Lääkärilehden artikkeli sukupuolidysforiasta perusterveydenhuollossa

Lääkärilehdessä julkaistiin viime viikolla artikkeli "Sukupuolidysforiasta kärsivä perusterveydenhuollon vastaanotolla". Sen tavoitteena lienee selventää kesällä julkaistun PALKOn hoitosuositusten käytäntöä siitä, millaista tukea sukupuoli-identiteettiään pohtivalle tai sukupuolenkorjaushoidoissa olevalle potilaalle on tarpeen tarjota perusterveydenhuollossa.

Alaikäisen kokeman sukupuoliristiriidan osalta artikkelissa todetaan, että ensivaiheen hoito tulee olla psykososiaalinen tuki ja tarvittaessa sukupuolisensitiivinen terapia ja mahdollisesti samanaikaisten psykiatristen häiriöiden hoito. Tämä kuulostaa hienolta ja juuri tällaista hoitoa ja tukea nuoret ja lapset tarvitsevat. Psykososiaalinen tuki on käytännössä tietoa siitä, mistä sukupuoliristiriidassa on kyse, millaista hoitoa siihen on tarjolla ja milloin, ja apua ja vertaistukea tunteiden käsittelyyn. Tällaista tukea ja tietoa on syytä olla tarjolla myös läheisille. Koko perheen ja lähipiirin huomioiva tuki on tärkeää. Sukupuolisensitiivinen terapia tarkoittaa yksinkertaisesti terapiaa, joka huomioi sukupuolen moninaisuuden ja sen aiheuttamat erityiskysymykset ja haasteet elämässä. Hyvä, että tällainen linjaus on olemassa. Tämän hoidon tulee suositusten mukaan olla tarjolla perusterveydenhuollossa, ei sukupuoli-identiteetin erikoisyksiköissä TAYS:ssa tai HUS:ssa, joissa kuitenkin konsultaatiokäynti on mahdollinen jo alaikäisille ilman selkeää ikärajaa.

Kysymykseni kuuluu, onko perusterveydenhuollossa tarpeeksi osaamista ja resursseja edellä kuvattuun hoitoon? Jos pienessä kunnassa on yksittäisiä lapsia ja nuoria silloin tällöin, jotka tällaista tukea ja hoitoa tarvitsisivat, niin löytyykö sieltä todella henkilö/henkilöitä, joilla on tarvittava koulutus ja kokemus? Tai pikemminkin, löytyykö resursseja järjestää? En tiedä vastausta, mutta epäilen että suurimmasta osasta kuntia ei löydy. Joistakin isoista kaupungeista saattaa löytyä. Mietitään esimerkiksi kouluterveydenhoitoa tai opiskelijaterveydenhoitoa: onko niissä sukupuolen moninaisuuden osalta valmiuksia, osaamista, kokemusta? Tämänhetkisen oman kokemukseni ja muilta vanhemmilta kuulemieni kokemusten perusteella se on arpapeliä, onko.

Seuraavassa kappaleessa kuvaillaan aikuisikäisten psykiatrisen arvioinnin ja hoidon tarvetta. Nämä lauseet herättivät huomioni: 

Tutkimusjaksolle suositellaan ohjaamaan henkilö, jolla on merkittävä ja pitkään kestänyt sukupuoliristiriita, joka aiheuttaa hänelle objektiivisesti todettavaa ja arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä.

Potilaan psyykkisen voinnin tulisi olla ollut vakaa mieluiten tutkimusjaksoa edeltävän vuoden ajan.

Melkoinen ristiriita näiden vaatimusten välillä - vai olenko ainoa, joka näin ajattelee? Tulee olla arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä, mutta psyykkisen voinnin tulisi olla ollut vakaa vuoden ajan. Millainen superhenkilö tällaiseen pystyy? Voiko tämä todella olla sukupuoliristiriidan hoidon edellytys, ihan oikeasti?

Ja entäs tämä sitten:

Potilas tulee tarvittaessa ensisijaisesti ohjata paikallisen hoidon porrastuksen mukaiseen psykiatriseen arvioon ja hoitoon. Mitään nimenomaisia tutkimuksia ei edellytetä ennen lähetettä, mutta asianmukainen psykiatrisen arvion tulisi olla tehty. Mahdollisen päihdeongelman tulisi olla hoidettu.

Sukupuolidysforian ja autismikirjon häiriön esiintyminen samanaikaisesti aiheuttaa diagnostisia ja hoidollisia haasteita. Autismikirjon potilaiden on muita vaikeampaa sanallistaa kokemustaan ja kärsimystään. Neuropsykiatriset tutkimukset ja kuntoutus olisi syytä tehdä ensin.

Minusta tämä on selkeästi ristiriidassa nykyisin voimassa olevan hoitoasetuksen kanssa (ja näin toteaa myös Trans ry vastineessaan):

“Sukupuolen muuttamiseen tähtäävä tutkimus ja hoito keskitetään Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan ja Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Kun henkilö hakeutuu hoitoon transseksuaalisuuden takia tai hänen sukupuoli-identiteettinsä muutoin vaatii selvitystä, hänet tulee ohjata jatkotutkimuksiin toiseen edellä mainituista sairaaloista.”

Transasetus 1053/2002, 2 §

Hoitoasetuksen mukaan hoitoon hakeutuvalle on kirjoitettava lähete HUS:iin tai TAYS:iin, piste. Artikkelin kuvailema käytäntö kuitenkin vaikuttaa siltä, että kaikenlaista pitäisi tehdä ennen kuin lähete kirjoitetaan. Ja käsittääkseni neuropsykiatriset tutkimukset ovat vaikeasti saatavilla, jonot ovat pitkiä, ja kuntoutushan se vasta kauan kestääkin. Entä jos päihdeongelmaa ei saada hoidettua? Eikö ole epäinhimillistä pitkittää sukupuoliristiriidan tutkimusta ja hoitoa tällaisilla vaatimuksilla? Vaaditaanko esimerkiksi syöpäpotilailta samaa?

Kuten jo aiemmin PALKOn hoitosuositusluonnoksia kommentoidessani totesin, syntyy sellainen vaikutelma, että Palkossa ollaan keskitytty siihen, miten nykyisten transihmisiä hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten työtä voitaisiin helpottaa ja keventää, miten sitä työtaakkaa voitaisiin työntää jo ennestään kuormittuneille mielenterveyden ammattilaisille, miten "lisääntyvät lähetemäärät ja muuntuvat hoitotoiveet" voitaisiin ratkaista HUS:n ja TAYS:n nykyisillä resursseilla ja nykyisillä hoitomenetelmillä ja nykyisellä asenteella, sen sijaan että olisi mietitty asiaa potilaiden näkökulmasta: miten he saisivat parasta mahdollista hoitoa. Eli koko hoitosysteemi olisi pitänyt miettiä ihan alusta saakka uusiksi.

On siis hyvä asia, että sukupuoliristiriitaa halutaan hoitaa myös perusterveydenhuollossa, ja ennen hakeutumista pitkään tutkimusprosessiin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla, mutta käytännössä tästä tilanteesta ollaan vielä kaukana. Artikkeli tai PALKOn hoitosuositukset eivät esitä tähän mitään konkreettista ratkaisua tai aikataulua. Ei se varmaan näiden lääkärien mandaatissa olekaan, mutta olisihan sitä voinut edes luonnostella jotain valistuneita ehdotuksia valtiovallan harkittavaksi.

Artikkeli jatkuu otsikolla Tukea identiteetin jäsentämiseen:

Erityisyksikön tutkimusjaksolla haastateltavalla tulee olla kykyä ja kypsyyttä punnita tavoittelemiensa hoitojen seurauksia ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Toivotuilla hoidoilla on riskejä ja potentiaalisia haittoja, niiden tulos on epävarma ja yksilöllinen. 

Aikamoinen vaatimus erityisesti nuorelle ihmiselle, "kykyä ja kypsyyttä". On se toki paikallaan, en sitä kiellä, mutta kaikilla ihmisillä ei kerta kaikkiaan ole tällaista kykyä olemassa, ja mielestäni se(kin) asettaa potilaat eriarvoiseen asemaan. Tulee mieleen, onko tällainen vaatimus olemassa muita lääketieteellisiä hoitoja harkittaessa - eipä taida olla. Translain uudistaminen siten, että juridinen sukupuolimerkintä ja lääketieteellinen diagnoosi  eriytetään toisistaan, toisi tähän erittäin suuren helpotuksen. Se vapauttaisi lääketieteen ammattilaisten resursseja, sillä moni transihminen tyytyisi juridiseen sukupuolen korjaamiseen ja siihen, miten pystyy kehoon kajoamatta muokkaamaan ulkonäköään identiteettinsä mukaiseksi. Nykyinen systeemi pakottaa heidätkin käymään lääketieteellisen tutkimusprosessimyllyn läpi. Ja nyt kun se on meillä loppusuoralla, voin kokemuksesta sanoa, että se on melkoinen mylly se. 

Tämä tunnistetaan myös artikkelissa, jossa todetaan, että kaikki eivät hoitoja koe tarvitsevansa. Sosiaalinen tuki sukupuoliristiriidasta kärsiville ja heidän läheisilleen on kuitenkin tärkeää. Tällaiseksi tuen lähteeksi artikkeli mainitsee Setan Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen. Se onkin mainiota tukea, mutta ei millään riitä koko Suomen tarpeisiin.

Myös korjaushoidoissa oleva ja takaisinkorjaukseen hakeutuva tarvitsee psykososiaalista tukea ja mahdollisesti terapiaa. Tämäkin artikkelissa tunnistetaan ja hyvä niin. Artikkelissa todetaan, että erikoisyksiköt koordinoivat hoitoja ja järjestävät harvajaksoisia seurantakäyntejä, joten tällaista tukea ja terapiaa ei ole heillä tarjolla. Ymmärrystä ja hoitokeinoja tulisi olla perusterveydenhuollossa, artikkelissa todetaan - toivottavasti sitä ymmärrystä olisi myös siellä erikoisyksiköissä. Välillä nimittäin tuntuu, että erikoisyksikön fokus on varmistaa, ettei hoitoihin hakeuduta vääristä syistä. Tärkeä tavoite tietysti, mutta mielestäni fokuksen tulisi olla kärsimyksen lieventäminen, ei lisääminen. Sukupuoli-identiteetin voimakas kyseenalaistaminen prosessin aikana toistuvasti on melkoisen raskasta psyykkisesti, ja tukea tämän käsittelemiseen joutuu hakemaan muualta ja ihan itse - osaavatko ja pystyvätkö kaikki?

Mielestäni perusterveydenhuoltoon tulisi järjestää kattavasti yksiköitä, joissa on sukupuoliristiriidan hoidon ja psykososiaalisen tukemisen osaamista - jos nyt ei joka kuntaan, niin edes maakuntatasolla.

Artikkelissa todetaan myös:

Sosiaalisessa mediassa on tarjolla myös harhaanjohtavaa informaatiota tutkimus -ja hoitoprosesseista.

Mistäköhän se johtuu? Johtuisiko kenties siitä, että prosesseista ei transpoleilla anneta riittävästi tietoa potilaille ja läheisille? Ja mitä tällä harhaanjohtavalla tiedolla tarkoitetaan? Tarkoitetaanko hoidot läpikäyneen transihmisen iloa ja onnea onnistuneesta prosessista harhaanjohtavana, koska kaikilla hoidot eivät toimi yhtä hyvin? Tarkoitetaanko detransitioituneiden kertomuksia ei-niin-hyvin-menneestä prosessista harhaanjohtavana? Transpolin lääkäreiden tehtävänä on antaa meille sitä oikeaa tietoa, mutta sitä vain on aika vaikea saada. Olen esittänyt transpolilla joka kerta kysymyksiä, joihin en ole saanut kunnon vastausta, enkä varmasti ole ainoa. * Prosessista annettavan tiedon mystifiointi ja pimittäminen ei toimi lääkäreiden toivomalla tavalla - he todennäköisesti tavoittelevat sillä sitä, että hoitoihin ei hakeuduttaisi muuten kuin viimeisessä hädässä. Eihän se näin voi olla. Ihmisiä pitää auttaa ennen sitä suurinta hätää. Prosessissa olevilla pitäisi olla informoitu ja turvallinen olo, ja se ei tällä hetkellä toteudu.

 

* Vastaus kommentissa esitettyyn kysymykseen:

Kysymyksiä, joihin minä ja muut translasten ja -nuorten vanhemmat eivät ole saaneet kunnon vastauksia:

 

- millainen lähetteen transpolille pitää olla?

- miten pitkä jono on, milloin ensikäynti toteutuu?

- kun nuorella on kontakti mielenterveyshoitajalle / arjenhallintaan saatu apua / psykologin lausunto / x todiste siitä, että mielenterveyden edistämiseksi on toimenpiteitä tehty, mitä vielä vaaditaan, että transpolille pääsee / tutkimukset jatkuvat?

 

- millaisia haittavaikutuksia hormoniblokkerit ovat aiheuttaneet niille lapsille ja nuorille, jotka ovat saaneet niitä muista syistä kuin sukupuolen moninaisuuden vuoksi?

 

- miten hallitaan kehoahdistuksesta johtuvaa masennus- ja itsemurha-alttiutta nuorilla, jotka eivät saa transpolilta apua?

 

- miksi pari kk aiemmin lastenpsykiatrian poliklinikalla kattavat psykologiset tutkimukset pitää toistaa transpolilla? Vieläpä vaikka lasten poli on yhteydessä transpoliin ja saa sieltä neuvoja?  

 

- missä vaiheessa prosessia nyt ollaan, mitä tapahtuu seuraavaksi? (omakannassa ei ole mitään kirjauksia prosessista, pelkkä maininta siitä että polilla on käyty)

- kuka kantaa vastuun hoitamatta jättämisen aiheuttamista ongelmista?