Sannikka & Ukkola: Kun nuori pohtii sukupuoltaan

(EDIT: muokattu muutama lause selkeämmäksi ja lisätty pari lausetta.)

Eilen Yle lähetti ohjelman "Sannikka & Ukkola: Kun nuori pohtii sukupuoltaan". Se löytyy myös Yle Areenasta. Ohjelmassa vieraana keskustelivat Musta Orkidea -blogisti Sametti, trans-taustainen nainen Julia Suikki ja Tays:n nuorisopsykiatrian vastuualueen yilääkäri Riittakerttu Kaltiala.

Sannikka & Ukkola -ohjelma on tunnettu siitä, että se tuo "ääripäät" keskustelemaan keskenään. Ennen lähetystä Twitterissä moni sukupuolivähemmistöjen edustaja oli sitä mieltä, että lähtökohta on epätasa-arvoinen, kun laitetaan vastakkain transhoitoja katuva ja transsukupuolisia kriittisesti hoitava lääkäri sekä trans-taustainen. Minun mielestäni ohjelma onnistui kuitenkin olemaan yllättävän tasapuolinen. Toimittaja Ukkola on tunnettu perussuomalaisista mielipiteistään, mutta tässä hän ei tuonut niitä esiin.

Joitakin huomioita ohjelmasta:

Sametti kertoi, ettei ollut koskaan kuullut katujista. Hämmentävää. Meille kerrottiin heti ensimmäisellä transpoli-käynnillä, että katujia on, ja prosessi on sen vuoksi hyvin pitkä ja perusteellinen. Sametti kertoi myös, että löysi netistä katujia ja alkoi peilata itseään heihin, ja löysi itsestään samoja piirteitä kuin heistä. Sosiaalista tartuntaa kenties? [sarkasmia] Myöhemmin hän täsmensi, että katujista sanottiin vain, että heitä on tosi vähän, mutta hän itse ymmärsi myöhemmin, että sen luvun takana on ihmiskohtaloita, ja että heitä on paljon.

Sametti kertoi, ettei hänellä ollut roolimallia jätkämäiselle naiselle. Kuitenkin myöhemmin lähetyksessä hän sanoi, että hänen isänsä äiti oli poikatyttö, joka ajoi rallia ja metsästi. Ehkä hän tarkoitti, ettei oman ikäisiään roolimalleja. Koulussa hän oli kertomansa mukaan yksinäinen friikki ja se aiheutti ongelmia.

Sametin mukaan testosteronia ei saa vain ostamalla, vaan että se on reseptilääke. Luin hiljattain kirjan suomalaisesta pesäpallon pelaajasta Paula Salorannasta (nykyään Alexander), joka osti ulkomailta netin kautta testosteronia omin päin ennen mitään diagnooseja. (Kirjan nimi on Rohkeudesta olla minä) Sametti kertoi huomanneensa ulkomailla, kun eli ilman testosteronia, että testosteroni oli katkaissut yhteyden hänen tunteisiinsa. Olen lukenut testosteronin käytön vaikutuksista, ja siellä kyllä kerrotaan, että tunteellisuus vähenee. Sametti on älykäs ja lukee paljon, mutta tätä tietoa hänellä ei ollut? Outoa. Ehkä hän ei vain ollut sisäistänyt asiaa.

Homoseksuaalisuuden yhteys transsukupuolisuuteen oli sekin Sametilta "pimennossa". Tämäkin kerrotaan nykyään transpolilla kyllä. Ainakin meille kerrottiin heti ensimmäisellä käynnillä. Myös nuorta kehotettiin pohtimaan, olisiko hän sittenkin lesbo, eikä transsukupuolinen. Joten huoli pois, Sametti. Transpolit lienevät nykyään erilaisia kuin silloin, kun sinä olit ensimmäisessä prosessissasi.

Julia kertoi tunteneensa aina olleensa se mikä nyt on, eli nainen. Elämä alkoi vasta sukupuolen korjauksesta. Lapsena häntä tutkittiin paljon ja hän kävi murrosikäisenä terapiassa. Julia antoi ymmärtää, että hänen transsukupuolisuuttaan ei oikeastaan ymmärretty.

Riittakerttu kertoi, että katujien osuus tulee lisääntymään kun hoitoihin hakeutuvien määrä on kasvanut. Riittakerttu totesi, että nuoruuteen kuuluu identiteetin hakeminen, ja että hän on huolissaan että hoitoihin lähdetään liian nopeasti, koska tämä aika kannustaa etenemään hoitoihin. No enpä nyt tiedä, kannustaako. Ehkä. Juliakin tätä kysyi, että mikäs juttu tämä nyt on. Hän tietää, mikä kärsimys transsukupuolisuus voi olla. Hän sanoi, että transsukupuolisuus oli suunnilleen pahinta mitä voi olla, ihan absurdi ajatus, silloin kun hän oli nuori. Miten kukaan voi kannustaa sellaiseen?

Olen sitä mieltä, että transpolille hakeutuminen on tärkeää, että nuori saa tunteen siitä, että asiaa tutkitaan. Prosessin aikana asiantuntijoiden pitää osata sitten seuloa "oikeat" tapaukset vääristä hälytyksistä. Riittakertun mukaan transpolille tulevat nuoret monesti kärsivät erilaisista mielenterveyden ongelmista, ja ajattelevat, että sukupuolen korjaus hoitaisi nämä ongelmat. Näin sitten varmaan on, kun asiantuntija näin sanoo, mutta en usko, että meidän tapauksessamme kyse olisi tästä.

Minkälaista tukea sukupuoltaan pohtiva nuori tarvitsee, ohjelmassa kysyttiin. Riittakertun mielestä ahdistukseen kannattaa hakea apua. Esimerkiksi koulussa voi kääntyä kuraattorin puoleen ja vakavammissa tapauksissa nuorisopsykiatrian puoleen. Vanhemmille hän sanoi, että pitää olla valmis keskustelemaan. Olen samaa mieltä, ja kuraattorikontakti onkin meillä tiivis. Se nyt vaan ei yksistään riitä, meidän tapauksessamme.

Riittakerttu vähätteli Julian kokemuksia sanoessaan, että kuulostaa siltä, että hänen tapauksessaan ei ollut suurta huolta että miten käy, koska hänen kokemuksensa oli niin selkeä. Julia onneksi sai sanoa, että hän olisi hyötynyt aikaisemmista hoidoista, koska murrosiän tuomat keholliset muutokset aiheuttivat sen pahimman dysforian sekä peruuttamattomia kehollisia muutoksia, jotka olisivat olleet vältettävissä aikaisemmilla hoidoilla.

Sametin mielestä koko aihetta pitäisi tutkia lisää. Olen samaa mieltä. Tuskin kukaan on eri mieltä. Hänen ehdottamansa psykoterapia dysforian hoitoon tuli heti Julian tyrmäämäksi, koska hän on itse kokenut eheytysterapiaa, joka ei toimi. Sametti täsmensi, että transsukupuolisuus pitää määritellä tarkemmin, ja että hänen ehdottamallaan terapialla ei ole tarkoitus muuttaa identiteettiä, vaan neutraalisti auttaa ihmistä löytämään oma identiteettinsä. En ole psykiatrian asiantuntija, mutta minusta se kuulostaa oikein hyvältä hoidolta niille, joille se sopii. Eli niille, jotka siis eivät ole transsukupuolisia, tai ovat autettavissa muilla keinoin kuin trans-hoidoilla. Tutkimusten avulla pitää oppia löytämään ne ihmiset, joita "dysforia-terapia" auttaa, ja ne, jotka tarvitsevat trans-hoitoja. Transsukupuolisuus on ihan olemassa oleva ilmiö, jota pelkkä identiteettiterapia ei hoida, ja Sametti taitaa olla (blogin perusteella) eri mieltä tästä, vaikka hän istui ihan elävän esimerkin vieressä. (Tarkoitan siis sitä, että hän julistaa transsukupuolisuuden olevan mielenhäiriö.)

Sametin käsitys siitä, että transsukupuolinen ajattelee, että hänen täytyy korjata sukupuolensa, jotta hän voi olla sellainen persoona kuin hän on, on minusta hieman väärä. En usko, että transsukupuoliset ajattelevat näin, ainakaan kaikki. Transsukupuolinen kokee olevansa muuta sukupuolta kuin miltä hän näyttää, ja hänen on muutettava kehoaan ja ulkonäköään, jotta tulisi muiden ihmisten taholta kohdatuksi sellaisena, kuin hän itse kokee olevansa. Tuo on minusta tarkempi. Minä ainakin olen molemmille lapsilleni sanonut, että he voivat olla aivan sellaisia persoonia kuin ovat, herkkä poika tai puissa kiipeilevä tyttö, sukupuolen ei pidä ohjata persoonaa. Varmaan suurin osa vanhemmista toimii näin.

Riittakertun mielestä kaikki suunnat tulisi pitää auki. Totta kai, olen samaa mieltä. Mutta siitä en ole samaa mieltä, että vanhempi jotenkin painostaisi sukupuoltaan pohtivaa nuortaan päättämään, kuten Riittakerttu ohjelmassa sanoi. Kuulostaa oudolta ja epätodelta. Riittakertusta on pelottavaa, että Sametti oli selkeä tapaus ja eli miehenä vuosia ilman katumusta, mutta on silti päätynyt detransitioitumaan. No, onhan siitä syytä olla huolissaan. Mikä on lääkärin vastuu ja mikä on ihmisen oma vastuu?

Riittakerttu puhui hieman väärin, kun hän sanoi, ettei nuorten hormonihoidoista ole juurikaan tutkimusta. Kyllähän on, koska samaa lääkitystä käytetään jarruttamaan liian aikaisin alkanutta murrosikää.  Sitä on käytetty jo useita vuosikymmeniä ja se on hyvin tutkittu. En ole asiantuntija, mutta todennäköisesti Riittakerttu tarkoittaa nyt sitä, että lääkityksen käyttöä nimenomaan transhoitoihin ei ole tutkittu riittävästi. Toimiiko sama lääke eri tavalla, jos sitä käytetään hieman eri tarkoitukseen? En tiedä. (EDIT: itse puhuin tässä blokkerihoidoista, mutta nyt tajusin, että ehkä Riittakerttu tarkoitti sukupuolihormoneja.)

Julia ehdotti homo- ja transfobian hälventämiseksi lisää esikuvia, joihin voi samaistua: erilaisia sukupuolia ja niiden ilmaisua. Julian mielestä sukupuolen on oltava jokaisen itse määritettävissä ja sille on saatava tukea, että ihminen voi olla juuri sellainen kuin kokee olevansa. Ihmisen omaa kokemusta ei saa mitätöidä. Julia ehdotti myös seksuaalikasvatusta jo varhaiskasvatuksessa. Olen täysin samaa mieltä.

Sametti ehdotti homofobian (hän jätti pois transfobian, miksi?) lieventämiseksi lisää tutkimusta transsukupuolisuudesta ja homoudesta. Sametin mielestä on tärkeää erottaa biologinen todellisuus identiteetistä. Pojalle, joka leikkii mekkoleikkejä, pitäisi sanoa, että hän on poika, mutta saa leikkiä mekoilla. Minusta kaikki vanhemmat tekevät intuitiivisesti näin. Ei kai kukaan ryntää heti ensimmäisistä leikeistä julistamaan poikaansa tytöksi? Transsukupuoliseksi lapsensa mieltää varmasti vasta pitkään jatkuneen identiteetin ilmaisun jälkeen.

Olen lukenut monta vanhemman kirjoittamaa kuvausta pienen lapsensa poikkeavasta sukupuoli-identiteetistä. Jos esimerkiksi tytöksi identifioituva poika alkaa masentua, sulkeutua kuoreensa, ei halua leikkiä tai mennä kouluun, saa jopa fyysisiä oireita kun hänet pakotetaan menemään poikana kouluun, niin kyllä silloin vanhemman velvollisuus on ottaa lapsen kokemus todesta, eikä jankuttaa, että sinä olet poika, sinä olet poika.