Miksi transpoleille hakeutuvien nuorten määrä on noussut rajusti?

Sukupuoli-identiteettitutkimuksiin hakeutuneiden määrä länsimaissa ja myös Suomessa on kasvanut viime vuosina jyrkästi. Iltalehdessä julkaistun artikkelin mukaan Suomessa vuonna 2003 tutkimuksiin hakeutuneita oli noin 50, ja vuonna 2017 lähes tuhat. Alle 18-vuotiaita on otettu tutkimuksiin vuodesta 2011 lähtien, ja heidän määränsä on kasvanut myös (v. 2011 n. 60 -> v. 2017 n. 370). Ylen artikkelin mukaan noin 90 % tutkimuksiin hakeutuvista nuorista on tytöiksi syntymässä määriteltyjä.

On kiintoisaa pohtia, mistä tämä johtuu. Edellisessä kirjoituksessani mainitun anti-gender -aatteen kannattajat ovat enimmäkseen sitä mieltä, että gender-ideologia harhauttaa ja käännyttää eri syistä ahdistuneita nuoria luulemaan itseään transsukupuolisiksi ja hakeutumaan tutkimuksiin, ja määrät ovat siksi nousseet (ns. ROGD-ilmiö, eli sosiaalinen tartunta). Kun vieläpä hoitavat lääkäritkin esittävät julkisesti tällaisia epäilyjä, on selvää että aiheeseen perehtymätön alkaa pitää sitä uskottavana selityksenä. ROGD-ilmiö on debunkattu jo niin moneen kertaan, etten siihen enää paneudu. Itse uskon, että pieni osa tutkimuksiin hakeutuvista voi tosiaan olla näitä "monipuolisesti hämmentyneitä" (oma ilmaisuni), mutta eivät kaikki eikä edes suurin osa.

Linkatuissa (ja muissakin lukemissani) artikkeleissa esitetään valistuneita arvauksia, että kyse olisi yksinkertaisesti siitä, että tietoisuus sukupuolen moninaisuudesta on kasvanut, ja esimerkiksi transsukupuolisuus on nykynuorten mielestä yleisemmin hyväksyttyä kuin esimerkiksi kymmenen vuotta sitten. Olen nähnyt monen ihmisoikeusaktivistin esittävän vertauksen vasenkätisyyden yleistymiseen. Vasenkätisyyteen liitettiin negatiivinen leima vielä 1900-luvun alussa ja vasenkätisiä lapsia pakotettiin oikeakätisiksi. Kun leima hävisi ja vasenkätisyydestä tuli hyväksyttyä, heidän määränsä kasvoi 2-3% -> 10-12%. Kyse ei suinkaan ole siitä, että oikeakätisiä värvättiin ja aivopestiin vasenkätisiksi, vaan siitä, että vasenkätisten ei enää tarvinnut piilotella synnynnäistä ominaisuuttaan.

Luulen, että osa vanhemmista ei kovin helposti lähde transpolille nuorensa kanssa. Asiallista tietoa ja apua on löydettävissä, mutta myös ennakkoluuloja ja asiatonta kirjoittelua ja asenteita, jotka vaikuttavat vanhempien päätökseen. Ymmärrän sen, että tällaisessa ristiriitaisten tietojen ja "tietojen" sävyttämässä tilanteessa on helpompaa odottaa ja katsoa, meneekö tilanne ohi. Minulla vaakakupissa painoi enemmän nuoren näkökulma ja oma luottamukseni asiantuntijoihin. En oikeastaan edes harkinnut sitä, että transpolille ei pitäisi mennä. Olen vasta myöhemmin huomannut, että moni luulee transpolin asiakkuuden johtavan automaattisesti transdiagnoosiin, vaikka sehän ei pidä paikkaansa.

Miten suuri osa transpoleille hakeutuvista nuorista saa jonkinlaista hoitoa sukupuolidysforiaan tai transdiagnoosin? Luvut ovat ristiriitaisia. Yhtäällä sanotaan että 10%, toisaalla että neljäsosa, kolmannessa puhutaan kolmasosasta. Selvää on, että suurella osalla tutkimuksiin hakeutuvista on muita hoitoa vaativia tilanteita, kuten vaikeaa masennusta, jotka estävät tai hidastavat transdiagnoosin tai -hoitojen saamista. Olipa tilanne mikä hyvänsä, minusta on hyvä hakeutua ammattilaisten avun piiriin tavalla tai toisella, eikä jäädä yksin ihmettelemään tilannetta.

Tällä viikolla tuttu linkkasi tuoreeseen tutkimukseen siitä, eroavatko viime aikoina transtutkimuksiin hakeutuneet nuoret jotenkin aikaisemmista, eli mikä voisi olla syynä viimeaikaiseen määrän kasvuun. Tutkimus on kiinnostava, vaikka se onkin melko suppea. Se koskee ainoastaan yhden Amsterdamilaisen klinikan potilaita (1072 kpl) vuosina 2000-2016. Tutkimuksen tulokset ovat tiivistäen seuraavat:

• vuonna 2000 potilaita oli n. 15, vuonna 2016 heitä oli n. 240
• vuonna 2000 potilaista oli biologisia poikia hieman enemmän kuin tyttöjä, vuonna 2016 biologisia tyttöjä oli kolminkertainen määrä poikiin verrattuna 
• potilaiden mediaani-ikä tutkimusten alkaessa vaihteli 14 ja 15 vuoden välillä, eikä tässä tapahtunut muutosta v. 2000 ja 2016 välillä
• vanhempien taustoissa (koulutus, yhdessä/eronnut) ei ollut havaittavissa muutosta tutkimusajanjaksolla
• sukupuolidysforian voimakkuudessa ei havaittu muutosta tutkimusajanjaksolla
• psykologinen toimintakyky parani jonkin verran tutkimusajanjakson kuluessa
• sukupuolidysforia-diagnoosin saaneiden potilaiden osuus kaikista potilaista pysyi suunnilleen samana tutkimusajanjaksolla (mediaani 84,6%) <- huom. suuri luku!
• diagnoosin saaneiden keskuudessa hormonihoitoa saavien osuus pysyi samana (mediaani 77,7%) tutkimusajanjaksolla

-> johtopäätös: viime aikoina havaittu eksponentiaalinen kasvu tutkimuksiin hakeutuvien nuorten määrässä saattaa kuvastaa sitä, että avun hakeminen sukupuolidysforiaan on tullut yleisemmäksi, pikemmin kuin että nuoret hakeutuisivat hoitoon pienemmistä syistä kuin ennen tai vaikeampien psyykkisten ongelmien takia.