sunnuntai 31. maaliskuuta 2019

Hormoniblokkerihoidot - kyllä vai ei?

Translain uudistuksen yhteydessä puhutaan myös hoitoasetuksesta eli siitä, miten transsukupuolisuutta tulisi hoitaa. Tässä yhteydessä mainitaan hormoniblokkerihoito. Sitä käytetään joissakin maissa (esim. Hollanti, Iso-Britannia, Kanada) jarruttamaan murrosiän alkamista ja sen tuomia kehon muutoksia transsukupuolisille nuorille. Suomessa ei anneta hormoniblokkerihoitoja, mutta translain uudistusta ajavat tahot suosittelevat, että niitä alettaisiin tarvittaessa käyttää. Blokkerit lievittäisivät kehoristiriitaa ja antaisivat lapselle kasvurauhaa ja aikaa miettiä sukupuoltaan. Hoidot ovat tutkimusten mukaan turvallisia ja vaikutukset eivät ole peruuttamattomia.

Translain muuttamisen vastustajat Suomessa kampanjoivat voimakkaasti hormoniblokkerihoitojen hyväksymistä vastaan. Heidän näkemyksensä mukaan näistä hoidoista ei ole tarpeeksi tutkimustuloksia, jotta tiedettäisiin tarpeeksi niiden pitkäaikaisvaikutuksista. He ovat tuoneet esiin tutkimuksia, joissa on todettu hoitojen todella aiheuttavan pysyvää haittaa. Blokkerihoitojen vastustajien mielestä nämä hoidot "lukitsevat" lapsen mielen transsukupuoliseksi, eivätkä suinkaan anna kasvurauhaa.

Hmm, kuinkahan tuo nyt sitten on? En ole vielä kovin perehtynyt aiheeseen, koska oman nuoreni murrosikä on jo niin pitkällä, että hänelle ei voisi hormoniblokkereita enää antaa. Muissa maissa niitä voidaan antaa esimurrosikäiselle (n. 11-14-vuotiaille), mutta ei enää 16-vuotiaalle, jonka murrosikä on täydessä käynnissä.

Katsotaanpa, mitä löydän aiheesta.

Artikkeli hollantilaisesta tutkimuksesta vuodelta 2014 toteaa (vapaasti käännettynä):

"Uuden tutkimuksen mukaan hoito sukupuoli-identiteetin kanssa kamppailevien nuorten murrosiän viivyttämiseksi näyttää lisäävän sukupuolen korjaukseen etenevien psyykkistä hyvinvointia."
Artikkelin mukaan hoitoa on käytetty Hollannissa noin 15 vuotta (tämä siis vuonna 2014 eli nyt jo 20 vuotta), ja toistaiseksi se vaikuttaa suhteellisen turvalliselta, toteaa artikkelissa haastateltu psykiatrian professori Jack Drescher. Artikkelissa kuitenkin todetaan myös, että tarvitaan vielä lisää tutkimusta, jotta tulokset voidaan vahvistaa. Tässä tutkimuksessa ei myöskään tutkittu hoidon mahdollisia sivuvaikutuksia. Itse tutkimus löytyy täältä: tutkimus.

Kansalaisaktiivi Anukatariina Solonen kirjoittaa Uusi Suomi -julkaisussa, että hormoniblokkerihoitoja on annettu nuorille jo 70-luvulta lähtien (ennenaikaisen murrosiän estämiseksi) ja translapsille 90-luvulta lähtien. Kirjoitus perustuu tähän iNews:n artikkeliin.
"Lähes kolmen vuosikymmenen seurannan todisteet osoittavat, että ne ovat täysin palautuvia ja turvallinen tapa keskeyttää murrosikä. Toisaalta todisteet osoittavat, että viivästyneellä hoidolla on kielteisiä vaikutuksia heidän henkiseen hyvinvointiinsa."
(Anukatariina Solosen julkaisun perässä on muuten mittava ja kiinnostava kommenttiketju, joka kannattaa lukea. Ihailen Anukatariinan kärsivällistä tapaa vastata kritiikkiin!)

Kanadalainen transsukupuolisten hoitotaho Trans care BC kertoo sivuillaan selkeästi, mihin hormoniblokkerihoitoa käytetään, miten se vaikuttaa, ja mitä riskejä on hoidolla sekä hoidon kieltämisellä. Hoito pysäyttää sukupuolen tunnusmerkkien, kuten rintojen tai parran kasvamisen tai äänenmurroksen, mutta myös pituuskasvun, sukupuolivietin kehittymisen, impulsiivisen, kapinoivan ja riskejäottavan käytöksen (eli nuorelle tyypillisen käytöksen), kalsiumin kertymisen luustoon, sekä hedelmällisyyden kehittymisen. Nämä mainitaan siis hoidon vaikutuksina. Hoidon riskit ovat: mahdollinen negatiivinen vaikutus pituuskasvuun ja luuston kehitykseen, sekä negatiivinen vaikutus vaginoplastian mahdollisuuteen. Hoidon eväämisen riskejä ovat lisääntynyt ahdistus ja levottomuus, jotka voivat johtaa masennukseen. Lisäksi mainitaan, että hormoniblokkerihoidon kieltäminen potilaalta ei ole neutraali valinta ja voi johtaa vakaviin mielenterveyden ongelmiin.

Kanadassa selvästi katsotaan, että hormoniblokkerihoidon hyödyt ovat mahdollisia haittoja pienemmät, ja hoitoa suositellaan sen vuoksi käytettäväksi tietyin ehdoin.


Artikkelissa Why Puberty Blockers Are A Clear Danger To Children's Health mainitaan yhden yleisen hormoniblokkerihoidossa käytettävän lääkkeen (Lupron) sivuvaikutuksina seuraavaa: vakava nivelkipu, osteoporoosi, heikentynyt immuunijärjestelmä ja mielenterveysongelmat. Lääkevirasto FDA (Food and Drug Administration) on luokitellut puolet lääkkeen haittavaikutuksista vakaviksi. Tässä artikkelissa luetellaan samat hoidon vaikutukset kuin kanadalaisella sivustolla, mutta lisäksi väitetään, että se pysäyttää nuoren aivojen kehityksen. (Tätä ei perustella muuten, kuin että joku lääkäri oli sitä mieltä.) Artikkelissa myös kerrotaan kahden lääkärin todistaneen oikeudessa, että kyseisen lääkkeen vaikutukset eivät kaikilta osin ole peruuttamattomia (estrogeenitasot ja luun tiheys). Tämän lisäksi artikkelin kirjoittaja vetoaa tutkimukseen, jonka mukaan 80-95 % sukupuoliristiriitaa kokevista lapsista toipuu ristiriidasta ilman hoitoja. Lopuksi artikkelissa väitetään, että hormoniblokkerihoito johtaa väistämättä sukupuolen korjaushoitoihin, koska blokkerihoitoja saaneet lapset "eivät pysty enää identifioitumaan biologiseen sukupuoleensa." 100 % blokkerihoitoa saaneista nuorista jatkaa sukupuolen korjaushoitoihin.

Hmm, tässä artikkelissa näyttää olevan kaikki se, johon translain uudistamista ja nuorten hormoniblokkerihoitoja vastustavat vetoavat. Minua hämää siinä monikin asia. Esimerkiksi se, että artikkelin on kirjoittanut asianajaja, (eli mikä on hänen kompetenssinsa tässä asiassa?) sekä se, että hän kokee hormoniblokkerihoidot poliittisena ideologiana. Lisäksi tutkimus, jonka mukaan 80-95 % lapsuusiän dysforiasta katoaa iän myötä, on jo useissa artikkeleissa ja julkaisuissa todettu vääräksi (katso myös tämä). Tutkimuksessa mm. dysforisiksi lapsiksi laskettiin sellaisia lapsia, jotka eivät olleet dysforisia. Australialaisessa oikeustapauksessa kävi ilmi, että 96 % sukupuolen tutkimushoitoihin hakeutuvista lapsista säilytti transsukupuolisen identiteettinsä hoitojen jatkuessa.

Entäpä sitten väite, että blokkerihoitoa saaneet lapset eivät enää pysty identifioitumaan biologiseen sukupuoleensa ja siksi sukupuolen korjaaminen on heille ainoa vaihtoehto? Minä taas ajattelen niin, että blokkerihoitoa saaneet lapset ovat olleet varmoja transsukupuolisuudestaan jo ennen hoitoja. Tai että sukupuolestaan epävarmoille nuorille ei ole edes annettu blokkerihoitoa.

Löysinpä myös maininnan tutkimuksesta, jossa todettiin, että transnaisten luuntiheys oli jo ennen hormonihoitojen aloittamista pienempi kuin cis-miesten.

Tuli mieleen myös se, että aika monella lääkkeellä on sivuvaikutuksia. Syöpää esimerkiksi hoidetaan sellaisilla hoitomenetelmillä ja lääkkeillä, joilla on aika paljon vakaviakin sivuvaikutuksia. Silti niitä käytetään, jos arvioidaan niiden hyötyjen olevan haittoja suuremmat. Luulen, että tämä on olennainen kysymys myös blokkerihoitojen kohdalla. (Ja kyllä, mielestäni voin verrata kuolemaan johtavaa syöpää transsukupuolisuuteen, joka äärimmillään hoitamatta jätettynä voi johtaa itsemurhaan.)

Lääkärilehdessä HUS:n naistentautien ja synnytysten erikoislääkäri Elina Holopainen kuvailee blokkerihoitoja Suomessa seuraavasti:

"Biologisen murrosiän tulee olla käynnistynyt, ja normaalin murrosiän alkamisen vaihteluväli on suuri, 8–13,5-vuotta. Toistaiseksi näin varhain ei nuoria ole hoidettu. Pääsyy on se, että näin nuoret eivät ole vielä käyneet koko transtutkimusprosessia läpi. Kansainvälisten suositusten mukaan blokkerihoito aloitetaan vasta, kun transdiagnoosi vaikuttaa varmalta ja muu psykofyysinen kokonaisuus on riittävä hoidon aloittamiselle."
Suomessa lääkärit suhtautuvat hormoniblokkerihoitoihin varovaisesti. Ehkä se on hyvä asia, en osaa sanoa. Minulta puuttuu tarvittava asiantuntemus, jotta voisin arvioida sitä. Vaikea ja tärkeä aihe ilman muuta. Uskon kuitenkin, että Seta ja Trasek ja muut hormoniblokkerihoitoa ajavat tahot ovat tutkineet asian tarpeeksi hyvin. Onhan hoito käytössä jo monessa maassa.

torstai 28. maaliskuuta 2019

Mistä transsukupuolisuus johtuu?

Tässä blogitekstissä esittelen muutamia ajatuksia ja tutkimuksia transsukupuolisuuden mahdollisista syistä.

Transpolin lääkäri sanoi meille, että ei vielä tiedetä varmasti, mistä transsukupuolisuus johtuu. Todennäköisesti se ei johdu mistään yksittäisestä tekijästä, vaan monen tekijän yhteisvaikutuksesta. Wikipedia:
"Vallitsevan käsityksen mukaan sukupuoli-identiteetin kehittyminen ja muuttuminen on useiden sikiö- ja nuoruusajan hormonaalisten, geneettisten sekä joidenkin psyykkisten ja sosiaalisten tekijöiden summa. Varsinaista aikuisiän transsukupuolisuutta selittänevät kuitenkin yksinomaan geneettiset ja sikiöajan hormonaaliset tekijät eikä sosiaalisen kasvuympäristön yhteyttä transsukupuolisuuteen ole pystytty osoittamaan."

Transsukupuolisuus ei johdu kasvatuksesta, traumasta tai psyykkisestä sairaudesta. Näin todetaan myös mm."Opas lapsen sukupuoli-identiteetistä huolestuneille vanhemmille" -oppaassa. 

Löysin Harvardin yliopiston opiskelijan tekemän blogiartikkelin, jonka otsikko vapaasti käännettynä on: "Sukupuolten välissä - transidentiteetin tiede". Siinä todetaan vapaasti käännettynä seuraavaa:

"Useat tutkimukset vahvistivat aiemmat havainnot ja osoittivat jälleen kerran, että transsukupuolisten aivot muistuttavat enemmän sen sukupuolen aivoja, johon he identoifioituvat, kuin sen, johon heidät on syntymässä määritelty."
"Aivojen kehitykseen vaikuttaa voimakkaasti synnytysympäristö - mille hormoneille sikiö altistuu äidin kohdussa. Jotkut tutkijat uskovat, että esimerkiksi "female-to-male" transsukupuoliset miehet saattavat joutua alttiiksi riittämättömille estrogeenitasoille kehityksen aikana. Tällä ilmiöllä voi olla kaksi syytä: 1) ei ole riittävästi estrogeeniä sikiön välittömässä ympäristössä, tai 2) riittävästi estrogeeniä ympäristössä, mutta sikiö vastaanottaa sitä huonosti."

Ylen artikkelissa ekologi ja tetokirjailija Jussi Viitala tuo esiin saman hormonien vaikutuksen, joka vaikuttaa myös homoseksuaalisuuden ilmenemiseen. 

Artikkelit luettuani muistin yhtäkkiä, että esikoisen synnytyksen jälkeen minulle kerrottiin, että istukkani oli rappeutunut. Lasketun ajan ylittymisen jälkeen istukka alkaa rappeutua ja sen kyky kuljettaa happea ja ravintoaineita heikkenee. Synnytin esikoiseni 2 päivää yli lasketun ajan, joten kätilö ihmetteli, miten istukkani oli jo niin selvästi rappeutunut. (Myös napanuora oli todella lyhyt, noin 20 senttiä. En tosin tiedä, onko napanuoran lyhyydellä mitään merkitystä.)

Hmm, voisiko tässä olla yksi selitys? 

Australialaisessa tutkimuksessa tutkittiin 112 transnaisen geenejä, ja todettiin heillä esiintyvän normaalia runsaammin "androgeenireseptorigeenin pidempää versiota" (lainausmerkeissä siksi, että en tiedä oikeaa käännöstä suomen kielelle), joka johtaa testosteronin heikompaan signaaliin.

Näiden tutkimusten valossa näyttää siltä, että transsukupuolisuus ei ole valinta eikä psyykkinen sairaus. Se johtuu mm. geeneistä ja hormoneista.

Entä miksi transsukupuolisia on olemassa? Miksi hoitoihin hakeutuvien määrä lisääntyy? Tarkoittaako se sitä, että transsukupuolisten määrä lisääntyy, vai sitä, että "piilossa olevat" uskaltavat myöntää asian itselleen?

Artikkeli blogissa "Conatus features" esittää väitteen, että homoseksuaalisuuden olemassaololle voi olla darwinistinen syy: ihmiskunta on lisääntynyt/lisääntymässä maapallon kantokyvyn yli, joten on evolutiivisesti järkevää, että syntyy myös lisääntymiskyvyttömiä yksilöitä. Tätä voi soveltaa myös transsukupuolisiin, koska heistä tulee hoitojen myötä lisääntymiskyvyttömiä. Hieman samaa selitystä esittää Dr. Emmy James artikkelissaan "Identiteetin biokemiallinen luonne"

"Tiede tukee sukupuolen identiteettejä, jotka poikkeavat normista. Ainoa syy, miksi ihmiset alun alkaen pakottavat itsensä normeihin, on sosiaalinen hyväksyntä, joka ironista kyllä pohjautuu luonnollisen, biokemiallisen sukupuolen määräytymisen väärinymmärrykseen. Me emme kapinoi sukupuolia vastaan. LUONTO kapinoi, entropian välityksellä."

(entropia kuvastaa asioiden pyrkimystä kohti suurempaa epäjärjestystä)

"Conatus features" -artikkeli kertoo myös siitä Darwinin huomiosta, että lukuisissa eläinpopulaatioissa elintilasta kilpailemisen korvaa yhteistyö.  
Parhaiten selviävät ja kehittyvät ne yhteisöt, joissa tehdään yhteistyötä, ollaan empaattisia, ja autetaan kaikkia. 

Ajattelemisen aihetta näin eduskuntavaalien alla ja syrjimisen ja rasismin kukkiessa!

maanantai 25. maaliskuuta 2019

On vaikeampaa olla ystävällinen kuin nokkela

Tiedättehän ne tyypit, jotka käyttävät somessa ja/tai muussa mediassa paljon aikaa todistaakseen, että sinun mielipiteesi on väärä ja perustuu pseudotieteeseen tai mutuun, mutta hänen oma mielipiteensä perustuu tieteellisiin faktoihin, joita ei voi perustella vääriksi? Niin, ne trolleiksikin kutsutut.

Wikipedia: Trolli on internet-slangisana, jolla tarkoitetaan viestiä tai henkilöä, jonka ensisijainen tarkoitus on ärsyttää ihmisiä, aiheuttaa ristiriitoja, turhien viestien kirjoittamista ja saada vastaukseksi fleimejä (kiihkeitä tai muuten tunteellisia vastauksia) tai ennalta-arvattavia viestejä taikka peittää kirjoittajan puutteet käsiteltävänä olevan asian tuntemuksessa.[1][2] Samaa tarkoittava suomenkielisillä palstoilla syntynyt sana on provo, sanasta provokaatio.

Lankesin trollin ansaan. Hän yllytti minua vastaamaan "viattomiin" kysymyksiin sukupuolesta. Minä otin haasteen vastaan ja kirjoitin vastaukseni blogikirjoituksen muodossa. Trolli hykerteli tyytyväisenä ja vastasi kymmenellä erittäin pitkällä kommentilla kääntäen kaiken kirjoittamani minua vastaan. Luin nuo kommentit pariin kertaan läpi ja tunsin itseni ihan paskaksi. Tajusin, että jos lähden vastaamaan hänen kommentteihinsa, vajoan vain syvemmälle hänen ansaansa. 

Mietin asiaa vuorokauden verran ja päätin poistaa koko blogitekstin kommentteineen. En halua, että blogissani säilyy teksti, jonka kirjoitin trollin aloitteesta, enkä omastani. Kommenttien ainoa tarkoitus oli ärsyttää minua. Myönnän, että lankesin hänen virittämäänsä ansaan, ja petyin itseeni tajuttuani tämän. Minua hävettää. Siinä on toinen syy, miksi poistin kirjoituksen ja kommentit.

Sitä en suostu myöntämään, että hän olisi ollut oikeassa. Meillä on erilainen näkemys siitä, mitä sukupuoli on ja mitä se ei ole. Kumpikaan ei ole oikeassa tai väärässä.

Varmaan olisi ollut parempi, jos en olisi kommentoinut asiaa jälkeenpäin millään tavalla. Mutta minä pidän rehellisyydestä. Ja yritän olla ystävällinen. Myös trolleille.

sunnuntai 24. maaliskuuta 2019

Miten jaksaa translapsen vanhemmuutta

Vanhemmuus on paitsi elämän suurimpia iloja, myös vaikeimpia tehtäviä. Miten osaisi kasvattaa lapsistaan onnellisia, järkeviä ja hyväksyttyjä yhteiskunnan jäseniä? Translapsen vanhempana tehtävässä on vielä lisähaastetta. Joskus ajattelen, että tärkein tehtäväni on pitää lapsi hengissä. Muuhun ei pysty, ei jaksa. En vähättele yhtään kenenkään vanhemmuutta, koska kaikilla on omat haasteensa siinä, eikä mikään ole toista parempi tai pahempi.

Omalla kohdallani haasteita ovat olleet lapsen itsetunnon kohottaminen, yhteiskunnallisen vähemmistökeskustelun seuraaminen ja oman elämän ylläpito kaiken tämän puristuksissa.

Lapsi kutsuu itseään rumilla nimillä eikä usko omiin kykyihinsä tai ylipäätään omaan elämäänsä. Vanhempana voin vain vakuuttaa hänelle toisin ja osoittaa hänelle rakkautta, mutta valitettava tosiasia on, ettei se riitä. Nuoreni on jo sen ikäinen (16), että ystävillä ja perheen ulkopuolisilla aikuisilla on suuri merkitys itsetunnolle. Onneksi hänellä on pari oikein hyvää ystävää. Heillä on kuitenkin omat haasteensa aikuiseksi kasvamisessa. Koulun kuraattori ja koulupsykologi ovat olleet hyvänä tukena, ja olen hankkinut hänelle myös nepsy-terapiaa. Joka kerta kun keskustelen nuoreni kanssa, olen tuntosarvet ojossa. Voiko hän hyvin? Onko hän masentunut? Harkitseeko hän vahingoittavansa itseään? Mitä minä voisin tehdä hänen hyväkseen? Pitäisikö olla yhteydessä englannin opettajaan, joka ei ymmärtänyt että lapseni purkaa ahdistustaan piirtämällä tunnilla? Jatkuva varpaillaan olo on raskasta. En voi myöskään liikaa olla silottamassa hänen tietään, toteuttaa curling-vanhemmuutta.

Jollekin toiselle vaikein haaste on ehkä oman lapsen transsukupuolisuuden hyväksyminen, mutta minulle se ei ollut vaikeaa. Paljon vaikeampaa on ollut kohdata se maailma, johon transsukupuolisen lapsensa joutuu kasvattamaan. Seuraan vähemmistökeskustelua blogeissa, twitterissä, facebookissa, lehdissä, televisio-ohjelmissa. Näen miten jotkut ihmiset haukkuvat vähemmistöjä sairaiksi, kutsuvat vähemmistökeskustelua öyhöttämiseksi tai saarnaamiseksi, käskevät vähemmistöjä olemaan hiljaa ja lopettamaan vaatimasta oikeuksia itselleen. Mm. kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset kampanjoivat eduskuntavaaleissa vähemmistöjen oikeuksia vastaan. Ilmeisesti he kokevat vähemmistöt ja heidän oikeutensa jotenkin uhkana omalle olemassaololleen tai yhteiskunnan turvallisuudelle ja yleiselle järjestykselle.

Vaikka keskustelun seuraaminen on henkisesti raskasta, en kuitenkaan pysty enkä halua lopettaa sitä. Haluan tietää, mistä keskustellaan. Haluan taistella vähemmistöjen ja lapseni puolesta. Se auttaa minua jaksamaan, kun tuntuu, että edes yritän tehdä asioiden parantamiseksi jotain.

Toinen esimerkki. ROGD-ilmiö haluaa nostaa keskusteluun sen, että murrosiässä äkillisesti puhkeava transsukupuolisuus ei olisi "oikeaa" ja että siitä paranee terapialla. Minun on vaikea suhtautua tähän, koska se kyseenalaistaa oman näkökulmani asiaan. Minä olen ottanut lapseni kokemuksen todesta ja toiminut sen mukaan. Minulle on kerrottu, että transsukupuolisuudelle on ihan yleistä, että se ilmenee äkillisesti murrosiässä. (Se voi ilmetä myös varhaislapsuudesta saakka tai vasta aikuisiällä.) Luotan transpolin asiantuntijoihin siinä, että he osaavat diagnosoida lapseni transsukupuolisuuden tai sen puuttumisen ja hoitaa hänet kuntoon asianmukaisilla hoitomenetelmillä, olipa kyse kummasta tahansa. Luotan siihen, että hormonihoitoja tai leikkauksia ei tehdä harkitsemattomasti tai tarpeettomasti. ROGD-ilmiön kannattajat kyseenalaistavat tämän lähestymistavan. He siis kyseenalaistavat minut ja minun vanhemmuuteni. Tämän asian käsitteleminen on raskasta.

Kolmas haaste on ns. oman elämän ylläpito tässä tilanteessa. Olen koettanut pitää kiinni oman elämäni rutiineista: kuntosalilla käymisestä, parisuhteesta, ystävyyssuhteista, oman ajan ottamisesta. Töissäkin pitäisi jaksaa antaa parastaan. Tämä blogi on tavallaan omaa aikaani - se auttaa minua jaksamaan, kun saan purkaa ajatuksiani ulos. On myös hyvä, että puran niitä muualle kuin puolisolleni tai ystävilleni, joita en halua liikaa tällä asialla kuormittaa. Välillä pitää muistuttaa itseään ihan vain hengittämään. Vaikka lapseni transsukupuolisuus on iso asia, se ei saa olla koko elämäni. Muista hengittää. Ja elää.

lauantai 16. maaliskuuta 2019

Miltä tuntuu menettää tytär?

Lupasin kertoa, miltä tyttären menettäminen tuntuu. Kun se ajatus iski tajuntaani ensimmäisen kerran, tunsin ihan pakahduttavaa surua. Tuntui kuin se kaikki, mitä olin yhdessä pienen tyttäreni kanssa kokenut, olisi viety minulta pois. Se olikin valetta! Hän onkin poika! Minua itketti, ja itkinkin puolisoni kainalossa menetettyä tytärtäni. Olen kokenut tietynlaisen henkisen yhteyden esikoiseni kanssa vahvemmin kuin kuopukseni kanssa, ja luulin sen johtuvan siitä, että hän on tyttö. Ehkä tämä ajatus minua eniten suretti. Että menetän sen yhteyden.

Ihan hullua. Eihän hän itsekään vielä pienenä tyttönä tiennyt olevansa poika. Kun hän kertoi minulle asiasta ensimmäisen kerran 15-vuotiaana, hän muisteli että noin vuoden tai kaksi hän on asiaa miettinyt. Minulle hän on ollut tyttö 15-vuotiaaksi asti. Niitä muistoja ei himmennä yhtään se, että hän onkin poika. Enkä oikeasti usko, että meidän henkinen yhteytemme tästä rapistuu. Varmaan se muuttuu jollain lailla, niin kuin kai kaikkien äitien ja lasten suhteet. Eikä se yhteys hänen sukupuolestaan johdu, vaan siitä, että olemme hyvin samanlaisia.

En tiedä, mitä hän itse ajattelee lapsuusvuosistaan. Ovatko ne hänen mielestään jonkun toisen elämää? Miettikö hän jo pienenä lapsena sukupuolirooleja ja tyttömäisyyttä / poikamaisuutta? Emme ole jutelleet asiasta vielä. Minusta äitinä tuntuu, että en ole tietoisesti pyrkinyt vahvistamaan kummankaan lapseni sukupuolta stereotypioiden mukaan. Tyttö tykkäsi vaunulenkeillä katsoa isoja autoja ja työkoneita ja matkia niiden ääntä. Olin mukana hänen kiinnostuksessaan. Hänen pikkuveljensä halusi oman vauvanuken, kun isosiskollakin oli. Ostin sellaisen kirpparilta. Aina silloin, kun lapseni ovat halunneet itse valita vaatteensa, en ole puuttunut asiaan, paitsi jos pakkaseen aiottiin lähteä kesävaatteissa tai päinvastoin. Kieltämättä värikoodeja tuli yleensä sukupuolitettua (tytölle punaisia vaatteita, pojalle sinisiä). Mutta muistan, että olemme keskustelleet usein esimerkiksi siitä, että tyttö voi olla autonkuljettaja (vaikka minä en aja autoa) ja poika sairaanhoitaja.

Ehkä meidän perheessä oli ja on sellainen ilmapiiri, että sukupuoli ei automaattisesti määritä sitä, millainen voi olla ja mitä voi tehdä. Toivon ainakin niin. Ja ehkä siksi hän uskalsi kertoa minulle ajatuksistaan. Eikä hän kuulemma pelännyt reaktiotani. Häntä kyllä jännitti kertoa, mutta hän tiesi, että tulen hyväksymään asian. Se on tärkeintä. Se kertoo minulle, että olen onnistunut ainakin yhdessä tärkeässä tehtävässäni vanhempana.

torstai 14. maaliskuuta 2019

Näin translain uudistus vaikuttaisi myönteisesti lapseeni

Nykyinen translaki loukkaa ihmisoikeuksia ja Euroopan neuvosto on vuonna 2015 antanut päätöslauselmassaan suosituksia transihmisten ihmisoikeuksien toteuttamisesta ja edistämisestä. Suositukset koskevat myös alaikäisiä.

Päätöslauselma vaatii mm:

ottamaan käyttöön itsemääräämisoikeuteen perustuvan, nopean, läpinäkyvän ja saavutettavan menettelyn juridisen sukupuolen tunnustamiseen, jossa ei ole vaatimuksia esimerkiksi iästä
Eli:  sukupuolen voisi juridisesti korjata ilmoittamalla siitä maistraattiin. Näin toimitaan jo monissa maissa. Alaikäiseltä vaaditaan vanhempien tai muun huoltajan suostumus. Juridinen sukupuoli tarkoittaa henkilötunnuksen ja nimen korjaamista, ei mitään muuta.


poistamaan juridisen sukupuolen tunnustamisesta lääketieteelliset vaatimukset, kuten lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen ja mielenterveysdiagnoosin, sekä avioerovaatimuksen,
Eli: juridinen sukupuolen korjaus ja lääketieteellinen korjaus on erotettava toisistaan, ja nykyisessä laissa oleva lisääntymiskyvyttömyyden vaatimus, mielenterveysdiagnoosi sekä avioerovaatimus on poistettava. (Tasa-arvoinen avioliittolaki on nyt voimassa ja se sallii avioliiton samaa sukupuolta olevien puolisoiden kesken. Ennen lain voimaantuloa sukupuolensa korjanneen, naimisissa olevan henkilön piti erota puolisostaan. Järkyttävää.)


varmistamaan, että lapsen etu otetaan ensisijaisesti huomioon kaikissa lapsia koskevissa päätöksissä
Eli: lapsen näkemykset tulee ottaa huomioon iän ja kehitystason mukaisesti kaikissa lasta koskevissa asioissa. Ihmisen sukupuolen voi määritellä vain juuri se ihminen, jota asia koskee.

tekemään transihmisten terveydenhuollon saavutettavaksi ja varmistamaan, etteivät transihmiset (mukaanlukien lapset) tule leimatuksi mielisairaiksi kansallisissa tai kansainvälisissä luokituksissa
Eli: mielenterveysluokitus tulee poistaa transsukupuolisuusdiagnoosista ja myös lapsille ja nuorille on taattava oikeus saada hyvinvointia tukevat terveyspalvelut.

Mitä nämä vaatimukset käytännössä toteutuessaan tarkoittaisivat meidän perheellemme, jossa on 16-vuotias transnuori?

Juridisen sukupuolen tunnustamisen erottaminen lääketieteellisestä prosessista helpottaisi arkea ja parantaisi hyvinvointia monin tavoin. Nuori voisi saada identiteettiään vastaavan nimen ja henkilötunnuksen vanhempien suostumuksella nykyistä prosessia lyhyemmän käsittelyajan jälkeen.

Nuoren ei tarvitsisi jännittää, miten syksyllä alkavassa lukiossa suhtaudutaan siihen, että hänellä on tytön henkilötunnus ja nimi, mutta pojan ulkomuoto. Hän voisi myös saada identiteettiään vastaavan passin. Käytännössä kaikki sellaiset asiat, joissa tarvitaan henkilötunnusta ja virallista nimeä, helpottuvat, ja tilanteista poistuu jännitys. Nuoresta tuntui tosi pahalta, kun hän joutui kirjoittamaan yhteishakuun ja lukion ainevalintakorttiin nimen, jota ei enää käytä, ja ruksimaan sukupuolen, jota ei tunnista omakseen. Sama jännitys poistuisi myös kesätyön hakuprosessista.

Miettikää, mitä se tekisi hänen itsetunnolleen! Miten paljon se parantaisi hänen hyvinvointiaan ihan joka päivä! Se vähentäisi kiusaamista heti, kun voisi rohkeasti olla oma itsensä, eikä tarvitsisi selitellä, miksi haluaa käyttää toista nimeä ja ilmentää toista sukupuolta kuin opettajien tai työnantajan papereissa lukee. Miettikää ensimmäistä päivää lukiossa. Uudet opettajat, uudet luokkakaverit, nimenhuuto. Niinpä.

Oma nuoreni on tällä hetkellä sitä mieltä, että hän haluaa myös hormonihoitoa ja korjausleikkauksia. Kaikki transsukupuoliset eivät niitä halua. Heille juridisen sukupuolen korjaamisen erottaminen lääketieteellisestä olisi todellinen helpotus. Tällä hetkellä heidänkin täytyy käydä läpi pitkä tutkimusprosessi sukupuoli-identiteetin tutkimuksen poliklinikalla, eli transpolilla.

Transpolien määrää olisi lisättävä. Tällä hetkellä niitä on vain kaksi: Helsingissä ja Tampereella. Tutkimuksiin hakeutuvien määrä on noussut rajusti viime vuosina ja transpolit ovat ruuhkautuneet. Meidän kohdallamme ensimmäisen ajan saaminen kesti puoli vuotta lähetteestä. Transsukupuolinen nuori on monesti todella epätoivoinen, kun oma keho muuttuu koko ajan väärän sukupuolen mukaiseksi, ja aikaa transpolille joutuu odottamaan kuukausia. Mieliala laskee, sosiaaliset suhteet kärsivät, ja sitä myöden myös itsetunto ja koulunkäynti kärsivät.

Transpolin tutkimukset tulee edelleen pitää korjaushoitojen edellytyksenä. Ne sulkevat pois mahdolliset muut kehoristiriidan syyt. Ne antavat myös sekä hoitoon hakeutuvalle että hänen läheisilleen aikaa sopeutua ja totuttautua ajatukseen. Tutkimusten aikana mieli saattaa myös muuttua. Korjaushoidot ovat suurelta osin peruuttamattomia.

Mitä pitäisi ajatella siitä, että Tampereen transpoli sijaitsee Pitkäniemen yksikössä, jossa hoidetaan mielenterveyden häiriöitä? (EDIT 29.10.2019: transpoli on muuttanut TAYS:n keskussairaalan alueelle.) Transsukupuolisuus on kehodysforiaa eli kehon ja mielen ristiriita, ei psykiatrinen sairaus. Transsukupuolisuusdiagnoosista on poistettava mielenterveysdiagnoosi, koska se ei ole mielen sairautta. Transsukupuolinen voi kärsiä mielenterveyden ongelmista, jotka johtuvat kehoristiriidasta. Kun ristiriitaa hoidetaan, mielenterveys kohenee.

Lääkäreitä, sairaanhoitajia ja muita sosiaali- ja terveysalan ammattilaisia on koulutettava kohtaamaan transsukupuolisia. Alalla on suurta vaihtelua siinä, miten transsukupuolisia kohdellaan ja kohdataan. Esimerkkinä oma kirjoitukseni tässä blogissa otsikolla "Transsukupuolinen peruskoulussa".

keskiviikko 13. maaliskuuta 2019

Kaksi sukupuolta?

Aito Avioliitto ry, monet kristillisdemokraatit ja perussuomalaiset, sekä aika moni ihan tavallinen suomalainen on sitä mieltä, että tietenkin sukupuolia on kaksi. "Kokemus sukupuolesta ei ole sukupuoli, se on ideologiaa." Tai jotain sinne päin. Ihmiselle, joka ei ole koskaan kyseenalaistanut sukupuoltaan, asia on yksinkertainen. On miehiä ja on naisia. Niin se oli minullekin, kunnes opin, että asia ei ole niin yksinkertainen.

Tiesittekö, että Saksassa on kolme sukupuolta? Näin on myös muun muassa Australiassa, Pakistanissa, Alankomaissa ja Intiassa. Nainen, mies ja muu. Ovatko nämä maat suistuneet anarkiaan? Onko syntyvyys niissä romahtanut? Ovatko näiden maiden miehet ja naiset kadonneet, ja kaikki ihmiset muuttuneet sukupuolettomiksi olennoiksi? Ovatko he rynnänneet sankoin joukoin julistamaan itsensä koppakuoriaisiksi tai Eiffel-torneiksi? Tietääkseni eivät. Miehet ovat edelleen miehiä ja naiset naisia.

Afrikkalaisten nuerien kulttuurissa on mahdollista, että lapseton nainen muuttuu yhteisönsä silmissä mieheksi. Länsi-Balkanilla perheen tytär voi tietyssä tilanteessa ryhtyä perheen pääksi, mieheksi. Dagara-heimossa Burkina Fasossa sukupuoli nähdään energiana, eikä kehollisena asiana. Zuñi-intiaanien keskuudessa lapset ovat sukupuolettomia, ja kypsyvät heimon kanssa elämisen myötä tiettyyn sukupuoleen. Siperiassa on kulttuureita, joissa sukupuolen muuntuminen on keskeinen osa shamanismia. Navajo-intiaanit ovat arvostaneet ihmisiä, joissa näkyy sekä naisellisina että miehekkäinä pidettyjä kehonpiirteitä - sitä pidetään lahjana. Keskiajalla ja sitä ennen jotkut naiset pukeutuivat miesten vaatteisiin ja elivät miehinä, esimerkiksi Jeanne D'Arc.

Nykyinen länsimainen binäärinen sukupuolikäsitys vakiintui vasta 1700-luvulla. Antiikin aikana sukupuolia oli vain yksi, mutta miehiä pidettiin sen vahvempana ilmentymänä, koska heidän sukupuolielimensä "ovat näkyvillä ja järjestyksessä". Nykyään se kuulostaa hupsulta, mutta kuka tietää, miten hupsulta jako miehiin ja naisiin parinsadan vuoden kuluttua kuulostaa.
(Lähde: Sukupuolena ihminen)

tiistai 12. maaliskuuta 2019

Transsukupuolinen peruskoulussa

Moni blogini lukija ehkä miettii, miten koulussa suhtaudutaan nuoreen transsukupuoliseen. Meillä on käynyt pääasiassa hyvin.

Ensimmäisenä asiasta kuuli koulun terveydenhoitaja 8. luokan terveystarkastuksessa. Hänelle suuri kiitos, sillä nuori koki hänelle juttelemisen erittäin rohkaisevana, ja samana iltana hän kertoi asiasta minulle.

Seuraavana oli vuorossa koululääkäri. Se ei mennyt yhtä hyvin. Kuvittelin, että voisimme saada häneltä lähetteen transpolille. Minun piti olla mukana lääkärintarkastuksessa, mutta lääkäri siirsi ajan saman päivän aamuna eri ajankohtaan, enkä töiden vuoksi päässytkään mukaan. Kun nuori oli käynyt hänen luonaan, lääkäri soitti minulle. Kysyin lähetteestä. "Hän on niin nuori, että se voi olla vain ohimenevä vaihe. Eikä transpoleilla hoideta alaikäisiä." Täsmälleen samoin hän oli sanonut minun nuorelleni. Vastasin hänelle, että transpoleille otetaan 13-vuotiaita, ja että ei ole hänen asiansa päättää, onko kyseessä ohimenevä vaihe, vaan se kuuluu transpolille. Lääkäri lupasi selvittää asiaa ja soittaa sitten takaisin. Odotin viikon, ja totesin, että asia ei nyt etene toivotusti. Lähetin lääkärille ja hänen esimiehelleen sähköpostin, jossa toivoin heidän päivittävän tietonsa transtutkimuksista ja transsukupuolisten kohtaamisesta ajan tasalle. Pyysin heitä ajattelemaan, miten käy nuorelle, joka ei uskalla kertoa tuntemuksistaan kenellekään muulle kuin lääkärille, ja vastaanotto olisi tuollainen. Se saattaisi olla nuorelle kohtalokas. Tämän jälkeen varasin ajan omasta terveyskeskuksesta. Aika meni parin kuukauden päähän, mutta siellä lääkäri kirjoitti lähetteen yhden kysymyksen jälkeen. Se kysymys oli, että onko nuorella ongelmia mielenterveyden kanssa. Kun ei ollut, niin lähete saatiin.

Sitten alkoi 9. luokka, ja 8. luokan keväällä alkanut kiusaaminen koulussa näytti jatkuvan. Asiaa selviteltiin kuraattorin ja luokanohjaajan kanssa, mutta kiusaaminen ei loppunut. Nuori halusi vaihtaa koulua. Aloin selvittää asiaa, ja näytti siltä, että se onnistuisi helposti, ja näin todellisuudessa kävikin. Kerroin uuden koulun rehtorille ja kuraattorille nuoren taustat, transsukupuolisuustutkimukset ja kiusaamisen, jotta he olisivat heti kartalla. Nuori otettiin vastaan todella sydämellisesti ja kaikki käytännön asiat hoidettiin todella nopeasti.

Vähän myöhemmin nuoreni halusi ottaa käyttöön uuden nimen, jonka oli itselleen valinnut. Mietimme nimeä yhdessä jonkin aikaa, ja ehdotin hänelle toista nimeä, joka oli aika lähellä hänen valitsemaansa nimeä. Nimeen liittyy tarina, jonka kerron ehkä joskus myöhemmin. Sydämeni oli pakahtua ilosta, kun nuori hyväksyi minun ehdotukseni, ja piti siitä aidosti. Ilmoitin nimestä koululle, ja pyysin että se vaihdettaisiin myös Wilmaan. Wilmasta vastattiin, että nimi tulee suoraan maistraatista, joten sitä ei pystytä vaihtamaan. Tiedän, että pystyy (ohje), mutta en nyt lähtenyt tästä asiasta tappelemaan. Luokanohjaajan kautta uusi kutsumanimi kuitenkin välitettiin kaikille opettajille, ja he käyttävät sitä.

Liikuntatunnit aiheuttavat nuorelle ahdistusta. Hän ei koe kuuluvansa tyttöjen liikuntatunneille, mutta ei toisaalta poikienkaan. Uinti on kehodysforian vuoksi aivan mahdotonta, tanssi myös (lähinnä ehkä sukupuoliroolien takia). Liikunnanopettaja järjesti hänelle yksityisen pukuhuoneen, ja uinnista ja tanssista hän on saanut vapautuksen (tekee muuta liikuntaa sillä aikaa).

Kodin ja koulun päivässä tein koululle aloitteen, että koulun vessat muutettaisiin sukupuolineutraaleiksi. Se olisi helppoa, sillä vessat eivät ole "joukkovessoja" vaan yksittäisiä. Koulu toteutti toiveeni kahden vessan osalta. Kaikkia vessoja ei muutettu, koska suuri osa tytöistä ei halua käyttää samoja vessoja kuin pojat. Poikien vessat ovat kuulemma todella siivottomia. Mutta hyvä näin!

Tähän mennessä olemme siis kohdanneet pääasiassa oikein hyvää suhtautumista koulussa. Ja näin täytyy ollakin. Koulut noudattavat opetussuunnitelmissaan tasa-arvolakia (case Orivesi). (Suosittelen muuten lukemaan tämän blogitekstin kommenttina Orivesi-tapaukseen) Tiedän, että joka puolella Suomessa eivät asiat valitettavasti ole yhtä hyvin. Tänään bongasin paikallisesta sanomalehdestä tekstarin, jossa toivottiin myös meidän kotikaupunkimme koulujen opetussuunnitelmien muuttamista, kuten Orivedellä oli tarkoitus. Sehän ei onnistunut, eikä saakaan onnistua, missään.

maanantai 11. maaliskuuta 2019

Mitä jos lapseni muuttaa mielensä?

Olen nyt reilun vuoden ajan totutellut olemaan kahden pojan äiti. Sitä ennen minulla oli tyttö ja poika. (Ehkä joskus kerron siitä, miltä tuntuu luopua tytöstä...) Olen omaksunut jonkinlaisen "tiikeriemon" roolin, koska koen, että trans-poikani tarvitsee sitä. Tai ehkä minäkin tarvitsen sitä. Tämä rooli on meitä molempia varten. Se on minulle tapa käsitellä tätä asiaa. Olen ylpeä siitä, millaisella asenteella ja varmuudella lapseni on asian tuonut esiin, ja miten luontevasti hän itseään toteuttaa. Myös hänen veljensä suhtautuu asiaan hyvin luontevasti.

Samalla kuitenkin olen huolissani ja pelkään. Olen aiemmissa kirjoituksissani tässä blogissa tuonut esiin yhteiskunnan ja ihmisten torjuvaa ja vaikeaa suhtautumista asiaan. Sen lisäksi minua pelottavat edessä olevat hoidot. Ne tulevat muuttamaan lapseni mieltä ja ruumista. Suuri osa muutoksista on peruuttamattomia. En pelkää sitä, ettenkö rakastaisi lastani muutosten jälkeenkin, vaan sitä, jos hän itse ei rakastakaan itseään. Hormonihoidot ja leikkaukset tutkitusti auttavat kehoristiriidan hoidossa, mutta ei se ole mikään onnellisuuden tae. Jotkut (harvat) myös katuvat hoitoja, ja haluavat siirtyä takaisin alkuperäiseen keholliseen sukupuoleensa (Musta Orkidea). Olen kuitenkin työntänyt pelon taka-alalle. Luotan transpolin asiantuntijoihin, luotan lapseni itsetuntemukseen. Nuori itse on oman itsensä paras asiantuntija ja ainoa, joka voi määritellä, kuka hän on. Transpolin henkilökunta tuntee transsukupuolisuuden. Minun tehtäväni on auttaa heitä.

Ja entä sitten, jos lapseni muuttaakin mielensä transtutkimusten aikana? Jos hänestä alkaa tuntua, ettei hän sittenkään ole poika, vaan jotain muuta? Olen ollut melko avoin tästä asiasta. Nolottaisiko minua kertoa mielenmuutoksesta? Nolottaisiko minua tunnustaa, että menin siihen mukaan? Ei nolota. Olen täysin vakuuttunut siitä, että suhtautumiseni on oikea. Olen kertonut hänelle, että ei yhtään haittaa, vaikka hän muuttaisi mieltään prosessin aikana tai sen jälkeen. Kerron ja ilmaisen hänelle kaikin tavoin olevani hänen tukenaan kaikessa, mitä eteen tulee. Uskon sen antavan hänelle voimaa tehdä juuri oikeat ratkaisut. Hänen ei tarvitse miellyttää minua ja täyttää minun odotuksiani, vaan hän etsii omat juttunsa, joita kohti mennä.

Olen tosi paljon miettinyt sitä, miksi joku vanhempi päätyy toisenlaiseen ratkaisuun. Vanhemmalla on kenties samanlainen tilanne kuin minulla: lapsi/nuori kertoo, että kokee olevansa vastakkaista sukupuolta tai jokin muu, kuin mitä hänen kehonsa antaa ymmärtää. Kaikki vanhemmat eivät tätä purematta niele. Joku vastustaa ensin, mutta kypsyy hiljalleen hyväksymään, kun huomaa, ettei se menekään ohi. Lapsena ilmenevä kehodysforia antaa toki aikaa hyväksymiselle, koska hoitopolkuun on vuosia. Joku ei varmaan hyväksy koskaan. Olen keskustellut yhden äidin kanssa, jolla on uskonnollisista syistä vaikeuksia hyväksyä nuorensa transsukupuolisuutta. Onhan siinä varmasti vaikeat lähtökohdat ymmärtää tai hyväksyä.

Hoitojen pelko on varmasti yksi selitys, miksi ei voi hyväksyä lapsensa transsukupuolisuutta. Pelkäänhän minäkin niitä. Toinen voisi olla syrjimisen pelko, jonka itsekin tunnistan. Kolmas on ehkä lisääntymiskyvyttömyys, johon hoidot johtavat. Vanhempi pelkää siis jäävänsä ilman lapsenlapsia, ja pelkää, että lapsi myöhemmin katuu sitä, ettei voi saada lapsia. Ymmärrän pelon, mutta se on turha. Myös transsukupuoliset voivat saada lapsia. Suomessa ainakin yksi transmies synnytti lapsen. Sehän onnistui sillä tavalla, että korjausleikkauksia ei oltu vielä tehty, ja hän jätti hormonit pois. Omia sukusolujaan voi myös pakastaa ennen hoitoja. Onhan näitä keinoja.

Neljäs syy saattaa olla tiukassa istuvat perinteiset sukupuoliroolit ja kyvyttömyys nähdä niiden ulkopuolelle, ja tämä on se syy, jota minun on kaikkein vaikeinta ymmärtää. Jotkut kokevat varmaan uhkana kaiken, mikä poikkeaa kaksijakoisesta sukupuolikäsityksestä. Koska jumala loi miehen ja naisen, ja heidän pitää lisääntyä ja täyttää maa, niin kaikki mikä siitä poikkeaa, ei ole hyväksyttävää. Ehkä? Tai jos taustalla ei ole uskonnollista pohjaa, niin sitten biologinen. On uroksia ja on naaraita, ja elämän tarkoitus on lisääntyä. Voin yrittää ymmärtää, mutta en silti ymmärrä. Ihminen kehittyy, sukupuoli kehittyy. Kaikki eivät vaan pysy kehityksessä mukana.

sunnuntai 10. maaliskuuta 2019

Sinkkonen ja Puolimatka

Jari Sinkkonen, ylilääkäri ja lastenpsykiatri, ja Tapio Puolimatka, kasvatustieteen professori. Ensin mainittu on hyvinkin arvostettu ja paljon siteerattu mediassa. Olen itsekin lukenut Sinkkosta paljon ja pitänyt hänen ajatuksistaan. Tapio Puolimatka opettaa Jyväskylän yliopistossa ja kirjoittaa ahkerasti mm. Seurakuntalainen-lehdessä ja Oikea Media -nettisivustolla. Hänestä en tiennyt mitään, ennen kuin viime vuonna, kun häneltä ilmestyi kirjoitus joka rinnasti homoseksuaalisuuden ja pedofilian (esim. täällä), ja siitä nousi kohu (Ylen uutinen).

Sinkkonen puhuu ja kirjoittaa kauniisti sukupuolisensitiivisyydestä ja tuomitsee sukupuolineutraaliuden. Ihan hyvä, vaikka sukupuolineutraalius jossain määrin toteutettuna on minusta ihan hyvä periaate sekin. Mutta sitten hän jääräpäisesti pitää kiinni siitä, että kromosomit määrittelevät jo sikiöaikana sukupuolen, joita on vain kaksi, ja tästä on olemassa vain joitakin todella harvinaisia poikkeuksia. "Tytöllä on pimppi ja pojalla munat". (video) Onneksi hän perään toteaa, että se ei liity mitenkään siihen, miten suhtaudutaan transsukupuolisiin. Sinkkosen mielestä transsukupuolisuus tosin kehittyy paljon myöhemmin. Viime aikoina tutkimuksissa on kuitenkin havaittu, että transsukupuolisten aivot muistuttavat enemmän sitä sukupuolta, jota he kokevat olevansa, kuin heidän genitaaliensa osoittamaa sukupuolta (BBC:n uutinen). Myös identiteetin muodostumisen biokemiasta on kirjoitettu kiinnostavasti (linkki). Uskon, että tieteessä tehdään vielä uusia löytöjä tällä saralla.

Katsoin myös toisen Sinkkosen haastattelun (video), ja siinä hän toteaa, että sukupuolia on ihan yhtä monta kuin on ihmistäkin. Se oli viisaasti sanottu. En tajua, miksi hänestä on tehty mediassa "Vain kaksi sukupuolta -Sinkkonen".

Puolimatka on vakaumuksellinen kristitty ja ns. aidon avioliiton sanansaattaja, ja pyrkii eduskuntaan (KD). Hänen mielestään kaikilla lapsilla tulee olla oikeus isään ja äitiin, ja hän tuomitsee sateenkaariperheet sen vuoksi. Hänen uusin kirjoituksensa Oikeassa Mediassa on otsikoitu: "Hyväksytkö, että lapsesi voidaan ottaa sinulta pois, jos vastustat hänen sukupuolenvaihdostaan?" Tässä tekstissä hän vastustaa translain muutosta ja ymmärtää sen tahallaan väärin. En millään voi uskoa, että translain tavoitteena oikeasti olisi lasten huostaanotto, mikäli vanhemmat eivät hyväksy tai tue lapsensa juridista sukupuolen vahvistamista. Tavoitteeseen on kirjattu "lastensuojelulliset toimenpiteet". Huostaanotto on viimeinen, äärimmäinen keino. No, Puolimatka tietysti kärjistää tahallaan, saadakseen mielenkiintoa ja tukea agendalleen. Lisäksi hän käyttää termiä sukupuolenvaihdos, kun oikea termi on sukupuolenkorjaus.

Pystyn hyväksymään hänen mielipiteensä, koska ymmärrän, miksi hän ajattelee niin. Sitä en pysty hyväksymään, että hän uskottelee ihmisille, että sukupuoli- ja seksuaalikasvatus tekee lapsista hämmentyneitä ja alttiita seksuaaliselle hyväksikäytölle (esim. täällä), koska asia on täsmälleen päinvastoin.

Se, että ihminen on kasvatustieteen tai lastenpsykiatrian asiantuntija ja professori, ei ole tae siitä, että hän on oikeassa tai toimii inhimillisesti. Kriittinen keskustelu aiheesta kuin aiheesta on toki tervetullutta, mutta jos ja kun näiden herrojen asiantuntijuudella perustellaan vaikkapa tasa-arvoisen avioliittolain tai translain uudistamisen vastustamista, niin se ei mielestäni ole oikein.

lauantai 9. maaliskuuta 2019

”Jos koiralle laitetaan satula niin muuttuuko koira hevoseksi?”

Otsikon teksti on suora lainaus nimimerkin Mikko_678 kommentista Iltalehden artikkelissa, joka kertoo transnainen Amandasta.

Nimimerkki Pressatentti puolestaan on sitä mieltä, että ”Edelleenkään hän ei ole nainen vaikka olisi tehty mitkä leikkaukset, hormoonihoidot ja sos.turvatunnusten vaihdot. Aina tulee pysymään miehenä kuitenkin. Sitten voidaan sanoa naiseksi kun lisääntyy normaalisti miehen kanssa ilman leikkauksia ja muita kommervenkkejä.”

Nimimerkki Jopi: ”Nykyään näitä m.terveyspotilaita jostain syystä nostetaan pramille jotenkin hienoina ihmisinä vaikka kyseessä on pään sisäinen sairaus.”

Ja sitä rataa. Näitähän riittää, pahempiakin olen lukenut. Yleisin kommentti on, että miksi nämä ihmiset pitävät itsestään niin kovaa meteliä, kun en minäkään korosta olevani hetero nainen/mies, olisivat jo hiljaa.

Nämä kommentit tuntuvat minusta tosi pahoilta. Siis ihan kamalilta. Niitä on niin paljon. Minusta tuntuu siltä, että tosi moni ihminen pitää minun lastani mielisairaana perverssinä narsistina. Minun 16-vuotiasta ihanaa nuortani, joka on kaikkien hänet tuntevien mielestä ihan mieletön tyyppi: fiksu, valoisa, mukava, ihana, tasapainoinen.

Tuollaisten kommenttien edessä tuntee voimattomuutta. Enhän minä mitenkään kykene näitä kaikkia ihmisiä vakuuttamaan siitä, että transsukupuolisuus ei ole mielen sairautta, eikä kukaan valitse olla transsukupuolinen, eikä kukaan transsukupuolinen pidä itsestään meteliä sen takia, että haluaisi julkisuutta itselleen.

Järjellä ymmärrän, että nämä mielipiteet kertovat niiden esittäjistä, eivät minun lapsestani. Tunteella en ymmärrä, vaan ne satuttavat. Nämä mielipiteet ovat kuitenkin yksi iso syy sille, miksi tätä blogiakin kirjoitan. Minä en suostu olemaan hiljaa.

torstai 7. maaliskuuta 2019

Kirjakatsaus

Esittelen lyhyesti muutamia kirjoja, joita olen viime aikoina lukenut. Näistä olen saanut asiallista tietoa sekä vahvistusta ja voimaa tukea transsukupuolista nuortani. Suosittelen näitä kirjoja ihan kaikille!

Juha Kilpiä: Nimestä minut tunnet (2015)

"Kertomuksia ja ajatuksia transsukupuolisuudesta, sukupuolenkorjausprosessista sekä arjen suhteista, jotka merkityksellisesti vaikuttavat ihmisen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin."

Kirjoittaja on ohjannut yhdeksän vuoden ajan transsukupuolisten miesten ryhmää ja kertoo tässä kirjassa kaikesta siitä, mitä ajatuksia tuo työ on hänessä herättänyt. Kirjassa on myös runoja. Kaunista tekstiä ja lyhyitä kappaleita on miellyttävä lukea. Kirjoittaja kuvaa kirjaansa alkusanoissa seuraavasti:  
"Haluan kirjoittaa kauniin kirjan siitä, mitä on tavoitella olemassa oloa omana itsenään ja mitä inhimilliseen elämään liittyviä teemoja tavoittelussaan ihmiset kohtaavat. Haluan kirjoittaa niin, että olen ja pyydän olemaan läsnä kirjan kokemuksissa. Ne kuuluvat meille jokaiselle ainutlaatuisena elämän ja olemassaolon pohdintaan liittyvinä, inhimillistä elämää värittävinä kysymyksinä."  

Kirjassa käsitellään hienotunteisella tavalla transsukupuolisuuden eri puolia ja vaiheita, sekä esitetään kirjoittajan omaa pohdintaa. Kirjan lopussa kuvaillaan sitä, miten tärkeää on aktivismi transsukupuolisten oikeuksien varmistamiseksi. Nykyinen translaki on syrjivä. Moni transsukupuolinen on kuitenkin uupunut omissa taisteluissaan, eikä jaksa nousta barrikadeille. Siinä huomaan selkeän viestin itselleni. Minulla on tietoa ja motivaatiota puolustaa transsukupuolisten oikeuksia, joten on minun tehtäväni tehdä se.

Hanna Vilkka: Sukupuolen ja seksuaalisuuden kohtaaminen (2010)
"Millaiset käsitykset ja odotukset sukupuolesta ja seksuaalisuudesta vaikuttavat arjessamme ja ammatillisessa toiminnassamme? Miten voi edistää ihmisen kykyä elää sukupuolisesti ja seksuaalisesti tasapainoista elämää?"

Kirja on tarkoitettu lähinnä sosiaali- ja terveysalan ammattilaisille, opettajille ja kasvattajille, mutta koin osan siitä myös itselleni hyödyllisenä. Kirjan kirjoittaja on sosiologi, joka on tehnyt gradun ja väitöskirjan transsukupuolisuudesta. Alkusanoissa kirjoittaja kuvaa hyvin, miten sukupuoli ja seksuaalisuus yleisesti käsitetään: miehellä on penis, naisella klitoris, miehet viehättyvät naisista ja päinvastoin, ja miehen ja naisen seksuaalinen halu ovat erilaisia (miehet reagoivat kiihokkeisiin ja naiset kaipaavat läheisyyttä ja romantiikkaa). Kun kohtaa näiden stereotypioiden ulkopuolella olevia ihmisiä, oma käsitys haastetaan. Voi ajatella, että onko perverssi, jos hyväksyy nämä erilaiset sukupuolet ja seksuaalisuudet.

"Yhdessä elämistä varten tietoa sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta tarvitsevat myös ne, joiden oma sukupuoli tai seksuaalisuus ei ole ongelmallinen."

Kirjassa on hyvin kuvattu sukupuolen käsitettä. Paitsi biologinen, sukupuoli on myös vahvasti sosiaalinen. Sukupuoleen ei synnytä vaan sukupuoliseksi tullaan (Simone de Beauvoir 1940-luvulla). Sukupuoli on myös aistinen. Tytöt ja pojat omaksuvat maailman silmillä ja käsillä, eivät sukupuolielimillä. Sukupuoliluokat mies ja nainen eivät ole lähtökohta vaan päätepiste.

Kirjassa kerrotaan myös sukupuolen ja seksuaalisuuden historiasta. Erityisesti ranskalainen filosofi Foucault herätti kriittistä keskustelua heteronormatiivisuudesta yhteiskunnallisen vallan välineenä.

"Sukupuolesta tuli keskeinen kohde vallalle, joka pyrki elämän hallitsemiseen. Etenkin naisen kehon ja sukupuolen lääketieteellistäminen vietiin läpi pikkutarkasti."
"Esimerkiksi sukupuolet mies ja nainen sekä sukupuoliroolit ovat ensisijaisesti olemassa suvunjatkamista ja yhteiskuntajärjestystä varten. Sukupuolijärjestelmä on ihmisten yhteiseen sopimukseen perustuva toiminnan malli."
"Se ei kuitenkaan tarkoita, että meillä ei voisi olla kokemusta jostakin muusta tai että todellisuutta koskevat määritelmät eivät voisi olla myös toisin sovittu."
Kirjassa käsitellään oivaltavasti myös lääketieteellistymistä ja sitä, miten lääketieteessä "normaalista" poikkeavaa käytöstä on käsitelty ja joskus vieläkin käsitellään sairautena, vaikka poikkeavaksi mielletyllä käyttäytymisellä ei ole mitään yhtymäkohtaa sairauksiin.
"Ilman transsukupuolisuuden ja homoseksuaalisuuden aiempaa kriminalisointia ja medikalisointia asianomaisten ei tarvitsisi tarkastella itseään ja omaa kokemustaan epäsuotuisana ilmiönä tai erilaisuutena kielteisessä vaan myönteisessä merkityksessä, voimavarana ja mahdollisuutena, johon myös yhteiskunta itsensä niin kokevia tukee."
Kirjan loppupuolella painotetaan lasten sukupuoli- ja seksuaalikasvatuksen tärkeyttä. Tieto on avain parempaan hyvinvointiin ja yhteiskuntaan sekä ihmisoikeuksien toteutumiseen.

Hetero-olettamuksesta moninaisuuteen (useita kirjoittajia, 1997)
Kirja on melko vanha, ja sen huomaa käytetyistä termeistä (mm. transseksuaali transsukupuolisen sijaan), mutta sisältää ihan hyvää ja nykyisinkin pätevää asiaa. Luin tästä kirjasta vain yhden kappaleen: Trans-ihmisten arki (Eeva-Kaisa Toivonen).
"Jos kotona vallitseva tunneilmasto rohkaisee lasta olemaan rohkea ja rehellinen itselleen ja osoittaa hyväksyntää lapselle juuri sellaisena kuin hän on, lapsen on helpompi löytää oma transsukupuolisuutensa ja sen esiin tuominen tapahtuu varhaisemmassa vaiheessa. Varhainen hoitojen aloittamisajankohta taas parantaa transseksuaalisuushoitojen vaikutusta."
Kirjassa vertaillaan, miten transmiehen ja transnaisen arki eroavat toisistaan ja esitetään väite, että transmiehillä on sosiaalisesti helpompaa johtuen siitä, että miehen sukupuolen rooli on naisen roolia tiukempi. Tytön on hyväksytympää olla poikamainen, kuin pojan tyttömäinen. Tästä kirjoitin myös edellisessä tekstissäni ja pohdin, voisiko se olla syynä FtM (female to male) -henkilöiden suurempaan määrään hoitoon hakeutuvissa.
"Yksi merkittävä syy transseksuaalien tarpeeseen saada sukupuolenkorjaushoitoja on yhteiskunnan yksioikoinen suhtautuminen sukupuoleen. Jos yhteiskunnassa hyväksyttäisiin sukuelimiin katsomatta miehiksi sosiaalisesti miehinä elävät ja naisiksi sosiaalisesti naisina elävät, sukupuolenkorjausleikkausten tarve vähenisi."
"Yhteiskunnan muuttaminen avarakatseisemmaksi helpottaisi kaikkien elämää. Se on kuitenkin hidas prosessi, ja on kohtuutonta vaatia, että transseksuaalit joutuisivat koko ikänsä kärsimään yhteiskunnan heihin kohdistamista vääristä sukupuoliodotuksista. Siksi yhteiskunnan muuttamista ja sukupuolenkorjaushoitoja ei tulisi asettaa vastakkain."
Maiju Ristkari, Nina Suni, Vesa Tyni: Sukupuolena ihminen (2018)
"2010-luvun nuorille suunnattu tietopaketti transsukupuolisuudesta ja sukupuolen moninaisuudesta - perustuu Sukupuolena ihminen -projektiin, joka tekee näkyväksi, millaista on olla transihminen nykypäivän Suomessa."

Todella hyvä kirja, jota suosittelen aivan kaikille. Kirjassa lomittuvat asiapitoiset kirjan tekijöiden tekstit, transihmisten itsensä kirjoittamat tekstit sekä upeat valokuvat. Kirjoittajien mukaan tämä ei ole pelkkä kirja, vaan osa isompaa projektia ja osa isompaa muutosta. Kirjassa perustellaan hyvin konkreettisesti, rautalangasta vääntäen, miksi sukupuolen jakautuminen kahteen ei ole kiveen hakattua. Siinä kuvataan myös transsukupuolisuuden diagnoisointi ja hoitoprosessit sekä transsukupuolisuuden historia. Jopa elokuvia ja internettiä käsitellään, mikä on nuorille suunnatussa kirjassa hyvä lisä.

Transihmisten omat tarinat ovat eläviä kuvauksia ja konkretisoivat hyvin niitä tunteita, joita he käyvät läpi.
"Mulla itelläni ei välttämättä tule koskaan olemaan mitään sanaa sille, miten mä koen itseni, mun sukupuoleni. Mä en ole kumpikaan, mies tai nainen, enkä tavallaan mitään siltä väliltäkään. Sukupuoli on mulle elävä, koko ajan liikkuva ja muuttuva asia. Ihmisillä on suurempi tarve määritellä mua kuin mitä mulla itselläni on. Varsinkin vierailla ihmisillä. Se on helvetin väsyttävää aina selostaa, olenko mä oikeassa vessassa tai onko se oikeasti mun passini. Mä toivon, että sellainen loppuu. -Venni"

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Pelottava ROGD

Termi ROGD (Rapid-Onset Gender Dysphoria) leviää kuin kulovalkea transsukupuolisuutta käsittelevissä medioissa. Luin siitä, ja pelkään.

Termi kuulostaa tieteelliseltä, mutta ei oikeasti ole sitä. Sillä tarkoitetaan äkillisesti puhjennutta sukupuolidysforiaa nuorella, joka ei ole aiemmin osoittanut taipumusta transsukupuolisuuteen. Termi on peräisin englanninkielisiltä sivustoilta (esimerkiksi Parentsofrogdkids), joilla translasten ja -nuorten vanhemmat jakavat kokemuksiaan. Ilmiön selittäjäksi esitetään psyykkisiä ongelmia ja "sosiaalista tartuntaa".Tästä on jopa tehty tutkimus (tutkimus), jonka tuloksia mielellään esitetään myös suomenkielisissä medioissa. Tuo tutkimus on monilla suomen- ja englanninkielisillä sivuilla onneksi todistettu epäpäteväksi (katso myös tämä). Se tehtiin haastattelemalla näillä ROGD-sivustoilla viihtyviä vanhempia.

Psyykkiset ongelmat ROGD-ilmiön syynä voivat olla totta, vaikkakaan en tunnista siitä omaa nuortani. "Sosiaalinen tartunta" sen sijaan kuulostaa liian helpolta selitykseltä. Voisiko nuori todella kuvitella itsensä transsukupuoliseksi vain, koska se on jotenkin coolia? En millään usko sitä. Transsukupuoliset hengaavat sosiaalisessa mediassa keskenään, tietenkin, koska transsukupuolisuus ei ole yleisesti hyväksyttyä eikä ihailtua (toisin kuin ROGD-sivustoilla väitetään), koska transsukupuolisena arki ja elämä on vaikeaa, koska transsukupuolisia syrjitään ja kiusataan, ja koska he kaipaavat vertaistensa seuraa. Ihan niin kuin kuka tahansa nuori.

Minua pelottaa, koska tästä on saatu sopiva ja tieteelliseltä kuulostava lyömäase transsukupuolisia vastaan. Tällä lyömäaseella vanhemmat, poliitikot ja jopa hoitavat lääkärit voivat kieltää transsukupuoliselta nuorelta ainoan, tehokkaaksi todetun hoitokeinon: hormonit ja korjausleikkaukset.

Ilmiöllä on toki aivan oikeat juurisyynsä. Hoitoon hakeutuvien transnuorten, erityisesti tyttöjen, määrä on kasvanut rajusti viime vuosina. Mikä tämän selittää? En tunne asiaa tarpeeksi hyvin, jotta voisin väittää, että ei ainakaan ROGD.

Itse olisin taipuvainen uskomaan, että koska asiasta on alettu puhua julkisesti aiempaa enemmän, nuoret uskaltavat kertoa tuntemuksistaan. Tyttöjen suurempi määrä voisi johtua siitä, että on sosiaalisesti hyväksytympää olla mieheksi muuttuva nainen, kuin naiseksi muuttuva mies. Sillä vaikka naisen euro on kahdeksankymmentä senttiä, miehekkään miehen malli on ahdas.

Miksi ROGD-ajattelu sitten saa jalansijaa?
1. Eduskuntavaalit ovat tulossa, ja sote-mallia on väännetty vuosikausia. Yhä pienenevillä resursseilla pitää hoitaa yhä suurempi määrä ihmisiä. Transsukupuolisten hoidoistahan voisi säästää... Olen bongannut sosiaalisesta mediasta yhden vaalimainoksen, joka ratsastaa nimenomaan tällä teemalla. ("Ei translakia nyt") Voisinko sanoa, että melko naurettava vaalislogan. Kyse on kuitenkin mitättömästä summasta, koska korjaushoitoihin hakeutuu Suomessa vuosittain joitakin satoja ihmisiä. Vuonna 2011 heitä oli 100.
2. ROGD tarjoaa tieteelliseltä ja uskottavalta kuulostavan selityksen transvastaisuudelle, joka kumpuaa henkilön omista traumoista, peloista ja/tai rajoitteista. (Näin minulle asian selitti psykoterapeutti.)
EDIT. Myöhemmin tuli mieleen vielä:
3. Englanninkieliset yhteisöt ja sivustot tarjoavat valtavasti valmista materiaalia, jota hyödyntää. Uskottavat selitykset löytyvät helposti. Ei tarvitse ns. keksiä pyörää uudelleen.

Minua pelottaa, koska ROGD-vanhemmat uskovat, että lääke tähän ilmiöön on transvastaisuus. Esimerkkinä tästä on Oriveden kunnanvaltuuston aloite siitä, että kouluissa ei saa opettaa sukupuolen moninaisuutta, koska se hämmentää lapsia ja nuoria. (Ylen uutinen)

Tämä on fakta: tieto sukupuolen moninaisuudesta ja seksuaalisuudesta ei tutkitusti lisää hämmennystä, vaan päinvastoin auttaa nuoria. Kaikenlainen asioiden salailu, piilottaminen ja hiljentäminen on huono juttu. Asioista kertominen ja niistä keskusteleminen avoimesti on hyvä juttu. 

Näin toteaa esimerkiksi Unesco (YK:n lapsijärjestö):  
1. seksuaalikasvatus ei lisää seksuaalista aktiivisuutta
2. asiallisen, tietopohjaisen seksuaalikasvatuksen puute altistaa lapsia ja nuoria seksuaaliselle hyväksikäytölle. 

Suosittelen lukemaan myös Setan sivuilta Viisi myyttia lapsista ja sukupuolen moninaisuudesta .


Transsukupuoliseksi itsensä kokevaa nuorta tulee tukea ja antaa hänen elää siinä identiteetissä, jonka hän kokee omakseen. Tämän neuvon saimme transpolilta, ja sitä myös noudatamme.

lauantai 2. maaliskuuta 2019

Äitiyden uusi vaihe

Reilu vuosi sitten esikoiseni kertoi minulle, että kokee olevansa vastakkaista sukupuolta, kuin mihin hänen on oletettu syntyneen. Siitä alkoi äitiyteni uusi vaihe.

Ensireaktioni oli pelko. Toivoin, että hän ei oikeasti olisi transsukupuolinen. Sehän merkitsee aivan hirveän vaikeaa elämää. Ihmiset eivät hyväksy häntä, ja hänelle tehtäisiin vaikeita leikkauksia. Apua, ei!

Mutta pidin nämä ajatukset sisälläni. Kuuntelin lastani. Hän on älykäs ja ikäisekseen harvinaisen kypsä. Minä kuuntelin, ja uskoin häntä. Hän todella kokee olevansa poika, eikä tyttö. Kysyin häneltä, mitä tälle asialle pitäisi tehdä. Hän sanoi, että tarvitsee diagnoosin, jotta saa tarvitsemansa hoidot. Lupasin hänelle kaiken tukeni. "Oletpa millainen tahansa, niin rakastan sinua, aina."

Yhteinen matkamme kohti sukupuolenkorjausta on alkanut. Olemme transpolin asiakkaita ja tutkimukset on päätetty aloittaa.

Transsukupuolisuus oli tätä ennen minulle vain etäisesti tuttu asia. Pappi Marja-Sisko Aalto ja muutama muu julkisesti asiasta kertonut on ollut melkeinpä ainoa tiedon lähteeni. Olen reilun vuoden aikana tutustunut aiheeseen tarkemmin. Olen lukenut kirjoja ja blogeja, katsonut dokumentteja ja videoita, ja liittynyt pariin yhdistykseen. Tieto on lisännyt varmuutta, mutta myös tuskaa.

Yhteiskuntamme on rakentunut kaksijakoisen sukupuolikäsitteen pohjalta, ja se aiheuttaa nuorelleni monenlaista arjen hankaluutta, kiusaamista, ulos sulkemista, syrjintää ja ihmisoikeuksien polkemista. Minusta tämä on käsittämätöntä. Olen kuvitellut, että Suomi on edistynyt länsimainen yhteiskunta. Olen saanut huomata, ettei se pidä kaikilta osin paikkaansa.

Olen kokenut velvollisuudekseni valistaa ihmisiä keskustelupalstoilla. Olen törmännyt näkökulmiin ja mielipiteisiin, jotka poikkeavat omistani. Olen ahdistunut ihmisten julmuudesta. Voisivatko he oikeasti kieltää oman lapsensa kokemuksen, jos hän kertoisi olevansa transsukupuolinen? Kuvittelevatko he todella tekevänsä oikein?

Tähän tarpeeseen syntyi tämä blogi.