Äitiyden uusi vaihe

Reilu vuosi sitten esikoiseni kertoi minulle, että kokee olevansa vastakkaista sukupuolta, kuin mihin hänen on oletettu syntyneen. Siitä alkoi äitiyteni uusi vaihe.

Ensireaktioni oli pelko. Toivoin, että hän ei oikeasti olisi transsukupuolinen. Sehän merkitsee aivan hirveän vaikeaa elämää. Ihmiset eivät hyväksy häntä, ja hänelle tehtäisiin vaikeita leikkauksia. Apua, ei!

Mutta pidin nämä ajatukset sisälläni. Kuuntelin lastani. Hän on älykäs ja ikäisekseen harvinaisen kypsä. Minä kuuntelin, ja uskoin häntä. Hän todella kokee olevansa poika, eikä tyttö. Kysyin häneltä, mitä tälle asialle pitäisi tehdä. Hän sanoi, että tarvitsee diagnoosin, jotta saa tarvitsemansa hoidot. Lupasin hänelle kaiken tukeni. "Oletpa millainen tahansa, niin rakastan sinua, aina."

Yhteinen matkamme kohti sukupuolenkorjausta on alkanut. Olemme transpolin asiakkaita ja tutkimukset on päätetty aloittaa.

Transsukupuolisuus oli tätä ennen minulle vain etäisesti tuttu asia. Pappi Marja-Sisko Aalto ja muutama muu julkisesti asiasta kertonut on ollut melkeinpä ainoa tiedon lähteeni. Olen reilun vuoden aikana tutustunut aiheeseen tarkemmin. Olen lukenut kirjoja ja blogeja, katsonut dokumentteja ja videoita, ja liittynyt pariin yhdistykseen. Tieto on lisännyt varmuutta, mutta myös tuskaa.

Yhteiskuntamme on rakentunut kaksijakoisen sukupuolikäsitteen pohjalta, ja se aiheuttaa nuorelleni monenlaista arjen hankaluutta, kiusaamista, ulos sulkemista, syrjintää ja ihmisoikeuksien polkemista. Minusta tämä on käsittämätöntä. Olen kuvitellut, että Suomi on edistynyt länsimainen yhteiskunta. Olen saanut huomata, ettei se pidä kaikilta osin paikkaansa.

Olen kokenut velvollisuudekseni valistaa ihmisiä keskustelupalstoilla. Olen törmännyt näkökulmiin ja mielipiteisiin, jotka poikkeavat omistani. Olen ahdistunut ihmisten julmuudesta. Voisivatko he oikeasti kieltää oman lapsensa kokemuksen, jos hän kertoisi olevansa transsukupuolinen? Kuvittelevatko he todella tekevänsä oikein?

Tähän tarpeeseen syntyi tämä blogi.