Tutkimustietoa lasten sosiaalisesta transitiosta

Muutama päivä sitten julkaistiin tutkimusartikkeli otsikolla "I was losing that sense of her being happy" - trans children and delaying social transition. Tutkija on Cal Horton (pseudonyymi), brittiläinen translapsen äiti, joka tekee väitöskirjaa. Hän on julkaissut myös muita artikkeleita ja tutkimuksia aiheesta, mm. Thriving or surviving? Raising our ambition for trans children in primary and secondary schools.

Tämä uusin tutkimus käsittelee kahta translasten terveydenhoidossa vallitsevaa paradigmaa, affirmaatiota ja viivästynyttä transitiota (affirmation and delayed transition). Tutkimuksessa haastateltiin sosiaalisesti transitioituneiden lasten vanhempia ja selvitettiin heidän näkemyksiään transition ajankohdasta. Translapsilla tarkoitetaan tässä alle murrosikäisiä lapsia, jotka ilmaisevat kokevansa sukupuolensa toisin kuin syntymässä on määritetty. Sosiaalisella transitiolla tarkoitetaan siirtymistä elämään toisen sukupuolen roolissa sosiaalisesti, ja se voi sisältää monenlaisia ja ajassa muuttuviakin asioita. 

Affirmaatiolla tarkoitetaan lapsen sukupuolikokemuksen hyväksymistä, tukemista ja vahvistamista ilman ikärajoja, lapsen nykyistä hyvinvointia korostaen, välittämättä siitä onko kokemus pysyvä, vaihtuva tai liukuva. 

Viivästynyt transitio tarkoittaa, että sosiaaliselle transitiolle asetetaan ikäraja, joka usein ajoittuu murrosikään. Ikärajaa perustellaan laajaa kritiikkiä saaneilla tutkimustiedoilla siitä, että suurin osa translapsista luopuisi trans-identiteetistään murrosikään mennessä. Kritiikkiä ja sen perusteita on avattu artikkelissa, ja koska olen itsekin kirjoittanut aiheesta aikaisemmin, en kirjoita nyt siitä. (Myös lähteet löytyvät artikkelista, enkä listaa niitä nyt tähän.) Sosiaalisen transition viivästyttäminen on joidenkin tutkijoiden mukaan suurempi interventio translapsen elämään kuin affirmaatio, ja sen tueksi pitäisi näin ollen olla hyvin vahvaa tutkimusnäyttöä. Uusimpien tutkimusten valossa vahvaa näyttöä ei ole.

Tutkimus perustuu 30 translapsen vanhemman haastatteluun. Kaikkien haastateltujen lapset olivat transitioituneet sosiaalisesti. Transition keski-ikä oli 7 vuotta ja vaihteli 3 ja 10 ikävuoden välillä. Haastattelujen aikana transitiosta oli kulunut keskimäärin neljä vuotta.

Tutkimus paljasti kaksi teemaa tässä joukossa: ensinnäkin cisnormatiivisuuden* vaikutus transition viivästymiseen, kun vanhemmat paljastivat syvälle juurtuneen vastustuksen sille mahdollisuudelle, että heidän lapsensa on trans. Toiseksi, vanhempien käsitys siitä, että viivästys aiheutti stressiä, myös niissä perheissä, joita voitiin pitää affirmoivina. Tutkimus vahvistaa olemassa olevaa tutkimustietoa affirmaation ja perheen tuen ja hyväksymisen tärkeydestä. Tutkimus korostaa myös tukea, jota vanhemmat saattavat tarvita ylittääkseen cisnormatiiviset esteet lapsensa tukemiselle, sekä ahdistusta, turhautumista ja traumaa, jota translapset voivat kokea jopa vahvistavissa perheissä.

Cisnormatiivisuus viivästyksen aiheuttajana

Cisnormatiivisuus näkyi vanhempien reaktioissa useilla eri tavoilla, mm. lapsen kokemuksen hylkäämisenä. Lapsen kertoma sukupuoli-identiteetti hyvin usein hylättiin, koska vanhemmilla ei ollut tietoa, että lapsi voisi kokea sukupuolensa toisin, tai koska ajateltiin sen olevan ohimenevä vaihe. Tämä oli hyvin yleistä. Vasta kun lapsi toistuvasti, sinnikkäästi ja vaativasti toi esiin kokemuksensa, vanhemmat alkoivat todella pohtia, voisiko heidän lapsensa olla trans. Jotkut vanhemmat kertoivat, että heillä oli täysi työ elämänhallinnassa, eivätkä he sen vuoksi ottaneet todesta tai huomioineet lapsensa vaatimuksia.

Cisnormatiivisuuden osoitus oli myös misinformaatio aiheesta. Moni vanhempi kertoi, että lähipiirin tai terveydenhuollon torjuva reaktio tai ensimmäisenä löydetty misinformaatio erityisesti siitä, että useimmiten kyseessä on ohimenevä vaihe, saivat vanhemmat torjumaan lapsensa kokemuksen. Torjuvien neuvojen takana saattoi olla hyvä tarkoitus (esimerkiksi se ajatus, että lapsen elämästä tulisi vaikea), mutta myös väärää tietoa tai arvauksia (esimerkiksi terveydenhuollon analyysi, että transtyttö vain ihailee isosiskoaan niin paljon, että haluaa olla tyttö).

Jotkut vanhemmat halusivat ensin varmuuden siitä, että heidän lapsensa todella on pysyvästi trans, ennen kuin pystyivät tukemaan ja vahvistamaan häntä. Moni heistä kuitenkin havaitsi, että lapsen tukeminen tässä hetkessä tietämättä, mitä he ovat aikuisena, on kuitenkin tärkeämpää. Se osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan riippumatta siitä, korjaako hän sukupuolensa myöhemmin vai ei.

Jotkut vanhemmat kertoivat rajoittaneensa affirmaatiotaan. He noudattivat viivästyneen transition neuvoja ja antoivat lapsensa pukeutua ja käyttäytyä kuten halusivat, mutta eivät vahvistaneet lapsen sukupuoli-identiteettiä. Vanhemmat kertoivat, miten negatiivinen vaikutus tällä oli lapsiin. Esimerkiksi:

"Näin, että lapseni muuttui yhä onnettomammaksi. Koska käytimme edelleen miespronomineja ja käytimme edelleen syntymänimeä. Ja tiedätkö, hänelle siinä ei ollut kyse siitä, että hän sai leikkiä haluamillaan leluilla ja pukeutua haluamiinsa vaatteisiin. Hän halusi, että näkisimme hänet tyttönä, joka hän tiesi olevansa. Ja me emme tehneet sitä."

"Noin viiden vuoden iästä lähtien – sanotaanko viisi tai kuusi, (olemme) sanoneet "voit olla minkälainen poika haluat". Ilmoitimme hänet poikien balettiluokkaan, jota hän rakasti, ja "pojat voivat tehdä mitä tahansa", "pojat voivat pitää baletista", "pojat voivat pukeutua miten haluavat" ja kaikkea. Ja sitten sanoisin, että hän sanoi painokkaasti: "Ei, mutta minä – olen tyttö", ja siinä oli paljon surua."

Esteiden ja rajoitteiden asettaminen oli myös yksi niistä keinoista, joissa cisnormatiivisuus vanhempien toimissa näkyi. Lasten tuli ylittää nämä esteet, jotta tulisivat hyväksytyiksi. Esimerkiksi:

"Esteet olivat asioita, kuten esimerkiksi että hän pyysi kutsua häntä [Nimi], ainakin 10 kertaa. Ne ovat siis 10 erilaista estettä. Ja joka kerta hän jatkoi menoaan seuraavaan ja jatkoi menoaan seuraavaan. Ja hän ei antanut periksi. Jos hän olisi luovuttanut ja lakannut kysymästä, emme olisi tehneet mitään, emme olisi menneet eteenpäin… Tarvitsin ehdottoman selvyyden siitä, mitä hän kysyi. … hänen täytyi osoittaa olevansa täysin varma – minkä hän teki."

Moni vanhempi pelkäsi, että heitä syytettäisiin liian innokkaasta lapsensa identiteetin hyväksymisestä tai rohkaisusta. Heidän ratkaisunsa siinä tilanteessa oli olla mahdollisimman passiivinen, jotta jokainen yksittäinen etenemisaskel olisi lapsen itsensä aikaan saama. Moni myönsi, että lykkäsi mielellään näitä edistysaskeleita tulevaisuuteen, myös sen jälkeen, kun olivat jo hyväksyneet lapsensa identiteetin.

"Sanot tavallaan: "No, odotellaan". "Odotetaan hetki" tai "odotellaan koulujen loman jälkeen ennen kuin ilmoitamme siitä koululle". … niin joo, siellä olisi luultavasti ollut vähän sitä "odotellaan vain loman jälkeen"… Mutta totuus on, että lapseni on aina ollut varma – ei ole koskaan ollut hetkeä, jolloin hän ei olisi varma. Joten, tiedäthän, olen ymmärtänyt sen vuosien varrella, varsinkin nyt, kun hän on vähän vanhempi."

Useat vanhemmat tunnustivat, että heidän lapsensa olisi transitioitunut aikaisemmin, jos vain olisi voinut. Syyksi viivyttelylle kerrottiin mm. pelko lähipiirin reaktioista, sosiaalisen hylkäämisen pelko, ja halu suojella lasta. Ajan kuluessa vanhemmat kuitenkin huomasivat, että transition viivyttäminen ei ainakaan suojellut heidän lastaan.

Viivästyneen transition aiheuttama haitta lapselle

Useat vanhemmat tunnistivat, että heidän viivyttelynsä oli aiheuttanut haittaa lapselle. Jotkut tunnustivat viivyttäneensä transitiota niin pitkään kuin kykenivät, jolloin sen haitat alkoivat näkyä.

"Yritimme pitää hänet, tiedäthän, poikana, jumalan tähden, luultavasti pari vuotta. Ja se muuttui vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Se oli päivittäistä riitelyä. Kotona hän oli pukeutunut tytöksi. Mutta kotoa poistuminen oli painajaista. Koska hän ei halunnut käyttää poikien vaatteita, hän ei viihtynyt niissä – hiustenleikkaus oli painajainen. Kyllä, se oli vain painajainen. Joten ei ole mitään – en usko, että olisimme voineet viivyttää sitä kauemmin kuin mitä teimme, täysin rehellisesti sanottuna."

Vaikka suurin osa haastatelluista vanhemmista hyväksyi lapsensa identiteetin verrattain nuorena (transition keski-ikä 7 vuotta), useat vanhemmat kertoivat katuvansa viivyttelyä. Vanhemmat tunnustivat, että viivyttelyn syynä oli heidän oma tietämättömyytensä, väärinkäsitykset, sekä positiivisten transkokemusten puuttuminen.

"Joten itse asiassa yksi mitä kadun hänen vanhempanaan on se, että kesti ehkä kuudesta kuukaudesta vuoteen vahvistaa hänet. Koska 8-vuotiaana teimme kaiken tämän tutkimuksen löytääksemme asioita, kuten virheellisiä, tiedätkö, detransitiotilastoja…"

Haastatellut vanhemmat kertoivat viivyttäneensä sosiaalista transitiota joistakin kuukausista useisiin vuosiin. Kaikki näin toimineet vanhemmat pitivät ikärajoja ja transition viivyttämistä vahingollisena toimintatapana. Usean vuoden ajan lapsen identiteetin hylkäämisen vaikutus lapseen jätetään huomiotta, kun transitiota viivytetään.

"En usko siihen enkä kannata sitä, koska ketä se hyödyttää? Ei ainakaan lasta – ja mielestäni se vaikuttaa haitallisesti lapseen. Minusta siinä ei ole mitään järkeä, koska et itse asiassa hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on. Mutta myös, aiheutat valtavia määriä henkistä kärsimystä. Loppujen lopuksi kyse on lapsesi hyvinvoinnista, eikö niin? Ja jos viivyttelet sitä, et itse asiassa aseta lastasi etusijalle. Tiedän, että jos olisin tehnyt niin lapselleni, hän olisi horjunut, enkä harkitse sitä. Joten ei, en usko, en usko siihen."

Terveydenhuolto, kuten Tavistock, neuvoi vanhempia odottamaan ja viivyttämään transitiota, nk. watchful waiting. Tämä johti paitsi lapsen hyvinvoinnin huonontumiseen, myös joidenkin vanhempien mukaan siihen, että osa lapsen läheisistä piti tiukemmin kiinni tästä neuvosta, kuin vanhempi tai vanhemmat, jotka lopulta myöntyivät sosiaaliseen transitioon.

"Mutta "valpas odottaminen" on mielestäni todella haitallista, koska se on varmasti estänyt vanhempiani uskomasta täysin sitä, mitä hän tarvitsee. Joten nyton kulunut yli kaksi ja puoli vuotta hänen pronominiensa vaihtamisesta. Ja hänen sosiaalisesta muutoksestaan. Vanhempani kannattavat edelleen odottelua. Joten uskon, että sen retoriikka on todella – kokemukseni mukaan ollut todella vahingollista…. katson ja odotan. Ja minä rakastan lastani. Muistan isäni sanoneen minulle: entä jos hän muuttaa mielensä? Haluaisin mieluummin onnellisen lapsen seuraavat pari vuotta."

Osa vanhemmista rinnasti viivyttelyn eheyttämiseen.

"Se on eräänlainen pakottava eheytysterapian ohjauskeino –  sinun on todellakin jatkettava tätä, mutta minusta olisi parempi jos et jatkaisi. Tämä on todella viesti, jonka annat lapsillesi, aivan kuin heillä ei olisi lupaa olla sitä mitä he ovat. Ja näen sen vain pitkäaikaisena haittana lapsen mielenterveydelle. Joten konseptina vihaan sitä ehdottomasti, enkä koskaan suosittele sitä."

Artikkelin johtopäätöksenä on, että vanhemmat toimivat cisnormatiivisuuden vaikutuksen alla perheissä, joissa lapsi ilmaisee olevansa muuta sukupuolta kuin syntymässä määritetty. Tämä johtaa translasten osalta moniin esteisiin ja viivästyksiin, myös niissä perheissä, joita voidaan pitää affirmatiivisina. Ilman positiivisia kokemuksia transihmisyydestä ja siitä, mitä mahdollisuuksia transihmisillä on elämässään, cisnormatiivisuus ohjaa vanhempia olemaan vahvistamatta lapsensa identiteettiä. Misinformaatio, jota saatiin jopa terveydenhuollosta, ei rohkaise tukemaan lasta. Misinformaatio perustuu cisnormatiivisiin olettamuksiin siitä, että translasten identiteetti on vähemmän vakaa, aito ja kunnioituksen arvoinen kuin cislasten, sekä siitä, että on tärkeämpää ennustaa lapsen tulevaisuuden kokemuksia kuin huomioida nykyhetken hyvinvointi ja itsetunnon kehittyminen.

Translapsen sosiaalisen transition viivyttäminen murrosikään asti oli kaikkien haastateltujen vanhempien mielestä lapselle haitallista. Tämä vahvistaa tutkimustietoa, jonka mukaan läheisten torjuva suhtautuminen translapsen sukupuoli-identiteettiin johtaa välttelevään kiintymyssuhteeseen lapsen ja vanhemman välillä, häpeän tunteisiin, post-traumaattisiin stressioireisiin, yhteenkuulumattomuuden tunteisiin, psyykkisiin haittoihin, ja huonoon itsetuntoon.

*Cisnormatiivisuus tarkoittaa ajattelutapaa tai normia, jonka mukaan ihminen on tai hänen tulisi olla jompaa kumpaa kahdesta sukupuolesta. Ajattelutapa voi sisältää oletuksen siitä, että kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat cissukupuolisia. (Lähde: THL:n tasa-arvosanasto)

----------

Omia ajatuksiani tästä tutkimuksesta: Kuulostaa tutulta, ja vahvistaa sen mitä jo tiesin. Kyse ei suinkaan ole siitä, että vanhemmat liian innokkaasti vahvistavat translastensa identiteettiä, kuten trans-vastaisissa piireissä niin kovasti julistetaan, vaan aivan päinvastaisesta: translapset eivät saa ajoissa tukea edes hyväksyviltä vanhemmilta, jotka kamppailevat cisnormatiivisen yhteiskunnan aiheuttamien pelkojen ja epäilysten suossa.