sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Palkon suositusluonnos translasten ja -nuorten hoitomenetelmiksi

Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto Palko on julkaissut kaksi luonnosta hoitosuosituksiksi. Toinen suositus koskee "transsukupuolisuudesta johtuvan toimintakykyä alentavan dysforian lääketieteellisiä hoitomenetelmiä ja toinen aikuisten muunsukupuolisuuteen ja kehitysikäisten sukupuoli-identiteetin variaatioihin liittyvän toimintakykyä alentavan dysforian lääketieteellisiä hoitomenetelmiä." Eli suomeksi sanottuna transaikuisten dysforian hoitosuositukset on erotettu muista, ja loput eli muunsukupuolisten aikuisten sekä translasten ja -nuorten hoitosuositukset on niputettu samaan.

Suositusluonnokset taustamateriaaleineen ovat kommentoitavana otakantaa.fi-palvelussa 14.4.2020 saakka.

Syynä hoitosuositusten laatimiselle on lähetemäärien kasvu ja hoitotoiveiden muuntuminen. Tällä hetkellä hoitosuosituksia tai ns. "Käypä hoito" -suositusta ei ole olemassa näille diagnooseille.

Julmis on jo kirjoittanut blogissaan aiheesta. Hänen näkökulmansa on binäärin transihmisen näkökulma. Minä kommentoin tässä tekstissä asiaa lyhyesti omasta näkökulmastani transnuoren äitinä ja omalla vajavaisella tietämykselläni (koska emme ole vielä päässeet hoitoon saakka omalla polullamme).

Ensinnä, mietin hoitosuositusten jakoa kahtia tällä tavalla. En ihan ymmärrä, mitä hyötyä on saavutettu sillä, että translasten ja -nuorten hoitosuositukset on niputettu samaan kuin aikuisten muunsukupuolisten hoitosuositukset. Jotenkin tulee sellainen vaikutelma, että binäärit transaikuiset ovat ikään kuin se "selvää kauraa" -osasto, ja ne muut ovat sitten sitä epäilyttävää sakkia, jonka hoitoa pitää enemmän harkita. Tämä vaikutelma syntyy, kun lukee molemmat hoitosuositukset ja taustamuistiot.

Toiseksi, syntyy vaikutelma, että vaikka järjestöjä on kuultu (Seta, Trasek, Translasten ja -nuorten perheet), niin heidän esiin tuomiaan epäkohtia ei ole huomioitu. Esimerkiksi Setan taustamuistiossa (joka löytyy alun linkistä) aloitetaan sillä, että sukupuoliristiriitaa kokevia lapsia ja nuoria ei terveydenhoidossa osata riittävän ajoissa auttaa, mikä johtaa masennus- ja ahdistusoireiden lisääntymiseen näillä nuorilla, mikä johtaa transtutkimusten ja -hoitojen lykkäämiseen transpolin toimesta, koska psyykkinen oireilu täytyy hoitaa ensin. Siitä huolimatta "Palko katsoo suositusluonnoksissa, että psykososiaalisen tuen järjestäminen kotipaikkakunnan terveydenhuollossa on ensisijaista kaiken ikäisten sukupuoli-identiteetin variaatioista johtuvan ristiriidan hoidossa ja siihen tulee olla riittävää osaamista. Tarvittava psykiatrinen ja psykososiaalinen hoidon tarpeen arviointi ja mahdollinen hoito tulee olla järjestetty jo ennen keskitetylle sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle lähettämistä." Tämä kuulostaa tosi hyvältä, mutta miten se toteutuu käytännössä, kun sitä osaamista ja resursseja ei siellä kotikunnissa ole

Käytännössä tästä ei tulisi sellainen oikeasti ajoissa auttava taho, jota sillä ehkä tavoitellaan (??), vaan ylimääräinen este / portti oikeaan hoitoon pääsylle. Se pitkittää edelleen pitkää polkua. Kun translasten ja -nuorten ahdistus ja masennus suurelta osin johtuvat sukupuoliristiriidasta, niin on käsittämätöntä, että ne jotenkin pitäisi saada hallintaan, ennen kuin niiden syyhyn pureudutaan. On tietenkin ymmärrettävää, että psyykkisen toimintakunnon on oltava jonkinlaisissa kantimissa, jotta pystyy reflektoimaan itseään ja ottamaan vastaan rankat hoidot, mutta please, kyllähän näitä pitää voida hoitaa yhtä aikaa.

Transpolin ikäraja on nykyään 13 vuotta. Sen poistamisesta ei ole mitään mainintaa. Ainoastaan mainitaan, että ennen puberteetti-ikää voi päästä konsultaatiokäynnille. Itse asiassa tämä esitetään otsikon "nykyiset käytännöt" alla. Translasten ja -nuorten perheissä kenelläkään ei ole tällaisesta kokemusta, eli joko sitä ei oikeasti ole koskaan käytetty, tai se on todella harvinaista. Tämä konsultaatiokäynnin mahdollisuus pitäisi tuoda selkeämmin vaihtoehdoksi ja poistaa turha ikäraja.

Kolmanneksi, kaiken kaikkiaan heti alkusanoista alkaen syntyy sellanen vaikutelma, että Palkossa ollaan keskitytty siihen, miten nykyisten transihmisiä hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten työtä voitaisiin helpottaa ja keventää, miten sitä työtaakkaa voitaisiin työntää jo ennestään kuormittuneille mielenterveyden ammattilaisille, miten "lisääntyvät lähetemäärät ja muuntuvat hoitotoiveet" voitaisiin ratkaista nykyisillä resursseilla ja nykyisillä hoitomenetelmillä ja nykyisellä asenteella, sen sijaan että olisi mietitty asiaa potilaiden näkökulmasta: miten he saisivat parasta mahdollista hoitoa.

Neljänneksi, uudet hoitosuositukset eivät pyri toteuttamaan uusimpia diagnooseja, jotka korostavat sitä, että kyseessä ei ole mielenterveyden häiriö, eikä hoitosuosituksissa tukeuduta potilaan tietoon perustuvaan suostumukseen. Ne kyllä mainitaan, mutta niihin suhtaudutaan varoen. Sen sijaan  hoitosuositukset tuntuvat edelleen nojautuvan vanhakantaiseen, psykiatrista ja psykologista arviointia korostavaan huolelliseen diagnosointiin. En yhtään väheksy sen tärkeyttä, mutta Suomessa ollaan sillä saralla turhan varovaisia, kun pelätään vääriä diagnooseja. Silloin käy helposti niin, että virheitä tapahtuu toiseen suuntaan: kaikki sellaiset eivät saa hoitoa, jotka siitä hyötyisivät. 

Vanhakantaisuus ja varovaisuus näkyvät hoitosuosituksissa myös siinä, miten hormoniblokkerihoitoa pidetään edelleen "liian vähän tutkittuna" ja väitetään sen jopa "lukitsevan nuoren sukupuolen". Alkusanoissa jo tuodaan esiin, että suositukset perustuvat tämänhetkiseen lainsäädäntöön, tämänhetkiseen kliiniseen kokemukseen nykyisillä transpoleilla, sekä tutkimusnäyttöön. Potilasjärjestöt mainitaan sanalla "tapaaminen". Näiden lisäksi olisi ehdottomasti pitänyt ottaa huomioon kansainväliset hoitosuositukset, jotka ovat käytössä jo useissa maissa, esim. Ruotsissa, Alankomaissa ja Australiassa. Kansainväliset hoitosuositukset mainitaan ja kuvataan lyhyesti, mutta esimerkiksi alaikäisten kansainvälisiä hoitosuosituksia ei kuvata lainkaan.

Viidenneksi, edelliseen liittyen, kritisoin suositusten tutkimustaustaksi tehdyn kirjallisuuskatsauksen lähteitä. Mukana on tutkimuksia (mm. Lisa Marchianon ROGD-tutkimus), joiden asiantuntevuutta ei kyseenalaisteta. Mielestäni on ihan hyvä, että kaikenlaisia tutkimuksia on mukana, mutta pitäisi kuitenkin mainita niiden luotettavuudesta jotain. Kyseinen tutkimus ei ole laadullisesti hyvä. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa ja eettisessä arviossa pidetään puutteena, että vertailuryhmällisiä tutkimuksia ei juurikaan ole saatavilla, ja tällaiset tutkimukset nostetaan siihen ylimpään, luotettavimpaan luokkaan. Yhdyn tässä Julmiksen kirjoittamaan:
"Suosituksessa tulisi huomauttaa siitä, että vertailuryhmällisten tutkimusten toteuttaminen on lähes mahdotonta, sillä se vaatisi joidenkin ihmisten hoitamatta jättämistä puhtaasti tutkimuksellisista syistä, joka olisi tutkimuseettisesti ongelmallista sekä lääkärinvalan vastaista. Tästä syystä kontrolliryhmällisten tutkimusten puutetta on kyseenalaista pitää hoitojen tuloksista olevan näytön heikkoutena."

Kuudenneksi, tämä kaikki suututtaa minua. Setan taustamuistiossa mainitaan, että transnuorten viivästynyt hoito Suomessa tarkoittaa sitä, että moni hakeutuu hoitoihin ulkomaille. Myös minun transnuoreni on puhunut siitä, että hän harkitsee leikkauksiin hakeutumista Suomen ulkopuolelle. Se pelottaa minua, monestakin syystä. Miksi Suomi ei voi hoitaa omia kansalaisiaan inhimillisesti ja hyvin? Yhden ylilääkärin pillin mukaanko tässä tanssitaan? (Hänen kädenjälkensä näkyy hoitosuosituksissa voimakkaasti.) 

Suosituksia ja taustamateriaalia lukiessa välittyy vaikutelma, että sen kirjoittajat eivät oikein tiedä, mistä on kyse. Tarkoitan nyt potilaiden sielunmaisemaa. Totta kai kirjoittajat tuntevat nykyiset kliiniset käytännöt hyvin. He katsovat asiaa lukujen ja tutkimusnäyttöjen valossa, koska ne ovat konkreettisia. Nämä tietenkin pitääkin ottaa lähtökohdaksi. Mutta voitaisiinko samalla lisätä sitä sukupuoliristiriidan ymmärrystä? Potilaiden kertomat asiat ja toiveet kuvataan epämääräisinä ja epärealistisina. Mutta ovatko ne oikeasti sitä? En tietenkään tunne kovin montaa transihmistä, mutta suuri osa siitä, mitä olen kuullut ja lukenut, kertoo ihan muuta kuin epämääräisyyttä ja epärealistisuutta. Kirjoittajien asenne tuntuu olevan ylimielinen ja potilaita väheksyvä.

Toisaalta, kun luen taustamuistiota oikein ajatuksen kanssa, näen ja ymmärrän sen filosofian. Nämä eivät ole helppoja asioita. Lääkärit suhtautuvat asiaan tietenkin eri tavalla ja eri näkökulmasta kuin minä, joka haluaisin lapselleni kaiken mahdollisen hyvän, enkä välttämättä osaa silloin ajatella isoa kuvaa. Taustamuistiosta: 

"Potentiaalinen haaste koherenssin osalta on terveydenhuollon diskurssin ja ihmisoikeusdiskurssin yhteensovittaminen. Terveydenhuollon osalta on tärkeää, että kaikkia ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti siten, että julkiseen palveluvalikoimaan sisällytettävät hoidot ovat samalla tavalla perusteltuja ja täyttävät palveluvalikoimaan kuulumisen kriteerit. Ihmisoikeusnäkökulmasta korostuu ihmisen oikeus vapauteen sukupuoleen liittyvästä syrjinnästä ja oikeus itse määrittää miten elää omaa elämäänsä. Sukupuoli on keskeinen osa tätä autonomian toteuttamista, jolloin kysymys on terveydenhuollon mahdollisuuksista ja velvollisuudesta tukea näiden oikeuksien toteutumista.

Toinen syvällinen koherenssihaaste liittyy sairauden ja terveysongelman käsitteeseen suhteessa sukupuolen variaatioihin. Yhtäältä sukupuolen variaatioita ei haluta patologisoida eli nähdä sairautena tai terveysongelmana, vaan yksilön ominaisuutena. Tämän suuntaisesti tulevassa ICD-11 diagnoosiluokituksessa hoitoa kaipaavat sukupuolen variaatiot siirretään pois mielenterveyden häiriöiden ryhmästä omaksi ryhmäksi jota kutsutaan ”tiloiksi” (conditions related to sexual health). Keskeinen haaste liittyy siihen, miten ja millä perusteilla yhdistettäisiin näiden tilojen depatologisointi siihen, että julkiselta terveydenhuoltojärjestelmältä vaaditaan aiempaa laajempaa hoitovalikoimaa ja yksilöille vahvempaa oikeutta valita hoidot. Lain mukaan palveluvalikoimaan kuuluvat kuitenkin vain lääketieteellisesti perustellut hoidot."
Mielestäni se, että hoitosuosituksissa pohditaan, miksi muunsukupuolisuus oikeuttaisi julkisilla varoilla toteutettaviin korjaushoitoihin, kun esteettisinä hoitoina pidetyt cis-sukupuolisten kehojen korjaushoidot eivät niihin kuulu, on melko asiatonta ja asiantuntematonta pohdintaa asiantuntija-arviossa. Sellainen pohdinta täytyy varmastikin tehdä, mutta tässä se on jäänyt mielestäni vajaaksi.

Taustamuistiossa pohditaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Esimerkiksi näin:

"Toisaalta on mahdollista, että hoitojen laajempi tarjonta lisää kysyntää ja muuttaa hoitoindikaatioita. Ylipäätään sukupuolen variaatioiden hoitojen, yhteiskunnan ja itse ilmiön välinen suhde on monimutkainen. Lähetemäärät sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ovat noin 20-kertaistuneet Suomessa 15 vuoden aikana. On vaikea sanoa mikä osa on ollut leimaantumisen vähenemisestä johtuvaa piilevää kysyntää ja mikä osa on ilmiön muuttuneesta yhteiskunnallisesta asemasta johtuvaa lisääntynyttä kysyntää."
Eli ymmärsinkö nyt oikein, että tässä pidetään laajempia transhoitoja sellaisena seikkana, joka potentiaalisesti muuttaa yhteiskuntaa jotenkin huonoon suuntaan? Miten tämä kuulostaa ihan joltain konservatiivikristityn "genderideologia mädättää yhteiskunnan" -jutulta? Tällaista ei odottaisi lukevan asiantuntija-arviossa.
 
Lopuksi totean, että näissä luonnoksissa hoitosuosituksiksi on paljon hyvääkin. Siellä mm. korostetaan psyykkisen tuen tarvetta kaikissa vaiheissa. "Ensisijainen hoito sukupuoliahdistukseen on psykososiaalinen tuki ja tarvittaessa psykoterapia." Tämä mainitaan useassa kohdassa. Olen täysin samaa mieltä, ja totean, että tämä kumoaa monen "sukupuolikriittisen" tai "anti-gender tyypin" väitteet siitä, että peruuttamattomia hoitoja annetaan ja saadaan liian helposti. Ei saa eikä anneta.

Tämän psykososiaalisen tuen ja tarvittaessa psykoterapian tulisi olla kaikkien sukupuoliristiriidasta kärsivien hoitomuoto muiden mahdollisesti tarvittavien korjaavien hoitojen rinnalla. Sitä tukea ja terapiaa pitäisi olla saatavilla kaikkialla Suomessa! Nykyisin tällaista apua on vaikea löytää ja varmimmin sitä tarjoaa aiheeseen erikoistunut kolmas sektori pääkaupunkiseudulla. Tämä on iso puute. Hoitosuosituksissa lukee, että tällaista ensivaiheen keskusteluapua tulisi olla saatavilla esim. kouluterveydenhuollossa. Ainakaan meidän kohdallamme peruskoulun kouluterveydenhuolto ei tiennyt aiheesta hölkäsen pöläystä.

Sitä tukea olisi myös suunnattava oikein, eli ihmisen auttamiseen ja hoitamiseen, eikä eheyttämiseen tai siihen, mitä hoitava taho kuvittelee olevan potilaan edun mukaista. Koska joskus se, mitä lääkäri kuvittelee olevan parasta (ja "normaalia"), on se perus cis hetero, joka ei mahdollisesti ole potilaalle parasta.

Toivon, että mahdollisimman moni, jota asia koskettaa, käy kommentoimassa noita hoitosuosituksia. Vinkkejä näkökulmiin löytyy hyvin esimerkiksi Julmiksen blogista.

EDIT. 19.4.2020


Translasten ja -nuorten perheet ry:n kommentti

SETA ry:n kommentti


Transfeminiinit ry:n kommentti

...ja ihan mielenkiinnosta, Aito Avioliitto on näemmä myös kommentoinut.

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Transihmiset rikkovat rajoja

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sukupuolitettuja tiloja. Aloin ajatella asiaa vähän laajemmasta näkökulmasta: miten sukupuolittaminen näkyy yhteiskunnassa ja miten transihmiset rikkovat sukupuolten rajoja. En ole sukupuolen tutkija, joten ajatteluni on vain maallikon pohdintaa aiheesta.

Transihmisten olemassaolo ärsyttää tai pelottaa joitakin ihmisiä. Perusteluna esitetään usein kaksijakoisen sukupuolen "luonnollisuus", biologinen alkuperä, jota on syytä noudattaa, etteivät muiden ihmisten ihmisoikeudet vaarannu. Joskus nämä muut ihmisryhmät ovat naisia, joskus homoseksuaaleja, joskus ihan vain kaikki "normaalit" ihmiset. Kaksijakoinen sukupuolikäsitys vaalii myös miessukupuolen ylemmyyttä naissukupuoleen verrattuna. Keskustelu "biologisista sukupuolista" koskettaa lähes yksinomaan transnaisia. Transmiehet ovat saaneet olla rauhassa, koska heidät nähdään naisina, eikä siten uhkana, vaan lähinnä naiseuden pettureina.

Tämän ajattelun taustalla voi olla joko se, ettei tunnusta transihmisiä olevan olemassakaan, koska he eivät noudata tätä ns. luonnollista järjestystä ja ovat siten mielenterveydeltään sairaita, tai sitten naisten (tai muun ihmisryhmän) oikeuksien varjolla tapahtuva puolustusreaktio. Molempien juurisyynä on ajattelu, että ihminen ei itse voi vaikuttaa sukupuoleensa, joka määritetään syntymän hetkellä. Juuri siksi tämä keskustelu on transihmisistä niin lannistavaa ja transfobista. Heidän olemassaolonsa ei voi olla väittelyn aihe.

Nainen on naiselle susi, kuuluu vanha sanonta. Tässä kysymyksessä se monen kohdalla pitää paikkansa. Myös moni mies kokee velvollisuudekseen suojella naisia tältä "uhkalta". Tämä pelko ja "suojelu" on ollut monen sodan ja kansanmurhan taustalla. Oman maan tai kansan naisia on pitänyt suojella toisen maan tai kansan tai rodun miehiltä. Alkuperäiskansat, värilliset kansat ja eri uskontokuntiin kuuluvat kansat ovat maksaneet tästä pelosta ja puolustuksesta hengellään.

Nykyaikana transaktivismia syytetään luonnollisen järjestyksen rikkomisesta ja sukupuolten "kadottamisesta". Mistä kumpuaa tämä pelko sukupuolten välisen rajan hämärtymisestä tai sukupuolten katoamisesta? Miksi siitä pidetään kiinni kynsin hampain? 

Transihmiset rikkovat sukupuolten välisiä rajoja pelkällä olemassaolollaan. He haastavat yhteiskuntamme sukupuolittuneisuuden. He tuovat sen keinotekoisuuden näkyväksi.

Milloin länsimainen yhteiskunta on siirtynyt eri sukupuolille osoitettuihin tiloihin ja urheilulajeihin? Sukupuolitetut tilat ja urheiluluokat ovat niin perustavanlaatuisia osia kulttuurissamme nykyään, että niiden kyseenalaistaminen ei ole helppoa. Transnaisten oikeus kilpailla naisten luokissa on jatkuvan väittelyn aihe. Niin on myös wc-tilojen, pukuhuoneiden ja turvatilojen käyttö.

Urheilun osalta sukupuolittuminen on tapahtunut 1900-luvun alkupuolella, kun naiset alkoivat urheilla kilpaa. Naisten urheilua tietenkin aluksi vastustettiin naisille sopimattomana toimintana. Yleinen mielipide kuitenkin muuttui, ja naiset saivat urheilla, omissa sarjoissaan. Naiset ovat miehiä heikompia ja pienempiä, ja siksi olisi epäreilua asettaa heitä kilpailemaan samassa sarjassa, eikö niin? Mutta miksi miehet ovat voimakkaampia? Johtuuko se biologiasta vai kulttuurista? Kuulostaako tyhmältä kysymykseltä? 

Miesten ylivoima urheilussa naisiin nähden on kuitenkin myös kulttuurin, ei pelkän biologian ja fysiologian aikaan saama. Poikia ja miehiä kannustetaan urheiluun ja he liikkuvat ja voimailevat enemmän kuin naiset. Testosteronia on kuitenkin sekä naisten että miesten elimistössä, ja fyysinen aktiivisuus vaikuttaa sen määrään. Biologi Lynda Birke on tutkinut aihetta pitkään, esimerkiksi tässä jo vuonna 1987 julkaistussa artikkelissa. Birke toteaa, että sukupuoleen liittyvät erot fyysisissä mittauksissa, jotka yhdistämme urheilullisuuteen - lihasmassa ja voima, hemoglobiinitasot, veren happikapasiteetti, keuhkojen kapasiteetti - käytännössä katoavat samalla tavalla koulutettujen nais- ja miesurheilijoiden kohdalla. (En ota nyt kantaa siihen, miten kilpaurheilu tulisi järjestää, enkä aio vastata aihetta koskeviin kysymyksiin, koska se ei kiinnosta minua niin paljon, että ottaisin oikeasti selvää kaikesta siihen liittyvästä.)*

Wc:t olivat sukupuolineutraaleja ennen viemäröinnin yleistymistä. Miksi niistä tehtiin sukupuolitettuja tiloja 1900-luvulla? Vaativatko miesten jätökset erilaisen viemäröinnin kuin naisten jätökset? Tekevätkö miehet wc-tiloissa eri asioita kuin naiset? Eipä tietenkään. Syy on kulttuurissa, ei biologiassa, ja kulttuuria voidaan muuttaa. 

Miesten ja naisten välisen sukupuolieron korostaminen ja sitä kautta naisen alistaminen miehen tahtoon ei ole pelkästään biologista ja kehollista alkuperää, vaan siihen on pyritty tietoisesti kulttuuria kehittämällä. Ajattelu on tyypillistä monille uskonnoille ja kulttuureille; naisten asema kodin ja lasten hoitajina on ollut edellytys monen yhteiskunnan rakentamisessa. Ihmisen evolutionaarinen ja historiallinen kehitys on tukenut tätä valta-asetelmaa. Sitä ei tietenkään voi kiistää. Tällaisesta kulttuurista voidaan kuitenkin tietoisesti pyrkiä pois silloin, kun se ei enää ole tarpeellista.

Ollaan peruskysymyksen äärellä. Heijastavatko yhteiskunnan säännöt ja lait luonnollista sukupuolen kaksijakoisuutta, vai luovatko säännöt ja lait sukupuolen kaksijakoisuuden keinotekoisesti?

Eikö sellainen ajatus, että ihmisen sosiaalinen asema ja rooli yhteiskunnassa määrittyy hänen syntymässä määritetyn sukupuolensa mukaisesti, ole eugeniikkaa, tieteellistä rasismia ja sosiaalidarvinismia? Syrjintää sellaisen ominaisuuden perusteella, johon ihminen ei itse pysty vaikuttamaan? Auttaako tällainen ajattelu naisia ja suojeleeko se heitä? Eikö se pikemminkin alista heitä miessukupuolen suojeltavaksi?


*EDIT. 30.11.21
Tässä tuoreempia uutisia ja näkemyksiä aiheesta:

lauantai 7. maaliskuuta 2020

Ikuisuuskysymys sukupuolitetuista tiloista

Sisältövaroitus: transfobia

Radikaalifeministi-blogissa (en halua linkata, kiinnostuneet voivat etsiä) minulle esitettiin kysymys, joka liittyy otsikon aiheeseen. Olen käynyt kommentoimassa kyseisessä blogissa esitettyjä väitteitä pari kuukautta sitten, ja nyt joku oli käynyt vielä jatkamassa keskustelua. Hän esitti minulle kysymyksen:
"Tuskinpa Anne M enää lukee näitä kommentteja, mutta ihan vain ajatuksia herätelläkseni. Olen nainen, ja olen joutunut useaan otteeseen erinäisiin enemmän ja vähemmän vakaviin seksuaalisen itsemääräämisoikeuteni loukkaamisen tilanteisiin, joissa tekijöinä ovat olleet miehet. Tämän vuoksi kärsin ptsd:stä. Tänään olin uimahallissa, ja pukuhuoneessa oli transnainen. Vaikkei tämä kyseinen henkilö tehnytkään mitään, niin koin oloni erittäin ahdistuneeksi ja koin tämän henkilön läsnäolon niin intiimissä tilassa erittäin uhkaavana, ja jopa loukkaavana. Etkö voi edes sekunniksi asettua minun asemaani, ja yrittää ymmärtää, miksi useat naiset saattavat haluta, että biologiset miehet pidetään pois intiimeistä tiloista? Eikä kyse ole pelkästään siitä, että olisi pitänyt joutua ahdistelun kohteeksi aiemmin. Useat, ellei jopa suurin osa naisista, kokee kyllä miehet intiimitiloissa epämukaviksi ja jopa uhkaaviksi. Ihanko oikeasti naisten pitäisi vain joustaa, joustaa ja joustaa tässä? Varsinkin kun kyse on puolesta väestöä ja heidän mahdollisuudestaan käyttää julkisia tiloja, kun taas transihmisissä kyse on ehkä prosentista.
Olen nyt liian väsynyt argumentoimaan paremmin, mutta yritä Anne M löytää itsestäsi pieni hippunen myötätuntoa ja ymmärrystä, jätä tuollaiset ivalliset ”Ai niin, unohdin, että naisten halut ovat tietenkin tärkeämpiä kuin muiden. Varsinkaan transihmisten, mokomien friikkien ja rikollisten” pois ja mieti tätä asiaa hetki."
Kiitos kysymyksestä. Olen asiaa miettinytkin jo, useammankin hetken.

Ensimmäiseksi totean, että pohdiskelin juuri tällaisen kysymyksen esittäjän arvopohjaa aikaisemmassa blogitekstissäni "Arvot sukupuolikriittisyyden taustalla". Siinä mietin, voisiko miesten taholta koettu häirintä ja uhkaava käytös olla syy sille, että transnaisia ei hyväksytä naisiksi, eikä heitä haluta naisille osoitettuihin tiloihin, ja juuri näin tämä kysyjä kommentissaan kuvaa. Hyvä, olen siis ymmärtänyt ainakin jotain. Vaikka hän toteaakin, että tällaista kokemusta ei välttämättä tarvita reaktion taustalla - aivan oikea toteamus sekin. Kyllähän nainen on tietoinen seksuaalisen väkivallan mahdollisuudesta, vaikka hän ei itse olisikaan sellaista kokenut.

Seuraavaksi (tuossa vanhassa kirjoituksessani) totean, että tällainen ajattelu on syrjivää ja se pitää tuoda näkyväksi, jotta se voidaan muuttaa. Transnaisia syytetään miesten tekemistä väkivallan teoista. Onko se oikeutettua? Ei mielestäni. No, ei tämä ole kovin yksinkertainen kysymys. Samalla logiikalla voisin sanoa, että ei ole oikeutettua syyttää kaikkia miehiä joidenkin miesten tekemistä väkivaltaisista teoista, niin kuin ei olekaan, mutta silti sitä tapahtuu.

EDIT. poistettu huonosti muotoiltu kappale.

Kysyjälle on tullut epämukava, uhattu ja loukattu olo, mutta mistä se johtui? Johtuiko se tästä transnaisesta, vai kysyjästä itsestään? Helppo vastaus on ensimmäinen. Mielestäni kyse on jälkimmäisestä. Silloin on kysyjän vastuulla käsitellä tuo tunne, ei transnaisen vastuulla. Hän ei ole tehnyt mitään sellaista, joka oikeuttaisi kysyjän tunteet - paitsi tullut naisten tiloihin. Hän selvästi kokee kuuluvansa sinne.

Silloin tullaan siihen ydinkysymykseen: kumpi joustaa? Enemmistö vai vähemmistö? Minä kysyn, onko pakko olla niin mustavalkoinen? Mielestäni on löydyttävä molempia tyydyttävä ratkaisu, jolloin voidaan sanoa, että joko molemmat joustavat, tai kummankaan ei tarvitse.

Mikä olisi kysyjän mielestä ratkaisu tähän ikuisuuskysymykseen? Pitäisikö transihmisille olla täysin omat pukuhuoneet -transnaisille omat ja transmiehille omat (koska eihän heitä voi samoihin tiloihin laittaa)? Monet transihmiset elävät "piilossa", eli heitä ei transihmisiksi tunnista. Tuskin he suostuisivat tulemaan "näkyviin" erillisten pukuhuoneiden käyttämisen kautta. Pitäisikö transihmisten pukuhuoneet siis osoittaa erityisesti heille, jotka aiheuttavat naisissa pelkoa ja epämukavuutta? Kuka sen määrittelyn tekee ja millä perusteilla? Genitaalitko sen määrittelevät? Ei kuulosta inhimilliseltä, että nimenomaan penikselliset transnaiset ohjataan erillisiin tiloihin. Juuri tätä ilmeisesti kysyjä tarkoittaa. Vai tarkoittaako? Hän ei kommentissaan kertonut, mistä hän tunnisti pukuhuoneessa olleen henkilön transnaiseksi. Oliko se penis, kivekset, lihakset, karvoitus, isot kädet vai aataminomena? Jos reaktioon riitti pelkkä aataminomena, pukuhuonekysymys mutkistuu entisestään. Mihin se raja vedetään ja kuka sen vetää?

Ihailen niiden transnaisten rohkeutta, jotka käyttävät naisten pukuhuonetiloja siitä huolimatta, että heillä on miessukupuolen ulkoisia tunnusmerkkejä. Useimmiten kuulen kuitenkin täysin päinvastaisia tarinoita. Transnainen ei uskalla käyttää naisten tiloja, koska pelkää tulevansa kohdatuksi miehenä ja siten aiheuttavansa inhoa tai pelkoa muissa naisissa. Transihmiset välttelevät sukupuolitettuja tiloja, koska heille ei löydy niistä sopivaa paikkaa. Moni urheiluharrastus tulee mahdottomaksi tai todella vaikeaksi. Transihminen ei halua aiheuttaa hämminkiä, se on viimeinen asia jota he haluavat. Suurin osa haluaa vain elää rauhassa kuten kuka tahansa. Pystyykö kysyjä asettumaan transihmisen asemaan ja miettimään hetken?

Inhimillinen vaihtoehto tällaisia henkilöitä varten olisivat yksityiset pukuhuoneet. Useissa uimahalleissa tällaisia onkin. Tilat on tarkoitettu monille muillekin ihmisryhmille, jotka syystä tai toisesta kaipaavat enemmän yksityisyyttä, tai esimerkiksi avustajan kanssa kulkeville. Avustaja kun saattaa olla toista sukupuolta kuin avustettava. Uskoisin, että aika moni transihminen näihin turvautuukin jo nyt, esimerkiksi translapset ja -nuoret perheineen. Tällaisia tiloja pitäisi olla myös muissa paikoissa, esimerkiksi kuntosaleilla ja muissakin urheilutiloissa. Näiden puolesta puhun lämpimästi ja sopisi varmaan kysyjällekin, oletan.


torstai 5. maaliskuuta 2020

Seksuaalikasvatus ei ole lapsen seksualisoimista

Kommentoin tässä blogikirjoituksessa kahta tapausta, jotka liittyvät nuorten seksuaalikasvatukseen. Aihe menee vähän ohi blogini aiheen, mutta on kuitenkin mielestäni niin tärkeä, että se ansaitsee huomiota.

Sisältövaroitus: roisia kielenkäyttöä sukuelimistä ja seksistä.

----------

Joitakin viikkoja sitten lehtien yleisöpalstoilla ja somessa ruodittiin pojille suunnattua seksuaalikasvatuskirjaa "Respektiä". Suomen kulttuurirahasto lähetti ylä- ja yhtenäiskouluihin teoksen sisältäneen kirjapaketin, ja se aiheutti reaktioita. FM Aleksi Rinne kirjoitti mielipidekirjoituksen "Seta ulos kouluista kuulemalla", jonka Päivi Räsänen jakoi omalla facebook-sivullaan.

Ostin kirjan omille pojilleni, ja luin siitä suurimman osan, ennen kuin luovutin sen heille. Poikani ovat 14- ja 17-vuotiaita, juuri kirjan kohderyhmää. Minusta kirja on erittäin hyvä. Aleksi Rinteen mielipidekirjoitus missasi kirjan pointin joko tahallaan tai sitten hän ei oikeasti ymmärtänyt sitä. Rinne väittää, että kirjassa yllytetään siveellisyysrikoksiin, eikä varoiteta hyväksikäytön riskeistä. Lisäksi hän veti otsikossa mukaan Setan, jolla ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa.

Rinne ja Räsänen nostivat esiin kirjan ohjeita mm. "kalukuvan ottamiseen", mutta sivuuttivat omien ja toisten rajojen tunnistamisen ja kunnioittamisen osuudet, joita kirjassa on vähintään yhtä paljon. Lisäksi esim. "neuvoja kaapista ulos tulemiseen", "homodeittailu" ja peniksen toiminnan selittäminen ovat mielestäni oikein hyödyllistä tietoa aivan kaikille. Itsekin opin kirjan avulla peniksistä jotain sellaista, mitä en aiemmin tiennyt. Olisipa minun nuoruudessani ollut kirja, jossa olisi kerrottu näin selkeästi, miksi kullin suuhun ottaminen tuntuu miehestä niin hyvältä, ja miten sitä voisi harjoitella. Onko tällainen asiallinen tieto yllyttämistä seksiin? Samalla logiikalla voisi kysyä, ovatko poliisiuutiset ja rikoksista kertovat artikkelit yllyttämistä rikoksiin. 

Toinen tapaus on Turvallinen Oulu -hankkeen parissa käytetty seksuaalikasvatusmateriaali. Erityisesti Twitterissä on hämmästelty 13-15 -vuotiaille suunnattua taidetyöpajaa sukupuolielimistä. Eräs miesoletettu kertoi Twitterissä, että hänen luokalleen näytettiin jokin video, jolle kaikki hihittelivät, ja tällä seksuaalikasvatuksella hänestä tuli ihan terve ihminen. Useat vastasivatkin hänelle, miten vajavainen tämä näkemys on. Kun kerran on mahdollisuus parempaan seksuaalikasvatukseen, miksi sitä ei käytettäisi. Se, että huonolla seksuaalikasvatuksella osa ihmisistä kuitenkin kasvaa seksuaalisuudeltaan ns. terveeksi, ei ole todiste siitä, että parempaa kasvatusta ei tarvita. Suomessa lähisuhdeväkivalta ja seksuaalirikokset ovat kuitenkin valitettavan yleisiä, ja näitä ennaltaehkäisee tehokkaimmin juuri oikea-aikainen ja laadukas seksuaalikasvatus.

Molemmille tapauksille yhteistä on sensaatiohakuisten klikkiotsikoiden luominen tarkastelemalla vain osaa kokonaisuudesta tarkoitushakuisesti. 

Respektiä -kirjasta jätettiin kertomatta suurin osa. Jo kirjan esipuheessa tärkeimmäksi nostetaan kunnioitus, ja toivotetaan onnea rakastamisen ja hyvän seksin opetteluun. Sisällysluettelon väliotsikot ovat: Sinä, Tytöt, Rakkaus, Kunnioitus, Seksin peruskurssi, Hetero vai homo?, Seksi tyttöjen kanssa, Seksi poikien kanssa, Lisää seksiä, ja Voi hyvin. Rinteen kirjoituksessaan esiin tuoma väite, että kirja opastaisi pornon kuvaamiseen, ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Kyseisessä kappaleessa kerrotaan ensin, miksi jotkut parit kuvaavat tai videoivat seksiään, ja sen jälkeen painotetaan, että siihen pitää olla molempien suostumus, eikä kuvattua materiaalia saa käyttää koston välineenä. Pornon kuvaamista ei opeteta eikä opasteta kirjassa mitenkään. Myöskään kalukuvien lähettämiseen ei kannusteta, toisin kuin Rinne väittää. Voisi jopa luulla, että Rinne ei itse asiassa ole lukenut kirjaa sisällysluetteloa pidemmälle. Suosittelisin lukemaan!

Turvallinen Oulu -hanketta on kritisoitu siitä, että siellä tehdään isoilla hankerahoilla tyhjänpäiväisiä TikTok-videoita, eikä puututa oikeisiin asioihin, kuten maahanmuuttajataustaisten miesten harjoittamaan groomingiin. Hanke perustettiin nimenomaan Oulussa tapahtuneiden seksuaalirikosten jälkimainingeissa. Kun tutustuu hankkeen sivuihin, huomaa nopeasti, miten hakoteillä tuo kritiikki on. Jokainen voi tutustua hankkeen materiaaleihin tällä sivulla. On turvataitojen opetusta, groomingin tunnistamista ja ennaltaehkäisyä nuorisotyössä, opetusta monikulttuurisuudesta ja kunniaväkivallasta, sekä eri ikäryhmille suunnattua seksuaalikasvatusmateriaalia.

Seksuaalikasvatus ei ole lapsen seksualisoimista. Mitä seksuaalikasvatus on? THL:n sivustolta lainaten:

"Lapselle tulee opettaa seksuaalisuuteen liittyviä tietoja, taitoja ja asenteita. Seksuaaliosaamisen alueiksi voidaan määritellä esimerkiksi teoriatietojen ja käytännön taitojen osaaminen, kriittinen ajattelutaito, sekä itsetuntemus ja eettinen vastuullisuus. Eettiseen vastuullisuuteen kuuluu esimerkiksi toisten seksuaalioikeuksien kunnioittaminen. Seksuaalikasvatuksessa tulee huomioida sisältöjen monipuolisuus."

Eli: tietoja, taitoja ja asenteita. Näitä kaikkia kolmea annetaan esimerkkeinä olevissa Respektiä -kirjassa sekä Turvallinen Oulu -hankkeessa. Jos näistä asioista ei saa asiallista tietoa, nuoret hakevat sen muualta, eikä sen tiedon laadusta ole takeita. Jos lapsi ei opi tietämään, millainen kosketus on hyväksyttävää, tai että jos aikuinen pyytää pitämään koskettelut salaisuutena, hälytyskellojen pitää soida, niin silloin luodaan hyvin otolliset olosuhteet lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle.

Mitä seksualisointi on? Lapsen kohdalla sitä olisi esimerkiksi lapsen pukeminen paljastaviin, aikuisia seksuaalisesti vietteleviin vaatteisiin, tai sinänsä hyväntahtoinen poikakaverista utelu, jos sitä kysytään tytöltä, joka ei vielä seurustelua edes ajattele. Sellaiset teot, joiden tarkoituksena on tehdä lapsesta seksin kohde - ihminen, jolla on aikuisen seksuaalisuus - ovat lapsen seksualisointia. Kun lapselle tai nuorelle kerrotaan ikätasoisesti turvallisesta ja hyvästä seksistä, se ei seksualisoi heitä, vaan turvaa heitä.

Millainen seksuaalikasvatus sitten on hyväksyttävää niiden mielestä, jotka ovat näitä esimerkkejä kritisoineet? He ovat tuoneet esiin, että liiallinen tieto yliseksualisoi lasta, ja että tällaisen tiedon paikka on vasta myöhemmin. Milloin? Kyllä seksi kiinnostaa jo 13-vuotiaita. Eikö ole parempi saada oikeaa tietoa ennen kuin seksiä alkaa harrastaa, kuin vasta sitten, kun on jo ehtinyt mokata? Kun on jo tunkenut peniksensä toisen ihmisen kurkkuun lupaa kysymättä ja kuvitellut, että hän kiihottuu oksennusrefleksistä, koska niinhän pornovideoissa näytetään? Tai että sillä ei ole väliä, mitä se toinen ajattelee, koska tärkeintä on oma nautinto?

Ehkä he tarkoittavat, että heidän oman ikäpolvensa saama seksuaalikasvatus on riittävää, koska heistäkin tuli ihan normaaleja, kuten se miesoletettu Twitterissä niin hyvin sanoitti? Voin samaistua tähän ajatukseen, koska se seksuaalikasvatus, jota minä sain koulussa 1980-luvulla, keskittyi lähinnä tautien ja raskauden ehkäisyyn. Vanhemmilta en saanut minkäänlaista tietoa, eikä meillä ollut niin läheisiä välejä, että olisin kehdannut kysyä. Ahmin tietoa tv-sarjojen seksikohtauksista, fiktiivisistä romaaneista ja Regina-lehdestä, sekä pornosta. Lähimetsästä löytyi kiven alta pino lehtiä.

Oliko näistä saatu tieto laadukasta ja riittävää? Luulin niin. Seksi oli mielestäni nuorena ja nuorena aikuisena kiehtovaa, mutta vähän kiellettyä, tai hävettävää. Sitä piti aina vähän (tai paljonkin) varoa, koska taudit ja raskaus kummittelivat mielessä. Naisen ei kuulunut olla nauttija, vaan hänen tehtävänsä oli miellyttää miestä ja varoa tulemasta raskaaksi. Jakorasia ei saanut olla, mutta omalle poikaystävälle antamisesta ei saanut kieltäytyä. Niinpä seksistä tuli aikuisiän ensimmäisessä pitkässä suhteessani lähinnä velvollisuus. Kunnes aloin haluta saada lapsen. Silloin siitä tuli suoritus, jonka tarkoituksena oli tulla raskaaksi. Siinä vaiheessa aloin todella tajuta, miten vääränlaista tietoa olin saanut. Raskaaksi tuleminen ei näet ollutkaan niin helppoa. Tunsin oloni huijatuksi. Toisen kynnyksen seksuaalisuudessani ylitin, kun lasten saamisen jälkeen aloin ajatella, että seksistä kuuluu nauttia. Avioeron jälkeen alkoi minun seksuaalisuuteni murrosikä. Löysin seksuaalisuuden ilot ja ymmärsin, miten paljosta olin jäänyt vaille. Oikeastaan se johtui siitä, etten ollut saanut riittävää seksuaalikasvatusta nuorena, ennen kuin aloitin ensimmäisen pitkän parisuhteeni. (Huom. olen tässä kappaleessa yksinkertaistanut monimutkaisia ja monitahoisia asioita tehdäkseni pointtini selväksi.)

Ikätasoinen kasvatus on tietenkin tärkeä muistaa. Mielestäni molemmissa esimerkeissä tämä on huomioitu. Missään ei opeteta kolmasluokkalaisille, "miten nuollaan persereikää turvallisesti", kuten Twitterissä jotkut väittävät. Respektiä -kirja on suunnattu yläkouluikäisille, ja Turvallinen Oulu -hankkeessa on erilliset materiaalit eri ikäisille.
Kolmasluokkalaisille suunnattu materiaali näyttää tältä. Väliotsikoina on Mitä tapahtuu murrosiässä kehossa?, Hyvä ilmapiiri ja kiusaamisen vastainen toiminta, Tunteista, Moninaisuus, Rakkaus, rakastaminen ja hellyys, sekä Verkossa. Taidetyöpaja oli suunnattu 13-15 -vuotiaille. Sen ikäisille kullien kuvat ja pillujen askartelu voi toki olla nolostuttavaa, mutta tosi tärkeitä tietoja ja taitoja ja asenteita siinä kuitenkin harjoitellaan. Ja onhan siinä ympärillä se luokkayhteisö, jossa voi yhdessä hihitellä eri näköisille pimpeille ja kaluille.

Aikuisia suora kielenkäyttö voi punastuttaa (kuten Poikien äidit -sivustolla), mutta se pitää vain kestää. Omat seksuaalisuuteen liittyvät häpeät pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä, jotta voi ohjata lapsensa oikean tiedon äärelle. Seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu paljon juuri uskonnollisissa ja/tai suljetuissa yhteisöissä. Miksi? Siksi, että asioista vaietaan, ja seksuaalisuutta hävetään. Asiallinen seksuaalikasvatus purkaa häpeän pelkoa, antaa asioille nimiä ja kannustaa puhumaan.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Blogi täyttää vuoden

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini tähän blogiin. Ajattelin aluksi, että sanomista riittäisi ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Tässä sitä ollaan kaksitoista kuukautta myöhemmin, eikä sanottava ole vielä loppunut. Blogia on luettu lähes 30 000 kertaa, mikä on mielestäni ihan käsittämätön määrä. Aihe selvästi kiinnostaa. Tämä on sadas kirjoitus tässä blogissa.

Tilanne on suunnilleen sama kuin vuosi sitten. Esikoiseni on edelleen transpolin asiakas ja tutkimukset jatkuvat. Perjantaina käymme siellä seuraavan kerran. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten polkumme jatkuu, ja mikä on aikataulu.

Olin pari viikkoa sitten Setan kokemuskouluttajakoulutuksessa. Melkoinen sanahirviö, mutta se siis tarkoittaa vähän samaa kuin kokemusasiantuntijakoulutus. Koulutuksen käynyt voi osallistua esimerkiksi seksuaaliterapeuttien tai sairaanhoitajien koulutustilaisuuteen yhdessä Setan asiantuntijan kanssa. Setan asiantuntija kouluttaa faktoista, esimerkiksi sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden moninaisuudesta, ja kokemuskouluttaja kertoo omista kokemuksistaan ja toiveistaan. Meitä oli muutama ihminen eri puolilta Suomea ja erilaisilla taustoilla, jokaisella oli oma syynsä tulla koulutukseen. Harjoittelimme yhdessä oman tarinan kertomista.

En ollut ehtinyt ajatella omaa tarinaani kovinkaan valmiiksi ennen koulutusta. Minulla oli muutama hajanainen ajatus vihkossa. Sitten kun aloin kertoa tarinaani, se sai vähän lisää lihaa luiden ympärille. Olin aika keskittynyt itseeni ja kertomukseeni harjoituksen ajan, mutta keskittyminen alkoi herpaantua, kun huomasin kesken kaiken, että pari ihmistä pyyhki kyyneleitään. Olin hämilläni. Mitä oikein tapahtui?

Tarinani kosketti ihmisiä. Kirjoitan tarinan nyt myös tähän blogiin. Se ei varmasti ole ihan samanlainen kuin harjoituksessa, koska en ollut kirjoittanut kaikkea muistiin etukäteen, ja keksin lisää sanottavaa siinä puhuessani. Mutta suunnilleen näin tarinani (tähän saakka) kulkee:

"Olen täällä siksi, että noin 2 vuotta sitten minusta tuli kahden pojan äiti. Siihen saakka olin luullut, että minulla on tyttö ja poika. Hänen ilmoituksensa tuli minulle täytenä yllätyksenä. Luulin, että isoihin miesten vaatteisiin pukeutuminen, hiusten leikkaaminen lyhyeksi ja omissa oloissa viihtyminen olivat normaalia teiniyttä. Ajattelin, että hän saattaa olla lesbo.

Kun hän kertoi minulle, että kokee olevansa poika, kuulin pääni sisällä äänen, joka sanoi: Ei voi olla totta! En ole nähnyt mitään merkkejä tästä! En kuitenkaan sanonut hänelle niin. Sanoin, että asia on minulle ok, pääasia että hän on onnellinen. Sitten kysyin, miten voisin auttaa häntä. Ja tarkoitin sitä. Nämä reaktiot tulivat ihan selkärangasta, en ollut osannut valmistautua tällaiseen mitenkään. Hän kertoi minulle, että haluaa diagnoosin ja hoidot, ja sitä varten hän tarvitsee lähetteen transpolille. Koska hän oli jo 15-vuotias, se oli mahdollista, ja lähdin auttamaan ja tukemaan häntä tällä tiellä.

Tämä on aika iso juttu ja tavallaan se on mullistanut paljon, tavallaan ei oikein mitään. Samalla tavalla arkea me eletään kuin ennenkin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet ajatuksissani ja ajankäytössäni. Tämä asia on mielessäni ihan joka päivä. Tarkkailen ja seuraan sateenkaariasioita mediassa. Olen liittynyt Setaan ja Translasten ja -nuorten perheet -yhdistykseen. Kirjoitan blogia. Matkustan Tampereelle transpolille hänen kanssaan muutaman kuukauden välein.

Luen ja tutkin. Ajattelen. Joka päivä. Olen huolissani. Olen toiveikas. Olen varma. Olen epävarma. Olen tehnyt oikein, kun tuen ja uskon lastani. Vai olenko?

Kävin itse psykoterapiassa juttelemassa, koska halusin saada tähän kysymykseen vastauksen. Terapeutti vahvisti uskoani siihen, että olen tehnyt aivan oikein.

Ammattilaisilta toivoisin tässä tilanteessa erityisesti vahvistusta sille, että olemme oikealla tiellä, ja että lapsen elämä tulee vielä olemaan hyvää. Kaikki ammattilaiset eivät valitettavasti ole olleet kovin hyvin perillä transsukupuolisuudesta. Tulee turvaton olo, kun joutuu selittämään asiaa ammattilaiselle.

Olen ylpeä lapsestani ja siitä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen ja hän uskalsi kertoa minulle. Olen ylpeä siitä, että hän tunnisti tämän asian itsessään jo 15-vuotiaana. Olen kiitollinen siitä, että tämä tapahtuu juuri meille. Olen oppinut uskomattoman paljon. Olen kiitollinen siitä, että teemme tätä yhdessä."

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Translasten historiat, osa 7: yhteenveto

Tässä tekstissä referoin lyhyesti Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the Transgender Child" viimeisen kappaleen "How to bring your kids up trans".

Julian toteaa, että lapsia pitää kuunnella herkällä korvalla, ja hoitaa heitä sen mukaan. Lääketieteen ja ideologioiden ei pidä pakottaa heitä mihinkään tiettyyn muottiin. He ovat yksilöitä, kuten kaikki ihmiset.

Julian toteaa, että sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin binäärisyydestä on aika luopua. Binäärisyys, siinä määrin kuin se on olemassa, on todellisuudessa transsukupuolisuutta rajusti rajoittavan lääketieteellisen keskustelun sekä "gender"-termin keksimisen ideologista vaikutusta. Näitä molempia on käytetty painokkaaksi perusteluksi sille, että sukupuolen binäärisyys on luonnollista, vaikka lääketieteellisessä ja eletyn elämän käytännössä se on osoittautunut päinvastaiseksi. Meidän ei pitäisi kyseenalaistaa translasten sukupuoli-identiteettiä, vaan binäärinen sukupuoli-identiteetti ja cis-sukupuolisuuden ilmentymät.

"How to bring your kid up trans" eli kuinka kasvattaa lapsesta trans, on tietenkin vahingollinen ajatus. Translapset elävät jo meidän keskuudessamme, he vain ovat, heitä ei siihen kasvateta. Meidän tulee oppia nyt, eikä joskus tulevaisuudessa, kuinka he voivat elää haluttuina ja rakastettuina yhteisömme jäseninä. 

----------

PÄIVITYS 10.3.2021

Maaliskuu on "Transgender awareness" -kuukausi, ja siinä hengessä kirjoitettu blogikirjoitus osui tänään silmiini. Tässä kirjoituksessa suositellaan viittä kirjaa, jotka käsittelevät trans-teemaa silmiä avaavasti. Ensimmäinen kirjasuositus on juuri tämä Julian Gill-Petersonin kirja, jota olen tässä 7 blogikirjoituksen verran referoinut. Rebecca Jane Morgan kirjoittaa mm. näin:
"Gill-Peterson also delves into the racialised history of trans identities. She shows that medicine has long viewed transness through the filter of race and that the conceptualisation and manipulation of the adolescent body’s plasticity in relation to sex shares a genealogy with the growth of the eugenics movement in central Europe. Guiding children’s plasticity towards an ideal binary became a way to ensure the health of the race, ‘reaffirm[ing] a racist evolutionary hierarchy of human societies through the hormonal body’ and further embedding binary sex as the only acceptable state of being. The antiblack foundations of trans medicine continue, to this day, to preclude trans people of colour from accessing the same medical options available to white trans people, which reflects, Gill-Peterson argues, an ‘abstract’ type of eugenics."

Eli lyhyesti: sukupuolensa vuoksi klinikoille tutkimuksiin ja hoitoihin tulleiden lasten kehoja pakotettiin rotuhygienian nimissä binääriin muottiin. Tämä asenne elää yhä tänä päivänä yhteiskunnassamme, joka hokee mantraansa "on vain kaksi sukupuolta, mies ja nainen, ja sukupuolta ei voi vaihtaa".