihmiset oikeastaan pelkäävät? Miksi transtutkimuksiin hakeutuminen koetaan niin huolestuttavana? Miksi koetaan, että detransitio on tabu, josta ei saisi puhua?

Kirjoitin detransitiosta blogissani jo syyskuussa ja kerroin siinä, että mielestäni detransitiosta tulee puhua ja siitä puhutaankin jo, paljon enemmän kuin koskaan. Keskustelun tulisi kuitenkin olla asiallista, mitä se ei nykyään ole. Väärinymmärryksiä riittää.

Esimerkiksi: dokumentissa Setan puheenjohtaja Sakris Kupila sanoi mielestäni hyvin, että detransitio on osa sukupuolen moninaisuutta. Heidänkin äänensä on kuuluttava yhteiskunnassa, ja heille on löydyttävä oikeat hoitopolut, mutta siinä keskustelussa ei saa unohtaa, että transitio on useimmille siihen ryhtyville paras hoito. Tätä viestiä detrans-yhteisö ei ole osannut ottaa vastaan, vaan he syyttävät Sakrista (ja muitakin asiaan kantaa ottaneita, esimerkiksi Julmista ja Trasek ry:tä) vaientamisesta. Pyytäisin heitä putsaamaan korvansa ja silmänsä ja kuuntelemaan ja katsomaan oikeasti, mitä heille sanotaan. Heille sanotaan: olette tärkeitä, teidän äänenne on tärkeä, kuuntelemme teitä, te tarvitsette hyvää hoitoa. Miten tämä on vaientamista? Ymmärrän, että he ovat käsittäneet transyhteisön dokumentille osoittaman vastareaktion yrityksenä määrätä, miten detransitiosta saa puhua. Tavallaan se sitä onkin, mutta onko kohtuutonta pyytää huomioimaan muita ihmisiä? Eikö aiheesta muka oikeasti pysty keskustelemaan asiallisesti niin, ettei ketään vahingoiteta?

Eräs detransitioitunut julistaa Twitterissä, että transsukupuolisuus on itsensä hyväksymisen täysi vastakohta. Hänen mielestään transsukupuolisuus on kehonkuvan häiriö eli psyykkinen häiriö, ei sukupuolen moninaisuutta. Hän yleistää oman kokemuksensa kaikkia koskevaksi, ja valitettavasti tätä tapahtuu aika yleisesti (varmaan olen itsekin siihen syyllistynyt). Hän ei suostu kuulemaan eikä näkemään oman käsityksensä vastaista viestiä, ymmärrän sen hyvin. Pyytäisin silti häntä ja muita detransitioituneita edes yrittämään. Keskustellaan, asiallisesti.

Itse yritän omalta osaltani tuoda esiin omien kokemustemme kautta, että transtutkimuksiin hakeutuminen ei ole väärin, vaan ehdottomasti kannatettavaa, vaikka vanhemmat epäilisivätkin lapsensa kokemuksen todenperäisyyttä. Transpolille hakeutuminen ei myöskään johda automaattisesti diagnoosiin ja peruuttamattomiin hoitoihin. Transpoli on paikka, jossa nuoria autetaan selvittämään sukupuoli-identiteettiään. Detransitioita tapahtuu ja niiden syitä tutkitaan ja on tutkittava lisää. Detransitiota haluaville on varmistettava hyvä hoito. Transpoleille on varmistettava riittävät resurssit ja asiantuntemus. Mielestäni nämä ovat ihan asiallisia näkökulmia, joista voidaan keskustella. Jätetään ne kultit, silpomiset, ideologiat, tabut ja leimakirveet pois.

Kiitos.

perjantai 6. joulukuuta 2019

Tutkimusartikkeli vanhempien tuesta ja hyväksynnästä

Tänään kirjoitan kanadalaisesta tutkimusartikkelista, jonka otsikko on "Parents' journeys to acceptance and support of gender-diverse and trans children and youth". Se on julkaistu hiljattain Journal of Family Issues -julkaisussa ja sen tekijät ovat useiden kanadalaisten yliopistojen tutkijoita.

Johdannossa tuodaan esiin paradigman muutos transsukupuolisuuden "korjaamisesta" ja patologisoivasta lähestymistavasta sukupuoli-identiteettiä tukevaan hoitoon, sekä tällaiseen hoitoon hakeutuvien lasten ja nuorten määrän kasvu. Artikkelissa esitetään tällaiseen hoitoon hakeutuvien lasten ja nuorten vanhempien kokemuksia sekä keskustellaan siitä, miten vanhempia voisi tukea paremmin.

Vaikka vanhempien ymmärtävä ja tukeva suhtautuminen sukupuoleltaan moninaisiin ja translapsiin ja -nuoriin on lisääntynyt, suuri osa vanhemmista suhtautuu epäilevästi, haitallisen neutraalisti tai avoimen kielteisesti lapsensa oletuksesta poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin. Artikkelissa kerrotaan, että v. 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 33 % nuorista tuntee, että he saavat kotoa täyden tuen sukupuoli-identiteetilleen (Travers et. al). (Olisi kiinnostavaa tietää tämänhetkinen tilanne; uskoisin että täyden tuen saa nykyään useampi.)

Perheet tutkimukseen etsittiin kolmen kanadalaisen klinikan kautta. 32 äitiä ja 4 isää osallistui tutkimushaastatteluihin. 11 % näiden vanhempien lapsista oli 9-11 -vuotiaita, 40 % oli 13-15 -vuotiaita, ja 49 % oli 16-17 -vuotiaita. 57 % lapsista oli tytöksi syntymässä määriteltyjä ja 43 %  pojiksi määriteltyjä. Kolme heistä käytti ei-binääristä määritelmää itsestään.

Lasten "kaapista ulos tuleminen" tapahtui hyvin vaihtelevassa iässä, nuorimman ollessa 5-vuotias. Vanhempien ensimmäiset tunteet ja reaktiot tuossa tilanteessa vaihtelivat epäuskosta ja yllätyksestä täyteen hyväksymiseen. Tutkimuksessa nämä tunteet ja reaktiot jaettiin kolmeen kategoriaan.

1. Epäuskoa kertoi tunteneensa noin 25 % vanhemmista. Tunne jakaantui kahdenlaiseen epäuskoon: tiedon tuottamaan musertavaan tunteeseen sekä aitoon epäuskoon siitä, voiko lapsi olla tosissaan. Ensin mainittuun tunteeseen liittyi sellaisia ilmauksia kuin "voiko tämä tapahtua minulle" ja ajatuksia siitä, kuinka paljon tämä vaikeuttaisi perheen arkielämää. Tällöin vanhemmat suojelivat itseään raskailta tunteilta tuntemalla epäuskoa, "tämä ei voi olla totta". Jälkimmäiseen epäuskon tunteeseen liittyi aitoa epäilyä lapsen sukupuoli-identiteetistä, ja ajatus siitä että kyseessä on ohimenevä vaihe tai lapsen harhaluulo tai valhe. Riippumatta siitä, kumpaa epäuskon laatua vanhemmat kokivat, se johti negatiiviseen ensireaktioon lapsen sukupuoli-identiteettiä kohtaan.

2. Jotkut vanhemmat kuvailivat ensimmäiseksi tunteekseen yllättymisen. Vaikka vanhemmat olivat saattaneet huomata lapsessaan merkkejä sukupuolelle epätyypillisestä käytöksestä, tieto tuli heille täytenä yllätyksenä. Tällainen reaktio ei välttämättä johtanut negatiiviseen ensireaktioon. Nämä vanhemmat kuvailivat reaktioitaan mm. siten, että näin he saivat tiedon siitä, miksi heidän lapsensa oli vaikuttanut onnettomalta, ja olivat helpottuneita, koska pystyisivät auttamaan häntä. Ensireaktion tuloksena oli siis enimmäkseen positiivisia tunteita.

3. Lähes puolet vanhemmista kuvasi tunteneensa avomielisyyttä ja ylpeyttä, ja nämä tunteet johtivat hyvin positiivisiin ensireaktioihin.

Vaikka tutkimus jakaa tunteet kolmeen eri tyyppiin, vanhemmat todellisuudessa kokivat tunteita hyvin vaihtelevasti ja eri kombinaatioilla. Välittömän tuen osoitukset olivat harvalukuisempia kuin ne tilanteet, joissa vanhempien tunteet ja reaktiot vaihtelivat ja muuttuivat ajan myötä. (Minun ensimmäiset tunteeni olivat yllättyminen, halu auttaa, sekä ylpeys siitä, että hän uskalsi kertoa minulle. Sen jälkeen toki aloin tuntea myös epäuskoa ja miettiä, mistä hänen transsukupuolisuutensa voisi johtua, mutta mitä enemmän tietoa asiasta hain, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että hän todella on poika.)

Lapsensa sukupuolen täyteen hyväksymiseen kului kaikilta vanhemmilta pitkä aika. Joillakin se prosessi oli edelleen kesken tutkimusta tehtäessä. Kaikki vanhemmat kertoivat erilaisista haasteista tuon prosessin kuluessa. Jotkut vanhemmat kamppailivat omien tunteidensa kanssa, toiset kertoivat haasteista ihmissuhteissa ja jotkut huolista lapsen tulevaisuudesta ja paikasta maailmassa. Prosessia puolestaan helpottivat tieto sekä monenlaiset tuen muodot.

Monet vanhemmat kuvailivat käyneensä läpi eräänlaista suruprosessia; lapsen menettäminen ja jopa kuolema nousivat kuvauksissa esiin. Tämä oli yksi prosessin haastavimpia puolia. Jotkut kuvasivat menettäneensä lapsensa, toiset surivat lapselle valitun nimen menetystä, osa suri lapselleen kuvittelemansa tulevaisuuden menetystä. Tähän suruprosessiin liittyvät myös vanhempien haasteet lapsensa uuden pronominin ja nimen omaksumisessa. Monet käyttivät haastatteluissa vielä alkuperäisiä nimiä ja pronomineja, koska tunsivat surua ja vaikeutta luopua niistä. Useimmille vanhemmille tämä oli tahatonta ja osa hidasta sopeutumista, mutta sen voi myös tulkita vallankäytön välineeksi.

Toisen vanhemman suhtautuminen oli joissakin perheissä eri kuin toisen. Näissä tapauksissa äidit yksin tukivat ja auttoivat lastaan hoitoon hakeutumisessa. Nämä äidit kokivat, että se hidasti hoitoon pääsyä ja sen etenemistä. Äideillä oli rankempaa yksin kuin toisen vanhemman tuen avulla. Tiedon puute oli toinen merkittävä hidastava tekijä. Tietoa haettiin tyypillisesti netistä, kirjoista, televisiosta ja transihmisiltä.

Osalle vanhemmista oli vaikeinta hyväksyä ne henkilökohtaiset ja sosiaaliset kamppailut, joita transsukupuolisuus tuo mukanaan. Noin puolet vanhemmista kertoi pelkäävänsä lapsensa turvallisuuden ja yhteiskunnallisen hyväksymisen puolesta. Pelko siitä, löytääkö lapsi koskaan puolisoa, on yleinen.

Kontaktit muihin vastaaviin perheisiin joko netissä tai kasvotusten helpottivat vanhempien hyväksymisprosessia. Lähes puolet vanhemmista oli osallistunut vertaistapaamisiin. Ryhmissä omien tarinoiden ja tiedon jakaminen helpottivat vanhempien oloa monin tavoin. Kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua tällaiseen ryhmätoimintaan, joko siksi että lähellä ei ole sellaisia ryhmiä, tai niistä ei tiedetä, niille ei koeta tarvetta, tai niihin ei uskalleta osallistua.

Vanhemmat hakivat apua myös ammattilaisilta, paitsi lapselleen, myös itselleen. Nämä vanhemmat kokivat tällaisen avun hyödylliseksi ja auttaneen heitä hyväksymään uuden tilanteen sekä käsittelemään surun tunteita. Joillekin vanhemmille lapsen transitiossa rinnalla kulkeminen on oppimisprosessi, jossa he oppivat näkemään maailman eri perspektiivistä. Riippumatta siitä, missä vaiheessa lapsensa identiteetin hyväksymistä tutkimukseen osallistuneet vanhemmat olivat, he kaikki sallivat lapselleen sukupuoli-identiteettiä tukevan hoidon ja näkivät sen konkreettisena tapana tukea lastaan.

Tutkimusartikkelissa kirjoitetaan myös hoitoa tarjoavan klinikan löytämisestä ja hoidon laadusta, mutta jätän sen pääosin tästä pois, koska Suomessa on erilainen käytäntö kuin Kanadassa. Samankaltaisuuksia maiden välillä huomasin siinä, että pääosin vanhemmat kertovat kokemuksensa klinikoista olevan positiivisia; niissä on asiantunteva henkilökunta, joka ei pakota tiettyihin ratkaisuihin, vaan tarjoaa tietoa päätösten tueksi. Hankaluuksia tuottavat pitkät odotusajat, pitkät etäisyydet jotka pakottavat lapset pitämään vapaapäiviä koulusta ja vanhemmat töistä, sekä mielenterveyden tukemisen puute.

Tutkimuksen tuloksena todetaan, että monet vanhemmat kamppailevat lapsensa sukupuoli-identiteetin hyväksymisessä, vaikka ovatkin hakeutuneet tuen ja hoidon piiriin. Matka hyväksymiseen rakentuu neljälle tukipilarille: 1) tiedon hankkiminen sukupuolen moninaisuudesta ja siitä, miten perheen tuki on ratkaisevan tärkeää lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, 2) itselleen ajan antaminen uuden todellisuuden hyväksymiseen ja siihen sopeutumiseen, 3) tuen saaminen muilta vanhemmilta ja 4) tuen saaminen ammattilaisilta.

Sopivan klinikan löytäminen oli vanhemmille helppoa ja he kokivat klinikan auttavan heitä, vaikkakin useat toivoivat nopeampaa hoitoon pääsyä. Mielenterveyden hoitaminen sen sijaan sekä lapsen että vanhemman osalta ei toteudu klinikoilla, joilla sukupuoleltaan moninaiset perheet hoitoa saavat, ja tähän toivottiin muutosta. Moni oli hakenut tällaista tukea muualta. Vanhempien tuen tarve voi näkyä heidän lastensa hyvinvoinnissa negatiivisesti, mikäli sitä ei hoideta.

Tutkimukseen liittyy joitakin rajoitteita, jotka täytyy huomioida sen tulkinnassa. Kaikki vanhemmat olivat valkoihoisia ja hakeutuneet klinikoille, joissa lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tuetaan. Se ei siis esimerkiksi kuvaa muidenlaisten klinikoiden asiakkaita, muista taustoista tulevien kuin valkoihoisten vanhempien reaktioita, eikä niitä jotka eivät ole hakeutuneet hoitoon, tai niitä jotka eivät halua osallistua tutkimuksiin. Tutkimuksen otos ei ole kovin suuri, joten se ei tuottanut tilastollisesti luotettavaa tietoa.

Tutkimus kuitenkin lisää tietoa siitä, että vanhemmat kaipaavat tukea itselleen, jotta voivat tukea lastaan. Lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tukevat klinikat voisivat tarjota tällaista tukea vanhemmille, mutta ehkä parhaiten tällainen tuki muodostuisi klinikoiden, paikallisten terveyskeskusten ja vertaistukiyhdistysten yhteistyönä.


sunnuntai 1. joulukuuta 2019

Translapsen käsite

Translapsi on ristiriitainen käsite. Toisaalla sanotaan, että sellaista käsitettä ei voi ollakaan, koska lapsi ei voi olla trans, vedoten siihen, että 80% sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista "kasvaa ulos siitä" viimeistään murrosiässä. (Vaikka väite ei pidäkään paikkaansa.) Toisaalla termiä käytetään lapsista, joilla on sukupuolidysforiaa. 

Löysin Twitterin kautta blogin nimeltään "On the Science of Changing Sex". Sitä kirjoittaa 70-luvulla transitioitunut amerikkalainen transnainen Kay Brown (nimimerkki), joka kuvaa itseään transaktivistiksi. Blogista löytyy valtava määrä tekstejä 10 vuoden ajalta. Kayn esittämät määritelmät poikkeavat jonkin verran suomalaisesta tavasta määritellä sukupuolen moninaisuutta. On ollut kiinnostavaa kahlata läpi hänen laajoja artikkeleitaan, joista olen lukenut vasta pienen osan.

Yksi niistä asioista, jonka puolesta Kay kirjoittaa, ovat translapset. Hän on kirjoittanut mm. otsikolla "Neuvoja translasten vanhemmille", jossa hän määrittelee, ketkä ovat translapsia. Kay toteaa, että lapsen transsukupuolisuus varmistuu murrosiässä. Sitä ennen lapsesta ei voi sanoa, onko hän trans, vai tuleeko hänestä esimerkiksi homoseksuaali. Vain 30% translapsista osoittaa sukupuolidysforian merkkejä leikki-iässä, mutta murrosikään mennessä lukema nousee sataan prosenttiin.

Kay määrittelee myös, että on olemassa kahdenlaista transsukupuolisuutta: autogynefiliaa, joka ilmenee male-to-female transitiona aikuisena, sekä lapsuudesta alkanut sukupuolidysforia, joka useimmiten johtaa transitioitumiseen alle 25-vuotiaana. Autogynefiilit eivät hänen mukaansa ole koskaan olleet translapsia. (En usko, että tämä pitää paikkansa.)

Sivustonsa UKK-osiossa Kay vastaa mm. kysymykseen: "Miksi translasten määrä kasvaa?" Kayn mukaan translasten määrä ei ole kasvanut, he vain ovat näkyvämpiä nyt kuin aiemmin. Ennen 1970-lukua sosiaaliset transitiot tapahtuivat salassa, koska lainsäädäntö ei tuntenut translasten käsitettä, eikä transitiolle ollut olemassa sosiaalisesti eikä laillisesti hyväksyttyä mallia. Transsukupuolisuus oli monessa maassa ja USAn osavaltiossa rikos, ja ainoa laillisesti hyväksytty hoitomuoto oli eheytysterapia. Kay myös vihjaa, että monet transnaiset ovat menneinä vuosikymmeninä joutuneet turvautumaan seksityöhön ja kuolleet AIDSiin, vääristäen tilastoja kun tarkastellaan transihmisten määrää nykyään.

Kay tekee selvän eron translasten ja "tucute"- ja "transtender"-lasten välille, väittäen, että jälkimmäiset eivät ole translapsia, vaan lähinnä transilmiön ihailijoita, joista kasvaa tavanomaisia aikuisia.

"Voiko terapia parantaa translapsen?" -kysymykseen Kay vastaa, että ei voi. Monet terapeutit väittävät parantaneensa translapsia, mutta Kayn mukaan kyse on siitä, että nämä lapset eivät olleet translapsia, vaan edustivat niitä 80 %, jotka "kasvavat ulos siitä". Jotkut näistä "parantuneista" ovat yksinkertaisesti valehdelleet terapeutille päästäkseen eroon heistä.

----------

Suomessa translapsi-käsitettä käytetään vältellen. Se on ehkä ihan hyvä linjaus, koska termi aiheuttaa väärinkäsityksiä. Etenkin transihmisyyteen kielteisesti suhtautuvat mielellään ymmärtävät termin väärin: sellaisessa merkityksessä, että lapsen leimaaminen translapseksi tekee hänestä potentiaalisen detransitioitujan, koska lapsi "pakotetaan" hoitoihin. Tämä ei tietenkään ole kenenkään tarkoitus. Translapsi-termi on lyhyt ja siksi kätevä, ja siksi se on myös Translasten ja -nuorten perheet ry:n nimessä. Miltä kuulostaisi "Sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevien lasten ja nuorten perheet ry"? Aika hankala. Translapsi-termiä tulisi käyttää lähinnä sen kätevyyden vuoksi sellaisissa konteksteissa, joissa termin käyttö ymmärretään oikein.

Lainaus Vihreä Tuuma -verkkolehdestä:
"Lääketieteessä transsukupuolisuudesta aletaan tavallisesti puhua vasta murrosiässä, mahdollisten hoitojen tullessa ajankohtaiseksi. Trans- ja muunsukupuolisuus ei kuitenkaan kosketa vain aikuisia: Suomessa on lukuisia translapsia, joiden asemaa lainsäädäntö ei tunnista. Termillä translapsi viitataan lapseen, joka ilmaisee sukupuoltaan tavallisista sukupuolinormeista poikkeavasti ja tuo pitkäjänteisesti ilmi, ettei juridinen sukupuoli vastaa hänen identiteettiään."

Minä ymmärrän ja käytän termiä hieman eri tavalla kuin Kay Brown, ja enemmän yllä kuvatun suomalaisen käytännön mukaisesti. Translapsi on lapsi, joka kokee sukupuolidysforiaa. Pelkkä toisen sukupuolen kiinnostuksen kohteiden omaksuminen tai sukupuolelle epätyypilliset leikit ja vaatteet eivät mielestäni ole vielä osoitus sukupuolidysforiasta, varsinkaan, jos ne ovat suhteellisen nopeasti ohimenevä vaihe. Ne ovat sukupuolelle epätyypillistä käyttäytymistä. Dysforia tarkoittaa syvää sisäistä ristiriitaa. Se aiheuttaa lapselle hyvin voimakasta pahaa oloa ja kelpaamattomuuden tunteita.

Murrosiässä kehodysforia pahenee. Moni aihetta huonommin tunteva sekoittaa kehodysforian kehodysmorfiaan, joka on tyytymättömyyttä omaan kehoon. Luulisin, että suurin osa murrosikäisistä kokee jonkin asteista kehodysmorfiaa. Minä ainakin koin. Tästä sekaannuksesta varmaan johtuu, että moni vertaa kehodysforiaa anoreksiaan, joka on äärimmäinen esimerkki dysmorfiasta. Terveyskirjaston artikkelista voi lukea lisää.

Yle uutisoi eilen sateenkaarinuorten kokemasta väkivallasta. Kuten artikkelissa todetaan, asenteiden muokkaus on epäonnistunut. Lisäksi, kuten Julmis toteaa Twitterissä, lasten ja nuorten parissa työskentelee ihmisiä, jotka aktiivisesti tuottavat ja jakavat sateenkaarivähemmistöjä lietsovaa vihaa tukevia materiaaleja, ja kiusaamisesta ja syrjinnästä ei ole riittävästi seuraamuksia.

Tässä tilanteessa aiheesta puhuminen on entistä tärkeämpää, ja samalle kartalle pääseminen termien suhteen niin ikään.