Elämätön nuoruus

Tänään minulla on ollut vaikea päivä. Olen ollut surullinen. Nuoreni koulussa tanssittiin vanhojen tanssit, mutta hän ei halunnut osallistua. Taidan surra sitä, mikä jää häneltä ja minulta kokematta. Samalla olen ollut iloinen ja liikuttunut siitä, että vanhojen tanssit pystyttiin kaikesta huolimatta järjestämään, ja tilaisuus striimattiin kotiväelle.

Ei hän ole koskaan tansseista tai diskoista välittänyt. Hän halusi jättää myös ysiluokan itsenäisyyspäivän tanssiaiset väliin, mutta opettajien painostuksesta johtuen hän oli paikalla, katsomassa. Onneksi kukaan ei pakottanut häntä tanssimaan, eikä pukeutumaan mekkoon.

Nuorten tanssiaiset ovat sukupuoliroolien manifesti. Tytöt laittautuvat kauniiksi ja käyttävät suuria rahasummia upeaan mekkoon, kampaukseen ja meikkiin. Pojat harjoittelevat herrasmiehen käyttäytymissääntöjä. Pareja etsitään ja varataan kuukausia etukäteen, tansseja harjoitellaan viikkokaupalla. 

Minun nuoruudessani vanhojen tanssit eivät olleet vielä sellainen spektaakkeli kuin nykyään. Toimittajat eivät käyneet kuvaamassa, vanhemmat eivät olleet katsomassa, rahaa käytettiin niukasti, tansseja harjoiteltiin liikuntatunnilla kerran tai kaksi.

Nyt nuoreni ikätoverien vanhemmat laittavat ylpeinä kauniita kuvia pojistaan ja tyttäristään someen ja hehkuttavat heidän ihanuuttaan ja nuoruuttaan. Kuvia katsellessani ja postauksia lukiessani tunnen paitsi iloa ja liikutusta ystävieni puolesta, myös surua ja tyhjyyttä. Minun nuoreni ei halua osallistua tähän nuoruuteen kuuluvaan rituaaliin, ja se surettaa minua. 

Olen surullinen, koska nuoreni on ulkopuolinen. Taidan olla hieman myös kateellinen, koska en voi olla hänestä samalla tavalla ylpeä kuin muut vanhemmat vanhojentanssipäivänä ovat. Olen hänestä suunnattoman ylpeä toisella tavalla, vaikka tätä vanhojentanssipäivän iloa en pääse kokemaan.

Nuori sanoo, että tanssiaiset eivät kiinnosta häntä. Hän ei ole koskaan halunnut "olla kuten muut", vaan on aina ollut omanlaisensa, ihan pienestä saakka. Siksi mietin, että jos hän olisi cistyttö, haluaisiko hän osallistua tanssiaisiin silloinkaan. En voi tietää sitä, mutta nyt tässä tilanteessa minusta tuntuu, että hänen sisäinen syvällinen erilaisuuden kokemuksensa estää häntä osallistumasta tähän muille tärkeään rituaaliin.

Viime tai edellisvuonna näin kuvan, jossa transpoika tanssi vanhojen tansseissa tytön kanssa. He näyttivät iloisilta ja hulluttelivat kuvaajalle. Olin iloinen heidän puolestaan, mutta samalla tunsin samaa surua ja tyhjyyttä kuin nytkin. Aavistin jo silloin, että oma nuoreni ei tule vanhojen tansseihin osallistumaan.

Lainaan tekstiä nuoren transmiehen blogista (Matkalla Leimuksi), koska se onnistuu niin osuvasti kuvailemaan sitä tunnetta, jota luulen nuorenikin tuntevan:

Mulla on oikeastaan ollut niin kauan kuin muistan sellainen olo, että mä en oikein kuulu mihinkään. Suurin osa mun ystävistä on aina ollut tyttöjä, ja muistan monta kertaa miettineeni, että jos joku katsoo mua ja mun kavereita ulkopuolelta, niin ne varmaan näkee etten mä oikein sovi siihen porukkaan. Että olen jotenkin poikkeavalla tavalla erilainen, vaikken ihan itsekään tiennyt miten. Kyse ei ollut siitä, etteikö mun ystävätkin olisi pukeutuneet varsin erikoisesti ja huomiotaherättävästi, tai ettenkö muuten olisi saanut ystävieni seurassa olla juuri sitä mitä olen (jos teistä joku lukee tätä, niin kiitos kun sain!), mutta musta tuntui että mä en vaan sopinut mihinkään, ja pohdin usein sitä miten selkeästi kaikista porukoista varmasti erotun. 

Nyt kuitenkin kun kaikki alkaa olla hyvin ja mä alan tuntea olevani oma itseni, on mulla välillä ollut sellainen oudon haikea ja surumielinen tunne silloin kun kuulen muiden nuoruudesta tai käyn vaikka katsomassa penkkareita. Tuntuu väärältä ja ristiriitaiselta, että vaikka mulla on menneisyys, niin se ei ole yhtään sitä mitä olisin itselleni halunnut. Oon tehnyt jonkinlaisen rauhan menneisyyteni kanssa kyllä, tai ehkä enemmän sen kanssa mitä se ei ole ollut, mutta välillä se suuri haikeus valtaa mut ja pysähdyn sekunniksi suremaan sitä elämää, jonka nuorelle itselleni olisin suonut, mutta jota en koskaan itselleni voi antaa. 

Sellaiset asiat kuin tämänkin tekstin alussa mainitsemani vanhojentanssit tai penkkarit ei tuntuneet millään tavalla tärkeiltä, vaan enemmänkin nololta turhuudelta johon mä en ainakaan osallistuisi. Nyt kun klikkasin YouTubesta jonkun tämänvuotisen vanhojentanssivideon auki, huomasin yhtäkkiä herkistyväni. Herkistytti ne mua kymmenen vuotta nuoremmat ihmiset jotka hölmöili hienoissa vaatteissa, nauroi ja piti hauskaa, vaihtoi hymyjä keskenään ja oli jotenkin niin nuoria ja täynnä elämää. Kyllä mä tiedän, että siellä taustalla on monenlaisia tarinoita jotka juhlapäiväksi ehkä peitetään ja piilotetaan, mutta silti rintakehään ilmestyi outo paino ja mieli muuttui surulliseksi.

Mä en koskaan ollut sillä tavalla nuori. Enkä mä silloin koskaan sitä kaivannutkaan. Vaikka mun itsetunto oli varsin heikko enkä kyennyt uskomaan omiin kykyihini vähääkään, mä olin aina hieman ylpeä siitä että minähän en tuollaista tee, keskityn "oikeasti tärkeisiin" asioihin, pyrin ihan muihin juttuihin. Olin ylpeä siitä etten ollut "tavallinen", etten halunnut samaa kuin muut. Eikä kaikkien tarvitsekaan haluta.

Totuus kuitenkin on, että mä en uskaltanut haluta. Mä en kokenut että munkaltaisen ihmisen olisi sopivaa tanssia tai pitää hauskaa penkkareissa, mä en voinut kuvitellakaan että antaisin ihmisten nähdä mut niin. Tiesin jossakin syvällä sisimmässäni, että mä en yksinkertaisesti pystyisi tanssimaan vanhoissa tai hölmöilemään penkkareissa muiden ikäisteni kanssa. Tiesin, että mun ja tuon kaltaisten asioiden välissä oli joku näkymätön mutta luja este, jota mä en vaan voisi ylittää. En tiennyt miksi, mutta tiesin että se on.

Tajusin tänä iltana, että jos mä olisin tanssinut vanhoissa, siitä olisi tosiaan aikaa nyt kymmenen vuotta. En ole koskaan sen enempää ajatellut sitä, mutta nyt tuli ensimmäistä kertaa sellainen olo, että voi kun olisin taas niin nuori, voi kun voisin nyt tehdä noita asioita. Koska nyt kun alan tietää kuka olen ja mun olo alkaa omassa kehossani olla jo aika hyvä, mulla yhtäkkiä on sellainen tunne, että olisihan se hauskaa pukea juhlapuku päälle ja tanssia. Olisi hienoa olla yhtä oman vuosikurssin kanssa, ottaa valokuvia ja kutsua perhe ja isovanhemmat katsomaan, saavuttaa ikään kuin joku rajapyykki yhtäaikaa kaikkien muiden kanssa, yhdessä, juuri niin kuin kaikki muutkin tekee.

Mä olen aina kulkenut jollakin tavalla omia polkujani. En ole pitänyt sitä rohkeana, vaan olen kokenut ettei mulla ole ollut muita vaihtoehtoja. Se pätee myös mun sukupuolenkorjausprosessiin. Yleensä ihmisten elämä ei mene näin, yleensä murrosikää ei käydä läpi (toista kertaa) 27-vuotiaana tai elämän alkamista odotella tässä vaiheessa. Koen, että mun kyky kulkea omaa tietäni jo hyvin nuoresta asti on tukenut mua myös mun prosessissa ja koen myös, että tämä konkreettinen prosessi on vain jatkoa sille tielle, jota mä olen aina elämässäni kulkenut.

Tämä elämätön nuoruus tuntuu olevan monelle transihmiselle valitettavan tuttua. Becca Green kirjoittaa Twitterissä: 

Being trans is doing puberty twice but never actually getting to be a teenager.

The fact we could spare trans kids of this generation this pain and just won’t is heartbreaking.

There’s a version of me who never got to exist and I will never fully understand what she might have been and done and everything from my hobbies to my mannerisms were affectations for decades and even though I get to be me now it will always be a me filtered through that lens.

I quit sports around puberty, avoided activities I loved, and never once understood what my peers felt when they went on dates. I spent my formative years learning to hide me instead of learning to be me and I don’t mean to be a downer but how the hell do you come back from that?

This is why I get so angry when they come for trans kids. I know how desperately I needed adults to give a shit about kids like me back then and no one did and I’ll live with the damage that caused for the rest of my life but y’all the next generation shouldn’t have to suffer.

Pystyisimmekö me muut ihmiset näiden sukupuoliristiriitaisten nuorten ympärillä jotenkin vaikuttamaan siihen, että hekin voisivat elää nuoruuttaan siten kuin heidän ikätoverinsa? Että hekin voisivat tosiaan olla teinejä? 

En tiedä, mutta haluaisin ainakin yrittää. Toivon, että moni muukin haluaisi.