Olenko vahvistusharhan vallassa?

Eräässä keskusteluketjussa minua on jälleen syytetty vahvistusharhasta. Vahvistusharha tarkoittaa yksilön taipumusta etsiä ja havaita vain omia ennakkokäsityksiään tukevaa informaatiota ja tulkita monitulkintaista aineistoa omaa näkemystään tukevasti.

Olen lukenut omien käsitysteni vastaisia sivustoja, keskusteluja ja tutkimuksia todella paljon. Testaan omia käsityksiäni jatkuvasti, ja altistan itseäni vastakkaisille näkemyksille. Kun uuvun, turhaudun ja ahdistun, minulle sanotaan, ettei minun pitäisi lukea niitä. Saatan pitää välillä taukoa, koska niiden lukeminen ja omien käsitysten kriittinen tarkastelu on tosiaankin raskasta. Luontainen uteliaisuuteni ja paloni selvittää totuus kuitenkin saa minut jälleen tarttumaan noihin aiheisiin. Olen lukenut Blanchardin ja Zuckerin tutkimuksia, kahlannut läpi Ihmisten Kirjon sivut ja siellä linkatut artikkelit ja tutkimukset, tsekannut Transgender Trendin sivuston ja klikkaillut sieltä avautuvia linkkejä, kuunnellut Sametin videoita ja lukenut hänen blogiaan, lukenut alussa mainitsemaani keskusteluketjua, ja paljon paljon paljon muuta.

Minua syytetään vahvistusharhasta varmaan siksi, etten paljoakaan kirjoita näistä tutkimuksistani. Pääni sisällä käy kuitenkin kuhina koko ajan, ja syyttelijät eivät tietenkään sitä havaitse. 

Tuossa mainitsemassani keskusteluketjussa sekä monessa muussakin läpikäymässäni lähteessä ollaan yleisesti sitä mieltä, että transsukupuolisuus on jonkinlainen psyykkinen häiriötila, josta on mahdollista parantua oikeanlaisella terapialla. He uskovat, että lääketieteelliset ja kirurgiset hoidot ovat tarpeen vain niille, joiden psyykkinen harha on niin vahva, että siihen auttavat vain nämä hoidot. Hoidot läpikäynyt transihminen on heidän silmissään edelleen psyykkisesti sairas. Kun asiaa katsoo tästä näkökulmasta, on tietenkin aivan selvää, miksi he vastustavat niin voimakkaasti muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön ja tutkimus- ja hoitomenetelmiin, jotka on kehitetty nimenomaan tästä näkökulmasta. En itse ollut perehtynyt aiheeseen juuri ollenkaan ennen kuin lapseni tuli kaapista, mutta tunnistan, että suunnilleen tuota mieltä olin itsekin aiemmin.

2000-luvun kuluessa transihmisiä tutkivat ja hoitavat ammattilaiset ovat yhä laajemmin alkaneet havaita, että tämä käsitys on väärä. Transihmisten psyykkiset ongelmat ovat seurausta siitä, että heitä ei ymmärretä eikä kohdata oikein, eikä siksi myöskään tutkita tai hoideta oikein. On kokeiltu muunlaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä, ja havaittu niiden tehoavan niin hyvin, että transihmisten psyykkinen terveys on sama tai jopa parempi kuin cisihmisten. Piti vain uskoa siihen, mitä transihmiset itsestään kertovat. He ovat, mitä he sanovat olevansa. Biologisia syitä transsukupuolisuudelle on alkanut löytyä. Jos aihe kiinnostaa, kahlaa läpi tämän blogin sivuista löytyvää linkkilistaa.

Miksi uskon näihin uudempiin tuloksiin enkä vanhoihin? Koska uskon, että tieteessä mennään eteenpäin, ei taaksepäin. Koska olen lukenut transihmisten hoidon historiasta ja havainnut, miten huonoihin lopputuloksiin se on johtanut. Koska ne vain käyvät enemmän järkeeni. Homoutta pidettiin samanlaisena psyykkisenä sairautena vielä jokin aika sitten (jotkut varmaan pitävät vieläkin). Tästä päivittyvästä twitter-ketjusta voi lukea hyviä esimerkkejä siitä, miten samoja argumentteja kierrätetään nykyään.

Kun transsukupuolisuutta katsookin siitä näkökulmasta, että se on osa ihmiselle luontaista sukupuolisuuden kirjoa, ei sairaus, voi huomata, että vanhat tutkimus- ja hoitomenetelmät sekä lainsäädäntö rikkovat heidän ihmisoikeuksiaan. Aivan samalla tavalla kuin homojen eheytysterapia on nykyisin ihmisoikeuksia rikkovaa ja epäeettistä toimintaa.

Kun kaksi näin vastakkaista näkemystä transsukupuolisuudesta omaavaa ihmistä asetetaan vastakkain keskustelemaan, ei yhteistä näkemystä pääse millään syntymään, ellei jompi kumpi muuta perimmäistä käsitystään transsukupuolisuudesta. Puuvertausta käyttäen: tällaiset keskustelijat puhuvat saman puun eri haaroista ja niiden latvoista (esimerkiksi lainsäädännöstä). Jotta yhteinen näkemys voisi syntyä, on katsottava juuria ja keskusteltava niistä. Transsukupuolisuus sairautena -näkemyksen juuret ovat maanpäällisiä juuria; ne ovat kaikkien näkyvillä ja helposti omaksuttavissa, vuosikymmenten takaisten tutkimusten esiin tuomia, julkisessa keskustelussa vakiintuneita. Transsukupuolisuus ihmisen luonnollisena ominaisuutena -näkemyksen juuret ovat maan alla piilossa; ne ovat suhteellisen tuoreita, ei yleisesti tiedossa olevia, ja tulevat näkyviin vain aktiivisesti kaivamalla, uutta tietoa etsimällä.

Kun luen tutkimuksia ja keskusteluja, kaikki palautuu kysymykseen: mistä näkökulmasta käsin ko. keskustelu tai tutkimus on tehty? Jos havaitsen, että se käsittää transihmiset psyykkisesti sairaina, ymmärrän johtopäätökset ja tulokset, mutta en voi mitenkään olla samaa mieltä, koska lähtökohta on omalleni vastakkainen. Tunnistan silloin tuon keskustelun tai tutkimuksen oman näkemykseni vastaiseksi.

Jos se tarkoittaa, että olen vahvistusharhan vallassa, niin myönnän sen. Itse käsitän vahvistusharhan hieman toisella tavalla. Mielestäni vahvistusharhan vallassa oleva ei tunnista niitä syitä, miksi jokin teksti on hänen näkemyksensä vastainen, vaan ohittaa sen ja kuittaa huuhaaksi, propagandaksi tai ideologiaksi, eikä edes yritä ymmärtää sitä.

Kehrääjän artikkeli transnuorten asemasta hoitojärjestelmässä

Kehrääjä julkaisi perjantaina 19.3.2021 artikkelin transnuorten asemasta suomalaisessa hoitojärjestelmässä. Osallistuin tähän haastatteluun nuoreni kanssa. Sisältövaroitus: lukiessa suosittelemme käyttämään harkintaa, sillä teksti voi järkyttää lukijoita. Tekstissä käsitellään muun muassa lääketieteellistä valtaa ja sen käyttöä, lapsen seksuaalisen koskemattomuuden mahdollisia loukkauksia sekä transnuoriin kohdistettuja toimenpiteitä.

Kirjoitin itse samasta aiheesta aiemmin tässä kuussa. Palaan nyt aiheeseen ja täsmennän vielä sitä, mitä haluan sanoa.

Minun viestini ei ole se, että alaikäisille tulisi tarjota sukupuolta korjaavia hoitoja ilman kunnollisia tutkimuksia. 

Minun viestini on se, että alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimukset tulisi muuttaa niin, että niissä tutkitaan alaikäisten kokeman sukupuolidysforian voimakkuutta ja selvitetään sen syitä, ja päätetään sopiva hoito tulosten perusteella. Tutkimusten fokus tulisi olla nuoren hyvinvoinnin edistämisessä sen sijaan, että se nyt on nuoren identiteetin kyseenalaistamisessa. Kehoa ja sen sukupuolittuneita piirteitä ja seksuaalisuutta koskevia kysymyksiä on toki tutkimusten yhteydessä käsiteltävä, mutta ei valta-asemasta käsin eikä lähtökohtaisesti vähätellen tai epäillen.

Minun viestini on se, että nykyinen hoitojärjestelmä on erotettava sukupuolen juridisesta korjaamisprosessista. Nykyinen järjestelmä linkittää tutkimusprosessin, hoidot ja juridisen sukupuolen korjaamisen yhteen niin, että mikäli haluaa tulla kohdatuksi oikeassa sukupuolessaan, on käytävä läpi nämä kaikki. Tutkimusprosessin aikainen hoitohenkilökunnan vallankäyttöasema asettaa alaikäiset todella huonoon asemaan, jossa he eivät voi kieltäytyä vastaamasta tungetteleviin kysymyksiin sen pelossa, että prosessi keskeytetään.

Useimmille alaikäisille sukupuolidysforiasta kärsivälle riittäisi ymmärtävä kuuleminen ja tarvittaessa psykiatrinen tuki, nimen vaihtaminen, halutussa sosiaalisessa sukupuolessa eläminen, sekä yhteiskunnan ja terveydenhoidon hyväksyntä tässä sukupuolessa elämiselle = juridinen sukupuolen korjaaminen. Tämä ei nykyisellä systeemillä ole mahdollista.

Vakavasta sukupuolidysforiasta kärsiville tulee olla mahdollista saada lääketieteellistä hoitoa eli hormoniblokkerit ja/tai muuntohormonihoitoa, mikäli sen arvioidaan olevan tarpeellista alaikäisen kokonaisvaltaisen elämänlaadun ja hyvinvoinnin kannalta. Tämäkään ei tunnu nykyiseltä järjestelmältä onnistuvan kuin pienen murto-osan kohdalla. Tiedän useita perheitä, joissa ollaan epätoivon syvimmissä syövereissä, koska nuori ei vakavan masennuksen tai muun syyn takia pääse oikeanlaisen hoidon piiriin. Tarvitaan lisää ymmärrystä vakavan sukupuolidysforian hoidosta. Liian monet jäävät vaille apua.

Hoitoyksiköiden ylilääkärit ovat kommentoineet artikkelia. Heidän perustelunsa kumpuavat siitä näkemyksestä käsin, että transsukupuolisuusdiagnoosista on oltava täysin varma, ja sen varmistamiseksi on toimittava niin kuin toimitaan. Näkökulma on ymmärrettävä, koska lääkärit ovat vastuussa diagnoosista. Tämä vahvistaa yllä kirjoittamani seikat systeemin muuttamisen tarpeesta. Mikäli diagnoosia ei pystytä varmistamaan alaikäistä ja hänen vanhempiaan traumatisoimatta, on systeemissä jotain todella pahasti vialla.

En voi olla kommentoimatta ylilääkärien vastauksesta kohtaa, jossa todetaan: "Monet terveydenhuollossa asioivat etsivät nykyään tietoa verkosta mutta eivät aina kykene siellä erottamaan tutkittua tietoa subjektiivisista kokemuksista tai disinformaatiosta." Tämä ilmeisesti on heidän vastauksensa kysymykseen, miksi poleilla on tapana vaatia vanhempia selittämään lähetteissä nähtävää sukupuolipainotusten muutosta (syntymässä tytöksi määritettyjen huomattavaa kasvua). Suomen alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuslaitosten ylilääkärit siis toisin sanoen uskovat ROGD-teoriaan, "transsukupuolisuuteen sosiaalisesti tarttuvana", johon mikään vakavasti otettava lääketieteellinen ja/tai psykiatrinen taho ei usko. Uskottavampia teorioita muutoksen syistä ovat esimerkiksi se, että kyse on tiedon lisääntymisestä ja stigman hälvenemisestä tai se, että syntymässä mieheksi määriteltyjen henkilöiden transition jälkeen kokema syrjinnän uhka lisää pelkoa ja hidastaa päätöstä hakeutua hoitoprosessiin. Vahvistettuja tutkimustietoja ilmiön syistä ei kuitenkaan ole olemassa.

Lapsiasiavaltuutetun lakimies otti kantaa Kehrääjän artikkeliin ja toteaa:

– Kyseessä on haavoittuvassa asemassa olevan lapsen ihmisarvoon ja yksityisyyteen kajoava toimintatapa, jolle ei löydy tukea sääntelystä. Ottaen huomioon lapsen oikeuksien sopimuksessa lapselle taatut oikeudet sekä kansallisen lainsäädännön edellytykset terveydenhuollolle, ei mainittuja painostavia käytäntöjä voida pitää lapsen oikeuksien mukaisena tai hyväksyttävinä.

Vastauksessa Vahtera huomauttaa myös, että vaikka palveluvalikoimaneuvosto on todennut alaikäisten osalta tutkimusnäytön olevan puutteellista, ei se tarkoita etteivätkö terveydenhuollon toiminnan edellytykset pätisi myös sukupuolidysforiaa kokevien lasten hoitoon. Vahtera huomauttaa, että puutteellinen tieto jopa korostaa tarvetta asialliseen ja lapsen oikeuksia kunnioittavaan kohteluun.

– Yhtä lailla, tai oikeastaan puuttuvan tutkimustiedon vuoksi vielä korostuneemmin, näissä tilanteissa on kunnioitettava lapsen oikeutta esimerkiksi kehitykseen ja yksityisyyteen, ja terveydenhuollon toiminnan on oltava turvallista ja asianmukaisesti toteutettua. 

Vastauksessa Vahtera katsoo, että ”voidaan perustellusti kysyä, miksi seksuaaliseen suuntautumiseen ja seksuaalisuuteen liittyvien asioiden selvittäminen ylipäätään on oleellista prosessissa, jonka tarkoituksena on tukea sukupuoliristiriitaa kokevaa nuorta?” Vahtera huomauttaa myös, että Yhdistyneiden Kansakuntien lapsien oikeuksien toteutumista valvova lapsen oikeuksien komitea on huomauttanut, että sukupuoli-identiteetin patologisointi on yksi sateenkaari-ihmisten kokemien ihmisoikeusloukkausten juurisyistä.

Täytyy korjata, että prosessin tarkoituksena ei taida olla tukea sukupuoliristiriitaa kokevaa nuorta.

Sukupuoli-identiteetin patologisointi on nimenomaan se juurisyy, miksi Suomen nykyinen diagnoosi- ja hoitojärjestelmä on sellainen kuin se on. Parhain ja tuorein tutkimustieto sekä lukuisat kansainväliset ammattilaiskannanotot ja suositukset kertovat jo sen, että tästä patologisoinnista on luovuttava. Ensi vuonna Suomessa käyttöön otettava tautiluokitus ICD-11 korjaa tämän, mutta sen on johdettava myös konkreettisiin muutoksiin tutkimus- ja hoitokäytännöissä.

Artikkelin lopussa neuvotaan, miten asiattomasta kohtelusta voi tehdä kantelun tai valituksen. Tiedän useita  kanteluita tehdyn, mutta ne eivät ole johtaneet riittäviin muutoksiin. Kanteluiden ja valitusten tekemistä vaikeuttaa, että diagnoosin saamiseksi molempien hoitoyksiköiden on puollettava diagnoosia, ja perheet eivät halua vaarantaa diagnoosin ja sitä kautta myönnettävän hoidon saamista.

Nykyinen systeemi on siis monin tavoin viallinen ja ihmisarvoa polkeva. 

Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimus ja hoito tarvitsee affirmatiivisia käytäntöjä

Suomen portinvartijuuteen perustuva sukupuoli-identiteetin tutkimus edustaa vanhentunutta käytäntöä ja se tulisi muuttaa vastaamaan kansainvälisiä suosituksia. Nykyinen systeemi perustuu ajatukselle, että transsukupuolisuus ei ole ihmiselle luontainen tai toivottava ominaisuus, vaan psyykkinen häiriötila, jonka lääketieteellinen hoitaminen on pitkän ja vaikean diagnosointiprosessin takana ja juridisen sukupuolen korjaamisen edellytys. Tällaiset käytännöt ovat ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisia. Ne rikkovat ihmisten itsemääräämisoikeutta ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä, eivätkä ne perustu uusimpaan tieteelliseen tietoon. Seuraavissa kappaleissa esittelen kansainvälisen transterveydenhoitojärjestön WPATH:n* hoitosuosituksia lähes suorilla lainauksilla.

WPATH:n kansainvälinen hoitosuositus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan tieteelliseen tietoon ja asiantuntijoiden yhteisiin linjauksiin. Terveys riippuu hyvän kliinisen hoidon lisäksi myös sosiaalisesta ja poliittisesta ilmastosta, jotka tarjoavat sosiaalista suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa ja täydet kansalaisoikeudet. Terveyttä edistetään yhteiskuntapolitiikalla ja lainsäädännön uudistuksilla, jotka tukevat suvaitsevaisuutta, sukupuolten oikeudenmukaista kohtelua ja sukupuolista monimuotoisuutta sekä poistavat ennakkoluuloja, syrjintää ja häpeää. 

Hoitosuositusten keskeiset periaatteet ovat seuraavat: 

- kunnioitetaan sukupuolen kokemukseltaan tai ilmaisultaan epänormatiivisia potilaita (sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun eroavaisuuksia ei patologisoida); 

- tarjotaan hoitoa (tai lähetetään osaavan kollegan luokse), joka vahvistaa potilaiden sukupuoli-identiteettiä ja vähentää sukupuolidysforian mahdollisesti tuottamaa ahdistusta; 

- tiedostetaan transsukupuolisten, muunsukupuolisten ja sukupuolen kokemukseltaan tai ilmaisultaan normeja vastaamattomien ihmisten terveydenhoitotarpeet, mukaan lukien sukupuolidysforian hoitovaihtoehtojen hyödyt ja riskit; 

- sovitetaan hoitotapa potilaan erityistarpeisiin, erityisesti sukupuolen ilmaisun tavoitteisiin ja sukupuolidysforian lievittämiseen; 

- helpotetaan pääsyä asianmukaiseen hoitoon; 

- pyydetään potilaalta suostumus ennen hoidon antamista; 

- tarjotaan jatkuvaa hoitoa sekä valmistaudutaan tukemaan potilaita ja ajamaan heidän asioitaan niin perheissä kuin yhteisöissä (kouluissa, työpaikoilla ja muissa ympäristöissä). 

WPATH julkaisi vuoden 2010 toukokuussa lausunnon, jossa todettiin, että sukupuolinormeista erottuvaa sukupuolen kokemusta tai ilmaisua ei saisi enää missään päin maailmaa määritellä sairaudeksi (WPATH:n hallitus, 2010). Lausunnossa todettiin, että sellaisten sukupuolen tunnusmerkkien ja sukupuoli-identiteettien, jotka eivät ole stereotyyppisesti yhteydessä syntymässä määriteltyyn sukupuoleen, ilmaiseminen on yleinen ja kulttuurisesti monimuotoinen inhimillinen ilmiö, jota ei pidä arvioida luontaisesti patologiseksi tai negatiiviseksi.

Mielestäni nämä edellä mainitut seikat eivät tällä hetkellä toteudu Suomessa, ainakaan alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksissa.

WPATH toteaa myös: Alan kehittyessä terveydenhoidon ammattilaiset huomasivat, että vaikka monet tarvitsevat sukupuolidysforian lievittämiseen sekä hormonihoitoa että leikkausta, toiset tarvitsevat vain jommankumman näistä hoitovaihtoehdoista ja jotkut eivät tarvitse kumpaakaan. Jotkut pystyvät –usein psykoterapian avulla –yhdistämään transsukupuoliset tai sukupuolen rajat ylittävät tunteensa syntymässä määriteltyyn sukupuolirooliinsa. Tällöin heillä ei ole tarvetta feminisoida tai maskulinisoida kehoaan. Toisille muutokset sukupuoliroolissa ja sukupuolen ilmaisussa riittävät sukupuolidysforian lievittämiseen. Jotkut potilaat saattavat tarvita hormoneja ja mahdollisen muutoksen sukupuolirooliinsa, mutta ei leikkausta. Jotkut taas saattavat tarvita muutoksen sukupuolirooliinsa ja leikkauksen, mutta ei hormoneja. Toisin sanoen: sukupuolidysforian hoidosta on tullut yhä yksilöllisempää.  

Yksilöllisyys pitäisi mahdollistaa myös laissa - nykyinen translain vaatimus hedelmättömyydestä sukupuolen juridisen korjaamisen ehtona toteutuu useimmiten hormonihoidolla, jota jotkut transihmiset eivät siis tarvitse, ja tämä epäkohta on muutettava.

WPATH jatkaa: Sukupuolen monimuotoisuuden suurempi julkinen näkyvyys ja tietoisuus monimuotoisuudesta ovat antaneet sukupuolidysforiaa kokeville ihmisille lisämahdollisuuksia toteuttaa identiteettiään ja löytää itselleen sopivan roolin ja ilmaisutavan. Terveydenhoidon ammattilaiset voivat auttaa sukupuolidysforiaa kokevia vahvistamaan sukupuoli-identiteettiään, tutkimaan erilaisia mahdollisuuksia tämän identiteetin ilmaisemiseen ja tekemään päätöksiä lääketieteellisistä hoitovaihtoehdoista sukupuolidysforian lievittämiseksi. 

Tällaista hoitokäytäntöä sanotaan affirmatiiviseksi. Affirmatiivinen tarkoittaa myönteistä, vahvistavaa ja tukevaa hoitoa. Affirmatiivinen hoitokäytäntö ei mielestäni toteudu alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksissa. Perustan mielipiteeni omalle kokemukselleni nuoreni kanssa sekä muiden alaikäisten vanhempien kertomuksiin. Kun toivon affirmatiivista hoitokäytäntöä myös alaikäisten transtutkimuksiin, en tarkoita sitä, että kaikki tutkimuksiin hakeutuvat nuoret automaattisesti tulisi olettaa transsukupuolisiksi - tätä minulta on blogissa kysytty, ja tämä on yleinen väite affirmatiivista hoitokäytäntöä vastaan niiden tahojen joukossa, jotka puolustavat voimakasta portinvartijuutta ja suhtautuvat kriittisesti "gender-ideologiaan". Tämä asenne on joko väärinymmärrys tai tahallinen vääristely. 

Transsukupuolisuuteen kielteisesti tai kriittisesti suhtautuvat tahot saattavat kuvata affirmatiivista hoitokäytäntöä haitalliseksi, koska se heidän mukaansa "puskee" tai pakottaa ihmiset transsukupuolisiksi. Affirmatiivisen hoitokäytännön sijaan nämä tahot puolustavat terapiaa, jonka tarkoitus on saada ihmiset pidättäytymään sukupuolta korjaavista hoidoista kokonaisuudessaan. Tällaisen hoitokäytännön nimi on eheytysterapia. 

Eheytysterapian ja affirmatiivisen terapian ero on se, että siinä missä eheytysterapia hyväksyy vain yhden lopputuloksen, eli sen että potilas hyväksyy kehonsa mukaisen sukupuoli-identiteetin, affirmatiivinen terapia hyväksyy kaikki mahdolliset lopputulokset. Eheytysterapian lähtökohtana on transsukupuolisen identiteetin patologisointi: se on epätoivottu identiteetti ja sairaus, josta pyritään "parantumaan" cis-sukupuoliseksi. Affirmatiivisen terapian tavoite on, että ihminen itse määrittelee sukupuoli-identiteettinsä ja löytää itselleen sopivat sukupuolen ilmaisutavat, ja mahdollinen hoito suunnitellaan sen pohjalta. Kaikki sukupuoli-identiteetit ja tavat ilmaista sukupuoltaan ovat sallittuja ja luonnollisia, eivät sairauksia. Identiteeteistä ei pyritä parantumaan, vaan sukupuolidysforiasta.

Alaikäisten kohdalla ymmärrän affirmatiivisen hoitokäytännön kritiikin yrityksenä antaa nuorille kasvurauha, mutta cisheteronormatiivisen identiteetin pakkosyöttö ei ole kasvurauhaa. Terapia, joka auttaa lasta tai nuorta löytämään oman identiteettinsä, on affirmatiivista terapiaa, ja sitä kannatan lämpimästi.

Tällä viikolla Suomen Psykiatriyhdistys julkaisi kannanoton eheytysterapioista.  Euroopassa eheytyshoidot on lailla kielletty ainoastaan Maltalla ja Saksassa, ja ne pitäisi yksiselitteisesti kieltää myös Suomessa. Näitä eheytyshoitoja ei tarjota ainoastaan uskonnollisissa yhteisöissä, vaan myös ihan julkisessa terveydenhoidossa, joka myös Suomen Psykiatriyhdistyksen kannanotossa todetaan. 

----------

*WPATH = World Professional Organization of Transgender Health on voittoa tavoittelematon, monialainen ammatillinen ja koulutusorganisaatio, joka on sitoutunut transsukupuolisten ihmisten terveyden edistämiseen. Olen tietoinen siitä, että kyseistä järjestöä pidetään tietyissä piireissä puolueellisena lobbausjärjestönä. Jos verrataan WPATHia muihin vastaaviin kansainvälisiin terveyttä ja hyvää hoitoa edistäviin järjestöihin, niin poikkeaako se jotenkin niistä? Esimerkiksi Autism speaks -järjestöstä tai MS International Federation -järjestöstä? Järjestöjä yhdistää visio edistää tietyn ihmisryhmän terveyttä ja hyvää elämää paitsi tutkimustyön ja koulutusten, myös yleisen tietoisuuden lisäämisen avulla.

Esimerkiksi tällä Canadian Gender Report -sivustolla väitetään, että WPATHin hoitosuositukset perustuvat tieteen sijaan puolueellisuuteen. Siellä kerrotaan myös, että WPATH:n hyvän hoidon suositus ei täytä ECRIn vaatimuksia, koska se on yli viisi vuotta vanha eikä siten perustu uusimpaan tutkimustietoon tai potilasaineistoon. ECRI on riippumaton voittoa tavoittelematon organisaatio, joka parantaa hoidon turvallisuutta, laatua ja kustannustehokkuutta kaikissa terveydenhuollon ympäristöissä ympäri maailmaa. 

Tällä sivulla kerrotaan, että hoitosuositusta ollaan uusimassa (versio 8) ja että se perustuu vielä affirmatiivisempaan hoitokäytäntöön kuin nykyisin käytössä oleva versio 7.

Edelleen samalla sivustolla käydään läpi hoitosuositusten tekijöiden eturistiriitoja ja todetaan, että kaikki saavat taloudellista hyötyä omista suosituksistaan, koska he työskentelevät transterveydenhoidossa. Tämä on toki valitettavaa, mutta ymmärrän asian niin, että sellaisia transterveydenhoidon asiantuntijoita on vaikea löytää, jotka eivät kliinistä työtä aiheen parissa tee. Itse luotan enemmän asian parissa aidosti työskentelevien ammattitaitoon. Transihmisten hoito ei ole kovin monelle ammattilaiselle tuttua, joten asiantuntemusta voi olla mahdotonta löytää ulkopuolelta.

Sivustolla väitetään myös, että WPATHia johtavat transaktivistit eivätkä asiantuntijat, sekä esitetään hoitosuositusten perustuvan liian vähäiseen tai jopa olemattomaan tieteelliseen näyttöön.  

Canadian Gender Report -sivusto näyttää olevan suomalaisen "Ihmisten kirjo" -sivuston esikuva. Se kuvaa itseään näin: We are a group of parents and professionals concerned about the medical transition of children, the introduction of gender identity teaching in our schools and the changing legal landscape that replaces biological sex with the subjective notion of gender self-identity. Ryhmä, joka lähtökohtaisesti suhtautuu kielteisesti koko sukupuoli-identiteetin olemassaoloon, ei mielestäni ole vakavasti otettava lähde, vaikka esitelty raportti olisi kuinka perusteellinen. 

Suomen nykyinen sukupuoli-identiteetin tutkimus pettää lapset ja nuoret, ja se pitää muuttaa

Autoin 15-vuotiaan esikoiseni sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, koska hän sitä pyysi, ja koska kuvittelin, että hän saa sieltä apua. Luotan suomalaiseen terveydenhoitoon, mutta tuohon luottamukseen on nyt tullut iso särö. Minun lapseni ei saanut apua, eikä saa suurin osa muistakaan tutkimuksiin hakeutuvista. En ole löytänyt mitään potilastyytyväisyyteen liittyvää tutkimusta alakäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista, mutta sellainen olisi syytä tehdä. 

Minun ja monen muun kokemus alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista on se, että nuoria ei kuulla, heidän identiteettinsä kyseenalaistetaan voimakkaasti koko prosessin ajan, mitään ymmärrystä tai tukea tai myötätuntoa ei saa paitsi yksittäisiltä henkilöiltä jos käy tuuri, nuoria ja heidän vanhempiaan nöyryytetään asiattomilla kysymyksillä ja vielä asiattomammilla johtopäätöksillä. Koko prosessin fokus on välttää diagnoosin asettaminen, koska nuoret saattavat katua sitä myöhemmin. Se on erittäin tärkeää kyllä, mutta samalla heitetään tylysti syrjään todella paljon sellaisia nuoria, jotka diagnoosista ja sen mahdollistamista hoidoista hyötyisivät. Nuorten transpolien seulan läpäisee vain murto-osa. Suurinta osaa sinne hakeutuvista ei oteta edes sisään. Kuka auttaa heitä? Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus auttaa joitakin, mutta se on vain yksi yksikkö, jossa on muutama työntekijä, eikä se pysty auttamaan kaikkia.

Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimukset avautuivat alaikäisille vuonna 2011, ja lähetteet ovat kasvaneet rajusti. Artikkeli HS:ssa: "Lähetemäärät nuorten transsukupuolisuustutkimuksiin ovat kasvaneet nopeasti koko maailmassa. Suomessa alaikäisten transnuorten diagnosoiminen aloitettiin vuonna 2011. Vuonna 2016 tutkimuksiin hakeutuneiden nuorten määrä nelinkertaistui aiempaan verrattuna. Viime vuonna heitä oli noin 200, kolmannes kaikista transpolille hakeutuneista. Tutkituista suunnilleen 9 prosenttia saa diagnoosin. Sellaisen voi saada, jos transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, eikä se johdu mielenterveyden häiriöstä, intersukupuolisuudesta tai geneettisestä kromosomipoikkeamasta." 

Yhdeksän prosenttia! Tätä voi verrata vaikkapa Hollantiin, jossa se on luokkaa 85 % tutkimuksiin hakeutuneista. Siellä alaikäisten sukupuoli-identiteettiä on tutkittu vuodesta 1987 lähtien. Lue lisää vaikka tästä linkistä.

Herää kysymys, miksi tutkimukset edes avattiin alaikäisille Suomessa, kun heitä ei kuitenkaan pystytä auttamaan? Ehkä heitä ei edes haluta auttaa. Duodecimin artikkelin mukaan: "Kun potilasmateriaali ei vastaa kirjallisuudessa kultaisen standardin asemaan nousseiden hoitolinjausten perustana olleita tutkimuksia, muodostuu tietenkin haasteita."  

Toinen lainaus samasta artikkelista: "Nuoruusikäisen kehitysvaiheeseen identiteettikokeilut kuuluvat joka tapauksessa, ja nuorille on tyypillistä ilmentää sisäistä maailmaansa myös ulkoisen olemuksen kautta. Jos nuorella on tarve ilmentää sukupuoltaan muutoin kuin biologisen sukupuolensa mukaisella totutulla tavalla, hän tekee sen. Ympärillä olevien aikuisten ei tarvitse sitä sen paremmin kieltää kuin tukeakaan. Nuorta ei tule kiirehtiä tekemään valintoja, eikä esimerkiksi nuoren sukupuolen kokemusta tarvitse aktiivisesti seuloa tai huolehtia sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutumista nuorelle, joka ei itse tarvetta ilmaise. Identiteetin keskeneräisyys on nuoruusiässä normatiivista. Jotkut nuoret saattavat tarvita hoidollisia keskusteluja identiteettinsä työstämisen tueksi, mutta hoitavan henkilön tulee antaa nuorelle aika löytää vastaukset itse." 

Toistan, että me hakeuduimme tutkimuksiin nuoren toiveesta. Minä olisin ollut valmis odottamaan, mutta hän ei. Hän oli jo itse etsinyt vastaukset identiteettinsä suhteen, kun hakeuduimme polille. Mutta kuultiinko häntä siellä ilman ennakko-oletuksia? Ymmärrettiinkö häntä?

Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tukimusta on ehkä sen verran lyhyt aika, että uusia tutkimuskäytäntöjä ei ole vielä ehtinyt muodostua. Tutkimuskäytännöt ovat minun kokemukseni mukaan hyvin vanhanaikaisia ja sukupuolinormatiivisia. Sukupuoli-identiteettiä pyritään selvittämään kysymyksillä, jotka kertovat sukupuoli-identiteetistä hyvin vähän. Ne liittyvät enemmänkin sukupuolirooleihin liittyviin stereotypioihin, jotka ovat jämähtäneet 1900-luvulle, kuten esimerkiksi: ovatko kaverisi tyttöjä vai poikia, leikitkö lapsena nukeilla vai autoilla, oletko hyvä matematiikassa, jne. Käynneillä myös arvioidaan potilaan puhetapaa, maneereja, vaatteita, jne. Julian Twitteristä voi lukea lisää. Jos tällaisia kysymyksiä esitettäisiin cissukupuolisille, aika moni "pomppaisi".

Miten tällaisia tutkimuskysymyksiä perustellaan? Mikä on niiden tieteellinen pohja? Miksi transsukupuolisen täytyy noudattaa normatiivisia rooleja vakuuttaakseen lääkärit sukupuolestaan? Transsukupuolisuutta ei voi todeta millään lääketieteellisellä testillä. Teorioita on olemassa, mutta vielä ei tiedetä, mikä on ratkaiseva tekijä, jos mikään. Dysforian laajuutta ja vaikutuksia potilaan arkeen sen sijaan voidaan selvittää erilaisilla kysymyksillä ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä potilaan avun ja hoidon tarpeesta. Näin ei kuitenkaan ainakaan nuorten kohdalla tapahdu. Dysforian laajuutta kartoitetaan, mutta apuun ja tukeen se ei suurimman osan kohdalla johda. Tämä on suuri epäkohta.

Monet transsukupuolisuuteen ja transaktivismiin kriittisesti suhtautuvat tahot kritisoivat ihan aiheesta, että "genderideologia" vahvistaa sukupuolirooleja, joista pitäisi jo päästä eroon. Onko transtutkimuksiin hakeutuvilla vaihtoehtoja? Suomessa ainakaan ei näytä olevan. Jos he haluavat korjata juridisen sukupuolensa ja/tai lääketieteellisiä ja kirurgisia hoitoja, heidän on vakuutettava lääkärit sukupuoli-identiteetistään näiden vanhentuneisiin sukupuolistereotypioihin pohjautuvien kysymysten kautta.

Tämän vuoksi minä kannatan sitä, että sukupuolta ei diagnosoitaisi. Eihän kenenkään sukupuoli-identiteettiä voi mitenkään muuten todistaa, kuin yksinkertaisesti kysymällä heiltä itseltään, mikä se on, ja uskomalla siihen. Ei, en kannata sitä, että tämän tulisi riittää sukupuolen lääketieteelliseen korjaamiseen. Kannatan sitä, että psykologisilla tutkimuksilla varmistetaan, että henkilö on ns. täysissä järjissään, ja että jos taustalta löytyy jotain psykologista hoitoa vaativia tiloja, niin ne hoidettaisiin. Kannatan myös sitä, että lääketieteellisten ja kirurgisten hoitojen rinnalla kehitettäisiin psykiatrisia hoitoja. Viime vuosina näitä onkin kuulemani mukaan ollut tarjolla (diagnoosin saaneille), mikä on erinomaista.

Uusi tautiluokitus ICD-11 otetaan käyttöön ensi vuonna ja siinä transsukupuolisuus onkin poistunut diagnoosina. Sen sijaan sukupuoliristiriita on diagnoosi, joka on osa seksuaaliterveyden luokkaa. Tämä toivottavasti muuttaa koko tutkimusprosessin käytännöt, koska se depatologisoi transihmisyyden eli transsukupuolisuus ei ole enää sairaus, vaan tila.

Diagnoosin asettamisen lääketieteelliset kriteerit nykyään:

• Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana, johon usein liittyy epämukavuus omasta anatomisesta sukupuolesta ja halu muokata kehoaan halutun sukupuolen mukaiseksi hormonihoidolla ja leikkauksilla
• Transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta
• Transsukupuolisuus ei saa olla minkään muun mielenterveyden häiriön oire tai liittyä intersukupuoliseen, geneeettiseen tai kromosomaalisen poikkeamaan
  

Lisäksi käytännössä edellytetään, että potilaalla on riittävästi läheisten tukea ja itsellä voimavaroja korjausprosessiin, ja nuorilla arvioidaan yleistä identiteettikehitystä ja sen kypsyyttä. TAYS:n sivuilta: "Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, että kyseessä on transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta tai nuoren laaja-alainen identiteettihäiriö. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä raskaasta hoitoprosessista."  

Minun ymmärtääkseni lapseni täytti kaikki nämä kriteerit, mutta lääkärit eivät silti antaneet hänelle diagnoosia. Perustelu oli "keskeneräinen identiteettikehitys".

Useissa tutkimuksissa todetaan, että lapsuusiässä ilmennyt sukupuoli-identiteetti voi muuttua puberteetin aikana. Minun lapseni identiteetti ei tullut esiin lapsuudessa, vaan puberteetin aikana, ja tutkimusten mukaan murrosiän aikana ilmennyt tai sen yli jatkunut identiteetti on hyvin todennäköisesti pysyvä. (Lue esim. Duodecimin artikkeli) Kun kävimme palautekäynnillä, jossa diagnoosia ei saatu, lapseni oli lähes 18-vuotias. Hänen murrosikänsä on päättynyt jo kauan sitten. Hänen identiteettinsä on sukupuolen osalta kestänyt yli kaksi vuotta, se ei ole keskeneräinen. Hän sai psykologisista tutkimuksista ns. terveen paperit. Diagnoosin hylkäämisen syynä voivat tällöin olla ainoastaan vanhanaikaiset käsitykset siitä, mitä tytöt ja pojat tekevät ja missä asioissa he ovat hyviä tai huonoja.

Lisää lähteitä edelliselle kappaleelle:

Tutkimus: Sukupuolidysforian sekä transidentiteetin voimakkuus ennakoi sosiaalista transitiota.  Transtaustaiset nuoret ovat preferensseissään verrannollisia ikäisiinsä, samaa sukupuolta oleviin cisnuoriin. Sosiaalinen transitio ei lisännyt stereotyyppistä käytöstä.

Tutkimus: Translapset ovat tyypillisiä oman sukupuolensa edustajia eivätkä hämmentyneitä tai poikkeavan feminiinisiä tai maskuliinisia.

Tutkimuksen toteuttajan haastattelu Newsweekissä: Translapset eivät ole presentaatioltaan, kiinnostuksenkohteiltaan tai käytökseltään yhtään enempää sukupuolistereotyyppisiä kuin cislapset. Tutkimusten mukaan translapset noudattavat sukupuolistereotypioita yhtä paljon tai vähemmän kuin cislapset.

En voi välttyä ajatukselta, että kyseisen polin ylilääkärin asenteilla oli merkittävä vaikutus siihen, ettei lapseni saanut diagnoosia. Hän on ollut usein julkisuudessa, ja Julmaria on kirjoittanut hänen ongelmallisesta asenteestaan blogissaan. Hän sai hiljattain rahoituksen tutkimukseen, joka vaikuttaisi tutkivan ns. ROGD-ilmiötä, eli "äkillisesti ilmenevää sosiaalisesti tarttuvaa sukupuolidysforiaa" (linkki). Voit tutustua hänen ajatuksiinsa googlaamalla hänen nimensä, hän on antanut paljon haastatteluja. Lisäksi hänellä on omalla nettisivullaan useita kirjoituksia.

Hän on kieltämättä hyvin pätevä ja ansioitunut lääkäri nuorisopsykiatrian alalla, ja hänellä on järkeviäkin näkemyksiä, mutta sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvat nuoret hän pettää.

Tämän täytyy muuttua. Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimusta, diagnoosimäärien vähyys ja lähetteiden määrän kasvu osoittavat, että kaksi tutkimusyksikköä muutamine lääkäreineen ei riitä. ICD-11 ja PALKOn hoitosuositukset ovat hyvä alku ja osoittavat suunnan, mitä kohti tulee pyrkiä. Lasten ja nuorten täytyy saada apua sukupuolidysforiaan. Tällä hetkellä he eivät sitä saa.

----------

EDIT 26.4.2021

Aikuisten transpolin lääkärin Aino Mattilan esitys Psykiatrian alojen johtajien neuvottelupäivillä vuonna 2017: Transtutkittavien määrä kasvaa - eksponentiaalisesti - mikä neuvoksi? kertoo yksikön sisältä hyvin pitkälti samoja huomioita, mitä itse omasta kokemuksestani yllä olevassa kirjoituksessa kerroin. Transpolien resurssit eivät riitä, eikä sukupuolta voi diagnosoida. Aino Mattila kirjoittaa mm.: 

"Lain herättämiä kysymyksiä

- miten sukupuoli-identiteettiä ja sukupuoliroolia mitataan?

- onko olemassa lääketieteellinen määritelmä sukupuolirooleista?

- miten määritellään kokemuksen pysyvyys?

- 15 vuoden kokemuksen ja satojen tutkittujen potilaiden jälkeen esittäjällä ei edelleenkään ole näihin vastausta"

(Kuriositeettina, myöhemmin esityksessä: "kliininen tuntuma: n. 30% ei saa diagnoosia tai muuten etene hoitoihin" - vertailuna siis nuorten puolen 91 % lukema.)