Sandran/Saken tarina

Lastensuojelun Keskusliiton julkaisu Lapsen maailma (erinomainen julkaisu, tilasin itsekin sitä useita vuosia) on julkaissut artikkelin otsikolla "Sandra, 14, eli kaksi vuotta Sakkena".  Kyseessä lienee sama perhe, jota haastateltiin myös Ylen MOT-dokumentissa "En haluaisi olla tyttö", joka tuli tv:stä tammikuussa. 

Luin uudelleen blogitekstini, jossa käsittelin ko. dokumenttia, ja totean sen edelleen olevan paikkansa pitävä mielipiteeni ko. tapauksesta. Olen edelleen sitä mieltä, että tällaisia tarinoita tarvitaan. Sekä vanhempien että nuorten kannattaa lukea niitä; ne auttavat ymmärtämään paremmin, millaiset tuntemukset kertovat transsukupuolisuudesta, ja millaiset kertovat jostain muusta. Minusta Sandran tarina on hyvä kertomus siitä, että kun vanhempi aktiivisesti kuuntelee lastaan ja haluaa auttaa häntä, oikeat polut ja vastaukset löytyvät, eivätkä kaikille ne polut ja vastaukset löydy transpolilta ja sukupuolenkorjauksesta. Erinomaisen tärkeä asia tuoda esiin!

Kuitenkin tästä Lapsen maailman artikkelista tekee mieli sanoa vielä muutama sana.

Ensimmäiseksi: hatunnosto rohkeudesta Sandralle ja hänen äidilleen. He puhuvat kipeästä ja henkilökohtaisesta asiasta julkisesti. He varmasti kokevat asian niin tärkeäksi, että siitä on syytä puhua. Olen samaa mieltä. En kuitenkaan ole samaa mieltä aivan kaikesta, mitä Sandran äiti artikkelissa sanoo. Esimerkiksi:

Sandran äiti Tiina on sitä mieltä, ettei lasten ja nuorten transsukupuolisuutta pitäisi tukea aktiivisesti ilman, että ensin selvitetään taustalla olevia syitä siihen, miksi nuorta ahdistaa oma keho ja sukupuoli.

– Olisi aiheellista luopua translapsi- tai transnuori-sanojen käytöstä ja puhua sukupuolidysforiasta eli sukupuoleen ja kehoon liittyvästä ahdistuksesta ja ristiriidasta, ja miettiä, miten sitä voitaan parhaiten hoitaa, hän toteaa.

Minun mielestäni on ensiarvoisen tärkeää tukea nuorta heti. Jos vanhempi ei heti huomaa sitä tehdä tai ei pysty siihen, niin pitäisi kuitenkin mahdollisimman pian osoittaa nuorelle, että häntä rakastetaan sukupuolikokemuksesta huolimatta. Missään nimessä nuorelle ei pidä antaa sellaista viestiä, että sukupuolikokemus ei ole aito tai uskottava, vaikka sitä sydämessään ajattelisikin (ja voin sanoa, että kaikki me jossain vaiheessa ajattelemme niin). Silloin lapsi tai nuori kokee, ettei kelpaa vanhemmalleen omana itsenään, ja se on tuhoisaa. 

Tulkitsen tätä Sandran äidin viestiä lempeästi niin, että juuri näin Sandran äiti onkin toiminut, ja tällä aktiivisella tukemisella, jota hän artikkelin mukaan kehottaa välttämään, hän tarkoittaa kenties hakeutumista transpolille ja/tai sosiaalista transitiota. Mielipiteeni on, että jokainen tapaus on yksilöllinen. En neuvoisi kaikkia hakeutumaan välittömästi transpolille ja sosiaaliseen transitioon, vaan yksilölliseen etenemiseen nuoren ja perheen yksilöllisten tarpeiden ja voimavarojen mukaisesti. Sandran tapauksessa sosiaalinen transitio tuntui ensin hyvältä, mutta myöhemmin hänen vointinsa sosiaalisesti poikana huononi. Mielestäni tämä ei ole merkki siitä, että Sandran transitiota ei olisi saanut tukea. Miten asiat olisivat edenneet, jos Sandran äiti ei olisi suostunut transitioon? Sitä emme tiedä, mutta lopputulos olisi voinut olla sama - pahaa oloa ja avun hakemista siihen - tai eri, kenties Sandran olo olisi pahentunut vielä enemmän, koska häntä ei tuettu kotona, ja se olisi voinut johtaa traagisempaan lopputulokseen. Tiedän yhden perheen, jossa sosiaalista transitiota ei sallita, ja nuori on voinut todella huonosti. Nyt hän onneksi on päässyt terapiaan.

Meillä asia eteni niin, että nuoren kerrottua transsukupuolisuudestaan, hän itse halusi heti edetä transpolille, ja näin sitten toimimme. Minullekin se oli pelkästään helpottava ajatus, että pääsemme pian asiantuntija-avun piiriin. Aikaa tosin kului lähes vuosi, ennen kuin ensikäynti toteutui, joten nopeaa aktiivista etenemistä ei tapahtunut, siitä huolimatta että olin aktiivinen tukija. Eikä meillä ole vielä diagnoosiakaan, kohta kaksi vuotta on kulunut ensikäynnistä. Joten nuorella on kyllä tutkimusprosessin aikana runsaasti aikaa pohtia asiaa. Tiedän useita perheitä, joissa transnuori itse haluaa odottaa täysi-ikäistymistään tai seesteisempää elämänvaihetta ennen transpolille hakeutumista, ja apua haetaan yhteisymmärryksessä ensin muunlaisen keskusteluavun tai terapian kautta. Pääasia, että asian kanssa ei jäädä yksin pähkäilemään.

Sosiaalinen transitio on useimmille kuitenkin sellainen, joka todella paljon helpottaa oloa, joten sitä suosittelen ainakin kokeilemaan edes. Joskus sosiaalinen transitio sukupuolesta toiseen voi vaatia pientä valmistautumista tai odottelua, ja joskus voi olla fiksua kokeilla transitiota väliaikaisesti esimerkiksi lomamatkalla. Jos transitio ei helpota oloa vaan pahentaa sitä, kuten Sandran tapauksessa kävi, on se jo aika vahva signaali siitä, että kenties kyseessä ei ole transsukupuolisuus, tai että nuorella on muita ongelmia, jotka on syytä hoitaa ensin.

Translapsesta ja -nuoresta voidaan minusta puhua silloin, kun se on luontevaa. Olen pohtinut näiden termien käyttöä aiemminkin blogissani. Se on kyllä totta, että sukupuolidysforia on monesti oikein kelpo termi, ja koska uusi tautiluokitus ICD-11 käyttää myös tätä termiä transsukupuolisuuden sijaan, kannatan sitä lämpimästi. En kuitenkaan mitätöisi translapsi ja -nuori -termejä kokonaan, koska se mitätöisi myös näiden lasten ja nuorten kokemuksen siitä, että he todella ovat transsukupuolisia. Tähän ajatukseen kiteytyy se, mikä artikkelissa mielestäni on pielessä: ei termien tai sanojen pimittäminen lapsilta ja nuorilta auta heitä, vaan päinvastoin se vahingoittaa niitä heistä, joille se on totta. Täytyy nostaa hattua myös artikkelissa haastatellulle ylilääkäri Riittakerttu Kaltialalle (jota olen aiemmin blogissani moittinut), koska hän sanoo asian näin:

– Tämä häslinki haittaa paljon niitä nuoria, joille korjaushoitojen aloittamista jo alaikäisenä voi pitää perusteltuna.

Lisäksi, en pidä siitä, että artikkelin perusteella piirtyy kuva vahingollisesta transkuplasta netissä, koska monelle transihmiselle netin transyhteisö on ainoa vertaistuki ja todella tärkeä ja hyvää tekevä tuki. Sosiaalisesti tarttuva transkokemus netissä / kaveripiirissä on juuri sitä ROGD-pseudotiedettä, jota en suostu hyväksymään. Tällainen nuorten keskuudessa leviävä ilmiö ilmeisesti on totta, sen verran paljon siitä on kirjoitettu, mutta sen ympärillä vellova "asiantuntijoiden" ja vanhempien pseudotieteellisyys ja pelkojen ja huolien aiheuttama transihmisten lokaaminen on se, mitä en suostu hyväksymään. Kuten tässä Sandran tapauksessa, usein nämä epäaidot transkokemukset eivät johda sukupuolenkorjaukseen saakka, koska epäaito kokemus katoaa. On todella haitallista transihmisille ja heidän hyvälle hoidolleen, kun ihmisten ennakkoluuloja transsukupuolisuudesta mielenterveyden häiriönä vahvistetaan.

Seuraavaksi, mietteitä traumoista ja sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuudesta. Keskustelu, jossa transsukupuolisuuden kokemus osoittautuu traumaperäiseksi ja henkilö "parantuu" transsukupuolisuudesta, kun saa hoitoa traumoihinsa, johtaa kysymykseen, saako traumoista kärsivä ollakaan transsukupuolinen? Samaa keskustelua on aikoinaan käyty homoseksuaalisuudesta. Mitä sitten, jos transsukupuolisuus tai homous johtuu jostain koetusta traumasta? Eikö pitäisi keskittyä siihen, mikä henkilöä auttaa, eikä siihen, mistä se johtuu? Tietysti traumoja pitää hoitaa, mutta eihän se välttämättä johda siihen, että transsukupuolisuus tai homous katoaa kun traumoja hoidetaan. Ymmärrättekö, mitä yritän sanoa? Transsukupuolisuus on todellinen ilmiö, ja myös traumoista kärsivä voi olla transsukupuolinen. Tarina siitä, että transsukupuolisuus katoaa traumoja hoitamalla, ei ole tarina siitä, että transsukupuolisuus johtuu traumoista ja on hoidettavissa pois traumoja hoitamalla.

Tällä en tietenkään tarkoita, ettei vanhempi saisi toivoa, ettei oma lapsi olisi transsukupuolinen. Totta kai saa, ja varmasti meistä jokainen sitä toivoo ainakin joskus. Mutta se ei johdu siitä, että transsukupuolisuudessa itsessään olisi jotain vikaa, vaan siitä, että yhteiskuntamme ja kulttuurimme ei sitä täysin vielä ymmärrä eikä hyväksy, ja heidän elämänsä on sen vuoksi vaikeaa.

Lopuksi yhteenvetona voisin todeta, että Sandran tarina on tärkeä ja kertomisen arvoinen, mutta tällaiset tarinat vaativat tekijältään asiantuntevaa taustoitusta. Tässä se on jäänyt ehkä hieman vajaaksi. Kenties jutun tekijät ovat halunneet ratsastaa nyt niin muodikkaalla transteemalla ja sen vuoksi ovat kehystäneet jutun siten, että kuva "vahingollisesta transilmiöstä" vahvistuu, kun sen sijaan juttu olisi voitu kehystää neutraalimmin nuorten mielenterveyteen liittyväksi. Tämä on ikävää, koska se todellakin on juuri sitä "häslinkiä" Riittakerttu Kaltialan sanoin, joka haittaa paljon niitä nuoria, joille korjaushoitojen aloittaminen jo alaikäisenä on perusteltua.