Tutkimuksia yleisellä ja henkilökohtaisella tasolla

Blogi on viettänyt yli vuoden hiljaiseloa. Olen pohtinut, että seuraava kirjoitukseni olisi viimeinen, ja siinä kertoisin, että lapseni on vihdoin saanut diagnoosin transpolilta ja pääsee aloittamaan sukupuolenkorjaushoidot. Ehkä tämä on nyt sitten toiseksi viimeinen kirjoitus, sillä diagnoosia hänellä ei vielä(kään) ole, vaikka loppusuora toki häämöttää.

Tämä riittäköön otsikon mukaisesta tutkimuksesta henkilökohtaisella tasolla. 23-vuotias esikoiseni on käynyt pitkän tien ensin nuorten transpolilla ja nyt aikuisten transpolilla. Diagnooseja ei Suomessa ole todellakaan helppoa saada.

Osallistuin maaliskuussa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen järjestämään alustukseen, jossa sosiaalityön professori ja tutkija Joa Hiitola esitteli omaa tutkimustyötään nuorten hyvinvoinnista transpoliprosesseissa. Siitä ajattelin kirjoittaa vähän enemmän tähän mahdollisesti toiseksi viimeiseen kirjoitukseeni. Alustus ja muitakin hyviä alustuksia löytyy Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen verkkosivuilta.

Hiitolan tutkimus keskittyy nimenomaan hyvinvointiin, ei lääketieteeseen. Hän toi esiin, että transnuorten tarinat mediassa painottuvat uhkakuviin, kun taas heidän omat kokemuksensa ja äänensä jäävät institutionaalisten käytäntöjen varjoon. Transnuori ei pääse tutkimusprosessin aikana elämässään eteenpäin samalla tavalla kuin nuorten ikätoverit, ja siitä johtuen nuorilla on suuri halu kiirehtiä hoitojen saamista. Tätä ei oikein lääketieteessä tunnisteta vaan tulkitaan usein erheellisesti mielenterveyden ongelmaksi.

Vaikka tutkimustietoa on olemassa siitä, että transnuorten identiteetin kokemus vaikuttaa keskimäärin yhtä pysyvältä tai jopa pysyvämmältä kuin muilla nuorilla, ja että puberteettia jarruttava hoito ja myöhempi sukupuolen korjaus helpottavat sukupuoliristiriitaa ja parantavat toimintakykyä, ja että hoidon estämisen riskit ylittävät yleensä huolet mahdollisesta myöhemmästä detransitiosta, niin nuorten sukupuoliristiriitaa ei Suomessa juurikaan hoideta, ja arviointiprosessit kestävät 2-10 vuotta. 

Tiukka portinvartijuus ohjaa osan nuorista hakemaan hoitoa ulkomaisilta palveluntarjoajilta tai järjestelmän ulkopuolelta. Arviointiprosessi tuottaa kaksoisstandardeja: pitää näyttää riittävän sukupuolittuneelta, mutta ei liian. Diagnoosiprosessi ajaa myös muunsukupuolisia esittäytymään binäärisinä. Hoitoon pääsy edellyttää intiimien yksityiskohtien paljastamista prosessin pysäyttämisen uhalla. Nuorten omia merkityksiä tulkitaan väärin tai ei tunnisteta dysforiaa, esimerkiksi tatuoinnit, lävistykset ja anorektinen syöminen tulkitaan itsensä vahingoittamiseksi. Epävarmuus pidetään tarkoituksellisesti yllä prosessissa loppuun saakka. Nuori joutuu altavastaajana tilanteisiin, joissa hän ei voi olla täysin rehellinen, koska pelkää prosessin keskeytyvän. Arviointiprosessissa käytetään valtaa kyseenalaisesti, ja vallankäytön uhrit ovat alaikäisiä.

Joa Hiitolan mukaan dysforiaan liittyy monenlaisia mielenterveyden haasteita, mutta jos niitä tarkastellaan erillään dysforiasta, mennään ojasta allikkoon. Nuorta ei osata tutkia eikä auttaa kokonaisvaltaisesti lääketieteellisissä arvioinneissa. Koko arviointiprosessi vaikuttaa eettisesti kyseenalaiselta.

"Mitä sanoisit lapsellesi, jos hän kertoisi haluavansa aloittaa sukupuolenkorjausprosessin?"

Otsikon kaltainen kysymys esitettiin jossain vaalitentissä presidenttiehdokkaille ensimmäisellä kierroksella. Tarkkaan ottaen kysymys kuului: "Mitä sanoisitte, jos lapsenne ilmoittaisi olevansa transsukupuolinen ja haluavansa aloittaa sukupuolenkorjausprosessin?" En ole nähnyt kyseistä tenttiä, ainoastaan Instagramissa jaetun koosteen. Siinä kysymykseen vastaavat Jutta Urpilainen, Alexander Stubb, Olli Rehn, Jussi Halla-aho ja Pekka Haavisto. Kolme ensimmäistä vastaisivat suunnilleen samoin eli "Rakastan sinua", mutta Jussi ja Pekka kehottaisivat odottamaan.

Tämä video on vaivannut minua siitä asti, kun näin sen. Kaikkien muiden vastaukset ymmärrän, mutta Pekan vastaus tyrmistytti. Koetan selittää, miksi.

Olen äänestänyt Pekkaa presidentiksi aiemmissa vaaleissa. Olen osallistunut hänen vaalityöhönsä jakamalla mainoksia. Allekirjoitin hänen kannattajakorttinsa. Olen työskennellyt hänen kanssaan erään organisaation hallituksessa kaksi vuotta ja keskustellut hänen kanssaan useissa kokouksissa ja epävirallisissa tilaisuuksissa. Olen ollut vieraana hänen kotonaan. Kun yhteinen hallituspestimme päättyi, kerroin viimeisessä kokouksessa koko porukalle, että oma nuoreni kertoi joitakin kuukausia aiemmin olevansa transsukupuolinen. Kerroin, kuinka olen tutustunut vasta hänen myötään aiheeseen, ja kuinka järkyttynyt olin siitä, miten huono transsukupuolisten asema on terveydenhuollossa ja yhteiskunnassa. Koska organisaatio toimii yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, pyysin kaikkia hallituksen jäseniä ja organisaatiota toimimaan transsukupuolisten aseman parantamiseksi. Pekka vastasi minulle sydämellisesti ja kertoi tekevänsä kaiken minkä voi, ja toivotti meille hyvää jatkoa.

Tyrmistyin, koska tämä hänen vaalitenttivastauksensa kertoo täysin päinvastaista, kuin millaisena olen oppinut hänet tuntemaan. Tyrmistyin, koska vastaus osoittaa joko täydellistä ymmärtämättömyyttä aiheesta (mihin en usko), konservatiivisista arvoista (mihin en myöskään usko), tai äänten kalastelusta (mihin uskon). Pekka heitti translapset ja -nuoret bussin alle päästäkseen kansan suosioon ja presidentiksi. Olen äärimmäisen pettynyt.

Sellaiselle, joka ei aihetta tarkemmin tunne, voivat Pekan sanat kuulostaa järkeviltä ja harkitsevaisilta, mitä pidetään hyvinä ominaisuuksina presidentissä. Mutta nuo sanat olivat translapsille ja -nuorille äärimmäisen vahingollisia. Ne vahvistavat sitä yleistä narratiivia, että alle 18-vuotias ei voi tietää sukupuoltaan, ja että heidän pitää odottaa aikuisikään. Nuo sanat jättävät nämä lapset ja nuoret yksin omien tunteidensa kanssa, epäilemään itseään.

Noilla sanoilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Noista sanoista ei ole sille lapselle tai nuorelle yhtään mitään hyötyä. Niistä on pelkästään haittaa. Alaikäisillä ei Suomessa ole mitään mahdollisuuksia aloittaa mitään peruuttamatonta sukupuolenkorjaukseen liittyvää toimenpidettä, joten on aivan turhaa kehottaa heitä odottamaan. Alaikäiset voivat muuttaa sukupuolen ilmaisuaan eli esimerkiksi vaate- ja hiustyyliään, ja 15-vuotiaana he voivat muuttaa nimensä. He voivat pyytää läheisiään kohtelemaan heitä koetun sukupuolen mukaisesti. Siinä kaikki. Eikö sitäkään saisi tehdä? Mitä heidän oikein pitäisi odottaa? 

Odottamaan kehottaminen kertoo heille ainoastaan, että näin sanova epäilee heidän kokemustaan, vaikka sanat sanottaisiin kuinka hyvää tarkoittaen. Niitä sanoja ei enää voi ottaa takaisin, ja ne tekevät peruuttamatonta vahinkoa.

Elämätön nuoruus

Tänään minulla on ollut vaikea päivä. Olen ollut surullinen. Nuoreni koulussa tanssittiin vanhojen tanssit, mutta hän ei halunnut osallistua. Taidan surra sitä, mikä jää häneltä ja minulta kokematta. Samalla olen ollut iloinen ja liikuttunut siitä, että vanhojen tanssit pystyttiin kaikesta huolimatta järjestämään, ja tilaisuus striimattiin kotiväelle.

Ei hän ole koskaan tansseista tai diskoista välittänyt. Hän halusi jättää myös ysiluokan itsenäisyyspäivän tanssiaiset väliin, mutta opettajien painostuksesta johtuen hän oli paikalla, katsomassa. Onneksi kukaan ei pakottanut häntä tanssimaan, eikä pukeutumaan mekkoon.

Nuorten tanssiaiset ovat sukupuoliroolien manifesti. Tytöt laittautuvat kauniiksi ja käyttävät suuria rahasummia upeaan mekkoon, kampaukseen ja meikkiin. Pojat harjoittelevat herrasmiehen käyttäytymissääntöjä. Pareja etsitään ja varataan kuukausia etukäteen, tansseja harjoitellaan viikkokaupalla. 

Minun nuoruudessani vanhojen tanssit eivät olleet vielä sellainen spektaakkeli kuin nykyään. Toimittajat eivät käyneet kuvaamassa, vanhemmat eivät olleet katsomassa, rahaa käytettiin niukasti, tansseja harjoiteltiin liikuntatunnilla kerran tai kaksi.

Nyt nuoreni ikätoverien vanhemmat laittavat ylpeinä kauniita kuvia pojistaan ja tyttäristään someen ja hehkuttavat heidän ihanuuttaan ja nuoruuttaan. Kuvia katsellessani ja postauksia lukiessani tunnen paitsi iloa ja liikutusta ystävieni puolesta, myös surua ja tyhjyyttä. Minun nuoreni ei halua osallistua tähän nuoruuteen kuuluvaan rituaaliin, ja se surettaa minua. 

Olen surullinen, koska nuoreni on ulkopuolinen. Taidan olla hieman myös kateellinen, koska en voi olla hänestä samalla tavalla ylpeä kuin muut vanhemmat vanhojentanssipäivänä ovat. Olen hänestä suunnattoman ylpeä toisella tavalla, vaikka tätä vanhojentanssipäivän iloa en pääse kokemaan.

Nuori sanoo, että tanssiaiset eivät kiinnosta häntä. Hän ei ole koskaan halunnut "olla kuten muut", vaan on aina ollut omanlaisensa, ihan pienestä saakka. Siksi mietin, että jos hän olisi cistyttö, haluaisiko hän osallistua tanssiaisiin silloinkaan. En voi tietää sitä, mutta nyt tässä tilanteessa minusta tuntuu, että hänen sisäinen syvällinen erilaisuuden kokemuksensa estää häntä osallistumasta tähän muille tärkeään rituaaliin.

Viime tai edellisvuonna näin kuvan, jossa transpoika tanssi vanhojen tansseissa tytön kanssa. He näyttivät iloisilta ja hulluttelivat kuvaajalle. Olin iloinen heidän puolestaan, mutta samalla tunsin samaa surua ja tyhjyyttä kuin nytkin. Aavistin jo silloin, että oma nuoreni ei tule vanhojen tansseihin osallistumaan.

Lainaan tekstiä nuoren transmiehen blogista (Matkalla Leimuksi), koska se onnistuu niin osuvasti kuvailemaan sitä tunnetta, jota luulen nuorenikin tuntevan:

Mulla on oikeastaan ollut niin kauan kuin muistan sellainen olo, että mä en oikein kuulu mihinkään. Suurin osa mun ystävistä on aina ollut tyttöjä, ja muistan monta kertaa miettineeni, että jos joku katsoo mua ja mun kavereita ulkopuolelta, niin ne varmaan näkee etten mä oikein sovi siihen porukkaan. Että olen jotenkin poikkeavalla tavalla erilainen, vaikken ihan itsekään tiennyt miten. Kyse ei ollut siitä, etteikö mun ystävätkin olisi pukeutuneet varsin erikoisesti ja huomiotaherättävästi, tai ettenkö muuten olisi saanut ystävieni seurassa olla juuri sitä mitä olen (jos teistä joku lukee tätä, niin kiitos kun sain!), mutta musta tuntui että mä en vaan sopinut mihinkään, ja pohdin usein sitä miten selkeästi kaikista porukoista varmasti erotun. 

Nyt kuitenkin kun kaikki alkaa olla hyvin ja mä alan tuntea olevani oma itseni, on mulla välillä ollut sellainen oudon haikea ja surumielinen tunne silloin kun kuulen muiden nuoruudesta tai käyn vaikka katsomassa penkkareita. Tuntuu väärältä ja ristiriitaiselta, että vaikka mulla on menneisyys, niin se ei ole yhtään sitä mitä olisin itselleni halunnut. Oon tehnyt jonkinlaisen rauhan menneisyyteni kanssa kyllä, tai ehkä enemmän sen kanssa mitä se ei ole ollut, mutta välillä se suuri haikeus valtaa mut ja pysähdyn sekunniksi suremaan sitä elämää, jonka nuorelle itselleni olisin suonut, mutta jota en koskaan itselleni voi antaa. 

Sellaiset asiat kuin tämänkin tekstin alussa mainitsemani vanhojentanssit tai penkkarit ei tuntuneet millään tavalla tärkeiltä, vaan enemmänkin nololta turhuudelta johon mä en ainakaan osallistuisi. Nyt kun klikkasin YouTubesta jonkun tämänvuotisen vanhojentanssivideon auki, huomasin yhtäkkiä herkistyväni. Herkistytti ne mua kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset jotka hölmöili hienoissa vaatteissa, nauroi ja piti hauskaa, vaihtoi hymyjä keskenään ja oli jotenkin niin nuoria ja täynnä elämää. Kyllä mä tiedän, että siellä taustalla on monenlaisia tarinoita jotka juhlapäiväksi ehkä peitetään ja piilotetaan, mutta silti rintakehään ilmestyi outo paino ja mieli muuttui surulliseksi.

Mä en koskaan ollut sillä tavalla nuori. Enkä mä silloin koskaan sitä kaivannutkaan. Vaikka mun itsetunto oli varsin heikko enkä kyennyt uskomaan omiin kykyihini vähääkään, mä olin aina hieman ylpeä siitä että minähän en tuollaista tee, keskityn "oikeasti tärkeisiin" asioihin, pyrin ihan muihin juttuihin. Olin ylpeä siitä etten ollut "tavallinen", etten halunnut samaa kuin muut. Eikä kaikkien tarvitsekaan haluta.

Totuus kuitenkin on, että mä en uskaltanut haluta. Mä en kokenut että munkaltaisen ihmisen olisi sopivaa tanssia tai pitää hauskaa penkkareissa, mä en voinut kuvitellakaan että antaisin ihmisten nähdä mut niin. Tiesin jossakin syvällä sisimmässäni, että mä en yksinkertaisesti pystyisi tanssimaan vanhoissa tai hölmöilemään penkkareissa muiden ikäisteni kanssa. Tiesin, että mun ja tuon kaltaisten asioiden välissä oli joku näkymätön mutta luja este, jota mä en vaan voisi ylittää. En tiennyt miksi, mutta tiesin että se on.

Tajusin tänä iltana, että jos mä olisin tanssinut vanhoissa, siitä olisi tosiaan aikaa nyt kymmenen vuotta. En ole koskaan sen enempää ajatellut sitä, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että voi kun olisin taas niin nuori, voi kun voisin nyt tehdä noita asioita. Koska nyt kun alan tietää kuka olen ja mun olo alkaa omassa kehossani olla jo aika hyvä, mulla yhtäkkiä on sellainen tunne, että olisihan se hauskaa pukea juhlapuku päälle ja tanssia. Olisi hienoa olla yhtä oman vuosikurssin kanssa, ottaa valokuvia ja kutsua perhe ja isovanhemmat katsomaan, saavuttaa ikään kuin joku rajapyykki yhtäaikaa kaikkien muiden kanssa, yhdessä, juuri niin kuin kaikki muutkin tekee.

Mä olen aina kulkenut jollakin tavalla omia polkujani. En ole pitänyt sitä rohkeana, vaan olen kokenut ettei mulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Se pätee myös mun sukupuolenkorjausprosessiin. Yleensä ihmisten elämä ei mene näin, yleensä murrosikää ei käydä läpi (toista kertaa) 27-vuotiaana tai elämän alkamista odotella tässä vaiheessa. Koen, että mun kyky kulkea omaa tietäni jo hyvin nuoresta asti on tukenut mua myös mun prosessissa ja koen myös, että tämä konkreettinen prosessi on vain jatkoa sille tielle, jota mä olen aina elämässäni kulkenut.

Tämä elämätön nuoruus tuntuu olevan monelle transihmiselle valitettavan tuttua. Becca Green kirjoittaa Twitterissä: 

Being trans is doing puberty twice but never actually getting to be a teenager.

The fact we could spare trans kids of this generation this pain and just won’t is heartbreaking.

There’s a version of me who never got to exist and I will never fully understand what she might have been and done and everything from my hobbies to my mannerisms were affectations for decades and even though I get to be me now it will always be a me filtered through that lens.

I quit sports around puberty, avoided activities I loved, and never once understood what my peers felt when they went on dates. I spent my formative years learning to hide me instead of learning to be me and I don’t mean to be a downer but how the hell do you come back from that?

This is why I get so angry when they come for trans kids. I know how desperately I needed adults to give a shit about kids like me back then and no one did and I’ll live with the damage that caused for the rest of my life but y’all the next generation shouldn’t have to suffer.

Pystyisimmekö me muut ihmiset näiden sukupuoliristiriitaisten nuorten ympärillä jotenkin vaikuttamaan siihen, että hekin voisivat elää nuoruuttaan siten kuin heidän ikätoverinsa? Että hekin voisivat tosiaan olla teinejä? 

En tiedä, mutta haluaisin ainakin yrittää. Toivon, että moni muukin haluaisi.

Teenkö vanhempana väärin kun tuen lapseni sukupuoli-identiteettiä?

Muutama blogin lukija on kommentoinut, että heidän mielestään teen väärin, kun tuen lastani ja hänen sukupuoli-identiteettiään. Heidän mielestään minun hyväksyntäni "lukitsee" hänet transsukupuoliseksi, eikä hän sen vuoksi kykene pohtimaan asiaa kriittisesti, eikä kehtaisi myöntää, jos päätyisikin olemaan cissukupuolinen. Minun hyväksyvä asenteeni on siis heidän mielestään lapselleni suorastaan vahingollinen, koska se blokkaa häneltä mahdollisuuden "kasvaa ulos transkokemuksesta". (Tässä kohtaa nämä ihmiset usein mielellään siteeraavat tutkimusta, jonka mukaan jopa 80 % "translapsista" tekee näin. Palaan tähän tutkimusväitteeseen blogin lopussa)

Tiedättekö, tuo on ehkä piinaavimpia ajatuksia, joita minulla (ja varmasti muillakin sukupuoltaan kyseenalaistavien lasten ja nuorten vanhemmilla) on. Vanhemmuus on sellaista, että kaiken aikaa joutuu pohtimaan, onko tehnyt oikein. Onko ollut riittävän jämäkkä, asettanut rajat oikeassa kohdassa, opettanut hyviä käytöstapoja, näyttänyt hyvää esimerkkiä, onnistunut kasvatuksessa niin että lapsista kasvaa tervepäisiä, hyvätapaisia, onnellisia ihmisiä. Astetta tuskallisempaa on miettiä, onko tehnyt joitain sellaisia valintoja, jotka ovat lasta kohtaan väärin. Jotka tuottavat lapselle tuskaa joskus aikuisuudessa, kun he ymmärtävät vanhempansa valinnan merkityksen heidän elämälleen.

Minua loukkaa, että joku kehtaa sanoa minulle, että teen väärin. Ihmettelen todella, miten lapsensa ehdoton rakastaminen voi jonkun mielestä olla väärin. Lapseni tulevaisuuden lukitseminen on näiltä kommentoijilta joko tahallista mustamaalaamista tai tahatonta väärinymmärrystä. Olen lukenut lukemattomia sellaisia transihmisten elämäntarinoita, joissa he ovat toivoneet, että edes heidän vanhempansa olisivat uskoneet ja tukeneet heitä. Päinvastaisia tarinoita en ole nähnyt. Muutamia sellaisia olen lukenut, joissa transhoitoja katunut on ilmaissut toiveensa, että lääketieteen ammattilaisten olisi pitänyt huomata, etteivät hoidot hyödytä heitä, tai heidän olisi pitänyt kyseenalaistaa potilaansa transkokemus painokkaammin. Myös sellaisia tarinoita olen lukenut, että lapsuudessaan poikamainen tyttö kertoo nyt aikuisena pelkäävänsä, että nykyisin tytöt eivät saa rauhassa olla poikamaisia, kun heidät työnnetään heti transjunaan eli putkeen, josta ei ole paluuta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen tukea lastani. Koska uskon, että vanhempien ehdoton rakkaus ja tuki ovat kasvavalle lapselle ja nuorelle tärkeintä maailmassa ja terveen kasvun edellytys, niin hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on. Sen kokemuksen mukaan, joka minulle on kertynyt kun olen hänen kanssaan elänyt yli 18 vuoden ajan, en todellakaan tunnista tarinaa "naiseuden pakoilusta" tai "lesbouden pelosta" tai "kavereilta tai netistä keksitystä selityksestä pahalle ololle", joita nämä epäilevät ihmiset tarjoilevat "räjähtäneen ilmiön" syyksi. Ne eivät minun mielestäni ole totta hänen kohdallaan.

Silti minulla, kuten kaikilla vanhemmilla, on epäilyksen hetkiä. Mitä jos hän ei tosiaan olekaan transsukupuolinen? Jos hän nyt sittenkin on erehtynyt luulemaan jotain muuta ahdistuksen aihetta sukupuolikysymykseksi? Teenkö väärin, kun uskon häntä? Olisiko sittenkin parempi, että kyseenalaistaisin hänen kokemustaan?

Olemme pohtineet asiaa yhdessä. Olemme katsoneet ja lukeneet useita dokumentteja, youtube-videoita ja detransitiosta kertovia blogeja ja haastatteluja yhdessä. Olen haastanut häntä miettimään, miksi nämä ihmiset katuvat transitiotaan, miksi he ovatkin päätyneet siihen, ettei transitio ollut heille oikea ratkaisu. Haluan, että hän on varma omista ratkaisuistaan, sitten kun ne ovat ajankohtaisia - koska en halua hänen joutuvan katumaan. Keskustelen hänen kanssaan näistä yhdessä, koska haluan auttaa häntä. Jos sanoisin hänelle, että minun mielestäni sinun pitäisi nyt vain kasvaa ja odottaa, jos tuo vaihe menisi vaikka ohi, niin se ei häntä auttaisi, vaan päinvastoin vahingoittaisi. Jos sanoisin hänelle, että vasta aikuisena voit oikeasti tietää, mitä haluat, sivuuttaisin hänen kokemuksensa tässä hetkessä. Silloin viestittäisin hänelle, että toivottu lopputulos on se, että "vaihe" menee ohi. Minusta se olisi vastuun pakoilua ja huonoa vanhemmuutta, jos työntäisin asian hänen itsensä vastuulle aikuisena, kun se ristiriita on olemassa NYT.

Olen kertonut lapselleni, että hänen on aina turvallista kertoa minulle, mikäli hänen sukupuolikokemuksensa muuttuu. Olen avoin sille. Näin viestitän hänelle, että hän kelpaa minulle millaisena vain. Hänen ei tarvitse olla tietynlainen kelvatakseen minulle. Minulle ei ole merkitystä sillä, mikä hänen sukupuolensa on. Vain hänen onnellisuudellaan on minulle merkitystä. En halua, että hän joutuu piilottamaan keneltäkään sitä, mitä hän on. Hän on mielestäni maailman upein henkilö.

Kun kuvaan itseäni transnuoren vanhemmaksi, en sillä tavalla lukitse hänen tulevaisuuttaan. Ne ovat vain sanoja, jotka kuvaavat tilannetta tällä hetkellä. Ne kuvaavat lähtökohtaa, jossa tätä blogia kirjoitan. Jos hän joskus tulee kertomaan minulle, ettei olekaan poika, niin ei se tätä blogia ja näitä blogiin kirjoitettuja ajatuksia muuta.

----------

Iltalukemista epäilijöille, vahvistusta sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevien lasten vanhemmille:

Human Rights Campaignin, American Academy of Pediatrics:n ja American College of Osteopathic Pediatricians:n opas "Supporting and Caring for Transgender Children":

"Those who advocate delayed transition say it allows a child to explore gender possibilities without pressure in a particular direction. While this may be their intent, the delayed transition approach actually makes it impossible. Children may be permitted to express certain gender-expansive behaviors, such as play preferences or dress, but they are prohibited from other forms of self-expression, like adopting a gender-appropriate name and pronouns, that they may ardently wish to take. These constraints communicate to the child that being transgender is discouraged. Tragically, youth whose families fail to affirm their sexual orientation, gender identity or gender expression are at significantly increased risk of depression, substance abuse and suicide attempts."

Tutkimusartikkeli Pediatrics-julkaisussa "Ensuring Comprehensive Care and Support for Transgender and Gender-Diverse Children and Adolescents":

"In this regard, suicide attempt rates among 433 adolescents in Ontario who identified as “trans” were 4% among those with strongly supportive parents and as high as 60% among those whose parents were not supportive. Adolescents who identify as transgender and endorse at least 1 supportive person in their life report significantly less distress than those who only experience rejection. In communities with high levels of support, it was found that nonsupportive families tended to increase their support over time, leading to dramatic improvement in mental health outcomes among their children who identified as transgender.^"

Tutkimus, jossa tarkasteltiin neljää v. 2008 jälkeen tehtyä tutkimusta translasten sukupuolikokemuksen pysyvyydestä "A critical commentary on follow-up studies and “desistance” theories about transgender and gender-nonconforming children":

"Gender identity can indeed shift and evolve over time, and thus a young person who did not express trans identity in childhood should not be dismissed in their teen years on this basis, yet the persistence of this stated identity for some youth may be instructive. Regardless of predictive value, however, current approaches to care recommend that care providers prioritize young people’s stated identities, perceptions, and needs in the present moment, as opposed to attempting to estimate the likelihood of future identity and needs."

"Due to such shifting diagnostic categories and inclusion criteria over time, these studies included children who, by current DSM-5 standards, would not likely have been categorized as transgender (i.e., they would not meet the criteria for gender dysphoria) and

therefore, it is not surprising that they would not identify as transgender at follow-up. Current criteria require identification with a gender other than what was assigned at birth, which was not a necessity in prior versions of the diagnosis."

"By not distinguishing between gender-non-conforming and transgender subjects, there emerges a significant risk of inflation when reporting that a large proportion of “transgender”children had desisted. As noted by Ehrensaft (2016) and Winters (2014), those young people who did not show indications of identifying as transgender as children would consequently not be expected to identify as transgender later, and hence in much public use of this data there has been a troubling overestimation of desistance."

"Children whose parents affirmed their gender (or who did not wish to or who were unable to access clinical treatment for any reason) were likely not included in these studies. This is significant because more recent work has shown that children raised by parents who validate their gender identity (Durwood, McLaughlin, & Olson, 2017; Olson & Durwood, 2016) are likely to demonstrate a different (and in some respects healthier) life course than children with parents who are reluctant or unwilling to affirm gender-nonconformity. The outcomes in the one group, therefore, may not generalize to the other."

"An assumption has been made that young people not diagnosed with GID (or Gender Dysphoria in the current DSM-5) by late adolescence and/or not pursuing medical transition by a relatively early age, can then by default be “correctly”categorized as cisgender for their lifetime. However, this conclusion is contradicted when an unknown number of those counted as “desisters”may transition later, after the point of follow-up. Research has found that many trans-identified individuals come out or transition later in adulthood (Reed, Rhodes, Schofield, & Wylie, 2009)."

"There is no evidence that caring for a child in the present requires knowing their future adult gender identity. A longitudinal research design that records identity at two relatively early intervals is therefore arguably not the most appropriate tool for understanding either children’s or adult’s health needs."

"We also have concerns with the authors’interpretation in these four studies, including:

1. the assumption that unknown future adult needs should supersede known childhood needs, and

2. the underestimation of harm when attempting to delay or defer transition."

"The underestimation of harm in suppressing or redirecting children’s gender expression is the most serious concern in interpretations of desistance literature. That gender identity or expression may change among children (or adults) does not support the hypothesis that it is preferable or possible to externally “coax”gender in a particular direction, or that this could be done without harm. In contrast, the positioning of this goal as benign ignores the potential harms to young people who have undergone such treatments (Bryant, 2006). A 2013 attachment-based theoretical comparison of gender therapies for children concluded that there is a risk that children who are discouraged from expressing their gender identity may integrate shame into their fundamental sense of self (Wallace & Russell, 2013)."

"In our experience, disallowing children’s assertions of gender identity is far from a “neutral”option. From a developmental perspective, a child who is repeatedly discouraged when she earnestly insists on being called “she,”is learning, on a fundamental level, that (1) she cannot trust her own knowledge of herself and, (2) the adults she depends on may not value her for who she knows herself to be."

"In this critical review of four primary follow-up studies with gender-nonconforming children in Toronto, Canada and the Netherlands (Table 1), we identify a total of 12 methodological, theoretical, ethical, and interpretive concerns as well as two often overlooked contributions of this literature. We conclude that, while our understanding of gender diversity in adults has progressed, the tethering of childhood gender identity to the idea of “desistance”has stifled similar advancements in our understanding of children’s gender diversity. As we progress towards a fuller understanding of children’s gender in all its complexity, it will be important to move beyond longitudinal studies of identity that seek to predict children’s futures, and instead prioritize respect for children’s autonomy in the present. For all the resources devoted to studying these children, we have much more to learn by listening to them."

Pahoittelut pitkistä lainauksista, mutta minusta tämä viimeisin lainaamani tutkimusartikkeli on todella tärkeä ja suosittelen lukemaan sen tarkkaan. Siinä eritellään tarkasti paitsi näitä yllä lainaamiani metodologisia virheitä, myös eettisesti kyseenalaisia toimintamenetelmiä, joita näissä lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä tutkivissa tutkimuksissa käytettiin. Lapsille ei todellakaan annettu kasvurauhaa, vaan esimerkiksi Zuckerin (sittemmin suljetulla) klinikalla heitä "rohkaistiin" syntymässä määritetyn sukupuolen leikkeihin ja vaatteisiin vastoin heidän omaa tahtoaan. Kun tämän artikkelin on lukenut, saa heittää "80 % translapsista tyytyy syntymäsukupuoleensa viimeistään murrosiässä" -väitteen romukoppaan. Harmillista, että tämä luku ja hokema on saanut keskusteluissa jo niin vakiintuneen aseman, että sitä pidetään täysin totena. Kirjoitin tästä artikkelista jo aiemminkin blogissani, "Translapset ja sosiaalinen transitio".

Suomen nykyinen sukupuoli-identiteetin tutkimus pettää lapset ja nuoret, ja se pitää muuttaa

Autoin 15-vuotiaan esikoiseni sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, koska hän sitä pyysi, ja koska kuvittelin, että hän saa sieltä apua. Luotan suomalaiseen terveydenhoitoon, mutta tuohon luottamukseen on nyt tullut iso särö. Minun lapseni ei saanut apua, eikä saa suurin osa muistakaan tutkimuksiin hakeutuvista. En ole löytänyt mitään potilastyytyväisyyteen liittyvää tutkimusta alakäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista, mutta sellainen olisi syytä tehdä. 

Minun ja monen muun kokemus alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista on se, että nuoria ei kuulla, heidän identiteettinsä kyseenalaistetaan voimakkaasti koko prosessin ajan, mitään ymmärrystä tai tukea tai myötätuntoa ei saa paitsi yksittäisiltä henkilöiltä jos käy tuuri, nuoria ja heidän vanhempiaan nöyryytetään asiattomilla kysymyksillä ja vielä asiattomammilla johtopäätöksillä. Koko prosessin fokus on välttää diagnoosin asettaminen, koska nuoret saattavat katua sitä myöhemmin. Se on erittäin tärkeää kyllä, mutta samalla heitetään tylysti syrjään todella paljon sellaisia nuoria, jotka diagnoosista ja sen mahdollistamista hoidoista hyötyisivät. Nuorten transpolien seulan läpäisee vain murto-osa. Suurinta osaa sinne hakeutuvista ei oteta edes sisään. Kuka auttaa heitä? Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus auttaa joitakin, mutta se on vain yksi yksikkö, jossa on muutama työntekijä, eikä se pysty auttamaan kaikkia.

Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimukset avautuivat alaikäisille vuonna 2011, ja lähetteet ovat kasvaneet rajusti. Artikkeli HS:ssa: "Lähetemäärät nuorten transsukupuolisuustutkimuksiin ovat kasvaneet nopeasti koko maailmassa. Suomessa alaikäisten transnuorten diagnosoiminen aloitettiin vuonna 2011. Vuonna 2016 tutkimuksiin hakeutuneiden nuorten määrä nelinkertaistui aiempaan verrattuna. Viime vuonna heitä oli noin 200, kolmannes kaikista transpolille hakeutuneista. Tutkituista suunnilleen 9 prosenttia saa diagnoosin. Sellaisen voi saada, jos transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, eikä se johdu mielenterveyden häiriöstä, intersukupuolisuudesta tai geneettisestä kromosomipoikkeamasta." 

Yhdeksän prosenttia! Tätä voi verrata vaikkapa Hollantiin, jossa se on luokkaa 85 % tutkimuksiin hakeutuneista. Siellä alaikäisten sukupuoli-identiteettiä on tutkittu vuodesta 1987 lähtien. Lue lisää vaikka tästä linkistä.

Herää kysymys, miksi tutkimukset edes avattiin alaikäisille Suomessa, kun heitä ei kuitenkaan pystytä auttamaan? Ehkä heitä ei edes haluta auttaa. Duodecimin artikkelin mukaan: "Kun potilasmateriaali ei vastaa kirjallisuudessa kultaisen standardin asemaan nousseiden hoitolinjausten perustana olleita tutkimuksia, muodostuu tietenkin haasteita."  

Toinen lainaus samasta artikkelista: "Nuoruusikäisen kehitysvaiheeseen identiteettikokeilut kuuluvat joka tapauksessa, ja nuorille on tyypillistä ilmentää sisäistä maailmaansa myös ulkoisen olemuksen kautta. Jos nuorella on tarve ilmentää sukupuoltaan muutoin kuin biologisen sukupuolensa mukaisella totutulla tavalla, hän tekee sen. Ympärillä olevien aikuisten ei tarvitse sitä sen paremmin kieltää kuin tukeakaan. Nuorta ei tule kiirehtiä tekemään valintoja, eikä esimerkiksi nuoren sukupuolen kokemusta tarvitse aktiivisesti seuloa tai huolehtia sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutumista nuorelle, joka ei itse tarvetta ilmaise. Identiteetin keskeneräisyys on nuoruusiässä normatiivista. Jotkut nuoret saattavat tarvita hoidollisia keskusteluja identiteettinsä työstämisen tueksi, mutta hoitavan henkilön tulee antaa nuorelle aika löytää vastaukset itse." 

Toistan, että me hakeuduimme tutkimuksiin nuoren toiveesta. Minä olisin ollut valmis odottamaan, mutta hän ei. Hän oli jo itse etsinyt vastaukset identiteettinsä suhteen, kun hakeuduimme polille. Mutta kuultiinko häntä siellä ilman ennakko-oletuksia? Ymmärrettiinkö häntä?

Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tukimusta on ehkä sen verran lyhyt aika, että uusia tutkimuskäytäntöjä ei ole vielä ehtinyt muodostua. Tutkimuskäytännöt ovat minun kokemukseni mukaan hyvin vanhanaikaisia ja sukupuolinormatiivisia. Sukupuoli-identiteettiä pyritään selvittämään kysymyksillä, jotka kertovat sukupuoli-identiteetistä hyvin vähän. Ne liittyvät enemmänkin sukupuolirooleihin liittyviin stereotypioihin, jotka ovat jämähtäneet 1900-luvulle, kuten esimerkiksi: ovatko kaverisi tyttöjä vai poikia, leikitkö lapsena nukeilla vai autoilla, oletko hyvä matematiikassa, jne. Käynneillä myös arvioidaan potilaan puhetapaa, maneereja, vaatteita, jne. Julian Twitteristä voi lukea lisää. Jos tällaisia kysymyksiä esitettäisiin cissukupuolisille, aika moni "pomppaisi".

Miten tällaisia tutkimuskysymyksiä perustellaan? Mikä on niiden tieteellinen pohja? Miksi transsukupuolisen täytyy noudattaa normatiivisia rooleja vakuuttaakseen lääkärit sukupuolestaan? Transsukupuolisuutta ei voi todeta millään lääketieteellisellä testillä. Teorioita on olemassa, mutta vielä ei tiedetä, mikä on ratkaiseva tekijä, jos mikään. Dysforian laajuutta ja vaikutuksia potilaan arkeen sen sijaan voidaan selvittää erilaisilla kysymyksillä ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä potilaan avun ja hoidon tarpeesta. Näin ei kuitenkaan ainakaan nuorten kohdalla tapahdu. Dysforian laajuutta kartoitetaan, mutta apuun ja tukeen se ei suurimman osan kohdalla johda. Tämä on suuri epäkohta.

Monet transsukupuolisuuteen ja transaktivismiin kriittisesti suhtautuvat tahot kritisoivat ihan aiheesta, että "genderideologia" vahvistaa sukupuolirooleja, joista pitäisi jo päästä eroon. Onko transtutkimuksiin hakeutuvilla vaihtoehtoja? Suomessa ainakaan ei näytä olevan. Jos he haluavat korjata juridisen sukupuolensa ja/tai lääketieteellisiä ja kirurgisia hoitoja, heidän on vakuutettava lääkärit sukupuoli-identiteetistään näiden vanhentuneisiin sukupuolistereotypioihin pohjautuvien kysymysten kautta.

Tämän vuoksi minä kannatan sitä, että sukupuolta ei diagnosoitaisi. Eihän kenenkään sukupuoli-identiteettiä voi mitenkään muuten todistaa, kuin yksinkertaisesti kysymällä heiltä itseltään, mikä se on, ja uskomalla siihen. Ei, en kannata sitä, että tämän tulisi riittää sukupuolen lääketieteelliseen korjaamiseen. Kannatan sitä, että psykologisilla tutkimuksilla varmistetaan, että henkilö on ns. täysissä järjissään, ja että jos taustalta löytyy jotain psykologista hoitoa vaativia tiloja, niin ne hoidettaisiin. Kannatan myös sitä, että lääketieteellisten ja kirurgisten hoitojen rinnalla kehitettäisiin psykiatrisia hoitoja. Viime vuosina näitä onkin kuulemani mukaan ollut tarjolla (diagnoosin saaneille), mikä on erinomaista.

Uusi tautiluokitus ICD-11 otetaan käyttöön ensi vuonna ja siinä transsukupuolisuus onkin poistunut diagnoosina. Sen sijaan sukupuoliristiriita on diagnoosi, joka on osa seksuaaliterveyden luokkaa. Tämä toivottavasti muuttaa koko tutkimusprosessin käytännöt, koska se depatologisoi transihmisyyden eli transsukupuolisuus ei ole enää sairaus, vaan tila.

Diagnoosin asettamisen lääketieteelliset kriteerit nykyään:

• Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana, johon usein liittyy epämukavuus omasta anatomisesta sukupuolesta ja halu muokata kehoaan halutun sukupuolen mukaiseksi hormonihoidolla ja leikkauksilla
• Transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta
• Transsukupuolisuus ei saa olla minkään muun mielenterveyden häiriön oire tai liittyä intersukupuoliseen, geneeettiseen tai kromosomaalisen poikkeamaan
  

Lisäksi käytännössä edellytetään, että potilaalla on riittävästi läheisten tukea ja itsellä voimavaroja korjausprosessiin, ja nuorilla arvioidaan yleistä identiteettikehitystä ja sen kypsyyttä. TAYS:n sivuilta: "Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, että kyseessä on transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta tai nuoren laaja-alainen identiteettihäiriö. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä raskaasta hoitoprosessista."  

Minun ymmärtääkseni lapseni täytti kaikki nämä kriteerit, mutta lääkärit eivät silti antaneet hänelle diagnoosia. Perustelu oli "keskeneräinen identiteettikehitys".

Useissa tutkimuksissa todetaan, että lapsuusiässä ilmennyt sukupuoli-identiteetti voi muuttua puberteetin aikana. Minun lapseni identiteetti ei tullut esiin lapsuudessa, vaan puberteetin aikana, ja tutkimusten mukaan murrosiän aikana ilmennyt tai sen yli jatkunut identiteetti on hyvin todennäköisesti pysyvä. (Lue esim. Duodecimin artikkeli) Kun kävimme palautekäynnillä, jossa diagnoosia ei saatu, lapseni oli lähes 18-vuotias. Hänen murrosikänsä on päättynyt jo kauan sitten. Hänen identiteettinsä on sukupuolen osalta kestänyt yli kaksi vuotta, se ei ole keskeneräinen. Hän sai psykologisista tutkimuksista ns. terveen paperit. Diagnoosin hylkäämisen syynä voivat tällöin olla ainoastaan vanhanaikaiset käsitykset siitä, mitä tytöt ja pojat tekevät ja missä asioissa he ovat hyviä tai huonoja.

Lisää lähteitä edelliselle kappaleelle:

Tutkimus: Sukupuolidysforian sekä transidentiteetin voimakkuus ennakoi sosiaalista transitiota.  Transtaustaiset nuoret ovat preferensseissään verrannollisia ikäisiinsä, samaa sukupuolta oleviin cisnuoriin. Sosiaalinen transitio ei lisännyt stereotyyppistä käytöstä.

Tutkimus: Translapset ovat tyypillisiä oman sukupuolensa edustajia eivätkä hämmentyneitä tai poikkeavan feminiinisiä tai maskuliinisia.

Tutkimuksen toteuttajan haastattelu Newsweekissä: Translapset eivät ole presentaatioltaan, kiinnostuksenkohteiltaan tai käytökseltään yhtään enempää sukupuolistereotyyppisiä kuin cislapset. Tutkimusten mukaan translapset noudattavat sukupuolistereotypioita yhtä paljon tai vähemmän kuin cislapset.

En voi välttyä ajatukselta, että kyseisen polin ylilääkärin asenteilla oli merkittävä vaikutus siihen, ettei lapseni saanut diagnoosia. Hän on ollut usein julkisuudessa, ja Julmaria on kirjoittanut hänen ongelmallisesta asenteestaan blogissaan. Hän sai hiljattain rahoituksen tutkimukseen, joka vaikuttaisi tutkivan ns. ROGD-ilmiötä, eli "äkillisesti ilmenevää sosiaalisesti tarttuvaa sukupuolidysforiaa" (linkki). Voit tutustua hänen ajatuksiinsa googlaamalla hänen nimensä, hän on antanut paljon haastatteluja. Lisäksi hänellä on omalla nettisivullaan useita kirjoituksia.

Hän on kieltämättä hyvin pätevä ja ansioitunut lääkäri nuorisopsykiatrian alalla, ja hänellä on järkeviäkin näkemyksiä, mutta sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvat nuoret hän pettää.

Tämän täytyy muuttua. Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimusta, diagnoosimäärien vähyys ja lähetteiden määrän kasvu osoittavat, että kaksi tutkimusyksikköä muutamine lääkäreineen ei riitä. ICD-11 ja PALKOn hoitosuositukset ovat hyvä alku ja osoittavat suunnan, mitä kohti tulee pyrkiä. Lasten ja nuorten täytyy saada apua sukupuolidysforiaan. Tällä hetkellä he eivät sitä saa.

----------

EDIT 26.4.2021

Aikuisten transpolin lääkärin Aino Mattilan esitys Psykiatrian alojen johtajien neuvottelupäivillä vuonna 2017: Transtutkittavien määrä kasvaa - eksponentiaalisesti - mikä neuvoksi? kertoo yksikön sisältä hyvin pitkälti samoja huomioita, mitä itse omasta kokemuksestani yllä olevassa kirjoituksessa kerroin. Transpolien resurssit eivät riitä, eikä sukupuolta voi diagnosoida. Aino Mattila kirjoittaa mm.: 

"Lain herättämiä kysymyksiä

- miten sukupuoli-identiteettiä ja sukupuoliroolia mitataan?

- onko olemassa lääketieteellinen määritelmä sukupuolirooleista?

- miten määritellään kokemuksen pysyvyys?

- 15 vuoden kokemuksen ja satojen tutkittujen potilaiden jälkeen esittäjällä ei edelleenkään ole näihin vastausta"

(Kuriositeettina, myöhemmin esityksessä: "kliininen tuntuma: n. 30% ei saa diagnoosia tai muuten etene hoitoihin" - vertailuna siis nuorten puolen 91 % lukema.)

Yksi päivä muuttaa kaiken?

Transpoikani täyttää tänään 18 vuotta. Hän on siis juridisesti aikuinen. Ajatus on hämmentävä monesta syystä. Vielä eilen hän oli 17. Hän on vain päivän vanhempi kuin eilen, ja ihan sama ihminen, mutta silti moni asia on nyt eri tavalla kuin eilen. Jos hän nyt hakisi lähetteen transpolille uudestaan, hänet ohjattaisiin aikuisten puolelle ja häntä kohdeltaisiin aivan eri tavalla kuin nuorten puolella. Hän ei saanut diagnoosia kolme kuukautta sitten, mutta nyt hän saattaisi sen saada. 

Me vedämme nyt kuitenkin henkeä hetken. Prosessi oli raskas, ja hän haluaa keskittyä opiskeluun. 

Johonkin se raja täytyy vetää. Joskus on se päivä, joka muuttaa kaiken. Joka tekee lapsesta aikuisen. Antaa hänelle oikeuden juoda alkoholia, oikeuden hankkia ajokortti, oikeuden äänestää vaaleissa, oikeuden edustaa itseään yksin terveydenhuollossa. Joskus on se päivä, joka antaa hänen sanalleen painoarvoa ja uskottavuutta häntä itseään koskevissa asioissa. Yksi päivä muuttaa kaiken.

Nuoren identiteettipohdinta ja sen tukeminen

Pyysin lukijoilta ehdotuksia blogitekstin aiheeksi, ja sain tällaisen kysymysryppään:

"Mistä muusta nuoren sukupuolen pohdinnassa voi olla kyse kun transsukupuolisuudesta? Vai ovatko kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät automaattisesti transsukupuolisia?" "SMOK neuvoo pitämään nuoren kasvusuunnan auki. Eikö transtutkimukset ole interventio, joka haittaa kasvusuunnan auki pitämistä? Nuori keskittyy sen aikana herkässä elämänvaiheessa osoittamaan kaikin tavoin olevansa transsukupuolinen. Miten huolehdit, että nuoresi kasvusuunta pysyy auki ilman painetta esim. jatkaa transtiellä?"

Tulkitsen tätä nyt lempeästi, enkä lähde pohtimaan mahdollisia taka-ajatuksia. 1. Mistä muusta nuoren sukupuolen pohdinnassa voi olla kyse, kuin transsukupuolisuudesta? Vai ovatko kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät transsukupuolisia? Ensimmäisenä tulee mieleen, että ihan normaalista identiteettipohdinnasta, eli kuka ja millainen minä olen. Olenko nainen, mies, vai jotain muuta, ja miten sukupuoleni ilmenee? Toisena tulee mieleen, että sukupuolesta etsii vastausta itseä vaivaavaan epämääräiseen pahaan oloon. Kummin vaan, niin johtopäätös ei automaattisesti ole transsukupuolisuus. Eli mielestäni kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät eivät ole automaattisesti transsukupuolisia. Se, että pohtii sukupuoltaan ja epäilee, onko itselle määritetty sukupuoli oikea, ei automaattisesti johda jokaisella siihen johtopäätökseen, että näin on. Mutta jos joku tähän johtopäätökseen päätyy, se on hänelle totta. Transsukupuolisuuden määritelmä ei liene se, että on olemassa ennalta määrätty määrä ihmisiä, jotka syntyvät jotenkin yksiselitteisesti transsukupuolisina, ja että lääketiede tunnistaa ja tunnustaa ainoastaan nämä "todelliset tapaukset". Mielestäni transsukupuolisuus on ihmisen sisäinen kokemus, jonka vain hän itse voi todeta ja todistaa. Muilla ei ole siihen sanomista. Lainaan tähän Suomen Mielenterveys ry:n sivuilta otteen, koska minusta se kuvaa omaa käsitystäni asiasta hyvin:

"Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät."

On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä, että murrosiässä koettu transsukupuolinen identiteetti on todennäköisemmin pysyvä kuin ohimenevä. Myös nuorempien lasten osalta on löydetty joitakin pysyvää transidentiteettiä ennustavia piirteitä. Lapsen tai nuoren kanssa keskustelemalla pystyy kyllä päättelemään aika paljon identiteetin syvyydestä / ohuudesta. Ei ole siis syytä olettaa, että mekkoleikkejä harrastava poika on aikuisena transnainen, ellei poika mitenkään muuten osoita siihen viittaavia merkkejä. Ei ole myöskään syytä olettaa, että 15-vuotias nuori, joka on pohtinut sukupuoli-identiteettiään 3 vuoden ajan, olisi jotain muuta kuin sanoo olevansa. Hän voi olla, mutta lopullista vastausta ei voi ilman pohdintaa, keskustelua ja ajan kulumista lukita.

Olen kirjoittanut tässä blogissa paljon tästä aiheesta, koska identiteetin pysyvyys / ohimenevyys on yleisin pohdituttava aihe lasten ja nuorten kohdalla. Esimerkiksi näistä voi lukea lisää:

Translapset ja sosiaalinen transitio 

Sosiaalinen transitio vol. 2 

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito 

Miten sosiaalinen transitio tai sen kieltäminen vaikuttaa lapseen? 

Sosiaalinen transitio vol. 3

Epidemiologia

Identiteetin kehittyminen 

Hoitolinjat ennen murrosikää 

En kiistä sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita transsukupuolisuudestaan nuorina tai nuorina aikuisina, mutta ovat myöhemmin tulleet toisiin aatoksiin, ja katuvat mahdollisesti saamiaan hoitoja. Heitä on kuitenkin merkittävästi vähemmän kuin niitä, joiden identiteetti on pysyvä. Mahdollinen tulevaisuudessa tapahtuva katuminen ei voi olla identiteettipohdinnan kirkkain johtotähti, vaan yksi asia, jota kannattaa pohtia muiden rinnalla.

2. SMOK neuvoo pitämään nuoren kasvusuunnan auki. Eikö transtutkimukset ole interventio, joka haittaa kasvusuunnan auki pitämistä? Nuori keskittyy sen aikana herkässä elämänvaiheessa osoittamaan kaikin tavoin olevansa transsukupuolinen. Mielestäni transtutkimukset ei ole interventio. Duodecimin Terveyskirjaston määritelmän mukaan interventio = väliintulo; toimenpide jolla pyritään vaikuttamaan yksilön tai ryhmän terveydentilaan tai käyttäytymiseen. Transtutkimusten  tavoitteena on arvioida ja selvittää, onko kyseessä diagnostiset kriteerit täyttävä transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä hoitoprosessista. Nuorten osalta pyritään selvittämään erityisesti, onko identiteetti vakiintunut. 

Transtutkimusten aikana nuorelle ja vanhemmille painotetaan, että kaikki suunnat on pidettävä auki. Lääkärit ja hoitajat kyseenalaistavat nuoren identiteettiä koko tutkimusprosessin ajan. He haastavat nuorta pohtimaan, voisiko hän olla homoseksuaali, ja hänen tuntemuksensa sukupuolesta johtuakin siitä. Mielestäni siis transtutkimukset eivät haittaa kasvusuunnan auki pitämistä.

Se on totta, että nykyinen käytäntö ja laki asettavat transtutkimuksiin hakeutuvat ihmiset asemaan, jossa heidän on vakuutettava lääkärit identiteetistään saadakseen sukupuolensa korjattua (sisältäen sekä juridisen korjaamisen että mahdolliset hoidot). Se, että yhteiskunta tunnustaa virallisesti ihmisen sukupuolen, ei mielestäni pitäisi olla tällaisen alentavan prosessin takana. Siksi juridinen korjaaminen olisi erotettava lääketieteellisestä diagnoosista.

Jos juridisen sukupuolen saisi korjattua omalla ilmoituksella, ja hoidoista voisi keskustella lääkäreiden kanssa ilman paineita olemassaolonsa tunnustamiseksi, helpottuisi kysyjän kuvaama tilanne olennaisesti. Hoidoissa on kyse sukupuolidysforian hoitamisesta ja ihmisen elämänlaadun ja hyvinvoinnin parantamisesta, ei sairauden nimeltä "transsukupuolisuus" hoitamisesta.

Affirmatiivisesta lähestymistavasta voi lukea lisää englanniksi esimerkiksi täältä. Lähestymistapa ei siis tarkoita sitä, että lapsen tai nuoren transidentiteetti hyväksytään ja vahvistetaan välittömästi ilman mitään kyseenalaistamista, vaan että hänen rinnallaan kuljetaan ja autetaan häntä löytämään itsensä, ilman hylkäämistä ja ehtojen asettamista. Lopputuloksena hyväksytään sekä cis- että transidentiteetti. Se on sitä kasvusuunnan avoimena pitämistä.

 
3. Miten huolehdit, että nuoresi kasvusuunta pysyy auki ilman painetta esim. jatkaa transtiellä? Pidän keskusteluyhteyden auki. Kerron hänelle suoraan ja toistuvasti, että minulle hän on hyvä ja rakas ja täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja että hänellä on täysi vapaus määritellä oma identiteettinsä - onpa se trans tai ei. Keskustelemme aiheesta usein, ja tutustumme yhdessä ja erikseen monenlaisiin elävän elämän tarinoihin. Olen kiinnostunut hänen ajatuksistaan esimerkiksi detransitioituneiden tarinoista. Olen haastanut häntä pohtimaan detransitioituneen henkilön syitä hakeutua transitioon ja detransitioon, sekä peilaamaan näitä syitä omaan tilanteeseensa. Haluan kuulla hänen ajatuksiaan ja perustelujaan omasta identiteetistään. On luonnollista, että vanhempi on huolissaan lapsensa tulevaisuudesta, ja haluaa hänelle mahdollisimman hyvän elämän. On raskasta kannatella uskoa lapsensa hyvään elämään, jos ei usko siihen, että hänen kaltaisensa voivat elää hyvän ja onnellisen elämän. Minä yritän jaksaa uskoa siihen, ja levittää uskoani muihinkin, koska sillä tavalla voi muuttaa maailmaa ja yhteiskuntaa. Minä en voi hallita lapseni tulevaisuutta, mutta voin tukea hänen itsetuntoaan rakastamalla häntä juuri sellaisena kuin hän on - ja hän itse määrittelee sen, millainen hän on.  

Lopuksi vielä linkit teksteihin, joissa kerron mitä ajatuksia minulle heräsi, kun luin Susi Nousiaisen kirjan "Sukupuoleen katsomatta", koska näitä kysyjän teemoja sielläkin käydään läpi:

Osa 1

Osa 2 

Kasvetaan yhdessä

Osallistuin eilen Sateenkaariperheiden järjestämään chattiin, joka oli tarkoitettu sukupuoltaan tai seksuaalista suuntautumistaan pohtivien lasten ja nuorten vanhemmille. Paikalla oli vertaisvanhempia. Juttelin siellä päällimmäisiä fiiliksiä alkuviikon palautekäynnistä ja huolestani nuoren voinnista. Jaoin vinkkejä nuorempien lasten vanhemmille "ulkomaailman" kanssa toimimiseen. Vaikka chatti kesti vain tunnin eikä siinä paljoa ehtinyt jutella, oli se kuitenkin voimaannuttava ja piristävä kokemus. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.

Sain vertaisvanhemmalta hyvän vinkin: on hyödyllistä katsoa välillä taakse päin ja käydä läpi, mitä kaikkea on jo osannut tehdä oikein lapsensa tukemiseksi, ja antaa siitä itselleen tunnustusta. Sateenkaarevan lapsen vanhempana lapsen tukeminen voi tuntua taistelulta, joka ei ikinä lopu, joten välillä on hyvä pysähtyä ja taputtaa itseään olalle. Hyvä vinkki!

Katselimme myös Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen hyviä materiaaleja, ja tämän "Kasvetaan yhdessä" -oppaan avulla pysähdyin itse tarkastelemaan omaa toimintaani ja kiittämään itseäni.

Varsinkin, kun Suomen Mumsnet eli Vauva-palsta ruotii blogiani ja täällä kirjoittamiani asioita ilkeämielisesti, tarvitsin tätä kiitollisuushetkeä erityisen paljon juuri nyt.

Oppaasta: 

"Kun lapsi tai nuori pohtii sukupuoltaan tai kertoo oivaltaneensa olevansa transihminen, tämä on usein iso asia vanhemmille. Tieto saattaa yllättää sinut. Joskus olet jo osannut epäillä, että lapsellasi tai nuorellasi olisi erityinen sukupuoli."

"Joidenkin vanhempien on helppo kohdata ja ymmärtää lapsensa sukupuoli-identiteetti. Jos sinun kohdallasi on näin, voit olla iloinen omasta puolestasi. Lapsesi ja nuoresi voi todennäköisesti silloin kokea heti saavansa sinulta tukea ja ymmärrystä."

Siinä tuli ensimmäinen kiitollisuuden aihe. Kyllä. Yllätyin, mutta suhtauduin heti hyväksyen ja tukien. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että työntäisin hänet diagnoosiin, hoitoihin ja leikkauksiin, vaan sitä, että kuulen ja kohtaan hänet, keskustelen hänen kanssaan, ja kerron, että olen tukena tällä matkalla. Tähän keskusteluun kuuluu myös identiteettipohdinta ja sen kyseenalaistaminen. Tähän keskusteluun ei voi luottamuksellisesti päästä, mikäli suhtautuu nuoren kokemukseen torjuvasti. Olen selkeästi ilmaissut tukeni ja myös sen, että mikäli hänen kokemuksensa muuttuu, hyväksyn senkin, koska minulle tärkeintä on hänen hyvinvointinsa, ei hänen sukupuolensa. Tilan antaminen nuoren sukupuoli-identiteettipohdinnalle ei tarkoita sitä, että vain yksi vaihtoehto on hyväksyttävissä.

"Vanhempi voi kokea iloa ja helpotusta siitä, että hänen lapsensa on oivaltanut itsensä, tai siitä, että vanhemman vaistoamat asiat lapsessa saavat selityksen. Olemassa olevista asioista voidaan yhdessä keskustella. Hän voi olla huojentunut, että saa mahdollisuuden olla tukena lapselleen. Hän saattaa olla myös ylpeä lapsestaan."

Kyllä, olen erittäin ylpeä lapsestani. Hän on osoittanut uskomatonta vahvuutta ja rohkeutta tuodessaan ilmi sukupuoli-identiteettinsä. Hän ei ole koskaan ollut luonteeltaan sellainen lapsi, joka haluaisi kuulua joukkoon ja olla samanlainen kuin muut. Hän on aina ollut oman tiensä kulkija. Niin nytkin. 

"Kuten monet vanhemmat, sinäkin saatat olla huolissasi lapsesi tulevaisuudesta ja siitä, saako hän elämässä samoja mahdollisuuksia kuin muut ihmiset tai joutuuko hän kokemaan syrjintää tai väkivaltaa. Vanhempi voi kokea rakkauden tunteen vahvistuvan ja suojelunhalua, mutta myös pelkoa ja avuttomuutta, ajatellessaan lapsensa haavoittuvuutta. Kenelläkään vanhemmalla ei kuitenkaan voi olla varmuutta siitä, joutuuko hänen lapsensa kokemaan elämässä jotain vaikeita asioita. Siksi näitä pelkoja ei kannata lietsoa mielessään. Voit vahvistaa lapsesi kestävyyttä antamalla ymmärtää, että hän on arvokas omana itsenään ja että luotat hänen selviytymiskykyynsä. Muista kertoa hänelle vahvuuksista, joita näet hänessä. Voit viestittää, että vaikeuksia ei kannata sietää yksin vaan tarvitessaan etsiä niihin tukea."

Nämä huolenaiheet ovat erittäin tuttuja. Myös suojelunhaluni on vahva, kuten varmasti kaikilla vanhemmilla. Myös tässä annetut neuvot ovat tuttuja ja näin olen tehnytkin, enkä ole hävennyt hakea apua. Nuorempana olin hyvin itsenäinen "ei tartte auttaa" -tyyppi, joka kuvitteli selviävänsä mistä vain yksin, mutta nyt olen vanhempi ja viisaampi. Kiitän siis itseäni tästäkin.

"Sinun ei kannata alkaa uskoa siihen, ettei lapsesi voisi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Lapsesi voi löytää ystäviä, rakastua ja tulla rakastetuksi ja perustaa perheen halutessaan. Mitkä asiat sitten ovatkaan tärkeitä lapsellesi, rohkaise lastasi toteuttamaan unelmiaan ja uskomaan itseensä."

Tämä on niin kauniisti ilmaistu, että alan itkeä. Kiitos toivosta! 

"Moni pelkää saavansa osakseen enemmän torjuntaa, kuin todellisuudessa sitten tapahtuu. Lähes jokainen joutuu kuitenkin joskus kohtaamaan myös ikäviä tilanteita ennakkoluulojen takia. Silloin on tärkeää muistaa, että ennakkoluulot kertovat toisesta ihmisestä ja yhteiskunnan tiedon tasosta. Ne eivät kerro lapsestasi tai sinusta. Älä suostu siihen, että sinua tai lastasi leimataan asian takia. Löydä oma tapasi puolustaa itseäsi ja häntä tarvittaessa. Asiatiedon etsiminen on tärkeää. Sen avulla voit puolustaa itseäsi. Vertaistuki voi myös auttaa."

Tämä blogi on minulle puolustuskeino, kanava jossa välitän sekä omia kokemuksiani että asiatietoa. Torjuvat kommentit tuntuvat usein henkilökohtaisilta, myönnän, vaikka niitä pitäisi osata kohdata näin kuin oppaassakin neuvotaan. En pysty silti blogia kirjoittamalla täysin kuvailemaan sitä kaikkea, mitä käymme läpi, enkä tietenkään haluakaan kaikkia yksityiskohtia tuoda julki. Siksi tarkoitushakuisesti tiettyjä elementtejä tarinastamme poimivat kommentit ja johtopäätökset satuttavat. 

Vauva-palstan aktiivisille kirjoittajille tiedoksi, että minun identiteettini ei ole riippuvainen lapseni sukupuolesta. Olin äiti 3 vuotta sitten, ja olen äiti edelleen. Mitä tulee palstalla esitettyyn toiveeseen, että lapseni pian pääsisi muuttamaan omilleen, niin toivon ihan samaa. Eiköhän ole ihan normaalia toivoa oman nuorensa itsenäistymistä täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Vauvalla tosin tämä toive esitettiin siinä valossa, että nuori pääsisi pois minun vaikutuspiiristäni, koska se ei ole nuorelle hyväksi. Miten te kehtaatte? Te ette voi tietää kaikkea, voisitteko siis antaa olla.

"Tutkimusten mukaan vanhemman hyväksyvä ja ymmärtävä asennoitumistapa suojaa lapsen mielenterveyttä, kun lapsen sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Suoja on olemassa vielä aikuisenakin. Vaikka tuntisit välillä olosi riittämättömäksi lapsen tukijana, usko itseesi vanhempana ja lapsesi kykyyn voittaa vaikeuksia."

Tähän uskon täydellisesti. Mihin te uskotte, Vauvalla kirjoittavat? 

Älä siirrä lapseen omia pelkojasi. Anna hänen kulkea oma polkunsa. Usko, luottamus ja rakkaus.

Jaan lopuksi oppaan mainiot vinkit pähkinänkuoressa:

Tutkimusprosessin päätös

Tällä viikolla kävimme palautekäynnillä Tampereen EVA-yksikössä, jossa nuoreni on lähes kahden vuoden ajan käynyt transsukupuolisuustutkimuksissa. Meille kerrottiin, että diagnoosia ei voida tällä hetkellä antaa, koska identiteettikehitys on vielä kesken. Meille kerrottiin tarkkojakin perusteluja tälle päätökselle, mutta en kerro niitä tässä.

Ymmärsin päätöksen ja sen perustelut, vaikka olenkin osasta eri mieltä. Sain vaikutelman, että lääkärit tarvitsevat asiasta täyden 100 % varmuuden, ennen kuin antavat diagnoosin. Tätä täyttä varmuutta he eivät nyt saaneet. Sain vaikutelman, että nuoren tulisi esiintyä tutkimuskäynneillä johdonmukaisesti ja itsevarmasti kaikissa tilanteissa, vaikka kuinka jännittäisi tai ahdistaisi, ja että hänen tulisi ilmaista sukupuoltaan selkeän sukupuolinormatiivisesti, jotta tämä täysi varmuus lääkäreille syntyisi. Tämän lisäksi akuuttia muuta haastetta tai ongelmaa ei saisi elämässä olla, tai sen tulisi olla jollain tavalla hanskassa, ja lisäksi nuorella tulee olla vanhempien tuki.

Johtopäätökseni on, että transsukupuolisuustutkimuksiin ei kannata alaikäisenä hakeutua, ellei nuori ja nuoren elämäntilanne täytä kaikkia yllä mainittuja vaatimuksia. 

Lääkäri korosti palautekäynnillä, että kyseessä ei ole mikään nuoren elämää leimaava päätös eikä lopullinen tuomio, vaan elämää voi jatkaa siten kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, ja tutkimuksiin voi hakeutua uudelleen halutessaan. Lääkäri suositteli parin vuoden kypsymistä ensin. Mikäli hän haluaa hakeutua uudelleen tutkimuksiin, osoite on aikuisikäisten puoli, koska hän täyttää pian 18.

EDIT. poistettu kappale.

Ajatukseni tällä hetkellä ovat moninaiset. Ymmärrän päätöksen ja hyväksyn sen, vaikka olen joistakin asioista eri mieltä. Minua surettaa ja huolestuttaa nuoreni puolesta. Hän on pettynyt, joten niin olen minäkin. Olen huolissani siitä, miten tämä vaikuttaa hänen mielentilaansa ja tulevaisuuteensa. Olen helpottunut siitä, että tämä stressaava ajanjakso on nyt ohi. Aion tietysti tehdä kaikkeni tukeakseni häntä jaksamaan, käymään koulua entiseen tapaan ja pohtimaan identiteettiään edelleen.

Minua kiukuttaa se, että yksikön lääkärit odottavat sukupuolinormatiivista käytöstä ja sosiaalista elämää nuorilta. Cis-tyttö saa rauhassa olla poikamainen ja cis-poika tyttömäinen, ja toki se transpojille ja -tytöillekin sallitaan, mutta evää diagnoosin ja sitä myötä hoidot. Ymmärrän, miksi näin on, mutta kiukuttaa se minua silti, koska se sotii oikeudentajuani vastaan. Minusta myös normeja haastava transnuori ansaitsee tulla nähdyksi ja hänen tarpeensa tulla täytetyiksi. Transnuoren nähdyksi tulemisen ja tarpeiden täyttymisen haasteet ovat ehkä suuremmat kuin cis-nuorten kohdalla, ja juuri siksi niihin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota (väheksymättä normeja rikkovan cis-nuoren kohtaamia haasteita).

(Sivuhuomautuksena: minusta on mahtavaa, että julkisuuteen on noussut esimerkiksi Jere Nyströmin kaltainen nuori - meikkaava poika. Haastatteluissa hän antaa kuvan, ettei ole kiinnostunut korjaamaan sukupuoltaan, vaan on ihan avoimesti ja ylpeästi poika, joka meikkaa. Olen nähnyt hänen saavan pelkästään positiivisia kommentteja. Jos hän olisi ilmaissut haluavansa korjata sukupuolensa, olen varma, että osa kommenteista ei olisi niin positiivisia. Tämä kertoo mielestäni siitä, että yleisesti on olemassa valmiutta hyväksyä sukupuolinormeja rikkovaa käytöstä ja sukupuolen ilmaisua, mutta sukupuolen korjaamisen suhteen tällaista valmiutta on vähemmän.) EDIT. Hän on nyt Jade Nyström, transnainen, ja tadaa, negatiiviset kommentit alkoivat heti.

Minua kiinnostaisi tietää, kuinka moni alaikäinen transtutkimusprosessissa ilman diagnoosia jäänyt nuori palaa tutkimuksiin aikuisena, kuinka moni heistä saa diagnoosin, ja miten tämä kaikki on vaikuttanut heidän hyvinvointiinsa. Lähinnä siis haluaisin tietää, onko sillä saavutettu enemmän hyötyä vai haittaa, että diagnoosia ei ole alaikäisenä annettu, mutta sitten aikuisena on.

Ymmärrän sen, että korjaushoitoihin lähtemistä pitää pohtia ja harkita todella tarkkaan, ja erityisen tarkkaan, kun on kyse alaikäisistä. Tässä kohtaa huomaa nykyisen translain ongelmat ja lain uudistamisen tarpeen erityisen selvästi - kun nuori (tai aikuinen) saisi muutettua juridisen sukupuolensa ilman lääkäreiden väliintuloa, vapautuisi enemmän voimavaroja pohtia tutkimuksia ja hoitoihin hakeutumista. Nyt pitää jännittää kahta asiaa yhtä aikaa. Oikeassa sukupuolessa nähdyksi tuleminen voimauttaisi ja loisi myönteisen tilan, jossa pohtia korjaushoitojen tarvetta. Nykyisessä tilanteessa kaikki riippuu lääkäreistä, vaikutusvalta on itsen ulkopuolella.

Keskity hyvään

Keskustelin viime viikolla asiantuntijan kanssa siitä, miten voisin taklata välillistä vähemmistöstressiä. En itse kuulu sukupuolivähemmistöön, mutta lapseni ja toimintani kautta vähemmistöstressi koskettaa minua välillisesti. 

Olen viime aikoina sukeltanut aika syvälle "terffien" maailmaan (esim. lue edellinen postaus) ja yrittänyt päästä heidän päänsä sisään. Jos ymmärtäisin, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat (eli että transihmisten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois ja transaktivismi on syöpää), voisin ehkä kumota blogissani heidän väitteitään ja saada lukijoita ymmärtämään, miten väärässä he ovat. Pikku hiljaa siinä kävi niin, että mitä enemmän luin heidän keskustelujaan, sitä huonommin aloin voida, vaikka ei siinä niin pitänyt käydä. Minunhan piti olla vahva ja jaksaa vastata ja selittää. Olinkin, kunnes en enää ollut. Kun mielialani alkoi olla selkeästi alakuloinen, keskittymiskyky kateissa ja uni katkonaista (katkonaisempaa kuin yleensä), tajusin että nyt on aika tehdä jotain.

Keskustelu asiantuntijan kanssa auttoi minua ymmärtämään, että myös sukupuolivähemmistöön kuuluvan läheinen voi kärsiä välillisesti vähemmistöstressistä. Seuraavat kappaleet ovat tiivistyksiä tekstistä, jonka asiantuntijalta sain, ja joka julkaistaan lähitulevaisuudessa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilla.

Vähemmistöstressi tarkoittaa pitkäkestoista stressiä, jota kokee, kun pelkää kohtaavansa ennakkoluuloja, syrjintää tai vihamielisyyttä. Lievimmillään voi pelätä esimerkiksi huomion herättämistä tai selitysvelvollisuutta, pahimmillaan hylätyksi tulemista, kiusaamista tai väkivaltaa. Vähemmistöstressiin voi liittyä sellaisia tunteita kuin turvattomuus, ahdistus, pelko, viha, turhautuminen tai suru. Se voi aiheuttaa kyynisyyttä ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaan, tai syyllisyyttä.

Vähemmistöstressi vaikuttaa paitsi mielialaan ja tunteisiin, myös kehoon. Verenpaine voi kohota, voi kärsiä lihasjännityksistä, ylivireystilasta ja unihäiriöistä. Näillä kaikilla voi olla sairastumisalttiutta nostava vaikutus, eli voi sairastua helpommin vaikkapa diabetekseen pitkäkestoisen vähemmistöstressin johdosta. Ei siis mikään pikku juttu!

Tunnistin itsessäni moniakin näistä oireista ja tunteista ja kehollisista reaktioista.

Omahoitona kannattaa huolehtia siitä, että pääsee päivittäin purkamaan stressiä fyysisesti; liikkumalla, venyttelemällä, rentoutumalla. Lisäksi kannattaa vähentää altistusta stressiä tuottavalle asialle, mikäli mahdollista, ja keskittyä siihen, mikä elämässä ja arjessa juuri nyt on hyvin. Keskittymällä hyvään hyvä vahvistuu, ja negatiiviset asiat painuvat vähemmälle huomiolle.

Olen päättänyt, että pyrin käymään ulkona kävelyllä päivittäin, ja lopetin terffien keskustelujen lukemisen. Suuntaan huomiotani hyvään. Olen huomannut mielialani nousseen selvästi. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta. Vaikeinta lieneekin ylipäätään huomata muutoksen tarve omassa elämässä ja tehdä päätöksiä sen parantamiseksi. Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on voimavaroja ja tukiverkkoa riittävästi, jotta huomasin mielialan muutokseni ja tarpeen sen korjaamiseksi, ja jaksoin sen tehdä.

Blogi täyttää vuoden

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini tähän blogiin. Ajattelin aluksi, että sanomista riittäisi ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Tässä sitä ollaan kaksitoista kuukautta myöhemmin, eikä sanottava ole vielä loppunut. Blogia on luettu lähes 30 000 kertaa, mikä on mielestäni ihan käsittämätön määrä. Aihe selvästi kiinnostaa. Tämä on sadas kirjoitus tässä blogissa.

Tilanne on suunnilleen sama kuin vuosi sitten. Esikoiseni on edelleen transpolin asiakas ja tutkimukset jatkuvat. Perjantaina käymme siellä seuraavan kerran. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten polkumme jatkuu, ja mikä on aikataulu.

Olin pari viikkoa sitten Setan kokemuskouluttajakoulutuksessa. Melkoinen sanahirviö, mutta se siis tarkoittaa vähän samaa kuin kokemusasiantuntijakoulutus. Koulutuksen käynyt voi osallistua esimerkiksi seksuaaliterapeuttien tai sairaanhoitajien koulutustilaisuuteen yhdessä Setan asiantuntijan kanssa. Setan asiantuntija kouluttaa faktoista, esimerkiksi sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden moninaisuudesta, ja kokemuskouluttaja kertoo omista kokemuksistaan ja toiveistaan. Meitä oli muutama ihminen eri puolilta Suomea ja erilaisilla taustoilla, jokaisella oli oma syynsä tulla koulutukseen. Harjoittelimme yhdessä oman tarinan kertomista.

En ollut ehtinyt ajatella omaa tarinaani kovinkaan valmiiksi ennen koulutusta. Minulla oli muutama hajanainen ajatus vihkossa. Sitten kun aloin kertoa tarinaani, se sai vähän lisää lihaa luiden ympärille. Olin aika keskittynyt itseeni ja kertomukseeni harjoituksen ajan, mutta keskittyminen alkoi herpaantua, kun huomasin kesken kaiken, että pari ihmistä pyyhki kyyneleitään. Olin hämilläni. Mitä oikein tapahtui?

Tarinani kosketti ihmisiä. Kirjoitan tarinan nyt myös tähän blogiin. Se ei varmasti ole ihan samanlainen kuin harjoituksessa, koska en ollut kirjoittanut kaikkea muistiin etukäteen, ja keksin lisää sanottavaa siinä puhuessani. Mutta suunnilleen näin tarinani (tähän saakka) kulkee:

"Olen täällä siksi, että noin 2 vuotta sitten minusta tuli kahden pojan äiti. Siihen saakka olin luullut, että minulla on tyttö ja poika. Hänen ilmoituksensa tuli minulle täytenä yllätyksenä. Luulin, että isoihin miesten vaatteisiin pukeutuminen, hiusten leikkaaminen lyhyeksi ja omissa oloissa viihtyminen olivat normaalia teiniyttä. Ajattelin, että hän saattaa olla lesbo.

Kun hän kertoi minulle, että kokee olevansa poika, kuulin pääni sisällä äänen, joka sanoi: Ei voi olla totta! En ole nähnyt mitään merkkejä tästä! En kuitenkaan sanonut hänelle niin. Sanoin, että asia on minulle ok, pääasia että hän on onnellinen. Sitten kysyin, miten voisin auttaa häntä. Ja tarkoitin sitä. Nämä reaktiot tulivat ihan selkärangasta, en ollut osannut valmistautua tällaiseen mitenkään. Hän kertoi minulle, että haluaa diagnoosin ja hoidot, ja sitä varten hän tarvitsee lähetteen transpolille. Koska hän oli jo 15-vuotias, se oli mahdollista, ja lähdin auttamaan ja tukemaan häntä tällä tiellä.

Tämä on aika iso juttu ja tavallaan se on mullistanut paljon, tavallaan ei oikein mitään. Samalla tavalla arkea me eletään kuin ennenkin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet ajatuksissani ja ajankäytössäni. Tämä asia on mielessäni ihan joka päivä. Tarkkailen ja seuraan sateenkaariasioita mediassa. Olen liittynyt Setaan ja Translasten ja -nuorten perheet -yhdistykseen. Kirjoitan blogia. Matkustan Tampereelle transpolille hänen kanssaan muutaman kuukauden välein.

Luen ja tutkin. Ajattelen. Joka päivä. Olen huolissani. Olen toiveikas. Olen varma. Olen epävarma. Olen tehnyt oikein, kun tuen ja uskon lastani. Vai olenko?

Kävin itse psykoterapiassa juttelemassa, koska halusin saada tähän kysymykseen vastauksen. Terapeutti vahvisti uskoani siihen, että olen tehnyt aivan oikein.

Ammattilaisilta toivoisin tässä tilanteessa erityisesti vahvistusta sille, että olemme oikealla tiellä, ja että lapsen elämä tulee vielä olemaan hyvää. Kaikki ammattilaiset eivät valitettavasti ole olleet kovin hyvin perillä transsukupuolisuudesta. Tulee turvaton olo, kun joutuu selittämään asiaa ammattilaiselle.

Olen ylpeä lapsestani ja siitä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen ja hän uskalsi kertoa minulle. Olen ylpeä siitä, että hän tunnisti tämän asian itsessään jo 15-vuotiaana. Olen kiitollinen siitä, että tämä tapahtuu juuri meille. Olen oppinut uskomattoman paljon. Olen kiitollinen siitä, että teemme tätä yhdessä."

Nimenmuutos

Uudistettu nimilaki tuli voimaan tämän vuoden alussa, ja se helpotti tilannetta meidän perheessä. Transpoikani halusi vaihtaa nimensä, ja uskoisin, että nimilain uudistuksen myötä se sujui helpommin kuin olisi sujunut ennen sitä. Tarve nimen muuttamiselle syntyi viime vuoden puolella, ennen lain uudistamista.

Käytännössä homma oli helppo, mutta emotionaalisesti mutkikkaampi, sekä minulle että hänelle. Nuori oli itsenäisesti alkanut käyttää tiettyä lempinimeä netissä, ja ehdotti sitä uudeksi nimekseen. Se oli lempinimimuunnos nimestä, jota minun äitini oli ehdottanut pojan nimeksi silloin kun odotin häntä. Minusta se ei sopinut hänelle, joten ehdotin hänelle harkinta-aikaa. Sitä kuluikin kuukausia, eikä kumpikaan meistä ollut asian suhteen sinä aikana aktiivinen.

Viimein sain idean, ja tein hänelle nimiehdotuksen. Nimi liittyy uneen, jonka näin silloin kun odotin häntä, ja se muistuttaa myös hänen ensin ehdottamaansa nimeä niin paljon, että hän voisi yhä käyttää sitä lempinimenään, jos haluaa. Lisäksi nimi kuvastaa mielestäni hänen persoonaansa hyvin. Nuori innostui ehdotuksestani ja piti sitä oikein onnistuneena. Minun perustelujeni lisäksi hän pitää nimeä yksinkertaisesti kauniina ja se muistuttaa häntä erään merkityksellisen elokuvan päähenkilöstä. Hienoa, nyt olimme yhtä mieltä etunimestä.

Toista (ja mahdollista kolmatta) nimeä mietittiin jälleen joitakin kuukausia. Teimme molemmat listoja sopivista nimistä ja annoin nuorelle tehtäväksi valita itselleen toinen nimi, koska minä olin ehdottanut ensimmäistä nimeä. Lopulta hänellä oli kolme vaihtoehtoa, joista keskustelimme yhdessä nuoren isän kanssa. Nuori itse ehdotti yhtä näistä kolmesta, ja me hyväksyimme ehdotuksen.

Nyt meillä oli uusi nimi koossa. Teimme nuoren isän kanssa hakemuksen maistraattiin, ja päätös tuli parissa viikossa viime toukokuussa. Perusteluihin kirjoitettiin, että nuori haluaa vaihtaa nimensä, koska ei koe olevansa tyttö, ja se riitti. Etunimeä on annettu sekä tytöille että pojille, mutta voittopuolisesti pojille. Toinen nimi on sukupuolineutraali luontonimi. Kaikki nimet sointuvat hyvin yhteen ja kuvastavat nuoren persoonaa. Minusta tämä nimenmuutosprosessi sujui oikein hienosti. Minusta oli erityisen hienoa, että sain olla mukana valitsemassa nimeä, aivan kuten silloin, kun hän syntyi.

Kaikkein tärkeintä oli, että nuori sai peruskoulun päättötodistuksen uudella nimellä. Kevätjuhlassa oli hieno hetki kuulla todistustenjaossa hänen uusi nimensä muiden joukossa.

Aluksi oli vaikea oppia kutsumaan häntä uudella nimellä, mutta kuukaudessa-parissa opin sen niin, että lipsahduksia ei enää tullut. Muilla, jotka ovat hänen kanssaan vähemmän tekemisissä, lipsahduksia sattuu yhä, mutta nuori ei ole niistä hermostunut. Hän ymmärtää, että nimen oppimiseen menee aikaa.

Minulla oli aiemmin tapana viitata häneen vanhalla nimellä, jos puhuin hänen vauva- tai pikkulapsiajastaan. Perustelin sitä sillä, että silloin hän oli minulle tyttö. Nyt kun nimenmuutoksesta on puoli vuotta aikaa, en toimi enää näin. Hän on minulle poika, ja hän oli poika myös silloin, kun kaikki olettivat hänet tytöksi. Hellin muistoa hänen "tyttölapsuudestaan" ja ensimmäisestä nimestään sydämessäni, mutta en mainitse niitä enää ääneen.

Vanha nimi oli myös minun valitsemani. Sen nimen hän sai niin ikään persoonansa perusteella, sillä nimet, joita olin etukäteen tytölle ajatellut, eivät tuntuneet enää sopivilta, kun hän oli syntynyt. Miettimäni nimet olivat pyöreän, pehmeän, rauhallisen ja hiljaisen tyttövauvan nimiä. Minä sain jäntevän, herkän, tarkkaavaisen ja kovaäänisen tyttövauvan.

Viimeksi eilen katselin hänen 1-vuotiskuviaan ja pikkuveljen 1-vuotiskuvia, joissa hänkin on mukana. Mietin, miksi puemme pikkutytöt mekkoihin ja pikkupojat neuleliiveihin jo 1-vuotiskuvissa. Kastemekko on aina mekko, mutta muiden vaatteiden sukupuolittaminen alkaa jo vauvana. En halua kieltää sitä, mutta kyseenalaistaa kyllä. Ajattelen, että oikeasti emme voi tietää lastemme sukupuolta, ennen kuin he kertovat sen meille itse.

Olen monenlaisten tunteiden vallassa, kun katselen lasteni 1-vuotiskuvia. Olen valtavan kiitollinen lapsistani ja siitä, että saan olla juuri heidän äitinsä. Olen surullinen siitä, että kohtelin esikoistani tyttönä niin pitkään. Olen itselleni armollinen, sillä enhän olisi mitenkään voinut tietää, ettei hän ole tyttö, ennen kuin hän kertoi minulle. Olen iloinen siitä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen. Olen onnellinen, että saan elää tätä elämää yhdessä lasteni kanssa. Olen täynnä uskoa siihen, että meillä kaikilla on hyvä tulevaisuus.