Psykologiliiton opas sukupuolen moninaisuudesta

Suomen Psykologiliitto julkaisi kesäkuussa kannanottonsa ns. eheytyshoidoista. Liitto pitää näitä hoitoja epäeettisinä ja haitallisina, ja pitää keskeisenä sitä, että psykologit perehtyvät seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuteen. Erinomaisen tärkeä kannanotto!

Vuotta aiemmin Psykologiliitto julkaisi oppaan seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuudesta, sekä oikaisun. Poimin nyt tuosta oppaasta ja oikaisusta muutamia seikkoja nimenomaan sukupuolen moninaisuudesta, tuodakseni esiin, miten psykologian ammattilaiset käsittävät transihmisyyden.

Jo esipuheessa tuodaan hienosti esiin, että seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden kysymykset koskettavat ihan kaikkia, koska ahtaat normit vahingoittavat myös heitä, jotka eivät kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. "Jokaisen yksilön huonovointisuus koituu meidän kaikkien menetykseksi, joten rajoittavien normien purkaminen lisää niin enemmistöjen kuin vähemmistöjenkin hyvinvointia."

Sukupuoli-identiteetin muodostumisessa opas tunnistaa eri tekijöiden yhteisvaikutuksen: 

- biologiset tekijät, kuten geneettiset ja hormonaaliset, sekä nk. biologiset vasteet

- sosiaaliset tekijät, kuten vuorovaikutus, sosiaalis-kognitiivinen oppiminen, sukupuolen kehityksen vaiheteoria, tietoisuus johonkin sukupuolikategoriaan kuulumisesta, dynaaminen vs. staattinen käsitys sukupuolesta

Sukupuolen biologiasta on kirjoitettu lisää oikaisussa, esimerkiksi:  "Biologia itsessään ei ole sukupuolittunutta, vaan erilaisia biologisia ominaisuuksia, kuten yllä listatut, sukupuolitetaan ihmisten toimesta." ja: "Sukupuolentutkijat ovat myös tuoneet esiin, että sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta vapaata “biologista sukupuolta” ei ole olemassa, vaan käsityksemme sukupuolesta määrittävät vahvasti sitä, miten biologiaa tulkitaan (Butler, 2006)."

Yhteiskunnan normit ja vähemmistöstressi sekä sisäistetty itsesyrjintä ovat suurimpia syitä, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt hakeutuvat mielenterveyspalveluihin. Kyse ei siis ole siitä, että transihmisyys itsessään olisi mielenterveysongelma.

Inklusiivista kielenkäyttöä opas käsittelee perinpohjaisesti ja ymmärtäväisesti, asiakkaan lähtökohtia kunnioittaen. Itsemäärittelyoikeutta pidetään kunnioittamisen arvoisena.

Otsikon "Vinkkejä identiteetistä keskusteluun" alla on erinomaisia kysymyksiä ja keskustelun aiheita, joita sukupuoli-identiteettiään pohtivan todella kannattaa tutkiskella ja miettiä, mitä niistä ajattelee. Psykologia kannustetaan "yhdessä ihmettelyyn asiakkaan kanssa", ja todetaan, että on keskeistä tukea asiakasta itsetutkiskelussa, identiteettipohdinnassa, itsemyötätunnossa ja itsensä hyväksymisessä. Tätä on affirmatiivinen hoito: yhdessä asiakkaan kanssa pohditaan identiteettiä ja sukupuolta, ja tuetaan häntä oman itsensä löytämisessä ja hyväksymisessä.

Oppaassa korostetaan, että hakeutumista sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ei tarvitse kiirehtiä. Tämä on mielestäni hyvä neuvo, ja todistaa edellä kuvatun itsensä hyväksymisen tukemisen kanssa sitä, että Suomessa affirmatiivinen hoito ei tarkoita "transjunaan työntämistä" eli sitä, että transsukupuolinen identiteetti hyväksyttäisiin kyseenalaistamatta ja hoitoihin kiirehdittäisiin.

Kasvetaan yhdessä

Osallistuin eilen Sateenkaariperheiden järjestämään chattiin, joka oli tarkoitettu sukupuoltaan tai seksuaalista suuntautumistaan pohtivien lasten ja nuorten vanhemmille. Paikalla oli vertaisvanhempia. Juttelin siellä päällimmäisiä fiiliksiä alkuviikon palautekäynnistä ja huolestani nuoren voinnista. Jaoin vinkkejä nuorempien lasten vanhemmille "ulkomaailman" kanssa toimimiseen. Vaikka chatti kesti vain tunnin eikä siinä paljoa ehtinyt jutella, oli se kuitenkin voimaannuttava ja piristävä kokemus. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.

Sain vertaisvanhemmalta hyvän vinkin: on hyödyllistä katsoa välillä taakse päin ja käydä läpi, mitä kaikkea on jo osannut tehdä oikein lapsensa tukemiseksi, ja antaa siitä itselleen tunnustusta. Sateenkaarevan lapsen vanhempana lapsen tukeminen voi tuntua taistelulta, joka ei ikinä lopu, joten välillä on hyvä pysähtyä ja taputtaa itseään olalle. Hyvä vinkki!

Katselimme myös Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen hyviä materiaaleja, ja tämän "Kasvetaan yhdessä" -oppaan avulla pysähdyin itse tarkastelemaan omaa toimintaani ja kiittämään itseäni.

Varsinkin, kun Suomen Mumsnet eli Vauva-palsta ruotii blogiani ja täällä kirjoittamiani asioita ilkeämielisesti, tarvitsin tätä kiitollisuushetkeä erityisen paljon juuri nyt.

Oppaasta: 

"Kun lapsi tai nuori pohtii sukupuoltaan tai kertoo oivaltaneensa olevansa transihminen, tämä on usein iso asia vanhemmille. Tieto saattaa yllättää sinut. Joskus olet jo osannut epäillä, että lapsellasi tai nuorellasi olisi erityinen sukupuoli."

"Joidenkin vanhempien on helppo kohdata ja ymmärtää lapsensa sukupuoli-identiteetti. Jos sinun kohdallasi on näin, voit olla iloinen omasta puolestasi. Lapsesi ja nuoresi voi todennäköisesti silloin kokea heti saavansa sinulta tukea ja ymmärrystä."

Siinä tuli ensimmäinen kiitollisuuden aihe. Kyllä. Yllätyin, mutta suhtauduin heti hyväksyen ja tukien. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että työntäisin hänet diagnoosiin, hoitoihin ja leikkauksiin, vaan sitä, että kuulen ja kohtaan hänet, keskustelen hänen kanssaan, ja kerron, että olen tukena tällä matkalla. Tähän keskusteluun kuuluu myös identiteettipohdinta ja sen kyseenalaistaminen. Tähän keskusteluun ei voi luottamuksellisesti päästä, mikäli suhtautuu nuoren kokemukseen torjuvasti. Olen selkeästi ilmaissut tukeni ja myös sen, että mikäli hänen kokemuksensa muuttuu, hyväksyn senkin, koska minulle tärkeintä on hänen hyvinvointinsa, ei hänen sukupuolensa. Tilan antaminen nuoren sukupuoli-identiteettipohdinnalle ei tarkoita sitä, että vain yksi vaihtoehto on hyväksyttävissä.

"Vanhempi voi kokea iloa ja helpotusta siitä, että hänen lapsensa on oivaltanut itsensä, tai siitä, että vanhemman vaistoamat asiat lapsessa saavat selityksen. Olemassa olevista asioista voidaan yhdessä keskustella. Hän voi olla huojentunut, että saa mahdollisuuden olla tukena lapselleen. Hän saattaa olla myös ylpeä lapsestaan."

Kyllä, olen erittäin ylpeä lapsestani. Hän on osoittanut uskomatonta vahvuutta ja rohkeutta tuodessaan ilmi sukupuoli-identiteettinsä. Hän ei ole koskaan ollut luonteeltaan sellainen lapsi, joka haluaisi kuulua joukkoon ja olla samanlainen kuin muut. Hän on aina ollut oman tiensä kulkija. Niin nytkin. 

"Kuten monet vanhemmat, sinäkin saatat olla huolissasi lapsesi tulevaisuudesta ja siitä, saako hän elämässä samoja mahdollisuuksia kuin muut ihmiset tai joutuuko hän kokemaan syrjintää tai väkivaltaa. Vanhempi voi kokea rakkauden tunteen vahvistuvan ja suojelunhalua, mutta myös pelkoa ja avuttomuutta, ajatellessaan lapsensa haavoittuvuutta. Kenelläkään vanhemmalla ei kuitenkaan voi olla varmuutta siitä, joutuuko hänen lapsensa kokemaan elämässä jotain vaikeita asioita. Siksi näitä pelkoja ei kannata lietsoa mielessään. Voit vahvistaa lapsesi kestävyyttä antamalla ymmärtää, että hän on arvokas omana itsenään ja että luotat hänen selviytymiskykyynsä. Muista kertoa hänelle vahvuuksista, joita näet hänessä. Voit viestittää, että vaikeuksia ei kannata sietää yksin vaan tarvitessaan etsiä niihin tukea."

Nämä huolenaiheet ovat erittäin tuttuja. Myös suojelunhaluni on vahva, kuten varmasti kaikilla vanhemmilla. Myös tässä annetut neuvot ovat tuttuja ja näin olen tehnytkin, enkä ole hävennyt hakea apua. Nuorempana olin hyvin itsenäinen "ei tartte auttaa" -tyyppi, joka kuvitteli selviävänsä mistä vain yksin, mutta nyt olen vanhempi ja viisaampi. Kiitän siis itseäni tästäkin.

"Sinun ei kannata alkaa uskoa siihen, ettei lapsesi voisi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Lapsesi voi löytää ystäviä, rakastua ja tulla rakastetuksi ja perustaa perheen halutessaan. Mitkä asiat sitten ovatkaan tärkeitä lapsellesi, rohkaise lastasi toteuttamaan unelmiaan ja uskomaan itseensä."

Tämä on niin kauniisti ilmaistu, että alan itkeä. Kiitos toivosta! 

"Moni pelkää saavansa osakseen enemmän torjuntaa, kuin todellisuudessa sitten tapahtuu. Lähes jokainen joutuu kuitenkin joskus kohtaamaan myös ikäviä tilanteita ennakkoluulojen takia. Silloin on tärkeää muistaa, että ennakkoluulot kertovat toisesta ihmisestä ja yhteiskunnan tiedon tasosta. Ne eivät kerro lapsestasi tai sinusta. Älä suostu siihen, että sinua tai lastasi leimataan asian takia. Löydä oma tapasi puolustaa itseäsi ja häntä tarvittaessa. Asiatiedon etsiminen on tärkeää. Sen avulla voit puolustaa itseäsi. Vertaistuki voi myös auttaa."

Tämä blogi on minulle puolustuskeino, kanava jossa välitän sekä omia kokemuksiani että asiatietoa. Torjuvat kommentit tuntuvat usein henkilökohtaisilta, myönnän, vaikka niitä pitäisi osata kohdata näin kuin oppaassakin neuvotaan. En pysty silti blogia kirjoittamalla täysin kuvailemaan sitä kaikkea, mitä käymme läpi, enkä tietenkään haluakaan kaikkia yksityiskohtia tuoda julki. Siksi tarkoitushakuisesti tiettyjä elementtejä tarinastamme poimivat kommentit ja johtopäätökset satuttavat. 

Vauva-palstan aktiivisille kirjoittajille tiedoksi, että minun identiteettini ei ole riippuvainen lapseni sukupuolesta. Olin äiti 3 vuotta sitten, ja olen äiti edelleen. Mitä tulee palstalla esitettyyn toiveeseen, että lapseni pian pääsisi muuttamaan omilleen, niin toivon ihan samaa. Eiköhän ole ihan normaalia toivoa oman nuorensa itsenäistymistä täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Vauvalla tosin tämä toive esitettiin siinä valossa, että nuori pääsisi pois minun vaikutuspiiristäni, koska se ei ole nuorelle hyväksi. Miten te kehtaatte? Te ette voi tietää kaikkea, voisitteko siis antaa olla.

"Tutkimusten mukaan vanhemman hyväksyvä ja ymmärtävä asennoitumistapa suojaa lapsen mielenterveyttä, kun lapsen sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Suoja on olemassa vielä aikuisenakin. Vaikka tuntisit välillä olosi riittämättömäksi lapsen tukijana, usko itseesi vanhempana ja lapsesi kykyyn voittaa vaikeuksia."

Tähän uskon täydellisesti. Mihin te uskotte, Vauvalla kirjoittavat? 

Älä siirrä lapseen omia pelkojasi. Anna hänen kulkea oma polkunsa. Usko, luottamus ja rakkaus.

Jaan lopuksi oppaan mainiot vinkit pähkinänkuoressa:

Keskity hyvään

Keskustelin viime viikolla asiantuntijan kanssa siitä, miten voisin taklata välillistä vähemmistöstressiä. En itse kuulu sukupuolivähemmistöön, mutta lapseni ja toimintani kautta vähemmistöstressi koskettaa minua välillisesti. 

Olen viime aikoina sukeltanut aika syvälle "terffien" maailmaan (esim. lue edellinen postaus) ja yrittänyt päästä heidän päänsä sisään. Jos ymmärtäisin, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat (eli että transihmisten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois ja transaktivismi on syöpää), voisin ehkä kumota blogissani heidän väitteitään ja saada lukijoita ymmärtämään, miten väärässä he ovat. Pikku hiljaa siinä kävi niin, että mitä enemmän luin heidän keskustelujaan, sitä huonommin aloin voida, vaikka ei siinä niin pitänyt käydä. Minunhan piti olla vahva ja jaksaa vastata ja selittää. Olinkin, kunnes en enää ollut. Kun mielialani alkoi olla selkeästi alakuloinen, keskittymiskyky kateissa ja uni katkonaista (katkonaisempaa kuin yleensä), tajusin että nyt on aika tehdä jotain.

Keskustelu asiantuntijan kanssa auttoi minua ymmärtämään, että myös sukupuolivähemmistöön kuuluvan läheinen voi kärsiä välillisesti vähemmistöstressistä. Seuraavat kappaleet ovat tiivistyksiä tekstistä, jonka asiantuntijalta sain, ja joka julkaistaan lähitulevaisuudessa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilla.

Vähemmistöstressi tarkoittaa pitkäkestoista stressiä, jota kokee, kun pelkää kohtaavansa ennakkoluuloja, syrjintää tai vihamielisyyttä. Lievimmillään voi pelätä esimerkiksi huomion herättämistä tai selitysvelvollisuutta, pahimmillaan hylätyksi tulemista, kiusaamista tai väkivaltaa. Vähemmistöstressiin voi liittyä sellaisia tunteita kuin turvattomuus, ahdistus, pelko, viha, turhautuminen tai suru. Se voi aiheuttaa kyynisyyttä ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaan, tai syyllisyyttä.

Vähemmistöstressi vaikuttaa paitsi mielialaan ja tunteisiin, myös kehoon. Verenpaine voi kohota, voi kärsiä lihasjännityksistä, ylivireystilasta ja unihäiriöistä. Näillä kaikilla voi olla sairastumisalttiutta nostava vaikutus, eli voi sairastua helpommin vaikkapa diabetekseen pitkäkestoisen vähemmistöstressin johdosta. Ei siis mikään pikku juttu!

Tunnistin itsessäni moniakin näistä oireista ja tunteista ja kehollisista reaktioista.

Omahoitona kannattaa huolehtia siitä, että pääsee päivittäin purkamaan stressiä fyysisesti; liikkumalla, venyttelemällä, rentoutumalla. Lisäksi kannattaa vähentää altistusta stressiä tuottavalle asialle, mikäli mahdollista, ja keskittyä siihen, mikä elämässä ja arjessa juuri nyt on hyvin. Keskittymällä hyvään hyvä vahvistuu, ja negatiiviset asiat painuvat vähemmälle huomiolle.

Olen päättänyt, että pyrin käymään ulkona kävelyllä päivittäin, ja lopetin terffien keskustelujen lukemisen. Suuntaan huomiotani hyvään. Olen huomannut mielialani nousseen selvästi. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta. Vaikeinta lieneekin ylipäätään huomata muutoksen tarve omassa elämässä ja tehdä päätöksiä sen parantamiseksi. Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on voimavaroja ja tukiverkkoa riittävästi, jotta huomasin mielialan muutokseni ja tarpeen sen korjaamiseksi, ja jaksoin sen tehdä.

Tukea sukupuoli-identiteetin jäsentämiseen

Tapasimme pari viikkoa sitten nuoren kanssa Tampereen EVA-yksikön ylilääkärin Riittakerttu Kaltialan. En kirjoita tuosta tapaamisesta nyt sen tarkemmin, mutta välitän tietoa nettisivustosta, jonka hän vinkkasi. Kyseessä on Mielenterveystalon ja HUS:n omahoito-sivusto, jossa on erikseen osio myös sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolidysforiasta. Linkki. Kaltiala kehui sivustoa hyväksi ja kehotti tutustumaan siihen. Mainitsen sen nyt blogissani, jos siitä olisi vaikka jollekin toisellekin hyötyä, eikä ole ollut aiemmin tietoinen tällaisesta omahoitoon kannustavasta sivustosta.

Olen vilkaissut sivustoa jo aiemminkin, kun se julkaistiin. Minusta se vaikuttaa oikein hyvältä ja monipuoliselta tietopaketilta. Nuorikin on sitä lukenut, mutta en tiedä, onko hän tehnyt sivuston harjoituksia. 

Sivusto on jaettu alaotsikoihin "Mistä sukupuolen moninaisuudessa on kyse?", "Näin voit tutkia sukupuoli-identiteettiäsi", "Keinoja kehodysforian lieventämiseen", "Elämää vähemmistössä", "Eväitä jatkoon" ja "Kokemusasiantuntijoiden puheenvuorot." Eli jos tällaiset aiheet kiinnostavat, kannattaa käydä tutustumassa! Erityisesti kokemusasiantuntijoiden kertomukset ovat kiinnostavia ja tuovat asioita ehkä konkreettisemmin esiin, kuin asiantuntijoiden ohjeet.

Rohkaisua ja lohtua

Haluaisin tuoda rohkaisua ja lohtua meille kaikille tämän koronapandemian keskellä. Erityisesti meille sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten vanhemmille.

Sain tänä viikonloppuna luettavakseni teoksen, jota ei ole vielä julkaistu, enkä voi siitä siksi kirjoittaa enempää. Sain siitä kuitenkin itselleni niin paljon rohkaisua ja lohtua, että haluan jakaa sitä tunnetta muillekin.

Teoksessa sanoitetaan vanhempien tunteita tilanteessa, jossa oma lapsi on sukupuoleltaan moninainen, epätyypillinen, tai miten sen haluaakin ilmaista. Vanhempi voi olla ymmällään, häpeissään, vihainen, tiedonjanoinen, puolustava, raivoissaan, huolestunut, todella huolestunut, ylpeä, surullinen, voimaton, levollinen, luottavainen. Kaikkea tätä yhtä aikaa tai vuorotellen.

Myös vanhemmat voivat kärsiä vähemmistöstressistä, vaikka eivät itse kuuluisi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön. Vähemmistöstressi tarkoittaa stressiä siitä, että kuuluu (itse tai läheinen) erilaisena pidettyyn ja negatiivisesti arvotettuun vähemmistöryhmään. Sillä on monenlaisia vaikutuksia, kuten esimerkiksi verenpaineen nousu, jännittyneisyys tai unettomuus, itse-epäily tai itseinho, luottamuksen heikentyminen ympäröiviin ihmisiin, viranomaisiin ja yhteiskuntaan. Juuri nyt emme kaipaa tällaisia vaikutuksia, emmehän?

Muistetaan pitää itsestämme huolta. Vaikka joudumme olemaan huolissamme ja jännittämään erilaisia asioita lapsemme tai nuoremme puolesta, vaikka joudumme olemaan edelläkävijöitä ja tiedon levittäjiä, vaikka joudumme taistelemaan lapsemme puolesta, vaikka tunnemme riittämättömyyttä tästä kaikesta: muistetaan, että se riittää, kun rakastamme läheisiämme ja itseämme. Kaikki muu seuraa perässä. Muistetaan omat arvomme ja eletään niiden mukaan. Toimitaan aktiivisesti, voimiemme mukaan, arvojemme edistämiseksi ja yhteiskunnan muuttamiseksi. Muistetaan arvostaa itseämme ja tekemäämme kasvatustyötä.

Hyvin me vedetään!

<3:lla,
Anne M.

Huono tiede, osa 2: lähdekritiikki

Miten erottaa huonon tieteen hyvästä? Miten tunnistaa anti-trans propagandan? Brynn Tannehill opastaa:

----------
Media on nykyään pullollaan väärää tietoa transsukupuolisista. Niistä voisi kirjoittaa artikkeleita elääkseen, eikä silti ehtisi käsitellä kuin murto-osan.

Tässä kysymyksiä, joita kannattaa kysyä itseltään artikkeleita lukiessa.

1. Kuka kirjoitti sen?
Uskoisiko kukaan, jos David Duke (Ku Klux Klanin pääjehu) kirjoittaisi rotukysymyksistä? Tai jos Richard Spencer (alt-right-heebo) kirjoittaisi Amerikan juutalaisten historiasta? Ei tietenkään, paitsi jos olisi jo alkujaan kiihkoileva fanaatikko.
Kun saat selville, että kirjoittajan mielestä transsukupuoliset ovat syyllisiä uusnatsien nousuun, tai että transsukupuoliset on moraalin vuoksi syytä hävittää maan päältä, voit turvallisin mielin kutsua kirjoittajaa fanaattiseksi hulluksi, jota ei tarvitse uskoa.

2. Kenen kanssa kirjoittaja viettää aikaa?
Verrataan taas valkoisiin nationalisteihin. Oletetaan, että joku väittää, ettei ole valkoinen nationalisti. Hän on kuitenkin kirjoittanut kirjan tai kirjoja, joita valkoiset nationalistit jakavat ja siteeraavat mediassa. Hän viettää aikaa valkoisten nationalistien nettifoorumeilla ja tukee heidän ajatuksiaan. Hän jakaa näillä foorumeilla linkkejä ilmaisiin sähköisiin kopioihin teoksistaan. Lähes kaikki hänen seuraajansa Twitterissä ovat valkoisia nationalisteja tai ihmisiä, jotka todella vihaavat värillisiä. Uskoisitko hänen väitteensä, että hän ei ole valkoinen nationalisti?
Jos jokin näyttää ankalta, kuulostaa ankalta, kävelee kuin ankka, ja viettää aikansa ankkojen seurassa lammessa, voit olla melko varma, että se on ankka.
Sama pätee huolitrolleihin, jotka väittävät, etteivät vihaa transsukupuolisia, mutta viettävät aikaansa niiden kanssa, jotka haluavat hävittää transsukupuoliset maan päältä.

3. Missä se on julkaistu?
Uskoisitko totuudeksi artikkelin juutalaisten salaliitoista, jos se olisi julkaistu uusnatsien nettisivuilla? Et, paitsi jos olet antisemitisti itsekin. Joten miksi uskoisit yhtään transsukupuolisista kertovaa artikkelia, jos se on julkaistu The Federalist:ssa, The Daily Caller:ssa, Breitbart:ssa, tai jossain muussa äärioikeiston mediassa? Yksikään niistä ei ole kirjoittanut mitään hyvää transsukupuolisista. Ne ovat selvästi puolueellisia ja kohtelevat jatkuvasti transsukupuolisia kuin yleistä terveyshaittaa, joka on saatava pois ihmisten silmistä.

4. Käyttääkö se räikeästi väärin oikeaa tutkimusta?
Yksi nopeimmista tavoista tunnistaa puolueellinen ja epäluotettava artikkeli transsukupuolisista on se, jos artikkelissa käytetään oikeaa tutkimusta, mutta sitä tulkitaan räikeästi väärin. Esimerkiksi, kun siteerataan tohtori Cecilia Dhejnen tutkimusta vuodelta 2011 ja väitetään, että transsukupuolisten lääketieteellinen hoito on tehotonta ja lisää heidän itsemurha-alttiuttaan. Tutkimus ei totea näin, ja Dhejne on julkisesti todennut, että tällainen tulkinta hänen tutkimuksestaan on väärä ja epäeettinen.

5. Esittääkö se asiantuntijoiden kannan väärin?
Tohtori Kenneth Zucker on ongelmallinen hahmo. Hän on yksi suurimmista "80 % translapsista luopuu transidentiteetistä" -myytin tukijoista. (Kyseessä siis tutkimus, joka väittää, että 80% translapsista luopuu transidentiteetistään murrosikään mennessä, joka on epätosi väittämä, koska tutkimuksessa tulkittiin translapsiksi myös sellaiset lapset, joilla ei ollut transidentiteettiä.) Zucker vastustaa alle murrosikäisten sukupuoleltaan moninaisten lasten tukemista. Ihmiset ja organisaatiot, jotka vastustavat sukupuoleltaan moninaisten lasten tukemista, siteeraavat Zuckeria laajasti. He eivät kuitenkaan koskaan tuo esiin sitä Zuckerin kantaa, että murrosikään ehtineille sukupuolidysforisille lapsille (11 - 12-v.) paras hoito on hormoniblokkerihoito.
Eli: mikä tahansa artikkeli tai taho, jossa vedotaan "80% translapsista luopuu transidentiteetistä" -myyttiin, on joko tietämätön tai valehtelee.

6. Esittääkö se valtavirtaorganisaatioiden kannan väärin?
Yksi yleisimmistä esimerkeistä on henkeäsalpaava väite, että "He antavat hormoneja ja tekevät leikkauksia jo 6-vuotiaille!" He viittaa hoitotahoihin, jotka noudattavat WPATH:n hyvän hoidon suosituksia. Näitä suosituksia noudattaa suurin osa transsukupuolisia hoitavista tahoista. Nämä suositukset eivät suosittele hormoniblokkereita ennen murrosiän alkamista, eivätkä hormoneita alle 16-vuotiaille, eivätkä leikkauksia alaikäisille.
Toinen räikeä esimerkki on väite, että hoitotahot laittavat tutkimuksiin hakeutuvat lapset "transjunaan", ts. että tutkimuksiin ja hoitoihin hakeutuminen automaattisesti johtaa lääketieteellisiin hoitoihin ja leikkauksiin. Näin ei suinkaan tapahdu.

7. Mitä organisaatiota kirjoittaja edustaa?
Kuuluuko hän tunnettuun viharyhmään, tai edustaako kenties niitä organisaatioita, jotka uskonnollisesta taustasta käsin julistavat omia suosituksiaan, välittämättä vertaisarvioidusta tieteestä ja lääketieteellisestä konsensuksesta? Jos kuuluu tai jos edustaa, hän ei voi uskottavasti väittää olevansa puolueeton, eikä taatusti toimi transsukupuolisten parhaan edun mukaisesti.

8. Ketä artikkelissa siteerataan?
Perustuuko artikkeli lähteisiin, jotka ovat puolueellisia tai kumottuja? Paul McHugh on yksi esimerkki henkilöstä, joka on sekä puolueellinen että kumottu lähteenä. Esimerkiksi, Johns Hopkinsin yliopisto on implisiittisesti hylännyt McHugh:n työn avaamalla sukupuolen tutkimusklinikan uudelleen, kollegat ovat kritisoineet hänen työtään jyrkästi, eikä kukaan vakavasti otettava tieteen tekijä siteeraa hänen työtään, koska se on huonolaatuinen, eivätkä sen tulokset ole toistettavissa. Jos artikkeli perustuu puolueellisiin ja kumottuihin lähteisiin, eivät sen johtopäätöksetkään ole kovin luotettavia.

9. Vastustaako artikkeli tieteellistä konsensusta?
Mielenterveyden ja lääketieteen ammattilaisten ja järjestöjen keskuudessa on olemassa ylivoimainen konsensus transsukupuolisten hoidosta ja sen välttämättömyydestä. Nämä organisaatiot ovat tutkineet aihetta huolellisesti ennen kantansa muodostamista. Jos artikkelin kirjoittaja on eri mieltä kuin nämä asiantuntijaorganisaatiot, hänen on asianmukaisesti selitettävä, millä tavoin hänen väitteensä "ylittää" tämän konsensuksen, joka perustuu vertaisarvioituun tieteeseen. Tai vaihtoehtoisesti, hänen on perusteltava, miksi konsensuksen perustelut ovat vääriä. Muutoin hänen väitteensä on vain yksittäinen mielipide, jota tukee kenties väärin tulkittu yksittäinen tutkimus, joka on tehty riittämättömällä pätevyydellä, ja todennäköisesti perustuu henkilökohtaisiin uskomuksiin.

10. Korvaako se tutkimuksen anekdooteilla?
Monet viimeaikaiset artikkelit detransitioituneista ja katumisesta perustuvat anekdooteille (lyhyt tarina henkilöstä tai tapahtumasta), eivät tutkimukselle. Tämä johtuu siitä, että tutkimukset osoittavat katumisen ja detransitioitumisen olevan erittäin harvinaista silloin, kun hoitosuosituksia noudatetaan. Katuminen ja detransitio johtuvat silloin yleisimmin ulkoisista tekijöistä, eikä sukupuoli-identiteetin muuttumisesta.

11. Jätetäänkö olennaisia yksityiskohtia pois tai huomiotta?
Tässä on muutamia yksityiskohtia senaattori John McCain:sta: "Hän liittyi merivoimiin, ja yritti itsemurhaa sen seurauksena." Tästä toteamuksesta voisi päätellä, että merivoimiin liittyminen tekee ihmisistä itsemurhaan taipuvaisen, tai että McCain oli henkisesti epävakaa, eikä häntä olisi pitänyt päästää merivoimiin. Väittämä kuitenkin jättää pois ne yksityiskohdat, että hän yritti itsemurhaa tultuaan ammutuksi, jouduttuaan sotavangiksi, oltuaan eristyssellissä 2 vuotta, ja kun hänen vangitsijansa olivat repineet hänen käsivartensa sijoiltaan.
Samaan tapaan monet tarinat detransitioituneista jättävät pois tärkeitä yksityiskohtia. Useimmiten jätetään kertomatta, että näillä henkilöillä ei ole ollut käytettävissään hoitotahoa, joka noudattaa hyvän hoidon suosituksia, tai he eivät ole itse niihin hakeutuneet. Jotkut detransitioituvat, mutta eivät kadu sitä, että aikanaan transitioituivat. Usein jätetään myös kertomatta, että detransition syy on joutuminen hyväksikäytön tai väkivallan kohteeksi transitioitumisen takia. Systemaattinen hyväksikäyttö ja väkivalta voivat ajaa mielenterveydellisiin ongelmiin ja huonoihin päätöksiin, olitpa John McCain tai satunnainen transsukupuolinen.

12. Esittääkö se olettamuksia, joita ei voi hyväksyä?
Yksi esimerkki olettamuksesta, jota ei voi hyväksyä, on se, että transsukupuolinen voi vain lakata olemasta trans, koska se on terveydelle vaarallista, aivan kuin tupakointi tai punaisen lihan syöminen. Tämä olettamus ensinnäkin jättää huomiotta sen, että seksuaalisen suuntautumisen tai sukupuoli-identiteetin muuttaminen on epäeettistä ja tehotonta, ja toiseksi sen, että ainoat tahot, jotka väittävät voivansa "parantaa" ihmisen transsukupuolisuudesta, ovat samoja, jotka epäonnistuivat surkeasti parantaessaan homoutta käyttäen samaa "hyväksy Jumalan antama keho" -käärmeöljyä.
Tai kääntäen: on helpompaa vertaisarvioitujen tutkimusten valossa tehdä olettamus, että mikäli transsukupuolisten hyljeksintä, hyväksikäyttö ja marginalisointi lopetettaisiin, transsukupuoliset voisivat paremmin.

13. Esittääkö se johtopäätöksiä, joita ei voi hyväksyä? (Ja hylkää kannatetut?)
On olemassa lukemattomia esimerkkejä anti-trans-artikkeleiden johtopäätöksistä, joita ei voi hyväksyä. Esimerkiksi detransitiotarinoiden yleinen johtopäätös on, että kenenkään ei pitäisi transitioitua. Tämä hylkää sen vertaisarvioidun tieteen johtopäätöksen, että suurelle osalle transitioituminen on tuloksellisin hoito. Parempi johtopäätös olisi, että transsukupuolisilla tulisi olla parempi pääsy pätevään mielenterveydelliseen hoitoon.

14. Esittääkö se villejä syytöksiä ja/tai ennustaako naurettavia seurauksia?
Villit syytökset voivat olla esimerkiksi seuraavia: transsukupuolisten hyväksyminen tuhoaa ihmisyyden ja ydinperheen, saa ihmiset unohtamaan kuinka lisäännytään, aiheuttaa hurrikaaneja ja terroristihyökkäyksiä, tuhoaa LGB-ihmisten oikeudet, tuhoaa LGB-yhteisöt varastamalla sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevat lapset ja pakottamalla heidät transitioitumaan. Jos artikkelissa esitetään tällaisia väitteitä, se ei ole luotettava.

15. Esittääkö kirjoittaja väitteitä, jotka ovat suoranaisia valeita? 
Esimerkiksi Ryan T. Anderson väittää kirjassaan, että transsukupuolisten hoitoon pääsyn paraneminen viime vuosina ei perustu mihinkään tieteelliseen tutkimukseen. Ei tarvitse kuin tutkia tämän kirjan lähdeviitteet (61 sivua) todetakseen, ettei väite pidä paikkaansa. On olemassa satoja vertaisarvioituja tieteellisiä tutkimuksia, jotka tukevat sukupuoli-identiteettiä vahvistavaa hoitoa.

16. Väittääkö artikkeli, että uskonto parantaa sukupuolidysforian?
Tämä on teologinen väite, ei tieteellinen. Jos olisi olemassa vertaisarvioitua tiedettä siitä, että rukous on lääkettä voimakkaampi, emme tarvitsisi sairaaloita. Asiaa on itse asiassa tutkittu - vastaus on, rukous ei ole vahvempi kuin lääke. On olemassa paljon tutkimustietoa siitä, että uskonnollinen terapia aiheuttaa vahinkoa sateenkaari-ihmisille. 

Mitä vanhempi voi tehdä?

Kopioin härskisti blogitekstin otsikon toisesta blogista (blogipostaus sittemmin poistettu), koska haluan antaa toisenlaisen viestin kuin siellä. Kommenteissa toki hänen viestiään kyseenalaistetaan, mutta haluan kirjoittaa lisäksi oman näkökulmani.

Aihe on tärkeä:
Jos lapsi kertoo vanhemmalleen olevansa trans, mitä vanhempi voi tehdä? Tai oikeastaan, mitä vanhemman kannattaa tehdä?

Aihe on mielipiteitä jakava. Sen huomaa helposti, kun tutustuu asiaan tarkemmin. Jopa jotkut asiantuntijat ovat sillä kannalla, että lapsen sukupuolikokemusta ei pidä vahvistaa, koska lapsen sukupuolikokemus ei välttämättä ole pysyvä. Osa asiantuntijoista on kuitenkin toista mieltä. Onko siis ihme, että vanhemmat ovat tällaisessa tilanteessa hämmentyneitä? Transsukupuolisuus on heille vierasta ja vaikuttaa epämääräiseltä, ehkä jopa iljettävältä. Heitä pelottaa ja hävettää ja he ovat epävarmoja siitä, mitä tosiaan pitäisi tehdä.

Sanamuoto "voi tehdä" kuulostaa minun korviini ennakkoasenteelliselta. Luen sen näin: "Mitä voin vanhempana tehdä, jotta lapseni ei olisi trans? / jotta saisin hänet muuttamaan mieltään?"

Uutinen: jos lapsesi on oikeasti trans, et voi tehdä mitään muuttaaksesi hänen mieltään. Transsukupuolisuus ei ole mielipidekysymys. Jos kuitenkin ilmaiset hänelle, että toivot ettei hän olisi trans, lapsi voi sinua miellyttääkseen esittää, ettei olekaan. Tai voi olla, että kyseessä olikin vain vaihe. Tutkimusten mukaan lapsen poikkeava sukupuolikokemus ja -ilmaisu ovat todennäköisemmin ohimeneviä vaiheita, mutta nuorten kohdalla useimmiten pysyviä.

Mitä vanhemman kannattaa tällaisessa tilanteessa tehdä? Miten tällaiseen käytökseen pitäisi suhtautua?

1. Kuuntele. Älä keskeytä. Kysele, kun lapsi tai nuori on valmis. Kysy, mitä hän tarkoittaa, ja millaista apua hän sinulta toivoo. Keskustele hänen kanssaan ikätasoisesti.

2. Osoita, että olet luottamuksen arvoinen. Älä lyttää tai väheksy lapsesi tai nuoresi kokemusta.

3. Ota selvää. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus, Trasek ja Seta ovat hyviä tietolähteitä. Muista lähdekritiikki. Netti on täynnä hyvää ja vähemmän hyvää tietoa.

4. Kerro, että olet tukena ja apuna. Hoida yhteydenotot asiantuntijoihin, kouluun, harrastuksiin, jne.

5. Hanki apua, sekä ammattilaisilta että vertaisilta.

6. Kulje lapsesi rinnalla.

Tällainen lapsen tai nuoren sukupuolikokemuksen hyväksyvä ja vahvistava malli on se, mitä useimmat asiantuntijatahotkin suosittelevat. Mm. maailmanlaajuinen transsukupuolisia hoitavien ammattilaisten järjestö WPATH toteaa hyvän hoidon suosituksessaan:

"Mielenterveysalan ammattilaisten tulisi auttaa perheitä, jotta ne suhtautuisivat hyväksyvämmin ja kannustavammin lapsen tai nuoren sukupuolidysforiaan liittyviin huoliin. Perheillä on tärkeä rooli nuorten psyykkisessä terveydessä ja hyvinvoinnissa (Brill & Pepper, 2008; Lev, 2004). Myös yhteisön jäsenet ja mentorit voivat antaa tärkeää sosiaalista tukea."

Australian psykologien ammattiyhdistys Australian Psychological Society on hiljattain ottanut kantaa transsukupuolisten ja ei-binääristen ihmisten tukemiseksi. Artikkelissa mainitaan myös nuoret ja heidän vanhempansa:

"At present, those clinicians and researchers who adopt less than affirming approaches to transgender and non-binary people operate in something of a grey area. This may be particularly true when it comes to young people. Parents may struggle to affirm a transgender and non-binary child and may seek support from clinicians who are less than informed about current best practice. This can result in young people not receiving adequate care, and such young people may have little recourse in terms of complaint mechanisms or alternate forms of support."

Suomeksi: Tällä hetkellä ne tutkijat ja lääkärit, jotka ovat omaksuneet vähemmän vahvistavia lähestymistapoja transsukupuolisiin ja ei-binääreihin ihmisiin, toimivat jokseenkin harmaalla alueella. Tämä voi olla erityisen totta nuorten kohdalla. Vanhemmat voivat kamppailla transsukupuolisen tai ei-binäärin lapsensa tukemisessa ja voivat etsiä tukea lääkäreiltä, jotka ovat vähemmän tietoisia nykyisistä parhaista käytännöistä. Tämä voi johtaa siihen, että nuoret eivät saa riittävää hoitoa, ja tällaisilla nuorilla saattaa olla vain vähän valitusmenettelyjä tai vaihtoehtoisia tukimuotoja.

Mitä tukeminen ja vahvistaminen käytännössä ovat? Se on yksilöllistä. Jotkut haluavat, että heitä kutsutaan uudella nimellä kotona, jotkut haluavat heti vaihtaa virallisesti uuden nimen.  Jotkut haluavat käyttää tietynlaisia vaatteita, ja se lienee muutoksista helpoin toteuttaa ja vanhemman hyväksyä. Jotkut haluavat vaihtaa hiustyyliä tai ruveta meikkaamaan. Jotkut haluavat transpolille (13-vuotias voi jo saada lähetteen). Teidän täytyy keskustella ja sopia itse näistä asioista teille sopivalla tavalla. Siihen kannattaa käyttää aikaa, jotta kaikki saavat totutella uusiin asioihin askel kerrallaan. Lapsi ja nuori ei välttämättä ymmärrä kaikkia seurauksia, ja muutoksille on syytä antaa aikaa jotta seuraukset tulevat näkyviksi. Silloin niistä on myös helpompi peruuttaa takaisin päin, jos jokin ei tunnukaan hyvältä.

Lapsen / nuoren poikkeava sukupuolen kokemus ja ilmaisu voi ihan hyvin olla ohimenevä vaihe. Mutta juuri nyt, kun hän kertoo siitä sinulle, se on hänelle täyttä totta. Pohdi, miksi asia pelottaa sinua. Jos syynä on se, että et tiedä aiheesta paljoakaan, ota selvää. Jos syynä on oma käsityksesi sukupuolista ja eri sukupuolille sopivasta käytöksestä, tutkaile käsitystäsi ja mieti, onko tässä nyt kyse lapsestasi vai sinusta.

Kumpi on tärkeämpää: yhteisön silmissä ns. normaali perhe vai lapsesi hyvinvointi? Sinun meriittisi kasvattajana vai lapsesi hyvinvointi? Jos lapsen hyvinvointia mielestäsi edistää hänen poikkeavan sukupuolikokemuksensa tai -ilmaisunsa tukahduttaminen, mieti uudelleen. Miksi ajattelet niin? Ajatteletko niin, koska uskot genitaalien ja biologian määrittävän sukupuolemme? Hyvä on, mutta lapsesi ei välttämättä usko samoin.

Mistä voi tietää, onko lapsen tai nuoren poikkeava sukupuolikokemus pysyvä? Ei sitä voi tietää etukäteen mistään. Siksi minusta on tärkeämpää keskittyä tukemaan lasta tässä hetkessä. Se on turvan ja tuen antamista tärkeimmällä hetkellä, nyt. Se ei voi ikinä olla väärin. Jos kokemus onkin ohimenevä vaihe, hän uskaltaa kertoa sinulle siitäkin.

On inhimillistä olla peloissaan, epävarma ja varovainen suhtautumisessaan. Et ehkä millään halua hyväksyä. Neuvoni on silti sama: kuuntele, kysele, tarkkaile, tue. Teillä on silloin paremmat edellytykset voida hyvin.

Vanhemman tehtävä

Olen miettinyt viime päivinä lapsia ja nuoria, ja heidän suhteitaan vanhempiinsa. Olen tutustunut pariin nuoreen, joiden suhteet omiin vanhempiin ovat ongelmallisia, jopa siinä määrin, että heidät on sijoitettu pois kotoa. Ja sitten törmäsin facebookissa valtavan viisaaseen äidin kirjoittamaan tekstiin. Lainaus:

"Kun lapsi tulee kaapista, se on äidille lahja. On paljon äitejä, joille sitä lahjaa ei koskaan anneta."

Millainen vanhempi itse olen? Mikä on vanhemman tehtävä?

Mielestäni vanhemman tehtävä on kasvattaa lapsestaan tasapainoinen aikuinen. Miten se tehdään?


1. Lapsi tarvitsee tunteen, että tuottaa vanhemmilleen ja muille läheisille iloa juuri sellaisena kuin on. Vaikka olen eronnut lasteni isästä (jo vuosia sitten), en ole koskaan katunut lasten saamista. Juuri meidän parisuhteestamme syntyivät nämä kaksi lasta, joiden olemassa olo tuottaa minulle paljon iloa. He tietävät, että syntyivät toivottuina lapsina, ja että he ovat minulle ilon aihe.

2. Minusta hyvä itsetunto on tasapainoisen ihmisen merkki. Hyvä itsetunto pohjautuu siihen, että on kokenut olevansa varauksetta rakastettu ilman mitään suorituksia, ilman mitään ehtoja. Vaikka lapset eivät tekisi kuten minä haluan, rakastan heitä. Minun rakkauteni ei vähene siitä, vaikka lapseni ei olisikaan sitä sukupuolta, jolta hän ulkoisesti näyttää. Vaikka esikoiseni ei kasvaisikaan nuoreksi naiseksi, kuten olin kuvitellut.

3. Minun tehtäväni vanhempana on luoda lapsilleni turvallinen kasvuympäristö ja opettaa heille hyviä tapoja ja omien tunteiden tunnistamista ja säätelyä. Minun tehtäväni on määritellä heille rajoja, kun he asuvat kotona. Kotiintuloaikoja, ruoka-aikoja, peliaikoja, yhdessä elämisen sääntöjä. Näiden taitojen avulla he selviävät elämässä ja ihmissuhteissa. 

4. Minä en voi päättää, mihin suuntaan he itsenäistymisessään lähtevät. Voin kannustaa heitä opiskelemaan, voin kannustaa heitä hakemaan kesätöitä.  Mutta en voi määrätä, että heidän on mentävä naimisiin, perustettava perhe, oltava heteroita, oltava cis-sukupuolisia, oltava ns. normaaleja. Siinä kohtaa vanhemman tehtävä on antaa nuoren itse määritellä elämänsä.



-----
 
Tässä erikoistilanteessa, jossa nyt olen, olen mielestäni tehnyt, kuten vanhemman täytyy tehdä. Olen kuunnellut nuortani ja lähtenyt auttamaan ja tukemaan häntä kohti aikuisuutta transpolin avustuksella. Osoitan nuorelle tukeni, hyväksyntäni ja rakkauteni. Olen saatavilla ja keskustelukumppanina. En väheksy, en sivuuta, en aseta ehtoja.

Olen todella pohtinut aihetta paljon ja miettinyt, teenkö oikein vai väärin. Aihe ei ole helppo. Se jakaa ihmiset kahtia. Toiset tukevat ja auttavat, toiset odottavat ja toivovat, että nuori muuttaa mielensä, ehkä jopa hylkäävät nuoren. Minä teen, kuten itse katson oikeaksi. Niin kai muutkin tekevät, mikäli pystyvät.

Olen käynyt terapeutilla keskustelemassa aiheesta. Kysyin häneltä, teenkö hänen mielestään oikein, olenko hyvä vanhempi, tarvitsenko tukea vanhemmuuteen. Terapeutti keskusteli kanssani muutaman viikon ajan ja totesi, että hänen mielestään teen aivan oikein, ja että olen "tämän asian päällä" niin hyvin, että voisin jopa auttaa muita samassa tilanteessa olevia. 

Noiden keskustelujen ansiosta aloitin tämän blogin, jotta voisin auttaa muita samassa tilanteessa olevia vanhempia.

Ja sitten luin uusimmasta Kotiliedestä tämän mainion artikkelin. Lainaus:

"Psykologi Katarina Alangon tutkimus osoitti, että tunne kuulumisesta eri sukupuoleen kuin ­syntymässä on määritelty on jo lapsena varsin pysyvä. Eli vaikka joillekin kyse voi olla ohi ­menevästä ­vaiheesta, suurin osa tuntee samoin vielä vartuttuaan aikuiseksi.
”On tärkeä kunnioittaa ­lapsen kokemusta eikä sivuttaa ­sitä ohimenevänä vaiheena tai ­tilapäisenä kiinnostuksena”, ­Katariina Alanko toteaa."

Artikkelissa todetaan myös, että vastuullinen aikuinen välttää turhan ahtaiden sukupuolinormien vahvistamista ja rohkaisee lasta olemaan oma itsensä. Hassua, miten eri tavoilla tämäkin neuvo voidaan tulkita, kun kyse on sukupuolesta. Minä tulkitsen sen niin, että vahvistan lapsen omaa käsitystä siitä, mitä sukupuolta hän on, koska vain hän voi sen tietää. Esimerkiksi edellisessä blogikirjoituksessa mainitsemani sivusto tulkitsee lauseen niin, että biologista sukupuolta on vahvistettava, koska se on totta. Heidän mielestään vain ruumiilliset, fyysiset asiat ovat totta. Heidän mielestään "genderideologia" rajoittaa sukupuolen moninaisuutta ja vahvistaa ahtaita sukupuolinormeja. Heidän tulkintansa mukaan minä edustan genderideologiaa, jota siis ilmiönä en tunnusta olevan olemassakaan, ja vahvistan siten ahtaita sukupuolinormeja ja rajoitan sukupuolen moninaisuutta. Omasta mielestäni teen juuri päinvastoin. Ihmeellistä.