torstai 5. maaliskuuta 2020

Seksuaalikasvatus ei ole lapsen seksualisoimista

Kommentoin tässä blogikirjoituksessa kahta tapausta, jotka liittyvät nuorten seksuaalikasvatukseen. Aihe menee vähän ohi blogini aiheen, mutta on kuitenkin mielestäni niin tärkeä, että se ansaitsee huomiota.

Sisältövaroitus: roisia kielenkäyttöä sukuelimistä ja seksistä.

----------

Joitakin viikkoja sitten lehtien yleisöpalstoilla ja somessa ruodittiin pojille suunnattua seksuaalikasvatuskirjaa "Respektiä". Suomen kulttuurirahasto lähetti ylä- ja yhtenäiskouluihin teoksen sisältäneen kirjapaketin, ja se aiheutti reaktioita. FM Aleksi Rinne kirjoitti mielipidekirjoituksen "Seta ulos kouluista kuulemalla", jonka Päivi Räsänen jakoi omalla facebook-sivullaan.

Ostin kirjan omille pojilleni, ja luin siitä suurimman osan, ennen kuin luovutin sen heille. Poikani ovat 14- ja 17-vuotiaita, juuri kirjan kohderyhmää. Minusta kirja on erittäin hyvä. Aleksi Rinteen mielipidekirjoitus missasi kirjan pointin joko tahallaan tai sitten hän ei oikeasti ymmärtänyt sitä. Rinne väittää, että kirjassa yllytetään siveellisyysrikoksiin, eikä varoiteta hyväksikäytön riskeistä. Lisäksi hän veti otsikossa mukaan Setan, jolla ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa.

Rinne ja Räsänen nostivat esiin kirjan ohjeita mm. "kalukuvan ottamiseen", mutta sivuuttivat omien ja toisten rajojen tunnistamisen ja kunnioittamisen osuudet, joita kirjassa on vähintään yhtä paljon. Lisäksi esim. "neuvoja kaapista ulos tulemiseen", "homodeittailu" ja peniksen toiminnan selittäminen ovat mielestäni oikein hyödyllistä tietoa aivan kaikille. Itsekin opin kirjan avulla peniksistä jotain sellaista, mitä en aiemmin tiennyt. Olisipa minun nuoruudessani ollut kirja, jossa olisi kerrottu näin selkeästi, miksi kullin suuhun ottaminen tuntuu miehestä niin hyvältä, ja miten sitä voisi harjoitella. Onko tällainen asiallinen tieto yllyttämistä seksiin? Samalla logiikalla voisi kysyä, ovatko poliisiuutiset ja rikoksista kertovat artikkelit yllyttämistä rikoksiin. 

Toinen tapaus on Turvallinen Oulu -hankkeen parissa käytetty seksuaalikasvatusmateriaali. Erityisesti Twitterissä on hämmästelty 13-15 -vuotiaille suunnattua taidetyöpajaa sukupuolielimistä. Eräs miesoletettu kertoi Twitterissä, että hänen luokalleen näytettiin jokin video, jolle kaikki hihittelivät, ja tällä seksuaalikasvatuksella hänestä tuli ihan terve ihminen. Useat vastasivatkin hänelle, miten vajavainen tämä näkemys on. Kun kerran on mahdollisuus parempaan seksuaalikasvatukseen, miksi sitä ei käytettäisi. Se, että huonolla seksuaalikasvatuksella osa ihmisistä kuitenkin kasvaa seksuaalisuudeltaan ns. terveeksi, ei ole todiste siitä, että parempaa kasvatusta ei tarvita. Suomessa lähisuhdeväkivalta ja seksuaalirikokset ovat kuitenkin valitettavan yleisiä, ja näitä ennaltaehkäisee tehokkaimmin juuri oikea-aikainen ja laadukas seksuaalikasvatus.

Molemmille tapauksille yhteistä on sensaatiohakuisten klikkiotsikoiden luominen tarkastelemalla vain osaa kokonaisuudesta tarkoitushakuisesti. 

Respektiä -kirjasta jätettiin kertomatta suurin osa. Jo kirjan esipuheessa tärkeimmäksi nostetaan kunnioitus, ja toivotetaan onnea rakastamisen ja hyvän seksin opetteluun. Sisällysluettelon väliotsikot ovat: Sinä, Tytöt, Rakkaus, Kunnioitus, Seksin peruskurssi, Hetero vai homo?, Seksi tyttöjen kanssa, Seksi poikien kanssa, Lisää seksiä, ja Voi hyvin. Rinteen kirjoituksessaan esiin tuoma väite, että kirja opastaisi pornon kuvaamiseen, ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Kyseisessä kappaleessa kerrotaan ensin, miksi jotkut parit kuvaavat tai videoivat seksiään, ja sen jälkeen painotetaan, että siihen pitää olla molempien suostumus, eikä kuvattua materiaalia saa käyttää koston välineenä. Pornon kuvaamista ei opeteta eikä opasteta kirjassa mitenkään. Myöskään kalukuvien lähettämiseen ei kannusteta, toisin kuin Rinne väittää. Voisi jopa luulla, että Rinne ei itse asiassa ole lukenut kirjaa sisällysluetteloa pidemmälle. Suosittelisin lukemaan!

Turvallinen Oulu -hanketta on kritisoitu siitä, että siellä tehdään isoilla hankerahoilla tyhjänpäiväisiä TikTok-videoita, eikä puututa oikeisiin asioihin, kuten maahanmuuttajataustaisten miesten harjoittamaan groomingiin. Hanke perustettiin nimenomaan Oulussa tapahtuneiden seksuaalirikosten jälkimainingeissa. Kun tutustuu hankkeen sivuihin, huomaa nopeasti, miten hakoteillä tuo kritiikki on. Jokainen voi tutustua hankkeen materiaaleihin tällä sivulla. On turvataitojen opetusta, groomingin tunnistamista ja ennaltaehkäisyä nuorisotyössä, opetusta monikulttuurisuudesta ja kunniaväkivallasta, sekä eri ikäryhmille suunnattua seksuaalikasvatusmateriaalia.

Seksuaalikasvatus ei ole lapsen seksualisoimista. Mitä seksuaalikasvatus on? THL:n sivustolta lainaten:

"Lapselle tulee opettaa seksuaalisuuteen liittyviä tietoja, taitoja ja asenteita. Seksuaaliosaamisen alueiksi voidaan määritellä esimerkiksi teoriatietojen ja käytännön taitojen osaaminen, kriittinen ajattelutaito, sekä itsetuntemus ja eettinen vastuullisuus. Eettiseen vastuullisuuteen kuuluu esimerkiksi toisten seksuaalioikeuksien kunnioittaminen. Seksuaalikasvatuksessa tulee huomioida sisältöjen monipuolisuus."

Eli: tietoja, taitoja ja asenteita. Näitä kaikkia kolmea annetaan esimerkkeinä olevissa Respektiä -kirjassa sekä Turvallinen Oulu -hankkeessa. Jos näistä asioista ei saa asiallista tietoa, nuoret hakevat sen muualta, eikä sen tiedon laadusta ole takeita. Jos lapsi ei opi tietämään, millainen kosketus on hyväksyttävää, tai että jos aikuinen pyytää pitämään koskettelut salaisuutena, hälytyskellojen pitää soida, niin silloin luodaan hyvin otolliset olosuhteet lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle.

Mitä seksualisointi on? Lapsen kohdalla sitä olisi esimerkiksi lapsen pukeminen paljastaviin, aikuisia seksuaalisesti vietteleviin vaatteisiin, tai sinänsä hyväntahtoinen poikakaverista utelu, jos sitä kysytään tytöltä, joka ei vielä seurustelua edes ajattele. Sellaiset teot, joiden tarkoituksena on tehdä lapsesta seksin kohde - ihminen, jolla on aikuisen seksuaalisuus - ovat lapsen seksualisointia. Kun lapselle tai nuorelle kerrotaan ikätasoisesti turvallisesta ja hyvästä seksistä, se ei seksualisoi heitä, vaan turvaa heitä.

Millainen seksuaalikasvatus sitten on hyväksyttävää niiden mielestä, jotka ovat näitä esimerkkejä kritisoineet? He ovat tuoneet esiin, että liiallinen tieto yliseksualisoi lasta, ja että tällaisen tiedon paikka on vasta myöhemmin. Milloin? Kyllä seksi kiinnostaa jo 13-vuotiaita. Eikö ole parempi saada oikeaa tietoa ennen kuin seksiä alkaa harrastaa, kuin vasta sitten, kun on jo ehtinyt mokata? Kun on jo tunkenut peniksensä toisen ihmisen kurkkuun lupaa kysymättä ja kuvitellut, että hän kiihottuu oksennusrefleksistä, koska niinhän pornovideoissa näytetään? Tai että sillä ei ole väliä, mitä se toinen ajattelee, koska tärkeintä on oma nautinto?

Ehkä he tarkoittavat, että heidän oman ikäpolvensa saama seksuaalikasvatus on riittävää, koska heistäkin tuli ihan normaaleja, kuten se miesoletettu Twitterissä niin hyvin sanoitti? Voin samaistua tähän ajatukseen, koska se seksuaalikasvatus, jota minä sain koulussa 1980-luvulla, keskittyi lähinnä tautien ja raskauden ehkäisyyn. Vanhemmilta en saanut minkäänlaista tietoa, eikä meillä ollut niin läheisiä välejä, että olisin kehdannut kysyä. Ahmin tietoa tv-sarjojen seksikohtauksista, fiktiivisistä romaaneista ja Regina-lehdestä, sekä pornosta. Lähimetsästä löytyi kiven alta pino lehtiä.

Oliko näistä saatu tieto laadukasta ja riittävää? Luulin niin. Seksi oli mielestäni nuorena ja nuorena aikuisena kiehtovaa, mutta vähän kiellettyä, tai hävettävää. Sitä piti aina vähän (tai paljonkin) varoa, koska taudit ja raskaus kummittelivat mielessä. Naisen ei kuulunut olla nauttija, vaan hänen tehtävänsä oli miellyttää miestä ja varoa tulemasta raskaaksi. Jakorasia ei saanut olla, mutta omalle poikaystävälle antamisesta ei saanut kieltäytyä. Niinpä seksistä tuli aikuisiän ensimmäisessä pitkässä suhteessani lähinnä velvollisuus. Kunnes aloin haluta saada lapsen. Silloin siitä tuli suoritus, jonka tarkoituksena oli tulla raskaaksi. Siinä vaiheessa aloin todella tajuta, miten vääränlaista tietoa olin saanut. Raskaaksi tuleminen ei näet ollutkaan niin helppoa. Tunsin oloni huijatuksi. Toisen kynnyksen seksuaalisuudessani ylitin, kun lasten saamisen jälkeen aloin ajatella, että seksistä kuuluu nauttia. Avioeron jälkeen alkoi minun seksuaalisuuteni murrosikä. Löysin seksuaalisuuden ilot ja ymmärsin, miten paljosta olin jäänyt vaille. Oikeastaan se johtui siitä, etten ollut saanut riittävää seksuaalikasvatusta nuorena, ennen kuin aloitin ensimmäisen pitkän parisuhteeni. (Huom. olen tässä kappaleessa yksinkertaistanut monimutkaisia ja monitahoisia asioita tehdäkseni pointtini selväksi.)

Ikätasoinen kasvatus on tietenkin tärkeä muistaa. Mielestäni molemmissa esimerkeissä tämä on huomioitu. Missään ei opeteta kolmasluokkalaisille, "miten nuollaan persereikää turvallisesti", kuten Twitterissä jotkut väittävät. Respektiä -kirja on suunnattu yläkouluikäisille, ja Turvallinen Oulu -hankkeessa on erilliset materiaalit eri ikäisille.
Kolmasluokkalaisille suunnattu materiaali näyttää tältä. Väliotsikoina on Mitä tapahtuu murrosiässä kehossa?, Hyvä ilmapiiri ja kiusaamisen vastainen toiminta, Tunteista, Moninaisuus, Rakkaus, rakastaminen ja hellyys, sekä Verkossa. Taidetyöpaja oli suunnattu 13-15 -vuotiaille. Sen ikäisille kullien kuvat ja pillujen askartelu voi toki olla nolostuttavaa, mutta tosi tärkeitä tietoja ja taitoja ja asenteita siinä kuitenkin harjoitellaan. Ja onhan siinä ympärillä se luokkayhteisö, jossa voi yhdessä hihitellä eri näköisille pimpeille ja kaluille.

Aikuisia suora kielenkäyttö voi punastuttaa (kuten Poikien äidit -sivustolla), mutta se pitää vain kestää. Omat seksuaalisuuteen liittyvät häpeät pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä, jotta voi ohjata lapsensa oikean tiedon äärelle. Seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu paljon juuri uskonnollisissa ja/tai suljetuissa yhteisöissä. Miksi? Siksi, että asioista vaietaan, ja seksuaalisuutta hävetään. Asiallinen seksuaalikasvatus purkaa häpeän pelkoa, antaa asioille nimiä ja kannustaa puhumaan.

maanantai 2. maaliskuuta 2020

Blogi täyttää vuoden

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini tähän blogiin. Ajattelin aluksi, että sanomista riittäisi ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Tässä sitä ollaan kaksitoista kuukautta myöhemmin, eikä sanottava ole vielä loppunut. Blogia on luettu lähes 30 000 kertaa, mikä on mielestäni ihan käsittämätön määrä. Aihe selvästi kiinnostaa. Tämä on sadas kirjoitus tässä blogissa.

Tilanne on suunnilleen sama kuin vuosi sitten. Esikoiseni on edelleen transpolin asiakas ja tutkimukset jatkuvat. Perjantaina käymme siellä seuraavan kerran. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten polkumme jatkuu, ja mikä on aikataulu.

Olin pari viikkoa sitten Setan kokemuskouluttajakoulutuksessa. Melkoinen sanahirviö, mutta se siis tarkoittaa vähän samaa kuin kokemusasiantuntijakoulutus. Koulutuksen käynyt voi osallistua esimerkiksi seksuaaliterapeuttien tai sairaanhoitajien koulutustilaisuuteen yhdessä Setan asiantuntijan kanssa. Setan asiantuntija kouluttaa faktoista, esimerkiksi sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden moninaisuudesta, ja kokemuskouluttaja kertoo omista kokemuksistaan ja toiveistaan. Meitä oli muutama ihminen eri puolilta Suomea ja erilaisilla taustoilla, jokaisella oli oma syynsä tulla koulutukseen. Harjoittelimme yhdessä oman tarinan kertomista.

En ollut ehtinyt ajatella omaa tarinaani kovinkaan valmiiksi ennen koulutusta. Minulla oli muutama hajanainen ajatus vihkossa. Sitten kun aloin kertoa tarinaani, se sai vähän lisää lihaa luiden ympärille. Olin aika keskittynyt itseeni ja kertomukseeni harjoituksen ajan, mutta keskittyminen alkoi herpaantua, kun huomasin kesken kaiken, että pari ihmistä pyyhki kyyneleitään. Olin hämilläni. Mitä oikein tapahtui?

Tarinani kosketti ihmisiä. Kirjoitan tarinan nyt myös tähän blogiin. Se ei varmasti ole ihan samanlainen kuin harjoituksessa, koska en ollut kirjoittanut kaikkea muistiin etukäteen, ja keksin lisää sanottavaa siinä puhuessani. Mutta suunnilleen näin tarinani (tähän saakka) kulkee:

"Olen täällä siksi, että noin 2 vuotta sitten minusta tuli kahden pojan äiti. Siihen saakka olin luullut, että minulla on tyttö ja poika. Hänen ilmoituksensa tuli minulle täytenä yllätyksenä. Luulin, että isoihin miesten vaatteisiin pukeutuminen, hiusten leikkaaminen lyhyeksi ja omissa oloissa viihtyminen olivat normaalia teiniyttä. Ajattelin, että hän saattaa olla lesbo.

Kun hän kertoi minulle, että kokee olevansa poika, kuulin pääni sisällä äänen, joka sanoi: Ei voi olla totta! En ole nähnyt mitään merkkejä tästä! En kuitenkaan sanonut hänelle niin. Sanoin, että asia on minulle ok, pääasia että hän on onnellinen. Sitten kysyin, miten voisin auttaa häntä. Ja tarkoitin sitä. Nämä reaktiot tulivat ihan selkärangasta, en ollut osannut valmistautua tällaiseen mitenkään. Hän kertoi minulle, että haluaa diagnoosin ja hoidot, ja sitä varten hän tarvitsee lähetteen transpolille. Koska hän oli jo 15-vuotias, se oli mahdollista, ja lähdin auttamaan ja tukemaan häntä tällä tiellä.

Tämä on aika iso juttu ja tavallaan se on mullistanut paljon, tavallaan ei oikein mitään. Samalla tavalla arkea me eletään kuin ennenkin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet ajatuksissani ja ajankäytössäni. Tämä asia on mielessäni ihan joka päivä. Tarkkailen ja seuraan sateenkaariasioita mediassa. Olen liittynyt Setaan ja Translasten ja -nuorten perheet -yhdistykseen. Kirjoitan blogia. Matkustan Tampereelle transpolille hänen kanssaan muutaman kuukauden välein.

Luen ja tutkin. Ajattelen. Joka päivä. Olen huolissani. Olen toiveikas. Olen varma. Olen epävarma. Olen tehnyt oikein, kun tuen ja uskon lastani. Vai olenko?

Kävin itse psykoterapiassa juttelemassa, koska halusin saada tähän kysymykseen vastauksen. Terapeutti vahvisti uskoani siihen, että olen tehnyt aivan oikein.

Ammattilaisilta toivoisin tässä tilanteessa erityisesti vahvistusta sille, että olemme oikealla tiellä, ja että lapsen elämä tulee vielä olemaan hyvää. Kaikki ammattilaiset eivät valitettavasti ole olleet kovin hyvin perillä transsukupuolisuudesta. Tulee turvaton olo, kun joutuu selittämään asiaa ammattilaiselle.

Olen ylpeä lapsestani ja siitä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen ja hän uskalsi kertoa minulle. Olen ylpeä siitä, että hän tunnisti tämän asian itsessään jo 15-vuotiaana. Olen kiitollinen siitä, että tämä tapahtuu juuri meille. Olen oppinut uskomattoman paljon. Olen kiitollinen siitä, että teemme tätä yhdessä."

sunnuntai 1. maaliskuuta 2020

Translasten historiat, osa 7: yhteenveto

Tässä tekstissä referoin lyhyesti Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the Transgender Child" viimeisen kappaleen "How to bring your kids up trans".

Julian toteaa, että lapsia pitää kuunnella herkällä korvalla, ja hoitaa heitä sen mukaan. Lääketieteen ja ideologioiden ei pidä pakottaa heitä mihinkään tiettyyn muottiin. He ovat yksilöitä, kuten kaikki ihmiset.

Julian toteaa, että sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin binäärisyydestä on aika luopua. Binäärisyys, siinä määrin kuin se on olemassa, on todellisuudessa transsukupuolisuutta rajusti rajoittavan lääketieteellisen keskustelun sekä "gender"-termin keksimisen ideologista vaikutusta. Näitä molempia on käytetty painokkaaksi perusteluksi sille, että sukupuolen binäärisyys on luonnollista, vaikka lääketieteellisessä ja eletyn elämän käytännössä se on osoittautunut päinvastaiseksi. Meidän ei pitäisi kyseenalaistaa translasten sukupuoli-identiteettiä, vaan binäärinen sukupuoli-identiteetti ja cis-sukupuolisuuden ilmentymät.

"How to bring your kid up trans" eli kuinka kasvattaa lapsesta trans, on tietenkin vahingollinen ajatus. Translapset elävät jo meidän keskuudessamme, he vain ovat, heitä ei siihen kasvateta. Meidän tulee oppia nyt, eikä joskus tulevaisuudessa, kuinka he voivat elää haluttuina ja rakastettuina yhteisömme jäseninä. 

----------

PÄIVITYS 10.3.2021

Maaliskuu on "Transgender awareness" -kuukausi, ja siinä hengessä kirjoitettu blogikirjoitus osui tänään silmiini. Tässä kirjoituksessa suositellaan viittä kirjaa, jotka käsittelevät trans-teemaa silmiä avaavasti. Ensimmäinen kirjasuositus on juuri tämä Julian Gill-Petersonin kirja, jota olen tässä 7 blogikirjoituksen verran referoinut. Rebecca Jane Morgan kirjoittaa mm. näin:
"Gill-Peterson also delves into the racialised history of trans identities. She shows that medicine has long viewed transness through the filter of race and that the conceptualisation and manipulation of the adolescent body’s plasticity in relation to sex shares a genealogy with the growth of the eugenics movement in central Europe. Guiding children’s plasticity towards an ideal binary became a way to ensure the health of the race, ‘reaffirm[ing] a racist evolutionary hierarchy of human societies through the hormonal body’ and further embedding binary sex as the only acceptable state of being. The antiblack foundations of trans medicine continue, to this day, to preclude trans people of colour from accessing the same medical options available to white trans people, which reflects, Gill-Peterson argues, an ‘abstract’ type of eugenics."

Eli lyhyesti: sukupuolensa vuoksi klinikoille tutkimuksiin ja hoitoihin tulleiden lasten kehoja pakotettiin rotuhygienian nimissä binääriin muottiin. Tämä asenne elää yhä tänä päivänä yhteiskunnassamme, joka hokee mantraansa "on vain kaksi sukupuolta, mies ja nainen, ja sukupuolta ei voi vaihtaa". 

maanantai 24. helmikuuta 2020

Translasten historiat, osa 6: transpojat, rotu ja puberteetti 1970-luvulla

Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" viidettä kappaletta "Transgender boyhood, race and puberty in the 1970s". Kappale on pitkä ja yksityiskohtainen, ja olen kääntänyt tähän vain osan siitä.

Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, eheytyshoito, rasismi

----------

Kappaleessa kerrotaan lukuisia esimerkkejä 16- ja 17-vuotiaista transpojista, jotka saivat sekä hormonihoitoja että leikkaushoitoja 1970-luvulla. Rintojen poisto, mastektomia, oli toimenpide, jota John Money jopa suositteli transpojille, koska piti sitä parempana kuin rintojen sitomista. Jotkut sairaalat ja lääkärit kieltäytyivät hoitamasta alaikäisiä, jotkut suostuivat. Vanhempien suostumuksella oli tässä merkittävä rooli. 1960-luvun kuluessa oli käynyt selväksi, että transseksuaalista identiteettiä ei pystynyt enää muuttamaan, kun potilas oli saavuttanut murrosiän, ja sen vuoksi heitä ryhdyttiin hoitamaan. DSM:n (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) muutokset tekivät tästä lopun vuonna 1980, ja alaikäisille ei enää sallittu lääketieteellisiä hoitoja. Edelleen kuitenkin jäi elämään se käsitys, että nuorempien lasten kohdalla transseksuaalisuuden kehittyminen pystyttäisiin estämään psykoterapialla.

Puberteetti oli kynnys, jonka ylitettyään transseksuaalia ei voinut "parantaa". Tämän vuoksi lääkärit pyrkivät määrittelemään transseksuaalisuuden yhä nuoremmissa lapsissa, jotta sen kehittyminen voitaisiin ajoissa pysäyttää. Esitetyt määritelmät kuitenkin olivat hyvin hauraita, eivätkä kestä kriittistä tarkastelua. Myös puberteetin asteet määriteltiin, ja näitä määritelmiä käytetään yhä (Tanner scale of puberty development). Puberteetin kehitysasteiden määritelmä perustui James Tannerin ja W.A.Marshallin tutkimuksiin eri ikäisten tyttöjen ja poikien kehityksestä. Tutkimuksissa seurattiin mm. pituutta, painoa, sukuelinten kehitystä ja sekundääristen sukupuolipiirteiden ilmaantumista.

Mustien translasten kohtalo oli valkoisia tylympi. Heidän identiteettikokemuksiaan ei yleensä uskottu, heiltä useimmiten evättiin hoidot, ja enimmäkseen heidät suljettiin laitoksiin. Eräs kappaleen esimerkki kertoo mustasta transtytöstä, joka oli jo 2-vuotiaana halunnut käyttää tyttöjen vaatteita, ja 13-vuotiaana pyytänyt vanhempiaan kohtelemaan häntä tyttönä. 15-vuotiaana hän yritti itsemurhaa ja joutui sairaalaan, jossa hänet diagnosoitiin itsetuhoiseksi, masentuneeksi, ja käyttäytymiseltään transseksuaaliksi. Hänelle ei kuitenkaan annettu varsinaista transdiagnoosia, vaan todettiin homoseksuaaliksi. John Money suositteli estrogeenihoitoa sillä perusteella, että se "hillitsee hänen käytöstään ja tekee hänestä steriilin".

21. vuosisadalla diskurssi on muuttunut päinvastaiseksi. Jotkut nykypäivän lastenlääkärit esittävät, että ennen puberteettia aloitettu transitio johtaa "näkymättömiin" transihmisiin - aikuiset transihmiset kulkevat joukossamme täysin "stealthina", heitä ei tunnista transihmisiksi.

1970-lukua ei voi ohittaa kertomatta Jeanne Hoffin työstä Harry Benjaminin klinikalla. Hän oli lääkäri ja transnainen, joka paneutui työhönsä sellaisella empaattisuudella, joka muilta transihmisiä hoitaneilta lääketieteen ammattilaisilta puuttui. Hän työskenteli translasten parissa ja jätti jälkeensä kattavat muistiinpanot heidän hoidoistaan ja haastatteluistaan. Hoff antoi tilaa lasten ja nuorten itsemäärittelylle, jota ei aiemmista arkistoista ole löytynyt.


sunnuntai 23. helmikuuta 2020

Transfobian määritelmä

Näin Twitterissä hyvän ketjun transfobian määrittelystä ja päätin nostaa sieltä joitakin huomioita blogiini, koska täälläkin aiheesta on keskusteltu.

Twitterissä aiheesta kirjoitti @JaneFae, joka kuvailee itseään mm. feministiksi ja journalistiksi. Hän on myös transnainen. Tämä on oleellista, koska transfobian voi määritellä vain transihminen. Minä en siis tässä määrittele, mikä on transfobiaa, vaan lainaan transihmisten määritelmiä.

Ketjun alussa hän kirjoittaa termistä TWAW, jota en tunne. Ehkä kyse on jostain feministisestä liikkeestä, The Well Armed Women? Trans women are women? Hashtagilla löytyy joitakin transaiheisia keskusteluja. Koska en ole perehtynyt tähän aiheeseen, jätän ketjun alun huomiotta.

Myöhemmin ketjussa Jane kirjoittaa, että nykyisissä transaiheisissa keskusteluissa käytetään kieltä, jota "tavallinen kansa" ei tunnista transfobiseksi. Ei vaikuta transfobialta, jos ilmaisee huolensa siitä, että jokin ryhmä ihmisiä käyttää väärin transihmisille myönnettyjä tai myönnettäviä oikeuksia.

Jane Fae jatkaa, että tällainen kielenkäyttö kuitenkin on transfobiaa, jos keskustelua edistävät henkilöt, jotka tunnetaan jo pidemmältä ajalta siitä, että he haluavat kaventaa transihmisten oikeuksia.  

Siitä tulee transfobista, kun keskustelu on alkanut ja sitä ylläpidetään ryhmissä, joissa ei ole transihmisiä, ja joissa nostetaan esiin vain ne transihmiset, joiden tiedetään jakavan kyseisen ryhmän vääristyneet näkemykset.  

Se on transfobiaa - ja vilpillistä uskoa - kun keskustelu keskittyy poikkeuksellisuuteen: yhden tai kahden tapauksen tunnistamiseen ja näiden käsittelemiseen normina. 

On transfobista levittää väärää tietoa siitä, että transihmisten oikeuksia käytetään jo väärin. Riippumatta siitä, kuinka monta "huolta" sinulla on asioista, jotka saattavat tapahtua, se ei ole todiste todellisesta asiasta, sen enempää kuin "todennäköisyydestä", että asteroidi osuu sinuun.

"Gillick competence", joka tarkoittaa sitä, että alaikäisten katsotaan oikeissa olosuhteissa pystyvän tekemään päätöksiä omasta fyysisestä hyvinvoinnistaan ja lääketieteellisestä interventiostaan, toimii transfobisten mielestä suurin piirtein kaikessa muussa, paitsi transsukupuolisuudessa.

Lopuksi Jane linkkaa Natachan blogikirjoitukseen, jossa iranilainen transnainen Natacha määrittelee transfobian. Natacha on huomannut, että moni ihminen ja ryhmittymä on julistanut, ettei ole transfobinen, ja että transihmisten olisi määriteltävä, mitä transfobia on. Transfobian määritelmien rajoittaminen väärinkäytöksiin tai transihmisten vihaamiseksi tai pelkäämiseksi on hyödytöntä. Kukaan ei näe ihmisten ajatuksia, joten transfobian määrittelemiseksi on katsottava heidän tekojaan, jotka johtuvat heidän ajatuksistaan.

Transfobia on: 

"käyttäytymistä, joka heikentää transsukupuolisten oikeuksia, kunnioitusta, palvelujen saatavuutta tai ihmisarvoa"

Transfobia ilmenee esimerkiksi seuraavilla tavoilla (Natacha kuvailee lähinnä Iso-Britanniaa):

1. Kampanjointina transihmisten oikeuksien poistamiseksi, kuten esimerkiksi:
- Väitetään, että on olemassa ristiriita transihmisten ja minkä tahansa muun ihmisryhmän ihmisoikeuksien välillä. Ristiriita on valheellisesti luotua eikä perustu tosiasioihin.
- Esitetään harhaanjohtavasti, että transihmisten oikeuksia vastustavat puolustavat jonkun muun ihmisryhmän (yleensä naisten) oikeuksia. Transfobiset feministit edustavat kuitenkin vain murto-osaa feministeistä. Myös jotkut miehet käyttävät tätä valeasua. Näitä ihmisiä yhdistää vain transfobia, eivät naisten oikeudet.
- Kannustetaan välillisesti väkivaltaan transihmisiä kohtaan. Esimerkiksi kampanjointi sitä vastaan, että transihmiset voisivat käyttää sukupuoli-identiteettinsä mukaisia wc-tiloja asettaa transihmiset alttiiksi väkivallalle.
- Edistetään transihmisten hoidon rajoittamista tai viivästyttämistä (välillistä väkivaltaa).
- Edistetään sellaista hoitoa, jonka tavoitteena on muuttaa sukupuoli-identiteetti. Eheytysterapiaan verrattavissa oleva hoito traumatisoi ja tappaa, vaikka sitä kutsuttaisiin jollain toisella nimellä.
- Määritellään translasten ja -nuorten sukupuoli-identiteetti ohimeneväksi vaiheeksi ja jätetään heidät vaille hoitoa, mikä asettaa heidät vakavaan vaaraan ja alttiiksi kiusaamiselle.

2. Transihmisten esittämisenä väärässä valossa, kuten esimerkiksi:
- Yksittäisiä transihmisiä yleistetään kaikkia transihmisiä edustavaksi. Positiiviset esikuvat sivuutetaan, ja korostetaan negatiivisia.
- Väitetään transihmisten olevan uhka. Kierrätettyä homofobiaa.
- Transihmisten oma ilmaisu ja itsemääräämisoikeus torjutaan, esimerkiksi käyttämällä transmiehistä termiä transidentifioituva nainen tai torjumalla termi cis-sukupuolinen.
- Biologista essentialismia käytetään transihmisten delegitimisoimiseksi.

3. Hyväksikäyttönä, solvauksina:
- Tahallinen väärinsukupuolittaminen.
- Transihmisten odotetaan osallistuvan "keskusteluihin" heidän oikeudestaan olemassaoloon. Pakottaminen "keskusteluun" olemassaolon oikeutuksesta on kaltoinkohtelua. Yksittäisen transihmisen oma kirjoitus transfobiaa vastaan on eri asia, eikä sellaisia juuri koskaan nähdä mediassa.

4. Systemaattisena transihmisten sulkemisena pois mediasta ja keskustelusta transihmisten oikeuksista.
- Transihmisiä syytetään keskustelun hiljentämisestä, kun tapahtuu nimenomaan päinvastoin: transfobisia artikkeleita julkaisevissa medioissa ei julkaista transihmisten vasta-artikkeleita.
- Transihmisten odotetaan reagoivan rauhallisesti transfobiseen materiaaliin, olivatpa ne selviä tai peiteltyjä. Transfobia pyrkii provokaatioon, ja käyttää transihmisten vihaisia reaktioita heitä vastaan.

----------

Näiden lisäksi olen jo aiemmin kerännyt blogini Linkkejä-sivulle muutamia transfobian määritelmiä käsitteleviä tekstejä.

Ranneliike.net määrittelee transfobian seuraavasti:
"Homofobia, transfobia ja vastaavat ilmiöt eivät ole lääketieteellisesti ajateltuna perinteisiä "fobioita", vaan paremminkin rasismiin tai seksismiin verrattavia ilmiöitä. Lääketieteelliseen fobiaan liittyvä pelkotila on niin voimakas, että pelko-oireinen ei pysty sitä hallitsemaan. Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöihin kohdistuessaan kyse on lähinnä ennakkoasenteisiin liittyvästä vastenmielisyydestä, inhosta, vihasta tai pelosta." 

"My kid is gay" määrittelee transfobian seuraavasti:
"Transfobia tarkoittaa uskomusta, että trasnsukupuolisena olemisessa on jotain luonnostaan väärin ja että transihmiset ovat vähempiarvoisia kuin cis-ihmiset. Transfobia perustuu uskoon, että ihmisen sukupuoli-identiteetin tulisi olla sama kuin se sukupuoli, joka heille osoitettiin syntymän yhteydessä. Se jättää huomioimatta tavan, jolla sekä sukupuolta että sukupuoli-identiteettiä rakennetaan ja suoritetaan jatkuvasti joka päivä, ja se tarkoittaa sen sijaan, että nämä ovat staattisia, ennalta määrättyjä ominaisuuksia."


lauantai 8. helmikuuta 2020

Transtyöryhmän raportti translain uudistamiseksi

Valtioneuvosto on julkaissut ns. transtyöryhmän raportin "Vaihtoehtoiset sääntelymallit sukupuolivähemmistöjen oikeudellisen aseman järjestämiseksi" translainsäädännön uudistamisen pohjaksi. Raportti löytyy Valtioneuvoston sivuilta.

Raportti käy kattavasti läpi nykyisen translain ongelmat, uudistamisen vaikutukset muuhun lainsäädäntöön, muiden Pohjoismaiden käytännöt, sekä esittää suppean ja laajan vaihtoehdon translain uudistamiseksi. Suppea malli sisältää ainoastaan lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poiston, laajassa on mukana lääketieteellisen ja oikeudellisen sukupuolen vahvistamisen erottaminen toisistaan. Laaja vaihtoehto jakaantuu vielä kahtia siten, että A-mallissa on hakemusmenettely ja harkinta-aika, ja B-mallissa ilmoitusmenettely. Laajan mallin ikäraja on 18 tai vaihtoehtoisesti 15 vuotta, ja 15 vuoden ikärajalle esitetään kattavat perustelut. Suppea malli ei ole hallitusohjelman kirjauksen mukainen.

Lisäksi raportissa käsitellään intersukupuolisten lasten oikeuksia, mutta en käsittele sitä aihetta tässä kirjoituksessa.

Keitä työryhmään on kuulunut? Asiantuntijoita ja lakimiehiä eri ministeriöistä sekä asiantuntijoita terveydenhuollosta. Keitä työryhmä on kuullut? Heitä, joita laki koskee eli sukupuolivähemmistöön kuuluvia eri järjestöjen kautta, sekä lapsen oikeuksiin, tasa-arvokysymyksiin, psykiatrisiin ja lääketieteellisiin hoitoihin, väestötietojärjestelmään ja maistraatin käytäntöihin perehtyneitä asiantuntijoita.

Luin raportin lähes kokonaan ja minusta se on hyvin perusteltu ja kattava. Toivon, että mahdollisimman moni translain uudistamiseen kielteisesti suhtautuva lukee raportin. Se antaa vastauksia moniin kysymyksiin, joita olen nähnyt heidän esittävän, kuten esimerkiksi: mitä ihmisoikeuksia nykyinen translaki loukkaa, miten sukupuoli-identiteetti tai sukupuolen ilmaisu määritellään ja miten ne liittyvät tasa-arvoon ja syrjintään, ja aivan erityisesti, miksi alaikäisten pitäisi voida "päättää sukupuolestaan".

Mitkä ovat nykyisen translain suurimmat ongelmat? Mihin haetaan muutosta? Tiivistelmästä lainattuna:  
"Voimassa oleva translainsäädäntö on vanhentunut eikä se kaikilta osin täytä nykyisiä perus- ja ihmisoikeusvelvoitteiden asettamia vaatimuksia. Kiireellisin lainsäädännön uudistamistarve kohdistuu lisääntymiskyvyttömyysvaatimuksen poistamiseen. Nykyinen oikeustila altistaa transsukupuoliset ja muunsukupuoliset henkilöt syrjinnälle ja muille oikeudenloukkauksille, erityisesti yksityisyyden loukkauksille, koska heidän ulkoinen olemuksensa ei vastaa heidän virallisista asiakirjoista ilmenevää sukupuoltaan."
"Erityisesti oikeudellisen sukupuolen vahvistamisen erottamista lääketieteellisistä selvityksistä, tutkimuksista ja hoidoista on pidettävä perusteltuna paitsi perus- ja ihmisoikeusnäkökulmasta myös terveydenhuollon resursseihin kytkeytyvistä syistä."
"Työryhmän työskentelyssä erityistä huomiota sai osakseen alaikäisten asema. Hallitusohjelman kirjaus ei tältä osin kokonaisuudessaan tunnista työryhmän havaitsemia haasteita. Sukupuolen yhteismitattomuutta kokevat lapset ja nuoret ovat erityisen haavoittuvassa asemassa heihin kohdistuvan kiusaamisen, uhkailun ja väkivallan vuoksi. Nämä lapset ja nuoret raportoivat kokevansa terveydentilansa heikommaksi ja he ovat ahdistuneempia kuin muut lapset ja nuoret. YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen määräykset turvaavat alaikäisten henkilöiden fyysistä koskemattomuutta, sukupuoli-identiteettiä ja autonomiaa. Eräiden kansainvälisten ihmisoikeustoimijoiden lisäksi Suomessa ihmisoikeusvaltuuskunta ja eduskunnan apulaisoikeusmies ovat esittäneet harkittavaksi translakiin sisältyvän täysi-ikäisyyden vaatimuksen poistamista. Samaa ovat esittäneet useat lastensuojelujärjestöt, lapsiasiavaltuutettu, Väestöliitto ja Sateenkaariperheet yhteisessä kirjoituksessaan vuonna 2019. Yhtenä sääntelyvaihtoehtona jatkotyöskentelyssä voitaisiin työryhmän näkemyksen mukaan harkita oikeudellisen sukupuolen vahvistamisen ikärajan asettamista 15 vuoteen."
Ikärajan suhteen raportti tuo esiin useita seikkoja, jotka puoltavat alempaa 15 vuoden ikärajaa. Lasten ja nuorten hyvinvoinnin ja osallisuuden edistämistä koskevat periaatteet on kirjattu kattavasti Suomen lainsäädäntöön, mm. perustuslakiin, varhaiskasvatuslakiin ja sosiaalihuoltolakiin. Nuorten ja heidän vanhempiensa yhteydenotot Transtukipisteeseen (nyk. Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus) ovat lisääntyneet, samoin lähetteet transpoleille. YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksessa turvattu lapsen edun ensisijaisuus ja lapsen itsemääräämisoikeus tarkoittavat muun ohella, että sukupuoli-identiteetti on lähtökohtaisesti lapsen itsensä määriteltävissä hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti. YK:n lapsen oikeuksien komitean yleiskommentissa todetaan, että lapsen henkilöllisyyttä määrittävät erilaiset ominaisuudet, kuten esimerkiksi sukupuoli ja seksuaalinen identiteetti, on otettava huomioon lapsen etua arvioitaessa, ja lapsen edun turvaaminen oikeudellisen sukupuolen vahvistamista koskevassa sääntelyssä turvaa lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaisen oikeuden hänen henkilöllisyytensä kunnioitukseen, minkä voidaan katsoa edistävän sukupuolidysforiaa kokevien lasten kasvurauhaa ja hyvinvointia sekä henkilökohtaista turvallisuutta ja yksityisyyden suojaa.

Esimerkki 15 vuoden ikärajasta löytyy etu- ja sukunimilaista, jonka mukaan 15 vuotta täyttänyt alaikäinen käyttää itsenäisesti puhevaltaa huoltajansa tai muun laillisen edustajansa ohella. Jos 15 vuotta täyttänyt alaikäinen ja hänen huoltajansa tai muu laillinen edustajansa ovat erimielisiä, on alaikäisen oma mielipide ratkaiseva. Asia voidaan säännöksen mukaan ratkaista 15 vuotta täyttäneen aloitteesta huoltajaa tai muuta laillista edustajaa kuulematta, jos tätä ei tavoiteta. Pykälän perustelujen mukaan nimi liittyy olennaisesti lapsen identiteettiin ja jokapäiväiseen elämään, minkä vuoksi hänen näkemyksensä on otettava huomioon hänen ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti.

Lisääntymiskyvyttömyyden vaatimus translaissa onkin aivan käsittämätön muinaisjäänne. Ihmettelen, että sitä ei poistettu jo viimeksi lakia muutettaessa 2000-luvun alussa. Se, että useimmille sukupuolen korjaamiseen liittyvät hoidot aiheuttavat hedelmättömyyttä, ei ole peruste pitää tällaista vaatimusta laissa. Jonkin ihmisryhmän lisääntymiskyvyttömyyden vaatimus kirkuu punaisena: nämä ihmiset eivät ansaitse lisääntyä, he ovat vanhemmiksi kelpaamattomia, ihmiskunnan pohjasakkaa, eriarvoisia. Jotkut transihmiset kuitenkin haluavat lapsia, tavalla tai toisella, ja jotkut ovat jopa onnistuneet saamaan biologisia jälkeläisiä. Transihmiset eivät ole siinä mielessä erilaisia kuin mikään muukaan mielivaltaisen ominaisuuden perusteella jaoteltu ihmisryhmä.

Raportissa on mielenkiintoinen tilasto sukupuolensa oikeudellisesti vahvistaneiden määrästä ja sukupuolijakaumasta vuosina 2010 - 2018. Lukumäärä on yli viisinkertaistunut tällä ajanjaksolla, ollen 35 kpl vuonna 2010 ja 191 kpl vuonna 2018 ja yhteensä kaiken kaikkiaan 911 kpl. Sukupuolensa naisesta mieheksi korjanneita on vuosittain ollut noin puolitoista kertaa se määrä, mitä miehestä naiseksi, paitsi vuonna 2012 jolloin määrä oli lähes tasan puolet ja puolet. Lisäksi tilastoista selviää, että kaikki diagnoosin saaneet eivät vahvista oikeudellista sukupuoltaan, tai tekevät sen vasta useiden vuosien viiveellä. Niitä, jotka ovat vahvistaneet oikeudellisen sukupuolensa takaisin (juridisesti detransitioituneita?), on ollut tällä ajanjaksolla 8 kpl, alle prosentti. Omat huomioni näistä tilastoista ovat hämmästyneet: onpa heitä vähän, ja naisesta mieheksi korjanneita ei ole niin paljon enemmän kuin mitä tutkimuksiin hakeutuneissa. Tämä on mielenkiintoista.

Raportin puute on muunsukupuolisuuden ohittaminen.

Translain muuttamista käsitellään eduskunnassa kaiketi syksyllä.

sunnuntai 26. tammikuuta 2020

Ihmisen evoluutiosta, biologiasta ja sukupuolisuudesta, ihmisoikeuksista ja translain muutoksen tarpeesta

Olen kuunnellut äänikirjana teoksen "Homo sapiens - Ihmisen lyhyt historia". Hyvin mielenkiintoinen, kokonaisvaltainen, evoluution näkökulmasta kirjoitettu katsaus ihmisen historiaan. Pohdin hieman otsikon teemoja kyseisen äänikirjan sekä edellisten kirjoitusteni aiheena olevan, translasten historiasta kertovan kirjan pohjalta. Tämä teksti on taas silkkaa tajunnanvirtaa, mutta ehkä siitä jotain tolkkua saa, toivon.

Intersukupuolisuutta on tavattu sanoa sukupuolen kehityshäiriöksi. Kuten translasten historiasta kertova kirja toteaa, intersukupuolisuus ei ole kehityshäiriö. Se on ihmisen luonnolliseen vaihteluun ja monimuotoisuuteen kuuluva ilmiö. Evoluutioon ja biologiaan kuuluvat monimuotoisuus ja mutaatiot. Kaikki eliölajit ovat siinä mielessä evolutionaarisesti samanlaisia, että monimuotoiset eliölajit kestävät paremmin ja kukoistavat.

Intersukupuolisten osuus väestöstä (arviolta 1,7%) on parhaan saatavilla olevan tutkimuksen mukaan suunnilleen yhtä suuri kuin punatukkaisten (1-2%). Sanooko joku punatukkaisia hiustenväriltään kehityshäiriöksi? Transsukupuolisia on joidenkin arvioiden mukaan jopa 5 % (mukaanlukien muunsukupuoliset / sukupuoleen kuulumattomat) väestöstä. Heitä voi siis olla enemmän kuin intersukupuolisia. Miksi heitä kutsutaan häiriöiksi tai epänormaaleiksi?  Transihmiset kuuluvat myös ihmislajin luonnolliseen monimuotoisuuteen.

Inter- ja transsukupuoliset ovat biologisesti täysin normaaleja ihmisiä. Heitä on aina ollut ihmisten joukossa, he syntyvät aivan luonnollisina tähän maailmaan. Biologia on luonut heidät. Heidän kohtelunsa epänormaaleina on ihmisen luoman kulttuurin seurausta. Siksi minusta on huvittavaa, jos sukupuolen moninaisuutta kritisoivat ihmiset vetoavat biologiaan ja biologiseen sukupuoleen "ainoana luonnollisena totuutena".
(Tähän voi tulla kommentteja, että onhan myös synnynnäisesti sokeita / kuuroja / jalattomia ihmisiä, eikä heitä pidetä normaaleina. Tämän edellä esittämäni logiikan mukaisesti nämäkin ihmiset ovat normaaleja, biologisia ihmisiä. Heidänkin vajavaisuutensa osoittaminen on kulttuurin aikaansaama.)

Monet "sukupuolikriittiset" sanovat, että intersukupuolisuus on ihan eri asia kuin transsukupuolisuus. Näin voi kehollisessa mielessä sanoa, mutta on niissä myös paljon yhtymäkohtia, kuten yhteistä historiaa, jonka äskettäin referoimani kirja todistaa. Siksi käytän tässä kirjoituksessani myös intersukupuolisuutta esimerkkinä. Mm. Harry Benjamin on sanonut, että kaikki ihmiset ovat oikeastaan intersukupuolisia; yksilöllisiä ja monimutkaisia sekoituksia uroksen ja naaraan piirteitä, kukaan ei ole sataprosenttisesti uros tai naaras.

Sukupuolikriittiset sanovat, että biologista sukupuoltaan ei voi muuttaa. Transmies on biologisesti nainen, ja transnainen on biologisesti mies, ja nämä ovat "biologisia faktoja". Mutta ovatko ne? Kun ihminen korjaa sukupuolensa, hänen sukupuolen ilmaisunsa ja jotkut sekundaariset sukupuolipiirteensä muuttuvat. Myös hänen hormonitasonsa muuttuvat, sen seurauksena jopa luuntiheys muuttuu. Leikkauksilla voidaan muuttaa sukupuolielimiä. Myös monen intersukupuolisen "kehittymätön sukupuoli" on korjattu leikkauksella - väitetäänkö, että heidän biologinen sukupuolensa ei ole muuttunut? Kromosomit eivät kuitenkaan muutu millään toimenpiteellä. Voidaanko tähän perustuen sanoa, että biologinen sukupuoli ei muutu? Mikä määrittää ihmisen sukupuolen? Jos kromosomit määrittävät ihmisen sukupuolen, miksi syntyneen lapsen sukupuolta ei määritellä kromosomien perusteella?

Valtaosalla ihmisistä on 46 kromosomia, joista kaksi on sukukromosomia. Sukukromosomisto XX liitetään naisiin ja sukukromosomisto XY miehiin. Erilaisia sukukromosomiyhdistelmiä on kuitenkin olemassa lukuisia muitakin, esimerkiksi X ja XXY. Erilaiset sukukromosomiyhdistelmät eivät välttämättä ”näy” mitenkään. Esimerkiksi läheskään kaikki XXY-kromosomiston omaavat ihmiset eivät välttämättä tiedä, että heillä on niin sanotusti ylimääräinen X-kromosomi. Sukukromosomisto voi myös olla mosaiikkinen. Se voi tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisellä on osassa soluja kromosomit XX ja osassa soluja kromosomit XY. On myös olemassa ihmisiä, joilla on XX-kromosomit, jotka kuitenkin ovat ulkoisesti miehiä, ja päinvastoin. Näiden ihmisten määrää ei tiedetä, koska kromosomeja ei yleensä tutkita ilman syytä. 
(Tähän voi tulla kommentteja, että ainoastaan XX- ja XY-kromosomiston omaavat ihmiset voivat lisääntyä luonnollisesti. Myönnän tämän, vaikka se ei täysin pidäkään paikkaansa. Kaikki tällaisen kromosomiston omaavat miehet ja naiset eivät ole lisääntymiskykyisiä. Lisään myös, että lisääntymiskyky ei ole yhtä kuin normaali. Lajien biologinen tarkoitus ei ole ainoastaan lisääntyminen, vaikka näin usein väitetään. Useiden lajien keskuudessa esimerkiksi tavataan homoseksuaalisuutta, ja se on ihan yhtä luonnollista kuin lisääntyminen. Myöskään seksi ei ole pelkästään lisääntymistä varten. Me emme ole olemassa pelkästään lisääntymistä varten.)

Koska biologinen sukupuoli ei yksiselitteisesti määrity kromosomien kautta, jotka eivät tietenkään muutu kun ihminen transitioituu, niin väite "biologista sukupuolta ei voi vaihtaa" ei ole fakta. (Oikea termi on korjata, huom.) Siksi väitän, että se on sellaisen ihmisen puhetta, joka ei A) biologiaa ymmärrä tai B) halua ymmärtää. Tämän ajatuksen B taustalla todennäköisimmin on halu kieltää transsukupuolisuuden luonnollisuus, tai pelko siitä, että vähemmistöjen oikeuksien parantaminen heikentää enemmistön oikeuksia. Tai ehkä molemmat: koska pelätään omien oikeuksien heikentymistä, dehumanisoidaan vähemmistö, jotta sen oikeuksien parantaminen ei olisi yhtä tärkeää.

Ymmärrän toki senkin näkökulman, että on aidosti huolissaan enemmistön oikeuksista, kun vähemmistöjen oikeuksia parannetaan, ja että joku voi olla tästä huolissaan ilman dehumanisointia, vähättelyä, pelkoa tai vihaa transihmisiä kohtaan. Näiltä ihmisiltä kuitenkin tuntuu usein puuttuvan ymmärrys kaikesta siitä itselle näkymättömästä syrjinnästä, syrjinnän pelosta ja yksinkertaisesti arjen sujumisen vaikeuksista, eli vähemmistöstressistä, jota vähemmistöt kohtaavat. Tästä pitäisi puhua ja kirjoittaa paljon nykyistä enemmän, vaikka se sitten aiheuttaakin vastareaktiona "tästä puhutaan jo ihan liikaa" ja "tämä vain vahvistaa ennakkoluuloja ja vastenmielisyyttä"-kommentteja. Ja nimenomaan vähemmistöjen itsensä täytyy siitä puhua. Minä ja muut kaltaiseni emme voi sitä uskottavasti tehdä, koska emme sitä koe.

Tästä pääsen ihmisoikeuksiin ja translain muutoksen tarpeeseen. Ihmisoikeudet ovat abstrakti käsite. Ne eivät ole mitään konkreettista, käsinkosketeltavaa, vaikka ne voidaan paperille kirjoittaa. Ne ovat siis olemassa vain ihmisten mielikuvituksessa (tästä puhuttiin kirjassa "Ihmisen lyhyt historia"). Ihmisillä on yhteisiä kuvitelmia, joiden pohjalta voidaan tehdä yhteistyötä ja menestyä. Niihin uskominen on jokaisen ihmisen itse päätettävissä. Valtiot ovat kuitenkin sitoutuneet noudattamaan ihmisoikeuksia. Niitä noudattamalla voidaan varmistaa ihmisarvoinen ja turvattu elämä kaikille valtion kansalaisille. Ihmisten ainutlaatuinen kyky tehdä yhteistyötä on ihmislajin suurimpia saavutuksia ja evolutionaarisen kukoistuksen avain. Yhteiset sopimukset ovat juuri tätä yhteistyötä.

Entäpä alaikäiset transsukupuoliset? Valtioneuvoston julkaisu intersukupuolisten oikeuksien toteutumisesta Suomessa kertoo, mitä ovat lasten oikeudet. "Kaikki perus- ja ihmisoikeudet kuuluvat yhtäläisesti myös lapsille. Tärkein lasten ihmisoikeuksia suojaava sopimus on YK:n lapsen oikeuksien yleissopimus (SopS 59/1991 ja 60/1991), jonka Suomi on saattanut voimaan vuonna 1991. Myös kaikissa muissa ihmisoikeussopimuksissa taatut oikeudet kuuluvat yhtäläisesti myös lapsille. Lapsen oikeuksien sopimuksen sisältö voidaan tiivistää kolmeen eri teemaan. Ensiksi, lapsella on oikeus erityiseen hoivaan ja suojeluun esimerkiksi syrjintää ja hyväksikäyttöä vastaan (protection). Toiseksi, lapsella on oikeus lapselle erityisiin etuihin ja palveluihin, kuten koulutukseen ja terveydenhuoltoon (provision). Kolmanneksi, lapsella on oikeus ilmaista mielipiteensä ja osallistua itseään koskevaan päätösten tekoon (participation)."

"Lapsen oikeuksien sopimuksessa lapsille taatut ihmisoikeudet, kuten oikeus yksityisyyteen ja keholliseen koskemattomuuteen eivät kuitenkaan ala vasta sitten, kun lapsi pystyy ilmaisemaan omaa suostumustaan tai tahtoaan. Lapsen oikeuksien sopimusta valvova komitea on erikseen korostanut myös pikkulasten olevan kaikkien lapsen oikeuksien yleissopimuksen mukaisten oikeuksien haltijoita. Komitea on painottanut, että varhaislapsuus on kriittinen ajanjakso näiden oikeuksien toteutumisen kannalta erityisesti siksi, että lasten varhaisimmat vuodet luovat perustan heidän ruumiilliselle ja henkiselle terveydelleen, emotionaaliselle turvallisuudelleen ja henkilökohtaiselle identiteetilleen."

Huomatkaa, että tässä mainitaan myös henkilökohtainen identiteetti ja emotionaalinen turvallisuus. Onko vanhemmalla oikeus kiistää sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevan lapsen sukupuoli-identiteetti? Onko vanhemman rakkaus tällöin emotionaalisesti turvallista?

"Lapsen oikeuksien sopimuksen (3 artikla 1.kohta) mukaan kaikissa lasta koskevissa toimissa ja päätöksissä on ensisijaisesti otettava huomioon lapsen etu. Lapsen etu ei ole vain yksi päätöksenteossa huomioon otettava seikka, vaan periaate, joka on korkeammalla sijalla päätösharkinnassa kuin esimerkiksi vanhempien tai ”suuren yleisön” etu. Velvoite koskee viranomaisia, lainsäätäjiä, tuomioistuimia ja kaikkia muita lapsen kanssa toimivia, kuten vanhempia ja muita huoltajia."

Huomatkaa: lapsen etu on korkeammalla sijalla päätösharkinnassa kuin esimerkiksi vanhempien tai suuren yleisön etu. Vanhempien elämänkatsomuksella  tai yhteiskunnan normatiivisuudella ei ole yhtä suuri painoarvo kuin lapsen edulla.

"Itsemääräämisoikeus on käsitteenä monipuolinen ja se kiinnittyy useisiin perustuslaissa (731/1999) taattuihin perusoikeuksiin, kuten henkilökohtaiseen vapauteen ja koskemattomuuteen (7 §) sekä yksityiselämän suojaan (10 §), jonka piiriin kuuluu yksilön oikeus määrätä itsestään ja ruumiistaan. Myös lapsilla on itsemääräämisoikeus. Heidän tulee YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen (12 artikla) ja perustuslain (6 §) mukaan saada vaikuttaa itseään koskeviin asioihin kehitystään vastaavasti."

"Itsemääräämisoikeuden käyttö edellyttää kompetenssia, eli kykyä tehdä itsenäisesti päätöksiä saatavilla olevan informaation perusteella ja kykyä ymmärtää päätöstensä seuraukset. Itsemääräämisoikeudessa on siis kyse tietoisesta suostumisesta tai kieltäytymisestä. Lapsen itsemääräämisoikeutta tarkasteltaessa on siis keskeistä ottaa huomioon lapsen kehittyvät valmiudet ja hänen oikeutensa ikänsä ja kehitystasonsa mukaisesti saada osallistua häntä koskevaan päätöksentekoon."

Minusta murrosikäisellä pääsääntöisesti on jo kyky ymmärtää päätöstensä seurauksia, jos hän saa kaiken tarvittavan tiedon päätöksenteon pohjaksi. Tätä on toki tapauskohtaisesti aina harkittava, eivätkä päätökset tietenkään ole helppoja. Päätöksille on myös annettava aikaa.

USAssa ollaan useissa osavaltioissa tekemässä lakimuutoksia, jotka kriminalisoivat alle 18-vuotiaille annettavat hormonaaliset transitiohoidot. Tämä on selkeässä ristiriidassa yllä kuvattujen lasten oikeuksien kanssa, sekä maailman johtavien transsukupuolisten hoitoja kehittävien tahojen suosituksien kanssa. Suomessakaan ei noudateta näitä suosituksia täysimääräisesti. Tähän on saatava muutos.

Intersukupuolisten lasten hoitokäytännöt alkoivat kehittyä 1900-luvun alussa, kuten edellisessä kirjareferoinnissani toin esiin. Siteeraan lisää jo yllä mainittua Valtioneuvoston julkaisua, jossa aiheesta myös kirjoitettiin:
"Tämän kehityksen pääpiirteiden ymmärtäminen auttaa hahmottamaan sitä, miksi intersukupuolisuus edelleen lääketieteessä määritellään häiriöksi. Lisäksi se selventää sitä, miksi sairaudeksi luokittelu ja siitä seuraavat lasten sukupuolipiirteisiin kajoavat toimenpiteet ovat ihmisoikeusnäkökulmasta ongelmallisia. Hoitokäytäntöjen historian pääpiirteiden hahmottaminen tekee myös näkyväksi sen, kuinka paljon tietoisuus sukupuolesta, sukupuolirooleista, sukupuoli-identiteetistä ja lapsen oikeuksista on viime vuosikymmenien aikana lisääntynyt."

"Sekä Euroopassa että Yhdysvalloissa intersukupuolisiin lapsiin kohdistuvien kirurgisten toimenpiteiden kehittämisen taustalla on ollut pohdinta siitä, minkä sukupuolipiirteiden perusteella syntyvän lapsen sukupuoli tulisi määrittää silloin, kun määritys tytöksi tai pojaksi ei ulkoisten sukuelinten perusteella olisi ilmeistä. Viime vuosisadan alussa lääketieteen piirissä ajateltiin, että lapset, joiden sukupuolikehitys poikkeaisi tavanomaisesta, kärsisivät stigmasta, sosiaalisesta eristämisestä ja seksuaalisuuteen liittyvistä vaikeuksista. Heidän myös ajateltiin tulevan vanhempiensa torjumaksi. Tuolloin ajateltiin myös, että “väärässä” sukupuolessa elävistä lapsista tulisi homoseksuaaleja. Homoseksuaalisuus oli 1900-luvun alkupuolella Euroopassa ja Yhdysvalloissa edelleen rikos."

"Hoitokäytännöillä oli kuitenkin kolme teoreettista tavoitetta. Niillä haluttiin tukea valitun sukupuolen mukaista hoitoa ja kasvatusta; mahdollistaa penis-vagina-penetraatio ja vähentää lapsen ahdistusta, jonka ajateltiin johtuvan hänen tavanomaisesta poikkeavasta sukupuolikehityksestään. Sittemmin ymmärrys lapsen oikeuksista ja lapsen ensimmäisten elinvuosien tärkeydestä hänen terveydelleen, emotionaaliselle turvallisuudelleen ja henkilökohtaiselle identiteetilleen on merkittävästi lisääntynyt. Lapsen ensimmäiset elinvuodet ovat keskeisiä lapsen ja hänen vanhempansa tai muun hoitajan välisen kiintymyssuhteen muodostamiselle. Se, että lapsi tänä aikana joutuu eroon hoitajistaan ja läpikäymään kirurgian, joka jo itsessään voi aiheuttaa kipuja ja komplikaatioita, voi aiheuttaa lapselle trauman. Trauma voi oireilla esimerkiksi kehollisesti riippumatta siitä, muistaako lapsi tapahtunutta aktiivisesti vai ei. Myös sukupuoli-identiteetin ymmärretään nykyään olevan jokaisen ihmisen oma sisäinen kokemus, jota ei ulkopuolelta voi määritellä."

Huomatkaa. Sukupuoli-identiteetti on jokaisen ihmisen oma sisäinen kokemus, jota ei ulkopuolelta voi määritellä.

"Teknologisen kehityksen myötä on esimerkiksi pyritty tarkemmalla analyysillä arvioimaan lapsen tuleva sukupuoli-identiteetti paremmin, jotta sukupuolipiirteitä muokkaavat leikkaukset ja hoidot menisivät harvemmin ”väärin”. Toisaalta on pyritty kehittämään uusia kirurgisia menetelmiä, jotta leikkauksista aiheutuvat haitat olisivat vähäisempiä. Mitään varmaa tietoa lapsen tulevasta sukupuoli-identiteetistä ei kuitenkaan syntymän hetkellä pystytä koskaan antamaan. Todennäköisyys sille, että intersukupuolinen lapsi haluaa myöhemmin korjata sukupuolensa toiseksi, kuin mikä hänelle syntymässä valitaan, vaihtelee yhdestä prosentista aina 50 prosenttiin. Tämän hetkisen tiedon mukaan asiaan vaikuttaa esimerkiksi se, mikä intersukupuolisuuden muoto on kyseessä."

"Kriittisesti intersukupuolisten lasten hoitoihin suhtautuvat toimijat ovat puolestaan argumentoineet, että hoitojen hyötyjä koskevan selkeän tutkimusnäytön puuttuessa älä vahingoita -periaate (primum non nocere) nousee merkityksessä. He ovat myös korostaneet sitä, että lapsen syntymän hetkellä tehtävä päätös hänen sukupuolestaan on aina vain arvaus. Ihmisoikeustoimijoiden mukaan mitään peruuttamattomia ja terveydellisesti tarpeettomia operaatioita ei tule tehdä tämän arvauksen pohjalta. Yleiskommentin mukaan haitallisten käytäntöjen taustalla vaikuttavat yleensä stereotyyppiset biologiseen ja sosiaaliseen sukupuoleen perustuvat sukupuoliroolit."

Huomatkaa. Lapsen syntymän hetkellä tehtävä päätös hänen sukupuolestaan on aina vain arvaus.
(EDIT. 27.1.2020: Tähän voi tulla kommentteja, että "hoitojen hyötyjä koskevan selkeän tutkimusnäytön puuttuessa älä vahingoita -periaate nousee merkityksessä" tulee tulkita nimenomaan niin, että alaikäisille ei voida hormonihoitoja myöntää. Hormoniblokkeri- ja hormonikorvaushoitojen hyödyt transnuorille on kuitenkin tutkimuksissa osoitettu, ja kansainväliset suositukset suosittelevat niitä.)

"Intersukupuolisuutta on pitkään käsitelty vain lääketieteen piirissä ja lääketieteen vaikutus kuuluukin edelleen tavassa, jolla intersukupuolisuus määritellään ja jolla siitä keskustellaan. Intersukupuolisuudesta puhuttaessa painotetaan biologiaa ja intersukupuolisten ihmisten kehoja, jotka jollain tavoin ”poikkeavat naisen tai miehen kehosta”. Kriittisesti näitä puhetapoja tarkastellessa huomaa, että niissä ongelma paikannetaan intersukupuoliseen yksilöön. Huomio ei täten kiinnity yhteiskuntaan, joka ei pysty ymmärtämään sukupuolen ja kehojen moninaisuutta."

Ja juuri siihen, yhteiskuntaan, huomio on nyt keskitettävä. Kaikki yllä kirjoitettu pätee myös transsukupuolisiin. Biologiassa kaikki kehot ovat luonnollisia. Yhteiskunnassa jotkut kehot ovat epänormaaleja. Muutetaan yhteiskuntaa, muutetaan translakia.




Translasten historiat, osa 5: translapsuus 1960-luvulla

Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" neljättä kappaletta "From Johns Hopkins to the Midwest - transgender childhood in the 1960s".

Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, transfobia, eheytys.

Marraskuussa 1966 avattiin Johns Hopkinsin sairaalan uusi klinikka, "the gender identity clinic", ja sitä pidetään yleisesti vedenjakajana transseksualismin hoidossa. Klinikan tarkoitus oli hoitaa ihmisiä, jotka olivat fysiologisesti normaaleja, mutta psykologisesti vastakkaista sukupuolta - näin he kuvasivat toimintaansa lehdistötilaisuudessa, joka pidettiin noin vuosi klinikan avaamisen jälkeen. Hoitoon kuului pitkä lääketieteellinen ja psykiatrinen tutkimusjakso, hormonihoitoja sekä vähintään vuoden mittainen "tosielämän koe" koetussa sukupuolessa ennen kirurgisia hoitoja. Klinikkaa rahoitti säätiö nimeltä Erickson Educational Foundation, jonka oli perustanut öljyllä rikastunut transmies Reed Erickson.

Klinikan ensimmäisen potilaan piti olla 17-vuotias "G.L.", joka oli joutunut vankilaan ryöstöstä. Klinikan lääkäreinä myöhemmin toimivat psykiatrit olivat kuitenkin tavanneet hänet jo 13-vuotiaana, ja esittivät tuolloin käytöshäiriöiden syynä olevan transseksualismin, joka olisi hoidettavissa. Oikeuden päätöksellä ja äidin suostumuksella vanki siirrettiin sairaalaan odottamaan leikkausta, mutta konservatiivisemmat lääkärit onnistuivat lykkäämään leikkausta useita kertoja, ja G.L. pääsi pakenemaan sairaalasta. Hän ei koskaan palannut. Klinikan ensimmäisenä melkein-potilaana oli siis alaikäinen.

Myös useat muut klinikat alkoivat tarjota hoitoja transseksuaaleille. Nämä hoidot tosin eivät olleet ensisijaisesti hormonaalisia tai kirurgisia, vaan psykiatrisia, ja niiden tavoitteena oli "korjata kehittymätön sukupuoli ehjäksi" eli muuttaa potilaiden sukupuoli-identiteetti (=eheytyshoito). Nämä hoidot todettiin pian tehottomiksi, mutta sitkeästi niitä pidettiin ensisijaisena hoitona ja hormonihoitojen edellytyksenä.

Portinvartijuus oli yhä vahvaa 1950- ja 60-luvuilla. Lääkärit vastaanottivat potilaita hyvin mielellään näille uusille klinikoille, mutta lähinnä tutkimusmielessä. Varsinaisia hoitoja saivat hyvin harvat. Myös sairaaloiden hallitukset / johtokunnat estivät usein sellaiset leikkaukset, jotka sairaalan lääkärit olisivatkin olleet halukkaita tekemään. Potilaat, joilla oli resursseja, matkustivat Meksikoon tai Eurooppaan (Tanskaan tai Italiaan) leikkaukseen. USAssa tehtiin muutamia leikkauksia, mutta lähinnä niille, jotka olivat päätyneet radikaaliin ratkaisuun ja tehneet itse itselleen kastraation päästäkseen leikkaukseen, joka pelastaisi heidän henkensä.

Edellisestä kappaleesta tuttu Money halusi selkeyttää intersukupuolisen ja transseksuaalisen eroja. Hän määritteli intersukupuolisuuden kehon ja sukupuolen kehittymättömyydeksi, joka pitää korjata. Transseksualismi ja homoseksualismi sen sijaan olivat hänen näkemyksensä mukaan ei-kehollisia, asioita jotka voitiin "oppia". Siksi niitä ei pitänyt lähteä korjaamaan kehon korjaamisen kautta. Hän väitti, että miehestä ei tule naista, jos hänen sukuelimensä leikataan. Tämä väite oli räikeässä ristiriidassa hänen itsensä suorittamien intersukupuolisten lasten leikkausten kanssa. Lisäksi hän väitti, että mies ei voi muuttaa koko ajattelutapaansa naisen ajattelutavaksi pelkästään sillä, että saa estrogeenia. Hyvin hataralla pohjalla tämäkin väite, eikä ota ollenkaan huomioon sitä, että potilas on ehkä ajatellut kuin nainen koko ikänsä.

Jotkut Money'n kollegat olivat eri mieltä. Esimerkiksi "Agnes", joka hakeutui sukupuolenkorjaushoitoon vuonna 1958, todettiin keholtaan muuten normaaliksi, joskin feminiinisen näköiseksi mieheksi, mutta hänen sukurauhasensa tuottivat poikkeuksellisen paljon estrogeenia. Tällaista biologista perustaa transseksualismille ei oltu aikaisemmin havaittu, ja se kiinnosti useita lääkäreitä. Myöhemmin Agnes kuitenkin tunnusti, että oli syönyt äitinsä estrogeenipillereitä 13-vuotiaasta lähtien, eikä ollut kertonut tästä aiemmin. Tästä huolimatta lääkäreitä alkoi kiinnostaa tutkia tarkemmin transseksualismin biologisia syntymekanismeja. Tämä merkitsi lähtölaukausta aivojen ja endokrinologisen järjestelmän välisten yhteyksien tutkimukselle. Se on myös esimerkki siitä, kuinka translapsi otti kohtalonsa omiin käsiinsä aikana, jolloin heillä ei ollut omaa ääntä tai valtaa oman hoitonsa suhteen.

Aiemmista kappaleista tuttu seksologi Harry Benjamin järjesti New Yorkissa symposiumin transseksualismista v. 1953 ja julkaisi sen jälkeen useita diagnostisia artikkeleita aiheesta. Hän kirjoitti: "On tunnettua, että sukupuoli ei ole koskaan sataprosenttisesti uros tai naaras. Se on monimutkainen sekoitus uroksen ja naaraan komponentteja. Sukupuoli on joustava käsite." Tämän työn tavoitteena oli hylätä käsitys transseksualismista psykoottisena tilana ja sen sijaan ehdottaa psykosomaattista kehystä, joka olisi riittävän johdonmukainen perusta hormoni- ja leikkaushoidoille. Vahvistaen kehityksellisen, biologisen etiologian keskeisyyden kaikissa kehon seksuaalimorfologioissa, Benjamin katsoi, että geneettisen ja / tai endokriinisen rakenteen on tarjottava hedelmällinen maaperä, jolla peruskonflikti kasvaa transseksuaalisuudeksi. Toisin sanoen, psykologisesti ilmenevällä sukupuolen ilmaisulla on biologinen alkuperä. Benjamin myös kysyi retorisesti, että eikö Eugen Steinach viitteellisissä kokeissaan osoittanut, että feminisoidut marsut käyttäytyivät kuin naaraspuoliset marsut.

Harry Benjamin Foundation perustettiin vuonna 1964 Erickson Educational Foundationin kolmevuotisen tuen avulla. Ilman transmies Ericksonin rahallista panostusta transseksualismin tutkimukseen alan ammattimaisuus olisi tuskin edennyt vielä 1960-luvulla. Benjamin käytti tämän tilaisuuden kansalliseen ja kansainväliseen verkostoitumiseen. Hopkins Gender Identity Clinic, joka perustettiin seuraavana vuonna, sulautettiin yhteen HBF:n kanssa. Avustuksen loputtua säätiö lopetti toimintansa, mutta sillä oli kuitenkin merkittävä vaikutus alan kehitykseen. 

Benjamin kirjoitti kirjan "The Transsexual Phenomenon", joka perustui 189 potilastapaukseen. Potilaiden joukossa oli puoli tusinaa lasta. Benjamin oli hyvin kiinnostunut potilaidensa lapsuudesta ja etsi sieltä yksityiskohtia, jotka voisivat selittää transseksualismin syntyä. Suurin osa hänen potilaistaan kuvasi, että oli "aina" tiennyt olevansa toista sukupuolta kuin miltä heidän kehonsa näyttivät. Kirjassaan Benjamin kuvaa termin "gender" tarkoittavan ei-seksuaalista sukupuolen osaa. Lisäksi hän toteaa, että edistysaskeleet biologisessa ja geneettisessä tutkimuksessa ovat osoittaneet, että sukupuolia ei voida absoluuttisesti jakaa tiettyihin lokeroihin. "Vallitseva käsitys sukupuolen määräytymisestä genitaalien perusteella on järkkynyt tieteen maailmassa." "Meistä jokainen on anatomisesti ja endokrinologisesti intersukupuolinen."

Benjamin oli vakuuttunut siitä, että transseksualismin hoito vaati hormoneja ja leikkauksia, eikä psykoterapiaa. Intersukupuolisuuden ja transseksualismin täsmällinen määrittely oli kuitenkin Benjaminille vaikeaa. Kirjassaan hän kuvaa edelleen näitä tiloja "kehittymättömiksi". Myös transvestismin ja transseksualismin erottaminen toisistaan tuotti vaikeuksia. Moni transvestiitiksi itseään kutsuva eli tyytyväisenä elämäänsä miehen kehossa pukeutuen toisinaan naiseksi, ilman halua lääketieteellisiin toimenpiteisiin. Tässä nähtiin myös eroottista taustaa. Transseksualismi nähtiin osittain jopa ohimenevänä vaiheena, trendinä. Tätä problematiikkaa selvittääkseen Benjamin loi seitsemänportaisen asteikon, jonka perusteella ainoastaan äärimmäiset ("seiskat") tarvitsivat hormoni- ja leikkaushoitoa.

Los Angelesiin perustettiin UCLA's Gender Identity Research Clinic vuonna 1962. Sen tarkoituksena oli tutkia ja tarjota psykiatrista ja psykologista hoitoa intersukupuolisille potilaille, mutta sinne kuitenkin hakeutui myös "keholtaan normaaleja". Klinikalla ei tehty leikkauksia, joten sen potilaat edustivat laajempaa kirjoa kuin Hopkinsissa, ja se sai rahoitusta yliopistolta ja kansalliselta mielenterveysinstituutilta. Klinikan vetäjät Robert Stoller ja Richard Green haastoivat Money'n näkemyksen ja tarjosivat tilalle psykologiaan painottuvaa selitystä. Klinikan suhtautuminen translapsiin ja heidän kehojensa muokkautuvuuteen oli vihamielistä ja torjuvaa, mutta ironisesti juuri tämän klinikan työ kuitenkin edisti translasten hormonihoitoja ja transitioita enemmän kuin Hopkinsin sairaalan klinikka.

Stollerin arvio lapsuusiässä ilmenevän transseksualismin psykososiaalisesta etiologiasta lähestyi psykoanalyytikoiden argumentteja homoseksuaalisuuden synnystä; pojaksi syntymässä määritetyn vauvan liian intiimi ja läheinen suhde äitiinsä tietyssä kehitysvaiheessa aiheutti feminiinisyyttä pojassa, joka myöhemmin voisi kehittyä transseksualismiksi. Stoller väitti, että biologinen leimautumisen ilmiö oli voimakkaampi kuin Freudin seksuaalisuuden kehittymisen teoria, joka oli pikemminkin biologian vastainen. Stoller yritti selventää, millainen "liian läheinen" suhde aiheutti homoseksuaalisuutta ja millainen transseksualismia, mutta epäonnistui.

Stoller kirjoitti kirjan "The Transsexual Experiment" 1970-luvulla perustuen tutkimuksiinsa UCLA:ssa. Hän kirjoitti: "Näen miehen transseksualismin identiteettinä itsessään, enkä ensisijaisesti loppumattomana tiedostamattomana kamppailuna säilyttää identiteetti ulkokuoren manifestina. Minulle transseksualismi on kohteen todellisen minän ilmaisua." Stoller ei siis esittänyt transseksualismia oireena sukupuoli-identiteetin ja persoonallisuuden ristiriidasta, vaan patologisena, normaalin maskuliinisuuden ja feminiinisyyden välisen sisäisen konfliktin puutteena. Tämä tarkoitti, että aidosti transseksualistista identiteettiä (ns. todellisen minän kynnyksen ylittäneet) ei voinut muuttaa terapialla. Vaikka Stoller patologisoi transihmiset, hän vastahakoisesti hyväksyi tällaisten henkilöiden transitiot. Nuorten henkilöiden kohdalla hän oli kuitenkin sitä mieltä, että intensiivinen ja jatkuva psykoterapia voisi vielä korjata heidän keskeneräisen identiteettinsä. Kirjassaan hän totesi, että aikuisen transseksuaalista identiteettiä ei voinut muuttaa, ja jo 6-7 -vuotiaan lapsen kohdalla työmäärä oli valtava. Transtyttöjen hoito UCLAn klinikalla oli Freudin teorian soveltamista käytäntöön: oidipuskompleksin keinotekoinen synnyttäminen miespuolisen terapeutin avulla.

Monet muutkin psykiatrit ja psykologit julistivat intensiivisen ja aikaisen terapian nimeen. Myös vanhempia piti opastaa kasvattamaan lapsista "oikeaa sukupuolta". Todellisuudessa tällaiset terapiat eivät kuitenkaan toimineet. Viimeistään potilaiden saavuttaessa murrosiän ne todettiin tehottomiksi ja siten lopetettaviksi. Esimerkiksi Georgina, jota hoidettiin UCLA:n klinikalla 1960-luvulla, alkoi terapiasta huolimatta elää tyttönä kodin lisäksi koulussa 15-vuotiaana ja sai estrogeenihoitoa. Sukupuolenkorjausleikkaus tehtiin myöhemmin. Lukuisia muitakin, eri ikäisiä lapsipotilaita löytyy klinikan arkistoista. Heidän hoitonsa ei kuitenkaan ollut lähimainkaan myötätuntoista, vaan hyvin patologisoivaa ja transfobista. Tästä esimerkki on Stollerin loppulause erään viisivuotiaan lapsen potilaskertomuksessa: "En haluaisi häntä minun lapsekseni."

Paras todiste translapsista ovat heidän itsensä kirjoittamat kirjeet, joita he lähettivät lääkäreille. Nuorimmat kirjeenkirjoittajat olivat 13-vuotiaita. Esimerkiksi 16-vuotias transtyttö Kaliforniasta kirjoitti Benjaminille, että on noin 5 vuoden ajan toivonut olevansa tyttö, ja että tuo toive on hänessä hyvin vahva. Luettuaan Benjaminin kirjan hänen toivonsa nousi huippuunsa. Monet muutkin kirjeet paljastavat nimenomaan murrosiän olleen aikaa, jolloin haluttiin saada lääkärin mielipide omille tuntemuksille. 17-vuotias transtyttö oli huolissaan pituuskasvustaan ja tulevasta elämästään 195-senttisenä naisena. 16-vuotias transtyttö New Yorkista kuvaili murrosiän tuomia kehon muutoksia itsessään sekä niiden aiheuttamaa syvää ristiriitaa, toivoen estrogeenihoitoa. Monet näistä lapsista vakuuttelivat, että eivät ole homoseksuaaleja, varmistaakseen hoitoon pääsyn. Benjamin ja hänen kollegansa (tai joissain tapauksissa heidän sihteerinsä) vastasivat näihin kirjeisiin samalla kaavalla: "Olet vielä hyvin nuori. 2 tai 3 vuoden kuluttua voit nähdä elämän eri tavalla. Jos voit hyvin huonosti, luota vanhempiisi. He ovat varmasti parhaita ystäviäsi. Harkitse myös kotilääkärillesi tai ymmärtäväiselle psykiatrille puhumista."

Lapset olivat hyvin tyytymättömiä näihin vastauksiin ja siihen, etteivät he päässeet kaipaamansa hoidon piiriin. Eräs transtyttö San Diegosta kirjoitti: "Olen ehkä nuori. Olen kuitenkin tuntenut näin koko ikäni, ja olen yrittänyt elää elämääni eri tavoilla ja tiedän nyt, että parasta minulle olisi päästä korjausleikkaukseen. En ole keksinyt tätä yhdessä yössä. Voin vain toivoa, että annatte minulle mahdollisuuden." 16-vuotias transtyttö kirjoitti: "Ne, jotka kuittaavat tämän nuoruusiän vaiheena, eivät tiedä mistä puhuvat. Olen tuntenut näin 16 vuoden ajan, kauan ennen nuoruusikää. Nyt kuitenkin olen tullut enemmän tietoiseksi itsestäni, fyysisesti ja psyykkisesti. En halua odottaa, että vanhenen. Haluan vanheta tyttönä. Haluan kasvaa normaalina tyttönä." 14-vuotias "Vicki" Ohiosta kirjoitti Leo Wollmanille lukuisia kirjeitä. Hän kuvaili, miten häntä pelotti koulussa, koska muut lapset olivat julmia. Hänen arvosanansa olivat laskeneet, ja hänen täytyi olla dieetillä pudottaakseen painoa, jota hänelle oli kertynyt, kun hän oli syönyt ahdistukseensa. Hän oli myös yrittänyt itsemurhaa vähintään kerran. Kun hän oli kertonut itsestään parhaalle ystävälleen koulussa kirjoittamalla hänelle lapun, häntä nöyryytettiin laittamalla lappu kiertämään koko luokassa. Vicki kirjoitti myöhemmin, että oli vihdoin saanut isältään "luvan korjausleikkaukseen" ja pyysi Wollmania perustelemaan leikkausta kirjeessä isälleen. Wollman ei vastannut, koska hän siirtyi töihin muualle. Vicki kirjoitti sen jälkeen Benjaminille, sitkeästi, yhteensä kahden vuoden ajan, vaikka sai vain kielteisiä vastauksia.