Sukupuoleen katsomatta, osa 2/2

Jatkan Susi Nousiaisen kirjan "Sukupuoleen katsomatta" lukemista ja referoimista.

Kappale 2 on otsikoitu "Elämä". Siinä Susi pohtii ja määrittelee, mitä on identiteetti, ja toteaa, että sukupuoli on yksi osa identiteettiä. Hyvin tärkeä osa, koska se myös ohjaa joitakin muita identiteetin osia.

"Sukupuolivähemmistöt ovat ihmisryhmä, jonka kohdalla sukupuoli-identiteettiin ei katsota sisältyvän samaa omistajuutta kuin kaikilla muilla ihmisillä." Pysäyttävä lause. Siinähän se on tiivistettynä, miksi sukupuolivähemmistöt ovat syrjittyjä. Identiteetti on heidän kohdallaan "vain tunnetta", moni väittää. Susi kysyy: "Jos identiteetti on ihmisyksilön minä itse, miten joku toinen voi sanoa, ettei se ole totta?" Aivan.

Susi kertoo, että sitkeästi esitetty väite siitä, että transmies "muuttuu" naiseksi paetakseen naisen sukupuoliroolia, on väärä. Sukupuoli on ensin, ja sen päälle rakentuvat roolit. Jos pakenee sukupuolirooleja, sukupuoli ei siitä muutu. Transmiehet ovat sukupuoleltaan miehiä, ja he korjaavat kehonsa sen mukaiseksi, ja rakentavat sukupuoliroolinsa mieheyden päälle niin kuin muutkin miehet. Transmiehellä voi olla myös naiselliseksi miellettyjä rooleja. Minä mietin, että ehkä jotkut eri vaiheissa detransitioituneet naiset ovatkin paenneet naisen sukupuolirooleja ja luulleet olevansa transmiehiä. Sitten he ovat huomanneet erehdyksensä. Tässä on yksi syy lisää, miksi transihmisyydestä pitää puhua: että se erotetaan sukupuolirooleista, ja ettei syntyisi traagisia erehdyksiä.

Kun Susi kirjoittaa kaapista ulos tulemisesta, sydämeni särkyy. Median esiin tuoma kuva tällaisesta tilanteesta on harhaanjohtava. Media esittää sen yksittäisenä tapahtumana, joka on joko hyväksyvä ja rakastava ja sisältää onnen kyyneleitä ja rohkeuden ylistystä, tai sitten se on hylkääminen. Se ei ole kumpaakaan näistä ja se on molempia. Kaapista tulo on "koko elämän pituinen trauma", Susi kirjoittaa. Minun kurkkuani alkaa kuristaa, sillä tunnistan hänen raadollisista kuvauksistaan oman nuoreni elämän, joka on tämän trauman osalta vasta alussa. "Kaappi ei ole sellainen ovi, josta tullaan ulos ja sen jälkeen voi yhtäkkiä alkaa olla oma itsensä. Kaappi muistuttaa enemmänkin kahden peilin väliin muodostuvaa ikuisuuteen jatkuvaa käytävää, jossa on ovi oven perään."

Kun Susi kuvaa kirjassa omaa kaapista tulon prosessiaan ja sitä, miten näissä tilanteissa suu kuivui ja puhe muuttui änkytykseksi, tulivat mieleeni ne kerrat, kun itse olen kertonut lapseni transsukupuolisuudesta jollekin. Täysin samoja tuntemuksia. Jännitystä ja pelkoa siitä, miten tuo toinen ihminen reagoi. Hyväksyykö, ihmetteleekö, torjuuko hän lapseni ja sen, että olen itse hyväksynyt lapseni? Ikinä ei voinut tietää. Se oli hyvin pelottavaa, ja varmasti kymmenen kertaa pelottavampaa transihmiselle itselleen. Susi kirjoittaa rohkaisevasti, että kasvokkain tällaiset tilanteet ovat paljon hedelmällisempiä kuin internet-keskustelut, joka on aivan oma maailmansa. Ihmisiä kohdatessa halu ymmärtää toista on paljon suurempi kuin netissä. Onneksi.

Susi kuvailee konkreettisesti, millainen ihminen kaapista ulos tullut voi olla. Hän voi kokea nähdyksi tulemisen niin vapauttavana, että tekee sitä yhä uudestaan ja uuvuttaa läheiset loputtomalla puheellaan aiheesta. Hän janoaa hyväksyntää, jota vaille on niin pitkään jäänyt, ja vaikuttaa lapselta sitä tehdessään. Jos häntä ei hyväksytä, puolustautuminenkin voi olla lapsellisen oloista. Tämän tyyppistä käyttäytymistä olen nähnyt paljon seuratessani somea ja mediaa. Olen myös nähnyt, miten tällaista käytöstä on käytetty transihmisiä vastaan: heidät leimataan huomionhakuisiksi "lumihiutaleiksi" ja jos he ilmaisevat loukkaantumista tai suuttuvat, se tuomitaan. Se on surullista.

Kaapista tullessa joutuu käsittelemään myös toisten ihmisten tunteet omiensa lisäksi. Koin tämän itse hyvin voimakkaasti, kun kerroin lapseni transsukupuolisuudesta omille vanhemmilleni. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta se oli hyvin vaikea kokemus, koska jouduin ottamaan vastaan hämmennyksen aiheuttamat tunteet vanhemmiltani. Ymmärsin, että on kyse heistä eikä minusta, mutta ei se silti helppoa ollut. Onneksi he ovat sittemmin ymmärtäneet asian paremmin ja hyväksyvät lapsenlapsensa sellaisena kuin hän on. Sana "hyväksyä" on tuskallinen. Kun joku kertoo, että hyväksyy sinut, se kertoo samalla, että voisi olla myös hyväksymättä, Susi kirjoittaa. Se on kauheaa. Mutta toisaalta, kyllä hyväksymisestä pitää voida puhua, sen kuuleminen on tärkeää.

Näissä tilanteissa syntyvä kommunikaation katkeaminen, katseisiin ja läsnäoloon liittyvät valtasuhteet ja kohtaamattomuudet sekä jatkuva kehon intiimialueiden rajojen rikkominen synnyttää pysyvää, psykofyysissosiaalista kuormitusta, vähemmistöstressiä. Se on haitallista stressiä, joka tuntuu sekä kehossa että mielessä. Se on vaikeasti sanoiksi puettavaa pelkoa syrjinnästä tai hylkäämisestä ja siihen voi liittyä tunne perusturvan menettämisestä. Jos perusturvan tunne järkkyy, ihminen ei pysty tekemään oikein mitään järkevää. On hyödytöntä sanoa vähemmistöstressistä kärsivälle, että pelko on turhaa. Hyödyllistä sen sijaan on opetella taitoja rauhoittaa itseään tällaisissa tilanteissa. Susi suosittelee luonnossa liikkumista, luovaa tekemistä, sekä hengitys- ja meditaatioharjoituksia. Hyviä vinkkejä, kaikkeen muuhunkin ahdistukseen!

Susi kertoo toisestakin epämiellyttävästä ilmiöstä, nimittäin sisäistetystä transfobiasta eli sisäistetystä vihamielisyydestä. Tunnistan tässä myös yleistä sisäistettyä vihamielisyyttä mitä tahansa ominaisuuttaan kohtaan. Itsekin olen kamppaillut oman sisäisen, lyttäävän ääneni kanssa, eikä se kamppailu ole vielä täysin ohi. Minulla kyse ei ole sukupuolesta, mutta transihmisellä hyvin todennäköisesti on. Se on viheliäistä. "Sisäinen transfobia on jonkinlaista ylitsepääsemättömän suurelta tuntuvaa häpeää." Se on heijastuma ulkopuolelta, eikä vastaa totuutta itsestä. Ulkoisen vihamielisyyden muokkaamista onneksi tapahtuu juuri nyt tosi paljon, se tuo toivoa.

Minua itkettää, kun luen Suden kirjoittavan transnuorista ja siitä, miten he joutuvat käsittelemään vanhempiensa vaikeita tunteita ja olemaan erikseen kiitollisia siitä, että tulevat hyväksytyiksi kotonaan. Susi kirjoittaa, että on kuullut mietelauseen: "Lapsi ei koskaan lakkaa rakastamasta vanhempiaan, hän lakkaa rakastamasta itseään." Ja nyt kyyneleet valuvat poskillani. Eihän tämä voi olla näin! Juuri tämän takia minäkin tätä blogia kirjoitan.

Susi kirjoittaa voimauttavasti siitä, miten transkokemus voi olla myös vahvuus. Sukupuolirooleja ja sukupuolia syvällisesti pohtineella ihmisellä onkin varmasti paljon annettavaa siviili- tai työelämässä. He ovat monesti herkkiä ja hyviä kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Kappaleessa 3 otsikolla "Kohtaaminen" Susi kertoo, miten sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä tulisi kohdata. Hänen johtava ajatuksensa on, että pitää työskennellä sen eteen, ettei tällainen kohtaaminen olisi mitenkään erikoinen, muista kohtaamisista poikkeava. Olen samaa mieltä. Konkreettisena esimerkkinä Susi antaa transtaustaiset miehet, jotka eivät koe tarvitsevansa sukuelinkirurgiaa, mutta eivät myöskään käy papa-seulonnoissa, koska eivät koe tilannetta turvalliseksi. Tällöin he vaarantavat oman terveytensä vähemmistöstressin takia. Tällaisista tilanteista pitäisi päästä eroon.

Susi korostaa, että täydelliseen, ennakkoluulottomaan kohtaamiseen ei kukaan pysty, eikä siihen tarvitsekaan pyrkiä. Olennaisinta on tarkastella ja tunnistaa omia ennakkoluulojaan ja työstää niitä. Sen jälkeen on helpompaa katsoa omien lokeroidensa ohi tai läpi ja kohdata aidosti. Susi kirjoittaa uskovansa, että ei varmaan kukaan halua olla muita kohtaan asenteellinen tai tulla tunnetuksi stereotypioiden orjana, mutta on silti sokea omalle itselleen ja asenteilleen. Tiedon puute ja epätietoisuus oikeasta tiedosta aiheuttaa hänen mielestään useimmiten sukupuolivähemmistöihin kohdistuvia asenteita. Susi listaa kirjassa apukysymyksiä kohtaamiseen. Täsä yksi esimerkki: "Kun sanon ääneen, mitä tunnen tuota ihmistä kohtaan, voisinko sanoa saman omalle lapselleni tai jollekin tutulle lapselle?" Se on hyvä kysymys. (Mauri Peltokankaalle vinkiksi!)

Viimeinen kappale on otsikoitu "Eteenpäin". Siinä Susi kuvaa, miten hänen mielestään yhteiskunnan ja asenteiden tulisi kehittyä tästä eteenpäin. Viime aikoina transihmiset ovat olleet enenevissä määrin esillä mediassa, ja se on aiheuttanut myös paljon vastareaktioita. "Onko kohtuutonta vaatia kaikkien yhteisen ympäristön muokkaamista jonkun vähemmistön tarpeiden mukaiseksi? Pitääkö kaikkien tehdä muutoksia yhteisiin asioihin vain, koska pieni porukka vaatii sellaista" Susi kysyy, käyttäen esimerkkinä sukupuolineutraaleja vessoja. Ja hän vastaa: "Ei pidä, jos ei halua." ja jatkaa: "Tosiasia kuitenkin on, että vähemmistöjen huomioiminen voi käytännössä olla kannattavaa. Ison porukan silmin mitättömän tuntuisilla muutoksilla saattaa olla vähemmistön jäsenten elämään sellaisia vaikutuksia, jotka ulottuvat pitkälle. Saattaa myös olla, että juuri nämä mitättömät projektit hyödyttävät lopulta kaikkia - ja harvoin ne ovat keneltäkään pois." Näin juuri! Olemmehan rakentaneet myös hissejä ja luiskia, jotta heikommin liikkuvilla on samat mahdollisuudet kuin muilla.

Hyvin pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Susi antaa konkreettisia esimerkkejä. Sateenkaarimerkki terveydenhoitajan ilmoitustaululla. Sateenkaarilippu Pride-viikolla kaupungintalon edessä. Sukupuolineutraali wc kahvilassa. Syrjinnästä vapaa alue -juliste työpaikalla. Rehtori sanoo lukukauden avauspuheessaan, että täällä ketään ei saa kiusata. Ne voivat aiheuttaa transihmisissä voimakkaitakin turvallisuuden, helpotuksen ja ilon tunteita. Vähemmistöstressi helpottaa hetkeksi. Tällaiset pienet merkit ja eleet eivät ole keneltäkään pois.

Susi kirjoittaa, että tarinoilla on suuri merkitys. Niin kuin onkin. Julkisiin transihmisten tarinoihin voivat muut transihmiset samaistua ja löytää oman viiteryhmänsä, sanat ololleen ja minälleen. Enemmistöön kuuluville tarinat voivat tuoda ymmärrystä ja sitä kautta auttaa luomaan turvallisempaa yhteiskuntaa kaikille. Mikään yksittäinen tarina ei koskaan kerro koko totuutta, koska olemme monenlaisia. Siksi tarinoitakin pitää olla monta. Myös historia on tarinoita. Transihmisiä ei yhtäkkiä ole enemmän kuin ennen, vaan heitä on aina ollut, vaikka he ovat saattaneet olla hyvin näkymättömiä. On tärkeää tuoda historiallisia tarinoita esiin. Tarinat voivat olla myös fiktiivisiä, vaikka sarjakuvia. Tarinoissa ihannemaailman kuvaamisella voi olla suurempi vaikutus kuin vääryyksien esille tuomisella, Susi muistuttaa.

Susi esittelee kirjassaan täysin omakohtaiseen kokemukseensa perustuvan kuusivaiheisen sukupuolivähemmistöjen syrjinnän poistamisen polun. Vaiheet ovat: 1) asian merkityksen tajuaminen, 2) asian nostaminen keskusteluun ja yhteisen tavoitteen sopiminen, 3) yhteisten pelisääntöjen ja kielen sopiminen, 4) epämukavuusalueelle meneminen ja asian käsitteleminen kunnes ratkaisuja alkaa ilmaantua, 5) ratkaisuvaihtoehtojen arviointi ja päätös toimia, sekä 6) toimintaan sitoutuminen ja sopimus toiminnan arvioimisesta (ja kehut). Suden mukaan vaihe 1 on suurelta osin Suomessa tehty, mutta ei kaikilta osin. Monelta puuttuu vielä tietoa. Vaihe 2 on jo vaikea ja suurelta osin käymättä. Polku on siis vielä pitkä, mutta aloitettu kuitenkin. Osittain ollaan jo vaiheessa 6.

Susi kirjoittaa vaiheesta kaksi: "Kun paljon yksilöiden ja koko kulttuurin tunnetaakkaa sisältävä aihe nostetaan valoon ja sovitaan että siitä keskustellaan, jokaisen on syytä kehittää lempeyttä ja sensitiivistä kommunikaatiota." ja vaiheesta viisi: "...todellisten ihmisten tavallinen kohtaaminen on lopulta se, millä arjessa on eniten väliä." Nämä ovat mielestäni tärkeimmät lauseet.

Viimeisessä kappaleessa on minulle viesti. Susi kirjoittaa, että netti on luonut turvattoman kommunikaation maailman, ja että tässä turvattomassa ympäristössä vahvuuden illuusion voi saavuttaa olemalla jotakin vastaan. Auts. Minä olen tässä blogissa kovasti vastustanut tietynlaista anti-gender- / sukupuolikriittistä ajattelua. Susi kirjoittaa: "...mutta itsen hahmottaminen olemalla jotakuta toista vastaan ei vie oikeaan kohtaamiseen ja pysyvään turvallisuuden tunteeseen." No ei niin, se on ihan totta.

Ihan kirjan lopussa on vielä to do -lista, miten sukupuolivähemmistöt saataisiin tasavertaiseksi muiden kanssa ja vähemmistön resurssit stressistä hyödyllisempään käyttöön. Sekin on hyvin käytännönläheinen ja ihan heti toteutettavissa, jos vain tahtoa on. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat sitä, mitä kaikki muutkin ihmiset: tuntea elämässä perusturvaa.

Mainio kirja kerta kaikkiaan! Kiitos, Susi! <3