Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" neljättä kappaletta "From Johns Hopkins to the Midwest - transgender childhood in the 1960s".
Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, transfobia, eheytys.
Marraskuussa 1966 avattiin Johns Hopkinsin sairaalan uusi klinikka, "the gender identity clinic", ja sitä pidetään yleisesti vedenjakajana transseksualismin hoidossa. Klinikan tarkoitus oli hoitaa ihmisiä, jotka olivat fysiologisesti normaaleja, mutta psykologisesti vastakkaista sukupuolta - näin he kuvasivat toimintaansa lehdistötilaisuudessa, joka pidettiin noin vuosi klinikan avaamisen jälkeen. Hoitoon kuului pitkä lääketieteellinen ja psykiatrinen tutkimusjakso, hormonihoitoja sekä vähintään vuoden mittainen "tosielämän koe" koetussa sukupuolessa ennen kirurgisia hoitoja. Klinikkaa rahoitti säätiö nimeltä Erickson Educational Foundation, jonka oli perustanut öljyllä rikastunut transmies Reed Erickson.
Klinikan ensimmäisen potilaan piti olla 17-vuotias "G.L.", joka oli joutunut vankilaan ryöstöstä. Klinikan lääkäreinä myöhemmin toimivat psykiatrit olivat kuitenkin tavanneet hänet jo 13-vuotiaana, ja esittivät tuolloin käytöshäiriöiden syynä olevan transseksualismin, joka olisi hoidettavissa. Oikeuden päätöksellä ja äidin suostumuksella vanki siirrettiin sairaalaan odottamaan leikkausta, mutta konservatiivisemmat lääkärit onnistuivat lykkäämään leikkausta useita kertoja, ja G.L. pääsi pakenemaan sairaalasta. Hän ei koskaan palannut. Klinikan ensimmäisenä melkein-potilaana oli siis alaikäinen.
Myös useat muut klinikat alkoivat tarjota hoitoja transseksuaaleille. Nämä hoidot tosin eivät olleet ensisijaisesti hormonaalisia tai kirurgisia, vaan psykiatrisia, ja niiden tavoitteena oli "korjata kehittymätön sukupuoli ehjäksi" eli muuttaa potilaiden sukupuoli-identiteetti (=eheytyshoito). Nämä hoidot todettiin pian tehottomiksi, mutta sitkeästi niitä pidettiin ensisijaisena hoitona ja hormonihoitojen edellytyksenä.
Portinvartijuus oli yhä vahvaa 1950- ja 60-luvuilla. Lääkärit vastaanottivat potilaita hyvin mielellään näille uusille klinikoille, mutta lähinnä tutkimusmielessä. Varsinaisia hoitoja saivat hyvin harvat. Myös sairaaloiden hallitukset / johtokunnat estivät usein sellaiset leikkaukset, jotka sairaalan lääkärit olisivatkin olleet halukkaita tekemään. Potilaat, joilla oli resursseja, matkustivat Meksikoon tai Eurooppaan (Tanskaan tai Italiaan) leikkaukseen. USAssa tehtiin muutamia leikkauksia, mutta lähinnä niille, jotka olivat päätyneet radikaaliin ratkaisuun ja tehneet itse itselleen kastraation päästäkseen leikkaukseen, joka pelastaisi heidän henkensä.
Edellisestä kappaleesta tuttu Money halusi selkeyttää intersukupuolisen ja transseksuaalisen eroja. Hän määritteli intersukupuolisuuden kehon ja sukupuolen kehittymättömyydeksi, joka pitää korjata. Transseksualismi ja homoseksualismi sen sijaan olivat hänen näkemyksensä mukaan ei-kehollisia, asioita jotka voitiin "oppia". Siksi niitä ei pitänyt lähteä korjaamaan kehon korjaamisen kautta. Hän väitti, että miehestä ei tule naista, jos hänen sukuelimensä leikataan. Tämä väite oli räikeässä ristiriidassa hänen itsensä suorittamien intersukupuolisten lasten leikkausten kanssa. Lisäksi hän väitti, että mies ei voi muuttaa koko ajattelutapaansa naisen ajattelutavaksi pelkästään sillä, että saa estrogeenia. Hyvin hataralla pohjalla tämäkin väite, eikä ota ollenkaan huomioon sitä, että potilas on ehkä ajatellut kuin nainen koko ikänsä.
Jotkut Money'n kollegat olivat eri mieltä. Esimerkiksi "Agnes", joka hakeutui sukupuolenkorjaushoitoon vuonna 1958, todettiin keholtaan muuten normaaliksi, joskin feminiinisen näköiseksi mieheksi, mutta hänen sukurauhasensa tuottivat poikkeuksellisen paljon estrogeenia. Tällaista biologista perustaa transseksualismille ei oltu aikaisemmin havaittu, ja se kiinnosti useita lääkäreitä. Myöhemmin Agnes kuitenkin tunnusti, että oli syönyt äitinsä estrogeenipillereitä 13-vuotiaasta lähtien, eikä ollut kertonut tästä aiemmin. Tästä huolimatta lääkäreitä alkoi kiinnostaa tutkia tarkemmin transseksualismin biologisia syntymekanismeja. Tämä merkitsi lähtölaukausta aivojen ja endokrinologisen järjestelmän välisten yhteyksien tutkimukselle. Se on myös esimerkki siitä, kuinka translapsi otti kohtalonsa omiin käsiinsä aikana, jolloin heillä ei ollut omaa ääntä tai valtaa oman hoitonsa suhteen.
Aiemmista kappaleista tuttu seksologi Harry Benjamin järjesti New Yorkissa symposiumin transseksualismista v. 1953 ja julkaisi sen jälkeen useita diagnostisia artikkeleita aiheesta. Hän kirjoitti: "On tunnettua, että sukupuoli ei ole koskaan sataprosenttisesti uros tai naaras. Se on monimutkainen sekoitus uroksen ja naaraan komponentteja. Sukupuoli on joustava käsite." Tämän työn tavoitteena oli hylätä käsitys transseksualismista psykoottisena tilana ja sen sijaan ehdottaa psykosomaattista kehystä, joka olisi riittävän johdonmukainen perusta hormoni- ja leikkaushoidoille. Vahvistaen kehityksellisen, biologisen etiologian keskeisyyden kaikissa kehon seksuaalimorfologioissa, Benjamin katsoi, että geneettisen ja / tai endokriinisen rakenteen on tarjottava hedelmällinen maaperä, jolla peruskonflikti kasvaa transseksuaalisuudeksi. Toisin sanoen, psykologisesti ilmenevällä sukupuolen ilmaisulla on biologinen alkuperä. Benjamin myös kysyi retorisesti, että eikö Eugen Steinach viitteellisissä kokeissaan osoittanut, että feminisoidut marsut käyttäytyivät kuin naaraspuoliset marsut.
Harry Benjamin Foundation perustettiin vuonna 1964 Erickson Educational Foundationin kolmevuotisen tuen avulla. Ilman transmies Ericksonin rahallista panostusta transseksualismin tutkimukseen alan ammattimaisuus olisi tuskin edennyt vielä 1960-luvulla. Benjamin käytti tämän tilaisuuden kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen. Hopkins Gender Identity Clinic, joka perustettiin seuraavana vuonna, sulautettiin yhteen HBF:n kanssa. Avustuksen loputtua säätiö lopetti toimintansa, mutta sillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus alan kehitykseen.
Benjamin kirjoitti kirjan "The Transsexual Phenomenon", joka perustui 189 potilastapaukseen. Potilaiden joukossa oli puoli tusinaa lasta. Benjamin oli hyvin kiinnostunut potilaidensa lapsuudesta ja etsi sieltä yksityiskohtia, jotka voisivat selittää transseksualismin syntyä. Suurin osa hänen potilaistaan kuvasi, että oli "aina" tiennyt olevansa toista sukupuolta kuin miltä heidän kehonsa näyttivät. Kirjassaan Benjamin kuvaa termin "gender" tarkoittavan ei-seksuaalista sukupuolen osaa. Lisäksi hän toteaa, että edistysaskeleet biologisessa ja geneettisessä tutkimuksessa ovat osoittaneet, että sukupuolia ei voida absoluuttisesti jakaa tiettyihin lokeroihin. "Vallitseva käsitys sukupuolen määräytymisestä genitaalien perusteella on järkkynyt tieteen maailmassa." "Meistä jokainen on anatomisesti ja endokrinologisesti intersukupuolinen."
Benjamin oli vakuuttunut siitä, että transseksualismin hoito vaati hormoneja ja leikkauksia, eikä psykoterapiaa. Intersukupuolisuuden ja transseksualismin täsmällinen määrittely oli kuitenkin Benjaminille vaikeaa. Kirjassaan hän kuvaa edelleen näitä tiloja "kehittymättömiksi". Myös transvestismin ja transseksualismin erottaminen toisistaan tuotti vaikeuksia. Moni transvestiitiksi itseään kutsuva eli tyytyväisenä elämäänsä miehen kehossa pukeutuen toisinaan naiseksi, ilman halua lääketieteellisiin toimenpiteisiin. Tässä nähtiin myös eroottista taustaa. Transseksualismi nähtiin osittain jopa ohimenevänä vaiheena, trendinä. Tätä problematiikkaa selvittääkseen Benjamin loi seitsemänportaisen asteikon, jonka perusteella ainoastaan äärimmäiset ("seiskat") tarvitsivat hormoni- ja leikkaushoitoa.
Los Angelesiin perustettiin UCLA's Gender Identity Research Clinic vuonna 1962. Sen tarkoituksena oli tutkia ja tarjota psykiatrista ja psykologista hoitoa intersukupuolisille potilaille, mutta sinne kuitenkin hakeutui myös "keholtaan normaaleja". Klinikalla ei tehty leikkauksia, joten sen potilaat edustivat laajempaa kirjoa kuin Hopkinsissa, ja se sai rahoitusta yliopistolta ja kansalliselta mielenterveysinstituutilta. Klinikan vetäjät Robert Stoller ja Richard Green haastoivat Money'n näkemyksen ja tarjosivat tilalle psykologiaan painottuvaa selitystä. Klinikan suhtautuminen translapsiin ja heidän kehojensa muokkautuvuuteen oli vihamielistä ja torjuvaa, mutta ironisesti juuri tämän klinikan työ kuitenkin edisti translasten hormonihoitoja ja transitioita enemmän kuin Hopkinsin sairaalan klinikka.
Stollerin arvio lapsuusiässä ilmenevän transseksualismin psykososiaalisesta etiologiasta lähestyi psykoanalyytikoiden argumentteja homoseksuaalisuuden synnystä; pojaksi syntymässä määritetyn vauvan liian intiimi ja läheinen suhde äitiinsä tietyssä kehitysvaiheessa aiheutti feminiinisyyttä pojassa, joka myöhemmin voisi kehittyä transseksualismiksi. Stoller väitti, että biologinen leimautumisen ilmiö oli voimakkaampi kuin Freudin seksuaalisuuden kehittymisen teoria, joka oli pikemminkin biologian vastainen. Stoller
yritti selventää, millainen "liian läheinen" suhde aiheutti
homoseksuaalisuutta ja millainen transseksualismia, mutta epäonnistui.
Stoller kirjoitti kirjan "The Transsexual Experiment" 1970-luvulla perustuen tutkimuksiinsa UCLA:ssa. Hän kirjoitti: "Näen miehen transseksualismin identiteettinä itsessään, enkä ensisijaisesti loppumattomana tiedostamattomana kamppailuna säilyttää identiteetti ulkokuoren manifestina. Minulle transseksualismi on kohteen todellisen minän ilmaisua." Stoller ei siis esittänyt transseksualismia oireena sukupuoli-identiteetin ja persoonallisuuden ristiriidasta, vaan patologisena, normaalin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisen sisäisen konfliktin puutteena. Tämä tarkoitti, että aidosti transseksualistista identiteettiä (ns. todellisen minän kynnyksen ylittäneet) ei voinut muuttaa terapialla. Vaikka Stoller patologisoi transihmiset, hän vastahakoisesti hyväksyi tällaisten henkilöiden transitiot. Nuorten henkilöiden kohdalla hän oli kuitenkin sitä mieltä, että intensiivinen ja jatkuva psykoterapia voisi vielä korjata heidän keskeneräisen identiteettinsä. Kirjassaan hän totesi, että aikuisen transseksuaalista identiteettiä ei voinut muuttaa, ja jo 6-7 -vuotiaan lapsen kohdalla työmäärä oli valtava. Transtyttöjen hoito UCLAn klinikalla oli Freudin teorian soveltamista käytäntöön: oidipuskompleksin keinotekoinen synnyttäminen miespuolisen terapeutin avulla.
Monet muutkin psykiatrit ja psykologit julistivat intensiivisen ja aikaisen terapian nimeen. Myös vanhempia piti opastaa kasvattamaan lapsista "oikeaa sukupuolta". Todellisuudessa tällaiset terapiat eivät kuitenkaan toimineet. Viimeistään potilaiden saavuttaessa murrosiän ne todettiin tehottomiksi ja siten lopetettaviksi. Esimerkiksi Georgina, jota hoidettiin UCLA:n klinikalla 1960-luvulla, alkoi terapiasta huolimatta elää tyttönä kodin lisäksi koulussa 15-vuotiaana ja sai estrogeenihoitoa. Sukupuolenkorjausleikkaus tehtiin myöhemmin. Lukuisia muitakin, eri ikäisiä lapsipotilaita löytyy klinikan arkistoista. Heidän hoitonsa ei kuitenkaan ollut lähimainkaan myötätuntoista, vaan hyvin patologisoivaa ja transfobista. Tästä esimerkki on Stollerin loppulause erään viisivuotiaan lapsen potilaskertomuksessa: "En haluaisi häntä minun lapsekseni."
Paras todiste translapsista ovat heidän itsensä kirjoittamat kirjeet, joita he lähettivät lääkäreille. Nuorimmat kirjeenkirjoittajat olivat 13-vuotiaita. Esimerkiksi 16-vuotias transtyttö Kaliforniasta kirjoitti Benjaminille, että on noin 5 vuoden ajan toivonut olevansa tyttö, ja että tuo toive on hänessä hyvin vahva. Luettuaan Benjaminin kirjan hänen toivonsa nousi huippuunsa. Monet muutkin kirjeet paljastavat nimenomaan murrosiän olleen aikaa, jolloin haluttiin saada lääkärin mielipide omille tuntemuksille. 17-vuotias transtyttö oli huolissaan pituuskasvustaan ja tulevasta elämästään 195-senttisenä naisena. 16-vuotias transtyttö New Yorkista kuvaili murrosiän tuomia kehon muutoksia itsessään sekä niiden aiheuttamaa syvää ristiriitaa, toivoen estrogeenihoitoa. Monet näistä lapsista vakuuttelivat, että eivät ole homoseksuaaleja, varmistaakseen hoitoon pääsyn. Benjamin ja hänen kollegansa (tai joissain tapauksissa heidän sihteerinsä) vastasivat näihin kirjeisiin samalla kaavalla: "Olet vielä hyvin nuori. 2 tai 3 vuoden kuluttua voit nähdä elämän eri tavalla. Jos voit hyvin huonosti, luota vanhempiisi. He ovat varmasti parhaita ystäviäsi. Harkitse myös kotilääkärillesi tai ymmärtäväiselle psykiatrille puhumista."
Lapset olivat hyvin tyytymättömiä näihin vastauksiin ja siihen, etteivät he päässeet kaipaamansa hoidon piiriin. Eräs transtyttö San Diegosta kirjoitti: "Olen ehkä nuori. Olen kuitenkin tuntenut näin koko ikäni, ja olen yrittänyt elää elämääni eri tavoilla ja tiedän nyt, että parasta minulle olisi päästä korjausleikkaukseen. En ole keksinyt tätä yhdessä yössä. Voin vain toivoa, että annatte minulle mahdollisuuden." 16-vuotias transtyttö kirjoitti: "Ne, jotka kuittaavat tämän nuoruusiän vaiheena, eivät tiedä mistä puhuvat. Olen tuntenut näin 16 vuoden ajan, kauan ennen nuoruusikää. Nyt kuitenkin olen tullut enemmän tietoiseksi itsestäni, fyysisesti ja psyykkisesti. En halua odottaa, että vanhenen. Haluan vanheta tyttönä. Haluan kasvaa normaalina tyttönä." 14-vuotias "Vicki" Ohiosta kirjoitti Leo Wollmanille lukuisia kirjeitä. Hän kuvaili, miten häntä pelotti koulussa, koska muut lapset olivat julmia. Hänen arvosanansa olivat laskeneet, ja hänen täytyi olla dieetillä pudottaakseen painoa, jota hänelle oli kertynyt, kun hän oli syönyt ahdistukseensa. Hän oli myös yrittänyt itsemurhaa vähintään kerran. Kun hän oli kertonut itsestään parhaalle ystävälleen koulussa kirjoittamalla hänelle lapun, häntä nöyryytettiin laittamalla lappu kiertämään koko luokassa. Vicki kirjoitti myöhemmin, että oli vihdoin saanut isältään "luvan korjausleikkaukseen" ja pyysi Wollmania perustelemaan leikkausta kirjeessä isälleen. Wollman ei vastannut, koska hän siirtyi töihin muualle. Vicki kirjoitti sen jälkeen Benjaminille, sitkeästi, yhteensä kahden vuoden ajan, vaikka sai vain kielteisiä vastauksia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi harkiten, kiitos!