Blogi on viettänyt yli vuoden hiljaiseloa. Olen pohtinut, että seuraava kirjoitukseni olisi viimeinen, ja siinä kertoisin, että lapseni on vihdoin saanut diagnoosin transpolilta ja pääsee aloittamaan sukupuolenkorjaushoidot. Ehkä tämä on nyt sitten toiseksi viimeinen kirjoitus, sillä diagnoosia hänellä ei vielä(kään) ole, vaikka loppusuora toki häämöttää.
Tämä riittäköön otsikon mukaisesta tutkimuksesta henkilökohtaisella tasolla. 23-vuotias esikoiseni on käynyt pitkän tien ensin nuorten transpolilla ja nyt aikuisten transpolilla. Diagnooseja ei Suomessa ole todellakaan helppoa saada.
Osallistuin maaliskuussa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen järjestämään alustukseen, jossa sosiaalityön professori ja tutkija Joa Hiitola esitteli omaa tutkimustyötään nuorten hyvinvoinnista transpoliprosesseissa. Siitä ajattelin kirjoittaa vähän enemmän tähän mahdollisesti toiseksi viimeiseen kirjoitukseeni. Alustus ja muitakin hyviä alustuksia löytyy Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen verkkosivuilta.
Hiitolan tutkimus keskittyy nimenomaan hyvinvointiin, ei lääketieteeseen. Hän toi esiin, että transnuorten tarinat mediassa painottuvat uhkakuviin, kun taas heidän omat kokemuksensa ja äänensä jäävät institutionaalisten käytäntöjen varjoon. Transnuori ei pääse tutkimusprosessin aikana elämässään eteenpäin samalla tavalla kuin nuorten ikätoverit, ja siitä johtuen nuorilla on suuri halu kiirehtiä hoitojen saamista. Tätä ei oikein lääketieteessä tunnisteta vaan tulkitaan usein erheellisesti mielenterveyden ongelmaksi.
Vaikka tutkimustietoa on olemassa siitä, että transnuorten identiteetin kokemus vaikuttaa keskimäärin yhtä pysyvältä tai jopa pysyvämmältä kuin muilla nuorilla, ja että puberteettia jarruttava hoito ja myöhempi sukupuolen korjaus helpottavat sukupuoliristiriitaa ja parantavat toimintakykyä, ja että hoidon estämisen riskit ylittävät yleensä huolet mahdollisesta myöhemmästä detransitiosta, niin nuorten sukupuoliristiriitaa ei Suomessa juurikaan hoideta, ja arviointiprosessit kestävät 2-10 vuotta.
Tiukka portinvartijuus ohjaa osan nuorista hakemaan hoitoa ulkomaisilta palveluntarjoajilta tai järjestelmän ulkopuolelta. Arviointiprosessi tuottaa kaksoisstandardeja: pitää näyttää riittävän sukupuolittuneelta, mutta ei liian. Diagnoosiprosessi ajaa myös muunsukupuolisia esittäytymään binäärisinä. Hoitoon pääsy edellyttää intiimien yksityiskohtien paljastamista prosessin pysäyttämisen uhalla. Nuorten omia merkityksiä tulkitaan väärin tai ei tunnisteta dysforiaa, esimerkiksi tatuoinnit, lävistykset ja anorektinen syöminen tulkitaan itsensä vahingoittamiseksi. Epävarmuus pidetään tarkoituksellisesti yllä prosessissa loppuun saakka. Nuori joutuu altavastaajana tilanteisiin, joissa hän ei voi olla täysin rehellinen, koska pelkää prosessin keskeytyvän. Arviointiprosessissa käytetään valtaa kyseenalaisesti, ja vallankäytön uhrit ovat alaikäisiä.
Joa Hiitolan mukaan dysforiaan liittyy monenlaisia mielenterveyden haasteita, mutta jos niitä tarkastellaan erillään dysforiasta, mennään ojasta allikkoon. Nuorta ei osata tutkia eikä auttaa kokonaisvaltaisesti lääketieteellisissä arvioinneissa. Koko arviointiprosessi vaikuttaa eettisesti kyseenalaiselta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi harkiten, kiitos!