Näyttelijä Charlize Theron myönsi Daily Mailin haastattelussa, että hän kasvattaa poikana adoptoimaansa lasta tyttönä, ja sanoi, että asia ei ole hänen päätettävissään. Lapsi itse ilmoitti 3-vuotiaana, ettei ole poika, vaan tyttö.
Ihailen Charlizea ja toivon hänelle voimaa kestää arvostelua ja haukkumista, jota asian julki tuleminen aiheutti. Twitter oli heti täynnä raivostuneita kommentteja siitä, miten Charlize tekee hirvittävän väärin lastaan kohtaan, pakottaa hänet väärään sukupuoleen, ja että lapsi pitäisi ottaa huostaan, ynnä muuta. Yleinen kommentti on myös, että kommentoija itse on halunnut olla 3-vuotiaana traktori tai poni, mutta onneksi hänen vanhempansa eivät siihen suostuneet, ja sitä rataa.
Kuvittelevatko arvostelijat tosissaan, että kukaan oikeasti antaisi lapsensa kuvitella olevansa traktori? Ei tietenkään, mutta tällä tavoin he haluavat korostaa, miten pähkähulluna he kritiikin kohteena olevaa ihmistä pitävät. Kuvittelevatko arvostelijat tosissaan, että Charlize päätti ryhtyä kasvattamaan poikaansa tyttönä yhden ainoan lauseen perusteella? Mahdollisesti. Mutta siinä he ovat tietenkin väärässä.
Jos et vielä lukenut edellistä postaustani, lue se nyt. Siinä kerron, miten Julia Serano on kuvaillut trans-vastustajien ja trans-epäluuloisten käyttäytymistä ja sen syitä hyvin oivaltavasti. Nämä asiat näkyvät selvästi myös Charlize Theronia arvostelevien kommenteissa. Transsukupuolisuus ei heidän mielestään joko ole olemassa ollenkaan (paitsi mielen harhana), tai sitten se on hyvin harvinainen ilmiö, joka ei koske varsinkaan lapsia tai nuoria. Trans-epäluuloisten mielestä etenkin lapset ja nuoret ovat käännytettävissä transsukupuolisiksi.
Palaan jälleen samaan Julia Seranon artikkeliin. Hän kuvailee siinä myös trans-lapsista käytävää keskustelua. Hän aloittaa kuvaamalla kaksi trans-epäluuloisen lähestymistapaa aiheeseen.
Ensimmäinen niistä on "gender-reparative therapy", jonka suomennan termiksi sukupuolta korjaava terapia. Tämä lähestymistapa perustuu oletukseen, että lasten sukupuoli-identiteetit ja mieltymykset ovat vielä joustavia, ja terapia hyödyntää positiivisen ja negatiivisen vahvistamisen keinoja, esimerkiksi rohkaisemalla tietynlaisiin leikkeihin ja kavereihin. Tällä pyritään saamaan lapsi käyttäytymään ja identifioitumaan sukupuolensa mukaisesti. Tämän hoitomuodon taustalla on transfobia ja pyrkimys "normalisoida" lapsi cis-sukupuoliseksi. Tämän hoidon läpikäyneet ihmiset ovat aikuisena kertoneet, että heistä hoidot olivat traumatisoivia, ja että he aikuisena yleensä transitioituivat kokemaansa sukupuoleen. WPATH (the World Professional Association for Transgender Health) julkaisi hoitosuosituksissaan, että tällaiset hoidot eivät ole olleet tuloksellisia, eikä niitä pidetä eettisinä. (Tämä on todettu jo 1960-luvulla.)
Tämän sijaan nykyaikaisena hoitomuotona transsukupuolisille lapsille käytetään "gender-affirming model" eli sukupuolta vahvistavaa mallia, jossa lasten annetaan tutkia sukupuoltaan vapaasti, pakottamatta heitä tiettyyn sukupuoleen. Jos nämä lapset johdonmukaisesti, pysyvästi ja vaativasti identifioituvat muuhun sukupuoleen kuin mihin heidät syntymässä on määritetty, heidän identiteettiään kunnioitetaan ja heidän annetaan elää siinä sukupuolessa. Näin Charlizekin on varmasti toiminut.
Sukupuolta vahvistava malli suosii yksilöllistä lähestymistä jokaisen lapsen kohdalla, toisin kuin sukupuolta korjaava terapia, joka pakottaa lapset samaan muottiin ja vahvistaa transfobiaa.
Trans-epäluuloiset kritisoivat sukupuolta vahvistavaa mallia, koska se on heidän mielestään vastuutonta ja jopa lääketieteen väärinkäyttöä. Kritiikissään he usein esittävät seuraavia harhoja:
- he väittävät, että kaikki näin hoidetut lapset johdatetaan transsukupuoliksi blokkereiden ja hormonihoitojen kautta, mutta todellisuudessa vain pieni osa näin hoidetuista lapsista seuraa tätä polkua (nimittäin ne, jotka johdonmukaisesti ja pysyvästi identifioituvat toiseen sukupuoleen)
- he niputtavat kaikki trans-sateenvarjon alla olevat lapset samaan, vaikka jotkut transitioituvat ja jotkut eivät, eivätkä cis ja trans ole toisensa poissulkevia kategorioita (kts. edellinen postaukseni)
- detransitioituneiden ihmisten ja heidän, jotka päättivät olla transitioitumatta, äänet peittävät niiden äänet, jotka ovat onnellisesti transitioituneet, sekä niiden, jotka toivovat että olisivat voineet transitioitua aikaisemmin
- lasten sosiaalinen transitioituminen on heidän mielestään kokonaan estettävä, mutta he eivät ajattele, mitä se tarkoittaa niiden lasten kohdalla, jotka hyötyisivät transitioitumisesta
- ajatusleikki: tyttö, joka on täysin identifioitunut tytöksi ja on onnellinen tyttönä, alkaa yhtäkkiä murrosikäisenä tuottaa kehossaan testosteronia, joka muuttaa häntä pojan näköiseksi. Kieltäisitkö häneltä hormonihoidot siihen saakka, kunnes hän on 18?
- he väittävät, että sosiaalisesti transitioitunut lapsi saattaa tuntea painetta pysyä tässä sukupuolessa miellyttääkseen vanhempiaan. Tällainen ilmiö saattaa jossain määrin olla totta, mutta miksi he eivät ole huolissaan trans-lapsista, jotka kokevat yhteiskunnan transfobian aiheuttaman paineen detransitioitumiseen? Mikäli lapsi yhteiskunnallisen transfobisen paineen alla edelleen identifioituu vastakkaiseen sukupuoleen, on se voimakas osoitus siitä, että sukupuolen kokemus on todellinen.
- koska trans-epäluuloiset kieltävät transfobian olemassaolon, he pystyvät vähättelemään, suorastaan pyyhkimään pois sukupuolta korjaavan terapian epäeettisyyden ja traumaattiset seuraukset, ja vertaavat kyseistä terapiaa lapsen ohjaamiseen oikeaan suuntaan samaan tapaan kuin heitä opastetaan syömään vihanneksia.
Trans-myönteisten vanhempien tavoitteena on onnellinen lapsi, päättipä hän transitioitua tai ei.
Miksi lapsen tukemisen pitää olla joko tai - tuetaan tytöksi tai tuetaan pojaksi? Eikö nimenomaan ("oireillut" lapsikin viestii tarvitsevansa) hyväksyvä ja tukeva kasvatus anna lapsen olla sellainen kuin hän on. Mikä järki on tarjota lapselle vain tyttöjen tai vain poikien leluja tai vaatteita? Minä ainakin annan hänen päättää ja olla millainen hän on. Mutta sitä en vahvista, että hänen kroppansa olisi jonkun toisen lapsen kroppa ja hänen omansa odottaisi leikkauspöydällä. Poika voi pukeutua mekkoon ja tyttö leikkiä autoilla ja pelata jalkapalloa. Ei sitä varten tarvita myrkkyjä ja saksia ja lisääntymiskyvystä luopumista. Miksi äitinä sellaista ajatusta tukisin?
VastaaPoistaLapsen annetaan nimenomaan ilmaista kaikkia niitä sukupuolia, joita hän haluaa ilmaista. Eikä lapselle tarvitse kropasta puhua vielä mitään. Vasta jos lapsi on pysyvästi ja johdonmukaisesti ilmaissut transsukupuolisuutta, sitä lähdetään tukemaan. Tutkimuksissa on todistettu, että sosiaalinen transitio vähentää lapsen ahdistusta ja masennusta. Miksi äitinä tukisit ajatusta, että lapsen sisäinen kokemus on väärä? Miksi et hyväksy lasta sellaisena kuin hän itsensä kokee?
VastaaPoistaTutkimuksissa on todistettu myös että transitioituneet tappavat itseään valtaväestöä enemmän ja on myös tutkimuksia, joissa transitioituminen ei ole vähentänyt ahdistusta. Pyydä nyt hyvänen aika transpolilta laajaa näyttöä tutkimustuloksista. Eivät sielläkään usko, että transsukupuolisuus olisi biologian määräämää vaan tietävät kyllä sosiaalisesta ja psyykkisestä puolesta. Hyväksynhän minä kokemuksen ja varsinkin lapsen - myös kroppansa lämpimämmin kuin hän murrosikäisenä, mutta miksi ihmeessä hyväksyisin ideologian, jonka mukaan hänen kroppansa pitää tuhota ennen kuin hän voi olla valmis? Kuka äiti rakastaa työntämällä veistä lapsen kohtuun? On täysin vastuutonta tukea ja rakastaa sillä tavalla ja vielä juhlistaa ja kailottaa sitä ainoana rakastavan äidin valintana. Vasta viimeiset 8 vuotta Suomessa on "rakastettu" tällä tavoin. Sitä ennen ahdistusoireita hoidettiin väkivallattomasti. Tätä mustaa kautta, jolloin uskottelimme että osa lapsista on vääränlaisia ja kastroitava tullaan pitämään yhtä synkkänä kuin lobotomian aikakautta.
PoistaToimin transpolin ohjeiden mukaisesti, eli annan nuoreni elää siinä sukupuolessa jonka hän kokee omakseen. Aihetta tutkitaan ja opitaan yhä lisää ja hoitokäytännöt muuttuvat. Psyykkinen ihmisen tahdon murtaminen ei ole väkivallatonta. Mutta turha minun on yrittää sinun mielipidettäsi muuttaa. Olemme eri mieltä.
VastaaPoistaNiin minäkin annan tyttöni pukea itsensä pojan vaatteisiin ja käyttää pojan nimeä. En silti lähde mukaan ajatukseen, että sukupuolen tunnusmerkkinsä häivytettävä. Mikä siinä on tahdon murtamista?
VastaaPoistaMolemmat, sinä ja minä, katsomme, että toisen tapa tukea on väkivaltainen. Tässä transpolin ajatuksia, ei totea alaikäisen tarvivan transprosessia http://www.potilaanlaakarilehti.fi/site/assets/files/0/49/15/217/sll452018-2631.pdf. Samoin UK:ssa terapia ensisijainen hoitpmuoto teineille, jota transpoli ei edes tarjoa. Annetaan lasten ilmaista itseään eikä tehdä ongelmaksi.Näin oppivat itsekin hyväksymään itsensä. Kaikkeen ei tarvi lähteä mukaan. https://www.nhs.uk/conditions/gender-dysphoria/treatment/
Minäkin aluksi luulin, että on vain yksi tapa tukea ja osittain siksi lapsi nyt täyden sosiaalisen transformaation tehnyt - koska en osannut tukea kriittisessä ajattelussa silloin kun hän oli vielä ajatteleva.
Kiitos, kerrankin kiihkoton erimielinen kommentti :)
PoistaKyllä, ensin tutkitaan mahdollisuuksia hoitaa kehodysforiaa kaikilla muilla tavoilla paitsi leikkauksilla, tietenkin. Tämä tulee esiin myös hyvän hoidon suosituksessa, jonka linkkasin toiseen blogitekstiini. Olen tietysti samaa mieltä! Transpolia ei mielestäni pidä pelätä siinä mielessä, että transpolin asiakkuus automaattisesti johtaisi leikkauksiin. Tällaista suhtautumistapaa monesti näkee.
Minä haluan osoittaa tukeni ja myötätuntoni nuorelle, koska näen olennaisen tärkeäksi sen, että hän tässä haavoittuvassa vaiheessa kokee itsensä hyväksytyksi maailman tärkeimmässä paikassa eli kotonaan. Jos antaisin hänelle sen vaikutelman, että en usko häntä tai hyväksy hänen identiteettiään, se olisi hänen mielenterveydelleen ja ehjäksi tulemiselleen tuhoisaa. Se, että autoin häntä transpolin asiakkaaksi ja käyn siellä hänen kanssaan, ei pelkästään riitä, jos samalla jotenkin antaisin ymmärtää, että tarkoituksena on saada hänet luopumaan koko ajatuksesta.
En toivo, että hän menisi leikkauksiin. En missään nimessä. En juhli iloisena sitä, että hän on transsukupuolinen. En suinkaan. Jos joku blogin lukija näin kuvittelee ja siksi syytää minulle erimielisiä kommentteja, olen ilmaissut itseni väärin. Transsukupuolisuus on tragedia.
Tragediasta huolimatta haluan säilyttää positiivisen ja iloisen elämänasenteen. Se on minulle ominaista. Etsin tilanteesta hyvät puolet ja korostan niitä. En halua vaipua synkkyyteen. Tilanne on vakava, mutta tärkeintä on lopputulos: itsensä hyväksyvä nuori. Jos se vaatii leikkauksia, niin sitten se vaatii. En minä ole silloin veistä työntämässä tyttäreni kohtuun, kuten aikaisemmassa kommentissa kuvailtiin, vaan rakastavasti pitämässä häntä kädestä, kun hän tekee sen, minkä oikeaksi katsoo. On se sitten leikkaukset tai jotain muuta.
Englanninkielinen, todella hyvä kirjoitus trans-lapsista: https://medium.com/@martiesirois/cisgender-what-is-that-a-disease-b640aebacf8e
VastaaPoistaNäin yli vuosi myöhemmin palasin lukemaan näitä kommentteja. Genderfree rainbow linkkasi artikkelin saatesanoilla "Tässä transpolin ajatuksia, ei totea alaikäisen tarvivan transprosessia" - luin tuon artikkelin nyt, enkä löytänyt siitä tuollaista kannaottoa.
VastaaPoistaKiitos Anne M. hienoista pohdinnoista, liikutuin melkein kyyneliin jossakin aiemmassa tekstissä. Poikasi on onnekas, kun hänellä on kaltaisesi äiti.
VastaaPoistaGenderfreelle voin sen sijaan kertoa, että vaikka kuinka haluat tuolla ajattelullasi kiistää lapsesi syvimmän kokemuksen sukupuolestaan, hän ei "eheydy" ajatuksen ja tahdon voimalla. Sain pukeutua varhaislapsuudessa omaksi kokemani sukupuolen vaatteisiin ja leikkiä haluamillani leluilla. Se ei kuitenkaan millään tavalla poistanut voimakasta tarvettani saada olla eri sukupuolta kuin mitkä sukuelimet olin sattunut arvalla saamaan.
Tuen puute kotona, vakavasti ottaminen ja tuollainen hyssyttely, vain lykkäsi vääjäämätöntä. Olisin ollut paljon onnellisempi blokkereilla ja sillä, että olisin saanut korjauttaa itseni kirurgin pöydällä teininä.
Nyt on pitkä tie väärässä kehossa ja sukupuolioletuksessa elämistä aikuisena, mutta asia on silti edessä ja teen sen vasta nyt, koska en saanut mistään oikeaa, vakavasti ottavaa tukea, kun sitä tarvitsin.
Kiitos kommentistasi. Olen pahoillani siitä, mitä olet joutunut kokemaan. Uskoisin, että hyväksyvästi suhtautuvat vanhemmat ovat nykyään enemmistöä.
Poista