tiistai 24. marraskuuta 2020

Mikroaggressiot ja vähemmistöstressi

Osana Setan etä-edaria osallistuin viime viikolla lyhyeen koulutukseen aiheesta mikroaggressiot. Termi oli minulle etäisesti tuttu, puolihuolimattomasti jostain uutisesta ja artikkelista luettu. Minulla oli ennalta käsitys, että se liittyy jotenkin ihmisten omaksumiin ennakkoluuloihin ja oletuksiin ihmisryhmistä, ja erityisesti rasismiin. Esimerkkinä tuli mieleen Marimekon ex-toimitusjohtaja Mika Ihamuotilan hyvää tarkoittava twiitti, jossa hän kertoi keskustelleensa taksikuskin kanssa siitä, mistä tämä on kotoisin.

Koulutuksessa termi mikroaggressio määriteltiin seuraavasti: loukkaavia kommentteja, tekoja tai eleitä, jotka kohdistuvat eri vähemmistöihin tai niiden edustajiin, ja jotka ovat usein niin hienovaraisia ja tulkinnanvaraisia, että niitä on hankala tulkita ja nimetä syrjinnäksi. Mikroaggressiot jaettiin koulutuksessa lähteenä käytetyn kirjan* perusteella kolmeen tyyppiin: mikrohyökkäyksiin, mikroloukkauksiin ja mikromitätöinteihin. 
*Derald Wing Sue: Microaggressions in Everyday Life, 2010.

Pohdimme näistä kaikista esimerkkejä, ja mietimme, miksi mikrohyökkäykset määritellään mikroaggressioiksi, koska ne ovat tarkoituksellisia loukkaavia tekoja, kuten tahallista väärinsukupuolittamista, solvauksia, tai avoimesti vähemmistöön kuuluvan ihmisen siirtäminen pois asiakaspalvelusta. Näissä ei ole mitään "mikroa". Totesimme, että ehkä 10+ vuotta sitten syrjintää ei tunnistettu vielä niin tarkasti kuin nykyään, ja tällaiset täysin selvästi syrjivät ja loukkaavat teot luettiin vielä mikroaggressioiksi, koska ne eivät ole fyysistä väkivaltaa.

Mikroloukkaukset ovat kommentteja tai toimintoja, jotka halventavat tai nöyryyttävät vähemmistöjen edustajia. Usein tällainen loukkaus perustuu stereotyyppiseen ja loukkaavaan kuvaan vähemmistöistä, joiden joukosta puhuja nostaa kohteen pois. Tällainen loukkaus on tarkoitettu hyväntahtoiseksi. Esimerkiksi "En olisi ikinä uskonut, että olet trans. Sinähän olet ihan normaali" on mikroloukkaus. Näin sanova olettaa, että transihmiset eivät yleisesti ottaen ole normaaleja.

Mikromitätöinnit ovat esimerkiksi huomiotta jättämistä ja henkilön todellisuuden ja tunteiden kieltämistä. Tavoitteena voi olla yhdenvertaisuus, mutta ei tunnisteta tai tunnusteta olemassa olevia eroavaisuuksia ja omia etuoikeuksia suhteessa toiseen. Esimerkiksi "älä kysy, älä kerro" -vaatimus on mikromitätöintiä. "Meidän työpaikalla kaikki ovat samanlaisia ja syrjintää ei tapahdu" on silmien ummistamista ja syrjinnän kokemusten mitätöintiä, mikäli toteamus annetaan ylhäältä päin kuulematta alaisia lainkaan. Myös esimerkiksi kommentti transnuoresta "On kauheata, että nuori ei pysty hyväksymään itseään" on mikromitätöintiä, koska sen sanoja ei tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa cis-sukupuolisena, jonka ei tarvitse kyseenalaistaa kehonsa ja sukupuoli-identiteettinsä yhteensopivuutta, ja se mitätöi transnuoren oman kokemuksen siitä, että hän nimenomaan on hyväksynyt itsensä.

Mikroaggressioita voi olla vaikeaa tunnistaa ja erityisen vaikea niihin on puuttua, jos ne on kuitenkin hyväntahtoiseksi tarkoitettuja. Alussa esittämäni esimerkki Mika Ihamuotilasta on hyvä: hyvää tarkoittava twiitti maahanmuuttajataksikuskille jutustelusta toi esiin Ihamuotilan mikroaggression ja sen vaikutukset, kun mikroaggressio tuotiin näkyväksi. Ihamuotila oletti taksikuskin ulkonäön perusteella, että hän ei ole syntynyt Suomessa, joten hän hyväntahtoisesti kysyi, mistä kuski on kotoisin. Kuski kertoi mielellään. Ihamuotila totesi, että hän arvostaa Suomeen töihin tulleita maahanmuuttajia ja kannusti kaikkia juttelemaan heille, vaikkapa kysymällä, mistä he ovat kotoisin. Tässä tapahtui se mikroaggressio, että Ihamuotila nosti taksikuskin pois "Suomeen loisimaan tulleiden maahanmuuttajien" joukosta. Tämä kerrottiin Ihamuotilalle, ja hän ymmärsi, mistä oli kyse, ja kiitti kaksoisviestinsä purkamisesta.

Koulutuksen päätteeksi esitettiin muutamia keinoja, joilla mikroaggressioiden haittoja voidaan vähentää. Näitä ovat käsitteen ja ilmiön tiedostaminen ja tunnistaminen, niiden sisältämän kaksoisviestin purkaminen ja esiin tuominen, sekä niiden esiin nostamien tunteiden tunnistaminen ja salliminen. Huomatessaan mikroaggression, siitä voi ystävällisesti sanoa, tai vaikka kysyä perusteluja, miksi ihminen sanoi niin kuin sanoi. Perustellessaan ihminen voi ymmärtää toimineensa väärin. On tärkeää myös mikroaggression kohteeksi joutuessaan tunnistaa sen aiheuttamia tunteita ja sallia ne itselleen, etteivät ne jää alitajuntaan kalvamaan ja aiheuttamaan itsesyytöksiä. 

Minua harmitti, että koulutukselle varattu aika oli niin lyhyt, että emme päässeet aiheeseen kovin syvälle. Aloin etsiä aiheesta lisää tietoa. Muualla esitettyjä mikroaggression määritelmiä:
  • Wikisanakirja: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan.
  • Wikipedia: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan, ja joka vahvistaa tätä ryhmää kohti tunnettuja stereotypioita. Termin kehitti psykiatri Chester M. Pierce vuonna 1970. Professori Ann Phoenixin mukaan mikroaggressiosta on tullut sallitumpaa ja näkyvämpää syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen.
  • Liberalismi.net/wiki: mikroaggressio tai mikrohaittaaminen tarkoittaa marginalisoidun ryhmän aseman vähittäistä heikentämistä. Ihmiset tekevät sitä tyypillisesti tahattomasti ja huomaamattaan, myös marginalisoidun ryhmän puolustajat ja jäsenet itse. Psykologi Derald Wing Sue määrittelee mikroaggression "lyhyeksi arkiseksi viestimiseksi, joka lähettää yksilöille vähätteleviä viestejä näiden ryhmäjäsenyyden perusteella". Suen mukaan mikroaggression tekee yleensä hyvää tarkoittava ihminen tiedostamattaan. Ne ovat eri asia kuin avoin suvaitsemattomuus, koska tekijä usein ei tarkoita pahaa eikä tiedä aiheuttavansa haittaa.
Yle julkaisi ihan hiljattain artikkelin otsikolla "Mistä sä oot kotoisin? Viisi rasistista mokaa, joilla sinäkin ehkä syrjit, vaikka tarkoitat hyvää". Artikkelissa annetaan konkreettisia esimerkkejä tilanteista, joissa on havaittavissa mikroaggressioita, ja tuodaan esiin, miksi ne ovat haitallisia, sekä miten niiden haittoja voitaisiin vähentää. Sama asenne oli koulutuksessa, johon osallistuin. Lyhyesti todettuna mikroaggressiot ovat arkisissa tilanteissa toistuessaan yksilölle kuormittavia ja aiheuttavat sisäistettyä itsesyrjintää. Mikroaggressiot vahvistavat haitallisia stereotypioita ja voivat johtaa vakavampiin tekoihin. 

Liberalismiwiki-sivustolla on pitkästikin esitetty käsitteen sisältöä ja sellaisia puolia, joita koulutuksessa ei ehditty käsitellä -  ongelmallisuutta, epätieteellisyyttä ja vaikutuksia. Siellä sanotaan mm. näin:

"Termiä on arvosteltu epätieteelliseksi ja sanaa "aggressio" väärinkäytetyksi. "Mikrohaittaaminen" voisi olla kuvaavampi termi. Mikroaggressio on marxilaisen kriittisen koulukunnan teoria, joka on alkanut valtavirtaistua vasemmalla.

Esimerkiksi aasialais-amerikkalaiselta saatetaan kysyä tämän kotimaata tai ajatella, että tämä on varmaan hyvä matematiikassa, näin vahvistaen stereotypioita. Mies saattaa avata naiselle oven, mistä voi tulla käsitys, että nainen olisi heikompi.

Monet psykologit ja muut tietokirjailijat, kuten Bradley Campbell, Heather Mac Donald, Amitai Etzioni, Jonathan Haidt, Greg Lukianoff, Jason Manning, Ralph Nader ja Christina Hoff Sommers ovat sanoneet, että käsite "mikroaggressio" ei ole tieteellisesti riittävän perusteltu tai että se voi olla haitallinen yksilöille ja yhteiskunnalle. Mikroaggressioihin viittaaminen on myös yhdistetty uhriutumiskulttuuriin.

Ehkä paras olisi, jos mikrohaittaaminen tiedostettaisiin mutta käsitettä ei venytettäisi liikaa, ongelman haitat pyrittäisiin minimoimaan eikä eskaloimaan, ja virheellisestä marxilaisesta mikroaggressioteoriasta luovuttaisiin. On myös tahallista mikrohaittaamista.

Poliittinen korrektius on presidentti Barack Obaman mukaan mennyt liian pitkälle, kun yliopistoihin ei haluta konservatiivisia puhujia, toista puolta ei kuunnella tai ei haluta lukea naisia tai afrikkalais-amerikkalaisia halventavia kirjoja. Puhujia ei pidä vaientaa, vaan heidän kanssaan tulee voida keskustella. Vaientaminen sanomalla: "Et voi tulla, koska olen liian herkkä kuulemaan, mitä sinulla on sanottavana" estää oppimisen. Vox-lehden mukaan Obama viittasi myös sisältövaroituksiin (trigger warning)."

Humanistisen ammattikorkeakoulun blogissa yliopettaja Arto Lindholm ruotii uhriutumiskulttuuria, jonka osana mikroaggressiot voidaan nähdä. Hän kuvailee ensin uhriutumiskulttuurin uutena ilmiönä, joka on syrjäyttämässä vanhoja, seuraavasti:

"Campbellin ja Manningin (2018, 20–27) mukaan uhriutumisen kulttuuri on syrjäyttämässä kunnia- ja arvokkuuskulttuurit. Kunniakulttuurissa tärkeintä on ihmisen maine, jota tulee puolustaa tarvittaessa väkivalloin.  Erityisesti miehen on vastattava loukkauksiin aggressiivisesti.  Arvokkuuskulttuuri on kuitenkin syrjäyttänyt kunniakulttuurin länsimaissa.  Arvokkuuden ydin on, että se on olemassa muista riippumatta eikä vaadi toisten ihmisten jatkuvaa hyväksyntää.  Arvokkuuskulttuurissa solvausyritykset sivuutetaan olankohauksella ja ylemmyydentunteella. Vanhemmat opettavat lapsilleen itsehillintää, ja ihmiset välttelevät tahatontakin toisen loukkaamista.

Uhriutumisen kulttuuri hylkää arvokkuuskulttuurille ominaisen loukkausten huomioitta jättämisen – pikemminkin se rohkaisee ihmisiä ryhtymään toimiin loukkauksia vastaan. Tässä mielessä uhriutumisen kulttuuri muistuttaa kunniakulttuuria. Iso ero on kuitenkin siinä, että kunniakulttuurissa ei anota apua toisilta eikä varsinkaan julkisuuden keinoin.  Uhriutumisen kulttuurissa sen sijaan jopa liioitellaan omaa uhrin asemaa kolmannen osapuolen sympatian ja tuen saavuttamiseksi. Uhriutujan moraalinen ylemmyys kumpuaa alhaalta ylöspäin, sorretusta kohti sortajaa. Kunniakulttuurissa tähdennetään omaa voimaa ja terveyttä, kun taas uhriutumisen kulttuuri kannustaa korostamaan omaa epäedullista asemaa ja marginalisoitumista."

Lindholm kuvailee sen jälkeen uhriutumiskulttuurin erilaisia ilmenemismuotoja, kuten maalittamista, mikroaggressioita, sisältövaroituksia ja turvallisia tiloja, ja lopettaa ansiokkaan blogikirjoituksensa korkeakoulujen asemaan ilmiön tunnistamisessa ja kitkemisessä, omiin pohdintoihinsa sekä kritiikkiin. Otteita lopusta:

"Uusi moraalikoodi on puhdistanut yhteiskuntaa monin tavoin. Ilman uhriutumisen kulttuurin läpimurtoa tuskin olisi noussut esimerkiksi metoo-liikettä tai sen vanhoja rakenteita uudistavaa vaikutusta.  Kaltoin kohdellut ja kiusatut vähemmistöt ovat tuskin koskaan saaneet ääntään niin hyvin kuuluviin kuin nyt, mikä on kulttuurievoluutiossa iso askel eteenpäin. Uhrien kokemusten esiin nostaminen ja kuunteleminen ovat tasa-arvotyön ydintä.

Sen sijaan maalittamiseen liittyvät ilmiöt ovat arvomaailmassani yksiselitteisesti vastenmielisiä riippumatta siitä, mitä asioita maalittamisella ajetaan. En näe mitään ylevää isojen joukkojen kokoamisessa yhden nujertamiseksi – lähinnä se nostaa pintaan omat kokemukseni koulukiusaamisesta."

"On kuitenkin kysyttävä, onko uhriutumisen kulttuurin käsite itsessään kriittinen vähemmistöjä kohtaan? Uhriutuminen sisältää osin negatiivisen konnotaation, ja jopa itse käsitettä on väitetty mikroaggressioksi. Olisivathan Campbell ja Manning voineet nimetä uuden ilmiöin vaikkapa oikeudenmukaisuuskulttuuriksi, joka olisi herättänyt positiivisen konnotaation. Lisäksi voidaan kysyä, onko uhriutumisessa loppujen lopuksi mitään uutta – eivätkö ihmiset ”aina” ole käyttäneet uhriutumista yhtenä strategianaan? Esimerkiksi työläiset ovat olleet kapitalismin uhreja ja 1960-luvun uudet liikkeet korostivat olevansa ”systeemin uhreja”.

Uhriutumisen sijasta olisi mahdollista puhua Kristiina Brunilan ja hänen työtovereittensa (2019) tapaan haavoittuvuuden eetoksesta, jolla tekijät tarkoittavat ajallemme ominaista psykoemotionaalisia ongelmia korostavaa mentaliteettia. Kuvattiinpa moraalikoodin muutosta millä käsitteellä tahansa, mielestäni on selvää, että muutos on tapahtunut eikä kukaan ole immuuni uudelle koodille."

Näiden tekstien perusteella ymmärrän nyt hieman paremmin sitä keskustelukulttuuria, jossa erityisesti poliittinen oikeisto kritisoi poliittisen vasemmiston käyttämää inklusiivista kieltä ja retoriikkaa. Tämä asenneilmapiiri valuu myös ei-poliittiseen keskusteluun. Oikeistomieliset näkevät inklusiivisuuden nimenomaan tällaisena yllä kuvattuna uhriutumiskulttuurina, joka uhkaa sananvapautta. Erityisesti tulee mieleen opposition laaja kritiikki, kun Ohisalo julisti hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantavan ajatuksen olevan intersektionaalinen feminismi. Kritiikin esittäjät elävät Lindholmin kuvailemassa kunnia- ja arvokkuuskulttuurissa, kun taas hallituksessa halutaan edistää uudenlaista ajattelua, joka tunnistaa yksilön yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat moninaiset taustatekijät ja syrjivät rakenteet. Toinen mieleen tuleva esimerkki on TERFien kritiikki inklusiivista kieltä kohtaan. Termit kuten "kohdulliset" tai "menstruoijat" nähdään uhkana sananvapaudelle ja naiseudelle, kun tosiasiassa niitä käytetään kuvaamaan ihmisryhmää tarkemmin kontekstissa. Kaikki naiset eivät ole kohdullisia tai menstruoi, ja kaikki kohdulliset tai menstruoivat eivät ole naisia, mutta näitä termejä ei pidäkään käyttää silloin, kun halutaan puhua nimenomaan naisista, vaan silloin, kun kohdulla tai menstruoimisella on merkitystä.

Päästäisiinkö uhriutumiskulttuuri-termistä eroon, jos esimerkkeinä käyttäisi vähemmän stigmatisoituja ryhmiä? Kun esimerkki on lähempänä omaa kokemusmaailmaa, sen ymmärrettävyys saattaa olla parempi. Mietitään vaikkapa perheellisiä ja perheettömiä. Oletpa kumpaa ryhmää tahansa, olosi saattaa olla epämukava ryhmässä, jossa edustat ainoana omaa ryhmääsi, ja ryhmän puheenaiheet ja näkökulmat ovat enemmistön dominoimat. "Ethän sinä tiedä tästä mitään, kun sinulla ei vielä ole lapsia" ja "Sinulla varmaan tulee kotona sanomista, jos osallistut meidän bileisiin" ovat toiseuttavia kommentteja, mikroaggressioita. Tilannekohtaisesti kannattaa varmaan harkita, haluaako tällaiseen toimintaan puuttua vai ei. Mielestäni se on hyödyllistä, jos kokee tilanteet itselleen raskaana, ja asiallisuus pystytään säilyttämään.

On pakko olla samaa mieltä myös liberalismiwikin ja Lindholmin kanssa siitä, että mikroaggressioiden tunnistamisella ja esiintuomisella voidaan mennä liian pitkällekin. Älkää ymmärtäkö väärin - minusta mikroaggressiot on syytä tunnistaa ja tuoda esiin, koska ne aiheuttavat vähemmistöille vähemmistöstressiä, joka on haitallista etenkin pitkään jatkuessaan. Uskoisin, että ylilyönneissä kyse on enimmäkseen kuitenkin siitä, että ilmiö on vielä suhteellisen uusi. Olemme vielä sellaisessa vaiheessa, jossa rajoja testataan ja koetellaan. Tasaantumisvaihe on vasta tulossa.

EDIT. 14.12.2021

Duodecimissä julkaistu artikkeli vähemmistöstressistä: Linkki

lauantai 21. marraskuuta 2020

Transfobia filosofisesta näkökulmasta

EDIT. 1.2.2021: muutettu tubettajan nimi, koska hän kertoi viikonloppuna olevansa transnainen Abigail, ja poistettu huomio cis-sukupuolisuudesta.

Philosophy Tube on brittiläisen näyttelijän Abigail Thornin Youtube -kanava, jolla hän "keskustelee filosofiasta vasemmistonäkökulmasta", kuten Wikipediassa kuvaillaan. Kanavalla on lähes 800 000 tilaajaa, ja hänen videoidensa katselukertojen määrä lähentelee 50 miljoonaa. Katsoin hänen videonsa "Transphobia | An analysis" ja minusta se oli varsin tarkkanäköinen filosofinen näkökulma tähän ilmiöön. Video on reilut 20 minuuttia pitkä ja tekstitetty englanniksi. Suomennan siitä tärkeimmät pointit tähän blogitekstiin:

  • Abigail kuvailee tyypillisen "opinion-haver":in, Yer Dadin (joka on varmaan läheistä sukua "boomerille"). Eli etuoikeutettu, ei aina mies, ei aina keski-ikäinen tai sitä vanhempi, mutta usein kyllä, joka noin 15 vuotta sitten olisi sanonut jotain huolettoman homofobista, kuten "homot on ihan ok, kunhan pysyvät poissa silmistä". (Sanoisin, että näin monet sanovat vieläkin...)
  • Bettcher, transsukupuolinen filosofi, kuvailee homo- ja bifobian filosofisen ytimen olevan se väärä uskomus, että samaa sukupuolta olevien seksuaalinen suhde ei ole yhtä hyvä kuin heteroseksuaalinen suhde. Tämä liittyy etiikkaan eli käsitykseen oikeasta ja väärästä. Etiikan taustalla voi olla uskonto tai jotain muuta.
  • Yer Dadilla on tämä uskomus etiikkansa ytimenä.
  • Nyt Yer Dad sanoisi jotain saman suuntaista transihmisistä. "Ihan ok minulle, jos ihminen haluaa vaihtaa nimensä ja pronomininsa ja pukeutua miten haluaa..." Se on monen ihan fiksun ja liberaalin ihmisen näkemys, mutta silti vaarallisen väärä.
  • Bettcherin kokemusten ja tutkimusten mukaan transfobian ydin on metafyysinen skeptisismi: väärä uskomus siitä, että transihmiset eivät ole olemassa transihmisinä, vaan ovat oikeasti sitä sukupuolta, joka heille on määritetty syntymässä.
  • Tämä uskomus on transfobisten etiikan oikeutus, jonka perusteella transihmiset on heidän mielestään laitettava syntymäsukupuolen vankiloihin, heiltä kielletään pääsy turvatiloihin, heitä väärinsukupuolitetaan, heille tehdään väkivaltaa, heidät suljetaan ulos julkisista tiloista, ym.
  • Skeptikko on ihminen, joka asettaa etusijalle todisteet, erityisesti tieteelliset todisteet. Antiikin Kreikassa skeptikko oli radikaalimpi, ja tätä skeptisismin muotoa näkee tälläkin hetkellä. Heidän tärkein kysymyksensä on: "Mistä tiedät asiat, jotka väität tietäväsi?" Tällä kysymyksellä sekoitetaan metafysiikkaa (asioiden olemassaolo) ja epistemologiaa (tietoteoria) keskenään.
  • Abigail esittelee Pyrrhonismin, hellenistisen filosofian koulukunnan, jonka mukaan jokaisella väitteellä on oltava yhtä painava vastaväite. Väittelyn tavoitteena ei ole jomman kumman väitteen voitto tai kompromissin saavuttaminen, vaan lykätä ratkaisua loputtomiin ja varmistaa, että väittely ei lopu koskaan. (Kuulostaako tutulta? Minusta kuulostaa.) Silloin saavutetaan ataraxiaksi kutsuttu tila, joka on huolista vapaa. Mitään ei pidä uskoa, mitään ei pidä julistaa totuudeksi tai olemassa olevaksi. On vain mielipiteitä, joista ei tarvitse välittää, ovatko ne oikeita vai vääriä.
  • Metafyysisellä skeptisismillä on vaikutuksia transihmisten oikeuksista käytävälle poliittiselle diskurssille. 
  • Tyypillinen transfobinen kommentti on, että transihmiset vaativat itselleen erikoiskohtelua. Kun henkilö olettaa, että transihmisiä ei ole oikeasti olemassa (eli he ovat oikeasti syntymässä määritettyä sukupuolta), seuraava looginen päätelmä on, että myöskään transfobiaa ei ole olemassa. Jos sitä ei ole olemassa, ei sen torjumiseen tarvita erityistä kohtelua tai lakia joka suojelee siltä.
  • Sanoessaan "Ihan ok minulle, jos ihminen haluaa vaihtaa nimensä ja pronomininsa ja pukeutua miten haluaa..." Yer Dad tarkoittaa, että "Transihmiset ovat oikeasti sitä sukupuolta, joka heille on määritetty syntymässä, mutta teeskentelen uskovani heitä, koska en halua loukata."
  • Mietitkö vielä, että hetkinen, kyllä tästä pitäisi pystyä keskustelemaan rationaalisesti? Tämä kuulostaa nyt aika ideologiselta? Kyllähän tässä pitäisi löytyä tasapuolinen vasta-argumentti, eikä vain suoraan myöntää, että transihmiset ovat sitä sukupuolta, mitä sanovat olevansa?
  • Abigail sanoo, että kompromissia tässä asiassa ei ole olemassa. Joko transihmiset ovat olemassa siten kuin he sanovat, tai he eivät ole. Joten väittelyssä voittaja vie kaiken. Transihminen on tällöin mahdottomassa tilanteessa, hänen on todistettava oma olemassaolonsa henkilölle, jonka vastaväite joka kerta on: "Mistä tiedät, että olet sitä sukupuolta kuin sanot olevasi?" Se on yhtä mahdotonta, kuin jos tilanne olisi päinvastoin, ja transfobin olisi todistettava cis-sukupuolisuutensa saman metafyysisen skeptisismin valossa.
  • Tässä tilanteessa useimpien transihmisten johtopäätös on, että ainoa järkevä teko on olla osallistumatta väittelyyn omasta olemassaolostaan. Väittelyssä häviäminen voi maksaa transihmiselle jopa hänen elämänsä.
  • Moni transfobi piilottaa kiihkoilunsa akateemiseen kielenkäyttöön tai feminismiin. Tässä kohtaa Abigail esittelee TERF-termin, trans exclusionary radical feminist (pieruäänten saattelemana, hups...)
  • Abigail mainitsee esimerkkinä transfobisen akateemikon, Ray Blanchardin, mutta ei mene aiheeseen syvemmälle, vaan toteaa, että hänen työnsä ovat tuominneet jo monet terävämmät henkilöt.
  • Toinen esimerkki on Sheila Jeffreys, joka teoksessaan "Gender hurts" esittää vääriä väitteitä mm. siitä, että tunnustamalla transihmisten olemassaolo lesbot ja homot häivytettäisiin olemasta. Tämäkin perustuu metafyysiseen kieltämiseen. Jeffreys kieltäytyy uskomasta, että joillakin naisilla on penis ja joillakin miehillä on vagina, ja harhauttaa keskustelun päättymättömään kysymykseen "Mistä tiedät, että joku on lesbo, jos naisella voi olla penis?"
  • David Hume on kirjoittanut tällaisesta skeptisismistä, että pieni määrä on kaikille hyväksi, kuten kaalisalaatti, mutta kuka söisi kokonaisen aterian, joka koostuu ainoastaan kaalisalaatista? Skeptisismin avulla voi opiskella ja pohtia asioita, mutta elävässä elämässä ja arjessa sillä on hyvin vähän tekemistä eletyn todellisuuden kanssa. Mitä skeptikko haluaa tavoittaa tällaisella jatkuvalla kyseenalaistamisella?
  • Abigail esittää tähän kysymykseen vastauksen, että jos transihmisten olemassaolo tunnustetaan, päästään keskustelemaan oikeasti kiinnostavista aiheista, kuten "Mitä pitäisi tehdä sille asialle, että transihmiset eivät saa sellaista terveydenhoitoa jota tarvitsevat" tai "Mitä pitäisi tehdä sille, että transihmisten on vaikeampi saada töitä" jne. Kun väittely heidän olemassaolostaan vain jatkuu ja jatkuu loputtomiin, nuo tärkeämmät keskustelun aiheet transihmisten ihmisoikeuksista viivästyvät.
  • Abigail tähdentää, että tässä ei ole kyse pelkästään internetissä tapahtuvasta sivistyneestä väittelystä, vaan että nämä väärät uskomukset transihmisistä johtavat oikeisiin tekoihin, ja luettelee muutamia viimeaikaisia tekoja Lontoossa. Esimerkiksi transfobit tunkeutuivat Pride-kulkueeseen levittämään transfobisia pamfletteja, esittävät lakeja joiden tarkoitus on sulkea transihmiset pois julkisista tiloista, väkivaltaisia hyökkäyksiä, transfobisia tarroja joka paikassa, jne.
  • Yleinen transfobin väite on "Vaikka ihminen identifioituu joksikin, ei se tee asiasta totta." Tästä on olemassa monia muunnelmia, kuten "Minä identifioidun taisteluhelikopteriksi."
  • Tämä väite liittyy sukupuolen performatiivisuuteen. Performatiivisuus tarkoittaa, että sanomalla jotain samalla myös tehdään, kuten esimerkiksi "Tahdon" häissä. Väite siis hyökkää performatiivisuutta vastaan. Teorian performatiivisuudesta ei kuitenkaan tarvitse olla totta, jotta transihmisten ihmisoikeudet voitaisiin ottaa vakavasti.
  • Kun kysymys "Mistä tiedät olevasi sitä sukupuolta, jota sanot olevasi" riisutaan transfobiasta, kysymys on oikeastaan todella kiinnostava kaikille ihmisille pohdittavaksi. Kaikki antavat siihen varmasti omanlaisensa vastauksen, joka poikkeaa muiden vastauksista. Joku voi sanoa, että transmies esitti ensin naista ja vaihtoi sukupuoltaan kun vaihtoi esittämään miestä. Joku voi sanoa, että transmies on aina ollut mies vaikka syntyi naisen ruumiiseen.
  • Itse asiassa lukuisat transihmiset ja muutkin ovat tutkineet sukupuolen käsitettä ja määrittymistä vuosikymmeniä, mutta transfobit eivät ole tästä kiinnostuneita, vaan pysyttelevät metafyysisessä skeptisismissään.
  • Transihmisten oikeuksien edistäminen vaatii vain sen tunnustamisen, että transihmisten itsensä julistama sukupuoli VOI olla totta. Moraalinen, eettinen, laillinen, kaikenlainen vastuu transihmisten oikeuksien tunnustamisella ja vakavasti ottamisella on meillä cis-ihmisillä.

 

torstai 19. marraskuuta 2020

Nuoren identiteettipohdinta ja sen tukeminen

Pyysin lukijoilta ehdotuksia blogitekstin aiheeksi, ja sain tällaisen kysymysryppään:
"Mistä muusta nuoren sukupuolen pohdinnassa voi olla kyse kun transsukupuolisuudesta? Vai ovatko kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät automaattisesti transsukupuolisia?" "SMOK neuvoo pitämään nuoren kasvusuunnan auki. Eikö transtutkimukset ole interventio, joka haittaa kasvusuunnan auki pitämistä? Nuori keskittyy sen aikana herkässä elämänvaiheessa osoittamaan kaikin tavoin olevansa transsukupuolinen. Miten huolehdit, että nuoresi kasvusuunta pysyy auki ilman painetta esim. jatkaa transtiellä?"
Tulkitsen tätä nyt lempeästi, enkä lähde pohtimaan mahdollisia taka-ajatuksia. 1. Mistä muusta nuoren sukupuolen pohdinnassa voi olla kyse, kuin transsukupuolisuudesta? Vai ovatko kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät transsukupuolisia? Ensimmäisenä tulee mieleen, että ihan normaalista identiteettipohdinnasta, eli kuka ja millainen minä olen. Olenko nainen, mies, vai jotain muuta, ja miten sukupuoleni ilmenee? Toisena tulee mieleen, että sukupuolesta etsii vastausta itseä vaivaavaan epämääräiseen pahaan oloon. Kummin vaan, niin johtopäätös ei automaattisesti ole transsukupuolisuus. Eli mielestäni kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät eivät ole automaattisesti transsukupuolisia. Se, että pohtii sukupuoltaan ja epäilee, onko itselle määritetty sukupuoli oikea, ei automaattisesti johda jokaisella siihen johtopäätökseen, että näin on. Mutta jos joku tähän johtopäätökseen päätyy, se on hänelle totta. Transsukupuolisuuden määritelmä ei liene se, että on olemassa ennalta määrätty määrä ihmisiä, jotka syntyvät jotenkin yksiselitteisesti transsukupuolisina, ja että lääketiede tunnistaa ja tunnustaa ainoastaan nämä "todelliset tapaukset". Mielestäni transsukupuolisuus on ihmisen sisäinen kokemus, jonka vain hän itse voi todeta ja todistaa. Muilla ei ole siihen sanomista. Lainaan tähän Suomen Mielenterveys ry:n sivuilta otteen, koska minusta se kuvaa omaa käsitystäni asiasta hyvin:
"Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät."

On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä, että murrosiässä koettu transsukupuolinen identiteetti on todennäköisemmin pysyvä kuin ohimenevä. Myös nuorempien lasten osalta on löydetty joitakin pysyvää transidentiteettiä ennustavia piirteitä. Lapsen tai nuoren kanssa keskustelemalla pystyy kyllä päättelemään aika paljon identiteetin syvyydestä / ohuudesta. Ei ole siis syytä olettaa, että mekkoleikkejä harrastava poika on aikuisena transnainen, ellei poika mitenkään muuten osoita siihen viittaavia merkkejä. Ei ole myöskään syytä olettaa, että 15-vuotias nuori, joka on pohtinut sukupuoli-identiteettiään 3 vuoden ajan, olisi jotain muuta kuin sanoo olevansa. Hän voi olla, mutta lopullista vastausta ei voi ilman pohdintaa, keskustelua ja ajan kulumista lukita.

Olen kirjoittanut tässä blogissa paljon tästä aiheesta, koska identiteetin pysyvyys / ohimenevyys on yleisin pohdituttava aihe lasten ja nuorten kohdalla. Esimerkiksi näistä voi lukea lisää:

Translapset ja sosiaalinen transitio 

Sosiaalinen transitio vol. 2 

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito 

Miten sosiaalinen transitio tai sen kieltäminen vaikuttaa lapseen? 

Sosiaalinen transitio vol. 3

Epidemiologia

Identiteetin kehittyminen 

Hoitolinjat ennen murrosikää 

En kiistä sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita transsukupuolisuudestaan nuorina tai nuorina aikuisina, mutta ovat myöhemmin tulleet toisiin aatoksiin, ja katuvat mahdollisesti saamiaan hoitoja. Heitä on kuitenkin merkittävästi vähemmän kuin niitä, joiden identiteetti on pysyvä. Mahdollinen tulevaisuudessa tapahtuva katuminen ei voi olla identiteettipohdinnan kirkkain johtotähti, vaan yksi asia, jota kannattaa pohtia muiden rinnalla.

2. SMOK neuvoo pitämään nuoren kasvusuunnan auki. Eikö transtutkimukset ole interventio, joka haittaa kasvusuunnan auki pitämistä? Nuori keskittyy sen aikana herkässä elämänvaiheessa osoittamaan kaikin tavoin olevansa transsukupuolinen. Mielestäni transtutkimukset ei ole interventio. Duodecimin Terveyskirjaston määritelmän mukaan interventio = väliintulo; toimenpide jolla pyritään vaikuttamaan yksilön tai ryhmän terveydentilaan tai käyttäytymiseen. Transtutkimusten  tavoitteena on arvioida ja selvittää, onko kyseessä diagnostiset kriteerit täyttävä transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä hoitoprosessista. Nuorten osalta pyritään selvittämään erityisesti, onko identiteetti vakiintunut. 

Transtutkimusten aikana nuorelle ja vanhemmille painotetaan, että kaikki suunnat on pidettävä auki. Lääkärit ja hoitajat kyseenalaistavat nuoren identiteettiä koko tutkimusprosessin ajan. He haastavat nuorta pohtimaan, voisiko hän olla homoseksuaali, ja hänen tuntemuksensa sukupuolesta johtuakin siitä. Mielestäni siis transtutkimukset eivät haittaa kasvusuunnan auki pitämistä.

Se on totta, että nykyinen käytäntö ja laki asettavat transtutkimuksiin hakeutuvat ihmiset asemaan, jossa heidän on vakuutettava lääkärit identiteetistään saadakseen sukupuolensa korjattua (sisältäen sekä juridisen korjaamisen että mahdolliset hoidot). Se, että yhteiskunta tunnustaa virallisesti ihmisen sukupuolen, ei mielestäni pitäisi olla tällaisen alentavan prosessin takana. Siksi juridinen korjaaminen olisi erotettava lääketieteellisestä diagnoosista.

Jos juridisen sukupuolen saisi korjattua omalla ilmoituksella, ja hoidoista voisi keskustella lääkäreiden kanssa ilman paineita olemassaolonsa tunnustamiseksi, helpottuisi kysyjän kuvaama tilanne olennaisesti. Hoidoissa on kyse sukupuolidysforian hoitamisesta ja ihmisen elämänlaadun ja hyvinvoinnin parantamisesta, ei sairauden nimeltä "transsukupuolisuus" hoitamisesta.


Affirmatiivisesta lähestymistavasta voi lukea lisää englanniksi esimerkiksi täältä. Lähestymistapa ei siis tarkoita sitä, että lapsen tai nuoren transidentiteetti hyväksytään ja vahvistetaan välittömästi ilman mitään kyseenalaistamista, vaan että hänen rinnallaan kuljetaan ja autetaan häntä löytämään itsensä, ilman hylkäämistä ja ehtojen asettamista. Lopputuloksena hyväksytään sekä cis- että transidentiteetti. Se on sitä kasvusuunnan avoimena pitämistä.

 
3. Miten huolehdit, että nuoresi kasvusuunta pysyy auki ilman painetta esim. jatkaa transtiellä?
Pidän keskusteluyhteyden auki. Kerron hänelle suoraan ja toistuvasti, että minulle hän on hyvä ja rakas ja täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja että hänellä on täysi vapaus määritellä oma identiteettinsä - onpa se trans tai ei. Keskustelemme aiheesta usein, ja tutustumme yhdessä ja erikseen monenlaisiin elävän elämän tarinoihin. Olen kiinnostunut hänen ajatuksistaan esimerkiksi detransitioituneiden tarinoista. Olen haastanut häntä pohtimaan detransitioituneen henkilön syitä hakeutua transitioon ja detransitioon, sekä peilaamaan näitä syitä omaan tilanteeseensa. Haluan kuulla hänen ajatuksiaan ja perustelujaan omasta identiteetistään. On luonnollista, että vanhempi on huolissaan lapsensa tulevaisuudesta, ja haluaa hänelle mahdollisimman hyvän elämän. On raskasta kannatella uskoa lapsensa hyvään elämään, jos ei usko siihen, että hänen kaltaisensa voivat elää hyvän ja onnellisen elämän. Minä yritän jaksaa uskoa siihen, ja levittää uskoani muihinkin, koska sillä tavalla voi muuttaa maailmaa ja yhteiskuntaa. Minä en voi hallita lapseni tulevaisuutta, mutta voin tukea hänen itsetuntoaan rakastamalla häntä juuri sellaisena kuin hän on - ja hän itse määrittelee sen, millainen hän on.  

Lopuksi vielä linkit teksteihin, joissa kerron mitä ajatuksia minulle heräsi, kun luin Susi Nousiaisen kirjan "Sukupuoleen katsomatta", koska näitä kysyjän teemoja sielläkin käydään läpi:

Osa 1

Osa 2 

tiistai 17. marraskuuta 2020

Ehdota aihetta

Otan vastaan ehdotuksia blogitekstin aiheeksi. Täytä lomake ja kerro toiveesi! Lomakkeen täyttö on anonyymiä. (Jos lomake ei toimi, tai pyytää yhteystietojasi, laita viestiä niin korjaan asian.)

Haluaisitko esimerkiksi, että perehdyn johonkin ilmiöön, tai tarkistan jonkin väitteen todenperäisyyden, tai luen jonkin kirjan ja kirjoitan siitä arvostelun? Tai haluatko tietää jotain henkilökohtaista? 

Asiattomat toiveet heitän roskiin, asialliset laitan talteen myöhempää käyttöä varten. Kiitos jo etukäteen!

-Anne

PS. 3.12.2020 
Lomake on edelleen käytettävissä!


perjantai 13. marraskuuta 2020

Kasvetaan yhdessä

Osallistuin eilen Sateenkaariperheiden järjestämään chattiin, joka oli tarkoitettu sukupuoltaan tai seksuaalista suuntautumistaan pohtivien lasten ja nuorten vanhemmille. Paikalla oli vertaisvanhempia. Juttelin siellä päällimmäisiä fiiliksiä alkuviikon palautekäynnistä ja huolestani nuoren voinnista. Jaoin vinkkejä nuorempien lasten vanhemmille "ulkomaailman" kanssa toimimiseen. Vaikka chatti kesti vain tunnin eikä siinä paljoa ehtinyt jutella, oli se kuitenkin voimaannuttava ja piristävä kokemus. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.

Sain vertaisvanhemmalta hyvän vinkin: on hyödyllistä katsoa välillä taakse päin ja käydä läpi, mitä kaikkea on jo osannut tehdä oikein lapsensa tukemiseksi, ja antaa siitä itselleen tunnustusta. Sateenkaarevan lapsen vanhempana lapsen tukeminen voi tuntua taistelulta, joka ei ikinä lopu, joten välillä on hyvä pysähtyä ja taputtaa itseään olalle. Hyvä vinkki!

Katselimme myös Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen hyviä materiaaleja, ja tämän "Kasvetaan yhdessä" -oppaan avulla pysähdyin itse tarkastelemaan omaa toimintaani ja kiittämään itseäni.


Varsinkin, kun Suomen Mumsnet eli Vauva-palsta ruotii blogiani ja täällä kirjoittamiani asioita ilkeämielisesti, tarvitsin tätä kiitollisuushetkeä erityisen paljon juuri nyt.

Oppaasta: 
"Kun lapsi tai nuori pohtii sukupuoltaan tai kertoo oivaltaneensa olevansa transihminen, tämä on usein iso asia vanhemmille. Tieto saattaa yllättää sinut. Joskus olet jo osannut epäillä, että lapsellasi tai nuorellasi olisi erityinen sukupuoli."

"Joidenkin vanhempien on helppo kohdata ja ymmärtää lapsensa sukupuoli-identiteetti. Jos sinun kohdallasi on näin, voit olla iloinen omasta puolestasi. Lapsesi ja nuoresi voi todennäköisesti silloin kokea heti saavansa sinulta tukea ja ymmärrystä."

Siinä tuli ensimmäinen kiitollisuuden aihe. Kyllä. Yllätyin, mutta suhtauduin heti hyväksyen ja tukien. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että työntäisin hänet diagnoosiin, hoitoihin ja leikkauksiin, vaan sitä, että kuulen ja kohtaan hänet, keskustelen hänen kanssaan, ja kerron, että olen tukena tällä matkalla. Tähän keskusteluun kuuluu myös identiteettipohdinta ja sen kyseenalaistaminen. Tähän keskusteluun ei voi luottamuksellisesti päästä, mikäli suhtautuu nuoren kokemukseen torjuvasti. Olen selkeästi ilmaissut tukeni ja myös sen, että mikäli hänen kokemuksensa muuttuu, hyväksyn senkin, koska minulle tärkeintä on hänen hyvinvointinsa, ei hänen sukupuolensa. Tilan antaminen nuoren sukupuoli-identiteettipohdinnalle ei tarkoita sitä, että vain yksi vaihtoehto on hyväksyttävissä.

"Vanhempi voi kokea iloa ja helpotusta siitä, että hänen lapsensa on oivaltanut itsensä, tai siitä, että vanhemman vaistoamat asiat lapsessa saavat selityksen. Olemassa olevista asioista voidaan yhdessä keskustella. Hän voi olla huojentunut, että saa mahdollisuuden olla tukena lapselleen. Hän saattaa olla myös ylpeä lapsestaan."

Kyllä, olen erittäin ylpeä lapsestani. Hän on osoittanut uskomatonta vahvuutta ja rohkeutta tuodessaan ilmi sukupuoli-identiteettinsä. Hän ei ole koskaan ollut luonteeltaan sellainen lapsi, joka haluaisi kuulua joukkoon ja olla samanlainen kuin muut. Hän on aina ollut oman tiensä kulkija. Niin nytkin. 

"Kuten monet vanhemmat, sinäkin saatat olla huolissasi lapsesi tulevaisuudesta ja siitä, saako hän elämässä samoja mahdollisuuksia kuin muut ihmiset tai joutuuko hän kokemaan syrjintää tai väkivaltaa. Vanhempi voi kokea rakkauden tunteen vahvistuvan ja suojelunhalua, mutta myös pelkoa ja avuttomuutta, ajatellessaan lapsensa haavoittuvuutta. Kenelläkään vanhemmalla ei kuitenkaan voi olla varmuutta siitä, joutuuko hänen lapsensa kokemaan elämässä jotain vaikeita asioita. Siksi näitä pelkoja ei kannata lietsoa mielessään. Voit vahvistaa lapsesi kestävyyttä antamalla ymmärtää, että hän on arvokas omana itsenään ja että luotat hänen selviytymiskykyynsä. Muista kertoa hänelle vahvuuksista, joita näet hänessä. Voit viestittää, että vaikeuksia ei kannata sietää yksin vaan tarvitessaan etsiä niihin tukea."

Nämä huolenaiheet ovat erittäin tuttuja. Myös suojelunhaluni on vahva, kuten varmasti kaikilla vanhemmilla. Myös tässä annetut neuvot ovat tuttuja ja näin olen tehnytkin, enkä ole hävennyt hakea apua. Nuorempana olin hyvin itsenäinen "ei tartte auttaa" -tyyppi, joka kuvitteli selviävänsä mistä vain yksin, mutta nyt olen vanhempi ja viisaampi. Kiitän siis itseäni tästäkin.

"Sinun ei kannata alkaa uskoa siihen, ettei lapsesi voisi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Lapsesi voi löytää ystäviä, rakastua ja tulla rakastetuksi ja perustaa perheen halutessaan. Mitkä asiat sitten ovatkaan tärkeitä lapsellesi, rohkaise lastasi toteuttamaan unelmiaan ja uskomaan itseensä."

Tämä on niin kauniisti ilmaistu, että alan itkeä. Kiitos toivosta! 

"Moni pelkää saavansa osakseen enemmän torjuntaa, kuin todellisuudessa sitten tapahtuu. Lähes jokainen joutuu kuitenkin joskus kohtaamaan myös ikäviä tilanteita ennakkoluulojen takia. Silloin on tärkeää muistaa, että ennakkoluulot kertovat toisesta ihmisestä ja yhteiskunnan tiedon tasosta. Ne eivät kerro lapsestasi tai sinusta. Älä suostu siihen, että sinua tai lastasi leimataan asian takia. Löydä oma tapasi puolustaa itseäsi ja häntä tarvittaessa. Asiatiedon etsiminen on tärkeää. Sen avulla voit puolustaa itseäsi. Vertaistuki voi myös auttaa."

Tämä blogi on minulle puolustuskeino, kanava jossa välitän sekä omia kokemuksiani että asiatietoa. Torjuvat kommentit tuntuvat usein henkilökohtaisilta, myönnän, vaikka niitä pitäisi osata kohdata näin kuin oppaassakin neuvotaan. En pysty silti blogia kirjoittamalla täysin kuvailemaan sitä kaikkea, mitä käymme läpi, enkä tietenkään haluakaan kaikkia yksityiskohtia tuoda julki. Siksi tarkoitushakuisesti tiettyjä elementtejä tarinastamme poimivat kommentit ja johtopäätökset satuttavat. 

Vauva-palstan aktiivisille kirjoittajille tiedoksi, että minun identiteettini ei ole riippuvainen lapseni sukupuolesta. Olin äiti 3 vuotta sitten, ja olen äiti edelleen. Mitä tulee palstalla esitettyyn toiveeseen, että lapseni pian pääsisi muuttamaan omilleen, niin toivon ihan samaa. Eiköhän ole ihan normaalia toivoa oman nuorensa itsenäistymistä täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Vauvalla tosin tämä toive esitettiin siinä valossa, että nuori pääsisi pois minun vaikutuspiiristäni, koska se ei ole nuorelle hyväksi. Miten te kehtaatte? Te ette voi tietää kaikkea, voisitteko siis antaa olla.

"Tutkimusten mukaan vanhemman hyväksyvä ja ymmärtävä asennoitumistapa suojaa lapsen mielenterveyttä, kun lapsen sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Suoja on olemassa vielä aikuisenakin. Vaikka tuntisit välillä olosi riittämättömäksi lapsen tukijana, usko itseesi vanhempana ja lapsesi kykyyn voittaa vaikeuksia."

Tähän uskon täydellisesti. Mihin te uskotte, Vauvalla kirjoittavat? 

Älä siirrä lapseen omia pelkojasi. Anna hänen kulkea oma polkunsa. Usko, luottamus ja rakkaus.

Jaan lopuksi oppaan mainiot vinkit pähkinänkuoressa:






torstai 12. marraskuuta 2020

Tutkimusprosessin päätös

Tällä viikolla kävimme palautekäynnillä Tampereen EVA-yksikössä, jossa nuoreni on lähes kahden vuoden ajan käynyt transsukupuolisuustutkimuksissa. Meille kerrottiin, että diagnoosia ei voida tällä hetkellä antaa, koska identiteettikehitys on vielä kesken. Meille kerrottiin tarkkojakin perusteluja tälle päätökselle, mutta en kerro niitä tässä.

Ymmärsin päätöksen ja sen perustelut, vaikka olenkin osasta eri mieltä. Sain vaikutelman, että lääkärit tarvitsevat asiasta täyden 100 % varmuuden, ennen kuin antavat diagnoosin. Tätä täyttä varmuutta he eivät nyt saaneet. Sain vaikutelman, että nuoren tulisi esiintyä tutkimuskäynneillä johdonmukaisesti ja itsevarmasti kaikissa tilanteissa, vaikka kuinka jännittäisi tai ahdistaisi, ja että hänen tulisi ilmaista sukupuoltaan selkeän sukupuolinormatiivisesti, jotta tämä täysi varmuus lääkäreille syntyisi. Tämän lisäksi akuuttia muuta haastetta tai ongelmaa ei saisi elämässä olla, tai sen tulisi olla jollain tavalla hanskassa, ja lisäksi nuorella tulee olla vanhempien tuki.

Johtopäätökseni on, että transsukupuolisuustutkimuksiin ei kannata alaikäisenä hakeutua, ellei nuori ja nuoren elämäntilanne täytä kaikkia yllä mainittuja vaatimuksia. 

Lääkäri korosti palautekäynnillä, että kyseessä ei ole mikään nuoren elämää leimaava päätös eikä lopullinen tuomio, vaan elämää voi jatkaa siten kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, ja tutkimuksiin voi hakeutua uudelleen halutessaan. Lääkäri suositteli parin vuoden kypsymistä ensin. Mikäli hän haluaa hakeutua uudelleen tutkimuksiin, osoite on aikuisikäisten puoli, koska hän täyttää pian 18.

Kysyin vinkkejä, miten sukupuolidysforiaa voisi nyt sitten lieventää, kun diagnoosia ei saatu eikä näin ollen pääsyä hoitoihin. Lääkäri suositteli psykoterapiaa tai keskusteluapua, hoitaja suositteli psykofyysistä fysioterapiaa. Ensinmainittua keskusteluapua nuoreni jo saa, ja aion etsiä hänelle fysioterapiaa. Lisäksi aion etsiä hänelle jotain apua puheäänen aiheuttaman dysforian hoitamiseksi / käsittelemiseksi. Kaikki nämä joudun tietenkin maksamaan omasta pussista, koska sitä diagnoosia ei ole.

Ajatukseni tällä hetkellä ovat moninaiset. Ymmärrän päätöksen ja hyväksyn sen, vaikka olen joistakin asioista eri mieltä. Minua surettaa ja huolestuttaa nuoreni puolesta. Hän on pettynyt, joten niin olen minäkin. Olen huolissani siitä, miten tämä vaikuttaa hänen mielentilaansa ja tulevaisuuteensa. Olen helpottunut siitä, että tämä stressaava ajanjakso on nyt ohi. Aion tietysti tehdä kaikkeni tukeakseni häntä jaksamaan, käymään koulua entiseen tapaan ja pohtimaan identiteettiään edelleen.

Minua kiukuttaa se, että yksikön lääkärit odottavat sukupuolinormatiivista käytöstä ja sosiaalista elämää nuorilta. Cis-tyttö saa rauhassa olla poikamainen ja cis-poika tyttömäinen, ja toki se transpojille ja -tytöillekin sallitaan, mutta evää diagnoosin ja sitä myötä hoidot. Ymmärrän, miksi näin on, mutta kiukuttaa se minua silti, koska se sotii oikeudentajuani vastaan. Minusta myös normeja haastava transnuori ansaitsee tulla nähdyksi ja hänen tarpeensa tulla täytetyiksi. Transnuoren nähdyksi tulemisen ja tarpeiden täyttymisen haasteet ovat ehkä suuremmat kuin cis-nuorten kohdalla, ja juuri siksi niihin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota (väheksymättä normeja rikkovan cis-nuoren kohtaamia haasteita).

(Sivuhuomautuksena: minusta on mahtavaa, että julkisuuteen on noussut esimerkiksi Jere Nyströmin kaltainen nuori - meikkaava poika. Haastatteluissa hän antaa kuvan, ettei ole kiinnostunut korjaamaan sukupuoltaan, vaan on ihan avoimesti ja ylpeästi poika, joka meikkaa. Olen nähnyt hänen saavan pelkästään positiivisia kommentteja. Jos hän olisi ilmaissut haluavansa korjata sukupuolensa, olen varma, että osa kommenteista ei olisi niin positiivisia. Tämä kertoo mielestäni siitä, että yleisesti on olemassa valmiutta hyväksyä sukupuolinormeja rikkovaa käytöstä ja sukupuolen ilmaisua, mutta sukupuolen korjaamisen suhteen tällaista valmiutta on vähemmän.) EDIT. Hän on nyt Jade Nyström, transnainen, ja tadaa, negatiiviset kommentit alkoivat heti.

Minua kiinnostaisi tietää, kuinka moni alaikäinen transtutkimusprosessissa ilman diagnoosia jäänyt nuori palaa tutkimuksiin aikuisena, kuinka moni heistä saa diagnoosin, ja miten tämä kaikki on vaikuttanut heidän hyvinvointiinsa. Lähinnä siis haluaisin tietää, onko sillä saavutettu enemmän hyötyä vai haittaa, että diagnoosia ei ole alaikäisenä annettu, mutta sitten aikuisena on.

Ymmärrän sen, että korjaushoitoihin lähtemistä pitää pohtia ja harkita todella tarkkaan, ja erityisen tarkkaan, kun on kyse alaikäisistä. Tässä kohtaa huomaa nykyisen translain ongelmat ja lain uudistamisen tarpeen erityisen selvästi - kun nuori (tai aikuinen) saisi muutettua juridisen sukupuolensa ilman lääkäreiden väliintuloa, vapautuisi enemmän voimavaroja pohtia tutkimuksia ja hoitoihin hakeutumista. Nyt pitää jännittää kahta asiaa yhtä aikaa. Oikeassa sukupuolessa nähdyksi tuleminen voimauttaisi ja loisi myönteisen tilan, jossa pohtia korjaushoitojen tarvetta. Nykyisessä tilanteessa kaikki riippuu lääkäreistä, vaikutusvalta on itsen ulkopuolella.