Sisältövaroitus: vanhanaikaiset termit, rasismi, väkivalta, lääketieteelliset kokeilut
----------
Tässä kappaleessa kuvataan, kuinka sukupuolen vaihdosten, hermafroditismin, homoseksuaalisuuden ja transvestismin järjestäytymätön kenttä kumoaa sen olettamuksen, että moderni lääketiede määritteli transihmisten elämän parametrit.
Edellisessä kappaleessa tuotiin esiin, että ajatus ihmisen sukupuolen vaihtamisesta oli 1900-luvun alussa vielä teoreettinen. Useimmat kirurgit, lääkärit ja psykiatrit olivat vastahakoisia soveltamaan tätä teoriaa käytännössä. Amerikassa sitä tapahtui kuitenkin jonkin verran sateenvarjotermin "hermafroditismi" alla. Termi oli hyvin jäsentymätön kokoelma intersukupuolisuuden diagnooseja. Hoitokäytännöt kehittyivät pääasiassa urologien ja plastiikkakirurgien johdolla. Synteettiset hormonit lääkekäytössä kehittyivät myöhemmin 1930-luvun aikana.
Transihmisten medikaalisia transitioita tehtiin 1920-luvulla Saksassa Magnus Hirschfieldin instituutissa, jossa käytettiin termejä intersukupuolisuus ja transvestisuus. Jälkimmäisellä tarkoitettiin sekä ristiinpukeutumista että halua elää vastakkaisessa sukupuolessa.
Kirjassa esitellään Alan Hart ensimmäisenä medikaalisesti transitioituneena ihmisenä. Vuonna 1917, valmistuttuaan Oregonin lääketieteellisestä yliopistosta, Hart konsultoi psykiatria ja sai diagnoosin: täydellinen, synnynnäinen ja parantumaton homoseksuaalisuus sekä feminiinistä huomattavan poikkeava fyysinen olemus. Hart kuvasi, että elämästä oli tullut hänelle niin sietämätöntä, että hän mieluummin tappaa itsensä kuin elää naisena. Hänelle tehtiin hysterektomia eli kohdun poisto. Hän jatkoi elämäänsä miehenä ja uraansa radiologina ja tuberkuloositutkijana. Jotkut tutkijat ovat julistaneet Hartin lesboksi, mutta myöhemmät tutkijat ovat todenneet, että Hartin sukupuolen vaihdos sekä elämä miehenä on otettava todesta, ja termi homoseksuaalisuus on ymmärrettävä aikakauden kontekstissa eikä kirjaimellisesti.
Ensimmäisenä translapsena kirjassa esitellään henkilö nimeltä "Val". Hän yritti päästä leikkaukseen parikymppisenä 1940-luvulla Wisconsin-Madisonin sairaalassa, mutta siihen ei suostuttu. Tutkimusten aikana hän kertoi lapsuudestaan. Hän oli 2-vuotiaasta lähtien kieltäytynyt pukeutumasta poikien vaatteisiin, ja hänen vanhempansa antoivat hänen elää tyttönä. He jopa järjestivät suhteidensa avulla hänelle mahdollisuuden käydä myös koulua tyttönä. Lääkäri tuolloin oli sitä mieltä, että se on kehitysvaihe, josta Val kasvaa ulos murrosikäisenä. Kun näin ei käynyt, kouluympäristö muuttui vihamieliseksi Valia kohtaan ja Val lopetti koulunkäynnin, tehden kotona "naisten töitä". Val sai käsiinsä artikkeleita ja kirjoja miesten "feminisoimisesta", ja hän hakeutui tutkimuksiin. Endokrinologi Harry Benjamin, seksologi Alfred Kinsey ja Karl Bowman Langley Porterin psykiatriselta klinikalta suosittelivat Valin leikkausta, mutta mikään sairaala USAssa ei suostunut tekemään sitä.
Edellä esitetyt tapaukset ovat harvinaisia ja harvinaisen hyvin dokumentoituja. Epäselväksi jää, miten monen transihmisen elämä jäi merkitsemättä muistiin. Monikaan heistä ei varmastikaan tunnistanut itseään transsukupuoliseksi, koska termistöä ei ollut olemassa. Val oli poikkeuksellinen tässä mielessä, ja myös siinä, että hän löysi tekstejä aiheesta joka oli todella harvinainen USAssa. Sekin lienee poikkeuksellista, että vanhemmat tukivat hänen sosiaalista transitiotaan.
Intersukupuolisten lasten hoidot ovat transihmisten hoitojen koekenttä. Monet transihmiset hakeutuivat intersukupuolisia lapsia hoitavien lääkäreiden vastaanotoille ja väittivät olevansa samalla tavoin "keskeneräisiä" sukupuoleltaan ja siksi korjaamisen tarpeessa. Vastareaktiona lääkärit kehittivät huonosti sopivan termin "psykologinen homoseksuaalisuus", pystyäkseen tällä tavoin käännyttämään transihmisiä vastaanotoiltaan.
Amerikkalaiset ja eurooppalaiset asiantuntijat olivat paitsi fyysisesti myös henkisesti melko kaukana toisistaan, mutta poikkeuksen tästä teki Harry Benjamin. Hän valmistui saksalaisesta yliopistosta lääkäriksi 1912 ja muutti seuraavana vuonna USAan tuberkuloosin parantumisen toivossa. Ennen ensimmäistä maailmansotaa hän pyrki takaisin Eurooppaan, mutta joutui saarron pakottamana jäämään ja perustamaan yksityisen vastaanottonsa New Yorkiin. Maailmansotien välillä hän vieraili ahkerasti Itävallassa Steinachin klinikalla ja ystävystyi Paul Kammererin kanssa (kts. edellinen kirjoitukseni). Benjamin kävi kuuntelemassa myös Hirschfeldin luentoja Berliinissä. Hirschfeld tutki homoutta ja transvestismia. Harry Benjamin sovelsi työssään sekä eurooppalaista (lähinnä saksalaista) seksologista että amerikkalaista endokrinologista teoriaa. Hänen työnsä ei levinnyt kovinkaan laajalle vielä, vaan vasta myöhemmin, ja termi transvestismi muuttui transseksuaalisuudeksi.
Intersukupuolisten (tuolloin hermafrodiittien) tutkimus- ja hoitoprotokollat syntyivät pitkälti Johns Hopkinsin sairaalassa, Bradyn urologisessa instituutissa, joka avattiin v. 1915. Vastuulääkärinä toimi Hugh Hampton Young. Hän teki jokaiselle potilaalle täydellisen päästä varpaisiin ulottuvan ruumiillisen tutkimuksen, joka sisälsi myös vatsan avaamisen ja sukurauhaskudoksen biopsioidun mikroanalyysin. Hän etsi "todellista sukupuolta", jonka paljasti joko kivesten tai munasarjan olemassa olo, riippumatta siitä, miltä potilaan muu vartalo näytti, tai miten hän itsensä koki. Instituutti pyrki standardisoimaan urologian kentän Yhdysvalloissa. Se teki tunnetuksi uusia tekniikoita ja välineitä ihmisruumiin sisäpuolen kuvaamiseen, kuten kystoskoopin (virtsarakon tähystin), ja sisäisen ja ulkoisen anatomian kirurgisen muuntelun kontrolloiduissa ja hygieenisissä olosuhteissa. Vallitsevan etiikan mukaisesti sairaala hoiti köyhiä, mutta vaati vastineeksi kehojen täydellistä käyttöoikeutta, erityisesti paikallisten afroamerikkalaisten. Hoito oli yhtä usein pakottavaa ja ei-hoitavaa kuin hoitavaa, ja liikkeellä oli huhuja, että sairaalan työntekijät ryöstivät hautoja ja kidnappasivat (värillisiä) ihmisiä kaduilta koehenkilöiksi tutkimuksiin.
Bradyn urologisen instituutin potilaina oli miesten lisäksi myös naisia ja lapsia. Sairaalan lastenosastolle (Harriet Lane Home) palkattiin endokrinologi Lawson Wilkins 1930-luvun puolivälissä, jonka jälkeen intersukupuolisten lasten hoito keskittyi sinne. Young hoiti intersukupuolisia kirurgialla, Wilkins hormoneilla, ja hoitoa täydennettiin kirurgialla vain tarvittaessa. Harriet Lane Home:ssa vaikutti satunnaisesti myös lähes pyhimykseksi julistettu lastenpsykiatri Leo Kanner. Heistä lisää seuraavassa luvussa.
Vuosien 1915 ja 1950 välillä Brady instituutissa oli 139 rekisteröityä hermafrodiittipotilasta. Suurin osa heistä oli lapsia. Young ei ollut erityisen kiinnostunut tutkimaan hermafroditismin syitä, vaan hän keskittyi binäärin sukupuolisuuden lääketieteelliseen tuottamiseen. Joistakin potilaista kuvattiin liikkuvaa kuvaa, ja Young kertoi tästä seuraavasti:
"We have now numerous motion pictures in color of those patients who come in female dress, are discovered to be males, and undergo operations to transform their status so that they finally leave in masculine attire. Some of these 'strip-teases' are most amusing."Synteettisiä hormoneja ei ollut vielä saatavilla ennen 1930-lukua. Useiden lapsipotilaiden kohdalla Young noudatti odottavaa hoitokäytäntöä ja antoi lasten kasvaa muurosikään ennen hoitoa. Tällöin katsottiin, kumpi sukupuoli potilaan kehossa oli tullut "vallitsevaksi", ja kirurgisia hoitoja ehdotettiin sen mukaisesti. Potilaan autonomiaa tuskin kunnioitettiin. Mikäli potilaan romanttinen kiinnostus kohdistui samaa sukupuolta kohtaan kuin mikä oli potilaassa "vallitseva", Young ristiriitaisesti leikkasi potilaan vastakkaiseen sukupuoleen, koska heteroseksuaalisuus oli myös hoidon tavoite.
Robert Stonestreet oli instituutin ensimmäisiä lapsipotilaita. Hänet diagnosoitiin hermafrodiitiksi vuonna 1915. Lehdistö teki hänen elämästään spektaakkelin vuosia myöhemmin. Nykyinen lainsäädäntö estää alkuperäisten lääketieteellisten dokumenttien julkaisemisen. Kirjan kirjoittaja joutuu siten tyytymään jo julkaistuun materiaaliin hänestä kertoessaan. Young kertoo tapauksesta omissa muistelmissaan tapauksena, joka ei päättynyt hyvin. Young kertoo, että 10-vuotias "poika" tuotiin hänen vastaanotolleen genitaaleissa olevan vian vuoksi. Vika oli hypospadias, peniksen pään sijainti alapuolella, sekä laskeutumattomat kivekset. Instituutin lääkäri, William Quinby, totesi potilaan tytöksi sukurauhasten sekä leikkauksessa löytyneiden kohdun ja munasarjojen perusteella, ja suositteli lapsen isälle leikkausta, joka tekisi lapsesta "normaalin". Quinbyn tulkinnan mukaan Robertin lisämunuaisten yliaktiivisuus sikiöaikana oli maskulinisoinut hänen genitaalinsa. Robert oli kasvatettu kyseenalaistamatta poikana, ja myös hän itse piti itseään poikana. Hänen vartalonsa, äänensä ja kaikkinainen kehityksensä osoitti hänen olevan poika.
Kirjassa esitellään Quinbyn ja Youngin tutkimuksia ja päättelyketjua paljon yksityiskohtaisemmin, kuin välitän tähän kirjoittaa. Lyhyesti, heidän tulkintansa mukaan Robert oli esimerkki lapsesta, jonka "luonnollinen kaksineuvoisuus" ei ollut kehittynyt normaaliksi sukupuoleksi, ja se oli korjattava ennen murrosikää. Robertin isä kuitenkin kieltäytyi leikkauksesta. Valokuvat Robertin alastomasta vartalosta julkaistiin tieteellisessä artikkelissa joitakin vuosia myöhemmin. Kolmekymppisenä Robert palasi instituuttiin vaatimaan todistusta sukupuolestaan, koska oli menossa naimisiin naisen kanssa, ja pappi kieltäytyi vihkimästä hermafrodiittia. Young totesi, että virhettä ei ole tehty, Robert oli nainen. Kolme päivää myöhemmin Robert teki itsemurhan. Young suoritti Robertille ruumiinavauksen, kuvasi hänen lisämunuaisensa, ja julkaisi kuvat muistelmissaan.
Itsemurhaan päättynyt kokemus todistaa, miten väkivaltaisia ja traumaattisia seurauksia intersukupuolisten lasten medikalisoinnilla voi olla, myös siinä tapauksessa, että mitään kirurgisia leikkauksia ei tehdä. Pakkomielteinen binäärin sukupuolen tuottaminen usein jyräsi alleen henkilön ja hänen perheensä omat kokemukset ja toiveet, ollen hoidon ehtona. Henkilöiden itsetuntemusta ei pidetty tieteellisenä. Useat instituutin potilaat kieltäytyivät leikkauksista. Jotkut potilaat joutuivat käymään leikkauksissa vuosien ajan, kun edellisten leikkausten tuloksia jouduttiin korjaamaan. Kun Youngin diagnoosi oli vastakkainen lapsen koetulle sukupuolelle, perhe pakotettiin sosiaalistamaan lapsi uuteen sukupuoleen usean henkilön ja avustavan tahon voimin. Tätä myös seurattiin tiiviisti: sosiaalityöntekijät kävivät säännöllisesti perheen kotona ja raportoivat käynneistä. Erityisesti värillisten perheiden keskuudessa havaittiin intersukupuolisten lasten hyväksymistä ilman korjauksia, ja tähän pyrittiin puuttumaan.
Mitä useampia intersukupuolisia lapsia Young sai vastaanotolleen, sitä selvemmin hänen näkemyksensä kohdistui lasten ikään ja siihen, että lisämunuaisten liikakasvun aiheuttama sukupuolen muutos pitäisi korjata niin nuorena kuin mahdollista. Hän kehitti leikkausmenetelmän, jossa lisämunuaisiin käytiin käsiksi selän puolelta. Aluksi leikkauksissa poistettiin liikakasvua molemmista lisämunuaisista, mutta myöhemmin Young totesi olevan potilaalle turvallisempaa poistaa toinen lisämunuainen kokonaan. Leikkaukset onnistuivat siinä mielessä, että ne vähensivät lisämunuaisten tuottaman androgeenin määrää verenkierrossa, mutta ne eivät silti pysäyttäneet tai kääntäneet sukupuolen muuttumisen suuntaa. Leikkauksissa oli myös riskejä, ja jotkut lapsipotilaat kuolivat. Ainoaksi keinoksi jäi genitaalien ulkonäön korjaaminen, sekä hormonihoidot, jotka tulivat saataville 1930-luvun puolivälistä lähtien.
Youngin leikkauspotilaat olivat poikkeuksetta valkoisia. Värilliset kehot nähtiin atavistisina, joita ei kannattanut muokata. Valkoiset kehot nähtiin plastisina, joita saattoi muokata paremmiksi.
Hopkinsin lääkärit olivat portinvartijoita siinä mielessä, että eivät hyväksyneet potilaakseen henkilöitä, joilla ei ollut näkyviä epänormaaleja kehon osia. Homoseksuaalisuus oli yleisin diagnoosi, jonka perusteella potilaita käännytettiin sairaalasta. Termin käyttö oli hyvin sekavaa. Hermafroditismi, seksuaaliset perversiot, homoseksuaalisuus ja transvestismi termeinä sekoittuivat toisiinsa. Young pohdiskeli, että joissakin potilaissa sekoittui homoseksuaalisuus ja hermafroditismi siten, että he olivat omaksuneet vastakkaisen sukupuolen pukeutumista, eleitä ja tapoja. Tämä ei jäänyt aikakauden transihmisiltä huomaamatta, ja heitä alkoi hakeutua sairaalan vastaanotolle hoitojen toivossa yhä enemmän.
Bernard-niminen henkilö lähetti Youngille kirjeen, jossa hän esitteli itsensä intersukupuoliseksi, joka haluaa sukupuolenkorjausleikkauksen mieheksi. Bernard oli lukenut sukupuolenkorjausleikkauksista Sexology Magazine -lehdestä. Youngin mukaan hänellä oli fallos, matala ääni ja sukupuolisuhteita naisten kanssa, vaikka hänet oli syntymässä määritelty naiseksi. Toisen lääkärin lausunnon mukaan kyseessä oli selkeä nainen, joka vain esitti miestä. Asiakirjoista ilmenee, että Bernard toivoi korjausleikkaukseen pääsyä, koska halusi mennä naimisiin naisen kanssa. Hän oli myös kokenut olevansa poika jo lapsuudesta saakka. Hänestä tuntui, että hänen sisällään olivat miehen sukurauhaset, ja että hänestä oli pitänyt tulla kaksoset, joista toinen oli nyt hänen sisällään.
Bernard lähetettiin psykiatrille, joka pohti hänen sukupuoltaan pitkään, päätyen homoseksuaalisuuteen. Kyseinen psykiatri piti homoseksuaalisuutta kehittymättömänä seksuaalisuuden muotona, ja meni jopa niin pitkälle, että kuvaili homoseksuaalien olevan infantiilien näköisiäkin. Sairaala ei suostunut leikkaushoitoihin, eikä Bernard suostunut psykoterapiaan, joten hän lähti kotiin palaamatta koskaan sairaalaan.
Lapsille ei diagnosoitu homoseksuaalisuutta tai seksuaalisia perversioita, koska lapset olivat vielä kehittyviä, ja heissä saattoi olla luonnostaan näitä piirteitä kehityksen osana. Homoseksuaalisuus ja perversiot olivat aikuisten ominaisuuksia, jolloin ne olivat merkki johonkin vaiheeseen pysähtyneestä kehityksestä. Tämän vuoksi myöskään transsukupuolisina pidettäviä lapsia ei näy Hopkinsin sairaalan rekistereissä.
Sen sijaan myöhemmin transvestisteiksi ja transseksuaaleiksi diagnosoidut aikuiset kertoivat asiakirjoissa lapsuudestaan. Nämä kertomukset ajoittuvat 1890-luvulta 1930-luvulle. Vanha transnainen kertoi lapsuudestaan, jolloin hän kovasti halusi nuken. Viisikymppinen transmies kertoi lopettaneensa koulunkäynnin 13-vuotiaana, koska joutui pitämään tyttöjen vaatteita. Koulun sijaan hän meni töihin perheensä omistamaan puutavarayhtiöön ja pukeutui siitä lähtien mieheksi kokoaikaisesti. Transnainen kertoi eläneensä tyttönä niin kauan kuin muistaa ja elättäneensä itsensä tanssijana. Nuoruusiässä perhelääkäri oli epäillyt häntä intersukupuoliseksi. Nämä lapset olivat löytäneet tavan elää kokemassaan sukupuolessa, ilman lääketieteen apua.
Transsukupuolisuus nähtiin ainakin osittain intersukupuolisena tilana. Aikana, jolloin Yhdysvalloissa ei ollut hallitsevaa lääketieteellistä selitystä transsukupuolisuudelle, hermafroditismi tarjosi vakuuttavan tietolähteen inversiosta ja transvestismista sekä lääketieteen ammattilaisille että maallikoille. Transsukupuolisuus aiheutti lääketieteessä sukupuolen kriisin. Jos kaikki lapset olivat luonnostaan intersukupuolisia tai tietyssä määrin käänteisiä, kuten Hopkinsin lääkärit ja psykiatrit olivat alkaneet spekuloida, itse binäärisen sukupuolen rationaalisuus asetettiin kyseenalaiseksi. Ehkä translapsuus ja transsukupuolisuus olivat merkityksellisiä, mutta eivät patologisia tai edes poikkeuksellisia ihmisyyden muotoja.
Kaksi Hopkinsin sairaalan psykologia, John Money ja John Hampson, haastatteli transihmisiä 1950-luvulla ja he kehittivät uuden termin "gender" pyrkien hallitsemaan sillä sukupuolen muokattavuutta. Tämän projektin epäonnistuminen, johon syvennytään seuraavassa luvussa, on suuresti vastuussa siitä, että emme 20. vuosisadalla ole kyenneet näkemään translasten ja -aikuisten elämän rikkautta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi harkiten, kiitos!