Kehrääjän artikkeli transnuorten asemasta hoitojärjestelmässä

Kehrääjä julkaisi perjantaina 19.3.2021 artikkelin transnuorten asemasta suomalaisessa hoitojärjestelmässä. Osallistuin tähän haastatteluun nuoreni kanssa. Sisältövaroitus: lukiessa suosittelemme käyttämään harkintaa, sillä teksti voi järkyttää lukijoita. Tekstissä käsitellään muun muassa lääketieteellistä valtaa ja sen käyttöä, lapsen seksuaalisen koskemattomuuden mahdollisia loukkauksia sekä transnuoriin kohdistettuja toimenpiteitä.

Kirjoitin itse samasta aiheesta aiemmin tässä kuussa. Palaan nyt aiheeseen ja täsmennän vielä sitä, mitä haluan sanoa.

Minun viestini ei ole se, että alaikäisille tulisi tarjota sukupuolta korjaavia hoitoja ilman kunnollisia tutkimuksia. 

Minun viestini on se, että alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimukset tulisi muuttaa niin, että niissä tutkitaan alaikäisten kokeman sukupuolidysforian voimakkuutta ja selvitetään sen syitä, ja päätetään sopiva hoito tulosten perusteella. Tutkimusten fokus tulisi olla nuoren hyvinvoinnin edistämisessä sen sijaan, että se nyt on nuoren identiteetin kyseenalaistamisessa. Kehoa ja sen sukupuolittuneita piirteitä ja seksuaalisuutta koskevia kysymyksiä on toki tutkimusten yhteydessä käsiteltävä, mutta ei valta-asemasta käsin eikä lähtökohtaisesti vähätellen tai epäillen.

Minun viestini on se, että nykyinen hoitojärjestelmä on erotettava sukupuolen juridisesta korjaamisprosessista. Nykyinen järjestelmä linkittää tutkimusprosessin, hoidot ja juridisen sukupuolen korjaamisen yhteen niin, että mikäli haluaa tulla kohdatuksi oikeassa sukupuolessaan, on käytävä läpi nämä kaikki. Tutkimusprosessin aikainen hoitohenkilökunnan vallankäyttöasema asettaa alaikäiset todella huonoon asemaan, jossa he eivät voi kieltäytyä vastaamasta tungetteleviin kysymyksiin sen pelossa, että prosessi keskeytetään.

Useimmille alaikäisille sukupuolidysforiasta kärsivälle riittäisi ymmärtävä kuuleminen ja tarvittaessa psykiatrinen tuki, nimen vaihtaminen, halutussa sosiaalisessa sukupuolessa eläminen, sekä yhteiskunnan ja terveydenhoidon hyväksyntä tässä sukupuolessa elämiselle = juridinen sukupuolen korjaaminen. Tämä ei nykyisellä systeemillä ole mahdollista.

Vakavasta sukupuolidysforiasta kärsiville tulee olla mahdollista saada lääketieteellistä hoitoa eli hormoniblokkerit ja/tai muuntohormonihoitoa, mikäli sen arvioidaan olevan tarpeellista alaikäisen kokonaisvaltaisen elämänlaadun ja hyvinvoinnin kannalta. Tämäkään ei tunnu nykyiseltä järjestelmältä onnistuvan kuin pienen murto-osan kohdalla. Tiedän useita perheitä, joissa ollaan epätoivon syvimmissä syövereissä, koska nuori ei vakavan masennuksen tai muun syyn takia pääse oikeanlaisen hoidon piiriin. Tarvitaan lisää ymmärrystä vakavan sukupuolidysforian hoidosta. Liian monet jäävät vaille apua.

Hoitoyksiköiden ylilääkärit ovat kommentoineet artikkelia. Heidän perustelunsa kumpuavat siitä näkemyksestä käsin, että transsukupuolisuusdiagnoosista on oltava täysin varma, ja sen varmistamiseksi on toimittava niin kuin toimitaan. Näkökulma on ymmärrettävä, koska lääkärit ovat vastuussa diagnoosista. Tämä vahvistaa yllä kirjoittamani seikat systeemin muuttamisen tarpeesta. Mikäli diagnoosia ei pystytä varmistamaan alaikäistä ja hänen vanhempiaan traumatisoimatta, on systeemissä jotain todella pahasti vialla.

En voi olla kommentoimatta ylilääkärien vastauksesta kohtaa, jossa todetaan: "Monet terveydenhuollossa asioivat etsivät nykyään tietoa verkosta mutta eivät aina kykene siellä erottamaan tutkittua tietoa subjektiivisista kokemuksista tai disinformaatiosta." Tämä ilmeisesti on heidän vastauksensa kysymykseen, miksi poleilla on tapana vaatia vanhempia selittämään lähetteissä nähtävää sukupuolipainotusten muutosta (syntymässä tytöksi määritettyjen huomattavaa kasvua). Suomen alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuslaitosten ylilääkärit siis toisin sanoen uskovat ROGD-teoriaan, "transsukupuolisuuteen sosiaalisesti tarttuvana", johon mikään vakavasti otettava lääketieteellinen ja/tai psykiatrinen taho ei usko. Uskottavampia teorioita muutoksen syistä ovat esimerkiksi se, että kyse on tiedon lisääntymisestä ja stigman hälvenemisestä tai se, että syntymässä mieheksi määriteltyjen henkilöiden transition jälkeen kokema syrjinnän uhka lisää pelkoa ja hidastaa päätöstä hakeutua hoitoprosessiin. Vahvistettuja tutkimustietoja ilmiön syistä ei kuitenkaan ole olemassa.

Lapsiasiavaltuutetun lakimies otti kantaa Kehrääjän artikkeliin ja toteaa:

– Kyseessä on haavoittuvassa asemassa olevan lapsen ihmisarvoon ja yksityisyyteen kajoava toimintatapa, jolle ei löydy tukea sääntelystä. Ottaen huomioon lapsen oikeuksien sopimuksessa lapselle taatut oikeudet sekä kansallisen lainsäädännön edellytykset terveydenhuollolle, ei mainittuja painostavia käytäntöjä voida pitää lapsen oikeuksien mukaisena tai hyväksyttävinä.

Vastauksessa Vahtera huomauttaa myös, että vaikka palveluvalikoimaneuvosto on todennut alaikäisten osalta tutkimusnäytön olevan puutteellista, ei se tarkoita etteivätkö terveydenhuollon toiminnan edellytykset pätisi myös sukupuolidysforiaa kokevien lasten hoitoon. Vahtera huomauttaa, että puutteellinen tieto jopa korostaa tarvetta asialliseen ja lapsen oikeuksia kunnioittavaan kohteluun.

– Yhtä lailla, tai oikeastaan puuttuvan tutkimustiedon vuoksi vielä korostuneemmin, näissä tilanteissa on kunnioitettava lapsen oikeutta esimerkiksi kehitykseen ja yksityisyyteen, ja terveydenhuollon toiminnan on oltava turvallista ja asianmukaisesti toteutettua. 

Vastauksessa Vahtera katsoo, että ”voidaan perustellusti kysyä, miksi seksuaaliseen suuntautumiseen ja seksuaalisuuteen liittyvien asioiden selvittäminen ylipäätään on oleellista prosessissa, jonka tarkoituksena on tukea sukupuoliristiriitaa kokevaa nuorta?” Vahtera huomauttaa myös, että Yhdistyneiden Kansakuntien lapsien oikeuksien toteutumista valvova lapsen oikeuksien komitea on huomauttanut, että sukupuoli-identiteetin patologisointi on yksi sateenkaari-ihmisten kokemien ihmisoikeusloukkausten juurisyistä.

Täytyy korjata, että prosessin tarkoituksena ei taida olla tukea sukupuoliristiriitaa kokevaa nuorta.

Sukupuoli-identiteetin patologisointi on nimenomaan se juurisyy, miksi Suomen nykyinen diagnoosi- ja hoitojärjestelmä on sellainen kuin se on. Parhain ja tuorein tutkimustieto sekä lukuisat kansainväliset ammattilaiskannanotot ja suositukset kertovat jo sen, että tästä patologisoinnista on luovuttava. Ensi vuonna Suomessa käyttöön otettava tautiluokitus ICD-11 korjaa tämän, mutta sen on johdettava myös konkreettisiin muutoksiin tutkimus- ja hoitokäytännöissä.

Artikkelin lopussa neuvotaan, miten asiattomasta kohtelusta voi tehdä kantelun tai valituksen. Tiedän useita  kanteluita tehdyn, mutta ne eivät ole johtaneet riittäviin muutoksiin. Kanteluiden ja valitusten tekemistä vaikeuttaa, että diagnoosin saamiseksi molempien hoitoyksiköiden on puollettava diagnoosia, ja perheet eivät halua vaarantaa diagnoosin ja sitä kautta myönnettävän hoidon saamista.

Nykyinen systeemi on siis monin tavoin viallinen ja ihmisarvoa polkeva.