Translainsäädännön uudistamisen seuranta- ja arviointityöryhmän työ on viimein käynnistynyt. Sosiaali- ja terveysministeriö pyysi ryhmän jäseniltä kirjalliset vastaukset neljään kysymykseen, määräaika oli syyskuun lopulla. Ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran perjantaina 29.10.
Lausuntoja annettiin kaikkiaan 15, joista kolmessatoista esitetään selkeästi, että sukupuolen juridinen korjaaminen tulisi olla mahdollista myös alle 18-vuotiaille, tai että asiaa tulisi ainakin pohtia työryhmässä. Yksi lausunto ei ota asiaan mitään kantaa, ja yksi vastustaa. Vastustava lausunto on TAYS nuorisopsykiatrian vastuualueen johtajan ja ylilääkärin Riittakerttu Kaltialan kirjoittama. Hän vastaa myös nuorten transpolista. Kantansa jätti kertomatta Katinka Tuisku, joka puolestaan on HUSin psykiatrian dosentti ja ilmeisesti työskentelee aikuisten transpolilla. (Käytän termiä transpoli yleismerkityksessä kuvaamaan yksikköä, jossa tutkitaan sukupuoli-identiteettiä.)
(ISIO ry:n lausunto jostain syystä puuttuu hankesivulta, mutta sen voi lukea täältä. Myös ISO ry kannattaa sukupuolen oikeudellisen vahvistamisen mahdollistamista alle 18-vuotiaille.)
Kaltialan lausunto on varsin pöyristyttävää luettavaa myös minulle, joka jo tiedän hänen asenteensa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvia nuoria kohtaan, saati sitten sellaiselle joka ei sitä entuudestaan tiedä. Lausunnossaan hän tuo asenteensa niin selkeästi esiin, että se ei jää epäselväksi kenellekään. Kaltialan mielestä nuoret ovat joko vanhempiensa manipuloimia pelinappuloita tai suggestion viemiä ja vakavien mielenterveysongelmien rampauttamia raukkoja, joita pitää suojella kaikilta muilta toimenpiteiltä kuin pään silittelyltä ja keskusteluavulta. Jopa 18 vuoden ikää Kaltiala pitää liian alhaisena rajana sille, että "nuoret voivat ottaa aikuisen vastuun kaikista täysi-ikäisyyden tuomista asioita".
Tällä lausunnollaan Kaltiala kertoo, että hän asettaa etusijalle cisnormatiivisuuden. Harhautuneita cisnuoria on hänen mielestään suojeltava transnuorten hyvinvoinnin kustannuksella. Hän esittää näkemyksensä tueksi toteamuksia, joita ei näe tarpeelliseksi taustoittaa lähteillä. Moni muu on niitä lausuntoonsa liittänyt. Joitakin esimerkkejä:
"Valtaosa lapsuudessa (ennen puberteettia) vastakkaiseen sukupuoleen identifioituvista tai sukupuoliahdistusta kokevista kokee toisin puberteetin käynnistyttyä."
Nämä tutkimukset, joihin Kaltiala jättää viittaamatta, on useassa uudemmassa tutkimuksessa todettu metodologisesti virheellisiksi, esimerkiksi tässä ja tässä. Translasten ja -nuorten varovainen "hoito" (eli ei hoideta) on haitallista heidän hyvinvoinnilleen. He jotka "kasvavat kokemuksesta pois" puolestaan eivät koe yhtä paljon haittoja, jos heitä hoidetaan (enkä tarkoita kirurgiaa).
"Oikeudellisen sukupuolen muuttamisen mahdollistaminen lapsuudessa olisi siinä kehitysvaiheessa hyvin vahva interventio sen suuntaan, ettei ole sallittua asettua sittenkin biologisen sukupuolensa mukaiseen identiteettikehitysuomaan."
Millä logiikalla? Jos muuttaminen mahdollistetaan, eikö se päinvastoin kerro, että muuttaminen on mahdollista myös takaisin päin? Varsinkin, kun sen on tarkoituskin nimenomaan olla mahdollista kumpaankin suuntaan. Kun nuoren kokemus otetaan tosissaan, hänen on varmasti helpompi tuoda esiin myös mahdollisesti takaisin päin muuttuva kokemuksensa, sanoo minun järkeni.
Kaltialan esittämän ajatusrakennelman taustalla on transsukupuolisuuden ajatteleminen sairautena, häiriönä ja poikkeustilana, jota ei haluta psykologisesti vahvistaa siinä pelossa, että se ei olekaan pysyvä tilanne. Tällöin pelätään, että mahdollisesti takaisin päin muuttuvan identiteetin mukainen juridisen merkinnän korjaaminen tuntuisi henkilöstä nololta, niin nololta jopa, että sitä ei uskallettaisi tehdä vaan jumiuduttaisiin väärään identiteettiin ja mahdollisesti hakeuduttaisiin myös sen mukaisiin lääketieteellisiin korjaushoitoihin. Kuinka todennäköinen tällainen tilanne oikeasti on? Minusta se vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, ja mahdollinen epämukava tilanne (tarkoitan tilannetta ennen korjaushoitoja) merkittävästi pienemmältä psykologiselta haitalta kuin juridisen sukupuolen korjaamisen estäminen sitä haluavilta. Jos cissukupuoliselle epämukava tilanne nostetaan ohjaavaksi tekijäksi transsukupuoliselle merkittävän psykologisen haitan sijaan, on kyse cisnormatiivisuudesta ja jopa transfobiasta.
"Lasten kohdalla on myös huomioitava se mahdollisuus, että tällä asialla kuten millä tahansa muullakin asialla voidaan ajaa ensisijaisesti huoltaja(ie)n intressejä. Ei ole perusteltua olettaa, että juuri lapsen sukupuolen kohdalla vanhemman omien tarpeiden takia tapahtuva lapsen elämän manipulointi olisi mahdotonta, kun se muutoin missä tahansa asiassa on."
Kaltiala näyttää viittaavan tässä Münchhausen by proxy -ilmiöön sanomatta sitä suoraan. Kiitos tästä, Riittakerttu. Näinkö sinä minusta ja muista translasten ja -nuorten vanhemmista todella ajattelet? Että me vanhemmat manipuloimme lapsemme sukupuolikokemusta? Pidän tätä suorastaan törkeänä väitteenä, jota näkee lähinnä anonyymeillä keskustelu(vihapuhe)palstoilla. Tämän täytyy olla hänen henkilökohtainen mielipiteensä, koska tätäkään väitettä hän ei perustele sen kummemmin. Ehkä asiaa pitäisi tutkia, ennen kuin hutkii?
Duodecim-lehden artikkelin mukaan ilmiön taustalla ovat useimmiten lapsuudessa koetut toistuvat laiminlyönnit, väkivalta, traumat ja sairaudet, sekä näistä johtuvat mielenterveyden ja persoonallisuuden kehityksen haasteet. Myös yhteiskunnasta syrjäytyminen sekä potilaan ja lääkärin kieroutunut suhde on merkittävä tekijä ilmiössä. En tunnista itseäni kuvauksesta. Suurin trauma elämässäni on ollut avioero lähes nelikymppisenä, eikä minulla ole ollut koskaan mielenterveydellisiä tai persoonallisuuden kehityksen haasteita. En ole obsessoitunut ramppaamaan lääkärissä lapseni sukupuolikokemuksen validoinnin vuoksi. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä äiti.
En tunnista ilmiötä myöskään niiden translasten ja -nuorten vanhempien joukossa, jotka olen kohdannut. Vanhempien suurin intressi on omien lasten hyvinvointi. Jos se tarkoittaa heidän sukupuolikokemuksensa hyväksymistä ja tukemista, he ovat siihen valmiita, vaikka yhteiskunta ja terveydenhoito eivät heitä tukisi. Transpolille hakeudutaan, koska halutaan nuorelle apua ja hoitoa. Näin minä ainakin naiivisti kuvittelin, kun sinne lähdimme. Tosiasiassa apua ja hoitoa nuoren sukupuoliristiriitaan on haettava muualta kuin transpolilta.
En kiellä, etteikö lapsiaan eri tavoin hyväksikäyttäviä vanhempia olisi. Totta kai heitä on. Mutta pitääkö translain uudistamisessa erityisesti huomioida ja ennaltaehkäistä tätä? Eikö meillä ole jo olemassa lakeja ja käytäntöjä, jotka suojelevat lapsia hyväksikäytöltä? Translain ei liene tarkoitus olla Münchhausen by proxy -laki.
Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että syyllistyn tässä Münchhausen by proxylle tyypillisesti lääkärin mitätöintiin, olihan Kaltiala juuri se henkilö, joka päätti, ettei lapseni saa diagnoosia. Aivan vapaasti voi olla sitä mieltä. Mielestäni on kuitenkin ihan aiheellista kysyä, millä perusteilla Kaltiala esittää näitä väitteitä, koska lausunnossaan hän ei sitä kerro.
"Lasten kohdalla epätyypillinen sukupuoli-identiteetti ja/tai sukupuoliahdistus vaativat ennen kaikkea kasvurauhaa ja hyväksyntää omana itsenään, kulkeepa kehitys mihin suuntaan tahansa, sekä mahdollisten samanaikaisten psykososiaalisten ongelmien hoitoa kuten yleensäkin samanikäisillä."
Tästä olen täysin samaa mieltä, jos sen irrottaa kontekstistaan. Mutta tässä yhteydessä käy selväksi, että Kaltialan mielestä hyväksyntä omana itsenään ja kasvurauha tarkoittavat kehon hyväksymistä ja hyssyttelyä. Translapselle ja -nuorelle nämä merkitsevät pakottamista cisnormatiivisuuteen, joka aiheuttaa merkittävää stressiä ja pahoinvointia. Tässä Kaltiala sivuuttaa ne tutkimukset, joiden mukaan sosiaalinen transitio (johon voi kuulua myös sukupuolen juridinen korjaaminen) auttaa translapsia ja -nuoria voimaan yhtä hyvin kuin cislapset ja -nuoret (lähdeviite).
"Nuoret ovat alttiita suggestiolle, ja esimerkiksi julkisessa keskustelussa vahvasti esillä olevat asiat ja sosiaalisen median vaikutukset muokkaavat heidän identiteettikokemustaan vahvasti. Eri aikakausina nousee sitten erilaisia, nuorilla itselleen vahvoja mutta ei välttämättä vielä lopullisia identifikaatioita."
Varmaankin näin (vaikka lähdeviite taas puuttuu), mutta ovatko nämä väliaikaiset identifikaatiot syy olla hoitamatta akuuttia hätää ja ahdistusta? Nyt puhutaan täysin peruttavissa olevista toimenpiteistä, sikäli kuin nyt mikään on peruuttamatonta. Sosiaalinen transitio ja juridisen sukupuolen korjaaminen eivät tee peruuttamatonta vahinkoa.
(Eivätkö aikuisetkin ole alttiita suggestiolle? Itse ainakin olen hurahtanut eri aikoina mm. juoksuun, kuntosaliharjoitteluun, pyöräilyyn, kasvisruokiin ja kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen, kun niistä niin kovasti julkisuudessa vouhotetaan. Ne ovat vaikuttaneet identiteettiini hyvinkin voimakkaasti, ja osa niistä on ollut väliaikaisia. Näiden identiteettiini vaikuttaneiden suggestioiden vuoksi olen käyttänyt suuria summia rahaa ja aikaa kaikenlaisiin harrastuksiin ja välineisiin, ja ne ovat myös vaikuttaneet kehooni ja kehosuhteeseeni - peruuttamattomasti!)
"Vaikka usein oletetaan, että puberteetin jälkeen muutoin kuin biologisen sukupuolen mukaisesti koettu sukupuoli-identiteetti on vakiintunut ja muuntohoidotkin perusteltuja, on muistettava, että a) tämä olettamus koskee lapsuudessa alkanutta ja puberteetissa voimistunutta identiteettikokemusta (ei puberteetin aikana tai sen jälleen löytynyttä), ja b) asiasta ei itse asiassa ole tutkimusnäyttöä vaan se on asiantuntijamielipide."
Olen ollut siinä käsityksessä, että puberteetissa alkanut sukupuoliristiriita on useimmiten pysyvä. Miten pitäisi tulkita esimerkiksi tämä Duodecimissä julkaistu:
"Kysymys lapsuuden transsukupuolisen identiteetin säilymisestä aikuisuuteen ratkeaa tavallisimmin 10 ja 13 ikävuoden välillä, jolloin ulkoiset sukupuoliominaisuudet korostuvat, seksuaalinen kiinnostus voimistuu ja ympäristön erot sukupuolten kohtelussa lisääntyvät. Tällöin myös osalle heistä, jotka lapsena identifioivat itsensä ulkoisten sukupuoliominaisuuksien mukaisesti, alkaa kehittyä transsukupuolinen identiteetti. Murrosikä näyttääkin olevan transsukupuolisen identiteetin kehityksen kannalta kriittinen ajanjakso, jona varhain alkanut kehitys vakiintuu tai myöhemmin vakiintuva kehitys alkaa."
Ja tuota noin, väittääkö hän siis myös, että aikuisuudessa (=puberteetin jälkeen) löytynyt identiteettikokemus ei ole vakiintunut eivätkä muuntohoidot perusteltuja? Huge if true.
Kaltialan lausunto jatkuu:
"Valtaosa sukupuoli-identiteettitutkimuksiin hakeutuvista nuoruusikäisistä kärsii vakavista mielenterveyden häiriöistä, joihin liittyy toimintakyvyn laskua. Sellaisissa tilanteissa nuoruusiän emotionaalinen ja identiteettikehitys ovat aina vaikeutuneet ja päätelmiä identiteettikokemuksen pysyvyydestä ei ole turvallista tehdä senkään vertaa kuin psyykkisesti terveiden kohdalla. Muut ongelmat vaativat kiireellisempää interventiota."
Voisivatko mielenterveyden häiriöt johtua sukupuoliristiriidasta? Onko meillä tutkimustuloksia siitä, että sukupuoliristiriidan hoitaminen helpottaisi myös mielenterveyttä? Kyllä on, mutta Kaltiala ei ota niitä huomioon. Esimerkiksi tämä tai tämä.
Transpoleille hakeutuvien nuorten joukko ei ole yhtä kuin kaikki sukupuoliristiriitaa kokevat nuoret. Voinee olettaa, että poleille hakeutuvat ne, jotka kokevat enemmän ahdistusta identiteetistään ja toivovat siihen hoitoa. Täten voinee olettaa myös, että heillä on enemmän mielenterveyden haasteitakin tästä ahdistuksesta johtuen. Ihan niin kuin Kaltiala itse toteaa. Mutta miten heitä kannattaisi hoitaa?
Myös psyykkisesti sairailla on oikeus sukupuoli-identiteettinsä edellyttämään hoitoon. Hoidon kieltäminen kokonaan ei voi olla ratkaisu, vaan pitäisi löytää pehmeämmät eli ei kehoon kajoavat keinot, joilla heitä voidaan auttaa. Jos nämäkin kategorisesti evätään ja ohjataan hakemaan apua perusterveydenhuollosta tai yksityiseltä ilman sen kummempia ohjeita tai lähetteitä, niin tämä apu on yhtä kuin nolla.
Kaltiala ottaa kantaa myös politiikkaan:
"On valtava ongelma, että poliittinen painostus on kansainvälisesti johtanut siihen, ettei näistä kliinisistä havainnoista avoimesti keskustella, jolloin päätöksenteko yhteiskunnantasolla voi tapahtua erheellisistä lähtökohdista."
Hän viittaa varmaankin ihmisoikeusnäkökulmaan, joka painostaa translain muuttamiseen. Pitäisikö lakeja muuttaa vain lääketieteellisen keskustelun pohjalta? Minun mielestäni molempia tarvitaan.
"Vaikka toki on nuoria, joiden identiteetti on jo nuoruusiässä vakiintuneesti vastakkaisen biologisen sukupuolen ja mielenterveyden kehitys suotuisaa, näiden harvinaistapausten perusteella ei ole tarpeen luoda tilannetta, jossa psyykkisesti sairaat ja kehityksellisesti epäkypsät kehitysikäiset takertuisivat ajatukseen, että sukupuolen korjaaminen lievittää ongelmat. Tarvitaan runsaasti lisää tutkimustietoa ja tämän asian poliittinen rauhoittuminen ennen kuin voidaan turvallisesti päätellä, onko perusteltua syytä mahdollistaa juridinen korjaus ennen täysi-ikäisyyttä."
Voiko tämän selkeämmin enää kertoa, että cissukupuoliset ovat Kaltialan mielestä etusijalla transsukupuolisiin nähden? On olemassa jo useita maita, joissa alaikäisten on mahdollista korjata juridinen sukupuolensa. Argentiinassa laki on ollut voimassa kohta 10 vuotta. Ja jälleen, juridinen sukupuolimerkintä ei korjaa mielenterveyttä, mutta ei se haittaakaan tee. Se voi merkittävästi vähentää vähemmistöstressiä ja on yksi askel siihen suuntaan, että yleiset asenteet muuttuvat hyväksyvämmiksi.
"Alle 18-vuotiaat ovat Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsia, joilla on oikeus olla joutumatta aikuisen vastuuseen lukuisista asioista. Nuoruusikäisten aikuiseksi yksittäisissä asioissa tulkitsemisen sijasta voidaan toki harkita, alennetaanko täysi-ikäisyyden rajaa kokonaisuudessaan, jos yhteiskunta uskoo, että alemmassa ikävaiheessa nuoret voivat ottaa aikuisen vastuun kaikista täysi-ikäisyyden tuomista asioita. Nuoruusiän kehityksen asiantuntijana en niin usko. Päinvastoin, 18-vuoden ikärajakin on liian alhainen, sillä nuoruusiän kehitys jatkuu sen jälkeen useamman vuoden ajan."
Lapsen oikeuksien sopimuksessa mainitaan lukuisia asioita, joilta lapsia tulee suojella. Lasta ei saa mm. saattaa vastuuseen rikoksista tai laittaa raskaisiin töihin. Lapsen sukupuoli ei kuitenkaan ole rikos tai raskas työ, josta lapsi laitettaisiin vastuuseen, tai mitään muuta sellaista jolta lasta pitäisi suojella. Se on hänen henkilökohtainen ominaisuutensa, ihan niin kuin cissukupuolisenkin lapsen sukupuoli. Lapsella on oikeus omaan sukupuoleensa ja oikeus tulla tunnustetuksi oikeassa sukupuolessaan yhteiskunnan silmissä.
Kaltiala:
"Ei ole osoitettu, että sukupuolen korjaaminen parantaisi nuoruusikäisten mielenterveyden häiriöitä ja toimintakykyä tai johtaisi suotuisampaan psykososiaaliseen kehitykseen kuin korjaaminen täysi-ikäisyydessä tai muiden ajankohtaisten häiriöiden asianmukainen hoito."
Sukupuolen juridinen korjaaminen on osa sosiaalista transitiota, joka tutkitusti parantaa nuoren toimintakykyä ja mielenterveyttä. Juridisen korjaamisen lykkäämisellä voi olla mielenterveyttä ja toimintakykyä heikentäviä vaikutuksia. Ihmisen pitäisi saada itse päättää, milloin korjaa juridisen sukupuolimerkintänsä. Se ei ole lääketieteellinen asia, minkä Kaltiala itsekin hieman kaarrellen toteaa lausuntonsa alussa (muut lääkärit toteavat sen lausunnoissaan selkeämmin). Muiden ajankohtaisten häiriöiden asianmukainen hoito on tietysti asiallista ja tarpeellista, sitä en kiellä.
----------
Loppulausuntoa en jaksa käydä enää läpi, vaikka aihetta olisi.
Kaltialan ja muunkin työryhmän kannattaisi tutustua tähän ILGA-Europen teemajulkaisuun "License to be yourself: Trans children and youth. A legal gender recognition issue brief".
Kuten siellä todetaan:
"A process that enables the best interests of the child to be assessed should be the primary consideration. It would be very difficult to justify that a blanket exclusion of children from legal gender recognition is in the best interests of every child."
