Mikroaggressiot ja vähemmistöstressi

Osana Setan etä-edaria osallistuin viime viikolla lyhyeen koulutukseen aiheesta mikroaggressiot. Termi oli minulle etäisesti tuttu, puolihuolimattomasti jostain uutisesta ja artikkelista luettu. Minulla oli ennalta käsitys, että se liittyy jotenkin ihmisten omaksumiin ennakkoluuloihin ja oletuksiin ihmisryhmistä, ja erityisesti rasismiin. Esimerkkinä tuli mieleen Marimekon ex-toimitusjohtaja Mika Ihamuotilan hyvää tarkoittava twiitti, jossa hän kertoi keskustelleensa taksikuskin kanssa siitä, mistä tämä on kotoisin.

Koulutuksessa termi mikroaggressio määriteltiin seuraavasti: loukkaavia kommentteja, tekoja tai eleitä, jotka kohdistuvat eri vähemmistöihin tai niiden edustajiin, ja jotka ovat usein niin hienovaraisia ja tulkinnanvaraisia, että niitä on hankala tulkita ja nimetä syrjinnäksi. Mikroaggressiot jaettiin koulutuksessa lähteenä käytetyn kirjan* perusteella kolmeen tyyppiin: mikrohyökkäyksiin, mikroloukkauksiin ja mikromitätöinteihin. 

*Derald Wing Sue: Microaggressions in Everyday Life, 2010.

Pohdimme näistä kaikista esimerkkejä, ja mietimme, miksi mikrohyökkäykset määritellään mikroaggressioiksi, koska ne ovat tarkoituksellisia loukkaavia tekoja, kuten tahallista väärinsukupuolittamista, solvauksia, tai avoimesti vähemmistöön kuuluvan ihmisen siirtäminen pois asiakaspalvelusta. Näissä ei ole mitään "mikroa". Totesimme, että ehkä 10+ vuotta sitten syrjintää ei tunnistettu vielä niin tarkasti kuin nykyään, ja tällaiset täysin selvästi syrjivät ja loukkaavat teot luettiin vielä mikroaggressioiksi, koska ne eivät ole fyysistä väkivaltaa.

Mikroloukkaukset ovat kommentteja tai toimintoja, jotka halventavat tai nöyryyttävät vähemmistöjen edustajia. Usein tällainen loukkaus perustuu stereotyyppiseen ja loukkaavaan kuvaan vähemmistöistä, joiden joukosta puhuja nostaa kohteen pois. Tällainen loukkaus on tarkoitettu hyväntahtoiseksi. Esimerkiksi "En olisi ikinä uskonut, että olet trans. Sinähän olet ihan normaali" on mikroloukkaus. Näin sanova olettaa, että transihmiset eivät yleisesti ottaen ole normaaleja.

Mikromitätöinnit ovat esimerkiksi huomiotta jättämistä ja henkilön todellisuuden ja tunteiden kieltämistä. Tavoitteena voi olla yhdenvertaisuus, mutta ei tunnisteta tai tunnusteta olemassa olevia eroavaisuuksia ja omia etuoikeuksia suhteessa toiseen. Esimerkiksi "älä kysy, älä kerro" -vaatimus on mikromitätöintiä. "Meidän työpaikalla kaikki ovat samanlaisia ja syrjintää ei tapahdu" on silmien ummistamista ja syrjinnän kokemusten mitätöintiä, mikäli toteamus annetaan ylhäältä päin kuulematta alaisia lainkaan. Myös esimerkiksi kommentti transnuoresta "On kauheata, että nuori ei pysty hyväksymään itseään" on mikromitätöintiä, koska sen sanoja ei tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa cis-sukupuolisena, jonka ei tarvitse kyseenalaistaa kehonsa ja sukupuoli-identiteettinsä yhteensopivuutta, ja se mitätöi transnuoren oman kokemuksen siitä, että hän nimenomaan on hyväksynyt itsensä.

Mikroaggressioita voi olla vaikeaa tunnistaa ja erityisen vaikea niihin on puuttua, jos ne on kuitenkin hyväntahtoiseksi tarkoitettuja. Alussa esittämäni esimerkki Mika Ihamuotilasta on hyvä: hyvää tarkoittava twiitti maahanmuuttajataksikuskille jutustelusta toi esiin Ihamuotilan mikroaggression ja sen vaikutukset, kun mikroaggressio tuotiin näkyväksi. Ihamuotila oletti taksikuskin ulkonäön perusteella, että hän ei ole syntynyt Suomessa, joten hän hyväntahtoisesti kysyi, mistä kuski on kotoisin. Kuski kertoi mielellään. Ihamuotila totesi, että hän arvostaa Suomeen töihin tulleita maahanmuuttajia ja kannusti kaikkia juttelemaan heille, vaikkapa kysymällä, mistä he ovat kotoisin. Tässä tapahtui se mikroaggressio, että Ihamuotila nosti taksikuskin pois "Suomeen loisimaan tulleiden maahanmuuttajien" joukosta. Tämä kerrottiin Ihamuotilalle, ja hän ymmärsi, mistä oli kyse, ja kiitti kaksoisviestinsä purkamisesta.

Koulutuksen päätteeksi esitettiin muutamia keinoja, joilla mikroaggressioiden haittoja voidaan vähentää. Näitä ovat käsitteen ja ilmiön tiedostaminen ja tunnistaminen, niiden sisältämän kaksoisviestin purkaminen ja esiin tuominen, sekä niiden esiin nostamien tunteiden tunnistaminen ja salliminen. Huomatessaan mikroaggression, siitä voi ystävällisesti sanoa, tai vaikka kysyä perusteluja, miksi ihminen sanoi niin kuin sanoi. Perustellessaan ihminen voi ymmärtää toimineensa väärin. On tärkeää myös mikroaggression kohteeksi joutuessaan tunnistaa sen aiheuttamia tunteita ja sallia ne itselleen, etteivät ne jää alitajuntaan kalvamaan ja aiheuttamaan itsesyytöksiä. 

Minua harmitti, että koulutukselle varattu aika oli niin lyhyt, että emme päässeet aiheeseen kovin syvälle. Aloin etsiä aiheesta lisää tietoa. Muualla esitettyjä mikroaggression määritelmiä:

• Wikisanakirja: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan.
• Wikipedia: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan, ja joka vahvistaa tätä ryhmää kohti tunnettuja stereotypioita. Termin kehitti psykiatri Chester M. Pierce vuonna 1970. Professori Ann Phoenixin mukaan mikroaggressiosta on tullut sallitumpaa ja näkyvämpää syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen.
• Liberalismi.net/wiki: mikroaggressio tai mikrohaittaaminen tarkoittaa marginalisoidun ryhmän aseman vähittäistä heikentämistä. Ihmiset tekevät sitä tyypillisesti tahattomasti ja huomaamattaan, myös marginalisoidun ryhmän puolustajat ja jäsenet itse. Psykologi Derald Wing Sue määrittelee mikroaggression "lyhyeksi arkiseksi viestimiseksi, joka lähettää yksilöille vähätteleviä viestejä näiden ryhmäjäsenyyden perusteella". Suen mukaan mikroaggression tekee yleensä hyvää tarkoittava ihminen tiedostamattaan. Ne ovat eri asia kuin avoin suvaitsemattomuus, koska tekijä usein ei tarkoita pahaa eikä tiedä aiheuttavansa haittaa.

Yle julkaisi ihan hiljattain artikkelin otsikolla "Mistä sä oot kotoisin? Viisi rasistista mokaa, joilla sinäkin ehkä syrjit, vaikka tarkoitat hyvää". Artikkelissa annetaan konkreettisia esimerkkejä tilanteista, joissa on havaittavissa mikroaggressioita, ja tuodaan esiin, miksi ne ovat haitallisia, sekä miten niiden haittoja voitaisiin vähentää. Sama asenne oli koulutuksessa, johon osallistuin. Lyhyesti todettuna mikroaggressiot ovat arkisissa tilanteissa toistuessaan yksilölle kuormittavia ja aiheuttavat sisäistettyä itsesyrjintää. Mikroaggressiot vahvistavat haitallisia stereotypioita ja voivat johtaa vakavampiin tekoihin. 

Liberalismiwiki-sivustolla on pitkästikin esitetty käsitteen sisältöä ja sellaisia puolia, joita koulutuksessa ei ehditty käsitellä -  ongelmallisuutta, epätieteellisyyttä ja vaikutuksia. Siellä sanotaan mm. näin:

"Termiä on arvosteltu epätieteelliseksi ja sanaa "aggressio" väärinkäytetyksi. "Mikrohaittaaminen" voisi olla kuvaavampi termi. Mikroaggressio on marxilaisen kriittisen koulukunnan teoria, joka on alkanut valtavirtaistua vasemmalla.

Esimerkiksi aasialais-amerikkalaiselta saatetaan kysyä tämän kotimaata tai ajatella, että tämä on varmaan hyvä matematiikassa, näin vahvistaen stereotypioita. Mies saattaa avata naiselle oven, mistä voi tulla käsitys, että nainen olisi heikompi.

Monet psykologit ja muut tietokirjailijat, kuten Bradley Campbell, Heather Mac Donald, Amitai Etzioni, Jonathan Haidt, Greg Lukianoff, Jason Manning, Ralph Nader ja Christina Hoff Sommers ovat sanoneet, että käsite "mikroaggressio" ei ole tieteellisesti riittävän perusteltu tai että se voi olla haitallinen yksilöille ja yhteiskunnalle. Mikroaggressioihin viittaaminen on myös yhdistetty uhriutumiskulttuuriin.

Ehkä paras olisi, jos mikrohaittaaminen tiedostettaisiin mutta käsitettä ei venytettäisi liikaa, ongelman haitat pyrittäisiin minimoimaan eikä eskaloimaan, ja virheellisestä marxilaisesta mikroaggressioteoriasta luovuttaisiin. On myös tahallista mikrohaittaamista.

Poliittinen korrektius on presidentti Barack Obaman mukaan mennyt liian pitkälle, kun yliopistoihin ei haluta konservatiivisia puhujia, toista puolta ei kuunnella tai ei haluta lukea naisia tai afrikkalais-amerikkalaisia halventavia kirjoja. Puhujia ei pidä vaientaa, vaan heidän kanssaan tulee voida keskustella. Vaientaminen sanomalla: "Et voi tulla, koska olen liian herkkä kuulemaan, mitä sinulla on sanottavana" estää oppimisen. Vox-lehden mukaan Obama viittasi myös sisältövaroituksiin (trigger warning)."

Humanistisen ammattikorkeakoulun blogissa yliopettaja Arto Lindholm ruotii uhriutumiskulttuuria, jonka osana mikroaggressiot voidaan nähdä. Hän kuvailee ensin uhriutumiskulttuurin uutena ilmiönä, joka on syrjäyttämässä vanhoja, seuraavasti:

"Campbellin ja Manningin (2018, 20–27) mukaan uhriutumisen kulttuuri on syrjäyttämässä kunnia- ja arvokkuuskulttuurit. Kunniakulttuurissa tärkeintä on ihmisen maine, jota tulee puolustaa tarvittaessa väkivalloin.  Erityisesti miehen on vastattava loukkauksiin aggressiivisesti.  Arvokkuuskulttuuri on kuitenkin syrjäyttänyt kunniakulttuurin länsimaissa.  Arvokkuuden ydin on, että se on olemassa muista riippumatta eikä vaadi toisten ihmisten jatkuvaa hyväksyntää.  Arvokkuuskulttuurissa solvausyritykset sivuutetaan olankohauksella ja ylemmyydentunteella. Vanhemmat opettavat lapsilleen itsehillintää, ja ihmiset välttelevät tahatontakin toisen loukkaamista.

Uhriutumisen kulttuuri hylkää arvokkuuskulttuurille ominaisen loukkausten huomioitta jättämisen – pikemminkin se rohkaisee ihmisiä ryhtymään toimiin loukkauksia vastaan. Tässä mielessä uhriutumisen kulttuuri muistuttaa kunniakulttuuria. Iso ero on kuitenkin siinä, että kunniakulttuurissa ei anota apua toisilta eikä varsinkaan julkisuuden keinoin.  Uhriutumisen kulttuurissa sen sijaan jopa liioitellaan omaa uhrin asemaa kolmannen osapuolen sympatian ja tuen saavuttamiseksi. Uhriutujan moraalinen ylemmyys kumpuaa alhaalta ylöspäin, sorretusta kohti sortajaa. Kunniakulttuurissa tähdennetään omaa voimaa ja terveyttä, kun taas uhriutumisen kulttuuri kannustaa korostamaan omaa epäedullista asemaa ja marginalisoitumista."

Lindholm kuvailee sen jälkeen uhriutumiskulttuurin erilaisia ilmenemismuotoja, kuten maalittamista, mikroaggressioita, sisältövaroituksia ja turvallisia tiloja, ja lopettaa ansiokkaan blogikirjoituksensa korkeakoulujen asemaan ilmiön tunnistamisessa ja kitkemisessä, omiin pohdintoihinsa sekä kritiikkiin. Otteita lopusta:

"Uusi moraalikoodi on puhdistanut yhteiskuntaa monin tavoin. Ilman uhriutumisen kulttuurin läpimurtoa tuskin olisi noussut esimerkiksi metoo-liikettä tai sen vanhoja rakenteita uudistavaa vaikutusta.  Kaltoin kohdellut ja kiusatut vähemmistöt ovat tuskin koskaan saaneet ääntään niin hyvin kuuluviin kuin nyt, mikä on kulttuurievoluutiossa iso askel eteenpäin. Uhrien kokemusten esiin nostaminen ja kuunteleminen ovat tasa-arvotyön ydintä.

Sen sijaan maalittamiseen liittyvät ilmiöt ovat arvomaailmassani yksiselitteisesti vastenmielisiä riippumatta siitä, mitä asioita maalittamisella ajetaan. En näe mitään ylevää isojen joukkojen kokoamisessa yhden nujertamiseksi – lähinnä se nostaa pintaan omat kokemukseni koulukiusaamisesta."

"On kuitenkin kysyttävä, onko uhriutumisen kulttuurin käsite itsessään kriittinen vähemmistöjä kohtaan? Uhriutuminen sisältää osin negatiivisen konnotaation, ja jopa itse käsitettä on väitetty mikroaggressioksi. Olisivathan Campbell ja Manning voineet nimetä uuden ilmiöin vaikkapa oikeudenmukaisuuskulttuuriksi, joka olisi herättänyt positiivisen konnotaation. Lisäksi voidaan kysyä, onko uhriutumisessa loppujen lopuksi mitään uutta – eivätkö ihmiset ”aina” ole käyttäneet uhriutumista yhtenä strategianaan? Esimerkiksi työläiset ovat olleet kapitalismin uhreja ja 1960-luvun uudet liikkeet korostivat olevansa ”systeemin uhreja”.

Uhriutumisen sijasta olisi mahdollista puhua Kristiina Brunilan ja hänen työtovereittensa (2019) tapaan haavoittuvuuden eetoksesta, jolla tekijät tarkoittavat ajallemme ominaista psykoemotionaalisia ongelmia korostavaa mentaliteettia. Kuvattiinpa moraalikoodin muutosta millä käsitteellä tahansa, mielestäni on selvää, että muutos on tapahtunut eikä kukaan ole immuuni uudelle koodille."

Näiden tekstien perusteella ymmärrän nyt hieman paremmin sitä keskustelukulttuuria, jossa erityisesti poliittinen oikeisto kritisoi poliittisen vasemmiston käyttämää inklusiivista kieltä ja retoriikkaa. Tämä asenneilmapiiri valuu myös ei-poliittiseen keskusteluun. Oikeistomieliset näkevät inklusiivisuuden nimenomaan tällaisena yllä kuvattuna uhriutumiskulttuurina, joka uhkaa sananvapautta. Erityisesti tulee mieleen opposition laaja kritiikki, kun Ohisalo julisti hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantavan ajatuksen olevan intersektionaalinen feminismi. Kritiikin esittäjät elävät Lindholmin kuvailemassa kunnia- ja arvokkuuskulttuurissa, kun taas hallituksessa halutaan edistää uudenlaista ajattelua, joka tunnistaa yksilön yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat moninaiset taustatekijät ja syrjivät rakenteet. Toinen mieleen tuleva esimerkki on TERFien kritiikki inklusiivista kieltä kohtaan. Termit kuten "kohdulliset" tai "menstruoijat" nähdään uhkana sananvapaudelle ja naiseudelle, kun tosiasiassa niitä käytetään kuvaamaan ihmisryhmää tarkemmin kontekstissa. Kaikki naiset eivät ole kohdullisia tai menstruoi, ja kaikki kohdulliset tai menstruoivat eivät ole naisia, mutta näitä termejä ei pidäkään käyttää silloin, kun halutaan puhua nimenomaan naisista, vaan silloin, kun kohdulla tai menstruoimisella on merkitystä.

Päästäisiinkö uhriutumiskulttuuri-termistä eroon, jos esimerkkeinä käyttäisi vähemmän stigmatisoituja ryhmiä? Kun esimerkki on lähempänä omaa kokemusmaailmaa, sen ymmärrettävyys saattaa olla parempi. Mietitään vaikkapa perheellisiä ja perheettömiä. Oletpa kumpaa ryhmää tahansa, olosi saattaa olla epämukava ryhmässä, jossa edustat ainoana omaa ryhmääsi, ja ryhmän puheenaiheet ja näkökulmat ovat enemmistön dominoimat. "Ethän sinä tiedä tästä mitään, kun sinulla ei vielä ole lapsia" ja "Sinulla varmaan tulee kotona sanomista, jos osallistut meidän bileisiin" ovat toiseuttavia kommentteja, mikroaggressioita. Tilannekohtaisesti kannattaa varmaan harkita, haluaako tällaiseen toimintaan puuttua vai ei. Mielestäni se on hyödyllistä, jos kokee tilanteet itselleen raskaana, ja asiallisuus pystytään säilyttämään.

On pakko olla samaa mieltä myös liberalismiwikin ja Lindholmin kanssa siitä, että mikroaggressioiden tunnistamisella ja esiintuomisella voidaan mennä liian pitkällekin. Älkää ymmärtäkö väärin - minusta mikroaggressiot on syytä tunnistaa ja tuoda esiin, koska ne aiheuttavat vähemmistöille vähemmistöstressiä, joka on haitallista etenkin pitkään jatkuessaan. Uskoisin, että ylilyönneissä kyse on enimmäkseen kuitenkin siitä, että ilmiö on vielä suhteellisen uusi. Olemme vielä sellaisessa vaiheessa, jossa rajoja testataan ja koetellaan. Tasaantumisvaihe on vasta tulossa.

EDIT. 14.12.2021

Duodecimissä julkaistu artikkeli vähemmistöstressistä: Linkki