Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen

Olen pikku hiljaa oivaltanut sanan "suvaitsevaisuus" ongelmallisuuden. Olen pitänyt itseäni hyvin suvaitsevaisena ihmisenä, mutta en enää käyttäisi tuota termiä. Miksi?

Sana "suvaita" sisältää olettamuksen, että joku on erilainen, mutta siitä huolimatta häntä "suvaitaan" eli hänelle myönnetään oikeus olla olemassa. Suvaitsija on valta-asetelmassa suvaitun yläpuolella. Tässä on se ongelma. En minä halua ylentää itseäni erilaisten suvaitsijaksi, koska kaikkihan me olemme erilaisia ja olemme olemassa ilman kenenkään lupaa. Olemme kaikki samanlaisia, eli ihmisiä, mutta yksilöllisiä ja erilaisia. Suvaitsevaisuus ylläpitää enemmistö-vähemmistö -valtasuhdetta.

Suvaitsevaisuudesta on päästävä eroon ja siirryttävä yhdenvertaisuuteen. Yhdenvertaisuus ei ole pelkästään hieno arvolatatutunut sana ja tavoite papereissa, vaan sen on oltava myös toimintaa: normien ja valtasuhteiden konkreettista purkamista.

Tässä on hyvä video, jonka aihe on seksuaalisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuus. Video kestää noin tunnin, mutta suosittelen sitä lämpimästi. Videolla THL:n seksuaalipedagogi Katriina Bildjuschkin kertoo hyvin havainnollisesti aiheesta. Hän myös kuvaa termiä "moninaisuus" tässä kontekstissa hyvin. Eivät ainoastaan transihmiset ole sukupuoleltaan moninaisia, vaan me kaikki olemme.

Linkatussa videossa luennoitsija puhuu ilmeisesti kaupungin työntekijöille, esimerkiksi kouluterveydenhoitajille, opettajille ja varhaiskasvattajille. Kouluissa ja päiväkodeissa onkin erityistä tarvetta kouluttaa työntekijöitä huomioimaan moninaisuutta, koska ne ovat niin normiorientoituneita paikkoja. Lapset ja nuoret jaetaan usein sukupuolen mukaan silloinkin, kun sille ei ole järkevää perustetta.

Tässä työssä hyvänä apuna voi olla esimerkiksi Setan, Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto ry:n, Suomen Lukiolaisten Liiton sekä Finlands Svenska Skolungdomsförbund rf:n opas "Älä oleta - Normit nurin!" vuodelta 2013. Opas on tuotettu "Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen" -hankkeessa (josta blogikirjoituksen otsikko). Lainaus esipuheesta:

"Vanhanaikaiset stereotypiat ja asenteet näkyvät esimerkiksi oppimateriaaleissa, opettajien tavassa puhutella oppilaita ja oppilaiden keskinäisissä suhteissa."

"Normikriittisyys on askel kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Tausta, identiteetti tai esimerkiksi sukupuolen ilmaisu eivät saa määritellä nuoren mahdollisuutta opiskella tai päästä työelämään."

Oppaassa on aitoja nuorten tarinoita havainnollistamassa heidän kokemuksiaan näkymättömiin jäämisestä ja moninaisuuden toiseuttamisesta. Nostan esiin muutamia ajatuksia Lauri Punamäen tarinasta "Kaikki tytöt eivät kasva naisiksi".

"Yläasteelle siirryttäessä en osannut ollenkaan mennä mukaan kaveriporukoiden ryhmädynamiikkaan, koska siinä oli niin iso asia se, oliko tyttö vai poika."

"Pahinta normeissa on se, että sopeutumattomuus niihin tuottaa suoraan kokemuksen, että on vaan itse ihan vääränlainen. Kasvoin ajattelemaan, että olen vaan jotenkin hämärällä mutta perustavalla tavalla huono, vääränlainen, epäonnistunut. Heteronainen, joka ei osaa olla nainen eikä hetero."

"Sukupuoli kietoutuu moneen asiaan: aikuistumiseen ja oman identiteetin, myös seksuaalisen identiteetin rakentamiseen, ihmissuhteisiin ja rooleihin, koko elämän ja tulevaisuuden ajattelemiseen. Minusta tuli nuorena epävarma ja vetäytyvä, vaikka lapsena olin ollut kaikkea muuta. Työnsin pois kaikki ajatukset siitä, että minulla voisi joskus olla seurustelu- tai seksisuhteita."

"Vaihtoehtoja ei ollut, koska en ollut niitä saanut. Kaikki ymmärrys elämän mahdollisuuksista ja olemisen malleista tulevat ympäriltä: kavereilta, aikuisilta, koulun oppisisällöistä, mediasta. Jos minulle silloin yläasteikäisenä olisi näyttäytynyt muitakin mahdollisuuksia kuin se, että kaikista tytöistä kasvaa naisia, olisi nuoruusikäni ollut noin sata kertaa helpompi. En ehkä olisi esimerkiksi masentunut niin pahasti."

"On törkeää, että sukupuolen moninaisuudesta ei puhuta biologian tunnilla eikä terveystiedon eikä muuallakaan koulussa. Se on törkeää niitä opiskelijoita kohtaan, joiden olemassaolo tehdään sillä näkymättömäksi. Se on törkeää siksi, että tällä tavalla suljetaan osalta opiskelijoista mahdollisuus ymmärtää itseään ja omaa kokemustaan. Nämä eivät ole mitä tahansa periaatekysymyksiä. Tiedon ja tuen saamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta, mahdollisuudesta hahmottaa omaa elämää ja tulevaisuutta."

"Mielenterveystoimiston hoitaja, joka yritti rohkaista minua sanomalla, että minähän olin kaunis nuori nainen, halusi varmaan myös vilpittömästi auttaa. Ajatellaan, että on vastuullista ohjata “hämmentynyttä nuorta” kohti “hänelle oikeaa” sukupuolta."

"Kouluissa pitäisi kyseenalaistamatta käyttää opiskelijan itselleen valitsemaa puhuttelunimeä. Kaikissa kouluissa pitäisi myös olla vessoja, joita ei ole sukupuolitettu. Joskus vanhemmat eivät osaa tai halua tukea kotona nuorta, joka ei noudata hänelle määrätyn sukupuolen normeja. Silloin olisi erityisen tärkeää, että koulu olisi paikka, jossa nuoren kokemusta kunnioitettaisiin ja tuettaisiin." 

Erittäin hyvin kuvattu transnuoren arkea koulussa. Boldasin lainauksesta omasta mielestäni tärkeimmän kohdan. Nuoret tarvitsevat tietoa ja ennen kaikkea hyviä esikuvia, jotta voivat löytää sen oman tiensä ja tulevaisuutensa.

Hyvä, tuore esimerkki transihmisiin kohdistuvista asenteista sekä transihmisten medianäkyvyyden tärkeydestä on erään nuoren naisen twiitti, jossa hän kommentoi Susi Nousiaisen kirjan julkaisemista koskevaa artikkelia:

"Transsukupuoliset mediassa. Aina heillä on joku erikoinen nimi, tyyliin Susi, Käpy, Tyrsky... Ammatiksi ilmoitetaan kuvataiteilija. Kannatetaan intersektionaalista feminismiä. On tietenkin opiskeltu sukupuolentutkimusta yliopistossa. Olisi virkistävää lukea joskus juttu jostain Reijo- tai Pirjo-nimisestä transsukupuolisesta, joka kävisi töissä vaikka kaupan kassalla tai autokorjaamolla. Joka ei olisi päivääkään lukenut sukupuolentutkimusta eikä olisi muutenkaan akateeminen. Reijolla tai Pirjolla ei olisi kynittyä tukkaa, ei lävistyksiä eikä muutenkaan huomiotaherättävää olemusta. Missä olette, kaikki transsukupuoliset Reijot ja Pirjot? Tulkaa ulos kaapista! HBLQT+-ihmiset, kuten jutussa haastateltu Susi Nousiainen, tykkäävät korostaa, miten tavallisia ollaan. Ihan tavallinen perhe, kurahousuja pyykätään kuten kaikki muutkin. Siitä huolimatta tulee vaikutelma, että nimenomaan TAVALLISUUS on se, mitä nämä ihmiset pelkäävät."

Kun häntä kommenteissa haastetaan asenteestaan, hän kysyy, onko enemmistön edustajalta kiellettyä pohtia julkisesti sitä, millaiset vähemmistön edustajat saavat näkyvyyttä mediassa ja millaiset ei. Ja jatkaa, ettei ole määritellyt, kuka on oikeanlainen tai kuka vääränlainen, vaan pohtii, että missä ovat kaikki "tavikset transseksuaalit, kun nämä Susi-tyypit mediassa on jotenkin niin samasta puusta veistetty".

Transihmisistä on luotu tietynlainen stereotypia median välityksellä, ja kirjoittajan mielestä on tylsää, kun Susi niin hyvin noudattaa tätä stereotypiaa. Sinänsä on ihan hyvä nosto, että kaivataan erilaisia transihmisiä julkisuuteen. Kuitenkin, tämä teksti on kirjoitettu alentuvaan sävyyn, suvaitsevaisuuden näkökulmasta. Ei myönnetä, ettei oikein ymmärretä koko asiaa. Viimeinen lause kuvastaa kirjoittajan asennetta; hän on sitä mieltä, että transihmiset pelkäävät tavallisuutta ja ovat ehkä siksi "päättäneet ryhtyä transsukupuolisiksi", etteivät olisi tavallisia. Näin minä sen tulkitsen.

Esimerkiksi aiemmin tässä tekstissä siteeraamani Lauri on varastotyöntekijä, jolla ei ole luontonimeä. Televisiossakin on esiintynyt transvestiitti romukauppias Markus. Trasek ry:ssä toimii Kasper, jolla ei ole kynittyä tukkaa eikä lävistyksiä, ja hän on autokoulun opettaja. Kirjoittajan kaipaamia "taviksia" transihmisiä on, mutta heidät on helppo unohtaa sen jälkeen, kun stereotypia on luotu, ja jokainen tuota stereotypiaa vahvistava henkilö jää helpommin muistiin kuin siitä poikkeava. Hassua, mutta totta.