MOT-ohjelma transnuorista ja tasapuolisuusharha

Yle esittää huomenna maanantaina 9.12.19 MOT-dokumentin nimeltä "En haluaisi olla tyttö" (löytyy myös Areenasta). Ohjelman kuvauksesta:

"Sukupuolen korjaukseen haluavien nuorten tyttöjen määrä on kasvanut voimakkaasti. Syytä ei tiedetä. Monet vanhemmat pelkäävät, että sukupuolen korjaaminen ei ole paras ratkaisu hoitaa vakavasti oireilevien nuorten ongelmia"

Iltalehti ja Yle ovat eilen ja tänään julkaisseet ohjelmaa taustoittavat artikkelit. Kommentoin tässä blogitekstissä nyt ohjelmaa etukäteen aiheen tärkeyden vuoksi, ja täydennän tekstiä ohjelman esityksen jälkeen, mikäli aihetta on. Minulla on jonkin verran tietoa ohjelman sisällöstä sekä näiden artikkelien kautta, että muualta. Myös Julmis on jo kommentoinut ohjelmaa omassa blogissaan (ja toisenkin kerran), ja hän tekee sen selkeämmin ja kattavammin kuin minä, kannattaa siis lukea ne.

EDIT. 11.12.19
Katsoin dokumentin yhdessä transnuoreni kanssa (hän halusi katsoa sen, vaikka varoitin sisällöstä etukäteen). Lisäsin mietteemme ohjelmasta tämän alkuperäisen tekstin perään.

----------

MOT-ohjelman kärki on otsikosta ja kuvauksesta lähtien siinä, että nuoret voivat huonosti ja keksivät hakeutua transpolille, ja heitä on autettava huomaamaan totuus, eli se, että sukupuolen korjaus ei ole ratkaisu. Yksi nuori esitetään tapauksena, jolle hakeutuminen hoitoihin on ollut oikea ratkaisu, mutta hänet esitetään poikkeuksena. Muiden kahden kohdalla kyse on ollut erehdyksestä; he katuvat hoitoja. Lisäksi haastatellaan yhtä vanhempaa, joka on vastustanut nuorensa transitiota, sekä lääkäriä, joka on tunnettu ROGD-ilmiön symppaaja. Kyseessä on tasapuolisuusharha.

Tasapuolisuusharha (Wikipedia):

"Tasapuolisuusharha (myös tasapainoharha tai false balance) on mediaan liittyvä ilmiö, jossa jostain asiasta halutaan kertoa kaksi näkökulmaa, mutta toinen näkökulma ei ole kunnolla perusteltu eikä sille löydy tieteellistä todistusaineistoa. Näkemykset eivät ole yhtä arvokkaita, mutta ne esitetään tasavertaisina.
Tasapuolisuusharhasta on kyse esimerkiksi silloin, kun tutkija-asiantuntijan rinnalle tasapuoliseksi keskustelijaksi nostetaan itseoppinut maallikko tai vaikkapa uskomushoitojen puolestapuhuja. Pitämällä ohjenuoranaan sitä, että "kolikossa on aina kaksi puolta", media on nostanut esimerkiksi ilmastonmuutosdenialismin kokoaan merkittävämmäksi liikkeeksi."

Johtopäätöksenä ohjelma esittää, että kaikkien transpolille hakeutuvien nuorten kohdalla ei ole kyse transsukupuolisuudesta, ja on varmistuttava siitä, että nimenomaan näitä ei-transsukupuolisia (eli cis-sukupuolisia) on autettava ensin. Transnuoret kyllä joutavat odottaa. Ongelma kuitenkin on nimenomaan se, että transtutkimukset ja niihin pääsy kestävät kauan, ja portinvartijuus on voimakasta, ja transnuoret kärsivät siitä. Tämä näkökulma ei ohjelmasta välity, eikä myöskään se, että katujien määrä on todella pieni.

Ymmärrän ohjelman hyvää tarkoittavan tavoitteen nostaa esiin tällainen kuuma keskustelunaihe, josta "ei saisi puhua". Ymmärrän senkin, että kyseessä on uudehko ilmiö; etenkin nuoria naisia hakeutuu transtutkimuksiin entistä enemmän, eikä kukaan tiedä, miksi. Onhan se kiinnostavaa. Mutta ohjelman tekijät ovat nielaisseet purematta syötin, joka heille on syötetty. Ohjelma lietsoo jo olemassa olevia ennakkoluuloja ja väärinkäsityksiä transnuorista, ja vaikeuttaa heidän avun saamistaan entisestään. Kyseessä on nimenomaan tasapuolisuusharha.

Ohjelmassa otetaan esiin ROGD-teoria, joka ei ole tieteellisesti pätevä. Ohjelman rakentuessa tällaisen näkökulman varaan syntyy väärä mielikuva siitä, että tällainen huolestuneiden vanhempien näkemys asiasta on jotenkin yhtä pätevä tai jopa pätevämpi kuin se, että transnuoria oikeasti on olemassa ja heidän auttamisekseen on jo vuosikymmeniä tehty johdonmukaisesti hyvää tieteellistä tutkimusta ja löydetty erittäin toimivia hoitoja.

"Termi “Rapid Onset Gender Dysphoria (ROGD)" ei ole minkään merkittävän

asiantuntijajärjestön tunnustama lääketieteellinen konsepti [...] se edustaa

vain lyhennettä, joka on luotu kuvaamaan esitettyä kliinistä ilmiötä

joka saattaa oikeuttaa tai olla oikeuttamatta vertaisarvioitujen

jatkotutkimuksien teon”

World Professional Association for Transgender Health

(WPATH)

Position on “Rapid-Onset Gender Dysphoria"

Vanhempien huoli on erittäin olemassa olevaa, toki. Transhoitoihin hakeutuu myös nuoria, joita auttaa jokin muu hoito kuin transhoidot, kyllä. Detransitioituneet tarvitsevat myös apua ja tukea, ehdottomasti. En kiistä näitä asioita ollenkaan. Mutta kritisoin painokkaasti sitä, minkä näkökulman "kriittinen ja tutkiva journalismi" on tähän dokumenttiinsa valinnut. 

Jo otsikko kertoo kaiken. "En haluaisi olla tyttö". Nitan tapauksessa näin todella olikin. Hän inhosi itseään ja ruumistaan ja sukupuoltaan, johtuen hänelle tapahtuneista traumaattisista asioista (olen katsonut myös hänen youtube-videoitaan). Hän ei todellakaan halunnut olla tyttö, ja sen vuoksi päätteli, että hänen täytyy olla jotain muuta. Ohjelma antaa sen vaikutelman, että tyttöjen lisääntyneessä hakeutumisessa transhoitoihin olisi kyse nimenomaan tästä. Voi ollakin, mutta ohjelma sen vuoksi epäonnistuu kertomaan kokonaiskuvan: sen, että tällaiset nuoret ovat vähemmistössä. 

Sukupuolen korjaaminen ei tietenkään ratkaise nuorten naisten ongelmia, jos ongelmien syyt ovat jotain muuta kuin transsukupuolisuus. Kenenkään ei pidä ajatellakaan, että se ratkaisisi. Minun kokemukseni mukaan transpoleilla kartoitetaan hyvin tarkkaan, mistä nuoren kokema sukupuolidysforia johtuu. On traagista, että joidenkin kohdalla tämä kartoitus ei ole onnistunut. Syitä voin vain arvailla. Esitän uudelleen jo muutamaan kertaan esittämäni ehdotuksen: Suomeen tarvitaan lisää transpoleja ja lisää koulutettuja ammattilaisia tutkimaan ja hoitamaan transsukupuolisia. Suomessa transsukupuolisten hoito on pääosin hyvää, mutta hyvin varovaista, eikä se noudata kaikilta osin (etenkään alaikäisten kohdalla) kansainvälisiä hyvän hoidon suosituksia. Nuoret eivät pääse hoitoihin ajoissa.

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän yleinen mielipide transhoitoihin hakeutumisesta merkkinä mielenterveyden ongelmista ja traumoista lisääntyy, ja sitä enemmän se vaikuttaa siihen, miten ihmiset ja yhteiskunta transnuoria kohtelevat. Tämän voi nähdä käytännössä Ylen artikkelin kommenttikentässä (onneksi ymmärtäviäkin kommentteja on mukana). Iltalehdelle kiitos siitä, että eivät avanneet kommentointimahdollisuutta artikkelille. 

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän lisääntyy yleinen mielipide siitä, että hoitojen tulee olla henkilöiden itsensä maksettavia eli ei verovaroin kustannettavia, eikä missään nimessä alle 21-(tai 25-)vuotiaiden saavutettavissa. Jos näin meneteltäisiin, pieni vähemmistön vähemmistö sanelisi vähemmistön enemmistön oikeudesta toimivaan hoitoon. Se ei ole oikein.

Mitä enemmän tällaisia ohjelmia tehdään, sitä enemmän pieni vähemmistö eli transsukupuoliset joutuvat todistelemaan olemassaoloaan, ja siitä meidän pitäisi jo päästä pois.

EI KIITOS ENEMPÄÄ TÄLLAISIA OHJELMIA.



----------

EDIT. 11.12.19 Mietteitä dokumentin katsomisen jälkeen

Päällimmäiseksi ohjelmasta jäi vaikutelma, että puoleen tuntiin oli yritetty mahduttaa melkoinen kirjo asioita, joista ei sitten lopulta syntynyt yhtenäistä viestiä. Tai jos viesti oli se, että on olemassa tällainen ilmiö, että transtutkimuksiin ja -hoitoihin hakeutuu nuoria tyttöjä vääristä syistä ja siitä on syytä olla huolissaan, niin se viesti kyllä välittyi. Kuinka kriittistä ja tutkivaa ja ennen kaikkea vastuullista journalismia tällaisen viestin välittäminen sitten on, niin olen edelleen sitä mieltä, että ei kiitos tällaista.

Mielestäni transpolin tutkimusjakso on erittäin toimiva, jos nuori sen aikana huomaa, ettei olekaan transsukupuolinen, tai ettei hän tarvitse hoitoja. Käsittääkseni näin tämä systeemi nykyään toimii, joten huolen nostattaminen "vääristä syistä" tutkimuksiin hakeutumisesta on jokseenkin turhaa. Transpolien resursseja voidaan toki tarkastella tässä valossa ja niihin tulisi panostaa huomattavasti nykyistä enemmän.

16-vuotias transpoikani kommentoi, että hänen mielestään nykyinen systeemi toimii hyvin, ja että pitkän tutkimusjakson aikana nuoren transkokemusta haastetaan joka kerta. Tämä siis vastauksena siihen dokumentin kohtaan, jossa Nita toivoi, että hänen transkokemustaan olisi tutkimusten aikana haastettu. Poikani kokee tämän haastamisen pelkästään hyödyllisenä. Se on auttanut häntä varmistumaan omista tuntemuksistaan.

Hän kommentoi myös, että ei tuntenut mitään tällaista transyhteisöä, jota Nita dokumentissa (ja youtube-videoillaan) kuvaa, vaan hän luuli olevansa ainut transpoika meidän kotikaupungissamme. Hänen kohdallaan ei siis ainakaan ole kyse mistään sosiaalisesta tarttumisesta. Nita on myös youtube-videoillaan kertonut tarkemmin tuosta yhteisöstä ja todennut, että jotkut sen toimintatavat ovat olleet hänelle vahingollisia. Mutta mitään yhtenäistä "nuoria sieppaavaa transkulttia" ei siis Nitankaan mielestä ole olemassa, vaikka dokumentista voi välittyä tällainen mielikuva. "Transkultti" on narratiivi, joka lietsoo transfobiaa, ja mielestäni on erittäin vahingollista vahvistaa tällaista viestiä. Transyhteisöt ovat kuitenkin monelle transihmiselle voimaannuttavia ja elintärkeitä.

Me molemmat hämmästelimme ylilääkäri Kaltialan sanomisia dokumentissa. Kuulostaa uskomattomalta, että hänen asemassaan oleva lääkäri toistelee pseudodiagnoosin määritelmiä sosiaalisesta tarttuvuudesta, eikä sitä, että yksinkertaisesti tietoisuuden ja yleisen hyväksyvämmän ilmapiirin lisääntyminen voisi olla merkittävämpi tekijä. (Sosiaalisen tarttuvuuden synnyttämä transkokemus tuskin on kovin pysyvä, ja se melko varmasti tulee viimeistään tutkimusjakson aikana esiin.)

Raastavin dokumentin osuus olivat "Sandran/Saken" puheenvuorot. Niiden katseleminen ja kuunteleminen oli vaikeaa, koska se tuntui luvattomalta tirkistelyltä: nuori ääni väristen kertomassa kipeistä asioista. Hänen viestinsä oli kuitenkin tärkeä ja huomion arvoinen: keskustelu luotettavan ja läheisen aikuisen (tässä tapauksessa äidin) kanssa auttaa selvittämään ajatuksia, ja huomaamaan, ettei kyseessä ollutkaan transsukupuolisuus. Näitä viestejä ei missään nimessä pidä vaientaa. Mutta ei niitä pidä myöskään käyttää sukupuoli- ja seksuaalisuusvalistusta vastaan, niin kuin niitä on käytetty. (Ei tässä dokumentissa, vaan yleisesti.)

Dokumentti herätti monia kysymyksiä. Millaista tukea Nita sai lähipiiriltään transprosessin aikana? Tarkoitan lähipiirillä nyt muita ihmisiä, kuin sitä yhteisöä, josta hän dokumentissa puhui. Olisiko läheisten aikuisten kanssa keskusteleminen auttanut yksilöimään keho- ja sukupuolidysforian syitä? Nita olisi ehdottomasti tarvinnut laajempaa tukea kuin mitä hän prosessinsa aikana sai.

Entäpä huostaanotetun nuoren tapaus? Dokumentissa esitettiin vain vanhempien näkemys. On vaikea uskoa, että pelkästään transhoitoja vastustavat vanhemmat voisivat johtaa huostaanottoon. Jotain jätettiin kertomatta.

Hiekkatiellä haastatellun anonyymin äidin pohdintoja olisin mielelläni myös kuullut lisää, hänen osuutensa jäi hyvin ohueksi. Ovatko he hakeutuneet transpolille? Jos eivät, miksi eivät? Äiti sanoi, että koki lastaan manipuloidun uskomaan, että hän on vääränlainen. Pelkääkö hän, että sama manipulointi jatkuu transpolilla? Hän kertoi lapsensa voinnin huonontuneen, vaikka hän on tukenut lastaan. Se oli surullista kuultavaa. Toivottavasti he ovat hakeutuneet asiantuntevan avun pariin.

Mitä ihmiset oikeastaan pelkäävät? Miksi transtutkimuksiin hakeutuminen koetaan niin huolestuttavana? Miksi koetaan, että detransitio on tabu, josta ei saisi puhua?

Kirjoitin detransitiosta blogissani jo syyskuussa ja kerroin siinä, että mielestäni detransitiosta tulee puhua ja siitä puhutaankin jo, paljon enemmän kuin koskaan. Keskustelun tulisi kuitenkin olla asiallista, mitä se ei nykyään ole. Väärinymmärryksiä riittää.

Esimerkiksi: dokumentissa Setan puheenjohtaja Sakris Kupila sanoi mielestäni hyvin, että detransitio on osa sukupuolen moninaisuutta. Heidänkin äänensä on kuuluttava yhteiskunnassa, ja heille on löydyttävä oikeat hoitopolut, mutta siinä keskustelussa ei saa unohtaa, että transitio on useimmille siihen ryhtyville paras hoito. Tätä viestiä detrans-yhteisö ei ole osannut ottaa vastaan, vaan he syyttävät Sakrista (ja muitakin asiaan kantaa ottaneita, esimerkiksi Julmista ja Trasek ry:tä) vaientamisesta. Pyytäisin heitä putsaamaan korvansa ja silmänsä ja kuuntelemaan ja katsomaan oikeasti, mitä heille sanotaan. Heille sanotaan: olette tärkeitä, teidän äänenne on tärkeä, kuuntelemme teitä, te tarvitsette hyvää hoitoa. Miten tämä on vaientamista? Ymmärrän, että he ovat käsittäneet transyhteisön dokumentille osoittaman vastareaktion yrityksenä määrätä, miten detransitiosta saa puhua. Tavallaan se sitä onkin, mutta onko kohtuutonta pyytää huomioimaan muita ihmisiä? Eikö aiheesta muka oikeasti pysty keskustelemaan asiallisesti niin, ettei ketään vahingoiteta?

Eräs detransitioitunut julistaa Twitterissä, että transsukupuolisuus on itsensä hyväksymisen täysi vastakohta. Hänen mielestään transsukupuolisuus on kehonkuvan häiriö eli psyykkinen häiriö, ei sukupuolen moninaisuutta. Hän yleistää oman kokemuksensa kaikkia koskevaksi, ja valitettavasti tätä tapahtuu aika yleisesti (varmaan olen itsekin siihen syyllistynyt). Hän ei suostu kuulemaan eikä näkemään oman käsityksensä vastaista viestiä, ymmärrän sen hyvin. Pyytäisin silti häntä ja muita detransitioituneita edes yrittämään. Keskustellaan, asiallisesti.

Itse yritän omalta osaltani tuoda esiin omien kokemustemme kautta, että transtutkimuksiin hakeutuminen ei ole väärin, vaan ehdottomasti kannatettavaa, vaikka vanhemmat epäilisivätkin lapsensa kokemuksen todenperäisyyttä. Transpolille hakeutuminen ei myöskään johda automaattisesti diagnoosiin ja peruuttamattomiin hoitoihin. Transpoli on paikka, jossa nuoria autetaan selvittämään sukupuoli-identiteettiään. Detransitioita tapahtuu ja niiden syitä tutkitaan ja on tutkittava lisää. Detransitiota haluaville on varmistettava hyvä hoito. Transpoleille on varmistettava riittävät resurssit ja asiantuntemus. Mielestäni nämä ovat ihan asiallisia näkökulmia, joista voidaan keskustella. Jätetään ne kultit, silpomiset, ideologiat, tabut ja leimakirveet pois.

Kiitos.