Sukupuolidysforian affirmatiivinen hoitaminen

Olen kirjoittanut aiheesta runsaasti aikaisemminkin, mutta viime aikoina olen törmännyt useissa paikoissa mielipiteisiin ja jopa asiantuntija-artikkeleihin ja tutkimuksiin, jotka kyseenalaistavat affirmatiivisen hoidon hyödyt, joten päätin tarttua aiheeseen uudelleen.

Aikaisemmat kirjoitukseni: 

Myyttejä, väärinkäsityksiä ja valeita sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista - Brynn Tannehillin kirjasta "Everything you ever wanted to know about trans"

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito - AAP policy statement "Ensuring comprehensive care and support for transgender and gender-diverse children and adolescents"

Kirjakatsaus: Lasten sukupuoli-identiteetti, osa 5 - maistiaisia muutamista artikkeleista - kirjasta "Pediatric gender identity"

Olennaisin asia, mikä affirmatiivisesta hoitomuodosta on ymmärrettävä, on sitä ohjaava näkemys, että kaikki sukupuoli-identiteetit ja sukupuolen ilmaisut ovat luonnollisia. Mikään sukupuoli-identiteetti ei ole siis luokiteltu sairaudeksi, mitään ei "paranneta terveeksi". Affirmatiivinen hoito määritellään hyvinvoinnin kautta, mahdollisuutena elää siinä sukupuolessa, joka itselle tuntuu oikealta, ja ilmaista sukupuoltaan ilman rajoituksia, kritiikkiä ja hyljeksintää. (Määritelmä: Hidalgo et al. 2013) Tämä tehdään sekä henkisten voimavarojen ja itsetunnon vahvistamisen että tarpeen mukaan lääketieteen avulla. 

Kyseessä on hyvin kokonaisvaltainen hoito-ote, joka sisältää sekä psykologisen, fyysisen että sosiaalisen näkökulman. Suurin ero muihin hoitomuotoihin ("watchful waiting" ja "learn to live in your body") verrattuna on siis transsukupuolisen identiteetin depatologisointi. Toinen tärkeä näkökohta on, että affirmatiivinen hoito keskittyy lapsen/nuoren hyvinvointiin tällä hetkellä, eikä mahdollisen tulevaisuuden identiteetin ennustamiseen ja sen pohjalta toimimiseen.

Yleisin väärinkäsitys liittyen tähän hoitomuotoon on se, että se tekee homoseksuaaleista cissukupuolisista nuorista transsukupuolisia, ja että hoitomuoto ylipäätään tekee enemmän vahinkoa kuin hyötyä. Tällaiset käsitykset pohjautuvat ainakin näihin olettamuksiin:

1) 80-90% "translapsista" kasvaa cissukupuolisiksi, yleensä homoseksuaaleiksi aikuisiksi

2) affirmatiivinen hoito ei lainkaan kyseenalaista tai tutki, onko lapsen/nuoren sukupuolidysforialle muita syitä kuin transsukupuolisuus

3) affirmatiivisesti hoidettu lapsi/nuori ei uskalla/kykene perumaan sosiaalista transitiota lähipiirin reaktioiden pelossa

4) affirmatiivisen hoitomuodon vaikutuksista ei ole luotettavia pitkän aikavälin tutkimustuloksia.

Käyn läpi nyt nämä väitteet yksitellen.

 

Väite 1) 80-90% "translapsista" kasvaa cissukupuolisiksi, yleensä homoseksuaaleiksi aikuisiksi

Tutkimukset, joista nämä prosenttiluvut ovat peräisin, on laajasti todettu metodologisesti virheellisiksi. Esimerkiksi American Academy of Pediatricsin käytäntöjulistus vuodelta 2018 toteaa:

The approach is also influenced by a group of early studies with validity concerns, methodologic flaws, and limited follow-up on children who identified as TGD and, by adolescence, did not seek further treatment (“desisters”).

ja viittaa seuraaviin lähteisiin: artikkeli International Journal of Transgenderism:ssä 2018 ja PubMed:ssä julkaistu tutkimus 2016 (ei saatavilla ilmaiseksi). Lainaus ensin mainitusta:

Results suggest that at this point research is limited and that some of the earliest research on young gender-expansive youth is methodologically questionable and has not been replicated. Newer research suggests that socially transitioned prepubertal children are often well adjusted, a finding consistent with clinical practice observations.

Lisäksi on tämä Temple Newhook et al. julkaisema artikkeli, jossa käydään varsin seikkaperäisesti läpi neljä tutkimusta, joissa mainittuihin prosenttilukuihin on päädytty. Artikkeli keskittyy v. 2008 - 2013 julkaistuihin tutkimuksiin eli melko tuoreisiin. Ennen 2000-luvun alkua julkaistut tutkimukset lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyydestä ovat vieläkin kyseenalaisempia nykytilanteen tulkitsemisessa, koska niissä säännönmukaisesti tutkittiin enimmäkseen feminiinisesti käyttäytyviä poikia ja heidän kasvamistaan joko homoseksuaaleiksi tai transsukupuolisiksi aikuisiksi, joita kumpaakin pyrittiin aktiivisin interventioin estämään. 

Temple Newhook et al.:n artikkelissa todetaan aluksi, että siinä tarkastellut tutkimukset ovat tuottaneet paljon hyödyllistä tietoa sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista ja nuorista. Niiden perusteella voidaan todeta, että 10-13 vuoden ikä on heidän kohdallaan merkitsevä vaihe, jolloin sukupuoli-identiteetin kehittyminen hakee suuntansa. Puberteetin aiheuttamat muutokset kehossa ja ajattelussa kertovat, miten nuori suhtautuu kehoonsa ja seksuaalisuuteensa. Niiden perusteella voidaan todeta myös, että lapsuusiässä koetun sukupuolidysforian aste voi kertoa sukupuoli-identiteetistä aikuisena: mitä voimakkaampi dysforia, sitä varmemmin lapsi kokee dysforiaa myös aikuisena. 

Temple Newhook et al. nostavat esiin useita metodologisia virheitä läpikäymissään neljässä tutkimuksessa. 1) Tutkimuksiin osallistuvat lapset oli mahdollisesti luokiteltu väärin, 2) tutkimuksiin osallistuneiden sosiaalisen ympäristön vaikutukset jätettiin huomiotta, 3) osallistujien alhainen ikä seurantavaiheessa, ja 4) seurantavaiheessa kadonneiden nuorten mahdollinen väärinluokittelu.

Artikkelin kohteena olevissa tutkimuksissa oli tulkittu sukupuolidysforia hyvin laveasti siten, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyvät lapset oli luokiteltu sukupuolidysforisiksi, vaikka he eivät sitä välttämättä olleet. Osallistujat näihin tutkimuksiin värvättiin klinikoilta, joihin vanhemmat veivät lapsensa, jos heillä oli huolia esimerkiksi poikansa feminiinisestä käytöksestä (poika leikkii ns. tyttöjen leikkejä). Vanhemmat toivoivat, että klinikalla tällainen epätoivottava käytös hoidettaisiin pois. Näin ollen, tutkimuksista todennäköisesti puuttuvat ne lapset, joiden vanhemmille sukupuolelle epätyypillinen käytös lapsella ei ollut ongelma, joka pitäisi hoitaa.

Osalla tutkittavista lapsista oli diagnoosina "gender identity disorder", GID, vanhan DSM-4:n mukaan, ja osalla ei ollut diagnoosia, mutta silti heidät otettiin mukaan tutkimukseen. DSM-5 julkaistiin v. 2013 ja siinä GID-diagnoosi on korvattu "gender dysphoria", GD-diagnoosilla. Näin ollen artikkelin kohteena olleissa neljässä tutkimuksessa yhdelläkään lapsella ei ollut nykyisin käytössä olevaa GD-diagnoosia. GID-diagnoosi on epätarkempi ja laveampi kuin GD. Tutkimuksissa kuitenkin käytetään termiä "gender dysphoria" sen kansankielisessä merkityksessä "distress regarding incongruent physical sexcharacteristics or ascribed social gender roles". Tutkimuksissa oli siis mukana lapsia, jotka eivät nykyisen diagnostiikan mukaan saisi GD-diagnoosia, joten ei ole yllätys, että seurantavaiheessa murrosiän jälkeen nämä lapset eivät ole transsukupuolisia. Myös täysin vailla diagnoosia olevia lapsia oli tutkimuksissa mukana, jopa 40% tutkituista. Näin suuret vääristymät luokitteluissa vaikuttavat tulosten luotettavuuteen merkittävästi.

Seurantavaiheessa tutkittavien ikä oli pääosin 16-22 vuotta, mikä on melko alhainen ikä tutkia sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä. Tutkimuksissa on siis oletettu, että mikäli seurantavaiheessa juuri murrosiän ohittanut tai juuri aikuistunut nuori ei ole edennyt sukupuolen korjaushoitoihin, hän ei ole transsukupuolinen. Tämä on siinä mielessä väärä päätelmä, että osa transihmisistä etenee hoitoihin vasta tukevasti aikuisiällä. Sukupuoli-identiteetti ei ole aina selkeä heti lapsesta tai nuoresta alkaen, vaan voi tulla ilmi vasta aikuisiällä. Päätelmä on väärä myös siksi, että se olettaa transsukupuolisuuden ja cissukupuolisuuden olevan toisensa täydellisesti pois sulkevia kategorioita. Ihminen voi kuitenkin olla elämänsä aikana molempia. (Lisätietoa: Julia Serano)

Kolmessa tutkimuksessa neljästä ne potilaat, joita ei tavoitettu seurantavaiheessa, luokiteltiin "desister"-luokkaan eli cissukupuolisiksi. Näiden potilaiden määrä oli 22-30% tutkituista. Yhdessä tutkimuksessa tulkintaa oli perusteltu sillä, että koska kyseessä oli maan (Hollanti) ainoa gender-klinikka, tavoittamatta jääneet potilaat eivät todennäköisesti olleet transsukupuolisia. Tämä tulkinta on virheellinen monella tapaa. Se ei ota huomioon, että potilas voi identifioitua transsukupuoliseksi, vaikka ei hakeudu hoitoon; että potilas on voinut hakeutua hoitoon ulkomaille; että sosioekonomiset tai kulttuuriset syyt voivat vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen; että potilaan huonot kokemukset klinikalla ovat voineet vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen (sinne ei haluta palata); että potilas on joutunut mielenterveyden takia psykiatriseen hoitoon tai kuollut; että nuori on "mennyt kaappiin" sosiaalisen paineen ja/tai sisäistetyn transfobian takia.

Eikä tässä vielä kaikki. Artikkelissa nostetaan esiin lukuisia teoreettiseen viitekehykseen, etiikkaan ja tulkintaan liittyviä virheellisyyksiä. Koska olen vasta väitteessä nro 1, typistän nämä yhteen kappaleeseen mahdollisimman tiiviisti. Teoreettiseen viitekehykseen kytkeytyvät virheet liittyvät "desistance-persistence" -teoriaan, joka on otettu käyttöön kriminologiasta ja täten luokittelee sukupuoli-identiteetin kahteen kategoriaan, "normaali" ja "epänormaali"; binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka ei ota huomioon sukupuolen moninaisuutta; sekä stabiiliin sukupuoli-identiteettiin positiivisena tuloksena, joka ei ota huomioon sukupuoli-identiteetin muuttumisen mahdollisuutta eliniän aikana. Eettiset virheellisyydet liittyvät tutkimuksiin osallistuneiden lasten intensiiviseen hoitamiseen ja testaamiseen, hoidon kyseenalaisiin tavoitteisiin, sekä lasten autonomian kunnioittamattomuuteen. Tulkintaan liittyviä huolenaiheita tutkimuksissa on, että niissä tuntematon aikuisiän tulevaisuus on asetettu tärkeämmäksi kuin lapsen tämänhetkinen nykyisyys, ja että niissä aliarvioidaan haitat, jotka syntyvät transition viivästyttämisestä tai torjumisesta.

Yhteenveto väitteestä yksi: prosenttiluku 80-90% perustuu virheellisesti toteutettuihin ja tulkittuihin tutkimuksiin. Lisähuomiona se, että murrosiässä 10-13 ikävuoden aikana vahvistuva sukupuolidysforia on lähes varma merkki siitä, että sukupuolidysforiaa on myös aikuisena.

Väite 2) affirmatiivinen hoito ei lainkaan kyseenalaista tai tutki, onko lapsen/nuoren sukupuolidysforialle muita syitä kuin transsukupuolisuus

Väite johtuu nähdäkseni siitä, että sana "affirmatiivinen" tulkitaan kirjaimellisesti niin, että se tarkoittaa kyseenalaistamatonta lapsen/nuoren kokeman sukupuoli-identiteetin tukemista ja vahvistamista. Katsotaanpa siis, miten affirmatiivinen hoito itse asiassa toteutetaan.

Karger Journal:ssa vuonna 2013 julkaistu pääkirjoitus  määrittelee affirmatiivisen hoitomallin, kuten tämän blogikirjoituksen alkupuolella tuon esiin (Hidalgo et al.). Myös tässä v. 2016 julkaistussa artikkelissa kuvaillaan affirmatiivisen hoidon pääperiaatteet. Käytännössä affirmatiiviseen hoitoon hakeutuneen lapsen ja hänen vanhempiensa/huoltajiensa kanssa keskustellaan, jotta saadaan syvällinen kokonaiskäsitys lapsen sukupuolen ilmenemisen laajuudesta ja intensiivisyydestä. Näissä keskusteluissa affirmatiivisen hoidon asiantuntijat pystyvät erottelemaan joukosta ne, joiden sukupuoliepätyypillisyys ei ole ainakaan sillä hetkellä niin laajaa ja intensiivistä ja pitkäkestoista, että hoidon kriteerit täyttyisivät. Esimerkiksi toistuva selkeä ahdistus ja/tai vetäytyminen sosiaalisista tilanteista sen johdosta, että lapsen ei sallita käyttäytyä sukupuolelleen epätyypillisesti, on merkki sukupuolidysforiasta. Tai jos lapsi kertoo toistuvasti haluavansa vastakkaisen sukupuolen genitaalit ja/tai vahingoittaa omia genitaalejaan, se on merkki voimakkaasta keho-/sukupuolidysforiasta. 

Mikäli dysforia ei ole näin selkeää ja/tai pitkäkestoista, lapselle ja läheisille tarjotaan lähinnä keskustelutukea ja tietoa. Esimerkiksi, mikäli lapsi ilmaisee, että toivoo voivansa olla tyttö/poika vastoin omaa kehonsa sukupuolta, tämä ei ole vielä riittävän vahva signaali dysforiasta. Tällöin voidaan katsoa ja seurata, miten lapsen käytös muuttuu, kun hän saa kokeilla toivomaansa sukupuolen roolia. Päätökset mahdollisesta sosiaalisesta transitiosta tehdään aina vanhempien/huoltajien kanssa. Myös muista mahdollisista lähestymistavoista (lähinnä "watchful waiting") keskustellaan. Vanhemmille/huoltajille kerrotaan, että kaikki sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevat lapset eivät tarvitse korjaushoitoja aikuisena, vaan heidän identiteettinsä vakiintuu vasta murrosikäisenä tai sen jälkeen, tai saattaa vaihdella. Diagnosointia ei tehdä yksittäisen keskustelun perusteella, vaan se on jatkuva ja vuorovaikutteinen prosessi, jonka tavoitteena on auttaa lasta niin, että hän voi kokonaisvaltaisesti hyvin. 

Koska lapsen sukupuoliepätyypillistä käytöstä korjaamaan pyrkivät hoitosuuntaukset ovat osoittautuneet lapselle vahingollisiksi (ns. "learn to live in your skin"), sellaisia neuvoja vanhemmille ei anneta, eikä hoitointerventioita tehdä. Sen sijaan, koska lähipiirin hyväksyvä ilmapiiri on tutkimuksissa todettu hyödylliseksi lapsen hyvinvoinnin kannalta, tuen antamiseen kannustetaan. Hyväksyvä ja rakastava perhe ja lähipiiri johtaa hyvään itsetuntoon ja parempaan mielenterveyteen. Käytännössä tämä tarkoittaa, että lapsen sallitaan käyttäytyä sukupuolelleen epätyypillisesti, kuten esimerkiksi leikkiä eri sukupuolelle tyypillisillä leluilla, pukeutua epätyypillisesti, vaihtaa kutsumanimi jos hän niin haluaa, jne, eli sosiaalinen transitio. Lasta ei rangaista tällaisesta käytöksestä, ja mikäli lapsi käy päivähoidossa/kerhossa/harrastuksissa, vanhemmat keskustelevat näiden tahojen kanssa, jotta sielläkään ei rangaistuksia tai kiusaamista sallita. Näin toki vain siinä tapauksessa, että perhe yhdessä päättää edetä sosiaalisessa transitiossa näin pitkälle. Transitio toteutetaan usein pienin askelin, totutellen ja reaktioita seuraten.

Fokuksessa on siis lapsen hyvinvointi tässä hetkessä. Tulevaisuudessa mahdollisesti tapahtuvia muutoksia ei pidetä yhtä tärkeänä. Vanhempien kanssa tietysti keskustellaan, millainen lapsen tulevaisuudesta saattaa tulla, koska vanhemmat varmasti haluavat tietää aiheesta mahdollisimman paljon, mutta näiden mahdollisten kehityspolkujen merkitys tässä hetkessä ei ole niin suuri kuin lapsen hyvinvointi juuri nyt. Vanhemmat usein tarvitsevat tukea asian ymmärtämisessä, ja viestinnässä lähipiirin kanssa.

Myös se tunnustetaan, että lapselle parasta hyvinvointia tuottava sukupuolen ilmaisu voi olla muuttuva. Esimerkiksi, jos lapsi haluaa luopua vastakkaisen sukupuolen leikeistä ja vaatteista, hän saa sen tehdä, eikä siitäkään rangaista. Tämä täytyy tehdä lapselle selväksi heti, ja jatkuvasti ajan kuluessa, että häntä ei tulla rankaisemaan, mikäli hän joskus haluaa elää erilaisessa sukupuoliroolissa. Kaikki välivaiheet ja lopputulokset erilaisine kokeiluineen ovat sallittuja.

Mikäli lapsi voi kokonaisvaltaisesti hyvin, kun hänen annetaan ilmaista sukupuoltaan kuten hän itse toivoo, ei ole syytä epäillä, että sen taustalla olisi jokin trauma tai muu häiriö. Jos lapsen käytöksessä ilmenee syytä epäillä traumaa tai muuta kehityksellistä häiriötä, sen mahdollisuus tutkitaan, ennen kuin päätetään jatkosta - eli diagnosointi on jatkuva prosessi. Moniammatillinen asiantuntijajoukko on perheen käytettävissä. 

Nuorten kohdalla psykiatrista arviota kannustetaan tekemään ennen lääketieteellisiä interventioita. Mikäli dysforian ja/tai ahdistusoireiden takaa löytyy muita syitä kuin sukupuoli-identiteetti, ne eivät välttämättä ole syy evätä sukupuolidysforian hoitoa. Potilas voi tarvita monenlaista hoitoa monenlaisiin oireisiin. Lainaus Edwards-Leeper et al.:n artikkelista:

"We propose that those who practice within the affirmative-care model appreciate that requiring a thorough psychological evaluation for these youngsters is not inherently paternalistic or unaffirming, rather it is an appropriate and comprehensive way of ensuring that all relevant health-care perspectives are taken into account and best clinical outcomes are maximized."

Teresa Daniels ja Micaela Condon kirjoittavat kirjassa "Pediatric Gender Identity" (edit. Forcier et al.2020), että psykoterapiaa voidaan käyttää affirmatiivisen hoidon aikana tukemaan potilasta monin eri tavoin, potilaan lähtökohdista. Psyykkinen kipu, jota transihmiset usein kokevat, johtuu sisäisen ja ulkoisen maailman ristiriidasta. Hoidossa pätevät samat lainalaisuudet kuin muissakin psykoterapian hoitotilanteissa: on luotava turvallinen ilmapiiri ja vahva terapeuttinen yhteys, sallittava kärsimyksen ja tuskan ilmaukset, ja suhtauduttava neutraalisti, empaattisesti ja itseymmärrystä tukien. Daniels ja Condon toteavat:

"While a gender-competent provider seeks to affirm a TGD adolescent's gender experience, identity and expression, they should also evaluate for and treat the psychological concerns that may also be present. TGD youth is a heterogenic group, and many may not experience significant psychological distress. However, compared to cisgender adolescents, TGD adolescents appear to experience disproportionately high rates of psychological distress, with increased risk of depression, anxiety, and suicidal thoughts." ... "It is important to recognise that conditions may or may not be related to the client's gender experience." ... "Providers may encounter a variety of symptomatology in their evaluations. Chronic minority stress and 'massive gender trauma' may lead to constellations of symptoms commonly associated with Post-Traumatic Stress Disorder (PTSD). Careful screening for a history of abuse and neglect is essential as well, though many related psychological concerns may include anxiety, depression, self-injury, thoughts of suicide, compulsivity, substance use, sexual concerns, personality disorders, eating disorders, psychotic symptomatology, and autism spectrum disorders. Co-occurring mental health issues do not preclude changes in gender role or access to gender-affirming hormones or surgery; rather, they should be optimally managed concurrently with gender-affirming treatment."

Yhteenveto väitteestä kaksi: Nuorten kohdalla psykiatrinen arvio on lääketieteellisten hoitojen edellytys, tai sitä ainakin suositellaan, ja asiantuntijat tunnistavat useita psykiatrisia sairauksia tai tiloja, jotka voivat aiheuttaa samanlaisia oireita kuin sukupuolidysforia. Arviointi on tehtävä huolellisesti ja hoito suunniteltava tulosten mukaan.

Väite 3) affirmatiivisesti hoidettu lapsi/nuori ei uskalla/kykene perumaan sosiaalista transitiota lähipiirin reaktioiden pelossa

Steensma et al.:n tutkimuksessa todetaan, että osa tutkimuksessa haastatelluista 25:stä sukupuolidysforiseksi diagnosoidusta koki "takaisin transition" vaikeaksi. Näin kokivat erityisesti tytöt, jotka olivat pukeutuneet lapsina poikien vaatteisiin, harrastivat poikamaisia leikkejä, ja joita kohdeltiin usein "yhtenä pojista". Tutkimustuloksen johdosta tällaisten tyttöjen (alle 10-vuotiaiden) kohdalla tutkimuksen tekijät kehottivat vanhempia varovaisuuteen siinä, kuinka pitkälle sosiaalinen transitio toteutetaan, eikä lääketieteellistä transitiota suositella lainkaan (niin kuin ei kenellekään muullekaan lapselle ennen murrosikää). Tutkimuksessa ei kerrota näiden tyttöjen lukumäärää, mutta Temple Newhook et al.:n artikkelissa esitetään, että lukumäärä on kaksi. Kun lukee Steensman tutkimuspaperia, tällä kohdalla esimerkkisitaatteja antaa kaksi henkilöä. Steensman tutkimuksen 25 haastateltua koostui 14 henkilöstä (7+7), jotka hakeutuivat sukupuolenkorjaushoitoihin, ja 11 henkilöstä (6 poikaa, 5 tyttöä), jotka eivät jatkaneet klinikan asiakkaina. Eli näistä viidestä tytöstä kaksi koki takaisin transition emotionaalisesti vaikeaksi - heillä oli häpeän tunteita, kun he ajattelivat, että joku saattaisi saada selville heidän "poikamenneisyytensä".

Yhtään vähättelemättä tällaisia tunteita, niitä on kuitenkin punnittava sitä vasten, mitä tuntee se lapsi, jonka sosiaalista transitiota viivytetään tai estetään sen vuoksi, että hän saattaisi katua sitä myöhemmin. On huomattava, että transsukupuolisen aikuisen lapsena kokemat emotionaaliset vaikeudet ovat aivan yhtä tärkeitä kuin cissukupuolisten aikuisten. Siten, minusta ei ole oikein väittää, että affirmatiivinen hoito on väärä hoitomuoto, koska osa saattaa katua sosiaalista transitiotaan myöhemmin.

Esimerkiksi Edwards-Leeper & Spack:n tutkimuksessa vuodelta 2012 tuodaan esiin myös sellaisia kokemuksia, että lapsi ja vanhempi ovat olleet kiitollisia mahdollisuudesta saada kokeilla toisen sukupuolen roolia kuin mihin lapsi on sitten myöhemmin päätynyt, joten kaikkien "desistereiden" kokemukset eivät ole lainkaan negatiivisia. 

Temple Newhook et al.:n artikkelissa todetaan, että yhtenäistä sukupuoli-identiteettiä lapsuudesta aikuisuuteen ei ole mitään syytä pitää parempana kuin ikävaiheiden myötä muuttuvaa sukupuoli-identiteettiä, mikäli lasta/nuorta/aikuista ja hänen läheisiään tuetaan. Kun pidetään mielessä affirmaation pääasia eli mikään sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisun tapa ei ole patologinen, tämä on ainoa looginen johtopäätös.

Yhteenveto väitteestä kolme: takaisin syntymässä määritettyyn sukupuoli-identiteettiin ja -rooliin siirtyvä lapsi/nuori voi kokea vaikeita tunteita kuten stressiä ja häpeää, mutta voi kokea asian myös positiivisena mahdollisuutena kokeilla eri rooleja. Viivästetyn tai estetyn sosiaalisen transition psyykkiset haitat ovat kuitenkin merkittäviä, eikä niitä voi jättää huomiotta.

Väite 4) affirmatiivisen hoitomuodon vaikutuksista ei ole luotettavia pitkän aikavälin tutkimustuloksia

Tutkimuksia affirmatiivisen hoidon vaikuttavuudesta on tietenkin tehty. Katsotaan niistä muutamia tarkemmin.

Varsin tuoreessa tutkimuskatsauksessa tältä keväältä todetaan, että viime vuosilta on yhä enenevässä määrin tutkimustuloksia affirmatiivisen hoitomallin hyvistä vaikutuksista transnuorten mielenterveyteen. Psyykkinen toimintakunto on parempi niillä lapsilla ja nuorilla, joiden sukupuoli-identiteettiä ja sukupuolen ilmaisua tuetaan kotona ja lähielinympäristössä, kuin niillä, joiden identiteettiä ja ilmaisua pyritään tukahduttamaan.  

Toisessa tuoreessa tutkimuskatsauksessa käytiin läpi 20 tutkimusta sukupuolenkorjaushoitojen vaikutuksista. Hoitoa saaneet potilaat olivat sekä lapsia, nuoria, että aikuisia, ja tutkimukset oli tehty lukuisissa eri maissa (länsimaissa). Tämä ei siis varsinaisesti keskity nimenomaan affirmatiiviseen hoitoon, vaan kaikkeen sukupuolenkorjaushoitoon, johon kuuluu sekä psykiatrista että lääketieteellistä hoitoa. Sekä elämänlaadun, masennuksen että ahdistuksen osalta voitiin todeta, että hoito paransi potilaiden vointia, mutta tutkimusten epätasalaatuisuudesta ja osittain pienistä tutkimuskohteiden määristä johtuen vahvaa näyttöä ei saatu. Tutkimuksissa ei huomioitu sitä, että kaikki halukkaat eivät pääse syystä tai toisesta hoidon piiriin. Joissakin maissa hoidon edellytyksenä on psykiatrinen arvio, joissakin tietoinen suostumus riittää. Katsauksessa esitettiin myös huoli siitä, että tiukka portinvartijuus hoitoon pääsylle voi aiheuttaa potilaissa painetta valehdella psyykkisestä hyvinvoinnistaan hoitoon päästäkseen. Lisäksi psyykkistä toimintakykyä mittaavat työkalut on tehty cissukupuolisille miehille ja naisille ja niiden soveltaminen transihmisiin voi aiheuttaa väärintulkintoja.

Vuonna 2021 julkaistu tutkimus sosiaalisesti transitioituneiden lasten ja nuorten mielenterveydestä toteaa, että se on yhtä hyvä tai vain hieman huonompi kuin vertailuryhmällä.

Vuonna 2020 tehty tutkimus toteaa, että affirmatiiviseen hoitoon hakeutuneilla nuorilla oli kontrolliryhmään verrattuna huonompi mielenterveys ennen hoitoa, mutta saman tasoinen tai parempi mielenterveys hoidon jälkeen.

Translasten psyykkistä hyvinvointia tutkineessa tutkimuksessa vuodelta 2016 todetaan, että ne lapset, joiden syntymässä määritetystä sukupuolesta poikkeavaa sukupuolen ilmaisua ja identiteettiä tuettiin, olivat masennuksen osalta samalla tasolla kuin kontrolliryhmä, ja ahdistuksen osalta heillä oli vain hieman korkeammat lukemat kuin kontrolliryhmällä. Ahdistus selittynee yhteiskunnan ja sosiaalisen ympäristön vaikutuksella ja/tai lähestyvän puberteetin tuomien muutosten pelolla. Verrattuna aikaisempiin tutkimuksiin translasten hyvinvoinnista, tämän tutkimuksen kohderyhmällä oli selkeästi vähemmän sisäistettyä psykopatologiaa.

Tutkimus vanhempien tuen merkityksestä transnuorille vuodelta 2012 toteaa, että vanhempien vahva tuki on yhteydessä transnuorten parempaan itsetuntoon, elämäntyytyväisyyteen ja mielenterveyteen.

Tutkimusartikkeli transnuorten erilaisista hoitolinjoista toteaa, että affirmatiivinen hoitomalli tehoaa ahdistukseen, masennukseen ja itsetuhoisuuteen parhaiten.

Yhteenveto väitteestä neljä: koska affirmatiivinen hoitomuoto on suhteellisen uusi, ei pitkittäistutkimuksia juurikaan ole voitu vielä tehdä. Affirmatiivinen hoito keskittyy kuitenkin kunkin yksilön hyvinvoinnin parantamiseen nykyhetkessä, ei tulevaisuudessa. Tähänastiset tutkimustulokset ovat positiivisia.

----------

Mitä tästä kaikesta pitäisi ajatella? Itse ajattelen niin, että ei voi olla väärin tai vahingollista tukea ihmistä itsetuntonsa vahvistamisessa ja kokonaisvaltaisessa hyvinvoinnissa, tarkoittipa se sitten mitä tahansa sukupuoli-identiteettiä ja sukupuolen ilmaisua tai jopa sen vaihtumista. Affirmatiivinen hoito tarkoittaa tietysti sitä, että tarvitaan aivan valtavasti lisää asiantuntemusta ja resursseja, jotta kaikki pääsevät hyvän hoidon piiriin. Tiukka portinvartijuus hoitoon pääsyssä palvelee enemmän cissukupuolisten ja/tai transsukupuolisen identiteetin hylkäävien tulevaisuutta, kuin sukupuolidysforiasta kärsivien tämänhetkistä todellisuutta.