Autoin 15-vuotiaan esikoiseni sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, koska hän sitä pyysi, ja koska kuvittelin, että hän saa sieltä apua. Luotan suomalaiseen terveydenhoitoon, mutta tuohon luottamukseen on nyt tullut iso särö. Minun lapseni ei saanut apua, eikä saa suurin osa muistakaan tutkimuksiin hakeutuvista. En ole löytänyt mitään potilastyytyväisyyteen liittyvää tutkimusta alakäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista, mutta sellainen olisi syytä tehdä.
Minun ja monen muun kokemus alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista on se, että nuoria ei kuulla, heidän identiteettinsä kyseenalaistetaan voimakkaasti koko prosessin ajan, mitään ymmärrystä tai tukea tai myötätuntoa ei saa paitsi yksittäisiltä henkilöiltä jos käy tuuri, nuoria ja heidän vanhempiaan nöyryytetään asiattomilla kysymyksillä ja vielä asiattomammilla johtopäätöksillä. Koko prosessin fokus on välttää diagnoosin asettaminen, koska nuoret saattavat katua sitä myöhemmin. Se on erittäin tärkeää kyllä, mutta samalla heitetään tylysti syrjään todella paljon sellaisia nuoria, jotka diagnoosista ja sen mahdollistamista hoidoista hyötyisivät. Nuorten transpolien seulan läpäisee vain murto-osa. Suurinta osaa sinne hakeutuvista ei oteta edes sisään. Kuka auttaa heitä? Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus auttaa joitakin, mutta se on vain yksi yksikkö, jossa on muutama työntekijä, eikä se pysty auttamaan kaikkia.
Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimukset avautuivat alaikäisille vuonna 2011, ja lähetteet ovat kasvaneet rajusti. Artikkeli HS:ssa: "Lähetemäärät nuorten transsukupuolisuustutkimuksiin ovat kasvaneet nopeasti koko maailmassa. Suomessa alaikäisten transnuorten diagnosoiminen aloitettiin vuonna 2011. Vuonna 2016 tutkimuksiin hakeutuneiden nuorten määrä nelinkertaistui aiempaan verrattuna. Viime vuonna heitä oli noin 200, kolmannes kaikista transpolille hakeutuneista. Tutkituista suunnilleen 9 prosenttia saa diagnoosin. Sellaisen voi saada, jos transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, eikä se johdu mielenterveyden häiriöstä, intersukupuolisuudesta tai geneettisestä kromosomipoikkeamasta."
Yhdeksän prosenttia! Tätä voi verrata vaikkapa Hollantiin, jossa se on luokkaa 85 % tutkimuksiin hakeutuneista. Siellä alaikäisten sukupuoli-identiteettiä on tutkittu vuodesta 1987 lähtien. Lue lisää vaikka tästä linkistä.
Herää kysymys, miksi tutkimukset edes avattiin alaikäisille Suomessa, kun heitä ei kuitenkaan pystytä auttamaan? Ehkä heitä ei edes haluta auttaa. Duodecimin artikkelin mukaan: "Kun potilasmateriaali ei vastaa kirjallisuudessa kultaisen standardin asemaan nousseiden hoitolinjausten perustana olleita tutkimuksia, muodostuu tietenkin haasteita."
Toinen lainaus samasta artikkelista: "Nuoruusikäisen kehitysvaiheeseen identiteettikokeilut kuuluvat joka tapauksessa, ja nuorille on tyypillistä ilmentää sisäistä maailmaansa myös ulkoisen olemuksen kautta. Jos nuorella on tarve ilmentää sukupuoltaan muutoin kuin biologisen sukupuolensa mukaisella totutulla tavalla, hän tekee sen. Ympärillä olevien aikuisten ei tarvitse sitä sen paremmin kieltää kuin tukeakaan. Nuorta ei tule kiirehtiä tekemään valintoja, eikä esimerkiksi nuoren sukupuolen kokemusta tarvitse aktiivisesti seuloa tai huolehtia sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutumista nuorelle, joka ei itse tarvetta ilmaise. Identiteetin keskeneräisyys on nuoruusiässä normatiivista. Jotkut nuoret saattavat tarvita hoidollisia keskusteluja identiteettinsä työstämisen tueksi, mutta hoitavan henkilön tulee antaa nuorelle aika löytää vastaukset itse."
Toistan, että me hakeuduimme tutkimuksiin nuoren toiveesta. Minä olisin ollut valmis odottamaan, mutta hän ei. Hän oli jo itse etsinyt vastaukset identiteettinsä suhteen, kun hakeuduimme polille. Mutta kuultiinko häntä siellä ilman ennakko-oletuksia? Ymmärrettiinkö häntä?
Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tukimusta on ehkä sen verran lyhyt aika, että uusia tutkimuskäytäntöjä ei ole vielä ehtinyt muodostua. Tutkimuskäytännöt ovat minun kokemukseni mukaan hyvin vanhanaikaisia ja sukupuolinormatiivisia. Sukupuoli-identiteettiä pyritään selvittämään kysymyksillä, jotka kertovat sukupuoli-identiteetistä hyvin vähän. Ne liittyvät enemmänkin sukupuolirooleihin liittyviin stereotypioihin, jotka ovat jämähtäneet 1900-luvulle, kuten esimerkiksi: ovatko kaverisi tyttöjä vai poikia, leikitkö lapsena nukeilla vai autoilla, oletko hyvä matematiikassa, jne. Käynneillä myös arvioidaan potilaan puhetapaa, maneereja, vaatteita, jne. Julian Twitteristä voi lukea lisää. Jos tällaisia kysymyksiä esitettäisiin cissukupuolisille, aika moni "pomppaisi".
Miten tällaisia tutkimuskysymyksiä perustellaan? Mikä on niiden tieteellinen pohja? Miksi transsukupuolisen täytyy noudattaa normatiivisia rooleja vakuuttaakseen lääkärit sukupuolestaan? Transsukupuolisuutta ei voi todeta millään lääketieteellisellä testillä. Teorioita on olemassa, mutta vielä ei tiedetä, mikä on ratkaiseva tekijä, jos mikään. Dysforian laajuutta ja vaikutuksia potilaan arkeen sen sijaan voidaan selvittää erilaisilla kysymyksillä ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä potilaan avun ja hoidon tarpeesta. Näin ei kuitenkaan ainakaan nuorten kohdalla tapahdu. Dysforian laajuutta kartoitetaan, mutta apuun ja tukeen se ei suurimman osan kohdalla johda. Tämä on suuri epäkohta.
Monet transsukupuolisuuteen ja transaktivismiin kriittisesti suhtautuvat tahot kritisoivat ihan aiheesta, että "genderideologia" vahvistaa sukupuolirooleja, joista pitäisi jo päästä eroon. Onko transtutkimuksiin hakeutuvilla vaihtoehtoja? Suomessa ainakaan ei näytä olevan. Jos he haluavat korjata juridisen sukupuolensa ja/tai lääketieteellisiä ja kirurgisia hoitoja, heidän on vakuutettava lääkärit sukupuoli-identiteetistään näiden vanhentuneisiin sukupuolistereotypioihin pohjautuvien kysymysten kautta.
Tämän vuoksi minä kannatan sitä, että sukupuolta ei diagnosoitaisi. Eihän kenenkään sukupuoli-identiteettiä voi mitenkään muuten todistaa, kuin yksinkertaisesti kysymällä heiltä itseltään, mikä se on, ja uskomalla siihen. Ei, en kannata sitä, että tämän tulisi riittää sukupuolen lääketieteelliseen korjaamiseen. Kannatan sitä, että psykologisilla tutkimuksilla varmistetaan, että henkilö on ns. täysissä järjissään, ja että jos taustalta löytyy jotain psykologista hoitoa vaativia tiloja, niin ne hoidettaisiin. Kannatan myös sitä, että lääketieteellisten ja kirurgisten hoitojen rinnalla kehitettäisiin psykiatrisia hoitoja. Viime vuosina näitä onkin kuulemani mukaan ollut tarjolla (diagnoosin saaneille), mikä on erinomaista.
Uusi tautiluokitus ICD-11 otetaan käyttöön ensi vuonna ja siinä transsukupuolisuus onkin poistunut diagnoosina. Sen sijaan sukupuoliristiriita on diagnoosi, joka on osa seksuaaliterveyden luokkaa. Tämä toivottavasti muuttaa koko tutkimusprosessin käytännöt, koska se depatologisoi transihmisyyden eli transsukupuolisuus ei ole enää sairaus, vaan tila.
Diagnoosin asettamisen lääketieteelliset kriteerit nykyään:
- Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana, johon usein liittyy epämukavuus omasta anatomisesta sukupuolesta ja halu muokata kehoaan halutun sukupuolen mukaiseksi hormonihoidolla ja leikkauksilla
- Transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta
- Transsukupuolisuus ei saa olla minkään muun mielenterveyden häiriön
oire tai liittyä intersukupuoliseen, geneeettiseen tai kromosomaalisen
poikkeamaan
Lisäksi käytännössä edellytetään, että potilaalla on riittävästi läheisten tukea ja itsellä voimavaroja korjausprosessiin, ja nuorilla arvioidaan yleistä identiteettikehitystä ja sen kypsyyttä. TAYS:n sivuilta: "Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, että kyseessä on transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta tai nuoren laaja-alainen identiteettihäiriö. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä raskaasta hoitoprosessista."
Minun ymmärtääkseni lapseni täytti kaikki nämä kriteerit, mutta lääkärit eivät silti antaneet hänelle diagnoosia. Perustelu oli "keskeneräinen identiteettikehitys".
Useissa tutkimuksissa todetaan, että lapsuusiässä ilmennyt sukupuoli-identiteetti voi muuttua puberteetin aikana. Minun lapseni identiteetti ei tullut esiin lapsuudessa, vaan puberteetin aikana, ja tutkimusten mukaan murrosiän aikana ilmennyt tai sen yli jatkunut identiteetti on hyvin todennäköisesti pysyvä. (Lue esim. Duodecimin artikkeli) Kun kävimme palautekäynnillä, jossa diagnoosia ei saatu, lapseni oli lähes 18-vuotias. Hänen murrosikänsä on päättynyt jo kauan sitten. Hänen identiteettinsä on sukupuolen osalta kestänyt yli kaksi vuotta, se ei ole keskeneräinen. Hän sai psykologisista tutkimuksista ns. terveen paperit. Diagnoosin hylkäämisen syynä voivat tällöin olla ainoastaan vanhanaikaiset käsitykset siitä, mitä tytöt ja pojat tekevät ja missä asioissa he ovat hyviä tai huonoja.
Lisää lähteitä edelliselle kappaleelle:
Tutkimus: Sukupuolidysforian sekä transidentiteetin voimakkuus ennakoi sosiaalista transitiota. Transtaustaiset nuoret ovat preferensseissään verrannollisia ikäisiinsä, samaa sukupuolta oleviin cisnuoriin. Sosiaalinen transitio ei lisännyt stereotyyppistä käytöstä.
Tutkimus: Translapset ovat tyypillisiä oman sukupuolensa edustajia eivätkä hämmentyneitä tai poikkeavan feminiinisiä tai maskuliinisia.
Tutkimuksen toteuttajan haastattelu Newsweekissä: Translapset eivät ole presentaatioltaan, kiinnostuksenkohteiltaan tai käytökseltään yhtään enempää sukupuolistereotyyppisiä kuin cislapset. Tutkimusten mukaan translapset noudattavat sukupuolistereotypioita yhtä paljon tai vähemmän kuin cislapset.
En voi välttyä ajatukselta, että kyseisen polin ylilääkärin asenteilla oli merkittävä vaikutus siihen, ettei lapseni saanut diagnoosia. Hän on ollut usein julkisuudessa, ja Julmaria on kirjoittanut hänen ongelmallisesta asenteestaan blogissaan. Hän sai hiljattain rahoituksen tutkimukseen, joka vaikuttaisi tutkivan ns. ROGD-ilmiötä, eli "äkillisesti ilmenevää sosiaalisesti tarttuvaa sukupuolidysforiaa" (linkki). Voit tutustua hänen ajatuksiinsa googlaamalla hänen nimensä, hän on antanut paljon haastatteluja. Lisäksi hänellä on omalla nettisivullaan useita kirjoituksia.
Hän on kieltämättä hyvin pätevä ja ansioitunut lääkäri nuorisopsykiatrian alalla, ja hänellä on järkeviäkin näkemyksiä, mutta sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvat nuoret hän pettää.
Tämän täytyy muuttua. Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimusta, diagnoosimäärien vähyys ja lähetteiden määrän kasvu osoittavat, että kaksi tutkimusyksikköä muutamine lääkäreineen ei riitä. ICD-11 ja PALKOn hoitosuositukset ovat hyvä alku ja osoittavat suunnan, mitä kohti tulee pyrkiä. Lasten ja nuorten täytyy saada apua sukupuolidysforiaan. Tällä hetkellä he eivät sitä saa.
----------
EDIT 26.4.2021
Aikuisten transpolin lääkärin Aino Mattilan esitys Psykiatrian alojen johtajien neuvottelupäivillä vuonna 2017: Transtutkittavien määrä kasvaa - eksponentiaalisesti - mikä neuvoksi? kertoo yksikön sisältä hyvin pitkälti samoja huomioita, mitä itse omasta kokemuksestani yllä olevassa kirjoituksessa kerroin. Transpolien resurssit eivät riitä, eikä sukupuolta voi diagnosoida. Aino Mattila kirjoittaa mm.:
"Lain herättämiä kysymyksiä
- miten sukupuoli-identiteettiä ja sukupuoliroolia mitataan?
- onko olemassa lääketieteellinen määritelmä sukupuolirooleista?
- miten määritellään kokemuksen pysyvyys?
- 15 vuoden kokemuksen ja satojen tutkittujen potilaiden jälkeen esittäjällä ei edelleenkään ole näihin vastausta"
(Kuriositeettina, myöhemmin esityksessä: "kliininen tuntuma: n. 30% ei saa diagnoosia tai muuten etene hoitoihin" - vertailuna siis nuorten puolen 91 % lukema.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi harkiten, kiitos!