Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" viidettä kappaletta "Transgender boyhood, race and puberty in the 1970s". Kappale on pitkä ja yksityiskohtainen, ja olen kääntänyt tähän vain osan siitä.
Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, eheytyshoito, rasismi
----------
Kappaleessa kerrotaan lukuisia esimerkkejä 16- ja 17-vuotiaista transpojista, jotka saivat sekä hormonihoitoja että leikkaushoitoja 1970-luvulla. Rintojen poisto, mastektomia, oli toimenpide, jota John Money jopa suositteli transpojille, koska piti sitä parempana kuin rintojen sitomista. Jotkut sairaalat ja lääkärit kieltäytyivät hoitamasta alaikäisiä, jotkut suostuivat. Vanhempien suostumuksella oli tässä merkittävä rooli. 1960-luvun kuluessa oli käynyt selväksi, että transseksuaalista identiteettiä ei pystynyt enää muuttamaan, kun potilas oli saavuttanut murrosiän, ja sen vuoksi heitä ryhdyttiin hoitamaan. DSM:n (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) muutokset tekivät tästä lopun vuonna 1980, ja alaikäisille ei enää sallittu lääketieteellisiä hoitoja. Edelleen kuitenkin jäi elämään se käsitys, että nuorempien lasten kohdalla transseksuaalisuuden kehittyminen pystyttäisiin estämään psykoterapialla.
Puberteetti oli kynnys, jonka ylitettyään transseksuaalia ei voinut "parantaa". Tämän vuoksi lääkärit pyrkivät määrittelemään transseksuaalisuuden yhä nuoremmissa lapsissa, jotta sen kehittyminen voitaisiin ajoissa pysäyttää. Esitetyt määritelmät kuitenkin olivat hyvin hauraita, eivätkä kestä kriittistä tarkastelua. Myös puberteetin asteet määriteltiin, ja näitä määritelmiä käytetään yhä (Tanner scale of puberty development). Puberteetin kehitysasteiden määritelmä perustui James Tannerin ja W.A.Marshallin tutkimuksiin eri ikäisten tyttöjen ja poikien kehityksestä. Tutkimuksissa seurattiin mm. pituutta, painoa, sukuelinten kehitystä ja sekundääristen sukupuolipiirteiden ilmaantumista.
Mustien translasten kohtalo oli valkoisia tylympi. Heidän identiteettikokemuksiaan ei yleensä uskottu, heiltä useimmiten evättiin hoidot, ja enimmäkseen heidät suljettiin laitoksiin. Eräs kappaleen esimerkki kertoo mustasta transtytöstä, joka oli jo 2-vuotiaana halunnut käyttää tyttöjen vaatteita, ja 13-vuotiaana pyytänyt vanhempiaan kohtelemaan häntä tyttönä. 15-vuotiaana hän yritti itsemurhaa ja joutui sairaalaan, jossa hänet diagnosoitiin itsetuhoiseksi, masentuneeksi, ja käyttäytymiseltään transseksuaaliksi. Hänelle ei kuitenkaan annettu varsinaista transdiagnoosia, vaan todettiin homoseksuaaliksi. John Money suositteli estrogeenihoitoa sillä perusteella, että se "hillitsee hänen käytöstään ja tekee hänestä steriilin".
21. vuosisadalla diskurssi on muuttunut päinvastaiseksi. Jotkut nykypäivän lastenlääkärit esittävät, että ennen puberteettia aloitettu transitio johtaa "näkymättömiin" transihmisiin - aikuiset transihmiset kulkevat joukossamme täysin "stealthina", heitä ei tunnista transihmisiksi.
1970-lukua ei voi ohittaa kertomatta Jeanne Hoffin työstä Harry Benjaminin klinikalla. Hän oli lääkäri ja transnainen, joka paneutui työhönsä sellaisella empaattisuudella, joka muilta transihmisiä hoitaneilta lääketieteen ammattilaisilta puuttui. Hän työskenteli translasten parissa ja jätti jälkeensä kattavat muistiinpanot heidän hoidoistaan ja haastatteluistaan. Hoff antoi tilaa lasten ja nuorten itsemäärittelylle, jota ei aiemmista arkistoista ole löytynyt.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kommentoi harkiten, kiitos!