Teenkö vanhempana väärin kun tuen lapseni sukupuoli-identiteettiä?

Muutama blogin lukija on kommentoinut, että heidän mielestään teen väärin, kun tuen lastani ja hänen sukupuoli-identiteettiään. Heidän mielestään minun hyväksyntäni "lukitsee" hänet transsukupuoliseksi, eikä hän sen vuoksi kykene pohtimaan asiaa kriittisesti, eikä kehtaisi myöntää, jos päätyisikin olemaan cissukupuolinen. Minun hyväksyvä asenteeni on siis heidän mielestään lapselleni suorastaan vahingollinen, koska se blokkaa häneltä mahdollisuuden "kasvaa ulos transkokemuksesta". (Tässä kohtaa nämä ihmiset usein mielellään siteeraavat tutkimusta, jonka mukaan jopa 80 % "translapsista" tekee näin. Palaan tähän tutkimusväitteeseen blogin lopussa)

Tiedättekö, tuo on ehkä piinaavimpia ajatuksia, joita minulla (ja varmasti muillakin sukupuoltaan kyseenalaistavien lasten ja nuorten vanhemmilla) on. Vanhemmuus on sellaista, että kaiken aikaa joutuu pohtimaan, onko tehnyt oikein. Onko ollut riittävän jämäkkä, asettanut rajat oikeassa kohdassa, opettanut hyviä käytöstapoja, näyttänyt hyvää esimerkkiä, onnistunut kasvatuksessa niin että lapsista kasvaa tervepäisiä, hyvätapaisia, onnellisia ihmisiä. Astetta tuskallisempaa on miettiä, onko tehnyt joitain sellaisia valintoja, jotka ovat lasta kohtaan väärin. Jotka tuottavat lapselle tuskaa joskus aikuisuudessa, kun he ymmärtävät vanhempansa valinnan merkityksen heidän elämälleen.

Minua loukkaa, että joku kehtaa sanoa minulle, että teen väärin. Ihmettelen todella, miten lapsensa ehdoton rakastaminen voi jonkun mielestä olla väärin. Lapseni tulevaisuuden lukitseminen on näiltä kommentoijilta joko tahallista mustamaalaamista tai tahatonta väärinymmärrystä. Olen lukenut lukemattomia sellaisia transihmisten elämäntarinoita, joissa he ovat toivoneet, että edes heidän vanhempansa olisivat uskoneet ja tukeneet heitä. Päinvastaisia tarinoita en ole nähnyt. Muutamia sellaisia olen lukenut, joissa transhoitoja katunut on ilmaissut toiveensa, että lääketieteen ammattilaisten olisi pitänyt huomata, etteivät hoidot hyödytä heitä, tai heidän olisi pitänyt kyseenalaistaa potilaansa transkokemus painokkaammin. Myös sellaisia tarinoita olen lukenut, että lapsuudessaan poikamainen tyttö kertoo nyt aikuisena pelkäävänsä, että nykyisin tytöt eivät saa rauhassa olla poikamaisia, kun heidät työnnetään heti transjunaan eli putkeen, josta ei ole paluuta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen tukea lastani. Koska uskon, että vanhempien ehdoton rakkaus ja tuki ovat kasvavalle lapselle ja nuorelle tärkeintä maailmassa ja terveen kasvun edellytys, niin hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on. Sen kokemuksen mukaan, joka minulle on kertynyt kun olen hänen kanssaan elänyt yli 18 vuoden ajan, en todellakaan tunnista tarinaa "naiseuden pakoilusta" tai "lesbouden pelosta" tai "kavereilta tai netistä keksitystä selityksestä pahalle ololle", joita nämä epäilevät ihmiset tarjoilevat "räjähtäneen ilmiön" syyksi. Ne eivät minun mielestäni ole totta hänen kohdallaan.

Silti minulla, kuten kaikilla vanhemmilla, on epäilyksen hetkiä. Mitä jos hän ei tosiaan olekaan transsukupuolinen? Jos hän nyt sittenkin on erehtynyt luulemaan jotain muuta ahdistuksen aihetta sukupuolikysymykseksi? Teenkö väärin, kun uskon häntä? Olisiko sittenkin parempi, että kyseenalaistaisin hänen kokemustaan?

Olemme pohtineet asiaa yhdessä. Olemme katsoneet ja lukeneet useita dokumentteja, youtube-videoita ja detransitiosta kertovia blogeja ja haastatteluja yhdessä. Olen haastanut häntä miettimään, miksi nämä ihmiset katuvat transitiotaan, miksi he ovatkin päätyneet siihen, ettei transitio ollut heille oikea ratkaisu. Haluan, että hän on varma omista ratkaisuistaan, sitten kun ne ovat ajankohtaisia - koska en halua hänen joutuvan katumaan. Keskustelen hänen kanssaan näistä yhdessä, koska haluan auttaa häntä. Jos sanoisin hänelle, että minun mielestäni sinun pitäisi nyt vain kasvaa ja odottaa, jos tuo vaihe menisi vaikka ohi, niin se ei häntä auttaisi, vaan päinvastoin vahingoittaisi. Jos sanoisin hänelle, että vasta aikuisena voit oikeasti tietää, mitä haluat, sivuuttaisin hänen kokemuksensa tässä hetkessä. Silloin viestittäisin hänelle, että toivottu lopputulos on se, että "vaihe" menee ohi. Minusta se olisi vastuun pakoilua ja huonoa vanhemmuutta, jos työntäisin asian hänen itsensä vastuulle aikuisena, kun se ristiriita on olemassa NYT.

Olen kertonut lapselleni, että hänen on aina turvallista kertoa minulle, mikäli hänen sukupuolikokemuksensa muuttuu. Olen avoin sille. Näin viestitän hänelle, että hän kelpaa minulle millaisena vain. Hänen ei tarvitse olla tietynlainen kelvatakseen minulle. Minulle ei ole merkitystä sillä, mikä hänen sukupuolensa on. Vain hänen onnellisuudellaan on minulle merkitystä. En halua, että hän joutuu piilottamaan keneltäkään sitä, mitä hän on. Hän on mielestäni maailman upein henkilö.

Kun kuvaan itseäni transnuoren vanhemmaksi, en sillä tavalla lukitse hänen tulevaisuuttaan. Ne ovat vain sanoja, jotka kuvaavat tilannetta tällä hetkellä. Ne kuvaavat lähtökohtaa, jossa tätä blogia kirjoitan. Jos hän joskus tulee kertomaan minulle, ettei olekaan poika, niin ei se tätä blogia ja näitä blogiin kirjoitettuja ajatuksia muuta.

----------

Iltalukemista epäilijöille, vahvistusta sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevien lasten vanhemmille:

Human Rights Campaignin, American Academy of Pediatrics:n ja American College of Osteopathic Pediatricians:n opas "Supporting and Caring for Transgender Children":

"Those who advocate delayed transition say it allows a child to explore gender possibilities without pressure in a particular direction. While this may be their intent, the delayed transition approach actually makes it impossible. Children may be permitted to express certain gender-expansive behaviors, such as play preferences or dress, but they are prohibited from other forms of self-expression, like adopting a gender-appropriate name and pronouns, that they may ardently wish to take. These constraints communicate to the child that being transgender is discouraged. Tragically, youth whose families fail to affirm their sexual orientation, gender identity or gender expression are at significantly increased risk of depression, substance abuse and suicide attempts."

Tutkimusartikkeli Pediatrics-julkaisussa "Ensuring Comprehensive Care and Support for Transgender and Gender-Diverse Children and Adolescents":

"In this regard, suicide attempt rates among 433 adolescents in Ontario who identified as “trans” were 4% among those with strongly supportive parents and as high as 60% among those whose parents were not supportive. Adolescents who identify as transgender and endorse at least 1 supportive person in their life report significantly less distress than those who only experience rejection. In communities with high levels of support, it was found that nonsupportive families tended to increase their support over time, leading to dramatic improvement in mental health outcomes among their children who identified as transgender.^"

Tutkimus, jossa tarkasteltiin neljää v. 2008 jälkeen tehtyä tutkimusta translasten sukupuolikokemuksen pysyvyydestä "A critical commentary on follow-up studies and “desistance” theories about transgender and gender-nonconforming children":

"Gender identity can indeed shift and evolve over time, and thus a young person who did not express trans identity in childhood should not be dismissed in their teen years on this basis, yet the persistence of this stated identity for some youth may be instructive. Regardless of predictive value, however, current approaches to care recommend that care providers prioritize young people’s stated identities, perceptions, and needs in the present moment, as opposed to attempting to estimate the likelihood of future identity and needs."

"Due to such shifting diagnostic categories and inclusion criteria over time, these studies included children who, by current DSM-5 standards, would not likely have been categorized as transgender (i.e., they would not meet the criteria for gender dysphoria) and

therefore, it is not surprising that they would not identify as transgender at follow-up. Current criteria require identification with a gender other than what was assigned at birth, which was not a necessity in prior versions of the diagnosis."

"By not distinguishing between gender-non-conforming and transgender subjects, there emerges a significant risk of inflation when reporting that a large proportion of “transgender”children had desisted. As noted by Ehrensaft (2016) and Winters (2014), those young people who did not show indications of identifying as transgender as children would consequently not be expected to identify as transgender later, and hence in much public use of this data there has been a troubling overestimation of desistance."

"Children whose parents affirmed their gender (or who did not wish to or who were unable to access clinical treatment for any reason) were likely not included in these studies. This is significant because more recent work has shown that children raised by parents who validate their gender identity (Durwood, McLaughlin, & Olson, 2017; Olson & Durwood, 2016) are likely to demonstrate a different (and in some respects healthier) life course than children with parents who are reluctant or unwilling to affirm gender-nonconformity. The outcomes in the one group, therefore, may not generalize to the other."

"An assumption has been made that young people not diagnosed with GID (or Gender Dysphoria in the current DSM-5) by late adolescence and/or not pursuing medical transition by a relatively early age, can then by default be “correctly”categorized as cisgender for their lifetime. However, this conclusion is contradicted when an unknown number of those counted as “desisters”may transition later, after the point of follow-up. Research has found that many trans-identified individuals come out or transition later in adulthood (Reed, Rhodes, Schofield, & Wylie, 2009)."

"There is no evidence that caring for a child in the present requires knowing their future adult gender identity. A longitudinal research design that records identity at two relatively early intervals is therefore arguably not the most appropriate tool for understanding either children’s or adult’s health needs."

"We also have concerns with the authors’interpretation in these four studies, including:

1. the assumption that unknown future adult needs should supersede known childhood needs, and

2. the underestimation of harm when attempting to delay or defer transition."

"The underestimation of harm in suppressing or redirecting children’s gender expression is the most serious concern in interpretations of desistance literature. That gender identity or expression may change among children (or adults) does not support the hypothesis that it is preferable or possible to externally “coax”gender in a particular direction, or that this could be done without harm. In contrast, the positioning of this goal as benign ignores the potential harms to young people who have undergone such treatments (Bryant, 2006). A 2013 attachment-based theoretical comparison of gender therapies for children concluded that there is a risk that children who are discouraged from expressing their gender identity may integrate shame into their fundamental sense of self (Wallace & Russell, 2013)."

"In our experience, disallowing children’s assertions of gender identity is far from a “neutral”option. From a developmental perspective, a child who is repeatedly discouraged when she earnestly insists on being called “she,”is learning, on a fundamental level, that (1) she cannot trust her own knowledge of herself and, (2) the adults she depends on may not value her for who she knows herself to be."

"In this critical review of four primary follow-up studies with gender-nonconforming children in Toronto, Canada and the Netherlands (Table 1), we identify a total of 12 methodological, theoretical, ethical, and interpretive concerns as well as two often overlooked contributions of this literature. We conclude that, while our understanding of gender diversity in adults has progressed, the tethering of childhood gender identity to the idea of “desistance”has stifled similar advancements in our understanding of children’s gender diversity. As we progress towards a fuller understanding of children’s gender in all its complexity, it will be important to move beyond longitudinal studies of identity that seek to predict children’s futures, and instead prioritize respect for children’s autonomy in the present. For all the resources devoted to studying these children, we have much more to learn by listening to them."

Pahoittelut pitkistä lainauksista, mutta minusta tämä viimeisin lainaamani tutkimusartikkeli on todella tärkeä ja suosittelen lukemaan sen tarkkaan. Siinä eritellään tarkasti paitsi näitä yllä lainaamiani metodologisia virheitä, myös eettisesti kyseenalaisia toimintamenetelmiä, joita näissä lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä tutkivissa tutkimuksissa käytettiin. Lapsille ei todellakaan annettu kasvurauhaa, vaan esimerkiksi Zuckerin (sittemmin suljetulla) klinikalla heitä "rohkaistiin" syntymässä määritetyn sukupuolen leikkeihin ja vaatteisiin vastoin heidän omaa tahtoaan. Kun tämän artikkelin on lukenut, saa heittää "80 % translapsista tyytyy syntymäsukupuoleensa viimeistään murrosiässä" -väitteen romukoppaan. Harmillista, että tämä luku ja hokema on saanut keskusteluissa jo niin vakiintuneen aseman, että sitä pidetään täysin totena. Kirjoitin tästä artikkelista jo aiemminkin blogissani, "Translapset ja sosiaalinen transitio".