Transsukupuolisuus tuoreessa psykiatrian oppikirjassa

Lainasin kirjastosta Duodecimin tänä vuonna ilmestyneen painoksen Psykiatria -kirjasta. Se on reilu 1000-sivuinen usean kirjoittajan kirjoittama suomalainen oppikirja. Olen aika pettynyt siihen, miten vähän kirjassa on tietoa transsukupuolisuudesta, ja erityisen pettynyt siihen, miten alaikäisten osio on kirjoitettu. Transsukupuolisuus mainitaan kirjassa kolmessa kohdassa: Luvussa yksi, Potilaan tutkiminen ja diagnostiikka, alaotsikossa Mielenterveyden häiriöiden diagnostiikka ja luokittelu (!), luvussa kaksi Mielenterveyden häiriöt (!) alaotsikossa Seksuaaliset häiriöt, seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti, sekä luvussa 3 Psykiatrian erikoisalueita alaotsikossa Nuorisopsykiatria. Yhteensä näiden tekstiosuuksien pituus on 5-6 sivua.

Ensimmäisessä luvussa kirjoitetaan mm. näin:

"Suomalaisessa tautiluokituksessa (ICD-10) sukupuoli-identiteetin perusmuoto on transsukupuolisuus (F64.0). Kun WHO hyväksyi ICD-11:n vuonna 2019, se muutti gender identity disorder -diagnoosin gender incongruence -nimikkeeksi ja siirsi sen tautiluokituksen uuteen seksuaaliterveys -lukuun. Tämä tarkoittaa myös sitä, että transsukupuolista identiteettiä ei pidetä ICD-11:ssä mielenterveyden häiriönä. Diagnostinen ohjaus linjaa selkeästi, etteivät sukupuolen erilaiset ilmenemismuodot sinällään ole riittävä ehto diagnoosille. Voimakas epäsuhta koetun sukupuolen ja olemassa olevien fyysisten piirreominaisuuksien välillä johtaa eriasteisiin toiveisiin päästä eroon näistä ominaisuuksista, saada vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksia, olla valitsemaansa sukupuolta tai ainakin tulla kohdelluksi sellaisena. DSM-5:n ohjeistus edellyttää diagnosoinnin perustaksi, että tilaan liittyy kliinisesti merkitsevää kärsimystä ja toimintakyvyn heikentymistä."

Toisesta luvusta:

"Epätyypillinen sukupuoli-identiteetti ei ole kliininen ongelma eikä psykiatrinen diagnoosi, ellei kehon ja identiteetin yhteensopimattomuuteen liity subjektiivista kärsimystä. Henkilöllä voi olla myös muita sukupuoli-identiteetin kokemisen ulottuvuuksia kuin pelkkä mies-nais-jaottelun. Myös toiveet somaattisen hoidon suhteen voivat vaihdella tai puuttua kokonaan."

Olen samaan aikaan lukenut myös Julia Seranon kirjaa "Whipping girl", jota kuvataan avainteokseksi transsukupuolisuuden ymmärtämisessä. Näitä kahta kirjaa rinnakkain lukiessa huomaan todeksi sen, mistä Juliakin kirjassaan kertoo: cis-sukupuoliset "asiantuntijat" eivät vieläkään ymmärrä transsukupuolisuutta, vaikka länsimaisessa lääketieteessä aihetta on tutkittu jo yli sata vuotta. 

Kunhan saan "Whipping girl":n luettua loppuun, kirjoitan ajatuksiani siitä. Se on hyvin vaikuttava kirja.

----------

Kuinka ollakaan, Vauvan keskusteluketjussa kysellään taas "mielenkiintoisia" kysymyksiä, joihin  parhaillaan lukemani kirjat saattaisivat vastata. Näin siellä kysytään:

- Jos kyseessä ei ole mielenterveysongelma, miksi uhkaillaan, että lapset ja aikuiset riistävät henkensä jos eivät saa hoitoja ja vaihtaa papereita? Jos joku vertaa esim. halvaantuneiden tai syövän hoitoon, ne ovat fyysisiä, testattavissa olevia tiloja.
- Jos identiteetti on synnynnäinen, miksi se voi vaihdella ja vaatii ulkoista validaatiota?
- Miksi esim. nenään tai jalkoihin kohdistuva dysmorfia on häiriö, jota hoidetaan keskusteluterapialla, mutta sukupuolipiirteisiin kohdistuva dysmorfia ei ole?
- Jos taas transsukupuolisuus ja dysforia eivät ole sama asia eikä ensimmäinen edellytä jälkimmäistä, mitä transius silloin tarkoittaa, mistä sen tunnistaa ja mitä eroa on transilla ja cisillä?
- Mitä tarkoittaa tuntea itsensä mieheksi tai naiseksi? Jos vastaus on "tietoisuus mieheydestä tai naiseudesta", mihin tietoisuus perustuu ellei kehoon?
- Mitä eroa on sukupuoliroolien moninaisuudella ja sukupuolen moninaisuudesta?

Ensimmäinen kysymys tekee olettamuksen, että mieleltään terve ihminen ei uhkaile itsemurhalla. Näin voi varmaankin todeta ihan perustellusti. Mutta transsukupuolisuus ei ole mielenterveysongelma, kuten yllä siteerattu "Psykiatria" -kirjakin toteaa. Sukupuoli-identiteetin ja kehon välinen ristiriita aiheuttaa kärsimystä, joka voi johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin. Vähemmistöstressi on olemassa oleva ilmiö, joka aiheuttaa todistetusti sairastavuuden nousua, ahdistusta ja itsetuhoisuutta. Vähemmistöstressi ei ole pelkästään transihmisten vaan myös seksuaalivähemmistöjen keskuudessa tunnistettu ilmiö. Esimerkiksi tästä tuoreesta tutkimuksesta voi lukea lisää, ote alla:

"Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (HLBTIQ-ihmiset) altistuvat ylimääräiselle krooniselle stressille vähemmistöasemansa takia. Stressiä lisäävät sekä syrjinnän kokemukset että niiden aiheuttama pelko, häpeä ja salaaminen. Vähemmistöstressi ei ainoastaan lisää mielenterveys- ja päihdeongelmien riskiä vaan on myös fyysisten sairauksien riskitekijä. Erityinen riski on itsetuhoisuus."

Toinen kysymys ei ota huomioon, että vaikka jokin ominaisuus voi olla synnynnäinen, sen tiedostaminen ei sitä ole. Identiteetti kehittyy koko ihmisen eliniän ajan ja sen osat voivat muuttua, kun ihminen kehittyy ja tiedostaa minuutensa puolia. Kaikkia identiteetin osia ei tiedosta itsessään heti lapsuudessa tai nuoruudessa, vaan ne muokkautuvat vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Transsukupuolisuuden syitä on useita, eikä kaiken kattavaa teoriaa sen "syistä" ole olemassa. Synnynnäinen identiteetti on yksi teoria, jolle on löytynyt joitakin hajanaisia todisteita genetiikassa ja neurologiassa.

"Vaatii ulkoista validaatiota" on tyypillinen sukupuolikriittisten käyttämä kuvailu sille, että heidän mielestään transsukupuoliset ovat sitä sukupuolta, jota heidän kehonsa oli syntymän hetkellä, ja transsukupuolisen kohteleminen sukupuoli-identiteetin mukaisesti on valehtelua. Tämä näkökanta tekee olettamuksen, että kaikista transsukupuolisista näkee heti päälle päin, että he ovat transsukupuolisia. Tämä ei tietenkään ole totta, vaikka monen sukupuolikriittisen mielestä on. Ja vaikka he myöntäisivät, että ns. läpimeneviä transsukupuolisia on, ei-läpimenevät transsukupuoliset oikeuttavat heidän mielestään tämän näkökannan.

Kuten Psykiatria -kirjassa todetaan, transsukupuolisuuden ytimessä on tarve/toive elää ja tulla kohdatuksi eri sukupuolen edustajana, kuin mihin on syntymässä määritetty. Jos tätä tarvetta/toivetta ei ihmisellä ole, hän ei liene transsukupuolinen. (Käytän tässä kohtaa mieluummin sanaa tarve kuin kirjassa esitettyä sanaa toive, koska mielestäni se kuvaa tilannetta paremmin.)

Kolmas kysymys rinnastaa transsukupuolisuuden dysmorfiseen ruumiinkuvahäiriöön. Psykiatria -kirja kuvaa dysmorfiaa mm. näin: 

"Dysmorfisessa ruumiinkuvahäiriössä potilaalla on jatkuva huoli oletetusta epämuotoisuudestaan, mikä aiheuttaa hänelle ahdistuneisuutta ja toimintakyvyn heikentymistä sekä hakeutumisen terveydenhuoltoon."

"Potilas on tyytymätön omaan kehoonsa tai tiettyyn osaan kehosta, jonka hän kokee vialliseksi, epämuodostuneeksi, vastenmieliseksi tai rumaksi, vaikka toisten mielestä hänen kehonsa on täysin normaali tai vain lievästi poikkeava. Tyypillisesti tyytymättömyys kohdistuu kasvoihin, mutta se voi kohdistua myös mihin tahansa ruumiinosaan ja tyytymättömyyden kohde voi myös vaihtaa paikkaa."

"Tavallista on, että henkilöt hakeutuvat tarpeettomiin kirurgisiin toimenpiteisiin, hammaslääkärille, ihotautilääkärille ja ihonhoitoihin. Tyypillistä on, että toimenpiteeseen hakeutuessaan heillä on ennakkoon vahva käsitys siitä, miten se tulisi tehdä. Monet ovat välittömästi tyytymättömiä toimenpiteiden jälkeen tai korjaus auttaa heitä vain lyhytaikaisesti, minkä vuoksi he hakeutuvat uusiin toimenpiteisiin usein edellisiä moittien."

Ymmärrän, miksi moni rinnastaa transsukupuolisuuden ja dysmorfisen ruumiinkuvahäiriön, onhan niissä jonkin verran samankaltaisia piirteitä. Mutta erojakin on: transsukupuolisen tyytymättömyys ei kohdistu yksittäiseen ruumiinosaan, vaan sukupuolittuneisiin piirteisiin ja sukupuolessa kohdatuksi tulemiseen, lisäksi suurin osa transihmisistä on tyytyväisiä hoitotoimenpiteisiinsä. Dysmorfisen ruumiinkuvahäiriön taustalla voi olla traumaattisia kokemuksia ja tiettyjä luonteenpiirteitä, joita transsukupuolisuuden taustalla ei yhtä selkeästi ole.

Neljäs kysymys ihmettelee, miten cissukupuolisuus eroaa transsukupuolisuudesta, jos transsukupuolisuus ei edellytä dysforiaa. Tähänhän Psykiatria -kirja jo tarjosi vastauksen: mikäli sukupuoli-identiteetin ja kehon välinen yhteensopimattomuus aiheuttaa kärsimystä ja toimintakyvyn heikentymistä, se vaatii hoitoa. Cissukupuolisella ei ole sukupuoli-identiteetin ja kehon välistä ristiriitaa, eikä siten myöskään siitä johtuvaa kärsimystä ja toimintakyvyn heikentymistä. Mikäli transsukupuolisella oleva kehon ja identiteetin välinen ristiriita ei aiheuta kärsimystä, myöskään sen hoitaminen ei ole tarpeen.

Viidenteen kysymykseen Julia Seranon kirja "Whipping girl" tarjoaa yhdenlaisen vastauksen. Julia Serano käyttää termiä "subconscious sex" eli "alitajuinen sukupuoli" kuvatessaan sukupuoli-identiteettiään. Palaan tähän teemaan, kun saan luettua kirjan loppuun. Itse vastaisin tähän, että cissukupuolinen kokee sukupuolensa eri tavalla kuin transsukupuolinen. Cissukupuolisella keho määrittää sukupuolen, transsukupuolisella ei määritä. Tämä voi tietenkin tuntua käsittämättömältä cissukupuolisen mielestä, varsinkin, kun olemme kaiken ikämme oppineet, että suvunjatkaminen vaatii kaksi sukupuolta, ja sukuelimet / sukusolut määrittävät nämä kaksi sukupuolta.

Viimeinen kysymys pohtii sukupuoliroolien moninaisuuden ja sukupuolen moninaisuuden eroa. Mikäli kysyjä torjuu sukupuolen moninaisuuden selittävän teorian siitä, että sukupuoli ei ole selkeän binääri vaan erilaisista ominaisuuksista koostuva jatkumo, tähän kysymykseen olemassa olevaa vastaustakaan hän ei hyväksy. Sukupuoliroolit ovat sosiaalisia odotuksia eri sukupuolille, joita voi tietoisesti rikkoa, jolloin ne ovat moninaisempia kuin binäärinen mies-nais-jaottelu. Sukupuolen moninaisuus puolestaan koostuu osista kuten esim. juridisesta sukupuolesta, kehollisen sukupuolen osista (hormonit, kromosomit, kehon piirteet) ja sosiaalisista ulottuvuuksista (joihin mm. sukupuoliroolit kuuluvat). Moninaisuus tarkoittaa sitä, että jokaisella on yksilöllinen yhdistelmä näitä osia. Kaikilla nämä osat eivät ole selkeästi laitettavissa binäärin jaon jompaan kumpaan kategoriaan, vaan ovat sekoitus niitä. Lisäksi jokaisen kokemus omasta sukupuolestaan (eli sukupuoli-identiteetti) on yksilöllinen - suurimmalle osalle keho määrittää sukupuolen, eivätkä mahdolliset muut tästä poikkeavat sukupuolen osat muuta sitä.

Mikroaggressiot ja vähemmistöstressi

Osana Setan etä-edaria osallistuin viime viikolla lyhyeen koulutukseen aiheesta mikroaggressiot. Termi oli minulle etäisesti tuttu, puolihuolimattomasti jostain uutisesta ja artikkelista luettu. Minulla oli ennalta käsitys, että se liittyy jotenkin ihmisten omaksumiin ennakkoluuloihin ja oletuksiin ihmisryhmistä, ja erityisesti rasismiin. Esimerkkinä tuli mieleen Marimekon ex-toimitusjohtaja Mika Ihamuotilan hyvää tarkoittava twiitti, jossa hän kertoi keskustelleensa taksikuskin kanssa siitä, mistä tämä on kotoisin.

Koulutuksessa termi mikroaggressio määriteltiin seuraavasti: loukkaavia kommentteja, tekoja tai eleitä, jotka kohdistuvat eri vähemmistöihin tai niiden edustajiin, ja jotka ovat usein niin hienovaraisia ja tulkinnanvaraisia, että niitä on hankala tulkita ja nimetä syrjinnäksi. Mikroaggressiot jaettiin koulutuksessa lähteenä käytetyn kirjan* perusteella kolmeen tyyppiin: mikrohyökkäyksiin, mikroloukkauksiin ja mikromitätöinteihin. 

*Derald Wing Sue: Microaggressions in Everyday Life, 2010.

Pohdimme näistä kaikista esimerkkejä, ja mietimme, miksi mikrohyökkäykset määritellään mikroaggressioiksi, koska ne ovat tarkoituksellisia loukkaavia tekoja, kuten tahallista väärinsukupuolittamista, solvauksia, tai avoimesti vähemmistöön kuuluvan ihmisen siirtäminen pois asiakaspalvelusta. Näissä ei ole mitään "mikroa". Totesimme, että ehkä 10+ vuotta sitten syrjintää ei tunnistettu vielä niin tarkasti kuin nykyään, ja tällaiset täysin selvästi syrjivät ja loukkaavat teot luettiin vielä mikroaggressioiksi, koska ne eivät ole fyysistä väkivaltaa.

Mikroloukkaukset ovat kommentteja tai toimintoja, jotka halventavat tai nöyryyttävät vähemmistöjen edustajia. Usein tällainen loukkaus perustuu stereotyyppiseen ja loukkaavaan kuvaan vähemmistöistä, joiden joukosta puhuja nostaa kohteen pois. Tällainen loukkaus on tarkoitettu hyväntahtoiseksi. Esimerkiksi "En olisi ikinä uskonut, että olet trans. Sinähän olet ihan normaali" on mikroloukkaus. Näin sanova olettaa, että transihmiset eivät yleisesti ottaen ole normaaleja.

Mikromitätöinnit ovat esimerkiksi huomiotta jättämistä ja henkilön todellisuuden ja tunteiden kieltämistä. Tavoitteena voi olla yhdenvertaisuus, mutta ei tunnisteta tai tunnusteta olemassa olevia eroavaisuuksia ja omia etuoikeuksia suhteessa toiseen. Esimerkiksi "älä kysy, älä kerro" -vaatimus on mikromitätöintiä. "Meidän työpaikalla kaikki ovat samanlaisia ja syrjintää ei tapahdu" on silmien ummistamista ja syrjinnän kokemusten mitätöintiä, mikäli toteamus annetaan ylhäältä päin kuulematta alaisia lainkaan. Myös esimerkiksi kommentti transnuoresta "On kauheata, että nuori ei pysty hyväksymään itseään" on mikromitätöintiä, koska sen sanoja ei tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa cis-sukupuolisena, jonka ei tarvitse kyseenalaistaa kehonsa ja sukupuoli-identiteettinsä yhteensopivuutta, ja se mitätöi transnuoren oman kokemuksen siitä, että hän nimenomaan on hyväksynyt itsensä.

Mikroaggressioita voi olla vaikeaa tunnistaa ja erityisen vaikea niihin on puuttua, jos ne on kuitenkin hyväntahtoiseksi tarkoitettuja. Alussa esittämäni esimerkki Mika Ihamuotilasta on hyvä: hyvää tarkoittava twiitti maahanmuuttajataksikuskille jutustelusta toi esiin Ihamuotilan mikroaggression ja sen vaikutukset, kun mikroaggressio tuotiin näkyväksi. Ihamuotila oletti taksikuskin ulkonäön perusteella, että hän ei ole syntynyt Suomessa, joten hän hyväntahtoisesti kysyi, mistä kuski on kotoisin. Kuski kertoi mielellään. Ihamuotila totesi, että hän arvostaa Suomeen töihin tulleita maahanmuuttajia ja kannusti kaikkia juttelemaan heille, vaikkapa kysymällä, mistä he ovat kotoisin. Tässä tapahtui se mikroaggressio, että Ihamuotila nosti taksikuskin pois "Suomeen loisimaan tulleiden maahanmuuttajien" joukosta. Tämä kerrottiin Ihamuotilalle, ja hän ymmärsi, mistä oli kyse, ja kiitti kaksoisviestinsä purkamisesta.

Koulutuksen päätteeksi esitettiin muutamia keinoja, joilla mikroaggressioiden haittoja voidaan vähentää. Näitä ovat käsitteen ja ilmiön tiedostaminen ja tunnistaminen, niiden sisältämän kaksoisviestin purkaminen ja esiin tuominen, sekä niiden esiin nostamien tunteiden tunnistaminen ja salliminen. Huomatessaan mikroaggression, siitä voi ystävällisesti sanoa, tai vaikka kysyä perusteluja, miksi ihminen sanoi niin kuin sanoi. Perustellessaan ihminen voi ymmärtää toimineensa väärin. On tärkeää myös mikroaggression kohteeksi joutuessaan tunnistaa sen aiheuttamia tunteita ja sallia ne itselleen, etteivät ne jää alitajuntaan kalvamaan ja aiheuttamaan itsesyytöksiä. 

Minua harmitti, että koulutukselle varattu aika oli niin lyhyt, että emme päässeet aiheeseen kovin syvälle. Aloin etsiä aiheesta lisää tietoa. Muualla esitettyjä mikroaggression määritelmiä:

• Wikisanakirja: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan.
• Wikipedia: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan, ja joka vahvistaa tätä ryhmää kohti tunnettuja stereotypioita. Termin kehitti psykiatri Chester M. Pierce vuonna 1970. Professori Ann Phoenixin mukaan mikroaggressiosta on tullut sallitumpaa ja näkyvämpää syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen.
• Liberalismi.net/wiki: mikroaggressio tai mikrohaittaaminen tarkoittaa marginalisoidun ryhmän aseman vähittäistä heikentämistä. Ihmiset tekevät sitä tyypillisesti tahattomasti ja huomaamattaan, myös marginalisoidun ryhmän puolustajat ja jäsenet itse. Psykologi Derald Wing Sue määrittelee mikroaggression "lyhyeksi arkiseksi viestimiseksi, joka lähettää yksilöille vähätteleviä viestejä näiden ryhmäjäsenyyden perusteella". Suen mukaan mikroaggression tekee yleensä hyvää tarkoittava ihminen tiedostamattaan. Ne ovat eri asia kuin avoin suvaitsemattomuus, koska tekijä usein ei tarkoita pahaa eikä tiedä aiheuttavansa haittaa.

Yle julkaisi ihan hiljattain artikkelin otsikolla "Mistä sä oot kotoisin? Viisi rasistista mokaa, joilla sinäkin ehkä syrjit, vaikka tarkoitat hyvää". Artikkelissa annetaan konkreettisia esimerkkejä tilanteista, joissa on havaittavissa mikroaggressioita, ja tuodaan esiin, miksi ne ovat haitallisia, sekä miten niiden haittoja voitaisiin vähentää. Sama asenne oli koulutuksessa, johon osallistuin. Lyhyesti todettuna mikroaggressiot ovat arkisissa tilanteissa toistuessaan yksilölle kuormittavia ja aiheuttavat sisäistettyä itsesyrjintää. Mikroaggressiot vahvistavat haitallisia stereotypioita ja voivat johtaa vakavampiin tekoihin. 

Liberalismiwiki-sivustolla on pitkästikin esitetty käsitteen sisältöä ja sellaisia puolia, joita koulutuksessa ei ehditty käsitellä -  ongelmallisuutta, epätieteellisyyttä ja vaikutuksia. Siellä sanotaan mm. näin:

"Termiä on arvosteltu epätieteelliseksi ja sanaa "aggressio" väärinkäytetyksi. "Mikrohaittaaminen" voisi olla kuvaavampi termi. Mikroaggressio on marxilaisen kriittisen koulukunnan teoria, joka on alkanut valtavirtaistua vasemmalla.

Esimerkiksi aasialais-amerikkalaiselta saatetaan kysyä tämän kotimaata tai ajatella, että tämä on varmaan hyvä matematiikassa, näin vahvistaen stereotypioita. Mies saattaa avata naiselle oven, mistä voi tulla käsitys, että nainen olisi heikompi.

Monet psykologit ja muut tietokirjailijat, kuten Bradley Campbell, Heather Mac Donald, Amitai Etzioni, Jonathan Haidt, Greg Lukianoff, Jason Manning, Ralph Nader ja Christina Hoff Sommers ovat sanoneet, että käsite "mikroaggressio" ei ole tieteellisesti riittävän perusteltu tai että se voi olla haitallinen yksilöille ja yhteiskunnalle. Mikroaggressioihin viittaaminen on myös yhdistetty uhriutumiskulttuuriin.

Ehkä paras olisi, jos mikrohaittaaminen tiedostettaisiin mutta käsitettä ei venytettäisi liikaa, ongelman haitat pyrittäisiin minimoimaan eikä eskaloimaan, ja virheellisestä marxilaisesta mikroaggressioteoriasta luovuttaisiin. On myös tahallista mikrohaittaamista.

Poliittinen korrektius on presidentti Barack Obaman mukaan mennyt liian pitkälle, kun yliopistoihin ei haluta konservatiivisia puhujia, toista puolta ei kuunnella tai ei haluta lukea naisia tai afrikkalais-amerikkalaisia halventavia kirjoja. Puhujia ei pidä vaientaa, vaan heidän kanssaan tulee voida keskustella. Vaientaminen sanomalla: "Et voi tulla, koska olen liian herkkä kuulemaan, mitä sinulla on sanottavana" estää oppimisen. Vox-lehden mukaan Obama viittasi myös sisältövaroituksiin (trigger warning)."

Humanistisen ammattikorkeakoulun blogissa yliopettaja Arto Lindholm ruotii uhriutumiskulttuuria, jonka osana mikroaggressiot voidaan nähdä. Hän kuvailee ensin uhriutumiskulttuurin uutena ilmiönä, joka on syrjäyttämässä vanhoja, seuraavasti:

"Campbellin ja Manningin (2018, 20–27) mukaan uhriutumisen kulttuuri on syrjäyttämässä kunnia- ja arvokkuuskulttuurit. Kunniakulttuurissa tärkeintä on ihmisen maine, jota tulee puolustaa tarvittaessa väkivalloin.  Erityisesti miehen on vastattava loukkauksiin aggressiivisesti.  Arvokkuuskulttuuri on kuitenkin syrjäyttänyt kunniakulttuurin länsimaissa.  Arvokkuuden ydin on, että se on olemassa muista riippumatta eikä vaadi toisten ihmisten jatkuvaa hyväksyntää.  Arvokkuuskulttuurissa solvausyritykset sivuutetaan olankohauksella ja ylemmyydentunteella. Vanhemmat opettavat lapsilleen itsehillintää, ja ihmiset välttelevät tahatontakin toisen loukkaamista.

Uhriutumisen kulttuuri hylkää arvokkuuskulttuurille ominaisen loukkausten huomioitta jättämisen – pikemminkin se rohkaisee ihmisiä ryhtymään toimiin loukkauksia vastaan. Tässä mielessä uhriutumisen kulttuuri muistuttaa kunniakulttuuria. Iso ero on kuitenkin siinä, että kunniakulttuurissa ei anota apua toisilta eikä varsinkaan julkisuuden keinoin.  Uhriutumisen kulttuurissa sen sijaan jopa liioitellaan omaa uhrin asemaa kolmannen osapuolen sympatian ja tuen saavuttamiseksi. Uhriutujan moraalinen ylemmyys kumpuaa alhaalta ylöspäin, sorretusta kohti sortajaa. Kunniakulttuurissa tähdennetään omaa voimaa ja terveyttä, kun taas uhriutumisen kulttuuri kannustaa korostamaan omaa epäedullista asemaa ja marginalisoitumista."

Lindholm kuvailee sen jälkeen uhriutumiskulttuurin erilaisia ilmenemismuotoja, kuten maalittamista, mikroaggressioita, sisältövaroituksia ja turvallisia tiloja, ja lopettaa ansiokkaan blogikirjoituksensa korkeakoulujen asemaan ilmiön tunnistamisessa ja kitkemisessä, omiin pohdintoihinsa sekä kritiikkiin. Otteita lopusta:

"Uusi moraalikoodi on puhdistanut yhteiskuntaa monin tavoin. Ilman uhriutumisen kulttuurin läpimurtoa tuskin olisi noussut esimerkiksi metoo-liikettä tai sen vanhoja rakenteita uudistavaa vaikutusta.  Kaltoin kohdellut ja kiusatut vähemmistöt ovat tuskin koskaan saaneet ääntään niin hyvin kuuluviin kuin nyt, mikä on kulttuurievoluutiossa iso askel eteenpäin. Uhrien kokemusten esiin nostaminen ja kuunteleminen ovat tasa-arvotyön ydintä.

Sen sijaan maalittamiseen liittyvät ilmiöt ovat arvomaailmassani yksiselitteisesti vastenmielisiä riippumatta siitä, mitä asioita maalittamisella ajetaan. En näe mitään ylevää isojen joukkojen kokoamisessa yhden nujertamiseksi – lähinnä se nostaa pintaan omat kokemukseni koulukiusaamisesta."

"On kuitenkin kysyttävä, onko uhriutumisen kulttuurin käsite itsessään kriittinen vähemmistöjä kohtaan? Uhriutuminen sisältää osin negatiivisen konnotaation, ja jopa itse käsitettä on väitetty mikroaggressioksi. Olisivathan Campbell ja Manning voineet nimetä uuden ilmiöin vaikkapa oikeudenmukaisuuskulttuuriksi, joka olisi herättänyt positiivisen konnotaation. Lisäksi voidaan kysyä, onko uhriutumisessa loppujen lopuksi mitään uutta – eivätkö ihmiset ”aina” ole käyttäneet uhriutumista yhtenä strategianaan? Esimerkiksi työläiset ovat olleet kapitalismin uhreja ja 1960-luvun uudet liikkeet korostivat olevansa ”systeemin uhreja”.

Uhriutumisen sijasta olisi mahdollista puhua Kristiina Brunilan ja hänen työtovereittensa (2019) tapaan haavoittuvuuden eetoksesta, jolla tekijät tarkoittavat ajallemme ominaista psykoemotionaalisia ongelmia korostavaa mentaliteettia. Kuvattiinpa moraalikoodin muutosta millä käsitteellä tahansa, mielestäni on selvää, että muutos on tapahtunut eikä kukaan ole immuuni uudelle koodille."

Näiden tekstien perusteella ymmärrän nyt hieman paremmin sitä keskustelukulttuuria, jossa erityisesti poliittinen oikeisto kritisoi poliittisen vasemmiston käyttämää inklusiivista kieltä ja retoriikkaa. Tämä asenneilmapiiri valuu myös ei-poliittiseen keskusteluun. Oikeistomieliset näkevät inklusiivisuuden nimenomaan tällaisena yllä kuvattuna uhriutumiskulttuurina, joka uhkaa sananvapautta. Erityisesti tulee mieleen opposition laaja kritiikki, kun Ohisalo julisti hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantavan ajatuksen olevan intersektionaalinen feminismi. Kritiikin esittäjät elävät Lindholmin kuvailemassa kunnia- ja arvokkuuskulttuurissa, kun taas hallituksessa halutaan edistää uudenlaista ajattelua, joka tunnistaa yksilön yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat moninaiset taustatekijät ja syrjivät rakenteet. Toinen mieleen tuleva esimerkki on TERFien kritiikki inklusiivista kieltä kohtaan. Termit kuten "kohdulliset" tai "menstruoijat" nähdään uhkana sananvapaudelle ja naiseudelle, kun tosiasiassa niitä käytetään kuvaamaan ihmisryhmää tarkemmin kontekstissa. Kaikki naiset eivät ole kohdullisia tai menstruoi, ja kaikki kohdulliset tai menstruoivat eivät ole naisia, mutta näitä termejä ei pidäkään käyttää silloin, kun halutaan puhua nimenomaan naisista, vaan silloin, kun kohdulla tai menstruoimisella on merkitystä.

Päästäisiinkö uhriutumiskulttuuri-termistä eroon, jos esimerkkeinä käyttäisi vähemmän stigmatisoituja ryhmiä? Kun esimerkki on lähempänä omaa kokemusmaailmaa, sen ymmärrettävyys saattaa olla parempi. Mietitään vaikkapa perheellisiä ja perheettömiä. Oletpa kumpaa ryhmää tahansa, olosi saattaa olla epämukava ryhmässä, jossa edustat ainoana omaa ryhmääsi, ja ryhmän puheenaiheet ja näkökulmat ovat enemmistön dominoimat. "Ethän sinä tiedä tästä mitään, kun sinulla ei vielä ole lapsia" ja "Sinulla varmaan tulee kotona sanomista, jos osallistut meidän bileisiin" ovat toiseuttavia kommentteja, mikroaggressioita. Tilannekohtaisesti kannattaa varmaan harkita, haluaako tällaiseen toimintaan puuttua vai ei. Mielestäni se on hyödyllistä, jos kokee tilanteet itselleen raskaana, ja asiallisuus pystytään säilyttämään.

On pakko olla samaa mieltä myös liberalismiwikin ja Lindholmin kanssa siitä, että mikroaggressioiden tunnistamisella ja esiintuomisella voidaan mennä liian pitkällekin. Älkää ymmärtäkö väärin - minusta mikroaggressiot on syytä tunnistaa ja tuoda esiin, koska ne aiheuttavat vähemmistöille vähemmistöstressiä, joka on haitallista etenkin pitkään jatkuessaan. Uskoisin, että ylilyönneissä kyse on enimmäkseen kuitenkin siitä, että ilmiö on vielä suhteellisen uusi. Olemme vielä sellaisessa vaiheessa, jossa rajoja testataan ja koetellaan. Tasaantumisvaihe on vasta tulossa.

EDIT. 14.12.2021

Duodecimissä julkaistu artikkeli vähemmistöstressistä: Linkki

Keskity hyvään

Keskustelin viime viikolla asiantuntijan kanssa siitä, miten voisin taklata välillistä vähemmistöstressiä. En itse kuulu sukupuolivähemmistöön, mutta lapseni ja toimintani kautta vähemmistöstressi koskettaa minua välillisesti. 

Olen viime aikoina sukeltanut aika syvälle "terffien" maailmaan (esim. lue edellinen postaus) ja yrittänyt päästä heidän päänsä sisään. Jos ymmärtäisin, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat (eli että transihmisten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois ja transaktivismi on syöpää), voisin ehkä kumota blogissani heidän väitteitään ja saada lukijoita ymmärtämään, miten väärässä he ovat. Pikku hiljaa siinä kävi niin, että mitä enemmän luin heidän keskustelujaan, sitä huonommin aloin voida, vaikka ei siinä niin pitänyt käydä. Minunhan piti olla vahva ja jaksaa vastata ja selittää. Olinkin, kunnes en enää ollut. Kun mielialani alkoi olla selkeästi alakuloinen, keskittymiskyky kateissa ja uni katkonaista (katkonaisempaa kuin yleensä), tajusin että nyt on aika tehdä jotain.

Keskustelu asiantuntijan kanssa auttoi minua ymmärtämään, että myös sukupuolivähemmistöön kuuluvan läheinen voi kärsiä välillisesti vähemmistöstressistä. Seuraavat kappaleet ovat tiivistyksiä tekstistä, jonka asiantuntijalta sain, ja joka julkaistaan lähitulevaisuudessa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilla.

Vähemmistöstressi tarkoittaa pitkäkestoista stressiä, jota kokee, kun pelkää kohtaavansa ennakkoluuloja, syrjintää tai vihamielisyyttä. Lievimmillään voi pelätä esimerkiksi huomion herättämistä tai selitysvelvollisuutta, pahimmillaan hylätyksi tulemista, kiusaamista tai väkivaltaa. Vähemmistöstressiin voi liittyä sellaisia tunteita kuin turvattomuus, ahdistus, pelko, viha, turhautuminen tai suru. Se voi aiheuttaa kyynisyyttä ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaan, tai syyllisyyttä.

Vähemmistöstressi vaikuttaa paitsi mielialaan ja tunteisiin, myös kehoon. Verenpaine voi kohota, voi kärsiä lihasjännityksistä, ylivireystilasta ja unihäiriöistä. Näillä kaikilla voi olla sairastumisalttiutta nostava vaikutus, eli voi sairastua helpommin vaikkapa diabetekseen pitkäkestoisen vähemmistöstressin johdosta. Ei siis mikään pikku juttu!

Tunnistin itsessäni moniakin näistä oireista ja tunteista ja kehollisista reaktioista.

Omahoitona kannattaa huolehtia siitä, että pääsee päivittäin purkamaan stressiä fyysisesti; liikkumalla, venyttelemällä, rentoutumalla. Lisäksi kannattaa vähentää altistusta stressiä tuottavalle asialle, mikäli mahdollista, ja keskittyä siihen, mikä elämässä ja arjessa juuri nyt on hyvin. Keskittymällä hyvään hyvä vahvistuu, ja negatiiviset asiat painuvat vähemmälle huomiolle.

Olen päättänyt, että pyrin käymään ulkona kävelyllä päivittäin, ja lopetin terffien keskustelujen lukemisen. Suuntaan huomiotani hyvään. Olen huomannut mielialani nousseen selvästi. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta. Vaikeinta lieneekin ylipäätään huomata muutoksen tarve omassa elämässä ja tehdä päätöksiä sen parantamiseksi. Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on voimavaroja ja tukiverkkoa riittävästi, jotta huomasin mielialan muutokseni ja tarpeen sen korjaamiseksi, ja jaksoin sen tehdä.