Hesarin ja YLEn artikkelit sukupuolen korjauksesta 2.8.2020

Tänään Hesarissa ja Ylen verkkosivuilla julkaistut artikkelit muokkasivat päivän suunnitelmani uusiksi. On ihan pakko ottaa kantaa.

Hesari uutisoi: "Miksi hoitoon hakeutuu yhä enemmän nuoria, jotka haluavat eroon naiseudesta?" Painetussa lehdessä otsikko on Sunnuntai-liitteen etusivun kokoinen, suurin kirjaimin on kirjoitettu MIKSI EROON NAISEUDESTA. Ensimmäinen kritiikkini kohdistuu jo tähän otsikkoon. Otsikko ei herätä luottamusta, sillä eihän transpoika pyri eroon naiseudesta, vaan haluaa korjata kehonsa oman sukupuolensa mukaiseksi. Ainakin oma transpoikani pyrkii elämään omana itsenään eikä ensisijaisesti eroon jostakin. Muunsukupuolisia en niin hyvin tunne, ja artikkelia lukiessa käykin ilmi, että tämä otsikon sanamuoto koskee lähinnä heitä.

Tällainen "eroon naiseudesta"-näkökulma on yleinen niissä piireissä, joissa transsukupuolisuutta ei ymmärretä, vaan sitä pikemminkin väheksytään ja jopa vihataan. Toimittaja itse kertoo Twitterissä kysyjälle, että lainaus on suoraan potilailta itseltään. Itse asiassa se on lainaus artikkelissa haastatellulta psykiatri Teemu Kärnältä, jos ollaan tarkkoja. Ovatko Teemu Kärnän potilaat transpolilla sanoneet juuri näin? Joku ehkä on sanonut, mutta asian yleistäminen otsikkotasolle vie huomion heti väärään suuntaan. Syntyy kyseenalaistava viritys koko artikkelille ja sitä kritisoin, kovasti. Klikkiotsikoksi tämän tuomitsen.

Käydäänpä itse artikkelin kimppuun. Suurelta osin se on hyvä ja erittäin asiallinen, jopa loistava. Artikkelia lukiessa piirtyy melko totuudenmukainen kuva tilanteesta. Teemu Kärnä vaikuttaa aluksi empaattiselta ja ymmärtäväiseltä psykiatrilta, joka aidosti haluaa auttaa kaikkia potilaitaan. Mutta se missä artikkeli menee pieleen, käy ilmi tästä:

Hoitoon hakeutuvien naisvaltaisuus on universaali ilmiö, Kärnä sanoo. Muuallakin hoitoon hakeutuvat ovat yhä useammin nuoria, juuri naisistumismuutoksen kynnyksellä.

Osa haluaa vahvistuksen sille, että he ovat poikia. Iso osa ei tunne omaksi kumpaakaan sukupuolta, he ovat muunsukupuolisia.

Valtaosa muunsukupuolisista on syntyessä määritelty tytöiksi.

Samanlainen naisvaltaisuuden trendi on tunnistettu kaikissa länsimaissa, joissa on tällä alalla vakiintuneet hoitojärjestelmät. Vahvimmin se näkyy Pohjoismaissa. Kaikkein voimakkain se on Suomessa.

”Paradoksaalisinta on se, että ongelma on suurin juuri maailman tasa-arvoisimmissa maissa.”

Kärnä tietää, että arka aihe kääntyy helposti asiakkaita vastaan. Sitä hän ei halua, mutta kokee, että kysymys on pakko esittää:

”Miksi niin monella tuntuu juuri nyt olevan polttava tarve sanoutua irti naiseudesta?”

Hänellä ei ole siihen vastausta. Ei sitä voi kymmenkunta alan erikoislääkäriä Suomessa keskenään selvittää. Tarvitaan laajempaa keskustelua.

Jokaisen ihmisen kokemus on otettava vakavasti, hän sanoo. Mutta samalla on mietittävä myös sitä, onko yhteiskunnassa asioita, jotka tasa-arvosta huolimatta ruokkivat sukupuoliristiriidan kehittymistä juuri naisilla, hän sanoo.

Ei tässä ole mitään paradoksia! Tasa-arvoisissa maissa juuri on tilaa ja suvaitsevaisuutta, jotta ihmiset uskaltavat kyseenalaistaa sukupuolirooleja ja normeja ja hakeutua hoitoihin, jos niitä tarvitsevat! Minusta tämä on erittäin loogista, eikä lainkaan paradoksaalista. Ahtaat sukupuolinormit ja konservatiiviset yhteiskunnat pitävät sukupuoleltaan moninaiset ihmiset kaapissa. Tasa-arvoiset yhteiskunnat avaavat kaapit ja tuulettavat luurankoja.

Artikkeli jatkuu hieman myöhemmin seuraavasti:

Moni sanoo, että haluaa olla mies, mutta mies omalla tavallaan. He voivat olla feminiinisiä miehiä. Miksi ei sitten voisi olla nainen omalla tavallaan, miksi naiseudesta on päästävä eroon? Siitä Kärnä haluaa nyt herättää keskustelua.

Ihmisen identiteetti on biologiaa, mutta se on myös kulttuurin tuottamaa. Se syntyy myös sosiaalisen vuorovaikutuksen piirissä. Sama pätee muunsukupuolisuuteen. Se on sekä biologiaa että kulttuuria. Ympäristö voi yrittää monella tavalla typistää ihmisen kokemusta.

Ajatus muunsukupuolisuudesta voi siis sisältää myös vapautuksen yhteiskunnan asettamista paineista, Kärnä sanoo. Mutta onko silloin muutettava yhteiskuntaa vai ihmistä?

”Pelkään, että kun asiakkaiden määrä on näin rajusti kasvanut, taustalla on muitakin syitä kuin rohkaistuminen tai todellinen sukupuoliristiriita.”

Edelleen ihmettelen tätä "naiseudesta eroon" -ajattelua tässä. Onhan meillä esimerkkejä vaikka kuinka paljon eri tavalla naiseuttaan ilmentävistä naisista, eli samaistumiskohteista ei ole pulaa. Vaikka some ja muut mediat tuntuvat olevan täynnä ultranaisellisia esimerkkejä, muitakin löytyy, eikä Suomessa mielestäni ole mitenkään valtavaa painetta olla tietynlainen nainen. Minusta nyt on nimenomaan erityisen paljon julkista keskustelua naiseuden moninaisuudesta. On kehorauha-keskustelua ja moni somejulkkis postaa meikittömiä kuvia ja kuvapareja, joissa tuodaan esiin kuvakulman merkitys kehon ulkonäölle, ynnä muita. Androgyyni ulkomuoto on ollut muodissa useita kertoja ihmiskunnan historiassa, ei nyt eletä mitenkään poikkeuksellista aikaa siinä mielessä. Sitä paitsi, jos yhteiskunnassa tosiaan olisi tällainen ilmiö, joka aiheuttaa naisille paineita kehon muokkaamiseen androgyyniksi tai maskuliiniseksi, eikö syntymässä naiseksi määritettyjen  hakeutuminen transtutkimuksiin olisi ihan hurjan paljon yleisempää kuin se nyt on?

On totta, että lähetemäärät ovat kasvaneet moninkertaisiksi. 2000-luvun alkupuolella tutkimuksiin hakeutui 40-50 ihmistä vuosittain, viime vuosina luku on ollut suurimmillaan lähes 1000. Kasvu alkaa kuitenkin taittua, eikä se ole siis eksponentiaalista kasvua. Ja siis katsokaa nyt noita lukuja: alle tuhat ihmistä vuodessa 5,5 miljoonan asukkaan Suomessa. 1000 / 5 500 000 = 0,02 %. Onko se todella merkki siitä, että nyt on meneillään yhteiskunnallinen ilmiö, josta olisi oltava huolissaan? Ilmiö, jonka vuoksi tutkimuksiin hakeutuneiden dysforian syitä on kyseenalaistettava tällä tavalla? Se, että kyseenalaistaja on transihmisiä hoitava psykiatri, on kylmäävää. Vaikka hän tuo artikkelissa esiin, että tietää aran aiheen kääntyvän helposti "asiakkaita vastaan", hän silti esittää sen kysymyksen. Ja näin tuo ilmi sen, etteivät "asiakkaat" voi luottaa häneen.

Twitterissä moni transihminen on kommentoinut tätä artikkelia kovin sanakääntein. Erityisesti Teemu Kärnää on kritisoitu, ja muutama on kertonut jättäneensä tutkimukset kesken hänen vuokseen. En ihmettele. Identiteetin kyseenalaistaminen on monelle vähemmistön edustajalle liikaa. Kärnä itse korostaa artikkelissa hyväksyvää ilmapiiriä ja sen vaikutusta hoidolle:

”Tärkeintä olisi, että ihmiset voisivat tehdä itseään ja sukupuoltaan koskevia ratkaisuja sallivassa ja turvallisessa ilmapiirissä. Että he tuntisivat olevansa kelpaavia.”

Tässä on se oikea paradoksi.

Kolmas seikka, jota haluan artikkelissa kritisoida, on Teemu Kärnän esittämä hämmästys siitä, että PALKOn tuore hoitosuositus aiheutti eheytyshoitojen pelkoa. Se on aivan relevantti pelko, eikä mikään "pimeältä keskiajalta peräisin heitetty kylmä vesi kasvoille" kuten Kärnä asian ilmaisee. On erittäin hyvä, että hoitosuositukset vaativat laaja-alaista psykososiaalista tukea kuntien perusterveydenhuollossa, koska ilman tällaista edellytystä sitä ei koskaan kuntiin tule, ja se on ehdottomasti tarpeen, MUTTA eheytyshoitojen pelko johtuu täysin aidoista kokemuksista terveydenhuollossa. Sitä asiantuntemusta ei siellä kunnissa välttämättä ole. Transihmisten luottamus terveydenhoitoon on todella heikoissa kantimissa, ja se johtuu aivan todellisista kokemuksista. On mielestäni pöyhkeää ja ylimielistä vähättelyä kuvata tätä pelkoa sillä tavalla kuin Kärnä tässä artikkelissa kuvaa.

Transihmisten hoito on keskitetty kahteen Etelä-Suomessa sijaitsevaan yliopistolliseen sairaalaan. Jonot ovat resurssien vähyydestä johtuen pitkät. Tutkimusprosessi on pitkä ja arkea hankaloittavan matkan päässä monelle. Tutkivat lääkärit tekevät selväksi, että he voivat koska tahansa prosessin kuluessa lopettaa tutkimukset tai asettaa potilaan määrittelemättömän pitkälle jäähylle. Potilaiden identiteettiä kyseenalaistetaan (eivät kaikki, mutta jotkut), heidän oletetaan mahtuvan tiukkoihin sukupuolinormeihin (eivät kaikki, mutta jotkut), heidät altistetaan 1,5 - 2 vuoden "tosielämän kokeelle", jona aikana heidän on elettävä identiteetin mukaisessa sukupuoliroolissa väärän sukupuolen henkkareilla, jne. Transihmiset kuvaavat prosessia usein nöyryyttäväksi. Olen kuullut monelta seuraavaa: "Ei-transihmiset päättävät, olenko minä trans vai en". Kuulostaako inhimilliseltä hoidolta? Puhumattakaan sitten siitä, miten perusterveydenhuollossa transihmisiin suhtaudutaan. Usein aika epäasiallisesti, olen kuullut. Ei liene mikään ihme, ettei luottoa terveydenhoitoon oikein ole, ja niitä eheytyshoitoja pelätään ihan syystä. Lukekaa esimerkiksi tämä Julmarian postaus aiheesta.

Neljänneksi, Päivi Räsänen. Ymmärrän, että kun artikkelin päähenkilö Teemu Kärnä kritisoi Päivi Räsäsen julkisia ulostuloja aiheesta ja syyttää häntä vahingollisen vähemmistöstressin aiheuttamisesta, on toimittajalta vastuullista pyytää kritiikin kohteelta kommentti. Muitakin poliitikkoja artikkelissa mainittiin nimeltä, mutta heiltä ei pyydetty kommenttia (tai jos pyydettiin, ei saatu tai ei julkaistu). Räsänen vertaa transhoitoja psykiatristen sairauksien hoitoon aivokirurgialla, ja vielä täsmentää, että tarkoittaa nimenomaan lobotomiaa, joka on tietenkin eettisesti vääräksi tuomittua nykyään. Tällä hän siis haluaa sanoa, että kehoon kajoavat transhoidot ovat eettisesti yhtä väärin kuin lobotomia, ja on tietenkin niin väärässä kuin vain voi väärässä olla. Hän on lääkäri, mutta ei tunnusta sukupuolen moninaisuutta, vaikka se on tieteellisesti todistettu, eikä mikään myytti, niin kuin hän kirkkain silmin väittää. En toki Räsäseltä muuta odottanutkaan, mutta on kirjaimellisesti oksettavaa lukea tällaista Hesarista.

----------

Onneksi meillä on YLE. YLE julkaisi niin ikään tänään artikkelin otsikolla "Luuletko olevasi nainen? Kasper Kivistöltä tivattiin - kolme transsukupuolista kertoo, millaista on elää vuosia väärän sukupuolen henkilötunnuksella".  Pisteet YLElle siitä, että he ovat haastatelleet transsukupuolisia heitä koskevassa asiassa, ja jättäneet asiaa tuntemattomien spekulaatiot pois. Jutussa kuvaillaan konkreettisia esimerkkejä tilanteista, joihin "tosielämän koetta" elävät transihmiset Suomessa ovat joutuneet. Artikkelin tavoitteena on osoittaa nykyisen translain epäkohtia ja jouduttaa lakimuutosta. Oikein hyvin kirjoitettu artikkeli!

Voin kertoa jatkoksi oman nuoreni esimerkin, joka tosin ei ole yhtä vakava tai harmillinen kuin artikkelin tapaukset. Transpoikani meni hammaslääkäriin. Hän oli ainut odotushuoneessa istuva. Kun hänen aikansa tuli, hoitaja kävi ovelta kurkkaamassa odotushuoneeseen, mutta ei kutsunut ketään nimeltä, ja meni takaisin huoneeseen. Tämä toistui, eikä poikaani kutsuttu vieläkään sisään. Vasta vartin kuluttua oikeasta ajasta häntä kutsuttiin nimellä, ja poikani noustessa hoitaja punastui ja sopersi anteeksipyynnön. Hän oli siis katsellut odotushuoneesta tytön näköistä potilasta, eikä tajunnut, että tytön henkilötunnuksen omaava nuori voisikin olla minun transpoikani, joka siis näytti hoitajan mielestä aivan pojalta.

En kertonut tätä esimerkkiä siksi, että se olisi hyvä esimerkki syrjinnästä tai transfobiasta, kysehän oli vain inhimillisestä erehdyksestä, jolla ei edes ollut suuria haittavaikutuksia. Kerroin tämän siksi, että transihmisille tämä on arkipäivää, ja siksi, että se osoittaa sukupuolinormien olemassaolon. Vaikka nuoreni ei olisi transpoika, vaan ihan tavallinen tyttö, joka olisi pukeutunut samalla tavalla kuin tuona päivänä ja hänellä olisi ollut samanlaiset hiukset kuin tuona päivänä, sama olisi tapahtunut. Siinä ei ollut siis kyse nuoreni sukupuoli-identiteetistä, vaan sukupuolinormeista. Jos yhteiskuntamme sukupuolinormit olisivat vapaammat, transihmisillä ja monella muullakin olisi helpompaa olla oma itsensä. Tähänhän Teemu Kärnäkin Hesarin artikkelissa viittasi. Mutta please, ei syytetä transihmisiä tästä, kun se vika on meissä kaikissa muissa, ja yhteiskunnan rakenteissa.

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 5 - maistiaisia muutamista artikkeleista

"Pediatric Gender Identity" on kokoelma tutkimusartikkeleita, joista neljää olen nyt blogissani esitellyt. Tutkimusartikkeleita on yhteensä 20, enkä aio käydä niistä jokaista läpi blogissa. Tässä viimeisessä kirjaa esittelevässä osassa esittelen muutamia mielenkiintoisia makupaloja lopuista artikkeleista.

1. Vähemmistöstressi ja hyväksymisen vaikutus

Vähemmistöstressi on termi, joka kuvaa sitä ylimääräistä kuormitusta, joka vähemmistön edustajalle syntyy syrjinnän kokemuksista tai pelosta. Sen voi määritellä myös kroonisena stressitilana, pitkäaikaisena sosiaalisena ja sisäisenä paineena stigmatisoituun vähemmistöryhmään kuulumisesta. Ennen kuin termi vähemmistöstressi määriteltiin, lääketieteessä oli vallalla käsitys, että seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen keskuudessa enemmistöä suurempi psyykkisten sairauksien esiintyvyys johtuisi vähemmistöjen sisäisistä ominaisuuksista. Nykyään vallitseva käsitys ymmärtää siis ympäristön ja kulttuurin vaikutuksen mielenterveyteen.

Sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten kohdalla lähipiirin ja yhteiskunnan hyväksyvä asenne ja ilmapiiri ovat tutkitusti tehoavia keinoja vähemmistöstressiä vastaan. Erityisesti vanhempien tuki on ratkaisevaa lasten ja nuorten kohdalla. Artikkelissa kerrotaan, miten tärkeää vanhempia olisi tukea tällaisessa tilanteessa. Vanhemmat voivat kokea tilanteessa yksinäisyyttä, "lapsesta luopumisen" tuskaa, vaikeutta löytää vertaistukea, ja joskus jopa parisuhde voi ajautua karille, jos vanhemmat ovat erimielisiä lapsensa tukemisesta. Vähemmistöstressi vaikuttaa välillisesti myös vanhempiin.

2. Neurokirjolla olevien transnuorten hoito

Artikkelissa käydään läpi muutamia eri tavoin toteutettuja tutkimuksia, joissa on pyritty tutkimaan neurokirjon diagnoosien ja sukupuolidysforian yhteyksiä. Tutkimusten perusteella näyttää siltä, että korrelaatiota näiden diagnoosien välillä on olemassa, eli neurokirjon diagnooseja esiintyy transsukupuolisissa enemmän kuin cis-sukupuolisissa, mutta vahvaa näyttöä ei vielä ole. Esimerkiksi vähemmistöstressi vaikuttaa sukupuolidysforiaa kokevaan lapseen ja nuoreen siten, että se aiheuttaa saman tyyppisiä sosiaalisia käytöshaasteita kuin neurokirjon diagnoosit, ja näitä on tehdyissä tutkimuksissa mahdoton erottaa toisistaan.

Artikkelissa esitetään muutamia teorioita, jotka voisivat selittää korrelaation. Biologisen teorian mukaan sikiöaikainen testosteronin määrä voi vaikuttaa aivojen maskulinisaatioon siten, että suuri määrä testosteronia tuottaa sen tyyppiset aivot, jotka mieluummin systematisoivat kuin empatisoivat, ja tämä tuottaa enemmän sekä sukupuolidysforian että neurokirjon diagnooseja. Psykologinen teoria esittää, että neurokirjon ihmisille tyypillinen kiinnostus tai pakkomielle jotakin asiaa kohtaan voisi kohdistua myös sukupuolen ilmaisuun. Sosiaalisen teorian mukaan neurokirjon ihmisten alentunut kyky tai tarve noudattaa sosiaalisia normeja johtaa helposti sukupuolidysforiadiagnoosiin.

Vaikka neurokirjon diagnoosi samanaikaisesti ilmenevän sukupuolidysforian kanssa voi vaikeuttaa transsukupuolisuusdiagnoosin määrittelyssä, on lääketieteen konsensus se, että neurokirjon ja transsukupuolisuuden diagnoosit voivat olla läsnä yhtä aikaa ja neurokirjon diagnoosi ei ole este transdiagnoosille.

3. Psykoterapia

Psykoterapia on sukupuolidysforian tärkeä hoitomuoto mahdollisen lääkkeellisen ja kirurgisen hoidon rinnalla. Yhä kasvava tutkimusnäyttö kertoo, miten tehokasta potilaan sukupuoli-identiteettiä tukeva psykoterapiahoito on potilaan mielenterveyden ja hyvinvoinnin kannalta. Psykoterapiaa voi tarvita prosessin eri vaiheissa; sukupuoli-identiteetin löytäminen ja sen ilmaisu, omassa sukupuoli-identiteetissä eläminen, vähemmistöstressin hoitaminen, hormoni- ja kirurgisiin hoitoihin liittyvät psykologiset tarpeet.

Sukupuoli-identiteettiä tukeva psykoterapia määrittelee sukupuolisen hyvinvoinnin mahdollisuutena elää siinä sukupuolessa, joka itselle tuntuu oikeimmalta, ja ilmaista sukupuoltaan ilman rajoituksia, kritiikkiä ja hyljeksintää. Terapian lähtökohtana tulee olla se, että sukupuoli-identiteetin variaatiot ovat normatiivisia ja ei-patologisia.

4. Hoitolinjat ennen murrosikää

Artikkelissa esitellään kuvitteellinen esimerkkitapaus Alex, 5 vuotta. Hän on kolmevuotiaasta saakka leikkinyt nukeilla ja pukeutunut mekkoihin, ja lähestyvä esikoulu on saanut Alexin ahdistumaan. Hän pelkää, ettei voi enää leikkiä nukeilla eikä pukeutua mekkoihin, hän haluaa olla tyttö, hän haluaa leikata peniksensä pois, hän haluaa kuolla jos ei voi olla tyttö. Alexin vanhemmat ottavat yhteyttä sukupuoli-identiteetin klinikkaan. Artikkelin kirjoittaja esittelee kolme mahdollista hoitolinjaa: sukupuoli-identiteettiä tukeva "kuuntele ja toimi" -hoitolinja, syntymässä määritettyä sukupuolta vahvistava "opi elämään nahoissasi" -hoitolinja ("learn to live in your skin"), sekä "valvova odotus" -hoitolinja ("watchful waiting").

Näistä hoitolinjoista uusin on sukupuoli-identiteettiä tukeva malli, jonka tehosta on kuitenkin eniten todisteita. Todisteiden määrä kasvaa jatkuvasti, kun pitkittäistutkimuksia tehdään. "Opi elämään nahoissasi" -hoitomalli on nk. eheytysterapiaa, joka on laajasti kiellettyä epäeettisenä ja haitallisena. Silti sitä käytetään vielä yleisesti, koska sukupuoli-identiteetin variaatioita pidetään ongelmallisina ja epätoivottavina. "Valvova odotus" -hoitomalli sekä sukupuoli-identiteettiä tukeva hoitomalli elävät rinnakkaiseloa ja niiden välillä on jännitettä. Niillä on monia yhteisiä lähtökohtia, mutta myös useita eroavaisuuksia, joista debatoidaan jatkuvasti. Lähinnä nämä liittyvät aikaiseen sosiaaliseen transitioon. Artikkelin kirjoittajan mukaan tulevassa kehityksessä askelmerkkejä näyttävät sukupuoleltaan moninaiset lapset ja nuoret, eivätkä lääketieteen asiantuntijat, ja että tulevaisuus on enemmän moninainen kuin binääri.

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 4 - neurobiologia

Kirjan "Pediatric Gender Identity" neljännen artikkelin aihe on "Lapsen sukupuoli-identiteetin neurobiologia", ja sen ovat kirjoittaneet Baudewijntje P. C. Kreukels Amsterdamin yliopiston sukupuolidysforian asiantuntijakeskuksesta ja Sarah M. Burke Leidenin yliopiston aivo- ja neurologisen tutkimuksen keskuksesta. Pahoittelen kankeaa käännöstä.

Nuorten sukupuolen moninaisuuden neurobiologian tutkimisessa on kaksi pääasiallista syytä. Ensinnäkin sukupuoli-identiteetin neurobiologisten korrelaatioiden tunnistaminen suhteessa syntymässä määritettyyn sukupuoleen auttaa ymmärtämään sukupuolen moninaisuuden kehittymistä. Toiseksi siksi, että sukupuoliristiriidasta kärsiviä nuoria voidaan hoitaa hormoniblokkereilla ja sukupuolihormoneilla, ja on tärkeää tietää näiden interventioiden vaikutuksista aivojen kehitykseen.

Identtisillä ja epäidenttisillä kaksosilla tehdyt tutkimukset osoittavat, että geeneillä on merkittävä rooli sukupuoliristiriidan kehittymisessä. Tämän jälkeen artikkelissa kerrotaan useista genetiikan alan tutkimuksista ja niiden johtopäätöksistä sukupuoliristiriidan kehittymisessä, mutta mitään johdonmukaista tulosta ne eivät esitä. Lisäksi esitellään muutamia perinnöllisyystutkimuksia. Näiden perinnöllisyystutkimusten tietojen perusteella hypoteesi muotoillaan seuraavasti: sukupuoli-identiteetti on monimutkainen ominaisuus, joka johtuu monen geneettisen ja ympäristötekijän yhdistelmästä, joilla on periytyvä polygeeninen komponentti. Tämä tarkoittaa, että ei ole yhtä ainoaa geeniä, joka vastaa sukupuoli-identiteetin kehittymisestä, mutta monien geenien väitetään vaikuttavan ominaisuuteen muiden ei-geneettisten tekijöiden lisäksi.

Eläintutkimukset ovat osoittaneet, että sukupuolihormonit edistävät aivojen seksuaalista erilaistumista vaikuttamalla aivojen järjestymiseen synnytyksestä eteenpäin (järjestymisvaikutukset) ja kiertävien hormonien vaikutuksesta aivoihin ja käyttäytymiseen myöhemmin elämän aikana (aktivoivat vaikutukset). Esimerkiksi altistuminen korkealle testosteronipitoisuudelle synnytyksen aikana johtaa "maskuliinisempaan" naaraspuolisten eläinten käyttäytymiseen. Ihmisissä samanlaisten prosessien ajatellaan tapahtuvan, mutta tätä on ilmeisen vaikea tutkia kokeellisella manipuloinnilla. Kuitenkin tutkimukset ihmisillä, joilla on eroja seksuaalisessa kehityksessä (DSD, jota kutsutaan myös intersukupuolisuudeksi), ovat lisänneet ymmärrystä sukupuolihormonien vaikutuksista käyttäytymiseen. Yhdessä tutkimuksessa syntymässä naiseksi määritetyt henkilöt, joilla oli synnynnäinen lisämunuaisen hyperplasia, valitsivat mieluummin maskuliinisia leluja ja heillä oli maskuliinisempaa leikkikäyttäytymistä. Henkilöt, joilla on täydellinen androgeeni-herkkyysoireyhtymä (CAIS), jolla on XY-karyotyyppi mutta eivät ole herkkiä androgeenien vaikutuksille, ovat fenotyyppisesti naisia suhteessa käyttäytymiseen ja ulkoisiin fyysisiin ominaisuuksiin.

Lisäksi tutkimuksissa, joissa on tutkittu erilaisia DSD-potilaita, on pääasiassa löydetty näyttöä sukupuolihormonien vaikutuksista sukupuolelle tyypilliseen käyttäytymiseen ja mielenkiinnon kohteisiin (sukupuolirooli), mutta vaikutukset sukupuoli-identiteetin kehitykseen eivät ole yhtä selviä. Sukupuolidysforia näyttää olevan yleisempi näissä ryhmissä, mutta muilla tekijöillä, kuten lääketieteellisillä interventioilla ja sosiaalisella asiayhteydellä, on myös merkitystä. Viimeaikaisissa tutkimuksissa on havaittu, että CAIS-naisilla on pääosin naisille tyypillinen aivojen rakenne ja toiminta, mutta myös joitain miehille tyypillisiä hermoston ominaisuuksia. Tällaisissa tutkimuksissa on vaikea purkaa hormonille altistumisen vaikutukset, kromosomit ja sosiaaliset tekijät.

Sarja transnaisten post mortem -tutkimuksia (ruumiinavauksen yhteydessä tehtyjä) havaitsi sukupuolen muuttumisen hypotalamuksessa ja hermosoluissa. Nämä havainnot olivat kriittisiä seksuaalisen erilaistumisen hypoteesin muodostamiselle transsukupuolisen identiteetin kehittymisessä.  Aikaikkunat sukuelinten prenataaliseen kehitykseen (ensimmäinen raskauskolmannes) ja aivojen seksuaaliseen erilaistumiseen (2. ja 3. raskauskolmannes) ovat erilaisia. Havainnot näistä post mortem -tutkimuksista osoittivat, että altistuminen prenataalisten sukupuolihormonien epätyypilliselle tasolle tietyn raskauden ajanjakson aikana johtaa syntymässä määritetylle sukupuolelle vastakkaiseen kehitykseen tietyissä aivon osissa. Tämä on ollut keskeinen hypoteesi monissa neurokuvaustutkimuksissa, jotka arvioivat, osoittavatko aivojen mittaukset transpotilailla enemmän samankaltaisuutta ihmisiin, joilla on sama syntymässä määritetty sukupuoli kuin heillä, vai ihmisiin, joilla on sama sukupuoli-identiteetti. Post mortem -tutkimusten tulokset ovat kaikki tulleet yhdestä laboratoriosta, eikä niitä ole toistettu toistaiseksi, ja tämän hypoteesin vahvuuden määrittämiseksi tarvitaan lisätyötä.

Prenataalisen kehitysjakson lisäksi murrosikä on tunnustettu aivojen kehityksen herkkänä ajanjaksona hermostollisen seksuaalisen erilaistumisen kannalta sekä kognitiivisen ja sosio-emotionaalisen kypsymisen kannalta, joka sisältää (sukupuoli-)identiteetin muodostumisprosessin. Mielenkiintoista on, että sukupuoliristiriidan tapauksessa on ehdotettu, että jo varhainen murrosikä (10–13-vuotiaat) muodostaa kriittisen ajan sukupuolidysforian kehittymisessä. Kolme tekijää tällä kaudella voi olla erityisen tärkeitä: (1) murrosiän aiheuttamat fyysiset muutokset, (2) muuttuva sosiaalinen ympäristö (jossa yksilöä kohdellaan sukupuolen mukaan eksplisiittisemmin) ja (3) seksuaalisuuden kehittyminen. Niillä murrosikäisillä, joilla sukupuolidysforia jatkuu murrosikään, epämukavuuden ja ahdistuksen tunteet omaan kehoon liittyen yleensä pahenevat murrosiässä, joka laukaisee usein sosiaalisen ahdistuksen, masennuksen, itsemurha-ajatusten ja itsensä vahingoittamisen käytöksen oireita. 

Murrosiän tukahduttaminen gonadotropiinia vapauttavilla hormonianalogeilla (GnRHa, hormoniblokkerit) voi olla suuri helpotus niille, joilla on jatkuvia sukupuolidysforian tunteita, ja tarjoaa lisäaikaa tehdä tasapainoinen päätös jatkohoitovaiheista ilman murrosiän tuomaa ahdistusta. Tämän hoidon vaikutukset ovat palautuvia siinä mielessä, että jos hoito lopetetaan, endogeeninen murrosikä jatkuu. Myöhemmin, murrosikäiset hyötyvät usein sukupuolta vahvistavasta hormonihoidosta ja sukupuolen korjausleikkauksesta psykologisen hyvinvoinnin kannalta. Nämä interventiot kuitenkin saavat aikaan muutoksia, jotka ovat vain osittain palautuvia. Lisäksi pitkittäistutkimukset näiden hormonaalisten interventioiden vaikutuksista murrosikäisten aivojen kehitykseen puuttuvat.

Sukupuolidysforian asiantuntijakeskuksessa Amsterdamissa on tehty kaksi laajamittaista toiminnallista fMRI-magneettikuvaustutkimusta sukupuolidysforiasta kärsiville nuorille. Ensimmäinen fMRI - tutkimus aloitettiin vuonna 2007 (johon viitataan nimellä kohortti 1), ja se sisältää yhteensä 93 transnuorta ja 96 cis-nuorta, iältään 11–23-vuotiaita. Tässä tutkimuksessa tarkastellaan aivojen aktivaatioita suullisten ja toiminnallisten tehtävien aikana. Toisessa, vuonna 2009 aloitetussa (f)MRI-tutkimuksessa, verrataan 43 transnuorta ja 41 cis-nuorta, iältään 7-12 -vuotiaita. (kohortti 2)

Kohtuullinen määrä magneettikuvaus (MRI)-tutkimuksia, jossa verrataan trans- ja cis-aikuisia, on keskittynyt aivojen rakenteellisiin eroihin valkoisen aineen mikrorakenteessa, aivokuoren paksuudessa sekä valkoisessa ja harmaassa aineessa. Vain yksi tutkimus (kohortti 1) on toistaiseksi tutkinut aivojen morfologisia ominaisuuksia transnuorilla. Tutkimuksessa ei havaittu merkkejä sukupuolelle epätyypillisestä harmaan aineen määristä ja transnuoret olivat siten verrattavissa syntymän yhteydessä määritettyihin saman sukupuolen cis-ryhmiin. Kohdennetummat analyysit vain seksuaalisesti dimorfisilta alueilta (hypotalamus, pikkuaivot, mPFC) paljastivat kuitenkin vähäisiä poikkeamia.

Tuoreissa tutkimuksissa aikuisilla löydettiin eroja trans- ja cissukupuolisten ylemmässä mediaalisessa eturauhakuoressa (mPFC). Manzouri et al. havaitsi pienemmän mPFC-aivokuoren paksuuden transmiehillä verrattuna sekä cismiehiin että -naisiin, ja Spizziri et al.on raportoinut tämän alueen  sukupuolelle tyypillisistä määristä estradiolilla hoidetuilla transnaisilla. Siksi tulevat tutkimukset, joissa verrataan aiemmin hoitamattomia henkilöitä hoidettuihin, tulisi tutkia kuinka alueelliset harmaan aineen määrät eroavat sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin mukaan ja kuinka rakenteelliset muutokset liittyvät eroihin aivojen toiminnassa.

Käyttämällä innovatiivista hajuaistiin liittyvää fMRI-paradigmaa kohortti 2 osallistujissa, altistuminen androstadienonille (ihmisen oletettu feromonituoksu) laukaisi sukupuolierot hypotalamuksen hermovasteissa. Vanhempien murrosikäisten ryhmän (joka sai GnRHa:ta) havaittiin reagoivan selvästi koetun sukupuolen mukaisesti. Samankaltainen havainto ilmoitettiin aiemmin vuonna 2006 aikuisilla transnaisilla, mikä viittaa tämän erityisen aivotoiminnan erilaiseen, jopa sukupuoleen nähden vastakkaiseen erilaistumiseen transhenkilöiden keskuudessa. Kuitenkin, kun merkittäviä sukupuolieroja aktivoinnissa havainnoitiin esimurrosikäisillä cis-lapsilla, heidän transsukupuoliset ikätoverinsa osoittivat tuloksia, jotka olivat joko sukupuolelle tyypillisiä (transtytöt) tai joita ei voida erottaa kummastakaan ryhmästä (transpojat).

Viimeisimmässä fMRI-tutkimuksessa, joka sisälsi myös kohortti 2:n osallistujat, Nota et al. tutki syntymässä määritettyjen sukupuolten (mies vs. nainen) ja sukupuoli-identiteetin (cis-transsukupuolisten) eroja aivojen lepotilan toiminnallisissa yhteyksissä, toisin sanoen verenkierrosta ja happitasosta riippuvien signaalien (BOLD-signaali) vaihtelujen ajallisia korrelaatioita eri aivoalueilla. Tällaisen lepotilan aikaisen sisäisen yhteysverkon (Default Mode Network, DMN) on havaittu liittyvän käyttäytymiseen ja muodostavan erillisiä toiminnallisia järjestelmiä. Sen on havaittu osallistuvan mielen harhailuun ja itsereferenssiseen ajatteluun. Erilaista itsensä prosessointia on vasta viime aikoina ehdotettu vaihtoehtoisena neurobiologisena selityksenä sukupuoli-identiteetille, ja sukupuolieroja toiminnallisissa yhteysverkoissa on raportoitu. Murrosikäisten DMN ja aistimotorisen verkoston toiminnoissa havaittiin samankaltaisuuksia koetun sukupuolen mukaiseen toimintaan sekä transpojilla että -tytöillä.

Nämä ikäkohtaiset havainnot kahdessa eri fMRI-paradigmassa mahdollistavat vaihtoehtoiset mahdolliset selitykset. Ensinnäkin sen käsityksen mukaisesti, että varhaisen murrosiän aika näyttää ratkaisevalta sukupuoli-identiteetin kehityksen suhteen, voi olla, että neurologisia kehitysprosesseja ja enenevää hermojen seksuaalista erilaistumista tarvitaan varhaisnuoruuden aikana, jotta sukupuolelle epätyypillinen aivojen aktivaatiokaavio ilmenee. Toiseksi on mahdollista, että sukupuolelle epätyypilliset vasteet transsukupuolisilla murrosikäisillä voivat liittyä murrosiän tukahduttavaan hoitoon. Ottaen kuitenkin huomioon, että toisessa tutkimuksessa hormoniblokkerihoitoa saaneilla oli jopa liioiteltuja sukupuolelle tyypillisiä aivoaktivaatioita, tämä mahdollisuus ei vaikuta kovin todennäköiseltä. Kolmas selitys voi olla, että nuorempi, puberteettia edeltävä näyte oli pluripotenttinen heidän sukupuoli-identiteettinsä tulevien kehityspolkujen suhteen. Niissä harvoissa pitkittäistutkimuksissa, joiden avulla voidaan arvioida sukupuoli-identiteetin kehitystä, todettiin, että suurin osa sukupuolidysforiaa kokeneista lapsista ei koe sitä enää myöhemmin, eikä aloita murrosiän tukahduttamishoitoa murrosiässä. Siksi tulevien tutkimusten tulisi pyrkiä käsittelemään vastaamattomia kysymyksiä siitä, mitkä neurobiologiset mekanismit kuvaavat ja selittävät lapsuuden sukupuolidysforiaa.

On väitetty, että hormoniblokkerit voisivat aiheuttaa kehityshäiriöitä aivoissa, etenkin niillä aivoalueilla, jotka osallistuvat murrosikäspesifisen käyttäytymisen muutoksiin. Kohortti 1 avulla tutkijat arvioivat hormoniblokkerihoidon vaikutuksia aivojen toimeenpanotehtäviin. Tässä tutkimuksessa verrattiin GnRHa-hoitoa saaneita transnuoria hoitamattomiin transnuoriin ja cis-nuoriin. Osallistujat suorittivat fMRI-version nk. Tower of London -tehtävästä, ja samalla rekisteröitiin aivojen toimeenpaneva toiminta. Hoidettujen ja hoitamattomien transnuorten välillä ei havaittu eroja aivojen suoriutumisessa.

Toistaiseksi vain yhdessä pitkittäistutkimuksessa tutkittiin hormonihoidon vaikutuksia tilalliseen havainnointiin, joka mitattiin fMRI:n avulla "mielen rotaatiotehtävällä" kohortti 2 osallistujilla. Mielenkiintoista on, että transpojat erottuivat merkitsevästi cis-tytöistä, mutta osoittivat aktivointimalleja jotka ovat verrattavissa cis-poikiin, mikä viittaa sukupuolelle epätyypilliseen tilalliseen hahmottamiseen. Seurantatutkimuksessa 10 kuukautta sen jälkeen, kun transpojat olivat aloittaneet testosteronihoidon, he osoittivat merkittävästi lisääntynyttä aktivoitumista tehtävän aikana  verrattuna edelliseen istuntoon (hormoniblokkerihoidon aikana), samoin kuin cis-pojat, jotka eroavat merkittävästi cis-tytöistä (joilla ei ollut muutoksia tutkimusten välillä).

Huolimatta siitä, että hormoniblokkerihoidot selvästi vähentävät transnuorten ahdistusta, masennusta ja itsensä vahingoittamisen ajatuksia, etenkin fyysisesti terveiden nuorten GnRHa-hoito on epäselvää. Pitkäkestoisia tutkimuksia hoidon hyödyistä ja haitoista on olemassa, mutta vain tutkimuksista tytöillä, joilla on ennenaikainen murrosikä, tutkimuksista terveillä aikuisilla cis-naisilla ja tutkimuksista lampailla. On tärkeää todeta, että GnRHa-hoidon kieltäminen olisi haitallista esimerkiksi transnuorten psykologiselle kehitykselle, johtuen leimautumisriskistä ja pitkäaikaisessa stressitilanteessa elämisestä. Koska tällaisia tutkimuksia puuttuu edelleen, on tärkeää jatkaa tutkimusta murrosiän tukahduttamisen vaikutuksista transnuorten aivojen kehitykseen, ja tutkia vaikutuksia transnuorten kognitiiviseen ja sosiaalis-emotionaaliseen toimintaan.

Disclaimer: artikkelin lopussa on lause:
Tässä luvussa kuvataan yhteenveto alan kirjallisuudesta asiantuntijoiden lausuntona, ja tehdyt päätelmät heijastavat kirjoittajien näkemyksiä, ei kirjan toimittajien.

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 3 - identiteetin kehittyminen

Tämän kirjakatsauksen kolmannessa osassa kerron teoksen "Pediatric Gender Identity" kolmannesta artikkelista, joka on otsikoitu "Sukupuoli-identiteetin kehityksen polut". Sen ovat kirjoittaneet Jenifer K. McGuire, kansanterveystieteen tohtori Minnesotan yliopistosta, ja Quinlyn J. Morrow, niin ikään Minnesotan yliopistosta.

Lapsuuden sukupuoli-identiteetin kehitystä koskevissa tutkimuksissa keskitytään kahteen erilliseen, mutta toisiinsa liittyvään käsitteeseen: sukupuoli-identiteetti (henkilön tunnistaminen tytöksi, pojaksi tai muuksi sukupuoleksi) ja sukupuolirooli (käyttäytymiset, asenteet tai ominaispiirteet, jotka yleensä liitetään ja joita odotetaan tai suositaan tietyn sukupuolisen identiteetin ihmisiltä). Varhaiset teokset, jotka loivat sukupuoli-identiteetin kehitysparadigman, käsittelivät sukupuoli-identiteettiä kuin se vastaisi syntymässä määritettyä sukupuolta, eivätkä pohtineet identiteetin variaatiota tarpeeksi laajasti harkiten kehityspolkuja, joihin sisältyy sellaisen sukupuoli-identiteetin tunnistaminen, joka poikkeaa syntymässä määritellystä sukupuolesta. Sen sijaan keskityttiin sukupuolten eroavaisuuksiin tai kuinka miesten ja naisten ruumiit kehittyvät ja miten ne ovat vaikuttaneet vastaavaan sukupuoli-identiteettiin.

Sukupuolierojen teoriat voidaan jakaa kolmeen pääkategoriaan, jotka perustuvat prosessien painotuksiin: sukupuolen essentialismi, sukupuoliympäristö ja sukupuolikonstruktivismi. Sukupuoli-essentialistiset teoriat kuvaavat sukupuolierojen perustuvan pääasiassa luontaisiin, biologisesti johdettuihin sukupuolieroihin, vaikka nämä teoriat voivat tunnistaa myös ympäristötekijöiden vaikutukset. Sukupuoliympäristö ja -konstruktivismi korostavat yhteiskunnallisten käytäntöjen roolia sukupuolen eriyttämisen luomisessa ja ylläpitämisessä sosiaalisen ehdollisuuden kautta, havainnollista oppimista sekä sukupuolten välistä kieltä ja sosiaalista järjestämistä. Lisäksi sukupuolen konstruktivistiset teoriat esittävät, että lapset omaksuvat biologisia ja ympäristön vihjeitä sukupuolesta ja sisäistävät ne sitten kehittämällä sukupuolijärjestelmät itsestä ja muista.

Sukupuoliroolit ilmenevät eri tavalla kulttuurista ja historiallisesta kontekstista riippuen. Lisäksi sukupuoli-identiteettien eroavaisuudet eivät ole sukupuolten sisällä yhtenäisiä. Sukupuolten sisällä on suurempaa variaatiota kuin sukupuolten välillä. Toisin sanoen sukupuoli on tärkeä osa identiteettiä monille, mutta se ei ole deterministinen. Lopuksi sukupuolierot eivät välttämättä ole johdonmukaisia yksilöissä: henkilöllä voi olla voimakas sukupuoli-identiteetti yhdellä osa-alueella, esimerkiksi persoonallisuuden osalta, mutta ei toisella, esimerkiksi ammatti. Yhdessä nämä tekijät viittaavat siihen, että sukupuoli-identiteettien vaihtelu on todennäköisesti biologisten, sosiaalisten ja psykologisten tekijöiden välinen vastavuoroinen prosessi, ja että sukupuolierojen kaikilla teorioilla voi olla paikkansa kuvailemassa sukupuoli-identiteetin kehitysprosesseja kokonaisuutena.

Tähän mennessä 1990-luvulta saakka kertynyt lääketieteellinen kokemus lasten ja nuorten sukupuoli-identiteettiä tukevasta hoidosta (gender-affirming care) paljastaa varhaisten pitkittäistutkimusten puutteet ja sen, kuinka ne ovat vaikuttaneet kieleen ja ajatteluun sukupuoli-identiteetin kehityspoluista. Newhook et al. on äskettäin tarkastellut neljää pitkittäistutkimusta sukupuolidysforiasta, jotka käyttivät "pysyvyys vastaan luopuminen" -kieltä (persistence vs. desistance) ennustamaan jommankumman todennäköisyyden. Näitä ja muutamia muita tutkimuksia on tulkittu väärin siten, että noin 80 % sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista ei hakeutuisi sukupuolenkorjaushoitoihin nuoruudessa tai aikuisuudessa, ja näitä tuloksia on käytetty argumenttina lasten sosiaalista transitiota vastaan. Näihin pitkittäistutkimuksiin liittyy monia metodologisia ja käsitteellisiä puutteita. Sukupuolidysforian kriteeri on tarkentunut, ja näissä tutkimuksissa on ollut mukana lapsia, jotka eivät täytä tätä tarkempaa kriteeriä. Sukupuolidysforiaa kokevat lapset eivät pelkästään käyttäydy syntymässä määritellylle sukupuolelleen epätyypillisesti, vaan ilmaisevat sukupuoli-identiteettinsä myös muilla tavoin. Sukupuolidysforiaa kokemattomat lapset eivät tietenkään myöhemmin hakeudu sukupuolenkorjaushoitoihin. Nämä lapset on siis varhaisissa tutkimuksissa laskettu mukaan, mitä nykyään ei enää tehdä. Ja mikä tärkeintä, koska nuo tutkimukset keskittyivät binääriseen transnormatiiviseen sukupuolitransitioon, jota kuvattiin termiparilla "pysyvyys vastaan luopuminen", ne myötävaikuttivat binäärisen sukupuolitransition narratiiviin. Näiden tutkimusten kehys rajoitti keskustelua useista mahdollisista kehityspoluista.

Nykyinen tutkimus on vakiintunut laajemman ja kompleksisemman mallin ympärille, joka tukee nuorten ihmisten identiteetin kehittymistä koko spektrillä. Vallitsevissa sukupuoli-identiteettiä tukevissa hoitomenetelmissä lapsille annetaan tilaa tutkia sukupuoltaan omassa tahdissaan ilman, että vanhemmat tai lääkärit odottavat jotain tiettyä kehityspolkua. Sukupuoli-identiteettiä tukevassa hoidossa henkilö itse on oman sukupuolensa vahvin auktoriteetti, mikä on todettu myös tutkimuksissa (eli luotettavin keino selvittää lapsen sukupuoli on kysyä häneltä) (kts. esim. tämä tutkimus ja tämä tutkimus). Sukupuoli-identiteettiä tukevien hoitomallien perusta on sen tunnustaminen, että transsukupuolinen sukupuoli-identiteetti ei ole luonnostaan epäterve tai vähempiarvoinen.

Sukupuoli-identiteettiä tukevalle hoidolle ovat ominaisia seuraavat näkökulmat:

a) sukupuoli-identiteetin variaatiot eivät ole häiriöitä;

b) sukupuoli-identiteetin ilmaisut ovat monimuotoisia ja niissä on kulttuurista vaihtelua, mikä edellyttää kulttuurisensitiivisyyttä;

(c) tämän hetkisen parhaan tietämyksen mukaan sukupuoli-identiteettiin kytkeytyy biologian lisäksi lapsen kehitys ja sosiaalistaminen sekä kulttuuri ja konteksti, joilla kaikilla on vaikutusta jokaisen yksilön sukupuoliseen minuuteen;

d) sukupuoli voi olla epävakaa eikä ole binaarinen, sekä tiettynä ajankohtana että siinä vaiheessa, kun se muuttuu yksilöllä ajan myötä;

e) jos patologisuutta ilmenee, se johtuu useammin ympäröivän yhteiskunnan reaktioista (esim. transfobia, homofobia, seksismi) kuin lapsen sisäisistä tekijöistä.

Tämän perustavan näkökulman perusteella on kehitetty hoitomenetelmiä, joihin sisältyy lääketieteellinen interventio (ts. murrosiän tukahduttaminen, sukupuolta vahvistavat hormonit, kirurgiset toimenpiteet), mutta myös psykososiaalinen tuki, kuten sukupuoli-identiteettiin liittyvä kirjallisuus ja koulutus, perhesuhdetuki, vanhempien tukeminen, kontekstuaaliset interventiot koulujen ja yhteisöryhmien kanssa sekä henkilökohtainen koulutus ja terapia identiteetin kehityksen sekä joustavuuden tukemiseksi vähemmistöstressin kohtaamiseksi. Lapsilla ja murrosikäisillä on aikuisiin verrattuna poikkeavia ainutlaatuisia kehitystarpeita, jotka vaativat huomiointia - heidän ymmärryksensä interventioista, halu osallistua niihin ja kyky ennakoida mahdollisia seurauksia.

Ennen murrosikää lääketieteellisiä interventioita ei käytetä sukupuoli-identiteetin variaatioihin. Lapset ja vanhemmat voivat tulla klinikalle ja päättää liittyä psykopedagogiikkaohjelmiin, joissa on esimerkiksi sukupuoli-identiteettiin liittyvää kirjallisuutta ja koulutusta, vanhempien ja lasten tukiryhmiä, sukupuoli-identiteettiä tukevia leikkiryhmiä tai leirejä tai muita sosiaalisia interventioita, tai yksilö- tai perheterapiaa. Murrosikäisen lapsen tulisi voida ymmärtää kurssin tai ohjelman perussisältö ennen ohjelmaan siirtymistä ja hänen tulisi ymmärtää, onko kyseinen ohjelma tai toiminta välttämätöntä minkä tahansa toivotun tuloksen saavuttamiseksi (esim. myöhemmin hoitoon pääsemiseksi). Lapset saattavat nostaa esiin kysymyksiä esimerkiksi nimimuutoksista, kylpyhuoneiden käytöstä tai muista sosiaaliseen muutokseen liittyvistä huolenaiheista. Lapsen valmistaminen siihen, miten muut saattavat reagoida tällaiseen sosiaaliseen muutokseen, ja sen selvittäminen, kykeneekö lapsi ymmärtämään tällaista ennakoivaa ajattelua, voi helpottaa prosessia ja parantaa lapsen kykyä vastata muiden mahdollisesti negatiivisiin reaktioihin.

Shumer ja Tishelman käsittelevät tietoista suostumusta murrosiän tukahduttamiseen erityisesti niillä murrosikäisillä, joilla on heikentynyt kognitiivinen toiminta. He keskittyvät kolmeen tekijään: kehitykseen sopiva tietoisuus omasta asemastaan, mitä hoidon perusteella voidaan odottaa, ja potilaan ymmärryksen arviointi ja paineen tunne. Puberteetin tukahduttamisen (ns. hormoniblokkerihoito) yhteydessä lapsen tehtävä on ymmärtää, että heidän identiteettinsä erottuu useimmista muista nuorista, ja että murrosiän tukahduttaminen lopettaa murrosiän etenemisen. Joitakin sellaisia ​​kognitiivisia tekijöitä, joilla voi olla merkitystä, ovat ymmärrys siitä, mitä hormoniblokkerit eivät tee, kuten esimerkiksi ne eivät vielä muuta muiden ihmisten käsitystä lapsen sukupuolesta. Lopuksi, nuorten on ymmärrettävä, että he voivat lopettaa blokkerit ja heidän ei missään tapauksessa odoteta jatkavan
hoitoa, jos he eivät sitä halua. Murrosiän tukahduttamisen mahdollisten sivuvaikutusten kertominen on osa tietoista suostumusta.

Varsinaisen hormonihoidon aloittamisen yhteydessä tietoon perustuva suostumus on entistäkin tärkeämpää, kun interventiot muuttuvat vähemmän peruutettaviksi. Tähän ikään mennessä murrosikäisillä on kehittynyt edistyneempiä kognitiivisia taitoja ja vakiintuneempi identiteetti. Nuorten tulisi voida ymmärtää joitain kehon muutoksia, jotka tapahtuvat sukupuolta vahvistavien hormonien myötä ja jotka ovat peruuttamattomia. Lisäksi, keskustelut lisääntymiskyvystä ja hedelmällisyyden säilymisestä ovat tärkeitä tässä vaiheessa.

Kehityspolut ovat muuttuneet yhä monimuotoisemmiksi. Lääketieteellisen kehityksen myötä sukupuolen korjaus on useamman ihmisen saatavilla kuin koskaan ennen ollut mahdollista. Tällä yhä monimutkaisemmalla areenalla terveydenhuollon tarjoajilla on tärkeä rooli niiden lasten ja perheiden elämässä, jotka kohtaavat monimutkaisia kehitystarpeita ja joutuvat tekemään lääketieteellistä harkintaa. Tietoinen ja kehitystason mukainen suostumus varmistaa, että lapsilla ja vanhemmilla on heidän tarvitsemansa tieto ja ymmärrys juuri heidän tilanteeseensa liittyen.

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 2 - epidemiologia

Tämän kirjakatsauksen toisessa osassa kerron teoksen "Pediatric Gender Identity" toisesta artikkelista, joka on otsikoitu "Lapsen sukupuoli-identiteetin epidemiologia" ja siinä käydään läpi transsukupuolisuuden esiintyvyyttä USAn väestössä. Artikkelin ovat kirjoittaneet Mamatha Challa (psykiatri), Caroline Scott (kansanterveystieteen kandidaatti) ja Jack L. Turban (lääkäri).

Artikkelin alussa todetaan transnuorten näkyvyyden kasvu sekä mediassa että lääketieteessä. Lähes samaa tahtia on onneksi kasvanut myös nuorten transsukupuolisuutta koskeva lääketieteellinen tutkimus: vuoden 1997 alle 10 tutkimuksesta vuoden 2018 yli 300 tutkimukseen (hakusanalla "transgender" PubMed-julkaisuista). Tietoa saadaan siis jatkuvasti lisää.

Uusimpien kyselytutkimusten perusteella pari prosenttia Yhdysvaltojen nuorista on transsukupuolisia, tulosten vaihdellessa 1,3 - 3,2 prosentin välillä. Aikaisemmissa tutkimuksissa 2000-luvun alkupuolella aikuisia transsukupuolisia on ollut 0,5 - 0,6 % väestöstä. Lisääntynyt transihmisten määrä johtunee yleisen sosiaalisen hyväksynnän lisääntymisestä; yhä useammalla on sanoja, joilla kertoa itsestään, ja uskallusta kertoa se.

Kun tarkastellaan syntymässä määritetyn sukupuolen mukaista jakaantumista eri ikäryhmissä sukupuoli-identiteetin klinikoilla, huomataan seuraavaa: lapsista suurin osa on poikia, murrosikäisistä tyttöjä, ja aikuisista miehiä.

Lasten osalta syntymässään pojiksi määritettyjen suurempi osuus johtuu todennäköisesti siitä, että tyttömäinen käytös pojalla aiheuttaa lapsen läheisissä enemmän huomiota ja vanhemmissa huolta, kuin tyttöjen poikamainen käytös. Tässä nähdään myös kulttuurieroja, esimerkiksi hollantilaisten ja amerikkalaisten lasten välillä. Lapsuusiässä sukupuoli-identiteetin klinikalle hakeutuneiden joukossa on myös paljon niitä, jotka eivät varttuessaan identifioidukaan vastakkaiseen sukupuoleen, ja se kertoo siitä, että vanhempien huoli lapsen käytöksestä johtaa myös cis-sukupuolisten lasten hakeutumiseen sukupuoli-identiteetin klinikalle.

Murrosikäisten kohdalla syntymässään tytöiksi määriteltyjen suurempi osuus johtunee siitä, että tyttöjen poikamainen käytös ei ole lapsuudessa aiheuttanut vanhemmissa sellaista huolta, että tutkimuksiin olisi hakeuduttu. Lisäksi, syntymässään pojiksi määriteltyjen tyttömäinen käytös aiheuttaa henkilölle itselleen niin voimakkaita häpeän tunteita ja ikätovereiden taholta hylkäämistä ja kiusaamista, että he eivät välttämättä uskalla myöntää asiaa itselleen tai läheisilleen, eivätkä siksi osaa tai uskalla hakeutua hoitoon.

Syntymässään pojiksi määriteltyjen aikuisten hakeutuminen sukupuoli-identiteetin klinikalle on yleisempää todennäköisesti siksi, että syntymässään tytöiksi määriteltyjen on helpompaa muuttaa ulkonäköään ja sukupuolen ilmaisuaan, kuin pojiksi määriteltyjen. He siis tarvitsevat enemmän lääketieteen apua. Joissakin maissa, kuten Japanissa ja Puolassa, suhde on toisin päin; syntymässä tytöiksi määritettyjä hakeutuu aikuisena hoitoon enemmän kuin pojiksi määritettyjä. Ruotsissa ja Saksassa eri sukupuolten osuudet ovat vaihdelleet eri aikoina rajusti. Suuret vaihtelut syntymässä määritetyn sukupuolen osuuksissa eri aikoina eri maissa todistavat, että yhteiskunnan sosiaalisella hyväksynnällä on suuri merkitys hoitoihin hakeutumisessa.

Ehkä yleisin kysymys, jonka sukupuoli-identiteetin klinikalle hakeutuneet lapsen vanhemmat esittävät, on: onko se vain vaihe? Artikkelin mukaan hyvää tutkimusta aiheesta ei ole vielä tehty riittävästi, jotta kysymykseen voisi luotettavasti vastata. Aihetta on tutkittu, mutta suurin osa näistä tutkimuksista on metodologisesti puutteellisia. Ennen vuotta 2000 tehtyjen tutkimusten perusteella transidentiteetti säilyy 2 - 9 prosentilla hoitoon hakeutuneista lapsista. Vuoden 2000 jälkeen tehtyjen tutkimusten mukaan identiteetti säilyy 12 - 39 prosentilla lapsista. Yksittäisenä, tätä aihetta tutkivana tahona artikkelissa mainitaan TransYouth project, josta olen itsekin kirjoittanut blogissani. Projektin tutkimuksissa onkin saatu mielenkiintoisia tuloksia, joita tässä artikkelissa ei oikeastaan tuoda esiin.

Murrosikäisistä, jotka aloittavat hormoniblokkerihoidon, 1,9 % ei siirry muuntohormonihoitoihin vaan jatkaa syntymässä määritetyssä sukupuolessaan. Tämä tutkimustulos on peräisin Alankomaista, jossa tutkittiin nuoria vuodesta 1972 vuoteen 2015 - varsin pitkäaikainen tutkimus siis. Toisen, tuoreemman tutkimuksen mukaan 100 % hormoniblokkerihoitoa saaneista jatkaa muuntohormonihoitoon. Nämä tutkimukset kertovat siitä, että murrosiässä koettu transidentiteetti on hyvin pysyvä.

Suurin osa sukupuolidysforiaa kokevista nuorista ja aikuisista kertoo, että he ovat käyttäytyneet transidentiteettinsä sukupuolen mukaisesti jo varhaislapsuudessa, tyypillisesti 2 - 4 vuoden iästä lähtien. Koska tämä tieto perustuu itse raportoituun, se ei ole tieteellisesti luotettava tulos. Kuitenkin, tieteellisissä tutkimuksissa on löydetty seikkoja, jotka ennustavat lapsen transidentiteetin pysyvyyttä aikuisuuteen, ja ne tukevat tätä tietoa. Ennustavia seikkoja ovat transidentiteetin ilmenemisen voimakkuus, syntymässä tytöksi määritelty sukupuoli, matala sosioekonominen status, aikainen sosiaalinen transitio ja myöhäinen sukupuoli-identiteetin kilinikalle hakeutuminen. Nämä tulokset perustuvat yhteen tutkimukseen, joten ne eivät vielä ole varmistettuja.

Näitä tutkimuksia tarkastellessa tulee huomioida se, että niiden yleistettävyys ei vielä ole hyvällä tasolla, eikä niitä siksi saa käyttää esteinä translasten ja -nuorten hoidolle. Tärkeimmät tutkimustulokset ovat se, että lapsen johdonmukainen ja pitkään jatkuva transidentiteetti hyvin todennäköisesti merkitsee transsukupuolisuutta aikuisena, ja että vastakkaiseen sukupuoleen identifioituminen esimurrosiässä ei välttämättä merkitse transsukupuolisuutta. Lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin kehityskaaret ovat kuitenkin moninaisia.

Seuraavaksi artikkelissa käsitellään transnuorten terveyshaasteita, mutta en käsittele niitä nyt tässä.

Yhteenveto:
Vaikka tietoa on vielä rajallisesti, näyttää siltä, että suurin osa esipuberteetti-ikäisistä transsukupuolisiksi identifioituvista säilyttää sukupuoli-identiteettinsä aikuisena. Epidemiologisen tutkimuksen tulevia suuntauksia tämän väestöryhmän osalta ovat laajamittaisten, kansallisten tutkimusten lisääminen, metodologisesti tiukkojen pitkittäistutkimusten avulla transnuorten identiteettien tutkiminen, sekä ennaltaehkäisevän terveydenhoidon potentiaalisten etujen selvittäminen tälle haavoittuvalle väestölle.

IDAHOBIT - Kansainvälinen homo-, bi-, inter- ja transfobian vastainen päivä 17.5.2020

Tänään sunnuntaina vietetään kansainvälistä homo-, bi-, inter- ja transfobian vastaista päivää. Päivän kynnyksellä aiemmin tällä viikolla on julkaistu paljon tutkimustuloksia sateenkaari-ihmisten kohtaamasta syrjinnästä ja häirinnästä sekä asenteiden ja ihmisoikeuksien tilanteesta. Näiden pohjalta on kirjoitettu useita uutisia ja artikkeleita. Tässä blogitekstissä nostan niistä esiin huomioita erityisesti Suomen translasten ja -nuorten osalta.

Päivän virallinen sivusto löytyy osoitteesta may17.org. Sivulla kerrotaan, että päivää on vietetty vuodesta 2004 lähtien ja sen tarkoitus on kiinnittää huomiota sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöjen kohtaamaan väkivaltaan ja syrjintään. Päivämäärä on valittu sen mukaan, että 17.5.1990 WHO:n yleiskokous poisti homoseksuaalisuuden psykologisten häiriöiden luettelosta. Päivää vietetään yli 130 maassa.

Vuoden 2020 teema on "Breaking the silence", "Rikotaan hiljaisuus". Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöihin liittyy paljon asioita, joista halutaan vaieta. Vaikenemisen kulttuuria on tietoisesti purettava, jotta vähemmistöjen asemaa saadaan parannettua. Vaikka Suomessa moni asia on heidän kohdallaan hyvin, parannettavaa riittää, ja yksi parannettava asia on nimenomaan puhumisen kulttuuri. Konkreettinen esimerkki on se, että moni seksuaali- ja/tai sukupuolivähemmistöön kuuluva vaikenee ominaisuudestaan, koska haluaa välttää syrjintää, kiusaamista ja ylimääräistä huomiota. Konkreettisia esimerkkejä on blogikirjoituksen lopussa. Tämä on itseään ruokkiva kierre, joka pitää uskaltaa rikkoa puhumalla. Siihen vähemmistöt tarvitsevat muiden tukea - meidän läheisten sekä esimerkiksi lainsäätäjien.

Suomalainen ranneliike.net -sivusto kirjoittaa:

"... päivän päämääränä on saada ihmiset käsittämään, että homo-, trans- ja bifobia ovat häpeällisiä, että ilmiöön liittyvät rakenteet on purettava yhteiskunnasta ja että ilmiötä vastaan on kamppailtava. Tarkoituksena on herättää kaikenlaista toimintaa eri puolilla maailmaa, jotta valtaväestö saataisiin paremmin tietoiseksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen olemassaolosta ja näiden kohtaamasta syrjinnästä.
Eri maissa toiminnan painopiste vaihtelee yhteiskunnallisen tilanteen mukaan. Kun läntisissä teollisuusmaissa huomion keskipisteenä ovat arjen ennakkoluulot ja esimerkiksi oikeus solmia avioliitto elämänkumppaninsa kanssa, joudutaan toisaalla kamppailemaan syrjivää lainsäädäntöä sekä seksuaali- tai sukupuolivähemmistöihin kuuluviksi "paljastuneiden" julkista nöyryyttämistä, vankilatuomioita ja jopa teloituksia vastaan."

Tänä vuonna esimerkiksi Suomen ministeriöt ovat ottaneet osaa tähän kampanjaan ministerien lyhyillä videotervehdyksillä, joissa kiinnitetään huomiota yhdenvertaisuuden ja tasa-arvon tärkeyteen. Lisätietoja valtioneuvoston sivuilla. Olen kiitollinen, että ministeriöt ovat huomioineet asian näinkin näkyvästi. Toivon, että asian tärkeys konkretisoituu translain uudistamisessa siten, että myös alaikäisten oikeus sukupuolen juridiseen korjaamiseen toteutuu.

Euroopan perusoikeusvirasto FRA julkaisi tällä viikolla vuonna 2019 toteutetun kyselytutkimuksen tulokset. Kyselyyn vastasi yli 140 000 ihmistä 30 maasta. Edellinen vastaava kysely toteutettiin vuonna 2012, jolloin vastaajia oli 93 000. Nyt julkaistuun kyselyyn on ensimmäistä kertaa sisällytetty myös intersukupuoliset sekä 15–17-vuotiaat sateenkaarinuoret. Esittelemällä toisen tutkimuksensa keskeisiä tuloksia FRA pyrkii rohkaisemaan päätöksentekijöitä lisäämään ponnistelujaan edistääkseen LGBTI-ihmisten oikeuksien täysimääräistä kunnioittamista. 

Suomessa FRA:n kyselyyn vastasi 4711 henkilöä. Seta ry:n sivuilla on uutinen aiheesta. FRA on julkaissut tulokset myös maakohtaisina raportteina. Suomen raportti löytyy täältä.

Nostoja nuorten ja trans- tai intersukupuolisten osalta:
- 56 % 15-17-vuotiaista vastaajista oli kohdannut sateenkaarivihamielistä kommentointia tai käytöstä koulussa.
- joka viides trans- tai intersukupuolinen on kohdannut fyysistä tai seksuaalista väkivaltaa edellisen viiden vuoden sisällä, mikä on kaksinkertainen verrattuna muihin LGBTI-ryhmiin.
- Suomessa 43% 15-17-vuotiaista LGBTI-opiskelijoista kertoi, että koulussa joku tuki tai puolusti usein tai aina LGBTI-henkilöiden oikeuksia. EU:n keskiarvo oli 48 %. 
-  Suomessa 25% 15-17-vuotiaista LGBTI-opiskelijoista ei kertonut olevansa LGBTI koulussa. EU:n keskiarvo oli 30 %.
-  Suomessa 59% 15-17-vuotiaiden vastaajien LGBTI-vastauksista kertoo, että heidän kouluopetuksensa on jossain vaiheessa käsitellyt LGBTI-asioita positiivisesti tai tasapainoisesti. EU:n keskiarvo oli 33%.

Minusta nämä ovat hälyttäviä lukuja. 

Kehrääjän uutisessa FRA:n tutkimuksesta kerrotaan:

"Raportin laatijoiden valikoiduista tuloksista käy ilmi raportin yleiskuva; kehitys on ollut hidasta ja monella mittarilla on otettu askeleita taaksepäin. Esimerkiksi työelämässä koettu syrjintä oli yleistynyt hieman vuodesta 2012, mutta transihmisillä kasvu oli huomattavasti suurempaa. Sama teema jatkui muissakin aiheissa, sillä transsukupuolisten henkilöiden kokema syrjintä kasvoi huomattavasti monella mittarilla. Esimerkiksi viimeisten 12 kuukauden aikana syrjintää oli kokenut kaikista vastaajista 43% (37% 2012), kun taas transsukupuolisilla vastaajilla vastaava luku oli 60% (43% 2012), tarkoittaen että useampi transsukupuolinen vastaaja oli kokenut syrjintää kuin oli siltä välttynyt."

"Euroopan unionin edustajana toimiva, Euroopan Tasa-arvokomissaari Helena Dalli kiinnitti puheenvuorossaan huomiota viimeaikaiseen kehitykseen unionin alueella, joka on ollut hyvin huolestuttavaa:
– Tärkeistä LHBTI+-ihmisten yhdenvertaisuutta kohden viime vuosina EU:ssa otetuista askelista huolimatta LHBTI+-ihmiset edelleen ilmoittavat syrjinnän olevan korkealla tasolla. Vielä huolestuttavampaa on se, että olemme viime aikoina todistaneet anti-LHBTI+ tapauksia, kuten hyökkäyksiä Pride-kulkueisiin, ’LHBTI ideologiasta vapaiden alueiden” julistuksia, sakkoja LHBTI-myönteisistä mainoksista ja muita vastaavia tapahtumia. Jokaisen tulisi kokea olevansa turvassa ja vapaa olemaan oma itsensä Euroopan Unionissa, hän linjaa."

En voisi olla enempää samaa mieltä kuin Helena Dalli. Positiivista on, että tutkimuksen mukaan sateenkaarinuoret olivat entistä avoimempia omasta seksuaalisuudestaan ja sukupuolestaan kouluissa ja yleinen avoimuus kaikkien vastaajien keskuudessa oli kasvussa. Tämä on toivoa herättävä tulos!

Kokeilin FRA:n sivuilta löytyvää työkalua, jolla voi tarkastella vastauksia erilaisten parametrien avulla. Esimerkiksi kysymys "Do you avoid certain places or locations for fear of being assaulted, threatened or harassed due to being LGBTI?" eli "Vältteletkö paikkoja koska pelkäät väkivaltaa, uhkauksia tai häirintää sen vuoksi, että olet lgbti?" suodatettuna 15-17-vuotiaisiin transihmisiin antoi vastaukseksi, että Suomessa vastauksen "usein" on valinnut 24% ja EU-maiden keskiarvo oli 25%.

Myös sateenkaarijärjestöjen eurooppalainen kattojärjestö ILGA-Eurooppa on julkistanut vuosittaisen vertailunsa seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjen oikeuksien toteutumisesta 49 maassa. Pitkään jatkunut positiivinen oikeuksien kehitys on ottanut vertailun mukaan takapakkia jo toisena vuonna peräkkäin. En ole tuloksesta yllättynyt. Joissakin maissa viranomaiset ja valtiovalta uhkaavat ihmis- ja kansalaisoikeuksia, näistä mainitaan erikseen Puola, Turkki ja Unkari. Suomi sijoittuu kartalla kahdeksanneksi, ja on tippunut sijalta neljä. 

Kehrääjän sivuilla julkaistussa artikkelissa käydään läpi Suomen osuutta raportista:

"Suomi sai parhaat arvosanansa, täydet 100 prosenttia, yhteiskunnallista toimintaa koskevasta mittarista, jossa kriteereinä olivat muun muassa julkisen tapahtuman järjestämisen onnistuminen ilman valtion häirintää tai vastustusta sekä LHBTIQA+ -ihmisoikeuksien puolustajien henkilökohtainen turvallisuus. Alhaisimmat pisteet Suomi sai sukupuolivähemmistöjä ja kehollista itsemääräämisoikeutta koskevasta mittarista, jossa Suomen todettiin saavuttavan huomattavasti alle puolet tavoitteista."

"Sukupuolivähemmistöjen asemaa sekä kehollista itsemääräämistä mittaavassa osiossa Suomi sai koko listauksen heikoimman arvosanansa. Suomen pisteitä laskivat muun muassa itsemääräämisoikeuden puuttuminen, sukupuolivähemmistöjen sisällyttäminen sairausluokitukseen, sukupuolen korjausta koskevat ikärajat, sukupuolen korjaamiseen vaadittava sterilisaatio sekä pakolliset lääketieteelliset toimenpiteet ja intersukupuolisten vauvojen sekä lasten lääketieteellisesti tarpeettomien leikkausten salliminen."

Kenties mielenkiintoisin raportin osio käsittelee anti-gender liikehdintää (josta olen kirjoittanut blogissa aiemmin) ja vihapuhetta, koska siellä mainitaan mm. Aito Avioliitto -järjestö ja Päivi Räsänen. Ovatkohan nämä tahot jo huomanneet itse tämän kyseenalaisen huomion? Odotan heidän reaktioitaan. Todennäköisesti he kiistävät syyllistyneensä vihapuheeseen, ja vetoavat sanan- ja uskonnonvapauteen. Olen jo nähnyt näitä argumentteja aiemmissa keskusteluissa aiheesta. Esimerkiksi Susanna Koivula, Aito Avioliitto ry:n toiminnanjohtaja kirjoittaa Twitterissä:

"IDAHOT -päivän teemaksi sopisi paremmin: "hiljentäkää konservatiivit, kristityt ja muut pahat" #tasaarvo #yhdenvertaisuus #idahot2020 Sateenkaariliikeen toiminta ei edistä ihmisoikeuksia, kuten sanan- ja uskonnonvapautta, tai lapsen oikeuksia."

Ja Tapio Puolimatkan blogin otsikko: Vihapuhelait uhkaavat tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta. 

Tiedän, että nämä tahot myös peräävät "aitoja tilastoja" vähemmistöjen kohtaamasta syrjinnästä ja väkivallasta. Kyselytutkimukset kun kertovat heidän mielestään vain subjektiivisista tuntemuksista, jotka eivät ole sama asia kuin "oikeasti tapahtunut" syrjintä ja väkivalta. Ongelmahan on se, että vähemmistöt ilmoittavat kohtaamastaan syrjinnästä ja väkivallasta tasa-arvovaltuutetulle tai poliisille äärimmäisen harvoin, koska kokevat sen turhaksi. Aiheesta lisää WeAllFinland-sivustolla. Tähän on tultava muutos!

(Itsehän ilmoitin poliisille kaksi tähän blogiin tullutta kommenttia, koska niissä ilmaistiin, että minun henkilötietoni ja työpaikkani olivat tiedossa, ja uhattiin levittää tietoa. Poliisilta tuli ilmoitus, että he eivät tutki asiaa, koska "se vähän niin kuin kuuluu asiaan, että tällaisia uhkauksia tulee". Ymmärrän täysin poliisin vastauksen, mutta se on silti väärin.)

Transgender Europe julkaisee joka vuosi indeksin, joka kertoo transihmisten oikeuksien tilanteesta EU-maissa ja viidessä Aasian maassa. Indeksissä on 30 seurattavaa indikaattoria. Tärkeimmät seurattavat indikaattorit liittyvät sukupuolen juridiseen korjaamiseen / tunnustamiseen, ja ne ovat sterilisaatiovaatimus ja pakollinen mielenterveysdiagnoosi. 41 seurattavassa maassa (joita on yhteensä 54) sukupuolen juridinen korjaaminen on mahdollista. Näissä 41 maassa:
- 31 vaatii mielenterveysdiagnoosin
- 13 vaatii steriiliyttä
- 20 vaatii avioeroa
- 31 asettaa ikärajoituksia, mikä tekee alaikäisille pääsyn lailliseen sukupuolen tunnustamiseen vaikeaksi tai mahdottomaksi
- sukupuolen juridinen korjaaminen perustuu itsemäärittelyyn 6 maassa (v. 2019 viidessä maassa)
- yhdessä maassa tunnustetaan juridinen kolmas sukupuoli täysin, yhdessä osittain (v. 2019 tilanne oli sama)
- vain Maltalla ja Tanskassa transsukupuolisuus ei ole sairaus
- vain Malta on kieltänyt eheytyshoidot

Olen erityisen järkyttynyt tiedosta, että eheytyshoitoja ei ole kielletty missään muualla kuin yhdessä maassa. 

Growinguptransgender -blogi on edellisen pohjalta koostanut värikoodatun taulukon, joka havainnollistaa erityisesti alaikäisten transihmisten asemaa näissä maissa. Aineistosta on tehty myös havainnollinen kartta. Suurin osa maista (31 maata 49:stä) näyttää punaista, joka kertoo, että alaikäisten oikeudet ovat erityisen huonossa jamassa. Suomi on oranssi eli seuraava kategoria, johon kuuluu 14 muutakin maata. Keltaisessa kategoriassa on yksi maa (Luxemburg) ja vihreässä kaksi (Espanja ja Malta). 

Monesti kuulee ja näkee, että suomalaisten sateenkaari-ihmisten kohtaamaa syrjintää ja väkivaltaa vähätellään. Sanotaan, että Suomessa asiat ovat hyvin moneen muuhun maahan verrattuna, ja että täällä kitistään turhasta. Kehotan lukemaan Kehrääjän tänään julkaiseman artikkelin aiheesta: "Pilkkaa, vihamielisiä opettajia ja pelkoa - tällaista on arjen LHBTIQA+-vastainen syrjintä". Tässä otteita, jotka olivat itselleni vaikeinta luettavaa:

"Opettaja ilmoitti kesken tunnin, ettei hän hyväksy seksuaali- ja sukupuolivähemmistöjä, sillä hän ei hyväksy näihin vähemmistöihin kuuluvien olemassaoloa ja elämistä."

"9 vuotta kiusaamista (siis koko peruskoulun) 3 vuoden pätkissä: Luokat 1-3 ”et kuulu joukkoon”- tyylistä paskaa kaikilta, luokilla 4-6 ”mikset sä oo kuin muut tytöt?” ja ”vitun homo” huutelua ja 7-9 luokilla ”vitun tr*nsu” huutelut alkaa ja ”vitun homo” jatkuu. Koko ajan suljettu pois porukoista erilaisuuden vuoksi."

"Yläasteella, yhdeksännellä luokalla, hyvä ystäväni petti minut ja meni livauttamaan puolelle luokkaa että olen lesbo ja tykkään tytöistä, enkä siitä lähtien voinut vaihtaa vaatteita ennen liikuntatuntia muualla kuin vessassa. Kolme tyttöä eivät suostuneet uutisen kuultuaan enää istumaan vieressäni tai edes lähelläni luokassa, ja yksi vaihtoi lokeropaikkansa pois minun lokeroni vierestä. Eräs, joka teki kanssani biologian esitelmää, esti minut whatsappissa ja vaihtoi kokonaan toiseen esitelmäryhmään. Sain muutamia uhkailuviestejä tuntemattomista numeroista (jotka paljastuivat rinnakkaisluokkalaisteni numeroiksi)."

"Olen muunsukupuolinen ja aikanaan ulkonäköni ollessa mieheksi luettavissa menin käymään YTHS:n gynekologilla. Lääkäri nauroi minun tullessani huoneeseen ja kertoi yllättyneensä miehen kävellessä gynekologin vastaanotolle. Käynnin aikana hän naureskeli sukupuoleeni liittyville asioille useita kertoja ja vitsaili siitä miten huvittavaa olisi jos tulisin raskaaksi, tietämättä edes oliko minulla toiveita vanhemmuudesta. Hänen mielestään oli koominen ajatus, että mies olisi raskaana. Naureskelu ei ollut hyväntahtoista yhdessä nauramista, vaan itse yritin hoitaa käyntini asiallisesti. Lääkäri myös teki oletuksia siitä, ettei minulla varmastikaan voinut olla seksielämää, sillä olen transsukupuolinen. Kun kerroin hänen olevan väärässä, hän kuvasi ”tajuntansa laajenevan” ja huitoi käsillään ilmaa päänsä ympärillä. Tätä kaikkea jatkui tuskaisen pitkään, kunnes tuli sisätutkimuksen aika, jonka vuoksi olin ylipäätään varannut ajan gynekologille. Kieltäydyin tutkimuksesta, koska en kokenut oloani turvalliseksi. Sen jälkeen en käynyt vuosiin gynekologilla (vaikka testosteronihoidon aikana olisi suositeltavaa käydä vuosittain). Olin YTHS:ään yhteydessä lääkärin toiminnasta, mutta tästä ei seurannut käytännössä mitään."

"Terveydenhuollossa syrjitään, jos on joskus hankkinut apua mielenterveysjuttuihin, ei suomessa ole asiaa transhoitoihin. Dysforian oireista ohjataan kuitenkin psykanpolille vaikka se estää avun saannin. Terapiaa ei saa ellei ole rikas ja jos on tuhlannut tuetun terapian masennukseen, koska koulukiusaamiseen ei puututtu."

"... Sattuu katsoa ”tavallisten” ihmisten instagrameja ja someja, erityisesti ystävänpäivänä tai seurustelevien ihmisten syntymäpäivinä. Minulla ei ole samaa vapautta ja helppoutta sisällön laittamisessa, sillä tunnen itseni vääräksi, pelkään ihmisten kokevan sen tuputuksena tai saavani samanlaisia kommentteja kuin silloin joskus, kolme vuotta sitten (siitäkin huolimatta, että suurin osa ihmisistä ei luultavasti ole sellaisia kuin luokkatoverini tai idiootit peräänhuutelijat kadulla)."

Harmittaa, että tänä vuonna päivä osuu samalle päivälle kuin kaatuneiden muistopäivä. Tiedättekö, miksi? Koska pelkään, että kun julkisesti osoitan tukeni transfobian vastustamiselle tänä päivänä, saan syytöksiä siitä, että en kunnioita kaatuneita. Sehän ei tietenkään pidä paikkaansa, vaan on yksi keino vaientaa. Minä en vaikene.