torstai 8. heinäkuuta 2021

Identiteettikehitys ja sen arvioiminen

Nuori siis laitettiin transpolilta "kotiin kasvamaan" keskeneräisen identiteettikehityksen vuoksi. Koska transpolin kirjauksissa tätä (identiteetin keskeneräisyyttä) ei perustella mitenkään muuten kuin yhden lääkärin yhdessä tapaamisessa saamalla vaikutelmalla nuoresta, minua alkoi kiinnostaa aiheen tutkiminen tarkemmin. Millainen nuoren ihmisen identiteettikehitys yleisesti on, ja milloin voidaan sanoa, että nuoren identiteettikehitys on valmis?

Lähtöolettamukseni on, että ihmisen identiteetti kehittyy jatkuvasti, eli ei tule siis koskaan sillä tavalla lopullisen valmiiksi, että se ei enää muutu. Koen oman identiteettini kehityksen tällaiseksi jatkuvaksi prosessiksi. Minua kiinnostaa, miten psykologia tieteenä kuvaa ihmisen identiteetin kehitystä, ja voinko löytää sieltä vastauksia siihen, miksi nuoreni identiteetti oli ainakin yhden lääkärin mielestä niin selvästi keskeneräinen, että se oli syy laittaa nuori jäähylle.

Lähtöolettamukseni on myös, että 17-vuotiaalla nuorella voi olla sukupuolen osalta ns. vakaa identiteetti. Olen kirjoittanut aiheesta aiemminkin blogissani. Sukupuoli-identiteetistään voi olla varma, vaikka kokonaisidentiteettikehitys olisikin keskeneräinen. Ihmettelin myös toisessa aiemmassa kirjoituksessani, miksi 13-vuotiaasta lähtien on tarjolla sukupuoli-identiteetin tutkimuksia, jos juuri kukaan ei sieltä diagnoosia saa. Jos nuoruusikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksissa nimenomainen haaste on arvioida identiteettikehityksen valmiusastetta sukupuoli-identiteetin osalta, minua kiinnostaa, millä perusteella n. 9 % alaikäisistä transpolien asiakkaista saa diagnoosin - millä perusteilla heidän identiteettikehityksensä katsotaan olevan niin valmis, että diagnoosin voi saada. Tuskin nämä 9 % ovat täysin kehittyneitä identiteettinsä suhteen - vanhemmistaan itsenäistyneitä, omillaan toimeen tulevia, seksuaali-identiteetiltään vakiintuneita? Tuskin kovi moni alaikäinen (13 - 17-vuotias) on tällaisia kehitysvaiheita vielä saavuttanut. Jos tällainen valmis identiteettikehitys olisi vaatimus alaikäisten osalta diagnoosin saamiseksi, niin luulenpa, että kukaan ei saisi diagnoosia alaikäisenä.

Itse asiassa, kun sukupuoli-identiteetti on fyysisestä kehosta poikkeava, tätä pidetään alaikäisten osalta useimmiten ohimenevänä vaiheena. Miten siis voidaan varmistua siitä, että nuoren sukupuoli-identiteetti on vakaa jo alaikäisenä? Sen pohjalta mitä itse olen lukenut, ulkopuolelta sitä ei voidakaan luotettavasti todentaa, on vain kysyttävä ihmiseltä itseltään. Muut mahdolliset psyykkiset häiriöt, jotka voivat aiheuttaa identiteettihämmennystä, on toki kartoitettava, ennen kuin hoitoja voidaan antaa.

Varmistetaan nyt vielä sekin, että alaikäisenä ei saa kirurgisia hoitoja, mutta hormonihoitoja voi saada.

----------

Ennen sukellusta kehityspsykologiaan, pieni katsaus siihen, miten sukupuoli-identiteettiä Suomessa tutkitaan. Duodecim-lehden artikkelissa "Sukupuoli-identiteetin diagnosoiminen" kerrotaan siitä. Nuoruusikäisten osalta todetaan:

Sukupuoli-identiteetti on vain yksi osa identiteettiä. Identiteetti rakentuu nuoruusiässä alkunuoruuden palapelimaisesta, tilannekohtaisesti eri tavoin koetusta minäkokemuksesta jälkinuoruuden vakiintuneeseen, kontekstista riippumattomasti pysyvään minäkokemukseen. Identiteetti on nimenomaan nuoruusiän kehityksen lopputulos (10, 11). Siksi nuoruusikäisen kohdalla on haastavaa varmistua siitä, että identiteetin yksi osa on niin vakiintunut jo kesken kehitysiän, että se edellyttää fyysisiä interventioita. Nuoruusiän luonteeseen kuuluvat kiihkeät samastumiset erilaisiin kohteisiin ja ryhmiin, ja ne voivat vaihtua nopeastikin. Nuoruusikäisenä fyysinen kehitys on paljon nopeampaa kuin kognitiivinen, emotionaalisesta kehityksestä puhumattakaan (11, 12, 13). Siksi nuoren kyky tehdä kauaskantoisia arvioita ja ottaa vastuu ratkaisuista ei ole aikuisen tasolla. Nykytiedon valossa vaativien kognitiivisten prosessien kehitys jatkuu paljon pitempään kuin aikaisemmin ajateltiin, mikä onkin ymmärrettävää, koska aivojenkin kehitys jatkuu kolmannelle vuosikymmenelle (14, 15).

Nuoruusikäisen transsukupuolisuuden tutkimukset toteutetaan kuten aikuisillakin. Erotusdiagnostisissa tutkimuksissa suljetaan pois tai ohjataan asianmukaiseen hoitoon alaikäisten vakavat mielenterveyden häiriöt ja päihdehäiriöt sekä hoidetaan tarvittaessa akuuttiin lastensuojelutarpeeseen liittyvät ongelmat. Nuorisopsykiatrisiin perustutkimuksiin kuuluvat psykiatristen häiriöiden diagnostiikka, nuoruusiän kehitysvaiheen ja kehityksen etenemisen arvio, nuoren elinolosuhteiden selvitys sekä arviointi ikätoverisuhteista, perheen toiminnasta ja nuoren psykososiaalisesta toimintakyvystä. Jos ilmenee merkittävää psykopatologiaa, tutkimuksia laajennetaan sen vaatimalla tavalla ja arvioidaan psykiatristen häiriöiden merkitystä identiteettiongelmalle ja sen hoidolle. Tarvittavat hoitoonohjaukset suoritetaan. Transsukupuolisuuden diagnoosi vaatii sukupuoli-identiteettiin liittyvien arvioiden lisäksi identiteetin kokonaiskehityksen tutkimuksen. Ajankohtaiseen identiteettiongelmaan mahdollisesti liittyvien traumaattisten kokemusten ja niistä selviytymisen kartoitus kuuluu kokonaisuuteen. Mahdolliset nuoren identiteetin rakentumisen kannalta ongelmalliset perhedynamiikan seikat tunnistetaan, ja tarvittaessa arviointiprosessiin kuuluu vanhemmuuden tuki ja nuoren kehityksen kannalta ongelmallisten tunnereaktioiden käsittely (16, 17, 18). Jos nuoren identiteetin kehitys on keskeneräinen, aikaa voidaan tarvita enemmän kuin aikuisten tutkimuksissa. Autismin kirjon häiriöiden on todettu olevan yliedustettuja sukupuolidysforiasta kärsivien lasten ja nuorten keskuudessa. Toistaiseksi ei tiedetä, onko kyseessä autististen häiriöiden neurobiologiseen etiologiaan kytkeytyvä aito komorbiditeetti vai näihin häiriöihin liittyvien epätyypillisten kiinnostuksen kohteiden ja pakko-oireisen käytöksen ilmenemismuoto (19).

Muutosvalmiuden työstämisessä nuoruusikäiset tarvitsevat usein enemmän tukea kuin aikuiset, koska tulevaisuusperspektiivi voi ymmärrettävästi olla lyhytjänteinen ja odotukset joskus epärealistisia. Alaikäisen nuoren tutkimus tapahtuu yhteistyössä nuoren ja hänen huoltajiensa kanssa. Perheen mahdollisesti tarvitsema erityinen tuki sisältyy arviointiprosessiin.

Olen lukenut artikkelin ennenkin, mutta oli kiintoisaa palata tähän nyt, kun nuoren tutkimusprosessi alaikäisten tutkimusyksikössä on ohi. Jäin pohtimaan kohtaa  "Nuorisopsykiatrisiin perustutkimuksiin kuuluvat psykiatristen häiriöiden diagnostiikka, nuoruusiän kehitysvaiheen ja kehityksen etenemisen arvio, nuoren elinolosuhteiden selvitys sekä arviointi ikätoverisuhteista, perheen toiminnasta ja nuoren psykososiaalisesta toimintakyvystä." Millä tavalla tämä nuoruusiän kehitysvaiheen ja kehityksen etenemisen arvio tehtiin? Nuoren tutkimuskirjauksissa tällaista arviota ei suoraan löydy. Ainoa maininta joka liippaa läheltä, on ylilääkärin tapaamisesta. Ylilääkärin arvio oli, että nuori ilmaisee itseään niukasti ja antaa vaikutelman ikäänsä nuoremmasta henkilöstä. Tämä ei mielestäni kuulosta kovin tarkalta, syvälliseltä, tai mihinkään tieteelliseen metodiin pohjautuvalta "nuoruusiän kehitysvaiheen ja kehityksen etenemisen arviolta". Nuori tapasi ylilääkärin yhden ainoan kerran. Psykologia ja sairaanhoitajaa hän tapasi useita kertoja, ja heidän kirjauksissaan toistuu, miten nuori on puhunut alkujännityksen lauettua suorastaan vuolaasti. Heidän kirjauksistaan ei löydy arviota nuoruusiän kehitysvaiheesta.

Toinen kirjoitus, jonka haluan vielä tässä alkuun tuoda esiin, on transpolin lääkärin Aino Mattilan esitys toukokuussa 2017 psykiatrian alojen johtajien neuvottelupäivillä. Hän kysyy, aiheellisesti: 

- miten sukupuoli-identiteettiä ja sukupuoliroolia mitataan?

- onko olemassa lääketieteellinen määritelmä sukupuolirooleista?

- miten määritellään kokemuksen pysyvyys?

- 15 vuoden kokemuksen ja satojen tutkittujen potilaiden jälkeen esittäjällä ei edelleenkään ole näihin vastausta

----------

Luin ensin OPS2016 lukion psykologian oppikirjaa Oivallus-sarjan kirja nro 2 (Päivänsalo, Lindblom-Ylänne, Niemelä, Anttila), jossa käydään läpi ihmisen kehityspsykologian perusteet. Kappaleessa "Elämänkaari psykologisen tutkimuksen kohteena" kerrotaan, että nuoruuden kehitystehtäviä ovat identiteetin muodostaminen sekä fyysisten muutosten hyväksyminen ja suhtautuminen omaan seksuaalisuuteen. Kehityksen osa-alueita ovat fyysismotorinen, kognitiivinen ja sosioemotionaalinen kehitys, joiden keskinäisessä vuorovaikutuksessa minäkäsitys ja identiteetti muodostuu. 

Kappaleessa "Kognitiivinen kehitys" kerrotaan, miten nuoruusikäisen abstrakti ajattelukyky kehittyy. Nuori alkaa mm. ymmärtää sarkasmia. Aikuisuuteen mennessä nuori tavoittaa myös kyvyn postformaaliin ajatteluun. Postformaalille ajattelulle ominaisia piirteitä ovat itsenäisyys, kriittisyys, suhteellisuus, integroiva ajattelu, metakognitio eli tietoisuus omasta ajattelusta, sekä reflektiivisyys.

Kappaleessa "Identiteetin rakentaminen - nuoruusiän tärkein kehitystehtävä" kerrotaan, että identiteetillä tarkoitetaan ihmisen kokonaiskäsitystä itsestään eli psyykkisistä, fyysisistä ja sosiaalisista ominaisuuksistaan sekä arvoistaan ja tavoitteistaan. Identiteetti voidaan jakaa henkilökohtaiseen (minäkäsitys ja itsetunto) ja sosiaaliseen (yhteenkuuluvuus eri ryhmien kanssa) identiteettiin. Ristiriitaiset ympäristötekijät voivat aiheuttaa identiteettihämmennystä. Vasta nuoruusiän loppuvaiheessa nuoren on mahdollista rakentaa sellainen käsitys itsestään, joka soveltuu useisiin sosiaalisiin ympäristöihin ja jossa vastakkaisetkin ominaisuudet ovat löytäneet paikkansa. James Marcia jakaa identiteetin neljään erilaiseen tilaan identiteetin rakentamisen prosessin ja sitoutumisen asteen suhteen; selkiytymätön identiteetti, valmiina omaksuttu identiteetti, selvittelyvaiheessa oleva identiteetti, ja saavutettu identiteetti. Marcian tutkimusten mukaan noin kolmasosalla nuorista on tilana saavutettu identiteetti 22-vuotiaina, ja noin puolella 30-36 -vuotiaana.

Kappaleessa "Nuoren sosiaalinen elämä muutoksessa" kuvataan ystäviä ja vertaisryhmiä identiteetin rakentajina. Myös suhde vanhempiin ja sisaruksiin muovaa identiteettiä, mutta eri tavalla, koska nuori pyrkii itsenäistymään vanhemmistaan ja samaistumaan ystäviin ja vertaisryhmiin. Nuoruusiän kognitiivinen kehitys luo edellytykset syvemmille ystävyyssuhteille, joissa nuori voi arvioida identiteettiään, roolejaan ja käyttäytymistään, jakaa huolia, salaisuuksia ja toiveita tulevaisuudesta. Myös nuoruusiän ihastumisilla ja rakastumisilla on tärkeä merkitys identiteetin rakentamisessa. Ne auttavat nuorta itsenäistymään perheestään ja selvittämään seksuaali-identiteettiään. 

Kappaleessa "Aikuisuus - elämänkaaren pisin vaihe" kerrotaan, että nuoruusiän kehityksessä vastakkain ovat identiteetti ja roolihämmennys. Mikäli nuori ei ole kasvuympäristössään pystynyt rakentavalla tavalla kokeilemaan erilaisia sosiaalisia rooleja sekä tekemään omia valintoja ja sitoutumaan niihin, hän kokee roolihämmennystä: hän ei tunne itseään, kokee vierauden tunnetta ja antaa ulkopuolisten vaikutteiden viedä itseään milloin mihinkin suuntaan. 

Tämä vaikuttaa mielestäni selkeältä jäsentelyltä, ja tämän perusteella arvioisin, että nuorella oli transpolijakson päättyessä hyvinkin valmis identiteetti - niin valmis kuin se alle 20-vuotiaalla kotona asuvalla lukiolaisella voi olla. En perustele tätä sen tarkemmin, koska kyse on hänen yksityisistä asioistaan, mutta jos edellä referoidusta tiedosta ruksii nuoruuden kehitystehtäviä, nuoreltani puuttuu vain yksi, ja sen puuttumiseen on perusteltu syy (voimakas kehodysforia).

Siirrytään seuraavaan kirjaan, joka on oppimateriaaliksi sosiaali- ja terveysalan koulutukseen tarkoitettu Nuoren aika (Aaltonen, Ojanen, Vihunen, Vilén), 2. uudistettu painos vuodelta 2003. Ensimmäisessä kappaleessa "Mitä on nuoruus" luetellaan nuoren kehityshaasteita:

- muuttuvan kehon ja oman olemuksen hyväksyminen, positiivisen kehonkuvan muodostuminen

- itsenäisempi tunteidenhallinta

- kontaktien ja uusien ystävyyssuhteiden luominen

- oman riippumattomuuden lisääminen vanhemmista, itsenäisen elämän aloittaminen

- omien arvojen ja tulevaisuudenkuvan hahmottaminen

- seurustelumallien ja -taitojen harjoittelu

- seksuaali-identiteetin löytäminen, itselleen sopivan sukupuoliroolin omaksuminen

- abstraktimman, joustavamman ajattelun saavuttaminen

- erilaisten taitojen harjoitteleminen ja hiominen

- oman elämän tarkoituksen etsiminen

- laajemman sosiaalisen verkoston muodostaminen

- ammatti-identiteetin etsiminen ja harjoitteleminen

- sosiaalisesti vastuullisen käyttäytymisen hioutuminen

- vastuun ottaminen omasta ja ympäristön hyvinvoinnista 

Voisin ruksia näistä 11/14 saavutetuiksi tai harjoitelluiksi. Mielestäni hyvin 17-vuotiaalle (hänen ikänsä transpolijakson päättyessä). Näissäkin puuttuvien ruksien syy on voimakas kehodysforia.

Kappaleessa "Persoonallisuuden kehitys osana psyykkistä kehitystä" kuvataan nuoruutta aikana, jolloin nuori etsii tarkoitustaan ja paikkaansa maailmassa. Nuoruuden identiteetistä puhuttaessa käsitellään kirjallisuudessa useimmiten ainakin seksuaalisuutta, ammatillisuutta ja maailmankatsomuksellisia kysymyksiä (ideologioita). Identiteetti on oman yksilöllisyyden kokemuksen löytämistä.

Kappale "Nuoren kehityksen ja elämäntilanteen arvioiminen" on erityisen kiinnostava, koska juuri sitähän tässä pohdin, miten se transpolilla tehtiin. Kappaleen mukaan tiedonkeruu tulee tehdä moniammatillisena yhteistyönä. Tämä toteutui transpolilla, jossa ryhmään kuului kaksi lääkäriä, psykologi, sairaanhoitaja ja sosiaalityöntekijä. Sekä nuoren että vanhempien kanssa keskusteltiin, useimmiten erikseen. Nuori täytti lisäksi valtavan määrän erilaisia kyselylomakkeita. Tiedonkeruun menetelmiä -kappaleessa kerrotaan, että kokonaisvaltainen havainnoiminen (fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kehitys) on erityisen tärkeää, jos nuoren kehityksestä on huolta. Nuorta havainnoitaessa ja kuunneltaessa on kirjan mukaan tärkeää tiedostaa omat asenteensa, jotta ne eivät vaikuta havainnointiin, sekä aktiivinen kuunteleminen. 

Seuraavaksi kirjassa kuvaillaan verkostokarttaa nuoren sosiaalisen verkoston kartoittamisen välineenä. Tietääkseni tällaista ei transpolilla nuorella teetetty, mutta jonkinlaisen käsityksen nuoren verkostoista työntekijät varmaan saivat keskustelujen perusteella. Näiden lisäksi kappaleessa kerrotaan nuoren terveydentilan kartoittamisesta ja yhteisöanalyysistä. Muuta tässä kappaleessa ei sitten ollutkaan, joten tämän perusteella nuoren identiteettikehityksen arvioimiseen ei ole mitään selkeää yhtä standardimallia. Moniammatillinen yhteistyö ja tiedonkeruu, that's it.

Seuraava tarkasteltava kirja on Päivi Niemen kirjoittama Resuinen ja rikas, itsetunnon ja tunnetaitojen vahvistamiseen tarkoitettu self-help opas. Lainasin sen, koska kirjassa käsitellään myös identiteettiä. Kappaleessa "Identiteettikartoitus" kuvataan menetelmää, jolla voi yksin tai ryhmässä työstää itsetunnon osa-alueita. Katsotaan, löytyykö sieltä vastausta kysymykseeni. 

Identiteettikartoituksen osia ovat fyysinen minä, kulttuurinen minä, sosiaalinen minä, temperamenttinen osa minuudesta, kasvatettu osa minuudesta, sekä ydinminä. Kirja esittelee kysymyksiä, joiden avulla voi pohtia näitä identiteetin osa-alueita omalla kohdallaan, kuten esimerkiksi: mitä merkitsee se, että olet syntynyt mieheksi/naiseksi? mitä sinulle merkitsee, että olet suomalainen? mitä sinulle merkitsee, että olet syntynyt juuri omille vanhemmillesi ja omaan sukuusi? millainen temperamentti sinulla on? onko sinua kohdeltu arvostavasti vai vähätellen? millaisia arvoja sinulla on? 

En tunnista, että tällaista menetelmää olisi transpolilla käytetty identiteettikehityksen selvittämiseen. Meiltä kysyttiin keskusteluissa nuoren elämästä kaikenlaisia kysymyksiä, joilla pyrittiin kartoittamaan hänen elämänkaarensa pääpiirteittäin, mutta kirjauksissa ei esitetä siitä minkäänlaista yhteenvetoa tai arviointia. En osaa sanoa, onko heillä käytössään jokin standardoitu kysymyspatteristo, jota käytetään kaikilla, vai kyselivätkö vain mitä mieleen juolahtaa. Psykologin kartoituksen yhteenveto on informatiivinen, mutta siinä ei mainita identiteetin kehitysvaiheesta sanaakaan.

Psykologian oppikirja Kehityspsykologiaa lapsuudesta vanhuuteen (Nurmiranta, Leppämäki, Horppu v. 2009) kertoo nuoruusiän kehitystehtävistä seuraavaa: identiteettikysymykset painottuvat keskinuoruudessa (noin 15 - 18-vuotiaana). Yksilöllisyyden ja erillisyyden löytämistä pidetään nuoruuden kehityshaasteina. Nuori muodostaa käsityksen siitä, minkälainen hänen tulisi ympäristön mielestä olla ja minkälainen hän itse haluaisi olla. Kirjassa esitellään Robert J. Havinghurstin esittelemät nuoruusiän kehitystehtävät:

- oman ruumiin hyväksyntä, hallinta ja käyttö

- kypsä suhde molempiin sukupuoliin

- oman sukupuolen mukaisen roolin löytäminen

- tunne-elämän itsenäisyys suhteessa omiin vanhempiin ja muihin aikuisiin

- valmius perheen perustamiseen

- oman moraalin ja arvomaailman kehittäminen

- sosiaalisesti vastuullinen toiminta

Näistä kolme ensimmäistä on tietenkin sukupuoliristiriidasta kärsivälle hyvin vaikeita, ja valmius perheen perustamiseen vaikuttaa nuoruusiän kehitystehtävänä mielestäni ennenaikaiselta. Muut kohdat hyväksyn, ja voin ruksia pois.

Nuoruuden keskivaiheen identiteettikriisi -kappaleessa kuvataan hollantilaisen tutkijan Harke A. Bosman työtä. Hän on selvittänyt, että kriisivaiheessa nuori testaa erilaisia vaihtoehtoisia identiteettejä, mikä näkyy ailahtelevuutena ja epävarmuutena. Esimerkiksi omaa arvomaailmaansa etsiessään nuori voi vaihtaa tyyliään ja aatettaan rajustikin, esimerkiksi punkkarista uskovaiseksi. Saamiensa kokemusten perusteella nuori omaksuu sitoutumisvaiheessa jonkun testaamansa identiteetin itselleen ja vähitellen vakiinnuttaa käsityksen itsestään sen mukaiseksi.

Myöhäisnuoruuden (19-25 v) ideologinen kriisi -kappaleessa kuvataan, että silloin nuoren maailmankuva selkiytyy ja identiteetti vakiintuu. Nuori pyrkii ratkaisemaan valintansa ja arvonsa omaa harkintaa käyttäen. Selkeän identiteetin rakentaminen edellyttää itse sisäistettyjä ratkaisuja.

Tunnistan nuoreni elämästä erilaisia identiteettikokeiluja. Uskon, että hänen ideologinen kriisivaiheensa on myös jo suurelta osin valmis. Sukupuoli-identiteetti ei vaikuta mielestäni kokeilulta, vaan pysyvältä. Hänellä on ollut selkeästi pojan sukupuoli-identiteetti jo 3,5 vuotta (transpolijakson päättyessä n. 3 vuotta).

Sitten katsaus internetin tarjontaan. Duodecimin artikkelissa "Nuoren psyykkinen oireilu - häiriö vai normaalia kehitystä?" (Aalto-Setälä ja Marttunen, 2007) kerrotaan, että nuoruusiän kehitystehtävät ovat vanhemmista irrottautuminen, enenevä turvautuminen ikätovereihin vanhempien sijasta, sopeutuminen murrosiän fyysisiin muutoksiin ja oman seksuaalisen identiteetin jäsentäminen. Kotona asuvalle lukiolaiselle ensimmäiset kaksi ovat vielä alkutekijöissään, ja kehodysforian vuoksi kaksi jälkimmäistä hyvin vaikeita, jopa mahdottomia. Voidaanko tällaisten kehitystehtävien valmiusastetta todella vaatia kehodysforiaa kokevalta nuorelta? Kiinnostaisi todellakin tietää.

Artikkelin loppupuolella kuvataan nuorille tyypillisiä häiriöitä, ja sen jälkeen nuoren arvioimista. Lainaus:

Nuorta tulee arvioida kokonaisvaltaisesti. Tietoa on hyvä koota mikäli mahdollista usealta taholta (nuori itse, vanhemmat, koulu, viranomaiset), mutta nuorta tulee aina haastatella myös kahden kesken. Nuorta voidaan pyytää vastaamaan erilaisiin oirekyselyihin, ja nuorisopsykiatriseen diagnostiikkaan on olemassa strukturoituja haastattelumenetelmiä. Oirekyselyiden käyttö edellyttää sitä, että nuorelle tarjotaan mahdollisuus keskustella niistä.

Nuoren psykiatrisessa arviossa on tärkeää määrittää sekä oireenmukainen psykiatrinen diagnoosi (esimerkiksi ICD-10-tautiluokituksen mukainen) että nuoruusiän kehitysvaihe ja sen mahdolliset häiriöt. Pelkkä kuvaileva, oireperusteinen diagnoosi ei anna riittävää kuvaa nuoren tilanteesta. Keskeistä on oireilun vaikutus kehitykseen. Onko kehitys pysähtynyt tai vaarassa pysähtyä, vai eteneekö se mahdollisista oireista huolimatta? Onko koulunkäynti tai opiskelu lamaantunut, ikätasoiset ihmissuhteet näivettyneet tai perhesuhteet kärjistyneet? Saako nuori ympäristöstään riittävästi tukea kehitykselleen? Vakavissa mielenterveyden häiriöissä nuoren kehitys on aina juuttunut.

Tässä sain hieman vastauksia kysymykseeni. Käsittääkseni tällaista tiedonkeruuta usealta taholta siis tehtiin, ja käytettiin oletettavasti strukturoituja haastatteluja. Mutta kehityksen vaiheesta, sen etenemisestä tai pysähtyneisyydestä, ei kirjauksissa ole mainintaa. Oletettavasti kehityksen on arvioitu olevan normaalia / ikätasoista / ei ainakaan pysähtynyt? Luulisi, että kehityksen pysähtymisestä olisi maininta, jos sellainen olisi todettu. 

Jarno Forssellin artikkeli Rakenna identiteettisi itse Tiede-lehdessä 5/2008 toteaa: "Identiteetti on vahva ja kypsä silloin, kun ihminen tuntee pystyvänsä toteuttamaan itseään ja elää sopusoinnussa itsensä, valintojensa ja arvojensa kanssa kaikilla elämän alueilla." ja: "Omaksuttu identiteetti on tällöin ihmiselle taakka. Omaksutun identiteetin varassa elävät ovat hyvin auktoriteettiuskoisia eli tekevät kyseenalaistamatta, mitä käsketään." Tämän mukaan arvioituna nuorellani on vahva ja kypsä identiteetti.

Duodecimin artikkelissa Kun sukupuoli on nuorelle ongelma (Kaltiala-Heino, Työläjärvi, Suomalainen 2018) todetaan: 

Sukupuoliahdistuksen takia tutkimuksiin hakeutuvilla nuorilla on usein vakavia mielenterveyden häiriöitä ja laaja-alaisia identiteettikehityksen ongelmia. Kaikki nuoren ongelmat eivät selity sukupuolella, eikä nuoren psykiatrisia, pedagogisia tai lastensuojelullisia erityistarpeita tule jättää hoitamatta, vaikka hän problematisoisi sukupuoltaan.

Kaksi ensinmainittua artikkelin kirjoittajaa olivat nuoreni lääkärit transpolilla. En voi välttyä vaikutelmalta, että he olivat lyöneet tämän lainauksessa kuvatun leiman nuoreeni jo ennalta. Harmi vain, että nuoreltani puuttuivat tyystin mielenterveyden häiriöt, joihin olisi voinut vedota. Niinpä jäljelle jäi identiteettikehityksen ongelma. Perustelivatko he sitä mitenkään? Kirjauksista päätellen eivät muuten kuin "niukka ilmaisu ja antaa ikäistään nuoremman vaikutelman" yhden tapaamisen perusteella. Saatan olla nyt erittäin puolueellinen, mutta tältä minusta tosiaankin tuntui transpolijakson päätyttyä marraskuussa, ja tuntuu yhä vielä, 8 kk jakson päättymisen jälkeen.

Artikkelissa kuvataan nuoruusikää ja kehitysvaihetta seuraavasti:

Nuoruusikä on sopeutumista ja itsensä etsimistä muutospaineissa, ja kehityksen fyysinen, psykologinen ja sosiaalinen osa-alue ovat siinä jatkuvassa vuorovaikutuksessa (8). Nuoruusiän kehityksen vaikeudet ilmenevät oireenmuodostuksena ja toimintakyvyn heikkenemisenä suhteessa omaan kehoon, vanhempiin, ikätovereihin, koulunkäyntiin ja mielekkääseen vapaa-ajan viettoon.

Oheissairastuvuudesta:

Sukupuoli-identiteetin tutkimukset ovat Suomessa olleet tarjolla alaikäisille vuodesta 2011. Tutkimusten toteutusta luonnehditaan PDF-tiedoston taulukosssa. Tutkimuksiin hakeutuneiden nuorten profiili on osoittautunut erilaiseksi kuin kirjallisuudessa oli kuvattu (10,14). Valtaosalla sukupuoleen liittyvä ahdistus on alkanut nuoruusiän kehityksen aikana, useimmiten yläkouluvaiheessa. Nopeasti ilmeni myös, että tutkimuksiin lähetettyjen psykopatologisia ongelmia ei voitu yksiselitteisesti ymmärtää vääräksi koetun kehon ja sosiaalisen roolin tuottamaksi sekundaariseksi oireiluksi. Erittäin merkittävällä osalla tutkittavista ilmeni pitkäaikaisia ja vakavia neurokognitiivisia ja nuoruusiän kehitystehtävien ratkaisemiseen liittyviä vaikeuksia ja psykiatrisia häiriöitä, jotka useimmiten olivat alkaneet vuosia ennen sukupuolikokemuksen muodostumista ahdistavaksi niin, että sukupuoli-identiteetin haasteet esiintyivät vakavien psykiatristen häiriöiden ja laajan identiteettihajaannuksen kontekstissa (14). Kuten samaan aikaan on nostettu esiin muuallakin (15), myös meillä autismikirjon häiriöstä kärsivien nuorten osuus tässä joukossa on ollut jopa 20-kertainen perusväestöön verrattuna. Muita tutkittavilla yleisiä mielenterveyden häiriöitä olivat mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöt ja epävakaan persoonan piirteet, ja myös psykoottisia episodeja on ollut odotettua useammalla (14). Kun potilasmateriaali ei vastaa kirjallisuudessa kultaisen standardin asemaan nousseiden hoitolinjausten perustana olleita tutkimuksia, muodostuu tietenkin haasteita (10).

En tunnista omalla nuorellani yhtäkään näistä edellä kuvatuista identiteettikehityksen haasteista tai psykiatrisista häiriöistä, eikä näitä transpolin kirjauksistakaan löydy. Toimintakyvyn heikkenemistä sen sijaan on, johtuen kehodysforiasta. Pitäisin kummallisena, jos kehodysforia ei lainkaan vaikuttaisi nuoren toimintakykyyn, mutta ilmeisesti tällaisiakin poikkeusyksilöitä on?

Haasteita:

Nuorten sukupuoli-identiteetin tutkimusryhmissä olemme huomanneet, että nuori ja hänen ympäristönsä ovat toisinaan taipuvaisia olettamaan kaikki nuoren elämässä ilmenevät ongelmat - myös takautuvat - ajankohtaisen sukupuoliahdistuksen seurannaisilmiöiksi. Tämä voi johtaa siihen, ettei nuorelle tarjota hänen tarvitsemaansa nuorisopsykiatrista, lastensuojelu- tai erityispedagogista tukea. Nuoruusiän kehitystehtävien tulee edetä riippumatta sukupuolen kokemuksesta. Itse asiassa identiteettipohjaista diagnostiikkaa on käytännössä mahdotonta tehdä tilanteessa, jossa nuoruusiän kehitys on lukkiutunut eikä nuori kykene toimimaan tavanomaisissa nuoruusiän kehitystehtävissä. Nuorisopsykiatrisia häiriöitä tulee hoitaa, koulunkäynnin jatkuminen varmistaa ja lastensuojelutukitoimia tarvittaessa järjestää, vaikka nuori pohtiikin sukupuoltaan. Olemme myös havainneet, että läheskään kaikki samanaikainen psykiatrinen oireilu ja kehitysvaikeudet eivät katoa muuntohoidoilla.

Osa nuoruusiässä translain (2002/563) mukaiseen sukupuolen uudelleenmäärittelyn edellytysten arviointiin hakeutuvista nuorista kärsii niin vakavista ja pitkäaikaisista psykiatrisista häiriöistä, kehityksellisistä vaikeuksista ja laajoista identiteettikehityksen ongelmista, ettei sukupuoli-identiteetin pysyvyydestä ole mahdollista tehdä päätelmiä eikä nuorella olisi voimavarojakaan sukupuoliperustaisiin hoitoihin (14). Näissä tilanteissa psykiatrinen hoito ja muut tarpeenmukaiset tukitoimet, jotka toteutetaan oman alueen palveluissa, ovat ensisijaisia. Sukupuolen uudelleenmäärittelyn edellytysten arviointiin voidaan toki tilanteen korjaannuttua palata, jos asia vielä on ajankohtainen. 

Minun nuorellani on tarkkaavaisuuden kanssa haasteita, joihin olemme pyrkineet hakemaan diagnoosia (ADD) ja apua. Diagnoosia ei vielä ole, mutta koulusta on saatu hyvin tukea (kuraattori, erityisopettaja, psykiatrinen sairaanhoitaja), jotta koulunkäynti sujuisi mahdollisimman hyvin. Lisäksi nuori käy neuropsykiatrisessa hevosavusteisessa kuntoutuksessa, jonka kustannan itse. Nämä seikat toimme avoimesti esiin transpolilla, emmekä syytä sukupuolen problematisointia tästä "ongelmasta". Näin voin siis todeta, että nuoruusiän kehitystehtävä myös tältä osin etenee. Meille ei myöskään kirjoitettu transpolilta mitään jatkolähetteitä, eikä muutenkaan ilmaistu, että olisi syytä hoitaa jokin ongelma ensin, ennen kuin transdiagnoosia voidaan antaa. Todettiin vain epämääräisesti, että 2 vuotta suositellaan "kypsymistä".

Lääkärilehden artikkelissa Sukupuolidysforiasta kärsivä perusterveydenhuollon vastaanotolla (Uusi-Mäkelä, Tuisku, Puustinen, Kaltiala 2020) todetaan:

Puberteetin jo läpikäynyt nuori voidaan lähettää erityisyksiköihin sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ja fyysisten hoitojen harkintaan, jos sukupuoli-identiteetin variaatio ja siihen liittyvä dysforia eivät kuvaudu nuoruusiän kehitysvaiheelle ominaisena, ohimenevänä identiteetin etsimisenä eivätkä kehity muuhun suuntaan nuoren saadessa tilaisuuden reflektoida identiteettiään. Muu tarvittava psykiatrinen hoito tulee silloinkin järjestää paikallisesti hoidon porrastuksen mukaisesti.

Tästä voisi päätellä, että jo silloin, kun ensimmäisen käynnin jälkeen nuoren tutkimukset transpolilla päätettiin aloittaa, oli todettu, että kyse ei ole ohimenevästä identiteetin etsimisen vaiheesta.

Lapsiasiavaltuutetun järjestämästä Pyöreän pöydän keskustelusta (Kaltiala-Heino, Suomalainen):

Nuoruusikäisen sukupuoli-identiteetti saattaa vakiintunut tavalla, jota tarkoitetaan ICD-luokituksen termiltranssukupuolisuuus niin, että (palautuvien) fyysisten interventioiden aloittaminen on tarkoituksenmukaista. Nuoruusikäisillä esiintyy kuitenkin sukupuoli-identiteetin hämmennystä myös osana laaja-alaisempaa identiteettihämmennystä, nuoruusiän kehityksellisiä vaikeuksia, kehityksen lukkiutumista ja mielenterveyden häiriöitä. Näissä tilanteissa tarvittavat interventiot määräytyvät yksilöllisesti eikä sukupuoli-identiteetin lopullista vahvistumista ehkä voida nopeasti ennustaa. Myös nuori tarvitsee kasvurauhaa, ja kasvu vaatii aina aikaa.

Tässä mainitaan jälleen laaja-alaisempi identiteettihämmennys, nuoruusiän kehitykselliset vaikeudet ja kehityksen lukkiutuminen, joita en omassa nuoressani ole nähnyt, eikä transpolin kirjauksissakaan näitä mainita.

----------

Löysinkö näistä kirjoista ja artikkeleista vastauksia alussa esittämiini kysymyksiin? Ehkä jonkinlaisia. Käsitykseni nuoren identiteettikehityksestä sai hieman lihaa ympärilleen, vaikka varsinaisesti mitään uutta en niistä oppinut. Siihen, miten nuoren identiteettikehitystä arvioitiin transpolilla, en saanut kovin selkeää vastausta. Se oletettavasti koostettiin moniammatillisena yhteistyönä erilaisin tiedonkeruun menetelmin (keskustelut nuoren ja vanhempien kanssa, kyselylomakkeet), mutta selkeää kirjausta ja yhteenvetoa loppupäätelmistä ei tehty.

En tiedä, millä perusteella n. 9 % alaikäisistä sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuneista arvioidaan identiteettikehityksen puolesta olevan niin valmiita, että he saavat transsukupuolisuusdiagnoosin. Oletan, että heidän kohdallaan sukupuoli-identiteetti on ollut selkeä lapsuudesta saakka, ja/tai he elävät hyvin sukupuolinormatiivisesti sukupuoli-identiteettinsä mukaisesti.

En tiedä, millä perusteella minun nuoreni identiteettikehitys arvioitiin niin keskeneräiseksi, että diagnoosia ei voitu antaa. Oman käsitykseni mukaan hänen identiteettikehityksensä on varsin pitkällä, osittain pidemmällä kuin ikätovereiden, osittain varmasti ei niin pitkällä kuin ikätovereiden. Kehityksen keskeneräisyys johtuu mielestäni pitkälti kehodysforiasta ja sukupuoliristiriidasta sekä niiden aiheuttamasta ahdistuneisuudesta. Diagnoosin evääminen tällä perusteella on mielestäni siksi hyvin kyseenalaista, koska kehodysforian ja sukupuoliristiriidan hoidolla asia korjaantuisi ja kehitys etenisi.

Loppuun haluan vielä mainita, että en millään muotoa koe olevani kehityspsykologian asiantuntija, enkä halua kyseenalaistaa nuoreni diagnoosia (tai diagnoosittomuutta pikemminkin). Olen tehnyt arvioita nuoreni kehityksestä puhtaasti omien havaintojeni ja lukemani perusteella, henkilönä joka luultavasti parhaiten tuntee hänet. Mieleni tekee kuitenkin kovasti kyseenalaistaa transpolia, koska en löydä todisteita siellä tehdyille päätelmille.


torstai 1. heinäkuuta 2021

Suomalainen artikkeli detransitiosta

Teemu Kärnä, Pia Das, Antti Mikkola ja Nina Uusi-Mäkelä ovat julkaisseet Lääkäri-lehdessä tänä keväänä artikkelin "Sukupuolenkorjauksen katuminen, pettymys ja takaisinkorjautumisen mahdollisuudet". Minulla ei ole ko. julkaisun käyttäjätunnuksia, mutta lääkärituttavani toimitti minulle ystävällisesti valokuvat artikkelista. Tässä siitä joitakin otteita, olkaa hyvät:

Ingressi:

  • Kehoa muokkaavat sukupuolenkorjaushoidot ovat tehokkain tapa lievittää sukupuoliristiriitaan liittyvää kärsimystä ja kehoon kohdistuvaa ahdistusta sekä tukea psykososiaalista toimintakykyä ja elämänlaatua.
  • Perusteellisesta arvioinnista ja suunnittelusta huolimatta pieni osa potilaista katuu myöhemmin ratkaisujaan. Sille altistaa erityisesti sosiaalisen lähiverkoston ja yhteiskunnan kielteinen suhtautuminen sukupuolenkorjaukseen.
  • Detransition tarpeen arviointi ja takaisinkorjautumishoitojen suunnittelu tulisi keskittää erityisasiantuntijayksiköihin.

Artikkelin alussa kerrotaan, mitä sukupuoliristiriita on, ja miten sitä tällä hetkellä hoidetaan. En lainaa nyt siitä kappaleesta mitään.

Alaotsikon "Hoitojen kehitys" alla kerrotaan mm. nykyisin eheytyshoitoina pidettävistä hoidoista, joilla sukupuoliristiriidasta kärsiviä hoidettiin silloin, kun transsukupuolisuutta pidettiin psykiatrisena häiriönä. Ne on sittemmin todettu tehottomiksi ja epäeettisiksi hoitomuodoiksi.

Lainaus:

Myös "konservatiivinen hoitolinja", eli henkilön tukeminen elämään sukupuoliristiriidan kanssa onnistuu huonosti. Pitkään koettu sukupuoliristiriita ja ympäristön kielteinen suhtautuminen yksilölliseen sukupuolikokemukseen ovat niin suuria rasitetekijöitä mielenterveydelle, että ne lisäävät ratkaisevasti sairastuvuutta etenkin mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöihin." 

"Koska sukupuoli-identiteetin muokkaaminen on osoittautunut mahdottomaksi ja sen yrittäminen jopa haitalliseksi, mutta toisaalta sukupuoliristiriidan kanssa eläminen tuottaa kärsimystä lisäten masennus- ja ahdistusoireita ja jopa itsemurhayrityksiä, sukupuolen korjaus muodostuu tehokkaimmaksi tavaksi auttaa sitä toivovia sukupuoliristiriidasta kärsiviä henkilöitä."

Seuraava alaotsikko on "Sukupuolenkorjaushoitojen tuloksellisuus", jossa kerrotaan hoitojen vaikuttavuudesta ja mm. palveluvalikoimaneuvosto PALKOn julkaisemista suosituksista. Kappaleen lopussa todetaan, että johtuen tutkimusten vähäisestä määrästä ja tutkimusmetodologisista seikoista, näyttö hoitokeinojen vaikuttavuudesta on heikko, mutta Amerikan psykiatriyhdistys on linjauksessaan kuvannut sukupuolenkorjaushoitojen hyötyjä selkeiksi ja tutkimusnäyttöä aiheesta pitkäaikaiseksi ja merkittäväksi.

Alaotsikko "Sukupuolenkorjauksen katuminen" määrittelee ensin termejä. Siinä viitataan v. 1993 julkaistuun Pfäfflinin artikkeliin, jossa mainitaan "major regret" ja "minor regret". Suomeksi käännettynä termit voisivat olla katumus ja pettymys. Korjaushoitoja katuva katuu päätöstään korjausprosessiin ryhtymisestä, ja pyrkii aktiivisesti palaamaan syntymässä määritettyyn sukupuoleen eli detransitioitumaan. Pettymys kuvaa tilannetta, jossa henkilö on pettynyt korjaushoidoilla aikaansaatuihin tuloksiin, mutta henkilön sukupuoli-identiteetti säilyy ennallaan, eikä hän pyri detransitioitumaan.

Pfäfflin kävi artikkelissaan läpi siihenastiset seurantatutkimukset sekä omat potilaansa, ja näiden tietojen perusteella 0,67 - 2 % potilaista katui korjaushoitoja.

Kärnä & co kirjoittavat myös muista detransitiotutkimuksista tässä artikkelissa. Vuonna 2018 julkaistussa hollantilaisessa tutkimuksessa 6800 potilaasta jopa 40 vuoden seuranta-ajalla katumisprosentit olivat 0,3 % (transmiehet) ja 0,6 % (transnaiset). 

Lainaus:

Ruotsissa juridisen sukupuolensa korjasi takaisin 3,8 % vuosina 1972 - 1992 juridisen sukupuolensa korjanneista. Takaisinkorjautumistoiveelle altistivat sosiaalisen lähiverkoston tuen puute tai avoin vastustus sukupuolen korjaamista kohtaan sekä sukupuolensa korjanneen henkilön identiteettikokemuksen jonkinasteinen eroavuus transsukupuolisuuden diagnostisista kriteereistä. 

Diagnostista arviointiprosessia on sittemmin kehitetty, ja katuminen vaikuttaa harvinaistuneen. Vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa, joka kattaa kaikki juridisen sukupuolensa Ruotsissa vuosina 1960 - 2010 korjanneet tai sukuelinkirurgiaan edenneet, 2,2 % henkilöistä katui ratkaisujaan. Ruotsalaistutkimuksissa katuminen ilmeni keskimäärin vasta noin 8 vuotta juridisen sukupuolen korjaamisen jälkeen. Jotkut siis saattoivat katua ratkaisujaan vasta tutkimuksen julkaisun jälkeen." 

"Pettymiseen ja katumukseen yhdistetyt riskitekijät" alaotsikon alla kuvataan seuraavia riskitekijöitä:

  • sosiaalisen lähiverkoston tuen puute (merkittävin riskitekijä)
  • sukupuolenkorjauksen aktiivinen vastustaminen 
  • sukupuoliristiriidan aiheuttamien oireiden lisäksi esiintyvät muut mielenterveyden häiriöt (etenkin tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, autismikirjon häiriö, traumataustaan liittyvät dissosiatiiviset oireet)
  • älyllinen kehitysvammaisuus
  • päihdehäiriöt
  • rikollisuus
  • kyvyttömyys itsestä huolehtimiseen
  • oikeaksi koetun sukupuolen suhteen epäedullinen ruumiinrakenne
  • korkeampi ikä korjausprosessia aloitettaessa
  • (kirurgiaan liittyen) postoperatiiviset komplikaatiot, lopputuloksen toiminnalliset vajavuudet
  • ennen kirurgisiin hoitoihin ryhtymistä esiintyneet psykiatriset häiriöt

Lisäksi mainitaan, että transmiesten genitaalikirurgiaan liittyy vähiten pettymyksiä ja katumuksia, vaikka siinä esiintyy eniten komplikaatioita.

Alaotsikko "Suomen tilanne": Vuonna 2011 Pimenoff ja Pfäfflin selvittivät ennen v. 2003 korjaushoitoihin hakeutuneiden tilanteen. 203 potilaasta 88 osallistui tutkimukseen. Hoidot oli keskeyttänyt viisi henkilöä, ja korjaushoitoja katui kolme henkilöä.

Lainaus: Koko sukupuolenkorjausprosessin läpikäyneiden potilaiden psykososiaalinen toimintakyky oli parantunut ja psyykkinen kuormitus vähentynyt, ja lisäksi transmiesten työkyky oli kohentunut. Sittemmin sukupuolenkorjauksen on Suomessa todettu parantavan myös potilaiden tyytyväisyyttä elämään. Laajamittaisempaa hoidon seuranta- ja vaikuttavuustutkimusta ollaan aloittamassa.

Olemme toimineet aikuisten henkilöiden sukupuoli-identiteettiä tutkivissa ja korjaushoitoja koordinoivissa yksiköissä yli kymmenen vuoden ajan. Tänä aikana näihin yksiköihin on ollut yhteudessä arviolta noin 40 detransitiota pohtivaa potilasta. Syyt pohdintaan ovat vastanneet kansainvälisistä tutkimuksista tiedettyä. Detransitiota on harkittu sosiaalisen lähiverkoston tuen puutteen ja korjautumisen aktiivisen vastustamisen vuoksi, osa on kohdannut vastoinkäymisiä työelämässä ja kokenut ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisen negatiiviseksi laajemminkin. Lisäksi osalla varsinkin kypsemmällä iällä korjautumiseen ryhtyneistä hoidoilla saavutetut tulokset ovat jääneet tyytymättömyyttä aiheuttavan vaatimattomiksi.

Sen sijaan korjausprosessin katuminen sukupuoli-identiteetin muuttumisen vuoksi näyttää myös Suomessa olevan varsin harvinaista. Näissä yksittäistapauksissa henkilöillä on ollut sukupuoli-identiteetin arvioinnin aikaan merkittävää psykiatrista problematiikkaa ja/tai myöhemmin esille nousseita käsittelemättömiä traumatapahtumia, jotka lienevät jälkikäteen arvioiden vaikuttaneet identiteettikokemukseen, potilaan aiemmasta arviosta huolimatta.

Alaotsikko "Detransitio":  Kappaleessa kuvataan, kuinka detransitio on potilaalle hyvin emotionaalisesti kuormittava tilanne ja siihen saattaa liittyä häpeän tunteita. Tämän vuoksi terveydenhuollossa ja muissakin tilanteissa on tärkeää välttää tuomitsemista, kohdata kunnioittavasti, ja ylläpitää toivoa. Artikkelin taulukoihin on koottu asiantuntijayksiköiden kokemukseen perustuvaa tietoa detransition mahdollisuuksista. Nämä mahdollisuudet ovat aina tapauskohtaisia. Periaatelinjauksia tai suosituksia takaisinkorjautumishoidoista julkisessa terveydenhuollossa ei vielä ole olemassa.

"Lopuksi": Sukupuolenkorjaushoitoihin liittyvä pettymys ja katumus ovat harvinaisia. Koska hoitoihin hakeutuvien määrä on kasvanut, on tärkeää saada tietoa myös takaisinkorjaushoidoista. 

Lainaus:
Hoitoja katuvien määrää voitaneen edelleen pienentää kehittämällä sukupuoli-identiteetin arviointia ja korjautumishoitojen suunnittelua. Suurin katumusta ja pettymystä vähentävä vaikutus saavutetaan kuitenkin vaikuttamalla potilaiden sosiaalisen verkoston ja laajemmin yhteiskunnan osin vielä sukupuolen moninaisuudelle ja sukupuolen korjaamiselle kielteisiin asenteisiin. Tätä voidaan edistää levittämällä tutkittua tietoa ja sitoutumalla voimakkaasti yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon.