Lääkärin lausunnot translain uudistuksesta

Translain uudistuksen loppumetrit ovat olleet uuvuttavaa seurattavaa. En ole jaksanut kirjoittaa siitä blogiin mitään, mutta erään tietyn lääkärin haastattelu Hesarissa sai minut näppiksen ääreen. Tunteet kuohahtivat, mutta siirrän ne nyt parhaani mukaan sivuun ja keskityn asiaan.

Aloitetaan otsikosta. "Nuoruusiän sukupuoliahdistusta hoitava lääkäri..." on yksiselitteisesti väärin. Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla ei hoideta sukupuoliahdistusta, vaan tutkitaan sen syitä ja mahdollisesti asetetaan diagnoosi. Hoitoa sieltä ei saa. Lainaus ko. polin sivuilta:

"Teemme poliklinikalla translaissa määriteltyjä alaikäisten sukupuolen uudelleenmäärittelyn edellytysten arvioita eli niin sanottuja transsukupuolisuustutkimuksia."

Tampereella nämä arviot tehdään EVA-yksikössä, joka on erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatrinen tutkimus- ja hoitoyksikkö. Siellä hoidetaan ja kuntoutetaan "alle 18-vuotiaita nuoria, jotka tarvitsevat vakavien mielenterveydellisten ongelmien vuoksi turvaosasto-olosuhteita." Eli se on nuorten psykiatrinen hoitoyksikkö, jossa on myös konsultaatiopoliklinikka:

"Konsultaatiopoliklinikalla teemme translaissa määriteltyjä transsukupuolisuustutkimuksia ja tarjoamme erityistason konsultaatiota vahingoittavaan seksuaalikäyttäytymiseen liittyen ja seksuaalirikosten esitutkinnassa."

Mutta sukupuoli-identiteettiä ei siellä hoideta. Jos polilta onnistuu saamaan diagnoosin (tutkimusjakson kesto alaikäisillä on tyypillisesti n. 2-x vuotta), hänet ohjataan hoitoon muille poliklinikoille. Eli: Haastateltu lääkäri hoitaa kyllä psykiatrista hoitoa tarvitsevia nuoria, mutta ei sukupuoliahdistusta. Artikkelin edetessä asia ilmaistaankin niin, että hän on "kohdannut työssään" näitä nuoria. Tämä on oikein.

Siirrytään seuraavaan ongelmalliseen kohtaan:

"Hänen mukaansa on vanhastaan tunnettua, että jotkut lapset identifioituvat jossain vaiheessa vahvastikin toiseen sukupuoleen.

Neljä viidestä vastakkaiseen sukupuoleen identifioituneesta lapsesta kokee kuitenkin murrosiässä taas toisin.

Siksi on viisasta seurata tilannetta, antaa lapselle kasvurauha ja hoitaa perheen ahdistusta sekä mahdollisia liitännäisongelmia, Kaltiala sanoo."

Tutkimusviitteitä ei artikkelissa tietenkään mainita, mutta tässä viitataan laadullisesti huonoihin tutkimuksiin, joiden tulokset on vahvasti kyseenalaistettu. Olen kirjoittanut näistä aiemminkin blogissani, mutta pähkinänkuoressa: tutkimuksissa oli mukana lapsia, joilla ei ollut identifioitumista toiseen sukupuoleen, vaan he olivat mukana koska lasten vanhemmat olivat huolissaan lasten sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä. Tutkimuksissa oli myös tehty kestämättömiä tulkintoja tutkimuksista pois jääneistä lapsista. Uudemmat ja laadullisesti paremmat tutkimukset ovat osoittaneet, että yli 90 % lapsuusiässä toiseen sukupuoleen identifioituvista kokee murrosiässä ja sen jälkeen yhä samoin. 

Perheen ahdistuksen hoitaminen sekä mahdolliset liitännäisongelmat: en tiedä, millaista hoitoa näihin olisi transpolin kautta saatavilla, sillä meille tällaisia ei sieltä ainakaan tarjottu. Meidät jätettiin täysin vaille hoitoa ja jatkolähetteitä.

Seuraavaksi kohta, joka aiheutti minussa kaikkein eniten hämmennystä:

"Tärkeää on hyväksyä lapsi omana itsenään, Kaltiala sanoo.

”Hyväksymistä on sanoa, että olet siis poika, josta tuntuu että olet tyttö. Se on ookoo ja saat olla mitä olet ja katsotaan, mitä isompana tapahtuu.”

Sen sijaan lasta ei hyväksytä kokonaisena, jos hänen kokemuksensa tai fyysinen kehonsa kielletään. Jos käsketään olla kuten pojan kuuluu, kielletään kokemus. Jos sanotaan, että olet todellisuudessa tyttö, kielletään keho, Kaltiala selittää.

Kummassakin tapauksessa lapsi saa viestin, että hänessä on vikaa, Kaltiala sanoo."

Yritin kuvitella tilannetta, että olisin toiminut näin kuin artikkelissa kuvataan. Kysyin myös lapseltani (joka siis on kohta 20-vuotias), miltä hänestä olisi tuntunut, ja mitä olisi tapahtunut, jos olisin sanonut hänelle: "Olet siis tyttö, josta tuntuu että olet poika. Se on ookoo ja saat olla mitä olet, ja katsotaan, mitä isompana tapahtuu." Lapsi vastasi, että hän olisi ahdistunut ja masentunut tällaisesta, ja todennäköisesti hänen koulunkäyntinsä olisi vakavasti häiriintynyt. Lisäksi hän olisi etääntynyt minusta henkisesti, koska olisi kokenut, ettei voi luottaa minuun. Keskusteluyhteytemme olisi saattanut katketa. Tuollainen lause ja asenne olisi mitätöinyt hänen kokemuksensa. Minä olisin silloin ulkopuolelta määrittänyt, mikä ja millainen hän on.

(Vertailun vuoksi: hänen psyykkinen vointinsa on ollut erinomainen koko tämän ajan, pois lukien ne ajanjaksot, jolloin on ollut epävarmuuksia prosessin etenemisestä ja kun saimme tiedon, ettei hän saa diagnoosia vielä. Koulunkäynti on sujunut koko ajan todella hyvin. Olemme myös hyvin läheisiä ja keskustelemme paljon.)

Kun itse muistelen aikaa, kun hän kertoi minulle tilanteestaan, tällainen artikkelissa kuvattu reaktio olisi ollut varmaan ihan mahdollinen minulle. Vähän tuohon suuntaan reagoinkin, koska sanoin hänelle silloin, että tällaiset asiat varmaan tutkitaan ja hoidetaan vasta aikuisena. Hän vastasi minulle silloin hyvin painokkaasti, että 13-vuotiaana voi jo päästä tutkimuksiin, ja hän haluaa sinne, koska tarvitsee diagnoosin ja sen jälkeen hoitoja voidakseen hyvin. Täytyy myöntää, että en pitänyt asian kanssa mitään kiirettä, koska olin vielä sisimmässäni epäileväinen. Ajattelin, että kyseessä voi olla ohimenevä vaihe. (Tämä on erittäin yleinen ajatus kaikilla muillakin vastaavassa tilanteessa, voin kertoa.) Ehti kulua useita kuukausia, ennen kuin lääkärin lähete polille saatiin, ja siitä vielä useita kuukausia, ennen kuin meillä oli ensimmäinen käynti ja tutkimukset päätettiin haastattelujen pohjalta aloittaa. Silloin ymmärsin, että olin tehnyt aivan oikein - otin lapseni todesta ja autoin häntä. Näin jälkikäteen ajateltuna, jos olisimme tienneet, millainen tutkimusajanjakso meitä odotti, olisimme ehkä toimineet toisin. Mutta silloin toimimme parhaan tietämyksemme mukaan.

Mielestäni tästä huolimatta en ole antanut lapselleni sellaista viestiä, että hänen kehonsa olisi vääränlainen. Olen pitkin matkaa muistuttanut häntä, että minulle hän on rakas ja tärkeä juuri tuollaisena kuin on. Minun on hyvin vaikea käsittää tätä osuutta lääkärin sanomisista. Ihminen on kokonaisuus, eikä vain kehonsa tai mielensä. Ihmisen oma sisäinen kokemus itsestään on ainoa, jolla on merkitystä - vaikka minä kuinka olisin hänelle hokenut, että kehoa ei tarvitse korjata, ei hän minua olisi uskonut. 

Mutta tekeekö kukaan vanhempi noin, kuin lääkäri haastattelussa kuvaa? "Jos käsketään olla kuten pojan kuuluu" - miten kukaan vanhempi voisi sellaista tehdä? Tai "jos sanotaan, että olet todellisuudessa tyttö" - eihän niinkään kukaan tee! Miten tyhminä tämä lääkäri oikein vanhempia pitää? Jos nyt tulkitsen ystävällisesti, niin ehkä tässä on van koetettu yksinkertaistaa monimutkaista asiaa. Hyvin näyttää uppoavan ihmisiin, jotka eivät omakohtaisesti ole asiaa kokeneet.

Kaikesta tästä voi päätellä vain, että kukaan sellainen, jolla ei ole kokemusta sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen vanhemmuudesta, ei voi todellisuudessa tietää, millaista se on. Ei edes näitä nuoria tutkiva lääkäri.

Seuraava lainaus:

"Myöskään juridisen sukupuolimerkinnän muuttaminen nuoruudessa ei ole hänen mukaansa muodollisuus, jossa todetaan tosiasia, vaan vahvaa psykologista ja sosiaalista puuttumista, joka ohjaa nuoren kehitystä.

”Se on viesti siihen suuntaan, että tämä on sinulle oikea tie.”"

Tällä logiikalla myös juridisen sukupuolimerkinnän asettaminen lapsen synnyttyä on viesti siihen suuntaan, että se on lapselle oikea tie, ja vahvaa psykologista ja sosiaalista puuttumista, joka ohjaa lapsen kehitystä. Meidän yhteiskuntamme on vahvasti sukupuolittunutta, ja lapsen sukupuoli ohjaa hänen elämäänsä. Ongelma ei ole juridinen merkintä sinänsä, vaan nämä sukupuolittuneet rakenteet ja normit. Sukupuolimerkinnän juridisen muutoksen merkitys on ensisijaisesti yhteiskunnallinen: se on signaali siitä, että yhteiskunta tunnustaa ihmisen sellaisena kuin hän on.

Jos ja kun juridisen sukupuolimerkinnän muuttamisesta tehdään helpompi poistamalla siitä diagnoosivaatimus ja ikäraja, merkinnän korjaaminen on yhtä helppoa myös toisin päin, ja sen "vahva ohjaavuus" heikkenee. Vaikeaksi sen tekee vain sen liitännäisvaikutukset: lakkaat hetkeksi olemasta juridisesti ja joudut hankkimaan uuden henkilöllisyystodistuksen ja todistamaan uuden henkilöytesi lukuisissa paikoissa, joudut hankkimaan uudet todistukset ja tärkeät paperit, joissa henkilötunnus on. Et pysty hetkeen tunnistautumaan sähköisesti mihinkään palveluun, jne. Tämä vaihe voi kestää jopa joitakin kuukausia, mutta viikkoja vähintään.

Seuraava lainaus:

"Hän muistuttaa, että nuoret ovat aina ilmaisseet erilaisia identiteettejä ja ryhmään kuulumista esimerkiksi pukeutumisella, kampauksilla ja kielellä.

Jos he haluavat käyttää toisen sukupuolen tunnusmerkkejä, sitä ei ole mitään syytä hillitä mutta ei vahvistaakaan.

”Nuoruuden kehitystehtäviä ei edistä se, että nuoren itseilmaisua tuetaan ja ohjataan ulkopuolelta”, Kaltiala sanoo.

Ympäristön ei myöskään pitäisi sitoutua identiteettikokeiluihin tavalla, joka saattaa tehdä suunnan myöhemmän muuttamisen ahdistavaksi."

Eikö vanhempien tehtävä ole tukea nuoren itsetuntoa? Miten se tehdään, jos nuoren itseilmaisua ei saa tukea? Ei saisi sanoa transtytölle, että näytätpä kauniilta tänään, tai että tuo väri sopii sinulle - niinkö? Entä mitä hän tarkoittaa nuoren itseilmaisun ohjaamisella ulkopuolelta? Tarkoittaako hän esimerkiksi, että pojaksi identifioituvan ohjaaminen käyttäytymään miehekkäämmin on ongelmallista? Tätähän vanhemmat tekevät hyvin yleisesti cissukupuolisille lapsilleen. Onko se ongelmallista vain sukupuoliristiriitaa kokevien lasten osalta? Olen samaa mieltä kyllä siitä, että turhia sukupuolinormeja pitäisi purkaa myös vanhemman ja lasten välisessä vuorovaikutussuhteessa. Minusta se koskee sekä cis- että transsukupuolisia, mutta en ole ihan varma, tarkoittaako lääkäri tässä samaa asiaa.

Viimeisestä lauseesta olen samaa mieltä. Olen korostanut lapselleni, useita kertoja, että jos hän jossain kohtaa kokeekin syntymässä määritetyn sukupuolen jälleen omakseen, se on erittäin ok. Tuskin kukaan vanhempi toimii toisin. Minusta on loukkaavaa, että hän edes vihjaa tällaista tapahtuvan.

Seuraava lainaus:

"Miksi sitten sukupuoleen liittyvien identiteettikokeilujen vahvistamista on alettu laajasti pitää suotavana ja jopa välttämättömänä nuorten mielenterveyden kannalta?

Kaltiala sanoo, ettei transpoliklinikoiden palveluita avattu nuorille nuorisopsykiatrian aloitteesta, vaan tahto tuli poliitikoilta, järjestöiltä ja aikuisten kanssa toimivilta lääkäreiltä.

Kun Kaltiala ryhtyi tehtävään, lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin ongelmat olivat vielä harvinaisia. Vuoden 2015 jälkeen potilaiden määrä on kymmenkertaistunut ja potilasjoukko muuttunut, hän kertoo."

Tätä aihetta olen avannut blogissani aiemminkin. Sekä aiemmasta artikkelista että tästä haastattelusta voi päätellä, että lääkäri on tässä tehtävässä vasten tahtoaan. Hänen mielestään nuorten sukupuoliristiriitaa ei pidä hoitaa, vaan pitää odottaa, ja hoitaa sen sijaan "ahdistusta ja liitännäisongelmia". Hän on lausunnossaan todennut, että sukupuoliristiriidan hoitojen ikärajaa pitäisi päinvastoin nostaa. Onko tällainen lääkäri nyt varmasti oikea henkilö tässä virassa? Suomen pitäisi noudattaa PALKOn hoitosuosituksia sukupuolidysforian hoidossa, mutta se ei niitä noudata.

Lainaus:

"Moni nuori tarttuu kuitenkin mediassa ja sosiaalisessa mediassa tarjolla olevaan ajatukseen, että hänen muutkin ongelmansa johtuvat sukupuoli­ristiriidasta ja ratkeavat, jos muut alkavat nähdä hänet oikeassa sukupuolessa. Niin ei kuitenkaan käy, Kaltiala sanoo.

”Mielen tasapaino ei synny siitä, että saa toiset tekemään ja näkemään mitä haluaa.”"

En voi mennä vannomaan kaikkien muiden puolesta, mutta ainakin oma nuoreni ymmärtää hyvin selkeästi, mitkä hänen ongelmistaan johtuvat sukupuoliristiriidasta, ja mitkä taas eivät johdu. Suurin ahdistus hänellä on kehonsa ja mielensä välissä, ei hänen ja muiden välissä. Jälkimmäistä ristiriitaa olisi helpompi sietää, jos ensin mainittu olisi tasapainossa.

Jälkimmäinen lause on suoraan transvihamielisten kynästä ja suusta. Puistattavaa.

Lainaus:

"Niin mediajulkisuudella, sosiaalisella medialla kuin kavereilla on osuutensa ilmiössä.

Nuorten sukupuoli-identiteetin tutkimusyksiköissä on usein havaittu, että pieneltä paikkakunnalta on äkisti tullut väestöön nähden suhteeton määrä lähetteitä.

Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että kaikki potilaat ovat samasta koulusta tai jopa samasta kaveripiiristä."

Tätä en tietenkään pysty mitenkään kiistämään, vaikka epäilen sitä suuresti. Meidän ja muiden tuntemieni nuorten kohdalla tällaista ilmiötä ei ole havaittavissa. Tämä haiskahtaa hyvin vahvasti ROGD-ilmiöltä, joka on siis pseudotiedettä.

Lainaus, ja nyt aletaan mennä jo sakeammalle tasolle:

"Alaikäisten hormonihoitoja ja juridisen sukupuolen vahvistamista vaativat aktivistit ja järjestöt, kuten Seta, toistavat usein, että transnuorilla on lisääntynyt itsemurhariski ja he tarvitsevat siksi pikaisesti hoitoa ja tukea.

”Se on tarkoitushakuista disinformaatiota, jonka levittäminen on vastuutonta”, Kaltiala sanoo.

Hänen mukaansa itsetuhoiset ajatukset ja käyttäytyminen liittyvät myös sukupuoltaan pohtivilla nuorilla samanaikaisiin psykiatrisiin häiriöihin."

Lääkäri lähtee tässä siis kiistämään lähes kiistattomasti todeksi todettua, ja väittää ihan pokkana sen olevan disinformaatiota. Nyt olen kyllä lähes sanaton tyrmistyksestä. Olen kirjoittanut aiheesta blogissani aiemmin.

Lainaus:

"Toisaalta ruotsalaisessa laajassa rekisteritutkimuksessa itsemurhakuolleisuus oli selvästi suurentunut sukupuolen korjaushoitoja saaneiden aikuisten joukossa.

”Transsukupuolisuutta kokevien nuorten vanhemmille ei ole siis perusteltua kertoa, että nuori on itsemurha­vaarassa ilman korjaushoitoja ja että vaara voidaan torjua suku­puolen­korjaus­hoidoilla”, Kaltiala sanoo."

Siteerattua tutkimusta on laajasti tulkittu juuri kuvatulla tavalla, mutta arvatkaa missä piireissä. Arvasitte oikein, transvastaisissa. Kyseinen tutkimus kattaa pitkän ajan ja sisältää näin ollen myös nykyistä kehnommalla leikkaustekniikalla ja tietämyksellä tehtyjä hoitoja. Lisäksi yhteiskunnan asenteet ovat olleet kielteisempiä kuin nykyään. Näiden seikkojen vaikutusta itsemurhiin ei kuitenkaan ole huomioitu transvastaisten tahojen tulkinnassa. 

Vanhempia neuvotaan olemaan lastensa tukena, ja sosiaalista transitiota puolletaan psyykkisen hyvinvoinnin tukena. Korjaushoidot tulevat sitten aikanaan kuvioihin, jos niihin koetaan vielä tarvetta aikuisena.

Lainaus:

"Lausunnossaan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle hän arvoi, että voisi olla parempi, ettei mitään fyysisiä hoitoja aloitettaisi sukupuoli-identiteetin perusteella ennen aikuisuutta.

Suomalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että monen alaikäisenä hormonaalista hoitoa saaneen psyykkinen vointi ei parantunut vaan heikkeni.

Ruotsissa ja Britanniassa, missä alaikäisten hormonihoitoja on annettu matalammalla kynnyksellä kuin Suomessa, on Kaltialan mukaan alettu kääntyä rajoittamaan hoitojen käyttöä.

Niitä suunnitellaan rajattavaksi tutkimushankkeisiin, joilla hankitaan luotettavaa tietoa hoitojen vaikuttavuudesta."

Mielenkiintoista, että hän lausunnossaan mainitsee korjaushoidot, joita lakimuutos ei koske. Alaikäisille ei tarjota korjaushoitoja kovinkaan helposti missään, kaikkein vähiten täällä. Mikäli diagnoosin saa alaikäisenä ja vointi sen sallii ja lääkäri arvioi tarpeelliseksi, hormonihoidot voidaan aloittaa aikaisintaan 16-vuotiaana. Korjaushoitojen tulee jatkossakin olla lääkärin ja potilaan välinen asia, jota lakipykälillä ei ohjata.

En tiedä, mihin tutkimukseen artikkelissa viitataan tässä kohtaa. Ruotsissa ja Britanniassa hoitojen rajoittaminen on nähdäkseni johtunut hyvin voimakkaasta transvastaisuudesta, eikä niinkään lääketieteellisistä tosiseikoista. (Lisää blogissani täällä.)

Lainaus:

"Miten sitten auttaa sukupuoliahdistuksesta kärsivää nuorta?

Aikuisten tehtävä on ottaa rauhallisesti vastaan nuorten tunteet, välittää ja hyväksyä – ei pyrkiä nopein ratkaisuin poistamaan kaikkea kipuilua, jota nuoruuteen myös auttamatta kuuluu."

Olen samaa mieltä ja juuri näin olen mielestäni toiminutkin. Ei tässä olla todellakaan mitään nopeita ratkaisuja tehty. Nyansseista olemme kyllä hyvinkin eri mieltä, kuten yllä olen jo todennut.

Lainaus:

"Kaltiala on hetken hiljaa, kun häneltä kysyy, ketkä korostavat nuorten itsetuhoisuutta ja miksi.

”Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen.”"

Haluaisin nyt ystävällisesti ajatella, että puuttuukohan lääkäriltä kenties ymmärrys siitä, että ne sukupuoltaan korjanneet aikuiset ovat myös olleet lapsia ja nuoria, ja tietävät millaista on olla sukupuoliristiriidasta kärsivä alaikäinen?

Lainaus:

"Kaltiala sanoo, että aikuisetkin voivat tehdä sukupuolen­korjauksissa hätiköityjä ratkaisuja. Lapsille ja nuorille kuuluu kuitenkin erityisoikeus huolenpitoon ja suojeluun.

”Siksi he eivät myöskään voi välittömästi saada kaikkea mitä juuri nyt haluavat.”"

Tässä hän rinnastaa lapsen ja nuoren sukupuolen johonkin sellaiseen, mitä voi haluta saada mahdollisimman pian - kuin johonkin tavaraan. Sukupuoli ei kuitenkaan ole itsestä erillinen tai ulkopuolinen, jota halutaan, se on oma itse.

-----

Huhhuh. En ehkä pysty edes kunnolla kuvailemaan, mitä kaikkia tunteita tämä artikkeli herätti. Voisin kirjoittaa tähän vielä kaikista niistä epäilyistä, joita minulla on sekä haastateltua lääkäriä että häntä haastatellutta toimittajaa kohtaan, mutta en taida nyt jaksaa. Toivon, että joku muu tekee sen - tiedän, etten ole ainoa, joka näin ajattelee. Miksi näin, niin vinkkinä voisin vihjaista ihan julkisia tietoja - lääkärin aiemmat haastattelut ja esiintymiset (muissakin kuin valtamedioissa), tutkimushankkeet, Twitter-tili. Toimittajan aiemmin julkaisemat kolumnit ja hänen Twitter-tilinsä.

On erittäin valitettavaa, että tällaisella henkilöllä on tällainen asema. Hän asettaa sanansa sillä tavalla, että aihepiiriä huonosti tunteva kokee ne hyvin järkevinä. Olen nähnyt useankin tutun ja tuntemattoman reagoineen näin. Lasten ja nuorten kasvurauhaan, suojeluun, ja aivojen kehittymättömyyteen vetoaminen nuorisopsykiatrian ylilääkärin mandaatilla - eihän sellaista voi olla uskomatta, kun se vielä kaiken lisäksi pönkittää lukijan omaa käsitystä siitä, että sukupuolen korjaaminen millään tavalla, edes juridisesti, on aikuisten maailmaa. Tämä asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, eikä sitä pysty ihan ymmärtämään, jos sitä ei itse ole kokenut tai läheltä seurannut. 

Tiedän, että translain uudistuksen työryhmässä kyseisen lääkärin esiin tuomat asiat osattiin asettaa niille kuuluvaan kontekstiin, etenkin kun kyse on juridisesta sukupuolesta eikä lääketieteellisistä hoidoista. Ehkä hän kokee tulleensa ohitetuksi?

Tähän kohtaan tarvittaisiin jonkun vastaavassa asiantuntija-asemassa olevan lääkärin vastakkainen viesti, mutta valitettavasti sellaista ei taida tulla, johtuen lääkäri-instituution sisäisestä solidaarisuudesta. Seuraukset jäävät transihmisten ja heidän läheistensä kannettaviksi, jälleen kerran.

----------

EDIT. 30.1.2023

Tätä kirjoitusta on jaettu ja luettu enemmän kuin mitään aiemmista kirjoituksistani. Kiitos siitä. Olen huomannut somessa joitakin kommentteja, joihin koen tarvetta jollain lailla vastata.

Ensinnäkin: on kommentoitu, että olen ottanut aiheen hyvin henkilökohtaisesti ja vastannut vain omasta puolestani. Osittain kyllä näin, koska en halua jakaa luottamuksella saatuja tietoja muiden perheiden kokemuksista. Oma kokemukseni totta kai vaikuttaa reaktiooni hyvin vahvasti, ja se näkökulma tässä kirjoituksessa näkyy ihan tarkoituksella. Olen yrittänyt kuitenkin tuoda esiin myös sen, että en osaa kuvitella enkä tunne yhtään sellaisia perheitä, joissa reaktiot ja kokemukset olisivat olleet toisenlaisia. Mutta itse asiassa tämän kirjoittamisen jälkeen kuulin lapseltani, että eräs hänen ikätoverinsa oli avautunut hänelle ja kertonut olevansa juuri sellaisessa tilanteessa, että vanhemmat ovat kuitanneet hänen ilmoituksensa sukupuoli-identiteetistään todennäköisesti ohimenevänä vaiheena, eli ovat käyttäytyneet juuri kuten haastateltu lääkäri tässä artikkelissa on neuvonut. Tämä on johtanut siihen, että tämä nuori aikuinen ei koe voivansa luottaa vanhempiinsa, ja on saanut masennusdiagnoosin. Nyt hän keräilee itseään, on muuttanut pois vanhempiensa luota, ja on edelleen hakeutumassa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin. Auttoiko tällainen vanhempien suhtautuminen ketään? Korkeintaan vanhempia itseään, jos sitäkään.

Toinen paljon kommentoitu seikka on ollut odotettavasti haastatellun lääkärin asiantuntemus. En kiistä hänen asiantuntemustaan nuorisopsykiatrian alalla. Enempää en halua aiheesta kirjoittaa tässä yhteydessä, kirjoitin kaiken tarvittavan yllä ja muiden blogeista ja muualta netistä voi löytää lisää. Lääkärin ajattelua avaa hyvin hänen lisälausuntonsa - hän toistaa niitä haastattelussa. Hänen fokuksensa on cissukupuolisissa nuorissa, ei transsukupuolisissa.

Kolmantena kommentoisin yhtä lausetta: ”Mielen tasapaino ei synny siitä, että saa toiset tekemään ja näkemään mitä haluaa.” Sitä on kommentoitu, että vaikka en pidä siitä, se on totta. Myönnän että näin on. Minua puistattaa tässä lauseessa se, että transihmisten väitetään pakottavan muut näkemään ja tekemään jotain mitä haluavat. Tämä ajattelu on transihmisiä vähättelevän ja syrjivän puheen takana. Näin ajattelevat ihmiset väärinsukupuolittavat ja kutsuvat transihmisiä heidän vanhoilla nimillään, koska heidän mielestään he puhuvat silloin totta. Ja se on puistattavaa.

--------

2. EDIT 30.1.2023 -> päivittyvä listaus

Haastattelun johdosta julkaistuja reaktioita / vastineita:

Tiina the feminist

Sinuiksi ry

Seta ry

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus

Ulkomailla:

How to identify dangerous anti-trans disinformation, The Trans Justice Project