Olen kuunnellut äänikirjana teoksen "Homo sapiens - Ihmisen lyhyt historia". Hyvin mielenkiintoinen, kokonaisvaltainen, evoluution näkökulmasta kirjoitettu katsaus ihmisen historiaan. Pohdin hieman otsikon teemoja kyseisen äänikirjan sekä edellisten kirjoitusteni aiheena olevan, translasten historiasta kertovan kirjan pohjalta. Tämä teksti on taas silkkaa tajunnanvirtaa, mutta ehkä siitä jotain tolkkua saa, toivon.
Intersukupuolisuutta on tavattu sanoa sukupuolen kehityshäiriöksi. Kuten translasten historiasta kertova kirja toteaa, intersukupuolisuus ei ole kehityshäiriö. Se on ihmisen luonnolliseen vaihteluun ja monimuotoisuuteen kuuluva ilmiö. Evoluutioon ja biologiaan kuuluvat monimuotoisuus ja mutaatiot. Kaikki eliölajit ovat siinä mielessä evolutionaarisesti samanlaisia, että monimuotoiset eliölajit kestävät paremmin ja kukoistavat.
Intersukupuolisten osuus väestöstä (arviolta 1,7%) on parhaan saatavilla olevan tutkimuksen mukaan suunnilleen yhtä suuri kuin punatukkaisten (1-2%). Sanooko joku punatukkaisia hiustenväriltään kehityshäiriöksi? Transsukupuolisia on joidenkin arvioiden mukaan jopa 5 % (mukaanlukien muunsukupuoliset / sukupuoleen kuulumattomat) väestöstä. Heitä voi siis olla enemmän kuin intersukupuolisia. Miksi heitä kutsutaan häiriöiksi tai epänormaaleiksi? Transihmiset kuuluvat myös ihmislajin luonnolliseen monimuotoisuuteen.
Inter- ja transsukupuoliset ovat biologisesti täysin normaaleja ihmisiä. Heitä on aina ollut ihmisten joukossa, he syntyvät aivan luonnollisina tähän maailmaan. Biologia on luonut heidät. Heidän kohtelunsa epänormaaleina on ihmisen luoman kulttuurin seurausta. Siksi minusta on huvittavaa, jos sukupuolen moninaisuutta kritisoivat ihmiset vetoavat biologiaan ja biologiseen sukupuoleen "ainoana luonnollisena totuutena".
(Tähän voi tulla kommentteja, että onhan myös synnynnäisesti sokeita / kuuroja / jalattomia ihmisiä, eikä heitä pidetä normaaleina. Tämän edellä esittämäni logiikan mukaisesti nämäkin ihmiset ovat normaaleja, biologisia ihmisiä. Heidänkin vajavaisuutensa osoittaminen on kulttuurin aikaansaama.)
Monet "sukupuolikriittiset" sanovat, että intersukupuolisuus on ihan eri asia kuin transsukupuolisuus. Näin voi kehollisessa mielessä sanoa, mutta on niissä myös paljon yhtymäkohtia, kuten yhteistä historiaa, jonka äskettäin referoimani kirja todistaa. Siksi käytän tässä kirjoituksessani myös intersukupuolisuutta esimerkkinä. Mm. Harry Benjamin on sanonut, että kaikki ihmiset ovat oikeastaan intersukupuolisia; yksilöllisiä ja monimutkaisia sekoituksia uroksen ja naaraan piirteitä, kukaan ei ole sataprosenttisesti uros tai naaras.
Sukupuolikriittiset sanovat, että biologista sukupuoltaan ei voi muuttaa. Transmies on biologisesti nainen, ja transnainen on biologisesti mies, ja nämä ovat "biologisia faktoja". Mutta ovatko ne? Kun ihminen korjaa sukupuolensa, hänen sukupuolen ilmaisunsa ja jotkut sekundaariset sukupuolipiirteensä muuttuvat. Myös hänen hormonitasonsa muuttuvat, sen seurauksena jopa luuntiheys muuttuu. Leikkauksilla voidaan muuttaa sukupuolielimiä. Myös monen intersukupuolisen "kehittymätön sukupuoli" on korjattu leikkauksella - väitetäänkö, että heidän biologinen sukupuolensa ei ole muuttunut? Kromosomit eivät kuitenkaan muutu millään toimenpiteellä. Voidaanko tähän perustuen sanoa, että biologinen sukupuoli ei muutu? Mikä määrittää ihmisen sukupuolen? Jos kromosomit määrittävät ihmisen sukupuolen, miksi syntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä kromosomien perusteella?
Valtaosalla ihmisistä on 46 kromosomia, joista kaksi on sukukromosomia. Sukukromosomisto XX liitetään naisiin ja sukukromosomisto XY miehiin. Erilaisia sukukromosomiyhdistelmiä on kuitenkin olemassa lukuisia muitakin, esimerkiksi X ja XXY. Erilaiset sukukromosomiyhdistelmät eivät välttämättä ”näy” mitenkään. Esimerkiksi läheskään kaikki XXY-kromosomiston omaavat ihmiset eivät välttämättä tiedä, että heillä on niin sanotusti ylimääräinen X-kromosomi. Sukukromosomisto voi myös olla mosaiikkinen. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisellä on osassa soluja kromosomit XX ja osassa soluja kromosomit XY. On myös olemassa ihmisiä, joilla on XX-kromosomit, jotka kuitenkin ovat ulkoisesti miehiä, ja päinvastoin. Näiden ihmisten määrää ei tiedetä, koska kromosomeja ei yleensä tutkita ilman syytä.
(Tähän voi tulla kommentteja, että ainoastaan XX- ja XY-kromosomiston omaavat ihmiset voivat lisääntyä luonnollisesti. Myönnän tämän, vaikka se ei täysin pidäkään paikkaansa. Kaikki tällaisen kromosomiston omaavat miehet ja naiset eivät ole lisääntymiskykyisiä. Lisään myös, että lisääntymiskyky ei ole yhtä kuin normaali. Lajien biologinen tarkoitus ei ole ainoastaan lisääntyminen, vaikka näin usein väitetään. Useiden lajien keskuudessa esimerkiksi tavataan homoseksuaalisuutta, ja se on ihan yhtä luonnollista kuin lisääntyminen. Myöskään seksi ei ole pelkästään lisääntymistä varten. Me emme ole olemassa pelkästään lisääntymistä varten.)
Koska biologinen sukupuoli ei yksiselitteisesti määrity kromosomien kautta, jotka eivät tietenkään muutu kun ihminen transitioituu, niin väite "biologista sukupuolta ei voi vaihtaa" ei ole fakta. (Oikea termi on korjata, huom.) Siksi väitän, että se on sellaisen ihmisen puhetta, joka ei A) biologiaa ymmärrä tai B) halua ymmärtää. Tämän ajatuksen B taustalla todennäköisimmin on halu kieltää transsukupuolisuuden luonnollisuus, tai pelko siitä, että vähemmistöjen oikeuksien parantaminen heikentää enemmistön oikeuksia. Tai ehkä molemmat: koska pelätään omien oikeuksien heikentymistä, dehumanisoidaan vähemmistö, jotta sen oikeuksien parantaminen ei olisi yhtä tärkeää.
Ymmärrän toki senkin näkökulman, että on aidosti huolissaan enemmistön oikeuksista, kun vähemmistöjen oikeuksia parannetaan, ja että joku voi olla tästä huolissaan ilman dehumanisointia, vähättelyä, pelkoa tai vihaa transihmisiä kohtaan. Näiltä ihmisiltä kuitenkin tuntuu usein puuttuvan ymmärrys kaikesta siitä itselle näkymättömästä syrjinnästä, syrjinnän pelosta ja yksinkertaisesti arjen sujumisen vaikeuksista, eli vähemmistöstressistä, jota vähemmistöt kohtaavat. Tästä pitäisi puhua ja kirjoittaa paljon nykyistä enemmän, vaikka se sitten aiheuttaakin vastareaktiona "tästä puhutaan jo ihan liikaa" ja "tämä vain vahvistaa ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä"-kommentteja. Ja nimenomaan vähemmistöjen itsensä täytyy siitä puhua. Minä ja muut kaltaiseni emme voi sitä uskottavasti tehdä, koska emme sitä koe.
Tästä pääsen ihmisoikeuksiin ja translain muutoksen tarpeeseen. Ihmisoikeudet ovat abstrakti käsite. Ne eivät ole mitään konkreettista, käsinkosketeltavaa, vaikka ne voidaan paperille kirjoittaa. Ne ovat siis olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa (tästä puhuttiin kirjassa "Ihmisen lyhyt historia"). Ihmisillä on yhteisiä kuvitelmia, joiden pohjalta voidaan tehdä yhteistyötä ja menestyä. Niihin uskominen on jokaisen ihmisen itse päätettävissä. Valtiot ovat kuitenkin sitoutuneet noudattamaan ihmisoikeuksia. Niitä noudattamalla voidaan varmistaa ihmisarvoinen ja turvattu elämä kaikille valtion kansalaisille. Ihmisten ainutlaatuinen kyky tehdä yhteistyötä on ihmislajin suurimpia saavutuksia ja evolutionaarisen kukoistuksen avain. Yhteiset sopimukset ovat juuri tätä yhteistyötä.
Entäpä alaikäiset transsukupuoliset? Valtioneuvoston julkaisu intersukupuolisten oikeuksien toteutumisesta Suomessa kertoo, mitä ovat lasten oikeudet. "Kaikki perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat yhtäläisesti myös lapsille. Tärkein lasten ihmisoikeuksia suojaava sopimus on YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus (SopS 59/1991 ja 60/1991), jonka Suomi on saattanut voimaan vuonna 1991. Myös kaikissa muissa ihmisoikeussopimuksissa taatut oikeudet kuuluvat yhtäläisesti myös lapsille. Lapsen oikeuksien sopimuksen sisältö voidaan tiivistää kolmeen eri teemaan. Ensiksi, lapsella on oikeus erityiseen hoivaan ja suojeluun esimerkiksi syrjintää ja hyväksikäyttöä vastaan (protection). Toiseksi, lapsella on oikeus lapselle erityisiin etuihin ja palveluihin, kuten koulutukseen ja terveydenhuoltoon (provision). Kolmanneksi, lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja osallistua itseään koskevaan päätösten tekoon (participation)."
"Lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsille taatut ihmisoikeudet, kuten oikeus yksityisyyteen ja keholliseen koskemattomuuteen eivät kuitenkaan ala vasta sitten, kun lapsi pystyy ilmaisemaan omaa suostumustaan tai tahtoaan. Lapsen oikeuksien sopimusta valvova komitea on erikseen korostanut myös pikkulasten olevan kaikkien lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaisten oikeuksien haltijoita. Komitea on painottanut, että varhaislapsuus on kriittinen ajanjakso näiden oikeuksien toteutumisen kannalta erityisesti siksi, että lasten varhaisimmat vuodet luovat perustan heidän ruumiilliselle ja henkiselle terveydelleen, emotionaaliselle turvallisuudelleen ja henkilökohtaiselle identiteetilleen."
Huomatkaa, että tässä mainitaan myös henkilökohtainen identiteetti ja emotionaalinen turvallisuus. Onko vanhemmalla oikeus kiistää sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevan lapsen sukupuoli-identiteetti? Onko vanhemman rakkaus tällöin emotionaalisesti turvallista?
"Lapsen oikeuksien sopimuksen (3 artikla 1.kohta) mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etu ei ole vain yksi päätöksenteossa huomioon otettava seikka, vaan periaate, joka on korkeammalla sijalla päätösharkinnassa kuin esimerkiksi vanhempien tai ”suuren yleisön” etu. Velvoite koskee viranomaisia, lainsäätäjiä, tuomioistuimia ja kaikkia muita lapsen kanssa toimivia, kuten vanhempia ja muita huoltajia."
Huomatkaa: lapsen etu on korkeammalla sijalla päätösharkinnassa kuin esimerkiksi vanhempien tai suuren yleisön etu. Vanhempien elämänkatsomuksella tai yhteiskunnan normatiivisuudella ei ole yhtä suuri painoarvo kuin lapsen edulla.
"Itsemääräämisoikeus on käsitteenä monipuolinen ja se kiinnittyy useisiin perustuslaissa (731/1999) taattuihin perusoikeuksiin, kuten henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7 §) sekä yksityiselämän suojaan (10 §), jonka piiriin kuuluu yksilön oikeus määrätä itsestään ja ruumiistaan. Myös lapsilla on itsemääräämisoikeus. Heidän tulee YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (12 artikla) ja perustuslain (6 §) mukaan saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti."
"Itsemääräämisoikeuden käyttö edellyttää kompetenssia, eli kykyä tehdä itsenäisesti päätöksiä saatavilla olevan informaation perusteella ja kykyä ymmärtää päätöstensä seuraukset. Itsemääräämisoikeudessa on siis kyse tietoisesta suostumisesta tai kieltäytymisestä. Lapsen itsemääräämisoikeutta tarkasteltaessa on siis keskeistä ottaa huomioon lapsen kehittyvät valmiudet ja hänen oikeutensa ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti saada osallistua häntä koskevaan päätöksentekoon."
Minusta murrosikäisellä pääsääntöisesti on jo kyky ymmärtää päätöstensä seurauksia, jos hän saa kaiken tarvittavan tiedon päätöksenteon pohjaksi. Tätä on toki tapauskohtaisesti aina harkittava, eivätkä päätökset tietenkään ole helppoja. Päätöksille on myös annettava aikaa.
USAssa ollaan useissa osavaltioissa tekemässä lakimuutoksia, jotka kriminalisoivat alle 18-vuotiaille annettavat hormonaaliset transitiohoidot. Tämä on selkeässä ristiriidassa yllä kuvattujen lasten oikeuksien kanssa, sekä maailman johtavien transsukupuolisten hoitoja kehittävien tahojen suosituksien kanssa. Suomessakaan ei noudateta näitä suosituksia täysimääräisesti. Tähän on saatava muutos.
Intersukupuolisten lasten hoitokäytännöt alkoivat kehittyä 1900-luvun alussa, kuten edellisessä kirjareferoinnissani toin esiin. Siteeraan lisää jo yllä mainittua Valtioneuvoston julkaisua, jossa aiheesta myös kirjoitettiin:
"Tämän kehityksen pääpiirteiden ymmärtäminen auttaa hahmottamaan sitä, miksi intersukupuolisuus edelleen lääketieteessä määritellään häiriöksi. Lisäksi se selventää sitä, miksi sairaudeksi luokittelu ja siitä seuraavat lasten sukupuolipiirteisiin kajoavat toimenpiteet ovat ihmisoikeusnäkökulmasta ongelmallisia. Hoitokäytäntöjen historian pääpiirteiden hahmottaminen tekee myös näkyväksi sen, kuinka paljon tietoisuus sukupuolesta, sukupuolirooleista, sukupuoli-identiteetistä ja lapsen oikeuksista on viime vuosikymmenien aikana lisääntynyt."
"Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa intersukupuolisiin lapsiin kohdistuvien kirurgisten toimenpiteiden kehittämisen taustalla on ollut pohdinta siitä, minkä sukupuolipiirteiden perusteella syntyvän lapsen sukupuoli tulisi määrittää silloin, kun määritys tytöksi tai pojaksi ei ulkoisten sukuelinten perusteella olisi ilmeistä. Viime vuosisadan alussa lääketieteen piirissä ajateltiin, että lapset, joiden sukupuolikehitys poikkeaisi tavanomaisesta, kärsisivät stigmasta, sosiaalisesta eristämisestä ja seksuaalisuuteen liittyvistä vaikeuksista. Heidän myös ajateltiin tulevan vanhempiensa torjumaksi. Tuolloin ajateltiin myös, että “väärässä” sukupuolessa elävistä lapsista tulisi homoseksuaaleja. Homoseksuaalisuus oli 1900-luvun alkupuolella Euroopassa ja Yhdysvalloissa edelleen rikos."
"Hoitokäytännöillä oli kuitenkin kolme teoreettista tavoitetta. Niillä haluttiin tukea valitun sukupuolen mukaista hoitoa ja kasvatusta; mahdollistaa penis-vagina-penetraatio ja vähentää lapsen ahdistusta, jonka ajateltiin johtuvan hänen tavanomaisesta poikkeavasta sukupuolikehityksestään. Sittemmin ymmärrys lapsen oikeuksista ja lapsen ensimmäisten elinvuosien tärkeydestä hänen terveydelleen, emotionaaliselle turvallisuudelleen ja henkilökohtaiselle identiteetilleen on merkittävästi lisääntynyt. Lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat keskeisiä lapsen ja hänen vanhempansa tai muun hoitajan välisen kiintymyssuhteen muodostamiselle. Se, että lapsi tänä aikana joutuu eroon hoitajistaan ja läpikäymään kirurgian, joka jo itsessään voi aiheuttaa kipuja ja komplikaatioita, voi aiheuttaa lapselle trauman. Trauma voi oireilla esimerkiksi kehollisesti riippumatta siitä, muistaako lapsi tapahtunutta aktiivisesti vai ei. Myös sukupuoli-identiteetin ymmärretään nykyään olevan jokaisen ihmisen oma sisäinen kokemus, jota ei ulkopuolelta voi määritellä."
Huomatkaa. Sukupuoli-identiteetti on jokaisen ihmisen oma sisäinen kokemus, jota ei ulkopuolelta voi määritellä.
"Teknologisen kehityksen myötä on esimerkiksi pyritty tarkemmalla analyysillä arvioimaan lapsen tuleva sukupuoli-identiteetti paremmin, jotta sukupuolipiirteitä muokkaavat leikkaukset ja hoidot menisivät harvemmin ”väärin”. Toisaalta on pyritty kehittämään uusia kirurgisia menetelmiä, jotta leikkauksista aiheutuvat haitat olisivat vähäisempiä. Mitään varmaa tietoa lapsen tulevasta sukupuoli-identiteetistä ei kuitenkaan syntymän hetkellä pystytä koskaan antamaan. Todennäköisyys sille, että intersukupuolinen lapsi haluaa myöhemmin korjata sukupuolensa toiseksi, kuin mikä hänelle syntymässä valitaan, vaihtelee yhdestä prosentista aina 50 prosenttiin. Tämän hetkisen tiedon mukaan asiaan vaikuttaa esimerkiksi se, mikä intersukupuolisuuden muoto on kyseessä."
"Kriittisesti intersukupuolisten lasten hoitoihin suhtautuvat toimijat ovat puolestaan argumentoineet, että hoitojen hyötyjä koskevan selkeän tutkimusnäytön puuttuessa älä vahingoita -periaate (primum non nocere) nousee merkityksessä. He ovat myös korostaneet sitä, että lapsen syntymän hetkellä tehtävä päätös hänen sukupuolestaan on aina vain arvaus. Ihmisoikeustoimijoiden mukaan mitään peruuttamattomia ja terveydellisesti tarpeettomia operaatioita ei tule tehdä tämän arvauksen pohjalta. Yleiskommentin mukaan haitallisten käytäntöjen taustalla vaikuttavat yleensä stereotyyppiset biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen perustuvat sukupuoliroolit."
Huomatkaa. Lapsen syntymän hetkellä tehtävä päätös hänen sukupuolestaan on aina vain arvaus.
(EDIT. 27.1.2020: Tähän voi tulla kommentteja, että "hoitojen hyötyjä koskevan selkeän tutkimusnäytön puuttuessa älä vahingoita -periaate nousee merkityksessä" tulee tulkita nimenomaan niin, että alaikäisille ei voida hormonihoitoja myöntää. Hormoniblokkeri- ja hormonikorvaushoitojen hyödyt transnuorille on kuitenkin tutkimuksissa osoitettu, ja kansainväliset suositukset suosittelevat niitä.)
"Intersukupuolisuutta on pitkään käsitelty vain lääketieteen piirissä ja lääketieteen vaikutus kuuluukin edelleen tavassa, jolla intersukupuolisuus määritellään ja jolla siitä keskustellaan. Intersukupuolisuudesta puhuttaessa painotetaan biologiaa ja intersukupuolisten ihmisten kehoja, jotka jollain tavoin ”poikkeavat naisen tai miehen kehosta”. Kriittisesti näitä puhetapoja tarkastellessa huomaa, että niissä ongelma paikannetaan intersukupuoliseen yksilöön. Huomio ei täten kiinnity yhteiskuntaan, joka ei pysty ymmärtämään sukupuolen ja kehojen moninaisuutta."
Ja juuri siihen, yhteiskuntaan, huomio on nyt keskitettävä. Kaikki yllä kirjoitettu pätee myös transsukupuolisiin. Biologiassa kaikki kehot ovat luonnollisia. Yhteiskunnassa jotkut kehot ovat epänormaaleja. Muutetaan yhteiskuntaa, muutetaan translakia.
sunnuntai 26. tammikuuta 2020
Translasten historiat, osa 5: translapsuus 1960-luvulla
Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" neljättä kappaletta "From Johns Hopkins to the Midwest - transgender childhood in the 1960s".
Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, transfobia, eheytys.
Marraskuussa 1966 avattiin Johns Hopkinsin sairaalan uusi klinikka, "the gender identity clinic", ja sitä pidetään yleisesti vedenjakajana transseksualismin hoidossa. Klinikan tarkoitus oli hoitaa ihmisiä, jotka olivat fysiologisesti normaaleja, mutta psykologisesti vastakkaista sukupuolta - näin he kuvasivat toimintaansa lehdistötilaisuudessa, joka pidettiin noin vuosi klinikan avaamisen jälkeen. Hoitoon kuului pitkä lääketieteellinen ja psykiatrinen tutkimusjakso, hormonihoitoja sekä vähintään vuoden mittainen "tosielämän koe" koetussa sukupuolessa ennen kirurgisia hoitoja. Klinikkaa rahoitti säätiö nimeltä Erickson Educational Foundation, jonka oli perustanut öljyllä rikastunut transmies Reed Erickson.
Klinikan ensimmäisen potilaan piti olla 17-vuotias "G.L.", joka oli joutunut vankilaan ryöstöstä. Klinikan lääkäreinä myöhemmin toimivat psykiatrit olivat kuitenkin tavanneet hänet jo 13-vuotiaana, ja esittivät tuolloin käytöshäiriöiden syynä olevan transseksualismin, joka olisi hoidettavissa. Oikeuden päätöksellä ja äidin suostumuksella vanki siirrettiin sairaalaan odottamaan leikkausta, mutta konservatiivisemmat lääkärit onnistuivat lykkäämään leikkausta useita kertoja, ja G.L. pääsi pakenemaan sairaalasta. Hän ei koskaan palannut. Klinikan ensimmäisenä melkein-potilaana oli siis alaikäinen.
Myös useat muut klinikat alkoivat tarjota hoitoja transseksuaaleille. Nämä hoidot tosin eivät olleet ensisijaisesti hormonaalisia tai kirurgisia, vaan psykiatrisia, ja niiden tavoitteena oli "korjata kehittymätön sukupuoli ehjäksi" eli muuttaa potilaiden sukupuoli-identiteetti (=eheytyshoito). Nämä hoidot todettiin pian tehottomiksi, mutta sitkeästi niitä pidettiin ensisijaisena hoitona ja hormonihoitojen edellytyksenä.
Portinvartijuus oli yhä vahvaa 1950- ja 60-luvuilla. Lääkärit vastaanottivat potilaita hyvin mielellään näille uusille klinikoille, mutta lähinnä tutkimusmielessä. Varsinaisia hoitoja saivat hyvin harvat. Myös sairaaloiden hallitukset / johtokunnat estivät usein sellaiset leikkaukset, jotka sairaalan lääkärit olisivatkin olleet halukkaita tekemään. Potilaat, joilla oli resursseja, matkustivat Meksikoon tai Eurooppaan (Tanskaan tai Italiaan) leikkaukseen. USAssa tehtiin muutamia leikkauksia, mutta lähinnä niille, jotka olivat päätyneet radikaaliin ratkaisuun ja tehneet itse itselleen kastraation päästäkseen leikkaukseen, joka pelastaisi heidän henkensä.
Edellisestä kappaleesta tuttu Money halusi selkeyttää intersukupuolisen ja transseksuaalisen eroja. Hän määritteli intersukupuolisuuden kehon ja sukupuolen kehittymättömyydeksi, joka pitää korjata. Transseksualismi ja homoseksualismi sen sijaan olivat hänen näkemyksensä mukaan ei-kehollisia, asioita jotka voitiin "oppia". Siksi niitä ei pitänyt lähteä korjaamaan kehon korjaamisen kautta. Hän väitti, että miehestä ei tule naista, jos hänen sukuelimensä leikataan. Tämä väite oli räikeässä ristiriidassa hänen itsensä suorittamien intersukupuolisten lasten leikkausten kanssa. Lisäksi hän väitti, että mies ei voi muuttaa koko ajattelutapaansa naisen ajattelutavaksi pelkästään sillä, että saa estrogeenia. Hyvin hataralla pohjalla tämäkin väite, eikä ota ollenkaan huomioon sitä, että potilas on ehkä ajatellut kuin nainen koko ikänsä.
Jotkut Money'n kollegat olivat eri mieltä. Esimerkiksi "Agnes", joka hakeutui sukupuolenkorjaushoitoon vuonna 1958, todettiin keholtaan muuten normaaliksi, joskin feminiinisen näköiseksi mieheksi, mutta hänen sukurauhasensa tuottivat poikkeuksellisen paljon estrogeenia. Tällaista biologista perustaa transseksualismille ei oltu aikaisemmin havaittu, ja se kiinnosti useita lääkäreitä. Myöhemmin Agnes kuitenkin tunnusti, että oli syönyt äitinsä estrogeenipillereitä 13-vuotiaasta lähtien, eikä ollut kertonut tästä aiemmin. Tästä huolimatta lääkäreitä alkoi kiinnostaa tutkia tarkemmin transseksualismin biologisia syntymekanismeja. Tämä merkitsi lähtölaukausta aivojen ja endokrinologisen järjestelmän välisten yhteyksien tutkimukselle. Se on myös esimerkki siitä, kuinka translapsi otti kohtalonsa omiin käsiinsä aikana, jolloin heillä ei ollut omaa ääntä tai valtaa oman hoitonsa suhteen.
Aiemmista kappaleista tuttu seksologi Harry Benjamin järjesti New Yorkissa symposiumin transseksualismista v. 1953 ja julkaisi sen jälkeen useita diagnostisia artikkeleita aiheesta. Hän kirjoitti: "On tunnettua, että sukupuoli ei ole koskaan sataprosenttisesti uros tai naaras. Se on monimutkainen sekoitus uroksen ja naaraan komponentteja. Sukupuoli on joustava käsite." Tämän työn tavoitteena oli hylätä käsitys transseksualismista psykoottisena tilana ja sen sijaan ehdottaa psykosomaattista kehystä, joka olisi riittävän johdonmukainen perusta hormoni- ja leikkaushoidoille. Vahvistaen kehityksellisen, biologisen etiologian keskeisyyden kaikissa kehon seksuaalimorfologioissa, Benjamin katsoi, että geneettisen ja / tai endokriinisen rakenteen on tarjottava hedelmällinen maaperä, jolla peruskonflikti kasvaa transseksuaalisuudeksi. Toisin sanoen, psykologisesti ilmenevällä sukupuolen ilmaisulla on biologinen alkuperä. Benjamin myös kysyi retorisesti, että eikö Eugen Steinach viitteellisissä kokeissaan osoittanut, että feminisoidut marsut käyttäytyivät kuin naaraspuoliset marsut.
Harry Benjamin Foundation perustettiin vuonna 1964 Erickson Educational Foundationin kolmevuotisen tuen avulla. Ilman transmies Ericksonin rahallista panostusta transseksualismin tutkimukseen alan ammattimaisuus olisi tuskin edennyt vielä 1960-luvulla. Benjamin käytti tämän tilaisuuden kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen. Hopkins Gender Identity Clinic, joka perustettiin seuraavana vuonna, sulautettiin yhteen HBF:n kanssa. Avustuksen loputtua säätiö lopetti toimintansa, mutta sillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus alan kehitykseen.
Benjamin kirjoitti kirjan "The Transsexual Phenomenon", joka perustui 189 potilastapaukseen. Potilaiden joukossa oli puoli tusinaa lasta. Benjamin oli hyvin kiinnostunut potilaidensa lapsuudesta ja etsi sieltä yksityiskohtia, jotka voisivat selittää transseksualismin syntyä. Suurin osa hänen potilaistaan kuvasi, että oli "aina" tiennyt olevansa toista sukupuolta kuin miltä heidän kehonsa näyttivät. Kirjassaan Benjamin kuvaa termin "gender" tarkoittavan ei-seksuaalista sukupuolen osaa. Lisäksi hän toteaa, että edistysaskeleet biologisessa ja geneettisessä tutkimuksessa ovat osoittaneet, että sukupuolia ei voida absoluuttisesti jakaa tiettyihin lokeroihin. "Vallitseva käsitys sukupuolen määräytymisestä genitaalien perusteella on järkkynyt tieteen maailmassa." "Meistä jokainen on anatomisesti ja endokrinologisesti intersukupuolinen."
Benjamin oli vakuuttunut siitä, että transseksualismin hoito vaati hormoneja ja leikkauksia, eikä psykoterapiaa. Intersukupuolisuuden ja transseksualismin täsmällinen määrittely oli kuitenkin Benjaminille vaikeaa. Kirjassaan hän kuvaa edelleen näitä tiloja "kehittymättömiksi". Myös transvestismin ja transseksualismin erottaminen toisistaan tuotti vaikeuksia. Moni transvestiitiksi itseään kutsuva eli tyytyväisenä elämäänsä miehen kehossa pukeutuen toisinaan naiseksi, ilman halua lääketieteellisiin toimenpiteisiin. Tässä nähtiin myös eroottista taustaa. Transseksualismi nähtiin osittain jopa ohimenevänä vaiheena, trendinä. Tätä problematiikkaa selvittääkseen Benjamin loi seitsemänportaisen asteikon, jonka perusteella ainoastaan äärimmäiset ("seiskat") tarvitsivat hormoni- ja leikkaushoitoa.
Los Angelesiin perustettiin UCLA's Gender Identity Research Clinic vuonna 1962. Sen tarkoituksena oli tutkia ja tarjota psykiatrista ja psykologista hoitoa intersukupuolisille potilaille, mutta sinne kuitenkin hakeutui myös "keholtaan normaaleja". Klinikalla ei tehty leikkauksia, joten sen potilaat edustivat laajempaa kirjoa kuin Hopkinsissa, ja se sai rahoitusta yliopistolta ja kansalliselta mielenterveysinstituutilta. Klinikan vetäjät Robert Stoller ja Richard Green haastoivat Money'n näkemyksen ja tarjosivat tilalle psykologiaan painottuvaa selitystä. Klinikan suhtautuminen translapsiin ja heidän kehojensa muokkautuvuuteen oli vihamielistä ja torjuvaa, mutta ironisesti juuri tämän klinikan työ kuitenkin edisti translasten hormonihoitoja ja transitioita enemmän kuin Hopkinsin sairaalan klinikka.
Stollerin arvio lapsuusiässä ilmenevän transseksualismin psykososiaalisesta etiologiasta lähestyi psykoanalyytikoiden argumentteja homoseksuaalisuuden synnystä; pojaksi syntymässä määritetyn vauvan liian intiimi ja läheinen suhde äitiinsä tietyssä kehitysvaiheessa aiheutti feminiinisyyttä pojassa, joka myöhemmin voisi kehittyä transseksualismiksi. Stoller väitti, että biologinen leimautumisen ilmiö oli voimakkaampi kuin Freudin seksuaalisuuden kehittymisen teoria, joka oli pikemminkin biologian vastainen. Stoller yritti selventää, millainen "liian läheinen" suhde aiheutti homoseksuaalisuutta ja millainen transseksualismia, mutta epäonnistui.
Stoller kirjoitti kirjan "The Transsexual Experiment" 1970-luvulla perustuen tutkimuksiinsa UCLA:ssa. Hän kirjoitti: "Näen miehen transseksualismin identiteettinä itsessään, enkä ensisijaisesti loppumattomana tiedostamattomana kamppailuna säilyttää identiteetti ulkokuoren manifestina. Minulle transseksualismi on kohteen todellisen minän ilmaisua." Stoller ei siis esittänyt transseksualismia oireena sukupuoli-identiteetin ja persoonallisuuden ristiriidasta, vaan patologisena, normaalin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisen sisäisen konfliktin puutteena. Tämä tarkoitti, että aidosti transseksualistista identiteettiä (ns. todellisen minän kynnyksen ylittäneet) ei voinut muuttaa terapialla. Vaikka Stoller patologisoi transihmiset, hän vastahakoisesti hyväksyi tällaisten henkilöiden transitiot. Nuorten henkilöiden kohdalla hän oli kuitenkin sitä mieltä, että intensiivinen ja jatkuva psykoterapia voisi vielä korjata heidän keskeneräisen identiteettinsä. Kirjassaan hän totesi, että aikuisen transseksuaalista identiteettiä ei voinut muuttaa, ja jo 6-7 -vuotiaan lapsen kohdalla työmäärä oli valtava. Transtyttöjen hoito UCLAn klinikalla oli Freudin teorian soveltamista käytäntöön: oidipuskompleksin keinotekoinen synnyttäminen miespuolisen terapeutin avulla.
Monet muutkin psykiatrit ja psykologit julistivat intensiivisen ja aikaisen terapian nimeen. Myös vanhempia piti opastaa kasvattamaan lapsista "oikeaa sukupuolta". Todellisuudessa tällaiset terapiat eivät kuitenkaan toimineet. Viimeistään potilaiden saavuttaessa murrosiän ne todettiin tehottomiksi ja siten lopetettaviksi. Esimerkiksi Georgina, jota hoidettiin UCLA:n klinikalla 1960-luvulla, alkoi terapiasta huolimatta elää tyttönä kodin lisäksi koulussa 15-vuotiaana ja sai estrogeenihoitoa. Sukupuolenkorjausleikkaus tehtiin myöhemmin. Lukuisia muitakin, eri ikäisiä lapsipotilaita löytyy klinikan arkistoista. Heidän hoitonsa ei kuitenkaan ollut lähimainkaan myötätuntoista, vaan hyvin patologisoivaa ja transfobista. Tästä esimerkki on Stollerin loppulause erään viisivuotiaan lapsen potilaskertomuksessa: "En haluaisi häntä minun lapsekseni."
Paras todiste translapsista ovat heidän itsensä kirjoittamat kirjeet, joita he lähettivät lääkäreille. Nuorimmat kirjeenkirjoittajat olivat 13-vuotiaita. Esimerkiksi 16-vuotias transtyttö Kaliforniasta kirjoitti Benjaminille, että on noin 5 vuoden ajan toivonut olevansa tyttö, ja että tuo toive on hänessä hyvin vahva. Luettuaan Benjaminin kirjan hänen toivonsa nousi huippuunsa. Monet muutkin kirjeet paljastavat nimenomaan murrosiän olleen aikaa, jolloin haluttiin saada lääkärin mielipide omille tuntemuksille. 17-vuotias transtyttö oli huolissaan pituuskasvustaan ja tulevasta elämästään 195-senttisenä naisena. 16-vuotias transtyttö New Yorkista kuvaili murrosiän tuomia kehon muutoksia itsessään sekä niiden aiheuttamaa syvää ristiriitaa, toivoen estrogeenihoitoa. Monet näistä lapsista vakuuttelivat, että eivät ole homoseksuaaleja, varmistaakseen hoitoon pääsyn. Benjamin ja hänen kollegansa (tai joissain tapauksissa heidän sihteerinsä) vastasivat näihin kirjeisiin samalla kaavalla: "Olet vielä hyvin nuori. 2 tai 3 vuoden kuluttua voit nähdä elämän eri tavalla. Jos voit hyvin huonosti, luota vanhempiisi. He ovat varmasti parhaita ystäviäsi. Harkitse myös kotilääkärillesi tai ymmärtäväiselle psykiatrille puhumista."
Lapset olivat hyvin tyytymättömiä näihin vastauksiin ja siihen, etteivät he päässeet kaipaamansa hoidon piiriin. Eräs transtyttö San Diegosta kirjoitti: "Olen ehkä nuori. Olen kuitenkin tuntenut näin koko ikäni, ja olen yrittänyt elää elämääni eri tavoilla ja tiedän nyt, että parasta minulle olisi päästä korjausleikkaukseen. En ole keksinyt tätä yhdessä yössä. Voin vain toivoa, että annatte minulle mahdollisuuden." 16-vuotias transtyttö kirjoitti: "Ne, jotka kuittaavat tämän nuoruusiän vaiheena, eivät tiedä mistä puhuvat. Olen tuntenut näin 16 vuoden ajan, kauan ennen nuoruusikää. Nyt kuitenkin olen tullut enemmän tietoiseksi itsestäni, fyysisesti ja psyykkisesti. En halua odottaa, että vanhenen. Haluan vanheta tyttönä. Haluan kasvaa normaalina tyttönä." 14-vuotias "Vicki" Ohiosta kirjoitti Leo Wollmanille lukuisia kirjeitä. Hän kuvaili, miten häntä pelotti koulussa, koska muut lapset olivat julmia. Hänen arvosanansa olivat laskeneet, ja hänen täytyi olla dieetillä pudottaakseen painoa, jota hänelle oli kertynyt, kun hän oli syönyt ahdistukseensa. Hän oli myös yrittänyt itsemurhaa vähintään kerran. Kun hän oli kertonut itsestään parhaalle ystävälleen koulussa kirjoittamalla hänelle lapun, häntä nöyryytettiin laittamalla lappu kiertämään koko luokassa. Vicki kirjoitti myöhemmin, että oli vihdoin saanut isältään "luvan korjausleikkaukseen" ja pyysi Wollmania perustelemaan leikkausta kirjeessä isälleen. Wollman ei vastannut, koska hän siirtyi töihin muualle. Vicki kirjoitti sen jälkeen Benjaminille, sitkeästi, yhteensä kahden vuoden ajan, vaikka sai vain kielteisiä vastauksia.
Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, transfobia, eheytys.
Marraskuussa 1966 avattiin Johns Hopkinsin sairaalan uusi klinikka, "the gender identity clinic", ja sitä pidetään yleisesti vedenjakajana transseksualismin hoidossa. Klinikan tarkoitus oli hoitaa ihmisiä, jotka olivat fysiologisesti normaaleja, mutta psykologisesti vastakkaista sukupuolta - näin he kuvasivat toimintaansa lehdistötilaisuudessa, joka pidettiin noin vuosi klinikan avaamisen jälkeen. Hoitoon kuului pitkä lääketieteellinen ja psykiatrinen tutkimusjakso, hormonihoitoja sekä vähintään vuoden mittainen "tosielämän koe" koetussa sukupuolessa ennen kirurgisia hoitoja. Klinikkaa rahoitti säätiö nimeltä Erickson Educational Foundation, jonka oli perustanut öljyllä rikastunut transmies Reed Erickson.
Klinikan ensimmäisen potilaan piti olla 17-vuotias "G.L.", joka oli joutunut vankilaan ryöstöstä. Klinikan lääkäreinä myöhemmin toimivat psykiatrit olivat kuitenkin tavanneet hänet jo 13-vuotiaana, ja esittivät tuolloin käytöshäiriöiden syynä olevan transseksualismin, joka olisi hoidettavissa. Oikeuden päätöksellä ja äidin suostumuksella vanki siirrettiin sairaalaan odottamaan leikkausta, mutta konservatiivisemmat lääkärit onnistuivat lykkäämään leikkausta useita kertoja, ja G.L. pääsi pakenemaan sairaalasta. Hän ei koskaan palannut. Klinikan ensimmäisenä melkein-potilaana oli siis alaikäinen.
Myös useat muut klinikat alkoivat tarjota hoitoja transseksuaaleille. Nämä hoidot tosin eivät olleet ensisijaisesti hormonaalisia tai kirurgisia, vaan psykiatrisia, ja niiden tavoitteena oli "korjata kehittymätön sukupuoli ehjäksi" eli muuttaa potilaiden sukupuoli-identiteetti (=eheytyshoito). Nämä hoidot todettiin pian tehottomiksi, mutta sitkeästi niitä pidettiin ensisijaisena hoitona ja hormonihoitojen edellytyksenä.
Portinvartijuus oli yhä vahvaa 1950- ja 60-luvuilla. Lääkärit vastaanottivat potilaita hyvin mielellään näille uusille klinikoille, mutta lähinnä tutkimusmielessä. Varsinaisia hoitoja saivat hyvin harvat. Myös sairaaloiden hallitukset / johtokunnat estivät usein sellaiset leikkaukset, jotka sairaalan lääkärit olisivatkin olleet halukkaita tekemään. Potilaat, joilla oli resursseja, matkustivat Meksikoon tai Eurooppaan (Tanskaan tai Italiaan) leikkaukseen. USAssa tehtiin muutamia leikkauksia, mutta lähinnä niille, jotka olivat päätyneet radikaaliin ratkaisuun ja tehneet itse itselleen kastraation päästäkseen leikkaukseen, joka pelastaisi heidän henkensä.
Edellisestä kappaleesta tuttu Money halusi selkeyttää intersukupuolisen ja transseksuaalisen eroja. Hän määritteli intersukupuolisuuden kehon ja sukupuolen kehittymättömyydeksi, joka pitää korjata. Transseksualismi ja homoseksualismi sen sijaan olivat hänen näkemyksensä mukaan ei-kehollisia, asioita jotka voitiin "oppia". Siksi niitä ei pitänyt lähteä korjaamaan kehon korjaamisen kautta. Hän väitti, että miehestä ei tule naista, jos hänen sukuelimensä leikataan. Tämä väite oli räikeässä ristiriidassa hänen itsensä suorittamien intersukupuolisten lasten leikkausten kanssa. Lisäksi hän väitti, että mies ei voi muuttaa koko ajattelutapaansa naisen ajattelutavaksi pelkästään sillä, että saa estrogeenia. Hyvin hataralla pohjalla tämäkin väite, eikä ota ollenkaan huomioon sitä, että potilas on ehkä ajatellut kuin nainen koko ikänsä.
Jotkut Money'n kollegat olivat eri mieltä. Esimerkiksi "Agnes", joka hakeutui sukupuolenkorjaushoitoon vuonna 1958, todettiin keholtaan muuten normaaliksi, joskin feminiinisen näköiseksi mieheksi, mutta hänen sukurauhasensa tuottivat poikkeuksellisen paljon estrogeenia. Tällaista biologista perustaa transseksualismille ei oltu aikaisemmin havaittu, ja se kiinnosti useita lääkäreitä. Myöhemmin Agnes kuitenkin tunnusti, että oli syönyt äitinsä estrogeenipillereitä 13-vuotiaasta lähtien, eikä ollut kertonut tästä aiemmin. Tästä huolimatta lääkäreitä alkoi kiinnostaa tutkia tarkemmin transseksualismin biologisia syntymekanismeja. Tämä merkitsi lähtölaukausta aivojen ja endokrinologisen järjestelmän välisten yhteyksien tutkimukselle. Se on myös esimerkki siitä, kuinka translapsi otti kohtalonsa omiin käsiinsä aikana, jolloin heillä ei ollut omaa ääntä tai valtaa oman hoitonsa suhteen.
Aiemmista kappaleista tuttu seksologi Harry Benjamin järjesti New Yorkissa symposiumin transseksualismista v. 1953 ja julkaisi sen jälkeen useita diagnostisia artikkeleita aiheesta. Hän kirjoitti: "On tunnettua, että sukupuoli ei ole koskaan sataprosenttisesti uros tai naaras. Se on monimutkainen sekoitus uroksen ja naaraan komponentteja. Sukupuoli on joustava käsite." Tämän työn tavoitteena oli hylätä käsitys transseksualismista psykoottisena tilana ja sen sijaan ehdottaa psykosomaattista kehystä, joka olisi riittävän johdonmukainen perusta hormoni- ja leikkaushoidoille. Vahvistaen kehityksellisen, biologisen etiologian keskeisyyden kaikissa kehon seksuaalimorfologioissa, Benjamin katsoi, että geneettisen ja / tai endokriinisen rakenteen on tarjottava hedelmällinen maaperä, jolla peruskonflikti kasvaa transseksuaalisuudeksi. Toisin sanoen, psykologisesti ilmenevällä sukupuolen ilmaisulla on biologinen alkuperä. Benjamin myös kysyi retorisesti, että eikö Eugen Steinach viitteellisissä kokeissaan osoittanut, että feminisoidut marsut käyttäytyivät kuin naaraspuoliset marsut.
Harry Benjamin Foundation perustettiin vuonna 1964 Erickson Educational Foundationin kolmevuotisen tuen avulla. Ilman transmies Ericksonin rahallista panostusta transseksualismin tutkimukseen alan ammattimaisuus olisi tuskin edennyt vielä 1960-luvulla. Benjamin käytti tämän tilaisuuden kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen. Hopkins Gender Identity Clinic, joka perustettiin seuraavana vuonna, sulautettiin yhteen HBF:n kanssa. Avustuksen loputtua säätiö lopetti toimintansa, mutta sillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus alan kehitykseen.
Benjamin kirjoitti kirjan "The Transsexual Phenomenon", joka perustui 189 potilastapaukseen. Potilaiden joukossa oli puoli tusinaa lasta. Benjamin oli hyvin kiinnostunut potilaidensa lapsuudesta ja etsi sieltä yksityiskohtia, jotka voisivat selittää transseksualismin syntyä. Suurin osa hänen potilaistaan kuvasi, että oli "aina" tiennyt olevansa toista sukupuolta kuin miltä heidän kehonsa näyttivät. Kirjassaan Benjamin kuvaa termin "gender" tarkoittavan ei-seksuaalista sukupuolen osaa. Lisäksi hän toteaa, että edistysaskeleet biologisessa ja geneettisessä tutkimuksessa ovat osoittaneet, että sukupuolia ei voida absoluuttisesti jakaa tiettyihin lokeroihin. "Vallitseva käsitys sukupuolen määräytymisestä genitaalien perusteella on järkkynyt tieteen maailmassa." "Meistä jokainen on anatomisesti ja endokrinologisesti intersukupuolinen."
Benjamin oli vakuuttunut siitä, että transseksualismin hoito vaati hormoneja ja leikkauksia, eikä psykoterapiaa. Intersukupuolisuuden ja transseksualismin täsmällinen määrittely oli kuitenkin Benjaminille vaikeaa. Kirjassaan hän kuvaa edelleen näitä tiloja "kehittymättömiksi". Myös transvestismin ja transseksualismin erottaminen toisistaan tuotti vaikeuksia. Moni transvestiitiksi itseään kutsuva eli tyytyväisenä elämäänsä miehen kehossa pukeutuen toisinaan naiseksi, ilman halua lääketieteellisiin toimenpiteisiin. Tässä nähtiin myös eroottista taustaa. Transseksualismi nähtiin osittain jopa ohimenevänä vaiheena, trendinä. Tätä problematiikkaa selvittääkseen Benjamin loi seitsemänportaisen asteikon, jonka perusteella ainoastaan äärimmäiset ("seiskat") tarvitsivat hormoni- ja leikkaushoitoa.
Los Angelesiin perustettiin UCLA's Gender Identity Research Clinic vuonna 1962. Sen tarkoituksena oli tutkia ja tarjota psykiatrista ja psykologista hoitoa intersukupuolisille potilaille, mutta sinne kuitenkin hakeutui myös "keholtaan normaaleja". Klinikalla ei tehty leikkauksia, joten sen potilaat edustivat laajempaa kirjoa kuin Hopkinsissa, ja se sai rahoitusta yliopistolta ja kansalliselta mielenterveysinstituutilta. Klinikan vetäjät Robert Stoller ja Richard Green haastoivat Money'n näkemyksen ja tarjosivat tilalle psykologiaan painottuvaa selitystä. Klinikan suhtautuminen translapsiin ja heidän kehojensa muokkautuvuuteen oli vihamielistä ja torjuvaa, mutta ironisesti juuri tämän klinikan työ kuitenkin edisti translasten hormonihoitoja ja transitioita enemmän kuin Hopkinsin sairaalan klinikka.
Stollerin arvio lapsuusiässä ilmenevän transseksualismin psykososiaalisesta etiologiasta lähestyi psykoanalyytikoiden argumentteja homoseksuaalisuuden synnystä; pojaksi syntymässä määritetyn vauvan liian intiimi ja läheinen suhde äitiinsä tietyssä kehitysvaiheessa aiheutti feminiinisyyttä pojassa, joka myöhemmin voisi kehittyä transseksualismiksi. Stoller väitti, että biologinen leimautumisen ilmiö oli voimakkaampi kuin Freudin seksuaalisuuden kehittymisen teoria, joka oli pikemminkin biologian vastainen. Stoller yritti selventää, millainen "liian läheinen" suhde aiheutti homoseksuaalisuutta ja millainen transseksualismia, mutta epäonnistui.
Stoller kirjoitti kirjan "The Transsexual Experiment" 1970-luvulla perustuen tutkimuksiinsa UCLA:ssa. Hän kirjoitti: "Näen miehen transseksualismin identiteettinä itsessään, enkä ensisijaisesti loppumattomana tiedostamattomana kamppailuna säilyttää identiteetti ulkokuoren manifestina. Minulle transseksualismi on kohteen todellisen minän ilmaisua." Stoller ei siis esittänyt transseksualismia oireena sukupuoli-identiteetin ja persoonallisuuden ristiriidasta, vaan patologisena, normaalin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisen sisäisen konfliktin puutteena. Tämä tarkoitti, että aidosti transseksualistista identiteettiä (ns. todellisen minän kynnyksen ylittäneet) ei voinut muuttaa terapialla. Vaikka Stoller patologisoi transihmiset, hän vastahakoisesti hyväksyi tällaisten henkilöiden transitiot. Nuorten henkilöiden kohdalla hän oli kuitenkin sitä mieltä, että intensiivinen ja jatkuva psykoterapia voisi vielä korjata heidän keskeneräisen identiteettinsä. Kirjassaan hän totesi, että aikuisen transseksuaalista identiteettiä ei voinut muuttaa, ja jo 6-7 -vuotiaan lapsen kohdalla työmäärä oli valtava. Transtyttöjen hoito UCLAn klinikalla oli Freudin teorian soveltamista käytäntöön: oidipuskompleksin keinotekoinen synnyttäminen miespuolisen terapeutin avulla.
Monet muutkin psykiatrit ja psykologit julistivat intensiivisen ja aikaisen terapian nimeen. Myös vanhempia piti opastaa kasvattamaan lapsista "oikeaa sukupuolta". Todellisuudessa tällaiset terapiat eivät kuitenkaan toimineet. Viimeistään potilaiden saavuttaessa murrosiän ne todettiin tehottomiksi ja siten lopetettaviksi. Esimerkiksi Georgina, jota hoidettiin UCLA:n klinikalla 1960-luvulla, alkoi terapiasta huolimatta elää tyttönä kodin lisäksi koulussa 15-vuotiaana ja sai estrogeenihoitoa. Sukupuolenkorjausleikkaus tehtiin myöhemmin. Lukuisia muitakin, eri ikäisiä lapsipotilaita löytyy klinikan arkistoista. Heidän hoitonsa ei kuitenkaan ollut lähimainkaan myötätuntoista, vaan hyvin patologisoivaa ja transfobista. Tästä esimerkki on Stollerin loppulause erään viisivuotiaan lapsen potilaskertomuksessa: "En haluaisi häntä minun lapsekseni."
Paras todiste translapsista ovat heidän itsensä kirjoittamat kirjeet, joita he lähettivät lääkäreille. Nuorimmat kirjeenkirjoittajat olivat 13-vuotiaita. Esimerkiksi 16-vuotias transtyttö Kaliforniasta kirjoitti Benjaminille, että on noin 5 vuoden ajan toivonut olevansa tyttö, ja että tuo toive on hänessä hyvin vahva. Luettuaan Benjaminin kirjan hänen toivonsa nousi huippuunsa. Monet muutkin kirjeet paljastavat nimenomaan murrosiän olleen aikaa, jolloin haluttiin saada lääkärin mielipide omille tuntemuksille. 17-vuotias transtyttö oli huolissaan pituuskasvustaan ja tulevasta elämästään 195-senttisenä naisena. 16-vuotias transtyttö New Yorkista kuvaili murrosiän tuomia kehon muutoksia itsessään sekä niiden aiheuttamaa syvää ristiriitaa, toivoen estrogeenihoitoa. Monet näistä lapsista vakuuttelivat, että eivät ole homoseksuaaleja, varmistaakseen hoitoon pääsyn. Benjamin ja hänen kollegansa (tai joissain tapauksissa heidän sihteerinsä) vastasivat näihin kirjeisiin samalla kaavalla: "Olet vielä hyvin nuori. 2 tai 3 vuoden kuluttua voit nähdä elämän eri tavalla. Jos voit hyvin huonosti, luota vanhempiisi. He ovat varmasti parhaita ystäviäsi. Harkitse myös kotilääkärillesi tai ymmärtäväiselle psykiatrille puhumista."
Lapset olivat hyvin tyytymättömiä näihin vastauksiin ja siihen, etteivät he päässeet kaipaamansa hoidon piiriin. Eräs transtyttö San Diegosta kirjoitti: "Olen ehkä nuori. Olen kuitenkin tuntenut näin koko ikäni, ja olen yrittänyt elää elämääni eri tavoilla ja tiedän nyt, että parasta minulle olisi päästä korjausleikkaukseen. En ole keksinyt tätä yhdessä yössä. Voin vain toivoa, että annatte minulle mahdollisuuden." 16-vuotias transtyttö kirjoitti: "Ne, jotka kuittaavat tämän nuoruusiän vaiheena, eivät tiedä mistä puhuvat. Olen tuntenut näin 16 vuoden ajan, kauan ennen nuoruusikää. Nyt kuitenkin olen tullut enemmän tietoiseksi itsestäni, fyysisesti ja psyykkisesti. En halua odottaa, että vanhenen. Haluan vanheta tyttönä. Haluan kasvaa normaalina tyttönä." 14-vuotias "Vicki" Ohiosta kirjoitti Leo Wollmanille lukuisia kirjeitä. Hän kuvaili, miten häntä pelotti koulussa, koska muut lapset olivat julmia. Hänen arvosanansa olivat laskeneet, ja hänen täytyi olla dieetillä pudottaakseen painoa, jota hänelle oli kertynyt, kun hän oli syönyt ahdistukseensa. Hän oli myös yrittänyt itsemurhaa vähintään kerran. Kun hän oli kertonut itsestään parhaalle ystävälleen koulussa kirjoittamalla hänelle lapun, häntä nöyryytettiin laittamalla lappu kiertämään koko luokassa. Vicki kirjoitti myöhemmin, että oli vihdoin saanut isältään "luvan korjausleikkaukseen" ja pyysi Wollmania perustelemaan leikkausta kirjeessä isälleen. Wollman ei vastannut, koska hän siirtyi töihin muualle. Vicki kirjoitti sen jälkeen Benjaminille, sitkeästi, yhteensä kahden vuoden ajan, vaikka sai vain kielteisiä vastauksia.
maanantai 20. tammikuuta 2020
Translasten historiat, osa 4: sukupuolen kriisi (intersukupuoliset lapset 1950-luvulla ja gender-käsitteen keksiminen)
Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" kolmatta kappaletta "Sex in crisis - intersex children in the 1950s and the invention of gender". Tämän kappaleen termistö ja kieli on hyvin vaikea kääntää, joten pahoittelen kömpelöitä lauseita. On myös mahdollista, etten ole ymmärtänyt merkityksiä oikein.
----------
Vuonna 1950 sukupuolen käsite oli kriisissä. Puolen vuosisadan ajan oli tutkittu sukupuolen muokattavuutta ja tehty intersukupuolisille lapsille sukupuolenkorjausleikkauksia. Biologia ja lääketiede olivat sen seurauksena vaarallisen lähellä tilannetta, jossa sukupuolen binäärisyydeltä puuttuivat perusteet. Sukupuolesta oli tullut hankala biologinen luokka, joka koostui genotyypistä, sukurauhasista, hormoneista, sukupuolielimistä, sisäelimistä, sekundaarisista anatomisista piirteistä ja psykologiasta, eikä yksikään niistä toteuttanut determinististä (syy-seuraus-suhteista) vaikutusta. Vallitseva käsitys siitä, että ihmisen sukupuoli on luonnostaan lapsuudessa määrittelemätön, antaen mahdollisuuden sekä feminiiniseen että maskuliiniseen kasvuun, sekä se tosiseikka, että sukupuolen lääketieteellinen operointi tehtiin binäärimallin mukaisesti, olivat keskenään ristiriitaiset. Vaikutti yhä todennäköisemmältä, että ihmiselämä ei ehkä ole binäärinen, että intersukupuolisuus ja transihmisyys olivat vain osa elämän luonnollista vaihtelua. Vaikka tutkijat eivät tätä näkemystä vielä allekirjoittaneet, he olivat huolissaan siitä, että heidän tutkimustensa tuloksista kiistämättä saattoi vetää tällaisia johtopäätöksiä.
Harvardin yliopistossa psykologian tohtoriksi opiskeleva John Money kohtasi 1940-luvun lopulla nuoren, joka näytti tytöltä, koki itsensä tytöksi ja oli hormonaalisesti tyttö, vaikka hänellä oli kivekset. Lääkäreiden neuvojen mukaisesti vanhemmat olivat kasvattaneet lapsen poikana, koska sukupuolirauhasten uskottiin määrittävän lapsen sukupuolen. Tämän nuoren intersukupuolinen vartalo sisälsi kasvavan sukupuolen paradoksin. Tämän nuoren kohtaaminen oli lähtölaukaus sukupuolen uudelle kategorialle, jonka tunnemme nykyään terminä "gender".
Feministit popularisoivat kyseisen termin 1970-luvulla ja irrottivat sen lääketieteestä, mutta alun perin sen tarkoitus oli "pelastaa" sukupuolen binäärisyys romahtamiselta tarjoamalla uuden perustelun intersukupuolisten lasten kehoja normalisoiviin lääketieteellisiin toimiin. "Gender" määritteli binääristä poikkeavan morfologian alikehittyneisyydeksi, jolloin lääketieteen johtopäätös oli, että intersukupuolisen sukupuolen määrittäminen oli vain kehityksen normaalia loppuun saattamista. Toisin sanoen, "gender" oli kehittymätön sukupuoli. Feministit sekä queer- ja transihmiset ovat myöhemmin kadottaneet näkyvistä tämän alkuperäisen konservatiivisen käsityksen gender-termistä.
Iain Morland, joka on tutkinut mm. lääketieteen etiikkaa, esittää, että intersukupuolisten kehojen medikalisointi ja Money'n kliininen tutkimus "gender"-teoriasta oli eräänlaista lääketieteellistä humanismia, joka rinnasti ihmisyyden rodulliseen muokattavuuteen; se oli abstraktia valkoisuutta, joka osoitti kyvyn kehon ja mielen tieteelliseen muutokseen, palvellen tällä tavoin koko ihmiskuntaa. Sukupuolen muokattavuuden rotuopilliset sivumerkitykset eivät kadonneet toisen maailmansodan jälkeen, vaikka tieteelliset elimet kuten esimerkiksi UNESCO siihen pyrkivät, vaan ne tosiasiassa muutettiin uusiin lääketieteellisen tekniikan tason muotoihin.
Synnynnäinen lisämunuaisen liikakasvu oli intersukupuolisuuden muoto, jota vuosisadan alkupuolella tutkittiin eniten, koska se oli melko yleinen, ja jotkut sen esiintymismuodot johtivat kuolemaan. Kehitetyt hoitomuodot eivät olleet kovin tehokkaita, koska tilan syntymekanismeja ei tunnettu tarkasti. 1940-luvulla ne kuitenkin tunnistettiin: lisämunuaiset eivät tuota riittävästi kortisolia, jolloin aivolisäkkeet tuottavat vastareaktiona liikaa adrenokortikotrooppisia hormoneja, joka puolestaan aiheuttaa lisämunuaisten erittämien androgeenien lisääntymisen. Nämä aiheuttavat lisämunuaisten liikakasvun ja lapsen kehon maskulinisaation. Lapsissa, jotka määriteltäisiin syntymässä pojiksi, lisämunuaisten liikakasvu aiheuttaa ennenaikaisen murrosiän. Mikäli tähän liittyi vielä elimistön kyvyttömyys pidättää suolaa, tila oli henkeä uhkaava. Monet tällaiset lapset kuitenkin elivät elämänsä poikina ilman ongelmia.
Edellä kuvatun kaltaisia intersukupuolisia lapsia tutkittiin ja hoidettiin erityisen paljon Johns Hopkinsin sairaalassa, joka oli jo saavuttanut mainetta alalla. Esimerkkitapauksena kirja esittelee Alexin, joka tuli potilaaksi alle 10-vuotiaana. Hänellä lisämunuaisten liikakasvu oli aiheuttanut kehon nopean maskulinisaation ja murrosiän alkamisen 5-vuotiaasta lähtien. Alex oli syntymässä määritelty tytöksi, mutta hänellä ei ollut vaginaa. Hoitava lääkäri Lawson Wilkins kyseenalaisti vallitsevan hoitokäytännön ja päätti kokeilla estrogeenihoitoa hillitsemään maskulinisaatiota, vaikka epäilikin sen johtavan munasarjojen surkastumiseen. Laparotomiassa löydettiin normaalit munasarjat, joka vahvisti lääkärin käsityksen siitä, että potilaan naissukupuolta tuli vahvistaa, joten hänen suurentunut klitoriksensa leikattiin ja häntä alettiin hoitaa estrogeenilla. Keho alkoi feminisoitua jonkin verran, mutta maskulinisaatio ei täysin väistynyt.
Toisen maailmansodan aikana kehitettiin synteettistä kortisolia, jonka uskottiin parantavan sotilaiden kyvykkyyttä. Sodan jälkeen tämä synteettinen kortisoli patentoitiin nimellä kortisoni ja sitä käytettiin mm. reumalääkkeenä. Kortisonia alettiin testata myös lisämunuaisten liikakasvun hoitoon, ja se osoittautui hyvin toimivaksi. Lisämunuaisten liikakasvu tyrehtyi ja sen aiheuttamat vaikutukset samoin. Yleensä täydentäviä genitaalileikkauksia tehtiin kortisonihoidon lisäksi. Monet aiemmista potilaista, joita oli hoidettu Hopkinsin sairaalassa leikkauksilla ja estrogeenilla, palasivat 1950-luvulla sairaalaan saamaan kortisonia, koska sen vaikutukset olivat tehokkaammat. Vuosien seuranta osoitti, että kortisonia saaneet lisämunuaisten liikakasvusta kärsineet potilaat "menivät läpi" naisina helpommin, kuin estrogeenihoitoa saaneet.
Intersukupuolisten lasten hoito oli normalisoivaa: tavoitteena oli aina binääri sukupuoli, heteroseksuaalisuus ja "normaalina" pidetyt genitaalit, siitä huolimatta, mihin muotoon lapsen keho luonnostaan kasvoi. Esimerkiksi suurentuneen klitoriksen tai falloksen leikkaaminen pienemmäksi oli täysin tarpeeton, se tehtiin ainoastaan genitaalien "normalisoimisen" vuoksi. Sillä ei ollut mitään vaikutusta lisämunuaisten liikakasvuun. Silti esteettisiä genitaalileikkauksia pidettiin olennaisena osana hoitoa.
Lasten, joilla oli lisämunuaisten liikakasvun lisäksi suolanpidätyskyvyttömyys, hoito oli äärimmäisen vaikeaa. Se vaati jatkuvia virtsa- ja verinäytteiden ottoa ja eri aineiden pitoisuuksien mittaamista, sekä lääkityksen säätämistä niiden mukaan. Kortisoni näytti auttavan myös näitä potilaita, mutta sen vaikutus ei ollut ennakoitavissa. Wilkins havaitsi, että sukupuoli ja yleinen aineenvaihdunta olivat syvästi toisiinsa liittyneitä tavalla, jota sukupuolisen plastisuuden binäärinen diskurssi ei voisi sisältää. Näiden potilaiden sukupuolen määrittäminen oli mahdotonta. Nämä tapaukset osoittivat, että esteettiset genitaalileikkaukset eivät olleet välttämättömiä. Radikaalimpi johtopäätös oli, että sukupuoli ei ollut binäärinen, koska sukupuolta ei pystynyt vakaasti määrittelemään, kun yleinen aineenvaihdunta sekoitti kehon.
John Money sekä psykologit Joan ja John Hampson hahmottelivat "gender"-termin lääketieteellisen käsitteen useissa artikkeleissa, jotka julkaistiin "Bulletin of the Johns Hopkins Hospital" -julkaisussa vuonna 1955. "Termi gender role (sukupuolirooli) tarkoittaa kaikkia niitä asioita, jotka ihminen sanoo tai tekee ilmoittaakseen olevansa poika tai mies, tyttö tai nainen. Se sisältää seksuaalisuuden eroottisessa mielessä, mutta ei rajoitu pelkästään tähän." Sukurauhasten rakenne ei korreloinut sukupuoliroolin kanssa niin vahvasti kuin syntymässä määritetty sukupuoli. Psykologien mukaan kasvatuksella oli suuri vaikutus sukupuoliroolin kehittymisen suuntaan.
Näillä julkaisuilla pyrittiin "pelastamaan" sukupuolen binäärisyys kriisiltä, johon sukupuolen määräytyminen sukurauhasten mukaisesti oli sen ajanut. Uudet kromosomitutkimukset herättivät tutkijoissa toivoa, että he voisivat vihdoin määrittää sukupuolen luotettavasti binääriksi, mutta tämä toivo sammui pian, kun havaittiin, että kromosomitkaan eivät ennustaneet ihmisten sukupuolta luotettavasti. XX ja XY -kromosomiyhdistelmien lisäksi ihmisissä esiintyi myös lukuisia muita yhdistelmiä, jotka asettivat sukupuolen binäärin kyseenalaiseksi. Money ja Hampsonit eivät kuvanneet intersukupuolisuutta kahden sukupuolen sekoituksena, välttääkseen sukupuolen binäärisyyden kriisin.
Termi gender viittasi sukupuolen psykososiaaliseen ulottuvuuteen, ei erilliseen ontologiseen yksikköön. Gender role, sukupuolirooli, esitettiin yhtenä sukupuolen osatekijänä, jota lääkärit voivat tarkastella, kun intersukupuolisten lasten sukupuoli halutaan määrittää. Nämä osatekijät olivat: kromosomit, sukurauhaset, genitaalit, hormonaalinen sukupuoli, syntymässä määritetty sukupuoli, sekä omaksuttu sukupuolirooli. Koska yksikään näistä ei määrännyt ihmisen sukupuolta yksiselitteisesti, Money ja Hampsonit muuttivat debatin kontekstin. Kysymys oli siitä, miten normaalilta ihmisestä tuntui, ja kuinka hyvin hän sosiaalisesti sopeutui. Tällä tavoin ihmisen sukupuoliroolin ristiriita kehon sukupuolen kanssa voitiin määritellä patologiseksi, koska se voisi johtaa sosiaaliseen häpeään ja psykologiseen ahdistukseen - dysforian käsitteen foobinen alkuperä.
Sukupuolen muokattavuus oli tämän käsityksen takana - koska jos sukurauhaset eivät ennustaneet sukupuolta, mutta syntymässä määritetty sukupuoli ennusti sen hyvin (kuten Money ja Hampsonit esittivät), oli selvää, että tämän ajattelutavan takana voi olla vain se käsitys, että lapsi voi psykologisesti sisäistää muokatun kehon sukupuolen. Ristiriitaisin ja eniten kritiikkiä kohdannut seikka Money'n teoriassa on se, että valitsemalla ja määrittämällä sukupuoli ulkoisten sukuelimien mukaan tai sen mukaan, mihin sukupuoleen ulkoiset sukuelimet voidaan muokata, sekä kasvatuksella tämän sukupuolen mukaisesti, voitaisiin saavuttaa yhteneväinen sukupuolirooli. Tämä näkyi hyvin selvästi ohjeistuksessa, jonka kyseiset psykologit laativat intersukupuolisen vastasyntyneen kohtaaville lääkäreille: "On ensiarvoisen tärkeää asettaa hermafrodiittiselle vauvalle vakaa sukupuoli muutaman viikon kuluessa, ennen kuin sukupuoliroolin perustaminen edistyy kovin pitkälle. Suosittelemme, että sukupuoli määrätään ensisijaisesti ulkoisten genitaalien perusteella. Muun kirurgisen ja hormonaalisen hoidon tulee tukea tätä sukupuolta. Mikäli sukupuolta ei voi määritellä genitaalien perusteella, sukurauhasten ja hormonien osoittamalle sukupuolelle voi antaa enemmän painoarvoa."
Koska epäselvien genitaalien leikkaaminen naiselle tyypillisiksi oli huomattavasti tuloksekkaampaa kuin miehelle tyypillisiksi leikkaaminen, Money'n ja Hampsonien itsestäänselvä johtopäätös oli, että epäselvissä tapauksissa oli parempi määritellä sukupuoli naiseksi, koska oli epätoivottavaa antaa lapsen kasvaa mieheksi, jolla on pieni penis. Sukupuolen määrittäminen ei kuitenkaan pystynyt kumoamaan eikä neutralisoimaan koko intersukupuolisuuden elinvoimaa binääriin muotoon. Termi gender ja sukupuolirooli ei myöskään pelastanut sukupuolta kriisiltä, ainoastaan peitti sen "sosiaaliseen häpeään" ja "sopeutumiseen".
Sukupuoliroolin kehittymisen Money ja Hampsonit selittivät tapahtuvan kumulatiivisesti elämän aikana kertyneiden kokemusten ja vuorovaikutuksen myötä. He vertasivat sukupuoliroolia äidinkieleen: kun se on juurtunut, se voi jäädä pois käytöstä ja korvaantua toisella, mutta se ei koskaan täysin häviä. Tämä analogia antaa ymmärtää, että sukupuolen muokattavuus on voimakasta ja epävakaata varhaislapsuudesta saakka, ja että siinä on tietty aikaikkuna, jonka sulkeutumisen jälkeen sen on tarkoitus väistyä. Ristiriitaisesti samaan aikaan väitettiin, että täsmällistä ajankohtaa tälle sulkeutumiselle ei voitu antaa, sekä annettiin 18 kuukauden ikä, johon mennessä sukupuoli tuli määrittää, ennen kuin sukupuolirooli määräisi sukupuolen.
Termi gender salli Money'n hylätä teoriat ihmisen sukupuolen luonnollisesta hermafrodiittisuudesta ja määrittelemättömyydestä. Sen sijaan lasten kasvua tuli ohjata joko mieheksi tai naiseksi, jotta voitiin välttää sosiaalinen häpeä. Maskuliinisuus ja feminiinisyys koostettiin uudelleen kahdeksi ainoaksi fenotyypiksi, joihin lapsi saattoi kasvaa. Lääketieteen rooli oli varmistaa, että intersukupuoliset ja sukupuolta epätyypillisesti ilmaisevat lapset kasvoivat vain miehiksi tai naisiksi. Tähän päättyi hermafroditismi-käsitteen olemassaolo, koska molemmat sukupuolet eivät voineet olla läsnä henkilössä yhtä aikaa. Jos näin olisi, ja intersukupuolisten lasten käsitettäisiin olevan luonnollisia, koko binäärinen sukupuolikäsitys hajoaisi. Binääri sukupuoli olisi biologian väärinkäsitys. Paljastuisi, että kaikki ihmiset olivat tavallaan intersukupuolisia, joissa maskuliinisuus ja feminiinisyys olivat yhtä aikaa läsnä eri määrinä, ja sukupuoli olisikin jatkumo. Money ja Hampsonit pelkäsivät tämän totuuden paljastumista ja kirjoittivat julkaisuissaan sen vuoksi, että "hermafrodiittisen" lapsen vanhemmille oli heti tehtävä selväksi, että heidän lapsensa ei ollut puoliksi tyttö ja puoliksi poika, vaan jompi kumpi, ja että hänen sukupuolensa ei vain ollut kehittynyt valmiiksi. Paradoksaalisesti, tila joka syntyi lapsen sukupuolen plastisuudesta, esitettiin kehittymättömyytenä ja patologisena tilana, joka oli korjattavissa sen plastisia ominaisuuksia hyödyntäen hormoni- ja leikkaushoidoilla.
Kirjassa käytetään ilmaisua metonyyminen luisu, kun kuvataan sukupuolen käsitteen muuttumista 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Tulkitsen tämän tarkoittavan sitä, että 1900-luvun alun toimiva sukupuolen käsite korvattiin asteittain huonommilla käsitteillä, jotka eivät onnistuneet kuvaamaan sukupuolen monimutkaista olemusta tyydyttävästi, vaan päinvastoin rajasivat sitä yhä tiukemmin, jonka seurauksena intersukupuolisten lasten hoito oli normalisoivaa ja pakotti heidät binääriin sukupuoleen. Tämä luisu mahdollisti seuraavan luisun, joka oli käsitteen "transseksuaali" määrittely. Myös rodullisuus liittyi näihin käsitteisiin. Binääri sukupuoli oli valkoista. Valkoisessa kehossa ei voinut olla määrittelemätöntä sukupuolta.
Esimerkkitapaus kolmevuotiaasta pojasta kertoo, miten hataralla pohjalla Money'n teoriat olivat. Hopkinsin sairaalassa hänet määriteltiin tytöksi, joka kärsi lisämunuaisten liikakasvusta. Money päätti kuitenkin, että tätä potilasta ei hoidettaisi tyttönä, vaan poikana. Miksi? Potilas osasi puhua ja ilmaista olevansa selkeästi poika, mutta Money sivuutti tämän. Money perusteli päätöstään pelkästään sillä, että potilas oli jo kasvanut ohi siitä iästä, jolloin sukupuoli olisi voitu "korjata". Sukupuolirooli oli jo määrittänyt sukupuolen "väärin".
Nämä Money'n intersukupuoliset lapsipotilaat pakotettiin eläviksi koelaboratorioiksi. Kymmenen vuoden kuluttua Money perusti sairaalaan klinikan, jossa tarjottiin sukupuolenkorjaushoitoja trans- ja intersukupuolisille henkilöille. Gender-termin kehittäminen ja käyttööonotto rajasi sukupuolen ja siihen liittyvät hoidot tiukemmin kuin vuosisadan alkupuolella. Tämä näkyi myös transsukupuolisten hoidossa, joka oli vielä hyvin harvalukuista. Paradoksaalisesti hoitomuodot kehittyivät, mutta niiden käyttö oli hyvin rajattua; niitä annettiin kitsaasti vain tietyt kriteerit täyttäville henkilöille. Money'n jäykkä sukupuoliteoria johti siihen, että transihmisten sukupuolenkorjaukset olivat mahdollisia ainoastaan yhdestä binääristä sukupuolesta toiseen. Aikaisempi, paljon monimuotoisempi sukupuolen ilmaisu, joka vielä 1920-luvulla oli hyväksyttyä ja sallittua, ei enää sitä ollut. "Läpi menemisestä" tuli lääketieteen tavoite.
Seuraavassa kappaleessa päästään vihdoin translasten hoitamiseen.
----------
Vuonna 1950 sukupuolen käsite oli kriisissä. Puolen vuosisadan ajan oli tutkittu sukupuolen muokattavuutta ja tehty intersukupuolisille lapsille sukupuolenkorjausleikkauksia. Biologia ja lääketiede olivat sen seurauksena vaarallisen lähellä tilannetta, jossa sukupuolen binäärisyydeltä puuttuivat perusteet. Sukupuolesta oli tullut hankala biologinen luokka, joka koostui genotyypistä, sukurauhasista, hormoneista, sukupuolielimistä, sisäelimistä, sekundaarisista anatomisista piirteistä ja psykologiasta, eikä yksikään niistä toteuttanut determinististä (syy-seuraus-suhteista) vaikutusta. Vallitseva käsitys siitä, että ihmisen sukupuoli on luonnostaan lapsuudessa määrittelemätön, antaen mahdollisuuden sekä feminiiniseen että maskuliiniseen kasvuun, sekä se tosiseikka, että sukupuolen lääketieteellinen operointi tehtiin binäärimallin mukaisesti, olivat keskenään ristiriitaiset. Vaikutti yhä todennäköisemmältä, että ihmiselämä ei ehkä ole binäärinen, että intersukupuolisuus ja transihmisyys olivat vain osa elämän luonnollista vaihtelua. Vaikka tutkijat eivät tätä näkemystä vielä allekirjoittaneet, he olivat huolissaan siitä, että heidän tutkimustensa tuloksista kiistämättä saattoi vetää tällaisia johtopäätöksiä.
Harvardin yliopistossa psykologian tohtoriksi opiskeleva John Money kohtasi 1940-luvun lopulla nuoren, joka näytti tytöltä, koki itsensä tytöksi ja oli hormonaalisesti tyttö, vaikka hänellä oli kivekset. Lääkäreiden neuvojen mukaisesti vanhemmat olivat kasvattaneet lapsen poikana, koska sukupuolirauhasten uskottiin määrittävän lapsen sukupuolen. Tämän nuoren intersukupuolinen vartalo sisälsi kasvavan sukupuolen paradoksin. Tämän nuoren kohtaaminen oli lähtölaukaus sukupuolen uudelle kategorialle, jonka tunnemme nykyään terminä "gender".
Feministit popularisoivat kyseisen termin 1970-luvulla ja irrottivat sen lääketieteestä, mutta alun perin sen tarkoitus oli "pelastaa" sukupuolen binäärisyys romahtamiselta tarjoamalla uuden perustelun intersukupuolisten lasten kehoja normalisoiviin lääketieteellisiin toimiin. "Gender" määritteli binääristä poikkeavan morfologian alikehittyneisyydeksi, jolloin lääketieteen johtopäätös oli, että intersukupuolisen sukupuolen määrittäminen oli vain kehityksen normaalia loppuun saattamista. Toisin sanoen, "gender" oli kehittymätön sukupuoli. Feministit sekä queer- ja transihmiset ovat myöhemmin kadottaneet näkyvistä tämän alkuperäisen konservatiivisen käsityksen gender-termistä.
Iain Morland, joka on tutkinut mm. lääketieteen etiikkaa, esittää, että intersukupuolisten kehojen medikalisointi ja Money'n kliininen tutkimus "gender"-teoriasta oli eräänlaista lääketieteellistä humanismia, joka rinnasti ihmisyyden rodulliseen muokattavuuteen; se oli abstraktia valkoisuutta, joka osoitti kyvyn kehon ja mielen tieteelliseen muutokseen, palvellen tällä tavoin koko ihmiskuntaa. Sukupuolen muokattavuuden rotuopilliset sivumerkitykset eivät kadonneet toisen maailmansodan jälkeen, vaikka tieteelliset elimet kuten esimerkiksi UNESCO siihen pyrkivät, vaan ne tosiasiassa muutettiin uusiin lääketieteellisen tekniikan tason muotoihin.
Synnynnäinen lisämunuaisen liikakasvu oli intersukupuolisuuden muoto, jota vuosisadan alkupuolella tutkittiin eniten, koska se oli melko yleinen, ja jotkut sen esiintymismuodot johtivat kuolemaan. Kehitetyt hoitomuodot eivät olleet kovin tehokkaita, koska tilan syntymekanismeja ei tunnettu tarkasti. 1940-luvulla ne kuitenkin tunnistettiin: lisämunuaiset eivät tuota riittävästi kortisolia, jolloin aivolisäkkeet tuottavat vastareaktiona liikaa adrenokortikotrooppisia hormoneja, joka puolestaan aiheuttaa lisämunuaisten erittämien androgeenien lisääntymisen. Nämä aiheuttavat lisämunuaisten liikakasvun ja lapsen kehon maskulinisaation. Lapsissa, jotka määriteltäisiin syntymässä pojiksi, lisämunuaisten liikakasvu aiheuttaa ennenaikaisen murrosiän. Mikäli tähän liittyi vielä elimistön kyvyttömyys pidättää suolaa, tila oli henkeä uhkaava. Monet tällaiset lapset kuitenkin elivät elämänsä poikina ilman ongelmia.
Edellä kuvatun kaltaisia intersukupuolisia lapsia tutkittiin ja hoidettiin erityisen paljon Johns Hopkinsin sairaalassa, joka oli jo saavuttanut mainetta alalla. Esimerkkitapauksena kirja esittelee Alexin, joka tuli potilaaksi alle 10-vuotiaana. Hänellä lisämunuaisten liikakasvu oli aiheuttanut kehon nopean maskulinisaation ja murrosiän alkamisen 5-vuotiaasta lähtien. Alex oli syntymässä määritelty tytöksi, mutta hänellä ei ollut vaginaa. Hoitava lääkäri Lawson Wilkins kyseenalaisti vallitsevan hoitokäytännön ja päätti kokeilla estrogeenihoitoa hillitsemään maskulinisaatiota, vaikka epäilikin sen johtavan munasarjojen surkastumiseen. Laparotomiassa löydettiin normaalit munasarjat, joka vahvisti lääkärin käsityksen siitä, että potilaan naissukupuolta tuli vahvistaa, joten hänen suurentunut klitoriksensa leikattiin ja häntä alettiin hoitaa estrogeenilla. Keho alkoi feminisoitua jonkin verran, mutta maskulinisaatio ei täysin väistynyt.
Toisen maailmansodan aikana kehitettiin synteettistä kortisolia, jonka uskottiin parantavan sotilaiden kyvykkyyttä. Sodan jälkeen tämä synteettinen kortisoli patentoitiin nimellä kortisoni ja sitä käytettiin mm. reumalääkkeenä. Kortisonia alettiin testata myös lisämunuaisten liikakasvun hoitoon, ja se osoittautui hyvin toimivaksi. Lisämunuaisten liikakasvu tyrehtyi ja sen aiheuttamat vaikutukset samoin. Yleensä täydentäviä genitaalileikkauksia tehtiin kortisonihoidon lisäksi. Monet aiemmista potilaista, joita oli hoidettu Hopkinsin sairaalassa leikkauksilla ja estrogeenilla, palasivat 1950-luvulla sairaalaan saamaan kortisonia, koska sen vaikutukset olivat tehokkaammat. Vuosien seuranta osoitti, että kortisonia saaneet lisämunuaisten liikakasvusta kärsineet potilaat "menivät läpi" naisina helpommin, kuin estrogeenihoitoa saaneet.
Intersukupuolisten lasten hoito oli normalisoivaa: tavoitteena oli aina binääri sukupuoli, heteroseksuaalisuus ja "normaalina" pidetyt genitaalit, siitä huolimatta, mihin muotoon lapsen keho luonnostaan kasvoi. Esimerkiksi suurentuneen klitoriksen tai falloksen leikkaaminen pienemmäksi oli täysin tarpeeton, se tehtiin ainoastaan genitaalien "normalisoimisen" vuoksi. Sillä ei ollut mitään vaikutusta lisämunuaisten liikakasvuun. Silti esteettisiä genitaalileikkauksia pidettiin olennaisena osana hoitoa.
Lasten, joilla oli lisämunuaisten liikakasvun lisäksi suolanpidätyskyvyttömyys, hoito oli äärimmäisen vaikeaa. Se vaati jatkuvia virtsa- ja verinäytteiden ottoa ja eri aineiden pitoisuuksien mittaamista, sekä lääkityksen säätämistä niiden mukaan. Kortisoni näytti auttavan myös näitä potilaita, mutta sen vaikutus ei ollut ennakoitavissa. Wilkins havaitsi, että sukupuoli ja yleinen aineenvaihdunta olivat syvästi toisiinsa liittyneitä tavalla, jota sukupuolisen plastisuuden binäärinen diskurssi ei voisi sisältää. Näiden potilaiden sukupuolen määrittäminen oli mahdotonta. Nämä tapaukset osoittivat, että esteettiset genitaalileikkaukset eivät olleet välttämättömiä. Radikaalimpi johtopäätös oli, että sukupuoli ei ollut binäärinen, koska sukupuolta ei pystynyt vakaasti määrittelemään, kun yleinen aineenvaihdunta sekoitti kehon.
John Money sekä psykologit Joan ja John Hampson hahmottelivat "gender"-termin lääketieteellisen käsitteen useissa artikkeleissa, jotka julkaistiin "Bulletin of the Johns Hopkins Hospital" -julkaisussa vuonna 1955. "Termi gender role (sukupuolirooli) tarkoittaa kaikkia niitä asioita, jotka ihminen sanoo tai tekee ilmoittaakseen olevansa poika tai mies, tyttö tai nainen. Se sisältää seksuaalisuuden eroottisessa mielessä, mutta ei rajoitu pelkästään tähän." Sukurauhasten rakenne ei korreloinut sukupuoliroolin kanssa niin vahvasti kuin syntymässä määritetty sukupuoli. Psykologien mukaan kasvatuksella oli suuri vaikutus sukupuoliroolin kehittymisen suuntaan.
Näillä julkaisuilla pyrittiin "pelastamaan" sukupuolen binäärisyys kriisiltä, johon sukupuolen määräytyminen sukurauhasten mukaisesti oli sen ajanut. Uudet kromosomitutkimukset herättivät tutkijoissa toivoa, että he voisivat vihdoin määrittää sukupuolen luotettavasti binääriksi, mutta tämä toivo sammui pian, kun havaittiin, että kromosomitkaan eivät ennustaneet ihmisten sukupuolta luotettavasti. XX ja XY -kromosomiyhdistelmien lisäksi ihmisissä esiintyi myös lukuisia muita yhdistelmiä, jotka asettivat sukupuolen binäärin kyseenalaiseksi. Money ja Hampsonit eivät kuvanneet intersukupuolisuutta kahden sukupuolen sekoituksena, välttääkseen sukupuolen binäärisyyden kriisin.
Termi gender viittasi sukupuolen psykososiaaliseen ulottuvuuteen, ei erilliseen ontologiseen yksikköön. Gender role, sukupuolirooli, esitettiin yhtenä sukupuolen osatekijänä, jota lääkärit voivat tarkastella, kun intersukupuolisten lasten sukupuoli halutaan määrittää. Nämä osatekijät olivat: kromosomit, sukurauhaset, genitaalit, hormonaalinen sukupuoli, syntymässä määritetty sukupuoli, sekä omaksuttu sukupuolirooli. Koska yksikään näistä ei määrännyt ihmisen sukupuolta yksiselitteisesti, Money ja Hampsonit muuttivat debatin kontekstin. Kysymys oli siitä, miten normaalilta ihmisestä tuntui, ja kuinka hyvin hän sosiaalisesti sopeutui. Tällä tavoin ihmisen sukupuoliroolin ristiriita kehon sukupuolen kanssa voitiin määritellä patologiseksi, koska se voisi johtaa sosiaaliseen häpeään ja psykologiseen ahdistukseen - dysforian käsitteen foobinen alkuperä.
Sukupuolen muokattavuus oli tämän käsityksen takana - koska jos sukurauhaset eivät ennustaneet sukupuolta, mutta syntymässä määritetty sukupuoli ennusti sen hyvin (kuten Money ja Hampsonit esittivät), oli selvää, että tämän ajattelutavan takana voi olla vain se käsitys, että lapsi voi psykologisesti sisäistää muokatun kehon sukupuolen. Ristiriitaisin ja eniten kritiikkiä kohdannut seikka Money'n teoriassa on se, että valitsemalla ja määrittämällä sukupuoli ulkoisten sukuelimien mukaan tai sen mukaan, mihin sukupuoleen ulkoiset sukuelimet voidaan muokata, sekä kasvatuksella tämän sukupuolen mukaisesti, voitaisiin saavuttaa yhteneväinen sukupuolirooli. Tämä näkyi hyvin selvästi ohjeistuksessa, jonka kyseiset psykologit laativat intersukupuolisen vastasyntyneen kohtaaville lääkäreille: "On ensiarvoisen tärkeää asettaa hermafrodiittiselle vauvalle vakaa sukupuoli muutaman viikon kuluessa, ennen kuin sukupuoliroolin perustaminen edistyy kovin pitkälle. Suosittelemme, että sukupuoli määrätään ensisijaisesti ulkoisten genitaalien perusteella. Muun kirurgisen ja hormonaalisen hoidon tulee tukea tätä sukupuolta. Mikäli sukupuolta ei voi määritellä genitaalien perusteella, sukurauhasten ja hormonien osoittamalle sukupuolelle voi antaa enemmän painoarvoa."
Koska epäselvien genitaalien leikkaaminen naiselle tyypillisiksi oli huomattavasti tuloksekkaampaa kuin miehelle tyypillisiksi leikkaaminen, Money'n ja Hampsonien itsestäänselvä johtopäätös oli, että epäselvissä tapauksissa oli parempi määritellä sukupuoli naiseksi, koska oli epätoivottavaa antaa lapsen kasvaa mieheksi, jolla on pieni penis. Sukupuolen määrittäminen ei kuitenkaan pystynyt kumoamaan eikä neutralisoimaan koko intersukupuolisuuden elinvoimaa binääriin muotoon. Termi gender ja sukupuolirooli ei myöskään pelastanut sukupuolta kriisiltä, ainoastaan peitti sen "sosiaaliseen häpeään" ja "sopeutumiseen".
Sukupuoliroolin kehittymisen Money ja Hampsonit selittivät tapahtuvan kumulatiivisesti elämän aikana kertyneiden kokemusten ja vuorovaikutuksen myötä. He vertasivat sukupuoliroolia äidinkieleen: kun se on juurtunut, se voi jäädä pois käytöstä ja korvaantua toisella, mutta se ei koskaan täysin häviä. Tämä analogia antaa ymmärtää, että sukupuolen muokattavuus on voimakasta ja epävakaata varhaislapsuudesta saakka, ja että siinä on tietty aikaikkuna, jonka sulkeutumisen jälkeen sen on tarkoitus väistyä. Ristiriitaisesti samaan aikaan väitettiin, että täsmällistä ajankohtaa tälle sulkeutumiselle ei voitu antaa, sekä annettiin 18 kuukauden ikä, johon mennessä sukupuoli tuli määrittää, ennen kuin sukupuolirooli määräisi sukupuolen.
Termi gender salli Money'n hylätä teoriat ihmisen sukupuolen luonnollisesta hermafrodiittisuudesta ja määrittelemättömyydestä. Sen sijaan lasten kasvua tuli ohjata joko mieheksi tai naiseksi, jotta voitiin välttää sosiaalinen häpeä. Maskuliinisuus ja feminiinisyys koostettiin uudelleen kahdeksi ainoaksi fenotyypiksi, joihin lapsi saattoi kasvaa. Lääketieteen rooli oli varmistaa, että intersukupuoliset ja sukupuolta epätyypillisesti ilmaisevat lapset kasvoivat vain miehiksi tai naisiksi. Tähän päättyi hermafroditismi-käsitteen olemassaolo, koska molemmat sukupuolet eivät voineet olla läsnä henkilössä yhtä aikaa. Jos näin olisi, ja intersukupuolisten lasten käsitettäisiin olevan luonnollisia, koko binäärinen sukupuolikäsitys hajoaisi. Binääri sukupuoli olisi biologian väärinkäsitys. Paljastuisi, että kaikki ihmiset olivat tavallaan intersukupuolisia, joissa maskuliinisuus ja feminiinisyys olivat yhtä aikaa läsnä eri määrinä, ja sukupuoli olisikin jatkumo. Money ja Hampsonit pelkäsivät tämän totuuden paljastumista ja kirjoittivat julkaisuissaan sen vuoksi, että "hermafrodiittisen" lapsen vanhemmille oli heti tehtävä selväksi, että heidän lapsensa ei ollut puoliksi tyttö ja puoliksi poika, vaan jompi kumpi, ja että hänen sukupuolensa ei vain ollut kehittynyt valmiiksi. Paradoksaalisesti, tila joka syntyi lapsen sukupuolen plastisuudesta, esitettiin kehittymättömyytenä ja patologisena tilana, joka oli korjattavissa sen plastisia ominaisuuksia hyödyntäen hormoni- ja leikkaushoidoilla.
Kirjassa käytetään ilmaisua metonyyminen luisu, kun kuvataan sukupuolen käsitteen muuttumista 1900-luvun alusta 1950-luvulle. Tulkitsen tämän tarkoittavan sitä, että 1900-luvun alun toimiva sukupuolen käsite korvattiin asteittain huonommilla käsitteillä, jotka eivät onnistuneet kuvaamaan sukupuolen monimutkaista olemusta tyydyttävästi, vaan päinvastoin rajasivat sitä yhä tiukemmin, jonka seurauksena intersukupuolisten lasten hoito oli normalisoivaa ja pakotti heidät binääriin sukupuoleen. Tämä luisu mahdollisti seuraavan luisun, joka oli käsitteen "transseksuaali" määrittely. Myös rodullisuus liittyi näihin käsitteisiin. Binääri sukupuoli oli valkoista. Valkoisessa kehossa ei voinut olla määrittelemätöntä sukupuolta.
Esimerkkitapaus kolmevuotiaasta pojasta kertoo, miten hataralla pohjalla Money'n teoriat olivat. Hopkinsin sairaalassa hänet määriteltiin tytöksi, joka kärsi lisämunuaisten liikakasvusta. Money päätti kuitenkin, että tätä potilasta ei hoidettaisi tyttönä, vaan poikana. Miksi? Potilas osasi puhua ja ilmaista olevansa selkeästi poika, mutta Money sivuutti tämän. Money perusteli päätöstään pelkästään sillä, että potilas oli jo kasvanut ohi siitä iästä, jolloin sukupuoli olisi voitu "korjata". Sukupuolirooli oli jo määrittänyt sukupuolen "väärin".
Nämä Money'n intersukupuoliset lapsipotilaat pakotettiin eläviksi koelaboratorioiksi. Kymmenen vuoden kuluttua Money perusti sairaalaan klinikan, jossa tarjottiin sukupuolenkorjaushoitoja trans- ja intersukupuolisille henkilöille. Gender-termin kehittäminen ja käyttööonotto rajasi sukupuolen ja siihen liittyvät hoidot tiukemmin kuin vuosisadan alkupuolella. Tämä näkyi myös transsukupuolisten hoidossa, joka oli vielä hyvin harvalukuista. Paradoksaalisesti hoitomuodot kehittyivät, mutta niiden käyttö oli hyvin rajattua; niitä annettiin kitsaasti vain tietyt kriteerit täyttäville henkilöille. Money'n jäykkä sukupuoliteoria johti siihen, että transihmisten sukupuolenkorjaukset olivat mahdollisia ainoastaan yhdestä binääristä sukupuolesta toiseen. Aikaisempi, paljon monimuotoisempi sukupuolen ilmaisu, joka vielä 1920-luvulla oli hyväksyttyä ja sallittua, ei enää sitä ollut. "Läpi menemisestä" tuli lääketieteen tavoite.
Seuraavassa kappaleessa päästään vihdoin translasten hoitamiseen.
sunnuntai 12. tammikuuta 2020
Translasten historiat, osa 3: 1900-luvun alusta 1930-luvulle
Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" toista kappaletta, jonka nimi on "Before transsexuality: the transgender child from the 1900s to the 1930s". Luku on lähes 40 sivua pitkä, joten olen referoinut siitä tähän vain tärkeimpinä pitämiäni osia. Kirjoitus saattaa sen vuoksi vaikuttaa poukkoilevalta.
Sisältövaroitus: vanhanaikaiset termit, rasismi, väkivalta, lääketieteelliset kokeilut
----------
Tässä kappaleessa kuvataan, kuinka sukupuolen vaihdosten, hermafroditismin, homoseksuaalisuuden ja transvestismin järjestäytymätön kenttä kumoaa sen olettamuksen, että moderni lääketiede määritteli transihmisten elämän parametrit.
Edellisessä kappaleessa tuotiin esiin, että ajatus ihmisen sukupuolen vaihtamisesta oli 1900-luvun alussa vielä teoreettinen. Useimmat kirurgit, lääkärit ja psykiatrit olivat vastahakoisia soveltamaan tätä teoriaa käytännössä. Amerikassa sitä tapahtui kuitenkin jonkin verran sateenvarjotermin "hermafroditismi" alla. Termi oli hyvin jäsentymätön kokoelma intersukupuolisuuden diagnooseja. Hoitokäytännöt kehittyivät pääasiassa urologien ja plastiikkakirurgien johdolla. Synteettiset hormonit lääkekäytössä kehittyivät myöhemmin 1930-luvun aikana.
Transihmisten medikaalisia transitioita tehtiin 1920-luvulla Saksassa Magnus Hirschfieldin instituutissa, jossa käytettiin termejä intersukupuolisuus ja transvestisuus. Jälkimmäisellä tarkoitettiin sekä ristiinpukeutumista että halua elää vastakkaisessa sukupuolessa.
Kirjassa esitellään Alan Hart ensimmäisenä medikaalisesti transitioituneena ihmisenä. Vuonna 1917, valmistuttuaan Oregonin lääketieteellisestä yliopistosta, Hart konsultoi psykiatria ja sai diagnoosin: täydellinen, synnynnäinen ja parantumaton homoseksuaalisuus sekä feminiinistä huomattavan poikkeava fyysinen olemus. Hart kuvasi, että elämästä oli tullut hänelle niin sietämätöntä, että hän mieluummin tappaa itsensä kuin elää naisena. Hänelle tehtiin hysterektomia eli kohdun poisto. Hän jatkoi elämäänsä miehenä ja uraansa radiologina ja tuberkuloositutkijana. Jotkut tutkijat ovat julistaneet Hartin lesboksi, mutta myöhemmät tutkijat ovat todenneet, että Hartin sukupuolen vaihdos sekä elämä miehenä on otettava todesta, ja termi homoseksuaalisuus on ymmärrettävä aikakauden kontekstissa eikä kirjaimellisesti.
Ensimmäisenä translapsena kirjassa esitellään henkilö nimeltä "Val". Hän yritti päästä leikkaukseen parikymppisenä 1940-luvulla Wisconsin-Madisonin sairaalassa, mutta siihen ei suostuttu. Tutkimusten aikana hän kertoi lapsuudestaan. Hän oli 2-vuotiaasta lähtien kieltäytynyt pukeutumasta poikien vaatteisiin, ja hänen vanhempansa antoivat hänen elää tyttönä. He jopa järjestivät suhteidensa avulla hänelle mahdollisuuden käydä myös koulua tyttönä. Lääkäri tuolloin oli sitä mieltä, että se on kehitysvaihe, josta Val kasvaa ulos murrosikäisenä. Kun näin ei käynyt, kouluympäristö muuttui vihamieliseksi Valia kohtaan ja Val lopetti koulunkäynnin, tehden kotona "naisten töitä". Val sai käsiinsä artikkeleita ja kirjoja miesten "feminisoimisesta", ja hän hakeutui tutkimuksiin. Endokrinologi Harry Benjamin, seksologi Alfred Kinsey ja Karl Bowman Langley Porterin psykiatriselta klinikalta suosittelivat Valin leikkausta, mutta mikään sairaala USAssa ei suostunut tekemään sitä.
Edellä esitetyt tapaukset ovat harvinaisia ja harvinaisen hyvin dokumentoituja. Epäselväksi jää, miten monen transihmisen elämä jäi merkitsemättä muistiin. Monikaan heistä ei varmastikaan tunnistanut itseään transsukupuoliseksi, koska termistöä ei ollut olemassa. Val oli poikkeuksellinen tässä mielessä, ja myös siinä, että hän löysi tekstejä aiheesta joka oli todella harvinainen USAssa. Sekin lienee poikkeuksellista, että vanhemmat tukivat hänen sosiaalista transitiotaan.
Intersukupuolisten lasten hoidot ovat transihmisten hoitojen koekenttä. Monet transihmiset hakeutuivat intersukupuolisia lapsia hoitavien lääkäreiden vastaanotoille ja väittivät olevansa samalla tavoin "keskeneräisiä" sukupuoleltaan ja siksi korjaamisen tarpeessa. Vastareaktiona lääkärit kehittivät huonosti sopivan termin "psykologinen homoseksuaalisuus", pystyäkseen tällä tavoin käännyttämään transihmisiä vastaanotoiltaan.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset asiantuntijat olivat paitsi fyysisesti myös henkisesti melko kaukana toisistaan, mutta poikkeuksen tästä teki Harry Benjamin. Hän valmistui saksalaisesta yliopistosta lääkäriksi 1912 ja muutti seuraavana vuonna USAan tuberkuloosin parantumisen toivossa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän pyrki takaisin Eurooppaan, mutta joutui saarron pakottamana jäämään ja perustamaan yksityisen vastaanottonsa New Yorkiin. Maailmansotien välillä hän vieraili ahkerasti Itävallassa Steinachin klinikalla ja ystävystyi Paul Kammererin kanssa (kts. edellinen kirjoitukseni). Benjamin kävi kuuntelemassa myös Hirschfeldin luentoja Berliinissä. Hirschfeld tutki homoutta ja transvestismia. Harry Benjamin sovelsi työssään sekä eurooppalaista (lähinnä saksalaista) seksologista että amerikkalaista endokrinologista teoriaa. Hänen työnsä ei levinnyt kovinkaan laajalle vielä, vaan vasta myöhemmin, ja termi transvestismi muuttui transseksuaalisuudeksi.
Intersukupuolisten (tuolloin hermafrodiittien) tutkimus- ja hoitoprotokollat syntyivät pitkälti Johns Hopkinsin sairaalassa, Bradyn urologisessa instituutissa, joka avattiin v. 1915. Vastuulääkärinä toimi Hugh Hampton Young. Hän teki jokaiselle potilaalle täydellisen päästä varpaisiin ulottuvan ruumiillisen tutkimuksen, joka sisälsi myös vatsan avaamisen ja sukurauhaskudoksen biopsioidun mikroanalyysin. Hän etsi "todellista sukupuolta", jonka paljasti joko kivesten tai munasarjan olemassa olo, riippumatta siitä, miltä potilaan muu vartalo näytti, tai miten hän itsensä koki. Instituutti pyrki standardisoimaan urologian kentän Yhdysvalloissa. Se teki tunnetuksi uusia tekniikoita ja välineitä ihmisruumiin sisäpuolen kuvaamiseen, kuten kystoskoopin (virtsarakon tähystin), ja sisäisen ja ulkoisen anatomian kirurgisen muuntelun kontrolloiduissa ja hygieenisissä olosuhteissa. Vallitsevan etiikan mukaisesti sairaala hoiti köyhiä, mutta vaati vastineeksi kehojen täydellistä käyttöoikeutta, erityisesti paikallisten afroamerikkalaisten. Hoito oli yhtä usein pakottavaa ja ei-hoitavaa kuin hoitavaa, ja liikkeellä oli huhuja, että sairaalan työntekijät ryöstivät hautoja ja kidnappasivat (värillisiä) ihmisiä kaduilta koehenkilöiksi tutkimuksiin.
Bradyn urologisen instituutin potilaina oli miesten lisäksi myös naisia ja lapsia. Sairaalan lastenosastolle (Harriet Lane Home) palkattiin endokrinologi Lawson Wilkins 1930-luvun puolivälissä, jonka jälkeen intersukupuolisten lasten hoito keskittyi sinne. Young hoiti intersukupuolisia kirurgialla, Wilkins hormoneilla, ja hoitoa täydennettiin kirurgialla vain tarvittaessa. Harriet Lane Home:ssa vaikutti satunnaisesti myös lähes pyhimykseksi julistettu lastenpsykiatri Leo Kanner. Heistä lisää seuraavassa luvussa.
Vuosien 1915 ja 1950 välillä Brady instituutissa oli 139 rekisteröityä hermafrodiittipotilasta. Suurin osa heistä oli lapsia. Young ei ollut erityisen kiinnostunut tutkimaan hermafroditismin syitä, vaan hän keskittyi binäärin sukupuolisuuden lääketieteelliseen tuottamiseen. Joistakin potilaista kuvattiin liikkuvaa kuvaa, ja Young kertoi tästä seuraavasti:
Robert Stonestreet oli instituutin ensimmäisiä lapsipotilaita. Hänet diagnosoitiin hermafrodiitiksi vuonna 1915. Lehdistö teki hänen elämästään spektaakkelin vuosia myöhemmin. Nykyinen lainsäädäntö estää alkuperäisten lääketieteellisten dokumenttien julkaisemisen. Kirjan kirjoittaja joutuu siten tyytymään jo julkaistuun materiaaliin hänestä kertoessaan. Young kertoo tapauksesta omissa muistelmissaan tapauksena, joka ei päättynyt hyvin. Young kertoo, että 10-vuotias "poika" tuotiin hänen vastaanotolleen genitaaleissa olevan vian vuoksi. Vika oli hypospadias, peniksen pään sijainti alapuolella, sekä laskeutumattomat kivekset. Instituutin lääkäri, William Quinby, totesi potilaan tytöksi sukurauhasten sekä leikkauksessa löytyneiden kohdun ja munasarjojen perusteella, ja suositteli lapsen isälle leikkausta, joka tekisi lapsesta "normaalin". Quinbyn tulkinnan mukaan Robertin lisämunuaisten yliaktiivisuus sikiöaikana oli maskulinisoinut hänen genitaalinsa. Robert oli kasvatettu kyseenalaistamatta poikana, ja myös hän itse piti itseään poikana. Hänen vartalonsa, äänensä ja kaikkinainen kehityksensä osoitti hänen olevan poika.
Kirjassa esitellään Quinbyn ja Youngin tutkimuksia ja päättelyketjua paljon yksityiskohtaisemmin, kuin välitän tähän kirjoittaa. Lyhyesti, heidän tulkintansa mukaan Robert oli esimerkki lapsesta, jonka "luonnollinen kaksineuvoisuus" ei ollut kehittynyt normaaliksi sukupuoleksi, ja se oli korjattava ennen murrosikää. Robertin isä kuitenkin kieltäytyi leikkauksesta. Valokuvat Robertin alastomasta vartalosta julkaistiin tieteellisessä artikkelissa joitakin vuosia myöhemmin. Kolmekymppisenä Robert palasi instituuttiin vaatimaan todistusta sukupuolestaan, koska oli menossa naimisiin naisen kanssa, ja pappi kieltäytyi vihkimästä hermafrodiittia. Young totesi, että virhettä ei ole tehty, Robert oli nainen. Kolme päivää myöhemmin Robert teki itsemurhan. Young suoritti Robertille ruumiinavauksen, kuvasi hänen lisämunuaisensa, ja julkaisi kuvat muistelmissaan.
Itsemurhaan päättynyt kokemus todistaa, miten väkivaltaisia ja traumaattisia seurauksia intersukupuolisten lasten medikalisoinnilla voi olla, myös siinä tapauksessa, että mitään kirurgisia leikkauksia ei tehdä. Pakkomielteinen binäärin sukupuolen tuottaminen usein jyräsi alleen henkilön ja hänen perheensä omat kokemukset ja toiveet, ollen hoidon ehtona. Henkilöiden itsetuntemusta ei pidetty tieteellisenä. Useat instituutin potilaat kieltäytyivät leikkauksista. Jotkut potilaat joutuivat käymään leikkauksissa vuosien ajan, kun edellisten leikkausten tuloksia jouduttiin korjaamaan. Kun Youngin diagnoosi oli vastakkainen lapsen koetulle sukupuolelle, perhe pakotettiin sosiaalistamaan lapsi uuteen sukupuoleen usean henkilön ja avustavan tahon voimin. Tätä myös seurattiin tiiviisti: sosiaalityöntekijät kävivät säännöllisesti perheen kotona ja raportoivat käynneistä. Erityisesti värillisten perheiden keskuudessa havaittiin intersukupuolisten lasten hyväksymistä ilman korjauksia, ja tähän pyrittiin puuttumaan.
Mitä useampia intersukupuolisia lapsia Young sai vastaanotolleen, sitä selvemmin hänen näkemyksensä kohdistui lasten ikään ja siihen, että lisämunuaisten liikakasvun aiheuttama sukupuolen muutos pitäisi korjata niin nuorena kuin mahdollista. Hän kehitti leikkausmenetelmän, jossa lisämunuaisiin käytiin käsiksi selän puolelta. Aluksi leikkauksissa poistettiin liikakasvua molemmista lisämunuaisista, mutta myöhemmin Young totesi olevan potilaalle turvallisempaa poistaa toinen lisämunuainen kokonaan. Leikkaukset onnistuivat siinä mielessä, että ne vähensivät lisämunuaisten tuottaman androgeenin määrää verenkierrossa, mutta ne eivät silti pysäyttäneet tai kääntäneet sukupuolen muuttumisen suuntaa. Leikkauksissa oli myös riskejä, ja jotkut lapsipotilaat kuolivat. Ainoaksi keinoksi jäi genitaalien ulkonäön korjaaminen, sekä hormonihoidot, jotka tulivat saataville 1930-luvun puolivälistä lähtien.
Youngin leikkauspotilaat olivat poikkeuksetta valkoisia. Värilliset kehot nähtiin atavistisina, joita ei kannattanut muokata. Valkoiset kehot nähtiin plastisina, joita saattoi muokata paremmiksi.
Hopkinsin lääkärit olivat portinvartijoita siinä mielessä, että eivät hyväksyneet potilaakseen henkilöitä, joilla ei ollut näkyviä epänormaaleja kehon osia. Homoseksuaalisuus oli yleisin diagnoosi, jonka perusteella potilaita käännytettiin sairaalasta. Termin käyttö oli hyvin sekavaa. Hermafroditismi, seksuaaliset perversiot, homoseksuaalisuus ja transvestismi termeinä sekoittuivat toisiinsa. Young pohdiskeli, että joissakin potilaissa sekoittui homoseksuaalisuus ja hermafroditismi siten, että he olivat omaksuneet vastakkaisen sukupuolen pukeutumista, eleitä ja tapoja. Tämä ei jäänyt aikakauden transihmisiltä huomaamatta, ja heitä alkoi hakeutua sairaalan vastaanotolle hoitojen toivossa yhä enemmän.
Bernard-niminen henkilö lähetti Youngille kirjeen, jossa hän esitteli itsensä intersukupuoliseksi, joka haluaa sukupuolenkorjausleikkauksen mieheksi. Bernard oli lukenut sukupuolenkorjausleikkauksista Sexology Magazine -lehdestä. Youngin mukaan hänellä oli fallos, matala ääni ja sukupuolisuhteita naisten kanssa, vaikka hänet oli syntymässä määritelty naiseksi. Toisen lääkärin lausunnon mukaan kyseessä oli selkeä nainen, joka vain esitti miestä. Asiakirjoista ilmenee, että Bernard toivoi korjausleikkaukseen pääsyä, koska halusi mennä naimisiin naisen kanssa. Hän oli myös kokenut olevansa poika jo lapsuudesta saakka. Hänestä tuntui, että hänen sisällään olivat miehen sukurauhaset, ja että hänestä oli pitänyt tulla kaksoset, joista toinen oli nyt hänen sisällään.
Bernard lähetettiin psykiatrille, joka pohti hänen sukupuoltaan pitkään, päätyen homoseksuaalisuuteen. Kyseinen psykiatri piti homoseksuaalisuutta kehittymättömänä seksuaalisuuden muotona, ja meni jopa niin pitkälle, että kuvaili homoseksuaalien olevan infantiilien näköisiäkin. Sairaala ei suostunut leikkaushoitoihin, eikä Bernard suostunut psykoterapiaan, joten hän lähti kotiin palaamatta koskaan sairaalaan.
Lapsille ei diagnosoitu homoseksuaalisuutta tai seksuaalisia perversioita, koska lapset olivat vielä kehittyviä, ja heissä saattoi olla luonnostaan näitä piirteitä kehityksen osana. Homoseksuaalisuus ja perversiot olivat aikuisten ominaisuuksia, jolloin ne olivat merkki johonkin vaiheeseen pysähtyneestä kehityksestä. Tämän vuoksi myöskään transsukupuolisina pidettäviä lapsia ei näy Hopkinsin sairaalan rekistereissä.
Sen sijaan myöhemmin transvestisteiksi ja transseksuaaleiksi diagnosoidut aikuiset kertoivat asiakirjoissa lapsuudestaan. Nämä kertomukset ajoittuvat 1890-luvulta 1930-luvulle. Vanha transnainen kertoi lapsuudestaan, jolloin hän kovasti halusi nuken. Viisikymppinen transmies kertoi lopettaneensa koulunkäynnin 13-vuotiaana, koska joutui pitämään tyttöjen vaatteita. Koulun sijaan hän meni töihin perheensä omistamaan puutavarayhtiöön ja pukeutui siitä lähtien mieheksi kokoaikaisesti. Transnainen kertoi eläneensä tyttönä niin kauan kuin muistaa ja elättäneensä itsensä tanssijana. Nuoruusiässä perhelääkäri oli epäillyt häntä intersukupuoliseksi. Nämä lapset olivat löytäneet tavan elää kokemassaan sukupuolessa, ilman lääketieteen apua.
Transsukupuolisuus nähtiin ainakin osittain intersukupuolisena tilana. Aikana, jolloin Yhdysvalloissa ei ollut hallitsevaa lääketieteellistä selitystä transsukupuolisuudelle, hermafroditismi tarjosi vakuuttavan tietolähteen inversiosta ja transvestismista sekä lääketieteen ammattilaisille että maallikoille. Transsukupuolisuus aiheutti lääketieteessä sukupuolen kriisin. Jos kaikki lapset olivat luonnostaan intersukupuolisia tai tietyssä määrin käänteisiä, kuten Hopkinsin lääkärit ja psykiatrit olivat alkaneet spekuloida, itse binäärisen sukupuolen rationaalisuus asetettiin kyseenalaiseksi. Ehkä translapsuus ja transsukupuolisuus olivat merkityksellisiä, mutta eivät patologisia tai edes poikkeuksellisia ihmisyyden muotoja.
Kaksi Hopkinsin sairaalan psykologia, John Money ja John Hampson, haastatteli transihmisiä 1950-luvulla ja he kehittivät uuden termin "gender" pyrkien hallitsemaan sillä sukupuolen muokattavuutta. Tämän projektin epäonnistuminen, johon syvennytään seuraavassa luvussa, on suuresti vastuussa siitä, että emme 20. vuosisadalla ole kyenneet näkemään translasten ja -aikuisten elämän rikkautta.
Sisältövaroitus: vanhanaikaiset termit, rasismi, väkivalta, lääketieteelliset kokeilut
----------
Tässä kappaleessa kuvataan, kuinka sukupuolen vaihdosten, hermafroditismin, homoseksuaalisuuden ja transvestismin järjestäytymätön kenttä kumoaa sen olettamuksen, että moderni lääketiede määritteli transihmisten elämän parametrit.
Edellisessä kappaleessa tuotiin esiin, että ajatus ihmisen sukupuolen vaihtamisesta oli 1900-luvun alussa vielä teoreettinen. Useimmat kirurgit, lääkärit ja psykiatrit olivat vastahakoisia soveltamaan tätä teoriaa käytännössä. Amerikassa sitä tapahtui kuitenkin jonkin verran sateenvarjotermin "hermafroditismi" alla. Termi oli hyvin jäsentymätön kokoelma intersukupuolisuuden diagnooseja. Hoitokäytännöt kehittyivät pääasiassa urologien ja plastiikkakirurgien johdolla. Synteettiset hormonit lääkekäytössä kehittyivät myöhemmin 1930-luvun aikana.
Transihmisten medikaalisia transitioita tehtiin 1920-luvulla Saksassa Magnus Hirschfieldin instituutissa, jossa käytettiin termejä intersukupuolisuus ja transvestisuus. Jälkimmäisellä tarkoitettiin sekä ristiinpukeutumista että halua elää vastakkaisessa sukupuolessa.
Kirjassa esitellään Alan Hart ensimmäisenä medikaalisesti transitioituneena ihmisenä. Vuonna 1917, valmistuttuaan Oregonin lääketieteellisestä yliopistosta, Hart konsultoi psykiatria ja sai diagnoosin: täydellinen, synnynnäinen ja parantumaton homoseksuaalisuus sekä feminiinistä huomattavan poikkeava fyysinen olemus. Hart kuvasi, että elämästä oli tullut hänelle niin sietämätöntä, että hän mieluummin tappaa itsensä kuin elää naisena. Hänelle tehtiin hysterektomia eli kohdun poisto. Hän jatkoi elämäänsä miehenä ja uraansa radiologina ja tuberkuloositutkijana. Jotkut tutkijat ovat julistaneet Hartin lesboksi, mutta myöhemmät tutkijat ovat todenneet, että Hartin sukupuolen vaihdos sekä elämä miehenä on otettava todesta, ja termi homoseksuaalisuus on ymmärrettävä aikakauden kontekstissa eikä kirjaimellisesti.
Ensimmäisenä translapsena kirjassa esitellään henkilö nimeltä "Val". Hän yritti päästä leikkaukseen parikymppisenä 1940-luvulla Wisconsin-Madisonin sairaalassa, mutta siihen ei suostuttu. Tutkimusten aikana hän kertoi lapsuudestaan. Hän oli 2-vuotiaasta lähtien kieltäytynyt pukeutumasta poikien vaatteisiin, ja hänen vanhempansa antoivat hänen elää tyttönä. He jopa järjestivät suhteidensa avulla hänelle mahdollisuuden käydä myös koulua tyttönä. Lääkäri tuolloin oli sitä mieltä, että se on kehitysvaihe, josta Val kasvaa ulos murrosikäisenä. Kun näin ei käynyt, kouluympäristö muuttui vihamieliseksi Valia kohtaan ja Val lopetti koulunkäynnin, tehden kotona "naisten töitä". Val sai käsiinsä artikkeleita ja kirjoja miesten "feminisoimisesta", ja hän hakeutui tutkimuksiin. Endokrinologi Harry Benjamin, seksologi Alfred Kinsey ja Karl Bowman Langley Porterin psykiatriselta klinikalta suosittelivat Valin leikkausta, mutta mikään sairaala USAssa ei suostunut tekemään sitä.
Edellä esitetyt tapaukset ovat harvinaisia ja harvinaisen hyvin dokumentoituja. Epäselväksi jää, miten monen transihmisen elämä jäi merkitsemättä muistiin. Monikaan heistä ei varmastikaan tunnistanut itseään transsukupuoliseksi, koska termistöä ei ollut olemassa. Val oli poikkeuksellinen tässä mielessä, ja myös siinä, että hän löysi tekstejä aiheesta joka oli todella harvinainen USAssa. Sekin lienee poikkeuksellista, että vanhemmat tukivat hänen sosiaalista transitiotaan.
Intersukupuolisten lasten hoidot ovat transihmisten hoitojen koekenttä. Monet transihmiset hakeutuivat intersukupuolisia lapsia hoitavien lääkäreiden vastaanotoille ja väittivät olevansa samalla tavoin "keskeneräisiä" sukupuoleltaan ja siksi korjaamisen tarpeessa. Vastareaktiona lääkärit kehittivät huonosti sopivan termin "psykologinen homoseksuaalisuus", pystyäkseen tällä tavoin käännyttämään transihmisiä vastaanotoiltaan.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset asiantuntijat olivat paitsi fyysisesti myös henkisesti melko kaukana toisistaan, mutta poikkeuksen tästä teki Harry Benjamin. Hän valmistui saksalaisesta yliopistosta lääkäriksi 1912 ja muutti seuraavana vuonna USAan tuberkuloosin parantumisen toivossa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän pyrki takaisin Eurooppaan, mutta joutui saarron pakottamana jäämään ja perustamaan yksityisen vastaanottonsa New Yorkiin. Maailmansotien välillä hän vieraili ahkerasti Itävallassa Steinachin klinikalla ja ystävystyi Paul Kammererin kanssa (kts. edellinen kirjoitukseni). Benjamin kävi kuuntelemassa myös Hirschfeldin luentoja Berliinissä. Hirschfeld tutki homoutta ja transvestismia. Harry Benjamin sovelsi työssään sekä eurooppalaista (lähinnä saksalaista) seksologista että amerikkalaista endokrinologista teoriaa. Hänen työnsä ei levinnyt kovinkaan laajalle vielä, vaan vasta myöhemmin, ja termi transvestismi muuttui transseksuaalisuudeksi.
Intersukupuolisten (tuolloin hermafrodiittien) tutkimus- ja hoitoprotokollat syntyivät pitkälti Johns Hopkinsin sairaalassa, Bradyn urologisessa instituutissa, joka avattiin v. 1915. Vastuulääkärinä toimi Hugh Hampton Young. Hän teki jokaiselle potilaalle täydellisen päästä varpaisiin ulottuvan ruumiillisen tutkimuksen, joka sisälsi myös vatsan avaamisen ja sukurauhaskudoksen biopsioidun mikroanalyysin. Hän etsi "todellista sukupuolta", jonka paljasti joko kivesten tai munasarjan olemassa olo, riippumatta siitä, miltä potilaan muu vartalo näytti, tai miten hän itsensä koki. Instituutti pyrki standardisoimaan urologian kentän Yhdysvalloissa. Se teki tunnetuksi uusia tekniikoita ja välineitä ihmisruumiin sisäpuolen kuvaamiseen, kuten kystoskoopin (virtsarakon tähystin), ja sisäisen ja ulkoisen anatomian kirurgisen muuntelun kontrolloiduissa ja hygieenisissä olosuhteissa. Vallitsevan etiikan mukaisesti sairaala hoiti köyhiä, mutta vaati vastineeksi kehojen täydellistä käyttöoikeutta, erityisesti paikallisten afroamerikkalaisten. Hoito oli yhtä usein pakottavaa ja ei-hoitavaa kuin hoitavaa, ja liikkeellä oli huhuja, että sairaalan työntekijät ryöstivät hautoja ja kidnappasivat (värillisiä) ihmisiä kaduilta koehenkilöiksi tutkimuksiin.
Bradyn urologisen instituutin potilaina oli miesten lisäksi myös naisia ja lapsia. Sairaalan lastenosastolle (Harriet Lane Home) palkattiin endokrinologi Lawson Wilkins 1930-luvun puolivälissä, jonka jälkeen intersukupuolisten lasten hoito keskittyi sinne. Young hoiti intersukupuolisia kirurgialla, Wilkins hormoneilla, ja hoitoa täydennettiin kirurgialla vain tarvittaessa. Harriet Lane Home:ssa vaikutti satunnaisesti myös lähes pyhimykseksi julistettu lastenpsykiatri Leo Kanner. Heistä lisää seuraavassa luvussa.
Vuosien 1915 ja 1950 välillä Brady instituutissa oli 139 rekisteröityä hermafrodiittipotilasta. Suurin osa heistä oli lapsia. Young ei ollut erityisen kiinnostunut tutkimaan hermafroditismin syitä, vaan hän keskittyi binäärin sukupuolisuuden lääketieteelliseen tuottamiseen. Joistakin potilaista kuvattiin liikkuvaa kuvaa, ja Young kertoi tästä seuraavasti:
"We have now numerous motion pictures in color of those patients who come in female dress, are discovered to be males, and undergo operations to transform their status so that they finally leave in masculine attire. Some of these 'strip-teases' are most amusing."Synteettisiä hormoneja ei ollut vielä saatavilla ennen 1930-lukua. Useiden lapsipotilaiden kohdalla Young noudatti odottavaa hoitokäytäntöä ja antoi lasten kasvaa muurosikään ennen hoitoa. Tällöin katsottiin, kumpi sukupuoli potilaan kehossa oli tullut "vallitsevaksi", ja kirurgisia hoitoja ehdotettiin sen mukaisesti. Potilaan autonomiaa tuskin kunnioitettiin. Mikäli potilaan romanttinen kiinnostus kohdistui samaa sukupuolta kohtaan kuin mikä oli potilaassa "vallitseva", Young ristiriitaisesti leikkasi potilaan vastakkaiseen sukupuoleen, koska heteroseksuaalisuus oli myös hoidon tavoite.
Robert Stonestreet oli instituutin ensimmäisiä lapsipotilaita. Hänet diagnosoitiin hermafrodiitiksi vuonna 1915. Lehdistö teki hänen elämästään spektaakkelin vuosia myöhemmin. Nykyinen lainsäädäntö estää alkuperäisten lääketieteellisten dokumenttien julkaisemisen. Kirjan kirjoittaja joutuu siten tyytymään jo julkaistuun materiaaliin hänestä kertoessaan. Young kertoo tapauksesta omissa muistelmissaan tapauksena, joka ei päättynyt hyvin. Young kertoo, että 10-vuotias "poika" tuotiin hänen vastaanotolleen genitaaleissa olevan vian vuoksi. Vika oli hypospadias, peniksen pään sijainti alapuolella, sekä laskeutumattomat kivekset. Instituutin lääkäri, William Quinby, totesi potilaan tytöksi sukurauhasten sekä leikkauksessa löytyneiden kohdun ja munasarjojen perusteella, ja suositteli lapsen isälle leikkausta, joka tekisi lapsesta "normaalin". Quinbyn tulkinnan mukaan Robertin lisämunuaisten yliaktiivisuus sikiöaikana oli maskulinisoinut hänen genitaalinsa. Robert oli kasvatettu kyseenalaistamatta poikana, ja myös hän itse piti itseään poikana. Hänen vartalonsa, äänensä ja kaikkinainen kehityksensä osoitti hänen olevan poika.
Kirjassa esitellään Quinbyn ja Youngin tutkimuksia ja päättelyketjua paljon yksityiskohtaisemmin, kuin välitän tähän kirjoittaa. Lyhyesti, heidän tulkintansa mukaan Robert oli esimerkki lapsesta, jonka "luonnollinen kaksineuvoisuus" ei ollut kehittynyt normaaliksi sukupuoleksi, ja se oli korjattava ennen murrosikää. Robertin isä kuitenkin kieltäytyi leikkauksesta. Valokuvat Robertin alastomasta vartalosta julkaistiin tieteellisessä artikkelissa joitakin vuosia myöhemmin. Kolmekymppisenä Robert palasi instituuttiin vaatimaan todistusta sukupuolestaan, koska oli menossa naimisiin naisen kanssa, ja pappi kieltäytyi vihkimästä hermafrodiittia. Young totesi, että virhettä ei ole tehty, Robert oli nainen. Kolme päivää myöhemmin Robert teki itsemurhan. Young suoritti Robertille ruumiinavauksen, kuvasi hänen lisämunuaisensa, ja julkaisi kuvat muistelmissaan.
Itsemurhaan päättynyt kokemus todistaa, miten väkivaltaisia ja traumaattisia seurauksia intersukupuolisten lasten medikalisoinnilla voi olla, myös siinä tapauksessa, että mitään kirurgisia leikkauksia ei tehdä. Pakkomielteinen binäärin sukupuolen tuottaminen usein jyräsi alleen henkilön ja hänen perheensä omat kokemukset ja toiveet, ollen hoidon ehtona. Henkilöiden itsetuntemusta ei pidetty tieteellisenä. Useat instituutin potilaat kieltäytyivät leikkauksista. Jotkut potilaat joutuivat käymään leikkauksissa vuosien ajan, kun edellisten leikkausten tuloksia jouduttiin korjaamaan. Kun Youngin diagnoosi oli vastakkainen lapsen koetulle sukupuolelle, perhe pakotettiin sosiaalistamaan lapsi uuteen sukupuoleen usean henkilön ja avustavan tahon voimin. Tätä myös seurattiin tiiviisti: sosiaalityöntekijät kävivät säännöllisesti perheen kotona ja raportoivat käynneistä. Erityisesti värillisten perheiden keskuudessa havaittiin intersukupuolisten lasten hyväksymistä ilman korjauksia, ja tähän pyrittiin puuttumaan.
Mitä useampia intersukupuolisia lapsia Young sai vastaanotolleen, sitä selvemmin hänen näkemyksensä kohdistui lasten ikään ja siihen, että lisämunuaisten liikakasvun aiheuttama sukupuolen muutos pitäisi korjata niin nuorena kuin mahdollista. Hän kehitti leikkausmenetelmän, jossa lisämunuaisiin käytiin käsiksi selän puolelta. Aluksi leikkauksissa poistettiin liikakasvua molemmista lisämunuaisista, mutta myöhemmin Young totesi olevan potilaalle turvallisempaa poistaa toinen lisämunuainen kokonaan. Leikkaukset onnistuivat siinä mielessä, että ne vähensivät lisämunuaisten tuottaman androgeenin määrää verenkierrossa, mutta ne eivät silti pysäyttäneet tai kääntäneet sukupuolen muuttumisen suuntaa. Leikkauksissa oli myös riskejä, ja jotkut lapsipotilaat kuolivat. Ainoaksi keinoksi jäi genitaalien ulkonäön korjaaminen, sekä hormonihoidot, jotka tulivat saataville 1930-luvun puolivälistä lähtien.
Youngin leikkauspotilaat olivat poikkeuksetta valkoisia. Värilliset kehot nähtiin atavistisina, joita ei kannattanut muokata. Valkoiset kehot nähtiin plastisina, joita saattoi muokata paremmiksi.
Hopkinsin lääkärit olivat portinvartijoita siinä mielessä, että eivät hyväksyneet potilaakseen henkilöitä, joilla ei ollut näkyviä epänormaaleja kehon osia. Homoseksuaalisuus oli yleisin diagnoosi, jonka perusteella potilaita käännytettiin sairaalasta. Termin käyttö oli hyvin sekavaa. Hermafroditismi, seksuaaliset perversiot, homoseksuaalisuus ja transvestismi termeinä sekoittuivat toisiinsa. Young pohdiskeli, että joissakin potilaissa sekoittui homoseksuaalisuus ja hermafroditismi siten, että he olivat omaksuneet vastakkaisen sukupuolen pukeutumista, eleitä ja tapoja. Tämä ei jäänyt aikakauden transihmisiltä huomaamatta, ja heitä alkoi hakeutua sairaalan vastaanotolle hoitojen toivossa yhä enemmän.
Bernard-niminen henkilö lähetti Youngille kirjeen, jossa hän esitteli itsensä intersukupuoliseksi, joka haluaa sukupuolenkorjausleikkauksen mieheksi. Bernard oli lukenut sukupuolenkorjausleikkauksista Sexology Magazine -lehdestä. Youngin mukaan hänellä oli fallos, matala ääni ja sukupuolisuhteita naisten kanssa, vaikka hänet oli syntymässä määritelty naiseksi. Toisen lääkärin lausunnon mukaan kyseessä oli selkeä nainen, joka vain esitti miestä. Asiakirjoista ilmenee, että Bernard toivoi korjausleikkaukseen pääsyä, koska halusi mennä naimisiin naisen kanssa. Hän oli myös kokenut olevansa poika jo lapsuudesta saakka. Hänestä tuntui, että hänen sisällään olivat miehen sukurauhaset, ja että hänestä oli pitänyt tulla kaksoset, joista toinen oli nyt hänen sisällään.
Bernard lähetettiin psykiatrille, joka pohti hänen sukupuoltaan pitkään, päätyen homoseksuaalisuuteen. Kyseinen psykiatri piti homoseksuaalisuutta kehittymättömänä seksuaalisuuden muotona, ja meni jopa niin pitkälle, että kuvaili homoseksuaalien olevan infantiilien näköisiäkin. Sairaala ei suostunut leikkaushoitoihin, eikä Bernard suostunut psykoterapiaan, joten hän lähti kotiin palaamatta koskaan sairaalaan.
Lapsille ei diagnosoitu homoseksuaalisuutta tai seksuaalisia perversioita, koska lapset olivat vielä kehittyviä, ja heissä saattoi olla luonnostaan näitä piirteitä kehityksen osana. Homoseksuaalisuus ja perversiot olivat aikuisten ominaisuuksia, jolloin ne olivat merkki johonkin vaiheeseen pysähtyneestä kehityksestä. Tämän vuoksi myöskään transsukupuolisina pidettäviä lapsia ei näy Hopkinsin sairaalan rekistereissä.
Sen sijaan myöhemmin transvestisteiksi ja transseksuaaleiksi diagnosoidut aikuiset kertoivat asiakirjoissa lapsuudestaan. Nämä kertomukset ajoittuvat 1890-luvulta 1930-luvulle. Vanha transnainen kertoi lapsuudestaan, jolloin hän kovasti halusi nuken. Viisikymppinen transmies kertoi lopettaneensa koulunkäynnin 13-vuotiaana, koska joutui pitämään tyttöjen vaatteita. Koulun sijaan hän meni töihin perheensä omistamaan puutavarayhtiöön ja pukeutui siitä lähtien mieheksi kokoaikaisesti. Transnainen kertoi eläneensä tyttönä niin kauan kuin muistaa ja elättäneensä itsensä tanssijana. Nuoruusiässä perhelääkäri oli epäillyt häntä intersukupuoliseksi. Nämä lapset olivat löytäneet tavan elää kokemassaan sukupuolessa, ilman lääketieteen apua.
Transsukupuolisuus nähtiin ainakin osittain intersukupuolisena tilana. Aikana, jolloin Yhdysvalloissa ei ollut hallitsevaa lääketieteellistä selitystä transsukupuolisuudelle, hermafroditismi tarjosi vakuuttavan tietolähteen inversiosta ja transvestismista sekä lääketieteen ammattilaisille että maallikoille. Transsukupuolisuus aiheutti lääketieteessä sukupuolen kriisin. Jos kaikki lapset olivat luonnostaan intersukupuolisia tai tietyssä määrin käänteisiä, kuten Hopkinsin lääkärit ja psykiatrit olivat alkaneet spekuloida, itse binäärisen sukupuolen rationaalisuus asetettiin kyseenalaiseksi. Ehkä translapsuus ja transsukupuolisuus olivat merkityksellisiä, mutta eivät patologisia tai edes poikkeuksellisia ihmisyyden muotoja.
Kaksi Hopkinsin sairaalan psykologia, John Money ja John Hampson, haastatteli transihmisiä 1950-luvulla ja he kehittivät uuden termin "gender" pyrkien hallitsemaan sillä sukupuolen muokattavuutta. Tämän projektin epäonnistuminen, johon syvennytään seuraavassa luvussa, on suuresti vastuussa siitä, että emme 20. vuosisadalla ole kyenneet näkemään translasten ja -aikuisten elämän rikkautta.
lauantai 4. tammikuuta 2020
Translasten historiat, osa 2: sukupuolen ja lapsen muokattavuus
Tässä tekstissä käsittelen Julian Gill-Petersenin kirjan "Histories
of the transgender child" ensimmäistä kappaletta. Kappale on hyvin
perinpohjainen selostus sukuhormonien tutkimuksista reilu sata vuotta
sitten, ja sisältää paljon sellaista tieteellistä termistöä, jota en
valitettavasti jaksanut perusteellisesti kääntää. Luin kappaleen ja
katsoin muutaman termin sanakirjasta, ja koetan tähän summata sen, mitä
siitä ymmärsin. En ole biologi, joten väärinymmärryksen mahdollisuus on
olemassa.
Sisältövaroitus: evolutionismi, eugeniikka.
----------
Luonnontieteen tutkijat selvittivät sukuhormonien toimintaa ja vaikutusta eläimissä jo 1800-luvun puolella. Näistä tutkimuksista tehtiin johtopäätöksiä myös ihmisten suhteen. Esimerkiksi Arnold Berthold tutki asiaa kukkojen avulla 1848-49 poistaen niiden kivekset, tarkkaillen niiden käytöstä, ja laittamalla kivekset takaisin eri paikkaan, vatsaan. Hän havaitsi, että kukkojen ulkonäkö ja käytös muuttuivat kanamaisiksi kivesten poiston jälkeen ja palasivat jälleen kukkomaisiksi, kun kivekset laitettiin vatsaan. Tästä hän päätteli, että sukuelimistä peräisin olevat aineet (myöhemmin nimetyt hormonit) kulkevat elimistössä verenkierron välityksellä, eivätkä hermostossa.
Evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin puolestaan totesi kirjassaan 1896, että jokaisessa naaraspuolisessa eläimessä ovat kaikki urospuolisen toissijaiset tunnusmerkit ja päinvastoin, latentteina eli epäaktiivisina, odottaen kehittymistä, joka voisi tapahtua tietyissä olosuhteissa. Hän totesi myös, että samantyyppinen ilmiö on havaittavissa ihmisissä. Sitä ei kuitenkaan todistettu vastaavin tieteellisin kokein kuin eläimillä, se oli teoria.
Hormonit tunnistettiin ja nimettiin 1900-luvun alussa. William Bayliss ja Ernest Starling tutkivat mm. eläinten ruuansulatusta ja päätyivät samaan johtopäätökseen kuin Berthold; on olemassa kemiallisia aineita, jotka kulkevat elimistössä verenkierron välityksellä. Tutkimukset haastoivat sen aikaisen käsityksen siitä, että elävien olentojen elimistöä hallitsivat ja ohjasivat pelkästään hermostolliset järjestelmät. Nämä aineet nimettiin hormoneiksi, ja järjestelmä endokriiniseksi (umpieritysjärjestelmä). Sukupuolen ohjaava merkitys endokriinisessä järjestelmässä tuli myös yhä selvemmäksi tutkimusten edetessä. Johtopäätöksenä Sterling totesi 1920-luvulla, että eliön kehityksen alkuvaiheessa on mahdollista muuttaa uros naaraaksi ja päinvastoin.
Alkiota pidettiin muuntautumiskykyisimpänä elämän muotona. Solututkimusten avulla oli huomattu, että kahtia jaettu merisiilin alkio ei kehittynyt puolikkaiksi eläimiksi, vaan kahdeksi kokonaiseksi eläimeksi. Ihmiseen sovellettuna ajatus sisälsi sen oletuksen, että alkiota ja sikiötä voitaisiin biologisesti muokata eniten, ja muokattavuus vähenisi asteittain ihmisen syntymästä kohti kuolemaa. Täten lapsia pidettiin vielä hyvin muokattavina, mutta ei enää aikuisia.
Tämän muokattavuuden perimmäinen syy oli kuitenkin tutkijoilta pimennossa. Sitä ei voinut havaita mikroskoopissa, ainoastaan sen vaikutukset näkyivät. Tämän vuoksi tutkijat kiinnostuivat tekemään tutkimuksia lapsilla, löytääkseen näkyviä todisteita "elämän voimasta", jota kutsuttiin protoplasmaksi.
Tutkija G. Stanley Hall oli merkittävin tämän alan nimi. Hänen tutkimuksensa "Adolescence" (=Nuoruus) perustuu psykobiologiseen ja jäykän evolutionistiseen materialismiin. Lainaten voimakkaasti fysiologiasta, embryologiasta (sikiöopista) ja endokrinologiasta, Hall julisti lapsuuden ja nuoruuden olevan muokattavuuden kriittinen ajanjakso, jolloin lapsen kasvavan ruumiin ja mielen avoimuus vaatii harjoitusta kohti "kehittynyttä ihmistä". Hallin näkemys kehittyneestä ihmisestä oli kapea ja rasistinen visio: valkoinen mies oli korkein mahdollinen ihmislajin ilmentymä.
Hallin mukaan lapset ja nuoret ovat neo-atavistisia: muinaisten esi-ihmisten kaltaisia muodoltaan ja rakenteeltaan, mutta valmiita kasvamaan kehittyneemmiksi muodoiksi oikeanlaisessa ympäristössä, johtaen normaaliin tai epänormaaliin kehitykseen. Hallin mukaan pelkkä biologia ei riittänyt ihmisen normaaliin kasvuun, siihen tarvittiin myös kultivaatiota (harjoitusta, kehitystä, opastusta). Kaikki ihmiset eivät hänen mukaansa soveltuneet tällaiseen kultivaatioon, vaan vastustivat sitä, eivätkä täten kehittyneet. Ajoitus oli tärkeää, koska muokattavuus ei ollut ihmisen pysyvä ominaisuus. Ikävuodet 8 - 12 olivat kriittisimmät. Mikäli tuolloin lasta ei kultivoida, hänessä kehittyy perversioita ja agressiivista käytöstä.
Sisältövaroitus: evolutionismi, eugeniikka.
----------
Luonnontieteen tutkijat selvittivät sukuhormonien toimintaa ja vaikutusta eläimissä jo 1800-luvun puolella. Näistä tutkimuksista tehtiin johtopäätöksiä myös ihmisten suhteen. Esimerkiksi Arnold Berthold tutki asiaa kukkojen avulla 1848-49 poistaen niiden kivekset, tarkkaillen niiden käytöstä, ja laittamalla kivekset takaisin eri paikkaan, vatsaan. Hän havaitsi, että kukkojen ulkonäkö ja käytös muuttuivat kanamaisiksi kivesten poiston jälkeen ja palasivat jälleen kukkomaisiksi, kun kivekset laitettiin vatsaan. Tästä hän päätteli, että sukuelimistä peräisin olevat aineet (myöhemmin nimetyt hormonit) kulkevat elimistössä verenkierron välityksellä, eivätkä hermostossa.
Evoluutioteorian kehittäjä Charles Darwin puolestaan totesi kirjassaan 1896, että jokaisessa naaraspuolisessa eläimessä ovat kaikki urospuolisen toissijaiset tunnusmerkit ja päinvastoin, latentteina eli epäaktiivisina, odottaen kehittymistä, joka voisi tapahtua tietyissä olosuhteissa. Hän totesi myös, että samantyyppinen ilmiö on havaittavissa ihmisissä. Sitä ei kuitenkaan todistettu vastaavin tieteellisin kokein kuin eläimillä, se oli teoria.
Hormonit tunnistettiin ja nimettiin 1900-luvun alussa. William Bayliss ja Ernest Starling tutkivat mm. eläinten ruuansulatusta ja päätyivät samaan johtopäätökseen kuin Berthold; on olemassa kemiallisia aineita, jotka kulkevat elimistössä verenkierron välityksellä. Tutkimukset haastoivat sen aikaisen käsityksen siitä, että elävien olentojen elimistöä hallitsivat ja ohjasivat pelkästään hermostolliset järjestelmät. Nämä aineet nimettiin hormoneiksi, ja järjestelmä endokriiniseksi (umpieritysjärjestelmä). Sukupuolen ohjaava merkitys endokriinisessä järjestelmässä tuli myös yhä selvemmäksi tutkimusten edetessä. Johtopäätöksenä Sterling totesi 1920-luvulla, että eliön kehityksen alkuvaiheessa on mahdollista muuttaa uros naaraaksi ja päinvastoin.
Alkiota pidettiin muuntautumiskykyisimpänä elämän muotona. Solututkimusten avulla oli huomattu, että kahtia jaettu merisiilin alkio ei kehittynyt puolikkaiksi eläimiksi, vaan kahdeksi kokonaiseksi eläimeksi. Ihmiseen sovellettuna ajatus sisälsi sen oletuksen, että alkiota ja sikiötä voitaisiin biologisesti muokata eniten, ja muokattavuus vähenisi asteittain ihmisen syntymästä kohti kuolemaa. Täten lapsia pidettiin vielä hyvin muokattavina, mutta ei enää aikuisia.
Tämän muokattavuuden perimmäinen syy oli kuitenkin tutkijoilta pimennossa. Sitä ei voinut havaita mikroskoopissa, ainoastaan sen vaikutukset näkyivät. Tämän vuoksi tutkijat kiinnostuivat tekemään tutkimuksia lapsilla, löytääkseen näkyviä todisteita "elämän voimasta", jota kutsuttiin protoplasmaksi.
Tutkija G. Stanley Hall oli merkittävin tämän alan nimi. Hänen tutkimuksensa "Adolescence" (=Nuoruus) perustuu psykobiologiseen ja jäykän evolutionistiseen materialismiin. Lainaten voimakkaasti fysiologiasta, embryologiasta (sikiöopista) ja endokrinologiasta, Hall julisti lapsuuden ja nuoruuden olevan muokattavuuden kriittinen ajanjakso, jolloin lapsen kasvavan ruumiin ja mielen avoimuus vaatii harjoitusta kohti "kehittynyttä ihmistä". Hallin näkemys kehittyneestä ihmisestä oli kapea ja rasistinen visio: valkoinen mies oli korkein mahdollinen ihmislajin ilmentymä.
Hallin mukaan lapset ja nuoret ovat neo-atavistisia: muinaisten esi-ihmisten kaltaisia muodoltaan ja rakenteeltaan, mutta valmiita kasvamaan kehittyneemmiksi muodoiksi oikeanlaisessa ympäristössä, johtaen normaaliin tai epänormaaliin kehitykseen. Hallin mukaan pelkkä biologia ei riittänyt ihmisen normaaliin kasvuun, siihen tarvittiin myös kultivaatiota (harjoitusta, kehitystä, opastusta). Kaikki ihmiset eivät hänen mukaansa soveltuneet tällaiseen kultivaatioon, vaan vastustivat sitä, eivätkä täten kehittyneet. Ajoitus oli tärkeää, koska muokattavuus ei ollut ihmisen pysyvä ominaisuus. Ikävuodet 8 - 12 olivat kriittisimmät. Mikäli tuolloin lasta ei kultivoida, hänessä kehittyy perversioita ja agressiivista käytöstä.
Eugen
Steinach oli kuuluisimpia alan tutkijoita Euroopassa 1920- ja
30-luvuilla. Hän toisti aiempia tutkimuksia sukupuolen vaihdoksista
eläimillä ja totesi, että myös ihmisen sukupuoli on asteittain kehittyvä
ja vaihdettavissa. Hän julkaisi biologi Paul Kammererin kanssa vuonna
1920 tutkimuksen "Climate and Puberty", jossa rottatutkimusten
perusteella pääteltiin, että myös ihmisissä lämmin ilmasto aiheuttaa
periytyvää hyperseksuaalisuutta. Tällä tutkimuksella oli kaksi tärkeää
vaikutusta. Se vahvisti yhteiskuntien rasistista evolutionaarista
hierarkiaa, ja yhdisti sukupuolisuuden ja rodun, esittäen ne
muokattavina ominaisuuksina. Steinach ja Kammerer olivat maailmansotien välissä osa sosialististen eugenistien yhteisöä, jossa yritettiin soveltaa heidän tutkimustaan työväenluokan kasvattamiseksi manipuloimalla saavutettujen ominaisuuksien periytymistä väestön tasolla.
USAssa eugeniikka ilmeni samaan aikaan esimerkiksi botanisti Luther Burbankin tutkimuksissa, joissa aiheena oli kasvien viljelyn periaatteiden mukauttaminen ja parantaminen enemmän tai vähemmän muokatussa muodossa ihmiseen. USA oli hänen mielestään erinomainen paikka synnyttää "uusi tulevaisuuden ihmisrotu", koska väestö oli hyvin sekoittunutta. Kaikista elämänmuodoista parhaiten mukautuva oli ihmislapsi, Burbankin mukaan.
Biologi Oscar Riddle (prolaktiinihormonin löytäjä) teki endokrinologisia tutkimuksia kyyhkysillä ja rotilla Long Islandin tutkimuskeskuksessa. Nämä tutkimukset vahvistivat sukupuolisuuden ja kasvun yhteyden olemassaoloa. Hän myös todisti, että eläimen sukupuolen voi vaihtaa, ja että se voi tapahtua luonnollisesti tai keinotekoisesti hormoneilla avustettuna. Aikakauden tutkijoiden keskuudessa oli konsensus siitä, että jokaisessa ihmisessä on sekä naisen että miehen piirteitä, ja että sukupuoli on miehen tai naisen ominaispiirteiden yhdistelmän ilmaisua yksilössä. Tämä näkemys sekä sen juuret eugeniikassa usein unohdetaan tai sivuutetaan trans- ja intersukupuolisten ihmisten historiassa.
Kirjan loppuosassa siirretään painopiste lapsesta lääketieteellisen tieteen metaforana todellisiin lasten kehoihin spesifisissä kliinisissä olosuhteissa, tutkimalla kuinka muokattavuus on vaikuttanut inter- ja transsukupuolisten lasten medikalisaatioon 1900-luvulla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)