Tänään kirjoitan kanadalaisesta tutkimusartikkelista, jonka otsikko on "Parents' journeys to acceptance and support of gender-diverse and trans children and youth". Se on julkaistu hiljattain Journal of Family Issues -julkaisussa ja sen tekijät ovat useiden kanadalaisten yliopistojen tutkijoita.
Johdannossa tuodaan esiin paradigman muutos transsukupuolisuuden "korjaamisesta" ja patologisoivasta lähestymistavasta sukupuoli-identiteettiä tukevaan hoitoon, sekä tällaiseen hoitoon hakeutuvien lasten ja nuorten määrän kasvu. Artikkelissa esitetään tällaiseen hoitoon hakeutuvien lasten ja nuorten vanhempien kokemuksia sekä keskustellaan siitä, miten vanhempia voisi tukea paremmin.
Vaikka vanhempien ymmärtävä ja tukeva suhtautuminen sukupuoleltaan moninaisiin ja translapsiin ja -nuoriin on lisääntynyt, suuri osa vanhemmista suhtautuu epäilevästi, haitallisen neutraalisti tai avoimen kielteisesti lapsensa oletuksesta poikkeavaan sukupuoli-identiteettiin. Artikkelissa kerrotaan, että v. 2012 tehdyn tutkimuksen mukaan vain 33 % nuorista tuntee, että he saavat kotoa täyden tuen sukupuoli-identiteetilleen (Travers et. al). (Olisi kiinnostavaa tietää tämänhetkinen tilanne; uskoisin että täyden tuen saa nykyään useampi.)
Perheet tutkimukseen etsittiin kolmen kanadalaisen klinikan kautta. 32 äitiä ja 4 isää osallistui tutkimushaastatteluihin. 11 % näiden vanhempien lapsista oli 9-11 -vuotiaita, 40 % oli 13-15 -vuotiaita, ja 49 % oli 16-17 -vuotiaita. 57 % lapsista oli tytöksi syntymässä määriteltyjä ja 43 % pojiksi määriteltyjä. Kolme heistä käytti ei-binääristä määritelmää itsestään.
Lasten "kaapista ulos tuleminen" tapahtui hyvin vaihtelevassa iässä, nuorimman ollessa 5-vuotias. Vanhempien ensimmäiset tunteet ja reaktiot tuossa tilanteessa vaihtelivat epäuskosta ja yllätyksestä täyteen hyväksymiseen. Tutkimuksessa nämä tunteet ja reaktiot jaettiin kolmeen kategoriaan.
1. Epäuskoa kertoi tunteneensa noin 25 % vanhemmista. Tunne jakaantui kahdenlaiseen epäuskoon: tiedon tuottamaan musertavaan tunteeseen sekä aitoon epäuskoon siitä, voiko lapsi olla tosissaan. Ensin mainittuun tunteeseen liittyi sellaisia ilmauksia kuin "voiko tämä tapahtua minulle" ja ajatuksia siitä, kuinka paljon tämä vaikeuttaisi perheen arkielämää. Tällöin vanhemmat suojelivat itseään raskailta tunteilta tuntemalla epäuskoa, "tämä ei voi olla totta". Jälkimmäiseen epäuskon tunteeseen liittyi aitoa epäilyä lapsen sukupuoli-identiteetistä, ja ajatus siitä että kyseessä on ohimenevä vaihe tai lapsen harhaluulo tai valhe. Riippumatta siitä, kumpaa epäuskon laatua vanhemmat kokivat, se johti negatiiviseen ensireaktioon lapsen sukupuoli-identiteettiä kohtaan.
2. Jotkut vanhemmat kuvailivat ensimmäiseksi tunteekseen yllättymisen. Vaikka vanhemmat olivat saattaneet huomata lapsessaan merkkejä sukupuolelle epätyypillisestä käytöksestä, tieto tuli heille täytenä yllätyksenä. Tällainen reaktio ei välttämättä johtanut negatiiviseen ensireaktioon. Nämä vanhemmat kuvailivat reaktioitaan mm. siten, että näin he saivat tiedon siitä, miksi heidän lapsensa oli vaikuttanut onnettomalta, ja olivat helpottuneita, koska pystyisivät auttamaan häntä. Ensireaktion tuloksena oli siis enimmäkseen positiivisia tunteita.
3. Lähes puolet vanhemmista kuvasi tunteneensa avomielisyyttä ja ylpeyttä, ja nämä tunteet johtivat hyvin positiivisiin ensireaktioihin.
Vaikka tutkimus jakaa tunteet kolmeen eri tyyppiin, vanhemmat todellisuudessa kokivat tunteita hyvin vaihtelevasti ja eri kombinaatioilla. Välittömän tuen osoitukset olivat harvalukuisempia kuin ne tilanteet, joissa vanhempien tunteet ja reaktiot vaihtelivat ja muuttuivat ajan myötä. (Minun ensimmäiset tunteeni olivat yllättyminen, halu auttaa,
sekä ylpeys siitä, että hän uskalsi kertoa minulle. Sen jälkeen toki
aloin tuntea myös epäuskoa ja miettiä, mistä hänen
transsukupuolisuutensa voisi johtua, mutta mitä enemmän tietoa asiasta
hain, sitä vakuuttuneemmaksi tulin siitä, että hän todella on poika.)
Lapsensa sukupuolen täyteen hyväksymiseen kului kaikilta vanhemmilta pitkä aika. Joillakin se prosessi oli edelleen kesken tutkimusta tehtäessä. Kaikki vanhemmat kertoivat erilaisista haasteista tuon prosessin kuluessa. Jotkut vanhemmat kamppailivat omien tunteidensa kanssa, toiset kertoivat haasteista ihmissuhteissa ja jotkut huolista lapsen tulevaisuudesta ja paikasta maailmassa. Prosessia puolestaan helpottivat tieto sekä monenlaiset tuen muodot.
Monet vanhemmat kuvailivat käyneensä läpi eräänlaista suruprosessia; lapsen menettäminen ja jopa kuolema nousivat kuvauksissa esiin. Tämä oli yksi prosessin haastavimpia puolia. Jotkut kuvasivat menettäneensä lapsensa, toiset surivat lapselle valitun nimen menetystä, osa suri lapselleen kuvittelemansa tulevaisuuden menetystä. Tähän suruprosessiin liittyvät myös vanhempien haasteet lapsensa uuden pronominin ja nimen omaksumisessa. Monet käyttivät haastatteluissa vielä alkuperäisiä nimiä ja pronomineja, koska tunsivat surua ja vaikeutta luopua niistä. Useimmille vanhemmille tämä oli tahatonta ja osa hidasta sopeutumista, mutta sen voi myös tulkita vallankäytön välineeksi.
Toisen vanhemman suhtautuminen oli joissakin perheissä eri kuin toisen. Näissä tapauksissa äidit yksin tukivat ja auttoivat lastaan hoitoon hakeutumisessa. Nämä äidit kokivat, että se hidasti hoitoon pääsyä ja sen etenemistä. Äideillä oli rankempaa yksin kuin toisen vanhemman tuen avulla. Tiedon puute oli toinen merkittävä hidastava tekijä. Tietoa haettiin tyypillisesti netistä, kirjoista, televisiosta ja transihmisiltä.
Osalle vanhemmista oli vaikeinta hyväksyä ne henkilökohtaiset ja sosiaaliset kamppailut, joita transsukupuolisuus tuo mukanaan. Noin puolet vanhemmista kertoi pelkäävänsä lapsensa turvallisuuden ja yhteiskunnallisen hyväksymisen puolesta. Pelko siitä, löytääkö lapsi koskaan puolisoa, on yleinen.
Kontaktit muihin vastaaviin perheisiin joko netissä tai kasvotusten helpottivat vanhempien hyväksymisprosessia. Lähes puolet vanhemmista oli osallistunut vertaistapaamisiin. Ryhmissä omien tarinoiden ja tiedon jakaminen helpottivat vanhempien oloa monin tavoin. Kaikki eivät kuitenkaan halua osallistua tällaiseen ryhmätoimintaan, joko siksi että lähellä ei ole sellaisia ryhmiä, tai niistä ei tiedetä, niille ei koeta tarvetta, tai niihin ei uskalleta osallistua.
Vanhemmat hakivat apua myös ammattilaisilta, paitsi lapselleen, myös itselleen. Nämä vanhemmat kokivat tällaisen avun hyödylliseksi ja auttaneen heitä hyväksymään uuden tilanteen sekä käsittelemään surun tunteita. Joillekin vanhemmille lapsen transitiossa rinnalla kulkeminen on oppimisprosessi, jossa he oppivat näkemään maailman eri perspektiivistä. Riippumatta siitä, missä vaiheessa lapsensa identiteetin hyväksymistä tutkimukseen osallistuneet vanhemmat olivat, he kaikki sallivat lapselleen sukupuoli-identiteettiä tukevan hoidon ja näkivät sen konkreettisena tapana tukea lastaan.
Tutkimusartikkelissa kirjoitetaan myös hoitoa tarjoavan klinikan löytämisestä ja hoidon laadusta, mutta jätän sen pääosin tästä pois, koska Suomessa on erilainen käytäntö kuin Kanadassa. Samankaltaisuuksia maiden välillä huomasin siinä, että pääosin vanhemmat kertovat kokemuksensa klinikoista olevan positiivisia; niissä on asiantunteva henkilökunta, joka ei pakota tiettyihin ratkaisuihin, vaan tarjoaa tietoa päätösten tueksi. Hankaluuksia tuottavat pitkät odotusajat, pitkät etäisyydet jotka pakottavat lapset pitämään vapaapäiviä koulusta ja vanhemmat töistä, sekä mielenterveyden tukemisen puute.
Tutkimuksen tuloksena todetaan, että monet vanhemmat kamppailevat lapsensa sukupuoli-identiteetin hyväksymisessä, vaikka ovatkin hakeutuneet tuen ja hoidon piiriin. Matka hyväksymiseen rakentuu neljälle tukipilarille: 1) tiedon hankkiminen sukupuolen moninaisuudesta ja siitä, miten perheen tuki on ratkaisevan tärkeää lapsen ja nuoren hyvinvoinnille, 2) itselleen ajan antaminen uuden todellisuuden hyväksymiseen ja siihen sopeutumiseen, 3) tuen saaminen muilta vanhemmilta ja 4) tuen saaminen ammattilaisilta.
Sopivan klinikan löytäminen oli vanhemmille helppoa ja he kokivat klinikan auttavan heitä, vaikkakin useat toivoivat nopeampaa hoitoon pääsyä. Mielenterveyden hoitaminen sen sijaan sekä lapsen että vanhemman osalta ei toteudu klinikoilla, joilla sukupuoleltaan moninaiset perheet hoitoa saavat, ja tähän toivottiin muutosta. Moni oli hakenut tällaista tukea muualta. Vanhempien tuen tarve voi näkyä heidän lastensa hyvinvoinnissa negatiivisesti, mikäli sitä ei hoideta.
Tutkimukseen liittyy joitakin rajoitteita, jotka täytyy huomioida sen tulkinnassa. Kaikki vanhemmat olivat valkoihoisia ja hakeutuneet klinikoille, joissa lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tuetaan. Se ei siis esimerkiksi kuvaa muidenlaisten klinikoiden asiakkaita, muista taustoista tulevien kuin valkoihoisten vanhempien reaktioita, eikä niitä jotka eivät ole hakeutuneet hoitoon, tai niitä jotka eivät halua osallistua tutkimuksiin. Tutkimuksen otos ei ole kovin suuri, joten se ei tuottanut tilastollisesti luotettavaa tietoa.
Tutkimus kuitenkin lisää tietoa siitä, että vanhemmat kaipaavat tukea itselleen, jotta voivat tukea lastaan. Lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tukevat klinikat voisivat tarjota tällaista tukea vanhemmille, mutta ehkä parhaiten tällainen tuki muodostuisi klinikoiden, paikallisten terveyskeskusten ja vertaistukiyhdistysten yhteistyönä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi harkiten, kiitos!