Sandran/Saken tarina

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisu Lapsen maailma (erinomainen julkaisu, tilasin itsekin sitä useita vuosia) on julkaissut artikkelin otsikolla "Sandra, 14, eli kaksi vuotta Sakkena".  Kyseessä lienee sama perhe, jota haastateltiin myös Ylen MOT-dokumentissa "En haluaisi olla tyttö", joka tuli tv:stä tammikuussa. 

Luin uudelleen blogitekstini, jossa käsittelin ko. dokumenttia, ja totean sen edelleen olevan paikkansa pitävä mielipiteeni ko. tapauksesta. Olen edelleen sitä mieltä, että tällaisia tarinoita tarvitaan. Sekä vanhempien että nuorten kannattaa lukea niitä; ne auttavat ymmärtämään paremmin, millaiset tuntemukset kertovat transsukupuolisuudesta, ja millaiset kertovat jostain muusta. Minusta Sandran tarina on hyvä kertomus siitä, että kun vanhempi aktiivisesti kuuntelee lastaan ja haluaa auttaa häntä, oikeat polut ja vastaukset löytyvät, eivätkä kaikille ne polut ja vastaukset löydy transpolilta ja sukupuolenkorjauksesta. Erinomaisen tärkeä asia tuoda esiin!

Kuitenkin tästä Lapsen maailman artikkelista tekee mieli sanoa vielä muutama sana.

Ensimmäiseksi: hatunnosto rohkeudesta Sandralle ja hänen äidilleen. He puhuvat kipeästä ja henkilökohtaisesta asiasta julkisesti. He varmasti kokevat asian niin tärkeäksi, että siitä on syytä puhua. Olen samaa mieltä. En kuitenkaan ole samaa mieltä aivan kaikesta, mitä Sandran äiti artikkelissa sanoo. Esimerkiksi:

Sandran äiti Tiina on sitä mieltä, ettei lasten ja nuorten transsukupuolisuutta pitäisi tukea aktiivisesti ilman, että ensin selvitetään taustalla olevia syitä siihen, miksi nuorta ahdistaa oma keho ja sukupuoli.

– Olisi aiheellista luopua translapsi- tai transnuori-sanojen käytöstä ja puhua sukupuolidysforiasta eli sukupuoleen ja kehoon liittyvästä ahdistuksesta ja ristiriidasta, ja miettiä, miten sitä voitaan parhaiten hoitaa, hän toteaa.

Minun mielestäni on ensiarvoisen tärkeää tukea nuorta heti. Jos vanhempi ei heti huomaa sitä tehdä tai ei pysty siihen, niin pitäisi kuitenkin mahdollisimman pian osoittaa nuorelle, että häntä rakastetaan sukupuolikokemuksesta huolimatta. Missään nimessä nuorelle ei pidä antaa sellaista viestiä, että sukupuolikokemus ei ole aito tai uskottava, vaikka sitä sydämessään ajattelisikin (ja voin sanoa, että kaikki me jossain vaiheessa ajattelemme niin). Silloin lapsi tai nuori kokee, ettei kelpaa vanhemmalleen omana itsenään, ja se on tuhoisaa. 

Tulkitsen tätä Sandran äidin viestiä lempeästi niin, että juuri näin Sandran äiti onkin toiminut, ja tällä aktiivisella tukemisella, jota hän artikkelin mukaan kehottaa välttämään, hän tarkoittaa kenties hakeutumista transpolille ja/tai sosiaalista transitiota. Mielipiteeni on, että jokainen tapaus on yksilöllinen. En neuvoisi kaikkia hakeutumaan välittömästi transpolille ja sosiaaliseen transitioon, vaan yksilölliseen etenemiseen nuoren ja perheen yksilöllisten tarpeiden ja voimavarojen mukaisesti. Sandran tapauksessa sosiaalinen transitio tuntui ensin hyvältä, mutta myöhemmin hänen vointinsa sosiaalisesti poikana huononi. Mielestäni tämä ei ole merkki siitä, että Sandran transitiota ei olisi saanut tukea. Miten asiat olisivat edenneet, jos Sandran äiti ei olisi suostunut transitioon? Sitä emme tiedä, mutta lopputulos olisi voinut olla sama - pahaa oloa ja avun hakemista siihen - tai eri, kenties Sandran olo olisi pahentunut vielä enemmän, koska häntä ei tuettu kotona, ja se olisi voinut johtaa traagisempaan lopputulokseen. Tiedän yhden perheen, jossa sosiaalista transitiota ei sallita, ja nuori on voinut todella huonosti. Nyt hän onneksi on päässyt terapiaan.

Meillä asia eteni niin, että nuoren kerrottua transsukupuolisuudestaan, hän itse halusi heti edetä transpolille, ja näin sitten toimimme. Minullekin se oli pelkästään helpottava ajatus, että pääsemme pian asiantuntija-avun piiriin. Aikaa tosin kului lähes vuosi, ennen kuin ensikäynti toteutui, joten nopeaa aktiivista etenemistä ei tapahtunut, siitä huolimatta että olin aktiivinen tukija. Eikä meillä ole vielä diagnoosiakaan, kohta kaksi vuotta on kulunut ensikäynnistä. Joten nuorella on kyllä tutkimusprosessin aikana runsaasti aikaa pohtia asiaa. Tiedän useita perheitä, joissa transnuori itse haluaa odottaa täysi-ikäistymistään tai seesteisempää elämänvaihetta ennen transpolille hakeutumista, ja apua haetaan yhteisymmärryksessä ensin muunlaisen keskusteluavun tai terapian kautta. Pääasia, että asian kanssa ei jäädä yksin pähkäilemään.

Sosiaalinen transitio on useimmille kuitenkin sellainen, joka todella paljon helpottaa oloa, joten sitä suosittelen ainakin kokeilemaan edes. Joskus sosiaalinen transitio sukupuolesta toiseen voi vaatia pientä valmistautumista tai odottelua, ja joskus voi olla fiksua kokeilla transitiota väliaikaisesti esimerkiksi lomamatkalla. Jos transitio ei helpota oloa vaan pahentaa sitä, kuten Sandran tapauksessa kävi, on se jo aika vahva signaali siitä, että kenties kyseessä ei ole transsukupuolisuus, tai että nuorella on muita ongelmia, jotka on syytä hoitaa ensin.

Translapsesta ja -nuoresta voidaan minusta puhua silloin, kun se on luontevaa. Olen pohtinut näiden termien käyttöä aiemminkin blogissani. Se on kyllä totta, että sukupuolidysforia on monesti oikein kelpo termi, ja koska uusi tautiluokitus ICD-11 käyttää myös tätä termiä transsukupuolisuuden sijaan, kannatan sitä lämpimästi. En kuitenkaan mitätöisi translapsi ja -nuori -termejä kokonaan, koska se mitätöisi myös näiden lasten ja nuorten kokemuksen siitä, että he todella ovat transsukupuolisia. Tähän ajatukseen kiteytyy se, mikä artikkelissa mielestäni on pielessä: ei termien tai sanojen pimittäminen lapsilta ja nuorilta auta heitä, vaan päinvastoin se vahingoittaa niitä heistä, joille se on totta. Täytyy nostaa hattua myös artikkelissa haastatellulle ylilääkäri Riittakerttu Kaltialalle (jota olen aiemmin blogissani moittinut), koska hän sanoo asian näin:

– Tämä häslinki haittaa paljon niitä nuoria, joille korjaushoitojen aloittamista jo alaikäisenä voi pitää perusteltuna.

Lisäksi, en pidä siitä, että artikkelin perusteella piirtyy kuva vahingollisesta transkuplasta netissä, koska monelle transihmiselle netin transyhteisö on ainoa vertaistuki ja todella tärkeä ja hyvää tekevä tuki. Sosiaalisesti tarttuva transkokemus netissä / kaveripiirissä on juuri sitä ROGD-pseudotiedettä, jota en suostu hyväksymään. Tällainen nuorten keskuudessa leviävä ilmiö ilmeisesti on totta, sen verran paljon siitä on kirjoitettu, mutta sen ympärillä vellova "asiantuntijoiden" ja vanhempien pseudotieteellisyys ja pelkojen ja huolien aiheuttama transihmisten lokaaminen on se, mitä en suostu hyväksymään. Kuten tässä Sandran tapauksessa, usein nämä epäaidot transkokemukset eivät johda sukupuolenkorjaukseen saakka, koska epäaito kokemus katoaa. On todella haitallista transihmisille ja heidän hyvälle hoidolleen, kun ihmisten ennakkoluuloja transsukupuolisuudesta mielenterveyden häiriönä vahvistetaan.

Seuraavaksi, mietteitä traumoista ja sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Keskustelu, jossa transsukupuolisuuden kokemus osoittautuu traumaperäiseksi ja henkilö "parantuu" transsukupuolisuudesta, kun saa hoitoa traumoihinsa, johtaa kysymykseen, saako traumoista kärsivä ollakaan transsukupuolinen? Samaa keskustelua on aikoinaan käyty homoseksuaalisuudesta. Mitä sitten, jos transsukupuolisuus tai homous johtuu jostain koetusta traumasta? Eikö pitäisi keskittyä siihen, mikä henkilöä auttaa, eikä siihen, mistä se johtuu? Tietysti traumoja pitää hoitaa, mutta eihän se välttämättä johda siihen, että transsukupuolisuus tai homous katoaa kun traumoja hoidetaan. Ymmärrättekö, mitä yritän sanoa? Transsukupuolisuus on todellinen ilmiö, ja myös traumoista kärsivä voi olla transsukupuolinen. Tarina siitä, että transsukupuolisuus katoaa traumoja hoitamalla, ei ole tarina siitä, että transsukupuolisuus johtuu traumoista ja on hoidettavissa pois traumoja hoitamalla.

Tällä en tietenkään tarkoita, ettei vanhempi saisi toivoa, ettei oma lapsi olisi transsukupuolinen. Totta kai saa, ja varmasti meistä jokainen sitä toivoo ainakin joskus. Mutta se ei johdu siitä, että transsukupuolisuudessa itsessään olisi jotain vikaa, vaan siitä, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme ei sitä täysin vielä ymmärrä eikä hyväksy, ja heidän elämänsä on sen vuoksi vaikeaa.

Lopuksi yhteenvetona voisin todeta, että Sandran tarina on tärkeä ja kertomisen arvoinen, mutta tällaiset tarinat vaativat tekijältään asiantuntevaa taustoitusta. Tässä se on jäänyt ehkä hieman vajaaksi. Kenties jutun tekijät ovat halunneet ratsastaa nyt niin muodikkaalla transteemalla ja sen vuoksi ovat kehystäneet jutun siten, että kuva "vahingollisesta transilmiöstä" vahvistuu, kun sen sijaan juttu olisi voitu kehystää neutraalimmin nuorten mielenterveyteen liittyväksi. Tämä on ikävää, koska se todellakin on juuri sitä "häslinkiä" Riittakerttu Kaltialan sanoin, joka haittaa paljon niitä nuoria, joille korjaushoitojen aloittaminen jo alaikäisenä on perusteltua.

Hesarin ja YLEn artikkelit sukupuolen korjauksesta 2.8.2020

Tänään Hesarissa ja Ylen verkkosivuilla julkaistut artikkelit muokkasivat päivän suunnitelmani uusiksi. On ihan pakko ottaa kantaa.

Hesari uutisoi: "Miksi hoitoon hakeutuu yhä enemmän nuoria, jotka haluavat eroon naiseudesta?" Painetussa lehdessä otsikko on Sunnuntai-liitteen etusivun kokoinen, suurin kirjaimin on kirjoitettu MIKSI EROON NAISEUDESTA. Ensimmäinen kritiikkini kohdistuu jo tähän otsikkoon. Otsikko ei herätä luottamusta, sillä eihän transpoika pyri eroon naiseudesta, vaan haluaa korjata kehonsa oman sukupuolensa mukaiseksi. Ainakin oma transpoikani pyrkii elämään omana itsenään eikä ensisijaisesti eroon jostakin. Muunsukupuolisia en niin hyvin tunne, ja artikkelia lukiessa käykin ilmi, että tämä otsikon sanamuoto koskee lähinnä heitä.

Tällainen "eroon naiseudesta"-näkökulma on yleinen niissä piireissä, joissa transsukupuolisuutta ei ymmärretä, vaan sitä pikemminkin väheksytään ja jopa vihataan. Toimittaja itse kertoo Twitterissä kysyjälle, että lainaus on suoraan potilailta itseltään. Itse asiassa se on lainaus artikkelissa haastatellulta psykiatri Teemu Kärnältä, jos ollaan tarkkoja. Ovatko Teemu Kärnän potilaat transpolilla sanoneet juuri näin? Joku ehkä on sanonut, mutta asian yleistäminen otsikkotasolle vie huomion heti väärään suuntaan. Syntyy kyseenalaistava viritys koko artikkelille ja sitä kritisoin, kovasti. Klikkiotsikoksi tämän tuomitsen.

Käydäänpä itse artikkelin kimppuun. Suurelta osin se on hyvä ja erittäin asiallinen, jopa loistava. Artikkelia lukiessa piirtyy melko totuudenmukainen kuva tilanteesta. Teemu Kärnä vaikuttaa aluksi empaattiselta ja ymmärtäväiseltä psykiatrilta, joka aidosti haluaa auttaa kaikkia potilaitaan. Mutta se missä artikkeli menee pieleen, käy ilmi tästä:

Hoitoon hakeutuvien naisvaltaisuus on universaali ilmiö, Kärnä sanoo. Muuallakin hoitoon hakeutuvat ovat yhä useammin nuoria, juuri naisistumismuutoksen kynnyksellä.

Osa haluaa vahvistuksen sille, että he ovat poikia. Iso osa ei tunne omaksi kumpaakaan sukupuolta, he ovat muunsukupuolisia.

Valtaosa muunsukupuolisista on syntyessä määritelty tytöiksi.

Samanlainen naisvaltaisuuden trendi on tunnistettu kaikissa länsimaissa, joissa on tällä alalla vakiintuneet hoitojärjestelmät. Vahvimmin se näkyy Pohjoismaissa. Kaikkein voimakkain se on Suomessa.

”Paradoksaalisinta on se, että ongelma on suurin juuri maailman tasa-arvoisimmissa maissa.”

Kärnä tietää, että arka aihe kääntyy helposti asiakkaita vastaan. Sitä hän ei halua, mutta kokee, että kysymys on pakko esittää:

”Miksi niin monella tuntuu juuri nyt olevan polttava tarve sanoutua irti naiseudesta?”

Hänellä ei ole siihen vastausta. Ei sitä voi kymmenkunta alan erikoislääkäriä Suomessa keskenään selvittää. Tarvitaan laajempaa keskustelua.

Jokaisen ihmisen kokemus on otettava vakavasti, hän sanoo. Mutta samalla on mietittävä myös sitä, onko yhteiskunnassa asioita, jotka tasa-arvosta huolimatta ruokkivat sukupuoliristiriidan kehittymistä juuri naisilla, hän sanoo.

Ei tässä ole mitään paradoksia! Tasa-arvoisissa maissa juuri on tilaa ja suvaitsevaisuutta, jotta ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa sukupuolirooleja ja normeja ja hakeutua hoitoihin, jos niitä tarvitsevat! Minusta tämä on erittäin loogista, eikä lainkaan paradoksaalista. Ahtaat sukupuolinormit ja konservatiiviset yhteiskunnat pitävät sukupuoleltaan moninaiset ihmiset kaapissa. Tasa-arvoiset yhteiskunnat avaavat kaapit ja tuulettavat luurankoja.

Artikkeli jatkuu hieman myöhemmin seuraavasti:

Moni sanoo, että haluaa olla mies, mutta mies omalla tavallaan. He voivat olla feminiinisiä miehiä. Miksi ei sitten voisi olla nainen omalla tavallaan, miksi naiseudesta on päästävä eroon? Siitä Kärnä haluaa nyt herättää keskustelua.

Ihmisen identiteetti on biologiaa, mutta se on myös kulttuurin tuottamaa. Se syntyy myös sosiaalisen vuorovaikutuksen piirissä. Sama pätee muunsukupuolisuuteen. Se on sekä biologiaa että kulttuuria. Ympäristö voi yrittää monella tavalla typistää ihmisen kokemusta.

Ajatus muunsukupuolisuudesta voi siis sisältää myös vapautuksen yhteiskunnan asettamista paineista, Kärnä sanoo. Mutta onko silloin muutettava yhteiskuntaa vai ihmistä?

”Pelkään, että kun asiakkaiden määrä on näin rajusti kasvanut, taustalla on muitakin syitä kuin rohkaistuminen tai todellinen sukupuoliristiriita.”

Edelleen ihmettelen tätä "naiseudesta eroon" -ajattelua tässä. Onhan meillä esimerkkejä vaikka kuinka paljon eri tavalla naiseuttaan ilmentävistä naisista, eli samaistumiskohteista ei ole pulaa. Vaikka some ja muut mediat tuntuvat olevan täynnä ultranaisellisia esimerkkejä, muitakin löytyy, eikä Suomessa mielestäni ole mitenkään valtavaa painetta olla tietynlainen nainen. Minusta nyt on nimenomaan erityisen paljon julkista keskustelua naiseuden moninaisuudesta. On kehorauha-keskustelua ja moni somejulkkis postaa meikittömiä kuvia ja kuvapareja, joissa tuodaan esiin kuvakulman merkitys kehon ulkonäölle, ynnä muita. Androgyyni ulkomuoto on ollut muodissa useita kertoja ihmiskunnan historiassa, ei nyt eletä mitenkään poikkeuksellista aikaa siinä mielessä. Sitä paitsi, jos yhteiskunnassa tosiaan olisi tällainen ilmiö, joka aiheuttaa naisille paineita kehon muokkaamiseen androgyyniksi tai maskuliiniseksi, eikö syntymässä naiseksi määritettyjen  hakeutuminen transtutkimuksiin olisi ihan hurjan paljon yleisempää kuin se nyt on?

On totta, että lähetemäärät ovat kasvaneet moninkertaisiksi. 2000-luvun alkupuolella tutkimuksiin hakeutui 40-50 ihmistä vuosittain, viime vuosina luku on ollut suurimmillaan lähes 1000. Kasvu alkaa kuitenkin taittua, eikä se ole siis eksponentiaalista kasvua. Ja siis katsokaa nyt noita lukuja: alle tuhat ihmistä vuodessa 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa. 1000 / 5 500 000 = 0,02 %. Onko se todella merkki siitä, että nyt on meneillään yhteiskunnallinen ilmiö, josta olisi oltava huolissaan? Ilmiö, jonka vuoksi tutkimuksiin hakeutuneiden dysforian syitä on kyseenalaistettava tällä tavalla? Se, että kyseenalaistaja on transihmisiä hoitava psykiatri, on kylmäävää. Vaikka hän tuo artikkelissa esiin, että tietää aran aiheen kääntyvän helposti "asiakkaita vastaan", hän silti esittää sen kysymyksen. Ja näin tuo ilmi sen, etteivät "asiakkaat" voi luottaa häneen.

Twitterissä moni transihminen on kommentoinut tätä artikkelia kovin sanakääntein. Erityisesti Teemu Kärnää on kritisoitu, ja muutama on kertonut jättäneensä tutkimukset kesken hänen vuokseen. En ihmettele. Identiteetin kyseenalaistaminen on monelle vähemmistön edustajalle liikaa. Kärnä itse korostaa artikkelissa hyväksyvää ilmapiiriä ja sen vaikutusta hoidolle:

”Tärkeintä olisi, että ihmiset voisivat tehdä itseään ja sukupuoltaan koskevia ratkaisuja sallivassa ja turvallisessa ilmapiirissä. Että he tuntisivat olevansa kelpaavia.”

Tässä on se oikea paradoksi.

Kolmas seikka, jota haluan artikkelissa kritisoida, on Teemu Kärnän esittämä hämmästys siitä, että PALKOn tuore hoitosuositus aiheutti eheytyshoitojen pelkoa. Se on aivan relevantti pelko, eikä mikään "pimeältä keskiajalta peräisin heitetty kylmä vesi kasvoille" kuten Kärnä asian ilmaisee. On erittäin hyvä, että hoitosuositukset vaativat laaja-alaista psykososiaalista tukea kuntien perusterveydenhuollossa, koska ilman tällaista edellytystä sitä ei koskaan kuntiin tule, ja se on ehdottomasti tarpeen, MUTTA eheytyshoitojen pelko johtuu täysin aidoista kokemuksista terveydenhuollossa. Sitä asiantuntemusta ei siellä kunnissa välttämättä ole. Transihmisten luottamus terveydenhoitoon on todella heikoissa kantimissa, ja se johtuu aivan todellisista kokemuksista. On mielestäni pöyhkeää ja ylimielistä vähättelyä kuvata tätä pelkoa sillä tavalla kuin Kärnä tässä artikkelissa kuvaa.

Transihmisten hoito on keskitetty kahteen Etelä-Suomessa sijaitsevaan yliopistolliseen sairaalaan. Jonot ovat resurssien vähyydestä johtuen pitkät. Tutkimusprosessi on pitkä ja arkea hankaloittavan matkan päässä monelle. Tutkivat lääkärit tekevät selväksi, että he voivat koska tahansa prosessin kuluessa lopettaa tutkimukset tai asettaa potilaan määrittelemättömän pitkälle jäähylle. Potilaiden identiteettiä kyseenalaistetaan (eivät kaikki, mutta jotkut), heidän oletetaan mahtuvan tiukkoihin sukupuolinormeihin (eivät kaikki, mutta jotkut), heidät altistetaan 1,5 - 2 vuoden "tosielämän kokeelle", jona aikana heidän on elettävä identiteetin mukaisessa sukupuoliroolissa väärän sukupuolen henkkareilla, jne. Transihmiset kuvaavat prosessia usein nöyryyttäväksi. Olen kuullut monelta seuraavaa: "Ei-transihmiset päättävät, olenko minä trans vai en". Kuulostaako inhimilliseltä hoidolta? Puhumattakaan sitten siitä, miten perusterveydenhuollossa transihmisiin suhtaudutaan. Usein aika epäasiallisesti, olen kuullut. Ei liene mikään ihme, ettei luottoa terveydenhoitoon oikein ole, ja niitä eheytyshoitoja pelätään ihan syystä. Lukekaa esimerkiksi tämä Julmarian postaus aiheesta.

Neljänneksi, Päivi Räsänen. Ymmärrän, että kun artikkelin päähenkilö Teemu Kärnä kritisoi Päivi Räsäsen julkisia ulostuloja aiheesta ja syyttää häntä vahingollisen vähemmistöstressin aiheuttamisesta, on toimittajalta vastuullista pyytää kritiikin kohteelta kommentti. Muitakin poliitikkoja artikkelissa mainittiin nimeltä, mutta heiltä ei pyydetty kommenttia (tai jos pyydettiin, ei saatu tai ei julkaistu). Räsänen vertaa transhoitoja psykiatristen sairauksien hoitoon aivokirurgialla, ja vielä täsmentää, että tarkoittaa nimenomaan lobotomiaa, joka on tietenkin eettisesti vääräksi tuomittua nykyään. Tällä hän siis haluaa sanoa, että kehoon kajoavat transhoidot ovat eettisesti yhtä väärin kuin lobotomia, ja on tietenkin niin väärässä kuin vain voi väärässä olla. Hän on lääkäri, mutta ei tunnusta sukupuolen moninaisuutta, vaikka se on tieteellisesti todistettu, eikä mikään myytti, niin kuin hän kirkkain silmin väittää. En toki Räsäseltä muuta odottanutkaan, mutta on kirjaimellisesti oksettavaa lukea tällaista Hesarista.

----------

Onneksi meillä on YLE. YLE julkaisi niin ikään tänään artikkelin otsikolla "Luuletko olevasi nainen? Kasper Kivistöltä tivattiin - kolme transsukupuolista kertoo, millaista on elää vuosia väärän sukupuolen henkilötunnuksella".  Pisteet YLElle siitä, että he ovat haastatelleet transsukupuolisia heitä koskevassa asiassa, ja jättäneet asiaa tuntemattomien spekulaatiot pois. Jutussa kuvaillaan konkreettisia esimerkkejä tilanteista, joihin "tosielämän koetta" elävät transihmiset Suomessa ovat joutuneet. Artikkelin tavoitteena on osoittaa nykyisen translain epäkohtia ja jouduttaa lakimuutosta. Oikein hyvin kirjoitettu artikkeli!

Voin kertoa jatkoksi oman nuoreni esimerkin, joka tosin ei ole yhtä vakava tai harmillinen kuin artikkelin tapaukset. Transpoikani meni hammaslääkäriin. Hän oli ainut odotushuoneessa istuva. Kun hänen aikansa tuli, hoitaja kävi ovelta kurkkaamassa odotushuoneeseen, mutta ei kutsunut ketään nimeltä, ja meni takaisin huoneeseen. Tämä toistui, eikä poikaani kutsuttu vieläkään sisään. Vasta vartin kuluttua oikeasta ajasta häntä kutsuttiin nimellä, ja poikani noustessa hoitaja punastui ja sopersi anteeksipyynnön. Hän oli siis katsellut odotushuoneesta tytön näköistä potilasta, eikä tajunnut, että tytön henkilötunnuksen omaava nuori voisikin olla minun transpoikani, joka siis näytti hoitajan mielestä aivan pojalta.

En kertonut tätä esimerkkiä siksi, että se olisi hyvä esimerkki syrjinnästä tai transfobiasta, kysehän oli vain inhimillisestä erehdyksestä, jolla ei edes ollut suuria haittavaikutuksia. Kerroin tämän siksi, että transihmisille tämä on arkipäivää, ja siksi, että se osoittaa sukupuolinormien olemassaolon. Vaikka nuoreni ei olisi transpoika, vaan ihan tavallinen tyttö, joka olisi pukeutunut samalla tavalla kuin tuona päivänä ja hänellä olisi ollut samanlaiset hiukset kuin tuona päivänä, sama olisi tapahtunut. Siinä ei ollut siis kyse nuoreni sukupuoli-identiteetistä, vaan sukupuolinormeista. Jos yhteiskuntamme sukupuolinormit olisivat vapaammat, transihmisillä ja monella muullakin olisi helpompaa olla oma itsensä. Tähänhän Teemu Kärnäkin Hesarin artikkelissa viittasi. Mutta please, ei syytetä transihmisiä tästä, kun se vika on meissä kaikissa muissa, ja yhteiskunnan rakenteissa.