perjantai 24. huhtikuuta 2020

Pohdintoja sukupuolesta, kehodysforiasta ja transaktivismin tavoitteista

Kun keskustellaan transihmisistä, käytetään paljon vaikeita sanoja. Jokainen tulkitsee niitä omasta näkökulmastaan, vaikka niille on annettu enemmän tai vähemmän virallisia määritelmiä. Ei siis ole ihme, että keskustelu on usein vaikeaa, eikä yhteisymmärrystä synny.

Monet arvokonservatiiviset tahot ja ihmiset painottavat sukupuolen lisääntymisbiologista määritelmää, eivätkä pidä esim. Setan laajempaa sukupuolen määritelmää onnistuneena. Tästä peruslähtökohdasta kun asiaa katsoo, niin silloin myös sukupuoli- tai kehodysforian käsite on heille vaikea, ja sitä verrataan usein muihin tiloihin tai sairauksiin, mielestäni aika epäonnistuneesti. Lisäksi keskustelu jumittuu usein sukupuolten lukumäärään, mikä on harmillista.

Tässä kirjoituksessa koetan hieman pohtia näitä seikkoja eri kanteilta. Sisältövaroituksena voisin mainita juuri nämä arvokonservatiiviset määritelmät ja käsitykset.

Arvokonservatiivien kuvitteelliset näkemykset / suorat lainaukset kirjoitan kursiivilla.

EDIT. Huom. Vaikka käytän osittain suoria lainauksia, osa niistä on tiivistettyjä, eli sanoja tai lauseita on voitu jättää välistä pois. Pahoittelen tätä. Haluan myös selventää, että en osoita vastauksia näihin kursiivilla kirjoitettuihin väitteisiin suoraan tai yksinomaan mainituille nimimerkeille, vaan yleisesti.

Sukupuoli

Setan määritelmä sukupuolesta: Sukupuoli on erilaisista geneettisistä, kehityksellisistä, hormonaalisista, fysiologisista, psykologisista, sosiaalisista ja kulttuurisista ominaisuuksista koostuva jatkumo. Sukupuoli on myös juridinen määre.

Nimimerkki Sara:
"Tämä on esimerkki "määritelmästä", joka ei selitä mitään ja aiheuttaa vain lisää kysymyksiä. Joskus taas sanotaan, että ihminen voi olla "mies tai nainen, tai jotain näiden väliltä, tai osittain mies ja osittain nainen tai ei kumpaakaan" . Näistä voidaan päätellä vain, että "sukupuoli" on ihmisen persoona. Tämä on käsitteiden tahallista hämärtämistä."

"Olen minä todellakin lukenut Transtukipisteen ja Setan ja vaikka minkä määrittelyjä transsukupuolisuudelle, jotka ovat toinen toistaan sekavampia."


Aito Avioliitto ry:n määritelmä sukupuolesta:
"Sukupuoli on kehosta todennettava ominaisuus, eikä se määrity kokemuksen perusteella. Ei ole biologisesti mahdollista olla muuta sukupuolta, kuin nainen tai mies." 

Jos nämä uudet (käytän nyt sanaa uusi, tarkoittaen sillä näitä laajempia sukupuolen määritelmiä) määritelmät aiheuttavat kysymyksiä, mutta vanha määritelmä sukupuolesta kehosta todennettavana asiana ei aiheuta, niin minusta se kertoo vain siitä, että uusia määritelmiä ei ole vielä ymmärretty eikä omaksuttu. Ihan luonnollinen reaktio siis. Tätä ensimmäistä määritelmää kritisoidaan usein myös siitä, ettei mainittuja ominaisuuksia avata mitenkään. Olettaisin sen johtuvan siitä, että tällainen määritelmä olisi hyvin pitkä, sekä siitä, että oletetaan ihmisten yleisesti ymmärtävän, mitä mainituilla ominaisuuksilla tarkoitetaan. Sanastoissa ja määritelmissä yleensä pyritään ennemmin tiiviiseen kuin täysin tyhjentävään ilmaisuun. Oleellista lienee, että nuo ominaisuudet ovat kullakin ihmisellä yksilölliset, ja kaikki niistä vaikuttavat ihmisen sukupuoleen ja sukupuoli-identiteettiin.

Itse ymmärrän tuon määritelmän niin, että kun sukupuolen ajatellaan olevan jatkumo, niin vanha määritelmä lokeroista "nainen" ja mies" korvautuu pitkällä janalla. Tyypillisesti joko miehiin tai naisiin liitetyt ominaisuudet sijaitsevat eri päissä janaa. Kukin yksilö sijoittuu yksilölliselle paikalleen tällä janalla. Silloin lisääntymisbiologisesti naisiksi määriteltyjä voi olla miesten päässä miesten keskellä, ja miehiä naisten keskellä, ja muita siellä seassa, jopa janan ulkopuolella. Sijainti janalla kertoo yksilön sukupuoli-identiteetin, joka muodostuu mainittujen ominaisuuksien yhteisvaikutuksesta. Sijainti janalla voi olla lisääntymisbiologisen sukupuolen mukainen, sille vastakkainen, tai jotain muuta.

Jos tarpeeksi moni ihmisen sukupuoleen liittyvistä ominaisuuksista sijoittuu selvästi toiselle biologiselle sukupuolelle tyypillisempään päähän, elämä oman biologisen sukupuolen roolissa ja kehossa voi tuntua vaikealta / väärältä / mahdottomalta. Ympäröivä kulttuuri ja sukupuolinormit vaikuttavat siihen, miten tähän ristiriitaan suhtautuu - sekä henkilö itse, että yhteisön suhtautuminen henkilöön. Sukupuoli ei ole siis lainkaan yksinkertainen tai yksiselitteinen, vaan hyvin monimutkainen, monen asian summa.

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilta löytyy ihan tosi hyviä määritelmiä, artikkeleita ja oppaita, joiden avulla voi opiskella tätä laajempaa sukupuolen käsitettä ja sukupuolten moninaisuutta. Suurelle osalle nämä tiedot ovat riittäneet ja he ovat asian ymmärtäneet, ainakin alustavasti. Moni arvokonservatiivi on kuitenkin tuonut esiin, että vaikka he ovat näitä lukeneet, he eivät silti ole ymmärtäneet, mitä niissä oikeasti tarkoitetaan. Tässä kohtaa minun on vain kohautettava olkapäitäni. En tiedä, miten asioita voisi selvemmin kertoa.


Tai hetkinen, olisiko tästä apua? Linkki->
Varhaiskasvatuksen ammattilaisille suunnattu sivusto sukupuolen moninaisuudesta.

Mielestäni tämä uusi janamääritelmä on parempi kuin perinteinen lokeroajattelu, eli lisääntymisbiologinen määritelmä, joka määrittelee ihmiset ensisijaisesti kehon ulkonäön perusteella (epäselvissä tapauksissa joko sukurauhasten tai jonkun muun lääketieteellisen seikan perusteella), ja jättää intersukupuoliset ja muunsukupuoliset ulkopuolelle. Heistä tulee jakojäännös, "kehityshäiriö", koska he eivät sovi lokeroihin. Minusta on miellyttävämpää ajatella, että heidätkin otetaan huomioon. 


Suomen kieli on tässä suhteessa ongelmallinen, kun lisääntymisbiologista sukupuolta ja sukupuoli-identiteettiä ei erotella selkeästi omina sanoinaan, toisin kuin englannin kielessä (sex / gender). Lisäksi sukupuoli-sana itsessään viittaa siihen, että kyseessä on binäärinen käsite: yhden asian kaksi puolta. Sekin on ongelmallista nykytiedon valossa, ja aiheuttaa näitä jankkaamis-keskusteluja sukupuolten määrästä.

Se, että vanha lokeroajattelu ei tunnista intersukupuolisia tai muunsukupuolisia, ei ole arvokonservatiivin mielestä mikään ongelma, koska ei se ole ennenkään ollut. Inter- ja muunsukupuoliset on käsitetty nimenomaan sukupuolen kehityshäiriöinä tai mielenterveyden häiriöinä, ja se on monen mielestä ihan oikein. Tämä lienee konservatiivisen ajattelutavan ydin. Minä lienen sitten liberaali, kun ajattelen, että on oikein kehittyä paremmaksi, tarkemmaksi, ja inklusiivisemmaksi, lisääntyvän ja tarkemman tiedon mukaan.

Monessa muussakin asiassa aiemmin häiriöksi tai sairaudeksi luokiteltu ihmisen ominaisuus on alettu käsittää normaalin vaihtelun piiriin kuuluvaksi, esimerkiksi homoseksuaalisuus. No, vielä löytyy änkyröitä, jotka uskovat toisin. Neurokirjon ihmiset ovat varmaan melko samassa tilanteessa kuin transihmiset siinä mielessä, että suuri osa pitää vielä kiinni siitä, että neurokirjolla olevat ovat sairaita tai kehityshäiriöisiä, pieni (edistyksellinen) osa taas on sitä mieltä, että kyseessä ei ole häiriö tai sairaus, vaan luonnollisesti ihmisissä esiintyvä ominaisuus.


Koska kehitys kehittyy kuitenkin tiettyyn suuntaan, niin mieluummin olen mukana kuin jarrutan tai hyppään kyydistä. Eihän asia toki näin yksinkertainen ole: en tietenkään lähtisi mukaan sellaiseen, johon en oikeasti usko. Mutta tähän uskon kyllä.


Juridisesti Suomessa tällä hetkellä on mahdollista olla vain nainen tai mies. Tämä on totta. Mutta kolmas juridinen sukupuoli voi tulla meillekin ihan lähitulevaisuudessa. 

O
n olemassa transihmisiä, jotka ajattelevat sukupuolesta täsmälleen samalla tavalla kuin tässä "arvokonservatiiveiksi" nimittämäni ihmiset. Heidänkin mielestään tällainen laajempi määritelmä on ihan turha ja sotkee itsestään selviä asioita. He itse transihmisinä ehkä vain haluavat vaihtaa representaatiotaan toiseen sukupuoleen ja olla sen jälkeen kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan. Eivätkä he varsinkaan halua keskustella sukupuolen määritelmästä. Ymmärrän heidän näkökulmansa ihan hyvin. Elämä on liian lyhyt määritelmistä tappelemiseen, eikö elettäisi mieluummin? Josta päästäänkin seuraavaan väittämään:



"Miksi on olemassa transihmisiä, jotka ajattelevat asiasta eri tavalla kuin Seta? Eikö se todista, että Seta on väärässä?"

Eiköhän se ole ihan luonnollista, että erimielisyyksiä on. Etujärjestö ei koskaan voi olla täysin ristiriidaton. Sen enempää en välitä tätä väitettä pohtia.


"Seta on syöpää ja mädättää koko yhteiskunnan. Homous ja transvestisuus ovat sairaita ilmiöitä ja kohta Seta haluaa pedofiileillekin oikeuksia."

Seta toimii sen puolesta, että kaikenlaiset ihmiset saisivat elää ihmisarvoista ja perusturvallista elämää. Se päinvastoin tekee hyvää koko yhteiskunnalle. Kun "poikkeavia" hyljeksitään ja painostetaan "normaaleiksi", he helposti syrjäytyvät ja kärsivät mielenterveyden ongelmista, ja ovat riippuvaisia yhteiskunnan tuista. Heidän toimintakykynsä parantaminen parantaa siis myös yhteiskunnan terveyttä. Homous ja transvestisuus eivät ole sairauksia. Ja arvatkaapa mitä, pedofiileillä on jo oikeuksia - ne samat ihmisoikeudet kuin kaikilla muillakin. Teoista kuuluu saada rangaistus, mutta pedofiilinen ajattelu ei ole teko eikä rikos.


Keho ja dysforia

Nimimerkki Sara:

"Ongelma on mielessä eikä kehossa. Ristiriita mielen ja kehon välillä ei ole todellinen, vaan kuviteltu, ellei oikeasti väitetä, että ihminen "on syntynyt väärään kehoon", mikä vaatisi aika paljon selittämistä."

Musta Orkidea -blogi:
"Meidän tulee tunnustaa se tosiasia, että IHMINEN ON HÄNEN KEHONSA, tuolla keholla on sukupuoli ja sitä kehon sukupuolta EI VOI MUUTTAA."


"Väärään kehoon ei voi syntyä, koska aivot ja muu keho eivät ole toisistaan irrallisia, eivätkä voi olla olemassa ilman toista."

Minun on hyvin, hyvin vaikea kuvitella, että ihmiskunnassa kautta historian olisi osalla ihmisistä näin pysyvä ja yhtenäinen hallusinaatio väärän sukupuolen kehoon syntymisestä. Että transsukupuolisuus ei olisi todellinen, ihmisyyteen kuuluva ilmiö.

Sukupuoli-identiteetti ei määrity automaattisesti sen perusteella, miltä kehosi näyttää, vaan siihen vaikuttavat sikiöaikainen kehitys, elämän aikana saadut kokemukset, kulttuuri... no, juuri ne asiat, jotka edellä Setan sukupuolen määritelmässä kuvattiin. Konservatiivit typistävät sukupuolen lisääntymisbiologiaan, ja onhan se tavallaan ihan oikea määritelmä, mutta hyvin rajallinen. Se ei sisällä kaikkia sukupuolen ulottuvuuksia. Jälleen suomen kielen rajallisuus hämärtää asian ymmärtämistä.

Kehon sukupuolta ei voi muuttaa - se on ihan totta. Mutta onko kehon sukupuoli se, joka määrää ihmisen sukupuolen kokonaisuuden? Ei välttämättä.



Kun luin Translasten historiat -kirjaa (olen referoinut sitä aiemmin blogissani), kirjoittaja toi esiin sen, että sukupuolen binäärisyys on jo 1950-luvulla huomattu vajaaksi määritelmäksi. Sitä ei kuitenkaan laajasti silloin haluttu romuttaa, koska se olisi mullistanut kaiken, ja moni tutkija ja asiantuntija olisi joutunut opettelemaan uusia ajattelutapoja ja asenteita, jopa myöntämään olleensa väärässä. Tähän ei oltu vielä valmiita.


Mitä tulee siihen, että ihminen on kokonaisuus, josta ei voi irrottaa mieltä ja kehoa erilleen, eivätkä ne siksi voi olla "eri mieltä" sukupuolestaan, niin osittain olen samaa mieltä. Siitä olen samaa mieltä, että keho ja mieli ovat kokonaisuus ja ne vaikuttavat toisiinsa. Kuitenkin uskon siihen, että "mielen sukupuoli" ja "kehon sukupuoli" voivat kehittyä eri suuntiin niin paljon, että ihminen kokee sen sukupuoliristiriitana. Sikiöaikana nämä alueet kehittyvät eri aikoina, joten on mahdollista, että sikiöaikainen altistus eri hormonipitoisuuksille voi aiheuttaa sen, että tällainen eri suuntiin kehittyminen tapahtuu. Tämän lisäksi sukupuolidysforian kehittymiseen vaikuttavat myös muut seikat, eli ei voida sanoa, että transihmisyys johtuisi pelkästään hormonipitoisuuksista sikiöaikana. Yhtä merkittävää osaa ne voivat kuitenkin edustaa.

Olen nähnyt usein transsukupuolisuuden vertaamista anoreksiaan. Näissä vertauksissa sanotaan, että anorektikko kuvittelee olevansa lihava, vaikka on sairaalloisen laiha, eli keho ja mieli ovat ristiriidassa, kuten transsukupuolisilla. Anorektikkoja hoidetaan hoitamalla heidän mieltään, joten tokihan myös transihmisten mieli pitää korjata, eikä keho, väitetään. Hmm, eiköhän anorektikkojen kehokin hoideta. Vai jätetäänkö se hoitamatta? Kyllähän anorektikon pitää syödä tervehtyäkseen, ja pitkään jatkunut anoreksia on voinut aiheuttaa puutostiloja, jotka on korjattava. Aika ontuva vertaus. Konservatiivit tosin vertaavat näitä niin, että "eihän anorektikon harhakuvitelmiin mennä mukaan ja auteta häntä laihtumaan". No ei niin. Mutta anorektikolla se ristiriita johtuu alun perin jostain aivan muusta kuin kehon ja mielen yhteensopimattomuudesta. Anorektikolla on kontrollin tarve, ja kehoaan pystyy kontrolloimaan, kun ympäristöään ei voi. Anorektikolle syntyy riippuvuussuhde vallan ja kontrollin tunteeseen, ja se vääristää hänen kehonkuvansa. 

Minusta anoreksiaa ei oikein voi verrata transihmisyyteen. Anorektikko ei ole mitenkään sukupuoleen verrattavissa oleva luontainen ihmisyyden tila, jollaiseen voisi samaistua samalla tavalla kuin sukupuoleen. Aika moni transihminen manipuloi kehoaan dysforian lieventämiseksi joko siten, että laihduttaa, jopa anoreksiaan asti, jotta kehon piirteet katoaisivat, tai lihottaa, samasta syystä. Tässä on ainut kosketuspinta, jonka näen näiden asioiden välillä.


Nimimerkki Sara:
"On olemassa lääketieteelliset kriteerit terveelle keholle. Transihminen voi kokea että oma keho on "vääränlainen", mutta jos keho on toimiva eikä ole epämuodostunut, se on terve. Terveessä kehossa on toimiva, itseään kostuttava vagina tai penis, jossa on virtsaputki, ja josta mies siirtää siittiöitä, joko naisen kehoon tai vain ulos omasta kehostaan. Transprosessin jälkeen keho ei ole enää terve."

Terveen kehon määritelmästä voin olla samaa mieltä. Mutta jos mieli ei kerta kaikkiaan pysty toimimaan terveellä tavalla, kun keho ei vastaa omaa sukupuolta, vaikka se olisikin terve, niin onko ihminen kokonaisuutena silloin toimintakykyinen ja terve? Eihän se ole. Kumpi on tärkeämpää - terve keho vai toimintakykyinen ihminen? Tätä argumenttia konservatiivit voivat jatkaa ad infinitum siihen tapaan, että kyllä se mieli voidaan korjata, kunhan vaan kehoa ei "silvota". No, ei kyllä aina voida. Tällaisessa tilanteessa pitäisi aina kysyä siltä, joka näin väittää, että kumpaa hän ryhtyisi korjaamaan, jos jonain päivänä heräisi väärän sukupuolen ruumiissa - kehoaan vai mieltään? Olen tainnut joskus kysyäkin, mutta en ole saanut vastausta.

Näissä terveen kehon leikkelemiseen painottuvissa väitteissä unohdetaan usein se, että transihmiselle se kehon leikkely on aika toissijainen asia. Se ei ole mikään elämän suurin saavutus, että sai poistettua itsestään jonkin ruumiinosan, tai liitettyä itseensä jonkin uuden osan. Ymmärrettävästi tällainen käsitys voi ulkopuoliselle, eri medioissa olevaa keskustelua seuraavalle syntyä. Nämä voivat olla tärkeitä virstanpylväitä, ja niitä juhlitaan ja esitellään somessa. Ne voivat olla translaki- ja hoitosuosituskampanjoinnin keskiössä. Mutta ne ovat vain pieni osa transihmisen elämää. Ne ovat yksi väline saavuttaa rauha itsensä kanssa. Joillekin voi paras apu tässä olla esimerkiksi meditaatio. Kaikki eivät kirurgisia hoitoja edes halua, tai saa. 


Tavoitteet

Nimimerkki Sara:
"Miksi transaktivistien tavoitteena ei ole pyrkimys siihen, että transhoitoja ei tarvitsisi enää tehdä, tai että niitä tarvitsisi tehdä vain jos muu ei auta?" 


Että transhoitoja ei enää tarvitsisi tehdä. Millainen maailma se olisi, jossa transhoitoja ei tarvitsisi enää tehdä? En oikein osaa kuvitella sellaista. Osaako joku muu? Kysymyksen asettelu on mielestäni kummallinen. Varmaan kaikki, jotka tarvitsevat jotain hoitoa itselleen, toivovat, etteivät tarvitsisi sitä hoitoa. Eli, että he olisivat sillä tavalla terveitä, että heitä ei tarvitsisi hoitaa. Syöpäpotilaat tuskin haluaisivat syöpää itselleen, jos saisivat valita, jne. Mutta tiedän, että tätä ei kysymyksellä tarkoitettu. Luulen tietäväni, mihin tässä viitataan, mutta palaan siihen myöhemmin.

Nykyinen lääketiede pitää kyllä huolen siitä, että transihmisiä hoidetaan pienimmällä mahdollisella interventiolla. Ensin käytetään helpot ja kehoa muokkaamattomat menetelmät, ja niistä siirrytään asteittain, tarpeen mukaan, kehoa muokkaaviin menetelmiin, huolellisesti joka vaihetta harkiten. On kuitenkin suuriakin erimielisyyksiä siinä, että millaisen esteradan ja nöyryytysten läpi transihmisten on kuljettava tällaisia tutkitusti tehoavia hoitoja saadakseen.


Jotkut, kuten alla siteeraamani Sametti blogissaan Musta Orkidea, ovat nimenomaan sitä mieltä, että kehoon kajoavat hoidot ovat ihan se viimeinen keino, ja hän puhuu tämän puolesta hyvin voimakkaasti. Mutta hän ei taida olla transaktivisti? En oikein tiedä, mutta tuskin hän haluaa tulla kutsutuksi sillä nimellä. Hän on detransitioitunut lesbo.


Nähdäkseni siis kysymyksen toinen osa ei ole tavoitteena, koska se on jo nykyinen käytäntö. Kyseessä on kysyjän virheellinen tulkinta.

Musta Orkidea -blogi:
"Huomatkaa, että koko transajattelun lähtökohtana on käsitys siitä, että henkilössä on jotain vikaa tai jotakin väärää, ja hänen täytyy muuttua voidakseen tulla onnelliseksi ja voidakseen elää täyttä elämää."

Minä en ole ymmärtänyt asiaa samoin. Ulkopuolelta ei tällaista "vika"-ajattelua transihmiselle anneta, se on sisäsyntyinen. Sitä paitsi, eikö koko elämä ole pohjimmiltaan tuota: pohditaan, mikä omassa elämässä nyt on jotenkin väärin ja aiheuttaa pahaa oloa, ja sitten työstetään sitä asiaa ja muutetaan elämä paremmaksi? Esimerkiksi keski-ikäinen nainen huomaa olleensa aina liian kiltti ja unohtaneensa itsensä, kun on keskittynyt auttamaan muita. Pitäisikö hänen sen sijaan vain hyväksyä tämä ja jatkaa elämäänsä liian kilttinä? Ei kai sentään. Tämä tosin on huono vertaus, kun tässä ei kajota kehoon.

En tiedä toista porukkaa, joka olisi niin hyväksyvä ja salliva kuin transihmiset, ja sateenkaari-ihmiset yleensä muutenkin (pääasiassa). He kyllä tietävät, millaista on elää ulkopuolisena ja hyljeksittynä. He korostavat nimenomaan sitä, että "ole juuri sellainen kuin olet", tietenkin! Eivät he julista, että transihmisissä on jotain vikaa, joka täytyy korjata. Tässä nyt vain näkyy taas tämä arvokonservatiivinen lähtökohta, että keho menee mielen edelle. Ei voi mielestäni yleistää, että transajattelun lähtökohta olisi blogistin esittämällä tavalla totta.

Tärkeintähän on, että ihminen elää itselleen rehellistä elämää. Onko rehellinen sille, mitä keho kertoo, vai sille, mitä oma itse, identiteetti, sanoo? Arvokonservatiivien mielestä ilmeisesti keholleen rehellinen elämä on tärkeämpää. Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, ja sitä kehoa ei saa rikkoa, vai mistä tämä ajatus tulee? En minä tiedä.

Monesti transihmisiä kutsutaan tuomitseviksi ja rajoittaviksi, kun he äänekkäästi huomauttavat itseensä kohdistuvista vääryyksistä, vaativat yhteiskunnallisia muutoksia ja haukkuvat kaikki ymmärtämättömät transfobisiksi. Kuinka voin siis sanoa heitä salliviksi ja hyväksyviksi? Jos et todella ymmärtänyt, niin hengitäpä hetki rauhallisesti ja mieti.

Tai lue tämä Emilian (@foxxem_) teksti Twitteristä:
"Usein kuulee sitä, kuinka minkä tahansa vähemmistön edustaja on ärsyyntynyt, vihainen tai muuten hanakalasti lähestyttävä, vaikka olisi esimerkiksi kysynyt omasta mielestään täysin vilpittömän kysymyksen."
"Kyseenalaistamista kohtaa jatkuvasti. Sitä tapahtuu niin koulussa, terveydenhuollossa, lähikaupassa, lehtien kommenttipalstoilla kuin lähesiten ihmisten kanssa keskustellessa. Kyseenalaistamisen lisäksi voi kohdata vihaa, naurua ja kiusaamista. Sellaisen kanssa ei jaksa elää jatkuvasti sulassa sovussa. Se, että palaa pinna siihen yhteen hyväntahtoiseen kysymykseen tai oletukseen, johtuu tästä kaikesta, mitä joutuu päivittäin kohtaamaan. On helvetin rankkaa elää niiden asioiden kanssa. Usein vähemmistön edustajalta vaaditaan täydellisenä tietosanakirjana tai elämänsä paljastajana olemista. Sekin on aika raskasta, kun kokee joutuvansa selittämään omaa olemassaoloaan ja tarjoamaan vastauksia uteliaille."
"Jos joskus ajattelemattomuuttasi kysyt kysymyksen, oletat jotain väärin ja saat vähemmistöön kuuluvalta äkäisen vastauksen, hengitä hetki ja astu askel taaksepäin. Asiassa ei ole kyse sinusta. On turhaa alkaa väittelemään tai kertomaan, kuinka ei ymmärrä." 
Vähemmistöstressistä ja siitä, miltä se tuntuu, kirjoittaa erinomaisen konkreettisesti blogisti Kemiallisesti tikattu. Kannattaa tutustua, mutta sisältövaroituksena: suoraa puhetta ilman hymistelyä.

Nimimerkki Sara:
"Kun ei saa keskustella, kysellä eikä kyseenalaistaa, se täyttää lahkolaisuuden tunnusmerkit."

Väännetään rautalangasta: tällaiset "keskustelijat" haluavat usein osoittaa olevansa oikeassa siinä, että transihmiset ovat mielenvikaisia, epänormaaleja, terapian tarpeessa, ja että heidän vaatimuksensa ovat perusteettomia/absurdeja/mitäikinä. Onko ihme, ettei tällaiseen "keskusteluun" haluta osallistua? Olisiko "keskustelijan" syytä katsoa peiliin ja miettiä, mitä oikeastaan haluaa keskustelulla saavuttaa. Jos oikeasti haluaa yrittää ymmärtää vastapuolta, niin keskustelutaitojaan on syytä kohentaa, jotta vastapuoli tuntee olonsa riittävän turvalliseksi aitoon keskusteluun. Tämä pätee toki molempiin keskustelun osapuoliin.

Lehtien kommenttipalstat ja some ovat vihoviimeisiä paikkoja aidolle keskustelulle. Kasvokkain ollaan varmasti molemmin puolin vähemmän kärkkäitä ja halukkaampia turvallisen ilmapiirin luomiseen.


L
ahkolaisuuteen vertaaminen on kyllä aivan syvältä. Lahkoissa on tiukat moraali- ja käyttäytymissäännöt ja karismaattinen johtaja, jota pitää ehdottomasti totella. Sääntöjen rikkomisesta seuraa rangaistus. Ehkä tuon vertauksen nyt jotenkin etäisesti voisi "transyhteisöön" liittää, mutta itse en sitä käyttäisi. Transihmiset muodostavat jonkin verran yhteisöjä, joista jotkut voivat olla aika "tiukkoja", mutta yhtä yhtenäistä "transliikettä" ei ole olemassa.


Lahkolaisuus tarkoittaa käsittääkseni sitä, että se on jostain isommasta uskonnollisesta ryhmästä erottautunut liike, ja nimenomaan harhaoppinen. Toinen sana mitä käytetään tällaisesta on kultti. Sitäkin sanaa on paljon käytetty kuvaamaan transliikettä. Nämä ovat negatiivisesti varautuneita sanoja. Siksi näenkin ne lähinnä arvokonservatiivisten tahojen mustamaalausyrityksenä.



Palataan nyt siihen, mitä aiemmin kirjoitin maailmasta, jossa "hoitoja ei enää tarvitsisi tehdä".

Nimimerkki Sara:

"Aina näyttää kuitenkin toistuvan se mitä toiset näkevät, ja miten he määrittävät sukupuolen. Aina, aina ja aina otetaan esiin ne "toiset ihmiset". Ne tyhmät. Eli vika on toisissa ihmisissä, jotka määrittävät sukupuolen väärin? Ja se aiheuttaa valtavaa ahdistusta, että on mentävä leikkauttamaan aiemmin toimiva kehonsa ei-toimivaksi? Ihminen ei menisi silvotuttamaan kehoaan vain siitä syystä mitä toiset ajattelevat. Ongelma on mielessä, tasapainossa, kyvyttömyydessä hyväksyä itseään, ja tähän voi olla useita syitä, syvällä."

"Jos ei ole miehen ja naisen kehoa eikä biologia liity sukupuoleen mitenkään, niin miksi ihmeessä vaaditaan leikkaus- ja hormonihoitoja ja kehoon kajoamista, eikä sitä että sukupuolta ei määritettäisi syntymässä? Koko transideologia on täynnä aukkoja ja epäjohdonmukaisuuksia. Minusta vaikuttaa, ettei halutakaan saada toisia ihmisiä olemaan "määrittämättä sukupuolta väärin", koska silloin tulisi ilmi, että kehodysforiaa ilmenee siitä huolimatta. Sekä tarvetta muuttaa sitä toisenlaiseksi, olla toista sukupuolta kehon, siis nimenomaan kehon, puolesta. Ja tällöin syitä täytyisi etsiä muualta kuin toisten ihmisten tyhmyydestä." 

"Jos koko ongelma perustuu siihen, että sukupuoli "oletetaan" ulkoisten merkkien perusteella, miksi muutostavoitteet eivät kohdistu tähän, vaan kaikkeen siihen mitä tästä "väärästä tulkinnasta" seuraa?" 

Tässä arvokonservatiivinen on mielestäni ymmärtänyt perusasian oikein, mutta vetää siitä erikoisia johtopäätöksiä.

Ensinnäkin, biologialla on tekemistä sukupuolen kanssa, tietenkin. Eivät transihmiset sitä kiellä. Biologia vain ei ole kaikissa tapauksissa se sukupuolen määräävä tekijä. Jälleen toistan sen, että sukupuoli pitää käsittää laajemmin kuin lisääntymisbiologisena asiana.

Minä näen sen niin, että vaikka sukupuolta ei syntymässä määritettäisi, edelleen olisi kehon ja mielen ristiriitaa kokevia ihmisiä. Tietynlaisella keholla voi tehdä eri asioita ja se kehittyy eri tavalla kuin toisenlainen, ja pakostakin tästä aiheutuu ristiriitaa sellaiselle ihmiselle, joka kokee juuri sen oman kehonsa ominaisuudet vääriksi. Ehkä heidän elämänsä olisi kuitenkin piirun verran helpompaa, kun ei olisi sitä yhteisön painetta olla tietynlainen. Ainoastaan sisäiset paineet ja ristiriidat olisivat läsnä. 

"Minusta vaikuttaa, ettei halutakaan saada toisia ihmisiä olemaan "määrittämättä sukupuolta väärin", koska silloin tulisi ilmi, että kehodysforiaa ilmenee siitä huolimatta" Haa! Eli eikös konservatiivi tässä nyt myönnä sen, että transsukupuolisuus ei ole mikään ulkoapäin syntynyt ahdistuksen tunne? Eli se on sisäinen ristiriita, jota ei ulkoisen sukupuolittamisen poistamisella voida kokonaan poistaa. Tämä on se perusasia, joka mielestäni on ymmärretty oikein.

Kysymys: "Jos koko ongelma perustuu siihen, että sukupuoli "oletetaan" ulkoisten merkkien perusteella, miksi muutostavoitteet eivät kohdistu tähän, vaan kaikkeen siihen mitä tästä "väärästä tulkinnasta" seuraa?" on mielenkiintoinen. Eihän "koko ongelma" ole sukupuolen olettaminen, se on vain yksi osa ongelmaa. Perusongelma on se sisäinen ristiriita, josta olemme siis samaa mieltä. Kukahan tässä nyt on vaikeaselkoinen ja epälooginen? Muutostavoitteet eivät kohdistu siihen, että sukupuolen määrittämisestä ja olettamisesta kokonaan luovuttaisiin, koska sehän ei ratkaise perusongelmaa. Tämähän on loogista, eikö niin? 

Muutostavoitteilla pyritään siihen, että transihmisten elämä ja oleminen osana yhteiskuntaa olisi heille helpompaa ja muiden ihmisten puolelta hyväksytympää kuin nykyään. Lakimuutoksilla vaikutetaan ihmisten asenteisiin - ei tuosta noin vaan sormia napsauttamalla, vaan pikku hiljaa. Lakimuutoksia ja asennemuutoksia tehdään rinnakkain, eli yksi ei seuraa toista. Tasa-arvoinen avioliittolaki ei olisi mennyt läpi 20 vuotta aikaisemmin, koska asenteet olivat erilaiset. Ja toisaalta, lakimuutoksen tultua voimaan, se vaikuttaa pitkällä aikavälillä ihmisten asenteisiin, kun samaa sukupuolta olevien avioliittoja alkaa olla enemmän ja ilmiö normalisoituu. Translain muutoksessa sama juttu. Siksi on tärkeää pyrkiä muuttamaan sekä asenteita että lakia, ei jompaa kumpaa.

Minusta tämä on ihan loogista. Arvokonservatiivin mielestä näköjään ei. Kaikki tuntuu kiertyvän sukupuolen määritelmään, ja heidän haluunsa pitää kiinni lisääntymisbiologisesta määritelmästä.


"Miksi sukupuoli halutaan häivyttää kaikista dokumenteista, henkilötunnuksista, rekistereistä ja puhekielestä?"

Ensimmäisenä tulee mieleen, että kyllähän se transihmisten oloa helpottaisi, jos sitä syntymässä määritettyä sukupuolta ei "hierottaisi naamaan" virallisissa dokumenteissa ja puhekielessä. Vastakysymys: mitä haittaa olisi siitä, että sukupuolta ei olisi dokumenteissa, henkilötunnuksessa ja rekistereissä? Keksin yhden haitan, ja se liittyy kehojen sukupuoliominaisuuksiin ja lääketieteeseen. Esimerkiksi, miten kutsutaan papa-testeihin, jos rekistereistä ei ilmene sukupuoli? Tämä pitäisi varmaan ratkaista. Mutta en usko, että esimerkiksi ajokortissa, opiskelijakortissa tai henkilötunnuksessa tarvittaisiin tietoa sukupuolesta. Nyt käynnissä oleva henkilötunnuksen uudistus liittyy enimmäkseen tietoturva-asioihin. 

Puhekielen osalta sukupuolisensitiivisyys helpottaisi todennäköisesti sukupuolinormien laajentamisen / joustavoittamisen kautta aika montaa muutakin ihmistä, esimerkiksi "poikatyttöjä" ja "naisellisesta laittautumisesta" tykkääviä miehiä. Jos sukupuolet käsitettäisiin laajemmin ja joustavammin, olisi monella helpompaa olla sellainen kuin on. Miehiä ja naisia tällainen laajentaminen ei mielestäni häivytä, vaan päinvastoin.

Minun tekee mieli kysyä ihmiseltä, joka pelkää tällaisen "sukupuolen häivyttämisen" vaikuttavan negatiivisesti yhteiskuntaan, että mitä hän oikeastaan pelkää? Millaisen tulevaisuuden hän näkee, ja miksi se pelottaa? 


Joku on kertonut pelkäävänsä sitä, että ihmiskunta kerta kaikkiaan kuolee sukupuuttoon, kun emme enää lisääntyisi tarpeeksi, kun sukupuolia "ei enää ole". Tai sitä, että "kieroon kasvaneet, sukupuolihämmentyneet" lapset tuhoavat kaiken, kun eivät osaa eivätkä ymmärrä mitään. Tai sitä, että naisten oikeudet ja erityistarpeet unohdetaan tai ne katoavat. 

Mitä oikeastaan siis tapahtuu, kun sukupuolia virallisesti tunnustetaan olevan enemmän kuin kaksi? Mitä tapahtuu, kun translaki uudistetaan? Mitä tapahtuu, kun henkilötunnuksesta ei enää ilmene sukupuoli? Mitä pelätään tapahtuvan?

Eräs herra S Twitterissä kirjoittaa: "Miehet ovat omineet koko naiseuden käsitteenkin itselleen. Miettikää oikeasti. Jos miehet ovat naisia, niin nainen lakkaa olemasta. Nainen putoaa johonkin ihmisyyden kategorian ulkopuolelle, ja homot, lesbot ja lapset menevät samaa tietä. Kun miehet ovat naisia, eivät naiset pysty lopulta enää järjestäytymään ja vaatimaan oikeuksiaan." 

Ovatko nämä ihan relevantteja pelon aiheita? Kertokaa lisää, jos tiedätte.




sunnuntai 19. huhtikuuta 2020

Sukupuoleen katsomatta, osa 2/2

Jatkan Susi Nousiaisen kirjan "Sukupuoleen katsomatta" lukemista ja referoimista.

Kappale 2 on otsikoitu "Elämä". Siinä Susi pohtii ja määrittelee, mitä on identiteetti, ja toteaa, että sukupuoli on yksi osa identiteettiä. Hyvin tärkeä osa, koska se myös ohjaa joitakin muita identiteetin osia.

"Sukupuolivähemmistöt ovat ihmisryhmä, jonka kohdalla sukupuoli-identiteettiin ei katsota sisältyvän samaa omistajuutta kuin kaikilla muilla ihmisillä." Pysäyttävä lause. Siinähän se on tiivistettynä, miksi sukupuolivähemmistöt ovat syrjittyjä. Identiteetti on heidän kohdallaan "vain tunnetta", moni väittää. Susi kysyy: "Jos identiteetti on ihmisyksilön minä itse, miten joku toinen voi sanoa, ettei se ole totta?" Aivan.

Susi kertoo, että sitkeästi esitetty väite siitä, että transmies "muuttuu" naiseksi paetakseen naisen sukupuoliroolia, on väärä. Sukupuoli on ensin, ja sen päälle rakentuvat roolit. Jos pakenee sukupuolirooleja, sukupuoli ei siitä muutu. Transmiehet ovat sukupuoleltaan miehiä, ja he korjaavat kehonsa sen mukaiseksi, ja rakentavat sukupuoliroolinsa mieheyden päälle niin kuin muutkin miehet. Transmiehellä voi olla myös naiselliseksi miellettyjä rooleja. Minä mietin, että ehkä jotkut eri vaiheissa detransitioituneet naiset ovatkin paenneet naisen sukupuolirooleja ja luulleet olevansa transmiehiä. Sitten he ovat huomanneet erehdyksensä. Tässä on yksi syy lisää, miksi transihmisyydestä pitää puhua: että se erotetaan sukupuolirooleista, ja ettei syntyisi traagisia erehdyksiä.

Kun Susi kirjoittaa kaapista ulos tulemisesta, sydämeni särkyy. Median esiin tuoma kuva tällaisesta tilanteesta on harhaanjohtava. Media esittää sen yksittäisenä tapahtumana, joka on joko hyväksyvä ja rakastava ja sisältää onnen kyyneleitä ja rohkeuden ylistystä, tai sitten se on hylkääminen. Se ei ole kumpaakaan näistä ja se on molempia. Kaapista tulo on "koko elämän pituinen trauma", Susi kirjoittaa. Minun kurkkuani alkaa kuristaa, sillä tunnistan hänen raadollisista kuvauksistaan oman nuoreni elämän, joka on tämän trauman osalta vasta alussa. "Kaappi ei ole sellainen ovi, josta tullaan ulos ja sen jälkeen voi yhtäkkiä alkaa olla oma itsensä. Kaappi muistuttaa enemmänkin kahden peilin väliin muodostuvaa ikuisuuteen jatkuvaa käytävää, jossa on ovi oven perään."

Kun Susi kuvaa kirjassa omaa kaapista tulon prosessiaan ja sitä, miten näissä tilanteissa suu kuivui ja puhe muuttui änkytykseksi, tulivat mieleeni ne kerrat, kun itse olen kertonut lapseni transsukupuolisuudesta jollekin. Täysin samoja tuntemuksia. Jännitystä ja pelkoa siitä, miten tuo toinen ihminen reagoi. Hyväksyykö, ihmetteleekö, torjuuko hän lapseni ja sen, että olen itse hyväksynyt lapseni? Ikinä ei voinut tietää. Se oli hyvin pelottavaa, ja varmasti kymmenen kertaa pelottavampaa transihmiselle itselleen. Susi kirjoittaa rohkaisevasti, että kasvokkain tällaiset tilanteet ovat paljon hedelmällisempiä kuin internet-keskustelut, joka on aivan oma maailmansa. Ihmisiä kohdatessa halu ymmärtää toista on paljon suurempi kuin netissä. Onneksi.

Susi kuvailee konkreettisesti, millainen ihminen kaapista ulos tullut voi olla. Hän voi kokea nähdyksi tulemisen niin vapauttavana, että tekee sitä yhä uudestaan ja uuvuttaa läheiset loputtomalla puheellaan aiheesta. Hän janoaa hyväksyntää, jota vaille on niin pitkään jäänyt, ja vaikuttaa lapselta sitä tehdessään. Jos häntä ei hyväksytä, puolustautuminenkin voi olla lapsellisen oloista. Tämän tyyppistä käyttäytymistä olen nähnyt paljon seuratessani somea ja mediaa. Olen myös nähnyt, miten tällaista käytöstä on käytetty transihmisiä vastaan: heidät leimataan huomionhakuisiksi "lumihiutaleiksi" ja jos he ilmaisevat loukkaantumista tai suuttuvat, se tuomitaan. Se on surullista.

Kaapista tullessa joutuu käsittelemään myös toisten ihmisten tunteet omiensa lisäksi. Koin tämän itse hyvin voimakkaasti, kun kerroin lapseni transsukupuolisuudesta omille vanhemmilleni. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta se oli hyvin vaikea kokemus, koska jouduin ottamaan vastaan hämmennyksen aiheuttamat tunteet vanhemmiltani. Ymmärsin, että on kyse heistä eikä minusta, mutta ei se silti helppoa ollut. Onneksi he ovat sittemmin ymmärtäneet asian paremmin ja hyväksyvät lapsenlapsensa sellaisena kuin hän on. Sana "hyväksyä" on tuskallinen. Kun joku kertoo, että hyväksyy sinut, se kertoo samalla, että voisi olla myös hyväksymättä, Susi kirjoittaa. Se on kauheaa. Mutta toisaalta, kyllä hyväksymisestä pitää voida puhua, sen kuuleminen on tärkeää.

Näissä tilanteissa syntyvä kommunikaation katkeaminen, katseisiin ja läsnäoloon liittyvät valtasuhteet ja kohtaamattomuudet sekä jatkuva kehon intiimialueiden rajojen rikkominen synnyttää pysyvää, psykofyysissosiaalista kuormitusta, vähemmistöstressiä. Se on haitallista stressiä, joka tuntuu sekä kehossa että mielessä. Se on vaikeasti sanoiksi puettavaa pelkoa syrjinnästä tai hylkäämisestä ja siihen voi liittyä tunne perusturvan menettämisestä. Jos perusturvan tunne järkkyy, ihminen ei pysty tekemään oikein mitään järkevää. On hyödytöntä sanoa vähemmistöstressistä kärsivälle, että pelko on turhaa. Hyödyllistä sen sijaan on opetella taitoja rauhoittaa itseään tällaisissa tilanteissa. Susi suosittelee luonnossa liikkumista, luovaa tekemistä, sekä hengitys- ja meditaatioharjoituksia. Hyviä vinkkejä, kaikkeen muuhunkin ahdistukseen!

Susi kertoo toisestakin epämiellyttävästä ilmiöstä, nimittäin sisäistetystä transfobiasta eli sisäistetystä vihamielisyydestä. Tunnistan tässä myös yleistä sisäistettyä vihamielisyyttä mitä tahansa ominaisuuttaan kohtaan. Itsekin olen kamppaillut oman sisäisen, lyttäävän ääneni kanssa, eikä se kamppailu ole vielä täysin ohi. Minulla kyse ei ole sukupuolesta, mutta transihmisellä hyvin todennäköisesti on. Se on viheliäistä. "Sisäinen transfobia on jonkinlaista ylitsepääsemättömän suurelta tuntuvaa häpeää." Se on heijastuma ulkopuolelta, eikä vastaa totuutta itsestä. Ulkoisen vihamielisyyden muokkaamista onneksi tapahtuu juuri nyt tosi paljon, se tuo toivoa.

Minua itkettää, kun luen Suden kirjoittavan transnuorista ja siitä, miten he joutuvat käsittelemään vanhempiensa vaikeita tunteita ja olemaan erikseen kiitollisia siitä, että tulevat hyväksytyiksi kotonaan. Susi kirjoittaa, että on kuullut mietelauseen: "Lapsi ei koskaan lakkaa rakastamasta vanhempiaan, hän lakkaa rakastamasta itseään." Ja nyt kyyneleet valuvat poskillani. Eihän tämä voi olla näin! Juuri tämän takia minäkin tätä blogia kirjoitan.

Susi kirjoittaa voimauttavasti siitä, miten transkokemus voi olla myös vahvuus. Sukupuolirooleja ja sukupuolia syvällisesti pohtineella ihmisellä onkin varmasti paljon annettavaa siviili- tai työelämässä. He ovat monesti herkkiä ja hyviä kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Kappaleessa 3 otsikolla "Kohtaaminen" Susi kertoo, miten sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä tulisi kohdata. Hänen johtava ajatuksensa on, että pitää työskennellä sen eteen, ettei tällainen kohtaaminen olisi mitenkään erikoinen, muista kohtaamisista poikkeava. Olen samaa mieltä. Konkreettisena esimerkkinä Susi antaa transtaustaiset miehet, jotka eivät koe tarvitsevansa sukuelinkirurgiaa, mutta eivät myöskään käy papa-seulonnoissa, koska eivät koe tilannetta turvalliseksi. Tällöin he vaarantavat oman terveytensä vähemmistöstressin takia. Tällaisista tilanteista pitäisi päästä eroon.

Susi korostaa, että täydelliseen, ennakkoluulottomaan kohtaamiseen ei kukaan pysty, eikä siihen tarvitsekaan pyrkiä. Olennaisinta on tarkastella ja tunnistaa omia ennakkoluulojaan ja työstää niitä. Sen jälkeen on helpompaa katsoa omien lokeroidensa ohi tai läpi ja kohdata aidosti. Susi kirjoittaa uskovansa, että ei varmaan kukaan halua olla muita kohtaan asenteellinen tai tulla tunnetuksi stereotypioiden orjana, mutta on silti sokea omalle itselleen ja asenteilleen. Tiedon puute ja epätietoisuus oikeasta tiedosta aiheuttaa hänen mielestään useimmiten sukupuolivähemmistöihin kohdistuvia asenteita. Susi listaa kirjassa apukysymyksiä kohtaamiseen. Täsä yksi esimerkki: "Kun sanon ääneen, mitä tunnen tuota ihmistä kohtaan, voisinko sanoa saman omalle lapselleni tai jollekin tutulle lapselle?" Se on hyvä kysymys. (Mauri Peltokankaalle vinkiksi!)

Viimeinen kappale on otsikoitu "Eteenpäin". Siinä Susi kuvaa, miten hänen mielestään yhteiskunnan ja asenteiden tulisi kehittyä tästä eteenpäin. Viime aikoina transihmiset ovat olleet enenevissä määrin esillä mediassa, ja se on aiheuttanut myös paljon vastareaktioita. "Onko kohtuutonta vaatia kaikkien yhteisen ympäristön muokkaamista jonkun vähemmistön tarpeiden mukaiseksi? Pitääkö kaikkien tehdä muutoksia yhteisiin asioihin vain, koska pieni porukka vaatii sellaista" Susi kysyy, käyttäen esimerkkinä sukupuolineutraaleja vessoja. Ja hän vastaa: "Ei pidä, jos ei halua." ja jatkaa: "Tosiasia kuitenkin on, että vähemmistöjen huomioiminen voi käytännössä olla kannattavaa. Ison porukan silmin mitättömän tuntuisilla muutoksilla saattaa olla vähemmistön jäsenten elämään sellaisia vaikutuksia, jotka ulottuvat pitkälle. Saattaa myös olla, että juuri nämä mitättömät projektit hyödyttävät lopulta kaikkia - ja harvoin ne ovat keneltäkään pois." Näin juuri! Olemmehan rakentaneet myös hissejä ja luiskia, jotta heikommin liikkuvilla on samat mahdollisuudet kuin muilla.

Hyvin pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Susi antaa konkreettisia esimerkkejä. Sateenkaarimerkki terveydenhoitajan ilmoitustaululla. Sateenkaarilippu Pride-viikolla kaupungintalon edessä. Sukupuolineutraali wc kahvilassa. Syrjinnästä vapaa alue -juliste työpaikalla. Rehtori sanoo lukukauden avauspuheessaan, että täällä ketään ei saa kiusata. Ne voivat aiheuttaa transihmisissä voimakkaitakin turvallisuuden, helpotuksen ja ilon tunteita. Vähemmistöstressi helpottaa hetkeksi. Tällaiset pienet merkit ja eleet eivät ole keneltäkään pois.

Susi kirjoittaa, että tarinoilla on suuri merkitys. Niin kuin onkin. Julkisiin transihmisten tarinoihin voivat muut transihmiset samaistua ja löytää oman viiteryhmänsä, sanat ololleen ja minälleen. Enemmistöön kuuluville tarinat voivat tuoda ymmärrystä ja sitä kautta auttaa luomaan turvallisempaa yhteiskuntaa kaikille. Mikään yksittäinen tarina ei koskaan kerro koko totuutta, koska olemme monenlaisia. Siksi tarinoitakin pitää olla monta. Myös historia on tarinoita. Transihmisiä ei yhtäkkiä ole enemmän kuin ennen, vaan heitä on aina ollut, vaikka he ovat saattaneet olla hyvin näkymättömiä. On tärkeää tuoda historiallisia tarinoita esiin. Tarinat voivat olla myös fiktiivisiä, vaikka sarjakuvia. Tarinoissa ihannemaailman kuvaamisella voi olla suurempi vaikutus kuin vääryyksien esille tuomisella, Susi muistuttaa.

Susi esittelee kirjassaan täysin omakohtaiseen kokemukseensa perustuvan kuusivaiheisen sukupuolivähemmistöjen syrjinnän poistamisen polun. Vaiheet ovat: 1) asian merkityksen tajuaminen, 2) asian nostaminen keskusteluun ja yhteisen tavoitteen sopiminen, 3) yhteisten pelisääntöjen ja kielen sopiminen, 4) epämukavuusalueelle meneminen ja asian käsitteleminen kunnes ratkaisuja alkaa ilmaantua, 5) ratkaisuvaihtoehtojen arviointi ja päätös toimia, sekä 6) toimintaan sitoutuminen ja sopimus toiminnan arvioimisesta (ja kehut). Suden mukaan vaihe 1 on suurelta osin Suomessa tehty, mutta ei kaikilta osin. Monelta puuttuu vielä tietoa. Vaihe 2 on jo vaikea ja suurelta osin käymättä. Polku on siis vielä pitkä, mutta aloitettu kuitenkin. Osittain ollaan jo vaiheessa 6.

Susi kirjoittaa vaiheesta kaksi: "Kun paljon yksilöiden ja koko kulttuurin tunnetaakkaa sisältävä aihe nostetaan valoon ja sovitaan että siitä keskustellaan, jokaisen on syytä kehittää lempeyttä ja sensitiivistä kommunikaatiota." ja vaiheesta viisi: "...todellisten ihmisten tavallinen kohtaaminen on lopulta se, millä arjessa on eniten väliä." Nämä ovat mielestäni tärkeimmät lauseet.

Viimeisessä kappaleessa on minulle viesti. Susi kirjoittaa, että netti on luonut turvattoman kommunikaation maailman, ja että tässä turvattomassa ympäristössä vahvuuden illuusion voi saavuttaa olemalla jotakin vastaan. Auts. Minä olen tässä blogissa kovasti vastustanut tietynlaista anti-gender- / sukupuolikriittistä ajattelua. Susi kirjoittaa: "...mutta itsen hahmottaminen olemalla jotakuta toista vastaan ei vie oikeaan kohtaamiseen ja pysyvään turvallisuuden tunteeseen." No ei niin, se on ihan totta.

Ihan kirjan lopussa on vielä to do -lista, miten sukupuolivähemmistöt saataisiin tasavertaiseksi muiden kanssa ja vähemmistön resurssit stressistä hyödyllisempään käyttöön. Sekin on hyvin käytännönläheinen ja ihan heti toteutettavissa, jos vain tahtoa on. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat sitä, mitä kaikki muutkin ihmiset: tuntea elämässä perusturvaa.

Mainio kirja kerta kaikkiaan! Kiitos, Susi! <3

lauantai 18. huhtikuuta 2020

Kirjakatsaus: Sukupuoleen katsomatta

Blogisti "Sateenkaarifaija" Susi Nousiainen on kirjoittanut kirjan otsikolla "Sukupuoleen katsomatta - kuinka kohdata moninaisuus". Tilasin kirjan itselleni välittömästi, sillä olen hänen bloginsa lukijana oppinut arvostamaan hänen tyyliään kirjoittaa. Nykyään Susi kirjoittaa blogia nimeltä "Lauma kasassa".

Susi kirjoittaa selkeästi ja lempeästi. Sellaiseen pyrin itsekin, mutta en ole välttämättä onnistunut siinä kovin hyvin, päätellen joistakin blogiini tulleista kommenteista. Kun tätä kirjaa lukee, tulee jotenkin lämmin ja kirkas olo. Kaikki on ihan selvää, ja tosi ookoo. Ihanaa!

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän huomasin, miten paljon olemme kirjoittaneet samoista aiheista, ja miten samalla tavalla ajattelemme useimmista niistä. Pahoittelen jo etukäteen, että tulen tekemään tätä vertailua ehkä vähän liikaakin tässä kirjakatsauksessa. Se ei ehkä ole kovin mielenkiintoista muille kuin itselleni.

Kirja on tarkoitettu "esimerkiksi lapsensa identiteettityötä käsittelevälle vanhemmalle, kasvatus- tai sote-alan ammattilaiselle ja kelle tahansa, joka haluaa laajentaa ymmärrystään ihmisten moninaisuudesta." Vaikka olen jo jonkin aikaa kartuttanut tietojani aiheesta, tämä kirja toi siihen lisää syvyyttä ja erityisesti ymmärrystä. Haluaisin alleviivata edellisestä lainauksesta jokaisen sanan. Tämä kirja on juuri noille (meille) kaikille. Mielestäni aivan kaikkien kannattaisi lukea tämä kirja.

Erityisesti heidän, jotka ovat joskus kummastelleet Sudesta tai kenestä tahansa muusta transihmisestä kirjoitettuja artikkeleita ja päätelleet hänen olevan vain sukupuolirooliin tyytymätön ihminen, ja sen vuoksi valheellisesti päätynyt korjaamaan sukupuolensa. Pitäisi kirjoittaa aivan oma blogipostaus aiheesta, miten transsukupuolisuudesta kirjoitetaan mediassa ja miten vääränlaisia, yksiulotteisia mielikuvia se usein synnyttää. Mutta en tee sitä nyt.

Minulta on tivattu tässä blogissa tyhjentävää selitystä erilaisille termeille, kuten transsukupuolisuudelle. Mitkään linkit valmiisiin sanastoihin tai transihmisten omiin kuvauksiin eivät ole kelvanneet. Kehottaisin nyt erityisesti näitä henkilöitä lukemaan tämän kirjan sanasto-kappaleen. Se on todella selventävä, kaikki ihmeelliset himmelitermit ja päättelyketjut loistavat poissaolollaan. On vain selkeää, konkreettista, ja arkisia esimerkkejä sisältävää tekstiä. Jos sen luettuaan ei ymmärrä, mistä on kyse, ei varmaan sitten ikinä ymmärrä.

Sanasto on ehkä vähän huono termi tässä yhteydessä. Susi nimittäin kuvailee termejä hyvin monisanaisesti, jokaista termiä usean sivun verran. Ne kannattaa myös lukea kaikki, eikä vain yhtä, koska ne muodostavat yhdessä ymmärrettävän kokonaisuuden. Siksi en nyt ota tähän lainausta kirjasta, koska se olisi vain pieni osa kokonaisuutta, ja jäisi helposti ymmärtämättä.

Varsinainen kirja alkaa kappaleella, joka on otsikoitu "Keskustelu". Sen ensimmäinen alaotsikko osuu heti ytimeen: "Sukupuolen moninaisuus - tietoa vai mielipiteitä?" Kappaleessa käsitellään juuri niitä teemoja, joiden kanssa itsekin olen kipuillut transnuoren äitinä erilaisia nettikeskusteluja ja ohjelmia seuratessani. Esimerkiksi silloin, kun kansanedustaja Mauri Peltokangas julisti videollaan, että sukupuolia on kaksi ja kaikki muu on sairasta paskaa. Se satutti minua, koska se tuntui siltä, että kansanedustajan mielestä minun lapseni on sairas paska, koska hän kokee sukupuolensa olevan eri kuin se, miksi se syntymässä määritettiin. Siinä oli kyse kansanedustajan mielipiteestä. Onhan hänellä oikeus mielipiteeseensä, mutta mielestäni myös vastuu sanomisistaan. Jos sanat satuttavat, on syytä miettiä, mikä on sanomisten seuraus. Kansanedustaja taisi sillä hetkellä miettiä vain omia äänestäjiään ja pönkittää omaa asemaansa samoin ajattelevien joukossa.

Susi kirjoittaa tästä vastuusta hyvin. Hän kuvailee, miten erityisesti valta-asemassa olevalla on vastuu. Hän ei saa sanoillaan alistaa ja rajoittaa ihmisryhmää, jonka suhteen hänellä on valta-asema. Suden mukaan viime vuosien keskusteluissa kohtaaminen ja ihmisyys ovat kadonneet, kun on tavoiteltu mahdollisimman suuria tunnereaktioita. Tärkeistä sanoista, kuten ihmisoikeudet, on tullut merkityksetöntä sanahelinää. Olen samaa mieltä. Sen näkee hyvin myös tämän blogin kommenteissa, kun on käsitelty ihmisoikeus-teemaa.

Susi kuvaa myös hyvin sen kehityskulun, jonka olen näköjään itsekin käynyt läpi. Kun vähemmistössä olevaa ihmistä satutetaan sanoilla keskustelussa, ja hän kertoo siitä ja pyytää lopettamaan, satuttaja saa siitä vain lisää vettä myllyynsä ja uhriuttaa vähemmistön edustajan siitä, että hän kertoo haavoittuneensa. Kun vähemmistön edustaja huomaa, että yksinkertainen pyyntö "lopeta" ei toimikaan, hän alkaa hädissään perustella oikeuksiaan järjellä ja vedota ihmisoikeuksiin ja sivistyssanoihin, ja keskustelu menee entistä enemmän solmuun, ja perusasia unohtuu. Vaikka en itse kuulu sukupuolivähemmistöön, kirjoitan kuitenkin heidän puolestaan, ja olen kokenut juuri tämän tässä blogissa ja muissa somekeskusteluissa. Silmiä avaavasti kuvattu, Susi!

Entäpä sitten se usein esitetty väite, että sukupuolen moninaisuudesta puhuminen sekoittaa nuorten päät, ja että he siksi sankoin joukoin ilmoittautuvat transsukupuolisiksi? Haha, Susi käsittelee tämänkin ilmiön kirjassaan. "Aikuisten sekoilu sekoittaa nuorten päät, mikäli nuoret kokevat, ettei puhumiselle ole turvallista tilaa." Sehän on juuri näin. Tässä yhteydessä käsitellään myös ns. ROGD eli transkokemuksen tarttumisilmiö, josta itsekin olen kirjoittanut. Susi esittää tärkeän pointin: "Pitää kysyä, mihin näiden ajatusten muuttaminen toiminnaksi käytännössä johtaa." Transihmisethän pitäisi eristää muista ihmisistä, eikä transihmisyydestä voisi puhua. Talk about human rights. Susi esittää myös saman ajatuksen kuin minä, että sukupuolikokemus on niin läpileikkaava, ettei sitä voi pitkään teeskennellä. Tämän vuoksi ajatus transkokemuksen tarttuvuudesta on epäuskottava. Toki nuoret kokeilevat erilaisia rooleja ja identiteettejä ja se on normaalia, mutta sukupuolen korjaushoidot ovat niin rankkoja ja vähemmistöstressi kova, että tuskinpa kukaan oikeasti voi haluta sellaista elämää, ellei oikeasti ole trans.

Transtutkimuksiin hakeutuneiden määrän kasvusta ja sukupuolijakaumasta Susi esittää jälleen samat teoriat kuin minä. Nykyään on turvallisempaa tulla ulos kaapista. Hyväksyvää asennetta ja turvallisia aikuisia on enemmän. Nykyiset transnuoret eivät onneksi tiedä mitään siitä ilmapiiristä, jossa 60- ja 70-luvulla syntyneet transihmiset ovat eläneet. He pitäytyvät mieluusti kaapissa, myös transprosessin jälkeen. Transnaisten määrä on pienempi kuin transmiesten, koska heille on edelleen vaikeampaa olla sosiaalisesti hyväksyttyjä ja turvassa. Onneksi viime aikoina mediassa on ollut artikkeleita ja videoita ihan kaiken ikäisistä ja eri taustoista tulevista transihmisistä. Sukupuolen moninaisuus on moninaista.

Susi käsittelee vaikenemisen kulttuuria ja häpeän tunteita niin oivaltavasti, etten edes yritä verrata sitä omiin teksteihini, joissa olen lähinnä pohtinut arvoja. Bravo. Yksi lainaus: "On tärkeää ymmärtää, että jonain toisena aikana yhteisille häpeän tunteille ja niiden hiljentävälle vaikutukselle on ollut syynsä, eikä niitä ole kukaan keksinyt pahuuttaan. Nykypäivänä joistain kulttuurisista häpeän ja puhumattomuuden rakenteista voi kuitenkin olla järkevä pyrkiä eroon, sillä vasta se voi johtaa kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen." Esimerkiksi translain uudistamisessa on kyse myös tästä häpeän painolastista, joka estää keskustelemasta asiasta oikeasti. Lain muuttamisessa on kyse myös asennemuutoksesta, ihan samalla tavalla kuin aikoinaan laissa naisten äänioikeudesta, tai vaikkapa tasa-arvoisesta avioliitosta.

Miksi sukupuolen moninaisuudesta pitää "tehdä numero", "hieroa sitä ihmisten naamaan" ja "tunkea toisten kurkusta alas", eli toisin sanoen puhua? Lainausmerkeissä on ilmauksia, joilla moni ihminen kuvailee tunteitaan vaikkapa iltapäivälehden kommenteissa, kun on julkaistu artikkeli joka liittyy esimerkiksi transihmisiin. Tai miksi pitäisi välittää siitä, että jollekin tulee "henkinen pipi" jostain toisen sanomasta? Tätäkin argumenttia näkee usein, tämän blogin kommenteissakin. Susi kertoo meille, miksi. Kulttuurinen häpeä ja vaikeneminen kääntyy ihmisessä helposti vihaksi, jos sitä ei tunnista, ja viha voi aiheuttaa vahingoittavia sanoja ja tekoja. Viha on ihmisen puolustusreaktio omaa häpeän tunnettaan kohtaan, se ei ole tahallista vihaa tiettyä ihmisryhmää kohtaan. Vähemmistön satuttamiseen sanoilla suhtaudutaan kuin koulukiusaamiseen, se pitäisi vain kestää. "Pride on yksi esimerkki siitä, kuinka tärkeää historian painolastin kumoamisessa on alleviivata erikseen näkymistä. Sitä tehdään niin pitkään, kunnes nähdyksi tulemisesta on tullut tarpeeksi normaalia eikä se herätä häpeän, hiljaiseksi käskemisen tai vihan reaktioita." Aamen.

Kirjoitan kirjan muista kappaleista (2. Elämä, 3. Kohtaaminen, 4. Eteenpäin) myöhemmin. Mutta jo tässä vaiheessa: Kiitos, Susi, tämän tärkeän kirjan kirjoittamisesta!



torstai 9. huhtikuuta 2020

Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen

Olen pikku hiljaa oivaltanut sanan "suvaitsevaisuus" ongelmallisuuden. Olen pitänyt itseäni hyvin suvaitsevaisena ihmisenä, mutta en enää käyttäisi tuota termiä. Miksi?

Sana "suvaita" sisältää olettamuksen, että joku on erilainen, mutta siitä huolimatta häntä "suvaitaan" eli hänelle myönnetään oikeus olla olemassa. Suvaitsija on valta-asetelmassa suvaitun yläpuolella. Tässä on se ongelma. En minä halua ylentää itseäni erilaisten suvaitsijaksi, koska kaikkihan me olemme erilaisia ja olemme olemassa ilman kenenkään lupaa. Olemme kaikki samanlaisia, eli ihmisiä, mutta yksilöllisiä ja erilaisia. Suvaitsevaisuus ylläpitää enemmistö-vähemmistö -valtasuhdetta.

Suvaitsevaisuudesta on päästävä eroon ja siirryttävä yhdenvertaisuuteen. Yhdenvertaisuus ei ole pelkästään hieno arvolatatutunut sana ja tavoite papereissa, vaan sen on oltava myös toimintaa: normien ja valtasuhteiden konkreettista purkamista.

Tässä on hyvä video, jonka aihe on seksuaalisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuus. Video kestää noin tunnin, mutta suosittelen sitä lämpimästi. Videolla THL:n seksuaalipedagogi Katriina Bildjuschkin kertoo hyvin havainnollisesti aiheesta. Hän myös kuvaa termiä "moninaisuus" tässä kontekstissa hyvin. Eivät ainoastaan transihmiset ole sukupuoleltaan moninaisia, vaan me kaikki olemme.

Linkatussa videossa luennoitsija puhuu ilmeisesti kaupungin työntekijöille, esimerkiksi kouluterveydenhoitajille, opettajille ja varhaiskasvattajille. Kouluissa ja päiväkodeissa onkin erityistä tarvetta kouluttaa työntekijöitä huomioimaan moninaisuutta, koska ne ovat niin normiorientoituneita paikkoja. Lapset ja nuoret jaetaan usein sukupuolen mukaan silloinkin, kun sille ei ole järkevää perustetta.

Tässä työssä hyvänä apuna voi olla esimerkiksi Setan, Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto ry:n, Suomen Lukiolaisten Liiton sekä Finlands Svenska Skolungdomsförbund rf:n opas "Älä oleta - Normit nurin!" vuodelta 2013. Opas on tuotettu "Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen" -hankkeessa (josta blogikirjoituksen otsikko). Lainaus esipuheesta:
"Vanhanaikaiset stereotypiat ja asenteet näkyvät esimerkiksi oppimateriaaleissa, opettajien tavassa puhutella oppilaita ja oppilaiden keskinäisissä suhteissa."
"Normikriittisyys on askel kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Tausta, identiteetti tai esimerkiksi sukupuolen ilmaisu eivät saa määritellä nuoren mahdollisuutta opiskella tai päästä työelämään."
Oppaassa on aitoja nuorten tarinoita havainnollistamassa heidän kokemuksiaan näkymättömiin jäämisestä ja moninaisuuden toiseuttamisesta. Nostan esiin muutamia ajatuksia Lauri Punamäen tarinasta "Kaikki tytöt eivät kasva naisiksi".
"Yläasteelle siirryttäessä en osannut ollenkaan mennä mukaan kaveriporukoiden ryhmädynamiikkaan, koska siinä oli niin iso asia se, oliko tyttö vai poika."
"Pahinta normeissa on se, että sopeutumattomuus niihin tuottaa suoraan kokemuksen, että on vaan itse ihan vääränlainen. Kasvoin ajattelemaan, että olen vaan jotenkin hämärällä mutta perustavalla tavalla huono, vääränlainen, epäonnistunut. Heteronainen, joka ei osaa olla nainen eikä hetero."
"Sukupuoli kietoutuu moneen asiaan: aikuistumiseen ja oman identiteetin, myös seksuaalisen identiteetin rakentamiseen, ihmissuhteisiin ja rooleihin, koko elämän ja tulevaisuuden ajattelemiseen. Minusta tuli nuorena epävarma ja vetäytyvä, vaikka lapsena olin ollut kaikkea muuta. Työnsin pois kaikki ajatukset siitä, että minulla voisi joskus olla seurustelu- tai seksisuhteita."
"Vaihtoehtoja ei ollut, koska en ollut niitä saanut. Kaikki ymmärrys elämän mahdollisuuksista ja olemisen malleista tulevat ympäriltä: kavereilta, aikuisilta, koulun oppisisällöistä, mediasta. Jos minulle silloin yläasteikäisenä olisi näyttäytynyt muitakin mahdollisuuksia kuin se, että kaikista tytöistä kasvaa naisia, olisi nuoruusikäni ollut noin sata kertaa helpompi. En ehkä olisi esimerkiksi masentunut niin pahasti."
"On törkeää, että sukupuolen moninaisuudesta ei puhuta biologian tunnilla eikä terveystiedon eikä muuallakaan koulussa. Se on törkeää niitä opiskelijoita kohtaan, joiden olemassaolo tehdään sillä näkymättömäksi. Se on törkeää siksi, että tällä tavalla suljetaan osalta opiskelijoista mahdollisuus ymmärtää itseään ja omaa kokemustaan. Nämä eivät ole mitä tahansa periaatekysymyksiä. Tiedon ja tuen saamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta, mahdollisuudesta hahmottaa omaa elämää ja tulevaisuutta."
"Mielenterveystoimiston hoitaja, joka yritti rohkaista minua sanomalla, että minähän olin kaunis nuori nainen, halusi varmaan myös vilpittömästi auttaa. Ajatellaan, että on vastuullista ohjata “hämmentynyttä nuorta” kohti “hänelle oikeaa” sukupuolta."
"Kouluissa pitäisi kyseenalaistamatta käyttää opiskelijan itselleen valitsemaa puhuttelunimeä. Kaikissa kouluissa pitäisi myös olla vessoja, joita ei ole sukupuolitettu. Joskus vanhemmat eivät osaa tai halua tukea kotona nuorta, joka ei noudata hänelle määrätyn sukupuolen normeja. Silloin olisi erityisen tärkeää, että koulu olisi paikka, jossa nuoren kokemusta kunnioitettaisiin ja tuettaisiin." 
Erittäin hyvin kuvattu transnuoren arkea koulussa. Boldasin lainauksesta omasta mielestäni tärkeimmän kohdan. Nuoret tarvitsevat tietoa ja ennen kaikkea hyviä esikuvia, jotta voivat löytää sen oman tiensä ja tulevaisuutensa.

Hyvä, tuore esimerkki transihmisiin kohdistuvista asenteista sekä transihmisten medianäkyvyyden tärkeydestä on erään nuoren naisen twiitti, jossa hän kommentoi Susi Nousiaisen kirjan julkaisemista koskevaa artikkelia:
"Transsukupuoliset mediassa. Aina heillä on joku erikoinen nimi, tyyliin Susi, Käpy, Tyrsky... Ammatiksi ilmoitetaan kuvataiteilija. Kannatetaan intersektionaalista feminismiä. On tietenkin opiskeltu sukupuolentutkimusta yliopistossa. Olisi virkistävää lukea joskus juttu jostain Reijo- tai Pirjo-nimisestä transsukupuolisesta, joka kävisi töissä vaikka kaupan kassalla tai autokorjaamolla. Joka ei olisi päivääkään lukenut sukupuolentutkimusta eikä olisi muutenkaan akateeminen. Reijolla tai Pirjolla ei olisi kynittyä tukkaa, ei lävistyksiä eikä muutenkaan huomiotaherättävää olemusta. Missä olette, kaikki transsukupuoliset Reijot ja Pirjot? Tulkaa ulos kaapista! HBLQT+-ihmiset, kuten jutussa haastateltu Susi Nousiainen, tykkäävät korostaa, miten tavallisia ollaan. Ihan tavallinen perhe, kurahousuja pyykätään kuten kaikki muutkin. Siitä huolimatta tulee vaikutelma, että nimenomaan TAVALLISUUS on se, mitä nämä ihmiset pelkäävät."
Kun häntä kommenteissa haastetaan asenteestaan, hän kysyy, onko enemmistön edustajalta kiellettyä pohtia julkisesti sitä, millaiset vähemmistön edustajat saavat näkyvyyttä mediassa ja millaiset ei. Ja jatkaa, ettei ole määritellyt, kuka on oikeanlainen tai kuka vääränlainen, vaan pohtii, että missä ovat kaikki "tavikset transseksuaalit, kun nämä Susi-tyypit mediassa on jotenkin niin samasta puusta veistetty".

Transihmisistä on luotu tietynlainen stereotypia median välityksellä, ja kirjoittajan mielestä on tylsää, kun Susi niin hyvin noudattaa tätä stereotypiaa. Sinänsä on ihan hyvä nosto, että kaivataan erilaisia transihmisiä julkisuuteen. Kuitenkin, tämä teksti on kirjoitettu alentuvaan sävyyn, suvaitsevaisuuden näkökulmasta. Ei myönnetä, ettei oikein ymmärretä koko asiaa. Viimeinen lause kuvastaa kirjoittajan asennetta; hän on sitä mieltä, että transihmiset pelkäävät tavallisuutta ja ovat ehkä siksi "päättäneet ryhtyä transsukupuolisiksi", etteivät olisi tavallisia. Näin minä sen tulkitsen.

Esimerkiksi aiemmin tässä tekstissä siteeraamani Lauri on varastotyöntekijä, jolla ei ole luontonimeä. Televisiossakin on esiintynyt transvestiitti romukauppias Markus. Trasek ry:ssä toimii Kasper, jolla ei ole kynittyä tukkaa eikä lävistyksiä, ja hän on autokoulun opettaja. Kirjoittajan kaipaamia "taviksia" transihmisiä on, mutta heidät on helppo unohtaa sen jälkeen, kun stereotypia on luotu, ja jokainen tuota stereotypiaa vahvistava henkilö jää helpommin muistiin kuin siitä poikkeava. Hassua, mutta totta.

sunnuntai 5. huhtikuuta 2020

Rohkaisua ja lohtua

Haluaisin tuoda rohkaisua ja lohtua meille kaikille tämän koronapandemian keskellä. Erityisesti meille sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten vanhemmille.

Sain tänä viikonloppuna luettavakseni teoksen, jota ei ole vielä julkaistu, enkä voi siitä siksi kirjoittaa enempää. Sain siitä kuitenkin itselleni niin paljon rohkaisua ja lohtua, että haluan jakaa sitä tunnetta muillekin.

Teoksessa sanoitetaan vanhempien tunteita tilanteessa, jossa oma lapsi on sukupuoleltaan moninainen, epätyypillinen, tai miten sen haluaakin ilmaista. Vanhempi voi olla ymmällään, häpeissään, vihainen, tiedonjanoinen, puolustava, raivoissaan, huolestunut, todella huolestunut, ylpeä, surullinen, voimaton, levollinen, luottavainen. Kaikkea tätä yhtä aikaa tai vuorotellen.

Myös vanhemmat voivat kärsiä vähemmistöstressistä, vaikka eivät itse kuuluisi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön. Vähemmistöstressi tarkoittaa stressiä siitä, että kuuluu (itse tai läheinen) erilaisena pidettyyn ja negatiivisesti arvotettuun vähemmistöryhmään. Sillä on monenlaisia vaikutuksia, kuten esimerkiksi verenpaineen nousu, jännittyneisyys tai unettomuus, itse-epäily tai itseinho, luottamuksen heikentyminen ympäröiviin ihmisiin, viranomaisiin ja yhteiskuntaan. Juuri nyt emme kaipaa tällaisia vaikutuksia, emmehän?

Muistetaan pitää itsestämme huolta. Vaikka joudumme olemaan huolissamme ja jännittämään erilaisia asioita lapsemme tai nuoremme puolesta, vaikka joudumme olemaan edelläkävijöitä ja tiedon levittäjiä, vaikka joudumme taistelemaan lapsemme puolesta, vaikka tunnemme riittämättömyyttä tästä kaikesta: muistetaan, että se riittää, kun rakastamme läheisiämme ja itseämme. Kaikki muu seuraa perässä. Muistetaan omat arvomme ja eletään niiden mukaan. Toimitaan aktiivisesti, voimiemme mukaan, arvojemme edistämiseksi ja yhteiskunnan muuttamiseksi. Muistetaan arvostaa itseämme ja tekemäämme kasvatustyötä.

Hyvin me vedetään!

<3:lla,
Anne M.

sunnuntai 29. maaliskuuta 2020

Palkon suositusluonnos translasten ja -nuorten hoitomenetelmiksi

Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto Palko on julkaissut kaksi luonnosta hoitosuosituksiksi. Toinen suositus koskee "transsukupuolisuudesta johtuvan toimintakykyä alentavan dysforian lääketieteellisiä hoitomenetelmiä ja toinen aikuisten muunsukupuolisuuteen ja kehitysikäisten sukupuoli-identiteetin variaatioihin liittyvän toimintakykyä alentavan dysforian lääketieteellisiä hoitomenetelmiä." Eli suomeksi sanottuna transaikuisten dysforian hoitosuositukset on erotettu muista, ja loput eli muunsukupuolisten aikuisten sekä translasten ja -nuorten hoitosuositukset on niputettu samaan.

Suositusluonnokset taustamateriaaleineen ovat kommentoitavana otakantaa.fi-palvelussa 14.4.2020 saakka.

Syynä hoitosuositusten laatimiselle on lähetemäärien kasvu ja hoitotoiveiden muuntuminen. Tällä hetkellä hoitosuosituksia tai ns. "Käypä hoito" -suositusta ei ole olemassa näille diagnooseille.

Julmis on jo kirjoittanut blogissaan aiheesta. Hänen näkökulmansa on binäärin transihmisen näkökulma. Minä kommentoin tässä tekstissä asiaa lyhyesti omasta näkökulmastani transnuoren äitinä ja omalla vajavaisella tietämykselläni (koska emme ole vielä päässeet hoitoon saakka omalla polullamme).

Ensinnä, mietin hoitosuositusten jakoa kahtia tällä tavalla. En ihan ymmärrä, mitä hyötyä on saavutettu sillä, että translasten ja -nuorten hoitosuositukset on niputettu samaan kuin aikuisten muunsukupuolisten hoitosuositukset. Jotenkin tulee sellainen vaikutelma, että binäärit transaikuiset ovat ikään kuin se "selvää kauraa" -osasto, ja ne muut ovat sitten sitä epäilyttävää sakkia, jonka hoitoa pitää enemmän harkita. Tämä vaikutelma syntyy, kun lukee molemmat hoitosuositukset ja taustamuistiot.

Toiseksi, syntyy vaikutelma, että vaikka järjestöjä on kuultu (Seta, Trasek, Translasten ja -nuorten perheet), niin heidän esiin tuomiaan epäkohtia ei ole huomioitu. Esimerkiksi Setan taustamuistiossa (joka löytyy alun linkistä) aloitetaan sillä, että sukupuoliristiriitaa kokevia lapsia ja nuoria ei terveydenhoidossa osata riittävän ajoissa auttaa, mikä johtaa masennus- ja ahdistusoireiden lisääntymiseen näillä nuorilla, mikä johtaa transtutkimusten ja -hoitojen lykkäämiseen transpolin toimesta, koska psyykkinen oireilu täytyy hoitaa ensin. Siitä huolimatta "Palko katsoo suositusluonnoksissa, että psykososiaalisen tuen järjestäminen kotipaikkakunnan terveydenhuollossa on ensisijaista kaiken ikäisten sukupuoli-identiteetin variaatioista johtuvan ristiriidan hoidossa ja siihen tulee olla riittävää osaamista. Tarvittava psykiatrinen ja psykososiaalinen hoidon tarpeen arviointi ja mahdollinen hoito tulee olla järjestetty jo ennen keskitetylle sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle lähettämistä." Tämä kuulostaa tosi hyvältä, mutta miten se toteutuu käytännössä, kun sitä osaamista ja resursseja ei siellä kotikunnissa ole? 

Käytännössä tästä ei tulisi sellainen oikeasti ajoissa auttava taho, jota sillä ehkä tavoitellaan (??), vaan ylimääräinen este / portti oikeaan hoitoon pääsylle. Se pitkittää edelleen pitkää polkua. Kun translasten ja -nuorten ahdistus ja masennus suurelta osin johtuvat sukupuoliristiriidasta, niin on käsittämätöntä, että ne jotenkin pitäisi saada hallintaan, ennen kuin niiden syyhyn pureudutaan. On tietenkin ymmärrettävää, että psyykkisen toimintakunnon on oltava jonkinlaisissa kantimissa, jotta pystyy reflektoimaan itseään ja ottamaan vastaan rankat hoidot, mutta please, kyllähän näitä pitää voida hoitaa yhtä aikaa.

Transpolin ikäraja on nykyään 13 vuotta. Sen poistamisesta ei ole mitään mainintaa. Ainoastaan mainitaan, että ennen puberteetti-ikää voi päästä konsultaatiokäynnille. Itse asiassa tämä esitetään otsikon "nykyiset käytännöt" alla. Translasten ja -nuorten perheissä kenelläkään ei ole tällaisesta kokemusta, eli joko sitä ei oikeasti ole koskaan käytetty, tai se on todella harvinaista. Tämä konsultaatiokäynnin mahdollisuus pitäisi tuoda selkeämmin vaihtoehdoksi ja poistaa turha ikäraja.

Kolmanneksi, kaiken kaikkiaan heti alkusanoista alkaen syntyy sellanen vaikutelma, että Palkossa ollaan keskitytty siihen, miten nykyisten transihmisiä hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten työtä voitaisiin helpottaa ja keventää, miten sitä työtaakkaa voitaisiin työntää jo ennestään kuormittuneille mielenterveyden ammattilaisille, miten "lisääntyvät lähetemäärät ja muuntuvat hoitotoiveet" voitaisiin ratkaista nykyisillä resursseilla ja nykyisillä hoitomenetelmillä ja nykyisellä asenteella, sen sijaan että olisi mietitty asiaa potilaiden näkökulmasta: miten he saisivat parasta mahdollista hoitoa.

Neljänneksi, uudet hoitosuositukset eivät pyri toteuttamaan uusimpia diagnooseja, jotka korostavat sitä, että kyseessä ei ole mielenterveyden häiriö, eikä hoitosuosituksissa tukeuduta potilaan tietoon perustuvaan suostumukseen. Ne kyllä mainitaan, mutta niihin suhtaudutaan varoen. Sen sijaan  hoitosuositukset tuntuvat edelleen nojautuvan vanhakantaiseen, psykiatrista ja psykologista arviointia korostavaan huolelliseen diagnosointiin. En yhtään väheksy sen tärkeyttä, mutta Suomessa ollaan sillä saralla turhan varovaisia, kun pelätään vääriä diagnooseja. Silloin käy helposti niin, että virheitä tapahtuu toiseen suuntaan: kaikki sellaiset eivät saa hoitoa, jotka siitä hyötyisivät. 

Vanhakantaisuus ja varovaisuus näkyvät hoitosuosituksissa myös siinä, miten hormoniblokkerihoitoa pidetään edelleen "liian vähän tutkittuna" ja väitetään sen jopa "lukitsevan nuoren sukupuolen". Alkusanoissa jo tuodaan esiin, että suositukset perustuvat tämänhetkiseen lainsäädäntöön, tämänhetkiseen kliiniseen kokemukseen nykyisillä transpoleilla, sekä tutkimusnäyttöön. Potilasjärjestöt mainitaan sanalla "tapaaminen". Näiden lisäksi olisi ehdottomasti pitänyt ottaa huomioon kansainväliset hoitosuositukset, jotka ovat käytössä jo useissa maissa, esim. Ruotsissa, Alankomaissa ja Australiassa. Kansainväliset hoitosuositukset mainitaan ja kuvataan lyhyesti, mutta esimerkiksi alaikäisten kansainvälisiä hoitosuosituksia ei kuvata lainkaan.

Viidenneksi, edelliseen liittyen, kritisoin suositusten tutkimustaustaksi tehdyn kirjallisuuskatsauksen lähteitä. Mukana on tutkimuksia (mm. Lisa Marchianon ROGD-tutkimus), joiden asiantuntevuutta ei kyseenalaisteta. Mielestäni on ihan hyvä, että kaikenlaisia tutkimuksia on mukana, mutta pitäisi kuitenkin mainita niiden luotettavuudesta jotain. Kyseinen tutkimus ei ole laadullisesti hyvä. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa ja eettisessä arviossa pidetään puutteena, että vertailuryhmällisiä tutkimuksia ei juurikaan ole saatavilla, ja tällaiset tutkimukset nostetaan siihen ylimpään, luotettavimpaan luokkaan. Yhdyn tässä Julmiksen kirjoittamaan:
"Suosituksessa tulisi huomauttaa siitä, että vertailuryhmällisten tutkimusten toteuttaminen on lähes mahdotonta, sillä se vaatisi joidenkin ihmisten hoitamatta jättämistä puhtaasti tutkimuksellisista syistä, joka olisi tutkimuseettisesti ongelmallista sekä lääkärinvalan vastaista. Tästä syystä kontrolliryhmällisten tutkimusten puutetta on kyseenalaista pitää hoitojen tuloksista olevan näytön heikkoutena."

Kuudenneksi, tämä kaikki suututtaa minua. Setan taustamuistiossa mainitaan, että transnuorten viivästynyt hoito Suomessa tarkoittaa sitä, että moni hakeutuu hoitoihin ulkomaille. Myös minun transnuoreni on puhunut siitä, että hän harkitsee leikkauksiin hakeutumista Suomen ulkopuolelle. Se pelottaa minua, monestakin syystä. Miksi Suomi ei voi hoitaa omia kansalaisiaan inhimillisesti ja hyvin? Yhden ylilääkärin pillin mukaanko tässä tanssitaan? (Hänen kädenjälkensä näkyy hoitosuosituksissa voimakkaasti.) 

Suosituksia ja taustamateriaalia lukiessa välittyy vaikutelma, että sen kirjoittajat eivät oikein tiedä, mistä on kyse. Tarkoitan nyt potilaiden sielunmaisemaa. Totta kai kirjoittajat tuntevat nykyiset kliiniset käytännöt hyvin. He katsovat asiaa lukujen ja tutkimusnäyttöjen valossa, koska ne ovat konkreettisia. Nämä tietenkin pitääkin ottaa lähtökohdaksi. Mutta voitaisiinko samalla lisätä sitä sukupuoliristiriidan ymmärrystä? Potilaiden kertomat asiat ja toiveet kuvataan epämääräisinä ja epärealistisina. Mutta ovatko ne oikeasti sitä? En tietenkään tunne kovin montaa transihmistä, mutta suuri osa siitä, mitä olen kuullut ja lukenut, kertoo ihan muuta kuin epämääräisyyttä ja epärealistisuutta. Kirjoittajien asenne tuntuu olevan ylimielinen ja potilaita väheksyvä.

Toisaalta, kun luen taustamuistiota oikein ajatuksen kanssa, näen ja ymmärrän sen filosofian. Nämä eivät ole helppoja asioita. Lääkärit suhtautuvat asiaan tietenkin eri tavalla ja eri näkökulmasta kuin minä, joka haluaisin lapselleni kaiken mahdollisen hyvän, enkä välttämättä osaa silloin ajatella isoa kuvaa. Taustamuistiosta: 

"Potentiaalinen haaste koherenssin osalta on terveydenhuollon diskurssin ja ihmisoikeusdiskurssin yhteensovittaminen. Terveydenhuollon osalta on tärkeää, että kaikkia ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti siten, että julkiseen palveluvalikoimaan sisällytettävät hoidot ovat samalla tavalla perusteltuja ja täyttävät palveluvalikoimaan kuulumisen kriteerit. Ihmisoikeusnäkökulmasta korostuu ihmisen oikeus vapauteen sukupuoleen liittyvästä syrjinnästä ja oikeus itse määrittää miten elää omaa elämäänsä. Sukupuoli on keskeinen osa tätä autonomian toteuttamista, jolloin kysymys on terveydenhuollon mahdollisuuksista ja velvollisuudesta tukea näiden oikeuksien toteutumista.

Toinen syvällinen koherenssihaaste liittyy sairauden ja terveysongelman käsitteeseen suhteessa sukupuolen variaatioihin. Yhtäältä sukupuolen variaatioita ei haluta patologisoida eli nähdä sairautena tai terveysongelmana, vaan yksilön ominaisuutena. Tämän suuntaisesti tulevassa ICD-11 diagnoosiluokituksessa hoitoa kaipaavat sukupuolen variaatiot siirretään pois mielenterveyden häiriöiden ryhmästä omaksi ryhmäksi jota kutsutaan ”tiloiksi” (conditions related to sexual health). Keskeinen haaste liittyy siihen, miten ja millä perusteilla yhdistettäisiin näiden tilojen depatologisointi siihen, että julkiselta terveydenhuoltojärjestelmältä vaaditaan aiempaa laajempaa hoitovalikoimaa ja yksilöille vahvempaa oikeutta valita hoidot. Lain mukaan palveluvalikoimaan kuuluvat kuitenkin vain lääketieteellisesti perustellut hoidot."
Mielestäni se, että hoitosuosituksissa pohditaan, miksi muunsukupuolisuus oikeuttaisi julkisilla varoilla toteutettaviin korjaushoitoihin, kun esteettisinä hoitoina pidetyt cis-sukupuolisten kehojen korjaushoidot eivät niihin kuulu, on melko asiatonta ja asiantuntematonta pohdintaa asiantuntija-arviossa. Sellainen pohdinta täytyy varmastikin tehdä, mutta tässä se on jäänyt mielestäni vajaaksi.

Taustamuistiossa pohditaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Esimerkiksi näin:

"Toisaalta on mahdollista, että hoitojen laajempi tarjonta lisää kysyntää ja muuttaa hoitoindikaatioita. Ylipäätään sukupuolen variaatioiden hoitojen, yhteiskunnan ja itse ilmiön välinen suhde on monimutkainen. Lähetemäärät sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ovat noin 20-kertaistuneet Suomessa 15 vuoden aikana. On vaikea sanoa mikä osa on ollut leimaantumisen vähenemisestä johtuvaa piilevää kysyntää ja mikä osa on ilmiön muuttuneesta yhteiskunnallisesta asemasta johtuvaa lisääntynyttä kysyntää."
Eli ymmärsinkö nyt oikein, että tässä pidetään laajempia transhoitoja sellaisena seikkana, joka potentiaalisesti muuttaa yhteiskuntaa jotenkin huonoon suuntaan? Miten tämä kuulostaa ihan joltain konservatiivikristityn "genderideologia mädättää yhteiskunnan" -jutulta? Tällaista ei odottaisi lukevan asiantuntija-arviossa.
 
Lopuksi totean, että näissä luonnoksissa hoitosuosituksiksi on paljon hyvääkin. Siellä mm. korostetaan psyykkisen tuen tarvetta kaikissa vaiheissa. "Ensisijainen hoito sukupuoliahdistukseen on psykososiaalinen tuki ja tarvittaessa psykoterapia." Tämä mainitaan useassa kohdassa. Olen täysin samaa mieltä, ja totean, että tämä kumoaa monen "sukupuolikriittisen" tai "anti-gender tyypin" väitteet siitä, että peruuttamattomia hoitoja annetaan ja saadaan liian helposti. Ei saa eikä anneta.

Tämän psykososiaalisen tuen ja tarvittaessa psykoterapian tulisi olla kaikkien sukupuoliristiriidasta kärsivien hoitomuoto muiden mahdollisesti tarvittavien korjaavien hoitojen rinnalla. Sitä tukea ja terapiaa pitäisi olla saatavilla kaikkialla Suomessa! Nykyisin tällaista apua on vaikea löytää ja varmimmin sitä tarjoaa aiheeseen erikoistunut kolmas sektori pääkaupunkiseudulla. Tämä on iso puute. Hoitosuosituksissa lukee, että tällaista ensivaiheen keskusteluapua tulisi olla saatavilla esim. kouluterveydenhuollossa. Ainakaan meidän kohdallamme peruskoulun kouluterveydenhuolto ei tiennyt aiheesta hölkäsen pöläystä.

Sitä tukea olisi myös suunnattava oikein, eli ihmisen auttamiseen ja hoitamiseen, eikä eheyttämiseen tai siihen, mitä hoitava taho kuvittelee olevan potilaan edun mukaista. Koska joskus se, mitä lääkäri kuvittelee olevan parasta (ja "normaalia"), on se perus cis hetero, joka ei mahdollisesti ole potilaalle parasta.

Toivon, että mahdollisimman moni, jota asia koskettaa, käy kommentoimassa noita hoitosuosituksia. Vinkkejä näkökulmiin löytyy hyvin esimerkiksi Julmiksen blogista.

EDIT. 19.4.2020


Translasten ja -nuorten perheet ry:n kommentti

SETA ry:n kommentti


Transfeminiinit ry:n kommentti

...ja ihan mielenkiinnosta, Aito Avioliitto on näemmä myös kommentoinut.

tiistai 10. maaliskuuta 2020

Transihmiset rikkovat rajoja

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sukupuolitettuja tiloja. Aloin ajatella asiaa vähän laajemmasta näkökulmasta: miten sukupuolittaminen näkyy yhteiskunnassa ja miten transihmiset rikkovat sukupuolten rajoja. En ole sukupuolen tutkija, joten ajatteluni on vain maallikon pohdintaa aiheesta.

Transihmisten olemassaolo ärsyttää tai pelottaa joitakin ihmisiä. Perusteluna esitetään usein kaksijakoisen sukupuolen "luonnollisuus", biologinen alkuperä, jota on syytä noudattaa, etteivät muiden ihmisten ihmisoikeudet vaarannu. Joskus nämä muut ihmisryhmät ovat naisia, joskus homoseksuaaleja, joskus ihan vain kaikki "normaalit" ihmiset. Kaksijakoinen sukupuolikäsitys vaalii myös miessukupuolen ylemmyyttä naissukupuoleen verrattuna. Keskustelu "biologisista sukupuolista" koskettaa lähes yksinomaan transnaisia. Transmiehet ovat saaneet olla rauhassa, koska heidät nähdään naisina, eikä siten uhkana, vaan lähinnä naiseuden pettureina.

Tämän ajattelun taustalla voi olla joko se, ettei tunnusta transihmisiä olevan olemassakaan, koska he eivät noudata tätä ns. luonnollista järjestystä ja ovat siten mielenterveydeltään sairaita, tai sitten naisten (tai muun ihmisryhmän) oikeuksien varjolla tapahtuva puolustusreaktio. Molempien juurisyynä on ajattelu, että ihminen ei itse voi vaikuttaa sukupuoleensa, joka määritetään syntymän hetkellä. Juuri siksi tämä keskustelu on transihmisistä niin lannistavaa ja transfobista. Heidän olemassaolonsa ei voi olla väittelyn aihe.

Nainen on naiselle susi, kuuluu vanha sanonta. Tässä kysymyksessä se monen kohdalla pitää paikkansa. Myös moni mies kokee velvollisuudekseen suojella naisia tältä "uhkalta". Tämä pelko ja "suojelu" on ollut monen sodan ja kansanmurhan taustalla. Oman maan tai kansan naisia on pitänyt suojella toisen maan tai kansan tai rodun miehiltä. Alkuperäiskansat, värilliset kansat ja eri uskontokuntiin kuuluvat kansat ovat maksaneet tästä pelosta ja puolustuksesta hengellään.

Nykyaikana transaktivismia syytetään luonnollisen järjestyksen rikkomisesta ja sukupuolten "kadottamisesta". Mistä kumpuaa tämä pelko sukupuolten välisen rajan hämärtymisestä tai sukupuolten katoamisesta? Miksi siitä pidetään kiinni kynsin hampain? 

Transihmiset rikkovat sukupuolten välisiä rajoja pelkällä olemassaolollaan. He haastavat yhteiskuntamme sukupuolittuneisuuden. He tuovat sen keinotekoisuuden näkyväksi.

Milloin länsimainen yhteiskunta on siirtynyt eri sukupuolille osoitettuihin tiloihin ja urheilulajeihin? Sukupuolitetut tilat ja urheiluluokat ovat niin perustavanlaatuisia osia kulttuurissamme nykyään, että niiden kyseenalaistaminen ei ole helppoa. Transnaisten oikeus kilpailla naisten luokissa on jatkuvan väittelyn aihe. Niin on myös wc-tilojen, pukuhuoneiden ja turvatilojen käyttö.

Urheilun osalta sukupuolittuminen on tapahtunut 1900-luvun alkupuolella, kun naiset alkoivat urheilla kilpaa. Naisten urheilua tietenkin aluksi vastustettiin naisille sopimattomana toimintana. Yleinen mielipide kuitenkin muuttui, ja naiset saivat urheilla, omissa sarjoissaan. Naiset ovat miehiä heikompia ja pienempiä, ja siksi olisi epäreilua asettaa heitä kilpailemaan samassa sarjassa, eikö niin? Mutta miksi miehet ovat voimakkaampia? Johtuuko se biologiasta vai kulttuurista? Kuulostaako tyhmältä kysymykseltä? 

Miesten ylivoima urheilussa naisiin nähden on kuitenkin myös kulttuurin, ei pelkän biologian ja fysiologian aikaan saama. Poikia ja miehiä kannustetaan urheiluun ja he liikkuvat ja voimailevat enemmän kuin naiset. Testosteronia on kuitenkin sekä naisten että miesten elimistössä, ja fyysinen aktiivisuus vaikuttaa sen määrään. Biologi Lynda Birke on tutkinut aihetta pitkään, esimerkiksi tässä jo vuonna 1987 julkaistussa artikkelissa. Birke toteaa, että sukupuoleen liittyvät erot fyysisissä mittauksissa, jotka yhdistämme urheilullisuuteen - lihasmassa ja voima, hemoglobiinitasot, veren happikapasiteetti, keuhkojen kapasiteetti - käytännössä katoavat samalla tavalla koulutettujen nais- ja miesurheilijoiden kohdalla. (En ota nyt kantaa siihen, miten kilpaurheilu tulisi järjestää, enkä aio vastata aihetta koskeviin kysymyksiin, koska se ei kiinnosta minua niin paljon, että ottaisin oikeasti selvää kaikesta siihen liittyvästä.)*

Wc:t olivat sukupuolineutraaleja ennen viemäröinnin yleistymistä. Miksi niistä tehtiin sukupuolitettuja tiloja 1900-luvulla? Vaativatko miesten jätökset erilaisen viemäröinnin kuin naisten jätökset? Tekevätkö miehet wc-tiloissa eri asioita kuin naiset? Eipä tietenkään. Syy on kulttuurissa, ei biologiassa, ja kulttuuria voidaan muuttaa. 

Miesten ja naisten välisen sukupuolieron korostaminen ja sitä kautta naisen alistaminen miehen tahtoon ei ole pelkästään biologista ja kehollista alkuperää, vaan siihen on pyritty tietoisesti kulttuuria kehittämällä. Ajattelu on tyypillistä monille uskonnoille ja kulttuureille; naisten asema kodin ja lasten hoitajina on ollut edellytys monen yhteiskunnan rakentamisessa. Ihmisen evolutionaarinen ja historiallinen kehitys on tukenut tätä valta-asetelmaa. Sitä ei tietenkään voi kiistää. Tällaisesta kulttuurista voidaan kuitenkin tietoisesti pyrkiä pois silloin, kun se ei enää ole tarpeellista.

Ollaan peruskysymyksen äärellä. Heijastavatko yhteiskunnan säännöt ja lait luonnollista sukupuolen kaksijakoisuutta, vai luovatko säännöt ja lait sukupuolen kaksijakoisuuden keinotekoisesti?

Eikö sellainen ajatus, että ihmisen sosiaalinen asema ja rooli yhteiskunnassa määrittyy hänen syntymässä määritetyn sukupuolensa mukaisesti, ole eugeniikkaa, tieteellistä rasismia ja sosiaalidarvinismia? Syrjintää sellaisen ominaisuuden perusteella, johon ihminen ei itse pysty vaikuttamaan? Auttaako tällainen ajattelu naisia ja suojeleeko se heitä? Eikö se pikemminkin alista heitä miessukupuolen suojeltavaksi?


*EDIT. 30.11.21
Tässä tuoreempia uutisia ja näkemyksiä aiheesta: