Transsukupuolisuuden depatologisointi

Otsikon sanahirviö tarkoittaa sitä, että transsukupuolisuus ei ole sairaus tai diagnoosi. Aiemmin tällä viikolla vietettiin kansainvälistä transsukupuolisuuden depatologisoinnin päivää. TGEU:n sivuilla on tästä lisätietoa, josta nostan nyt joitakin asioita esiin. (TGEU = Transgender Europe)

Patologisointi sisältää kaikki lääketieteelliset, sosiaaliset ja oikeudelliset prosessit, joissa transihmisten identiteetti käsitetään häiriönä. Täydellinen depatologisointi tarkoittaisi sitä, että transihmisiä ei enää pidetä sairaina eikä kohdella sellaisina. Depatologisointi menee paljon pidemmälle kuin transsukupuolisuuteen liittyvien kategorioiden poistaminen lääketieteellisistä tilastotiedoista. Se kattaa laajan joukon sosiaalisia ja oikeudellisia muutoksia, joiden avulla transihmiset voivat itse päättää sukupuolestaan, tulla laillisesti tunnustetuiksi ja käyttää vapaasti oikeuksiaan. WHO julkaisi ICD-11-tautiluokituksen vuonna 2018, ja sen käyttöönottoa Suomessa on valmisteltu. Lääkärilehden artikkelin mukaan sen arvellaan tulevan käyttöön vasta kun sote-uudistus on tehty. Tällä hetkellä Suomessa ja monessa muussa maassa on käytössä ICD-10-luokitus. Sen mukaisesti esimerkiksi suurimmassa osassa terveyskeskuksista lääkärit kirjaavat käyntisyyt ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos laatii kuolinsyytilastot. ICD-11:ssä transsukupuolisuus ei ole enää mielenterveyteen liittyvä sairaus, vaan sukupuoliristiriita, ja se on liitetty seksuaaliterveyteen. Transsukupuolisuus on siis uuden tautiluokituksen mukaan de-psyko-patologisoitu eli poistettu mielenterveyteen liittyvistä sairauksista. 

Kun transsukupuolisuus ei ole enää sairaus, sen tulee vaikuttaa myös lainsäädäntöön siten, että sukupuolen juridinen korjaaminen on mahdollista ilman lääketieteellistä diagnoosia. Tällä hetkellä se on mahdollista ainakin Argentiinassa, Irlannissa, Maltalla, Norjassa, Tanskassa, Portugalissa, Ranskassa ja Islannissa. 

Sukupuolta korjaaviin hoitoihin pääsy helpottuu, kun transsukupuolisuus ei vaadi pitkää lääketieteellistä tutkimusvaihetta ja diagnoosia. Maltalla ja Tanskassa tämä on jo todellisuutta. Malta on myös ainoa Euroopan maa, joka on kieltänyt sukupuoli-identiteetin eheytysterapian. Useimmissa maissa transterveydenhoitoon varatut resurssit ovat pieniä, ja yhdessä patologisoinnin (eli portinvartijuuden) kanssa ne luovat epäinhimillisen pitkiä jonoja tutkimuksiin ja hoitoihin. 


Depatologisointi vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin. Kun transsukupuolisuus ei ole mielenterveyden sairaus, muut ihmiset eivät näe ja kohtele heitä sairaina. Tällöin transfobiset asenteet ja käyttäytyminen vähenevät ja transihmisten mielenterveys paranee.

TGEU julkaisi Instagram-tarinoissaan loistavat asiaa selventävät kuvat, jotka suomennan tässä. 

Depatologisointi vs. patologisointi.

Identiteettisi on vain sinun identiteettisi vs. identiteettisi on diagnoosi.

Sanasi riittää oikeuksiesi saavuttamiseen vs. tarvitset psykiatrisen arvion oikeuksiesi saavuttamiseen.

Valta sukupuoli-identiteettiisi ja kehoosi on sinulla itselläsi vs. tämä valta on otettu sinulta pois.

Sinun terveydestäsi huolehditaan vs. olet peloissasi ja sinua kohdellaan väärin ja nöyryytetään.

Yhteiskunta kunnioittaa ja arvostaa transihmisiä vs. sosiaaliset ennakkoluulot transihmisiä kohtaan vahvistuvat.

Suomessa PALKOn vastikään julkaistut hoitosuositukset eivät ole huomioineet tätä kehitystä vielä, mutta toivottavasti ne uusitaan välittömästi ICD-11:n käyttöönoton yhteydessä. Translain uudistamistyö on ollut käynnissä useita vuosia, ja tänään julkaistu 50 järjestön allekirjoittama kannanotto translain pikaisen uudistamisen puolesta kiinnittää huomiota siihen, että lain uudistaminen on erittäin tärkeää ja sen tulisi ottaa huomioon myös alaikäiset. 

Keskity hyvään

Keskustelin viime viikolla asiantuntijan kanssa siitä, miten voisin taklata välillistä vähemmistöstressiä. En itse kuulu sukupuolivähemmistöön, mutta lapseni ja toimintani kautta vähemmistöstressi koskettaa minua välillisesti. 

Olen viime aikoina sukeltanut aika syvälle "terffien" maailmaan (esim. lue edellinen postaus) ja yrittänyt päästä heidän päänsä sisään. Jos ymmärtäisin, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat (eli että transihmisten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois ja transaktivismi on syöpää), voisin ehkä kumota blogissani heidän väitteitään ja saada lukijoita ymmärtämään, miten väärässä he ovat. Pikku hiljaa siinä kävi niin, että mitä enemmän luin heidän keskustelujaan, sitä huonommin aloin voida, vaikka ei siinä niin pitänyt käydä. Minunhan piti olla vahva ja jaksaa vastata ja selittää. Olinkin, kunnes en enää ollut. Kun mielialani alkoi olla selkeästi alakuloinen, keskittymiskyky kateissa ja uni katkonaista (katkonaisempaa kuin yleensä), tajusin että nyt on aika tehdä jotain.

Keskustelu asiantuntijan kanssa auttoi minua ymmärtämään, että myös sukupuolivähemmistöön kuuluvan läheinen voi kärsiä välillisesti vähemmistöstressistä. Seuraavat kappaleet ovat tiivistyksiä tekstistä, jonka asiantuntijalta sain, ja joka julkaistaan lähitulevaisuudessa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilla.

Vähemmistöstressi tarkoittaa pitkäkestoista stressiä, jota kokee, kun pelkää kohtaavansa ennakkoluuloja, syrjintää tai vihamielisyyttä. Lievimmillään voi pelätä esimerkiksi huomion herättämistä tai selitysvelvollisuutta, pahimmillaan hylätyksi tulemista, kiusaamista tai väkivaltaa. Vähemmistöstressiin voi liittyä sellaisia tunteita kuin turvattomuus, ahdistus, pelko, viha, turhautuminen tai suru. Se voi aiheuttaa kyynisyyttä ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaan, tai syyllisyyttä.

Vähemmistöstressi vaikuttaa paitsi mielialaan ja tunteisiin, myös kehoon. Verenpaine voi kohota, voi kärsiä lihasjännityksistä, ylivireystilasta ja unihäiriöistä. Näillä kaikilla voi olla sairastumisalttiutta nostava vaikutus, eli voi sairastua helpommin vaikkapa diabetekseen pitkäkestoisen vähemmistöstressin johdosta. Ei siis mikään pikku juttu!

Tunnistin itsessäni moniakin näistä oireista ja tunteista ja kehollisista reaktioista.

Omahoitona kannattaa huolehtia siitä, että pääsee päivittäin purkamaan stressiä fyysisesti; liikkumalla, venyttelemällä, rentoutumalla. Lisäksi kannattaa vähentää altistusta stressiä tuottavalle asialle, mikäli mahdollista, ja keskittyä siihen, mikä elämässä ja arjessa juuri nyt on hyvin. Keskittymällä hyvään hyvä vahvistuu, ja negatiiviset asiat painuvat vähemmälle huomiolle.

Olen päättänyt, että pyrin käymään ulkona kävelyllä päivittäin, ja lopetin terffien keskustelujen lukemisen. Suuntaan huomiotani hyvään. Olen huomannut mielialani nousseen selvästi. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta. Vaikeinta lieneekin ylipäätään huomata muutoksen tarve omassa elämässä ja tehdä päätöksiä sen parantamiseksi. Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on voimavaroja ja tukiverkkoa riittävästi, jotta huomasin mielialan muutokseni ja tarpeen sen korjaamiseksi, ja jaksoin sen tehdä.

Mistä TERFit tulevat?

Kun pari vuotta sitten aloin tutustua aiheeseen transsukupuolisuus, huomasin pian, että on olemassa naisia, jotka kutsuvat itseään sukupuolikriittisiksi (gender critical), ja joihin muut viittaavat usein termillä TERF (trans exclusionary radical feminist). Näitä naisia ja heidän perustamiaan organisaatioita ja löyhiä ryhmittymiä on erityisesti Isossa-Britanniassa (ja varmasti muissakin maissa), mutta myös Suomessa. He suhtautuvat transsukupuolisuuteen hyvin kriittisesti, ja erityisesti transnaisiin ja transaktivismiin. Jotkut ovat erityisesti kiinnostuneita ROGD-teemasta (rapid onset gender dysphoria) eli suhtautuvat kriittisesti murrosiässä puhkeavaan sukupuolidysforiaan, esittäen sen sosiaalisesti ja netin kautta leviävänä ja tarttuvana muoti-ilmiönä.

Olen tutustunut tähän aihepiiriin sekä uteliaana että kauhistuneena. Olen kiinnostunut siitä, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat, ja mitä he toiminnallaan tavoittelevat. Vai onko sillä tavoitetta, onko se vain oman pahan olon purkamista? Olen kauhistunut siitä halveksunnan ja vihan määrästä, jota olen nähnyt ja kokenut. Siitä on tullut itsellenikin paha olo, jota tekee mieli purkaa jotenkin.

Luin aiheesta valaisevan Sociological Review:ssä julkaistun artikkelin, joka esittää uskottavan kuuloisia teorioita siitä, miksi ja miten tällainen ilmiö on syntynyt. Tiivistäen artikkelin perusteella voisi todeta, että liikkeen juuret ovat 1970-luvun lopun feministisissä tutkimuksissa, joissa transnaiset kuvattiin uhkana naisille. (Sivuhuomiona totean, että tätä uhkakuvaa vahvisti myös esimerkiksi populaarikulttuuri. Katso dokumentti Disclosure!) Erityisesti 1990-luvulla feminismin tutkimusaiheena olivat sukupuoliroolit ja teoria siitä, että sukupuoli on opittu rooli ja sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio, jolloin transsukupuolisuus toi tutkimukseen mielenkiintoisen näkökulman. Tällöin alkoivat erottua ne, jotka erityisesti halusivat rajata transnaiset pois naiseuden piiristä. 

Isossa-Britanniassa ilmiö laajeni, kun hallitus aloitti Gender Recognition Act:in uudistuksen vuonna 2017. Uudistuksen tavoitteena oli tehdä syntymätodistuksen sukupuolimerkinnän muuttamisesta omaan ilmoitukseen perustuva, lääketieteellisen prosessin ja lääkärin lausunnon edellyttämisen sijaan. (Monet muut henkilöllisyystodistukset pystyy Isossa-Britanniassa jo muuttamaan omalla ilmoituksella, kuten esimerkiksi passin ja ajokortin.) Tämä aiheutti vastareaktion, ja useita uusia järjestöjä perustettiin kampanjoimaan lakiuudistusta vastaan. Näiden järjestöjen pääviesti on, että sukupuolen itsemääräämisoikeus vaarantaa naiset ja naisille varatut tilat.

Tämä vastustus ei syntynyt tyhjiössä, vaan liittyy kansainväliseen poliittiseen ilmastoon, jossa on nähtävissä takapakkia sateenkaari-ihmisten oikeuksiin. Esimerkiksi USAssa on useissa osavaltioissa ehdotettu ns. bathroom bills, jotka edellyttävät julkisten wc-tilojen käyttöä syntymässä määritellyn sukupuolen mukaan. Pohjois-Carolinassa tällainen laki on voimassa. Unkarissa astui voimaan laki, että syntymässä määritettyä sukupuolta ei voi korjata henkilöllisyystodistukseen. Monet trans-eksklusiiviset naisjärjestöt ovat lyöttäytyneet yhteen anti-feminististen järjestöjen kanssa, jotka kannattavat perinteisiä sukupuolirooleja ja vastustavat aborttia. He ovat löytäneet yhteisen vihollisen: transihmiset.

Artikkelissa tämä ilmiö asetetaan myös osaksi ns. totuudenjälkeistä aikaa. Sosiaalisten medioiden ja internet-yhteyksien kehittymisen ansiosta tietoa on saatavilla enemmän ja helpommin kuin koskaan, ja on syntynyt myös paljon disinformaatiota. Asiantuntijuus ja tiede ovat kokeneet kovan kolauksen, kun tietoa ja tutkijoita kyseenalaistetaan laajasti. Sukupuolikriittiset kirjoittajat julistavat puhuvansa (biologista) totuutta ja syyttävät yhteiskuntaa vaientamisestaan, vaikka heidän äänensä kuuluu erityisesti Ison-Britannian valtamedioissa. Gender Recognition Act:in uudistus ei ole edennyt vielä päätökseen, ja osasyy on sukupuolikriittisten ja anti-lgbt-järjestöjen vastustus.

Biologia, neutraalius ja objektiivisuus ovat termejä, joihin sukupuolikriittiset usein vetoavat. Artikkelissa todetaan, että humanistisissa tieteissä näiden termien "taistelua" on käyty jo vuosikymmeniä. Biologia tieteenä on sukupuolikriittisten argumenteissa kiistämätön totuus, joka on muiden tieteenalojen yläpuolella. He kuitenkin käyttävät siitä vain itselleen ja tavoitteilleen sopivia "faktoja", unohtaen sen kaiken muun, joka sukupuoleen liittyy. Minusta biologian korostaminen sukupuolen käsitteessä on hyvin rajoittunutta, eikä yksistään sen perusteella voi käsittää tai käsitellä niin laajaa asiaa kuin sukupuoli. Myös transihmisille sukupuolen biologinen perusta on ihan selvä asia, vaikka sukupuolikriittiset usein väittävät, että transihmiset haluavat häivyttää biologian kokonaan. Mielestäni näin ei ole, vaan transihmiset tekevät konkreettisesti näkyväksi ihmisen sukupuolen kompleksisuuden, josta biologia on vain yksi osa.

Artikkeli avasi silmiäni tälle ilmiölle laajemmin. Suomen vastineita Ison-Britannian gender critical -ilmiölle ovat esimerkiksi Radikaalifeministi -blogi, Ihmisten Kirjo -sivusto, Finnish Gender Critical -keskustelusivusto Saiditissa (jonne he siirtyivät, kun Reddit bannasi heidät) sekä Vauva.fi -keskustelusivusto, jota voisi verrata brittien Mumsnet-sivustoon. En tiedä, että heillä olisi varsinaista järjestäytynyttä toimintaa Suomessa, mutta voin olla väärässäkin. Keskustelijat näissä ryhmittymissä seuraavat kansainvälistä toimintaa ja keskustelua ja saavat sieltä vaikutteita.

Otetaan esimerkiksi vaikka Vauvan keskustelupalsta. Siellä on yksi keskusteluketju, jossa sukupuolikriittiset julistavat, että he eivät vihaa tai vastusta tai kritisoi transihmisiä, vaan erityisesti transaktivismia (vaikka kyllä siellä myös transihmisten solvaamista on). Syyksi he kertovat huolen naisten turvallisuudesta ja oikeuksista. Onko se aiheellinen huoli? Aiheuttaako transaktivismi uhan naisille? Tähän tarjoaa kiinnostavan näkökulman toinen artikkeli, jonka löysin edellistä lukiessani. Tämä artikkeli keskittyy erityisesti vessakeskusteluun ja tuo esiin, että ensimmäiset julkiset vessat Isossa-Britanniassa rakennettiin miehille, ja naisille ne saatiin vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin. Ajatus naisista kulkemassa kaupungin kaduilla julkisten vessojen vapauttamana oli aikanaan radikaali, koska naisten paikka oli kotona. Onko tämä ajatus nyt siirtynyt transsukupuolisiin? Missä sitten on transihmisten paikka, jos ei julkisissa tiloissa? Tosiasiassa he ovat käyttäneet sukupuoli-identiteettinsä mukaisia julkisia vessoja jo vuosikymmeniä. Tällä hetkellä ajatus on kuitenkin kohdannut paljon vastustusta.

Naisten vessoja pidetään feminismin voittona; taisteluna, joka voitettiin. Siksi transnaisten "päästäminen" naisten vessoihin koetaan takapakkina tälle voitolle. Naisten vessojen historia on rasistinen ja elitistinen, sillä aluksi niitä rakennettiin vain valkoisten ja hyväosaisten naisten käyttöön. Naisten vessoja ei siis alun perin tarkoitettu kaikille naisille. Rodullistetut, köyhät ja vammaiset naiset eristettiin omiin tiloihinsa. "Nainen" oli valkoinen, cis-sukupuolinen, hyväosainen ja heteroseksuaali, ja naisten vessat rakennettiin heille. Vasta lähempänä 2000-lukua vessoista on tullut tasa-arvoisempia. Luonnollinen kehitys minusta puoltaisi tasa-arvokehityksen jatkumista.

Naisten vessat nähdään myös tärkeinä turvallisina tiloina naiseuden ilmentämiselle. Paikka, jossa voi virtsaamisen ja ulostamisen lisäksi hoitaa kauneuttaan, korjata vaatetustaan, vaihtaa kuukautissiteitä, jne, turvassa miehiltä. Naisten vessa on paikka, jossa sekä turvallisuus että turvattomuus ovat läsnä; kun ollaan vähissä vaatteissa intiimeissä puuhissa, ollaan myös potentiaalisesti seksuaalisten hyökkäysten kohteena, väitetään. (En tiedä, kuinka suuri osa raiskauksista tapahtuu julkisissa vessoissa, mutta oletan sen olevan aika pieni osuus.) Kokonaan oma keskustelunsa on myös edelleen ilmenevä sukupuolten epätasa-arvo vessojen rakentamisessa; naiset käyttävät vessoja useammin ja pidemmän aikaa kuin miehet, mutta silti vessoja on yleensä tarjolla sama määrä molemmille sukupuolille.

Tässä kontekstissa erityisesti transnaiset ja transnaisina esiintyvät miehet koetaan uhkana naisten vessoissa ja muissa tiloissa, vaikka tälle ei löydy tukea tutkimuksista. Itse asiassa transnaiset kohtaavat julkisissa vessoissa paljon enemmän väkivaltaa kuin cis-naiset. Sukupuolikriittiset väittävät, että julkisten vessojen ja muiden sukupuolitettujen tilojen muuttaminen sukupuolineutraaleiksi tai avaaminen transnaisille pienen vähemmistön vuoksi on ylimitoitettua, sen lisäksi että se on naisille vaarallista. Keskustelussa transaktivistit kuvataan emotionaalisiksi lumihiutaleiksi ja naisten oikeuksia puolustavat kuvataan objektiivisiksi ja valistuneiksi. Tässä keskustelussa sivuutetaan ne tutkimukset, joissa todetaan transsukupuolisten epätasa-arvoinen kohtelu, heidän kokemansa väkivalta, sekä ylipäätään vaikeus löytää ja käyttää sukupuolitettuja tiloja turvallisesti. 

 

Artikkelin pääväite onkin se, että tässä taistelussa ei ole kyse naisten tilojen turvallisuudesta, vaan naiseuden määritelmästä, ja sitä kautta sen hylkääminen, että transsukupuolinen koskaan voisi olla nainen.

Voisin jopa väittää, että päinvastoin kuin sukupuolikriittiset väittävät, naisten oikeuksien puolustaminen transihmisten kustannuksella on sitä emotionaalista lumihiutalointia, josta he transaktivisteja syyttävät. Miten perustelen tämän väitteen? Olen huomannut kolme yleistä piirrettä sukupuolikriittisten keskusteluissa, jotka toimivat perusteluna.

1. Sukupuolikriittiset esittelevät hyvin mielellään uutisartikkeleita, joissa kerrotaan naiseksi naamioituneen miehen hyökkäyksestä naisille tarkoitettuun tilaan, tai naiseksi identifioituvan miesvangin siirtämisestä naisvankilaan raiskaamaan naisvankeja. He väittävät, että tähän se johtaa Suomessakin, jos sukupuolen korjaamisesta tehdään omaan ilmoitukseen perustuva. He etsivät myös transihmisten sometileistä ja keskustelupalstoilta yksilöitä, jotka julistavat tyttöpenisten ihanuutta ja fantasioivat niiden pakottamisesta lesbojen ruumiinaukkoihin. He ovat suorastaan obsessiivisen kiinnostuneita tällaisista häiriintyneistä tapauksista, ja yhä uudelleen tivaavat transaktivisteilta mielipiteitä ja vastauksia näihin. He ovat voitonriemuisia, kun eivät saa mielestään riittävän hyviä vastauksia, koska se vahvistaa heidän olettamuksensa siitä, että heidän johtopäätöksensä on oikea. 

 

Sukupuolikriittiset unohtavat, että nämä tapaukset ovat häiriintyneitä ihmisiä, joiden teot ovat tuomittavia, riippumatta siitä, onko sukupuoli itsemäärittelyoikeus vai ei.

2. Toinen usein esiin nouseva keskustelunaihe heidän ketjuissaan on transaktivistien vaatimus poistaa laista lisääntymiskyvyttömyysvaatimus sukupuolen korjaamisen ehtona. He pyörittelevät sitä ympäri ja ämpäri ja ihmettelevät, että miksi ihmeessä transaktivistit haluavat sen vaatimuksen laista poistaa, kun he samalla haluavat itselleen myös hormonihoidot ja leikkaushoidot, jotka poistavat lisääntymiskyvyn. Tämän kysymyksen osalta sukupuolikriittiset varmaankin tahallaan tekeytyvät tyhmiksi, mitenkään muuten en osaa tätä selittää. Vaikka asia on heille selitetty, he kieltäytyvät (muka) ymmärtämästä. (Jos joku terf tätä lukee, suosittelen tutustumaan esimerkiksi tähän Tuomisen graduun.) 

Ihmisoikeudet ovat heille mielipidekysymyksiä.

3. Kolmas yleinen keskustelunaihe on transaktivismin väitetty totuuden ja tieteen vastaisuus, suorastaan hölmöily, ja "ideologian sokaisemat" aktivistit. Sukupuolikriittisten mukaan nämä sokeat aktivistit sekoittavat ihmisten päät lukuisilla muuttuvilla termeillään ja hämmentävät lapset ja nuoret luulemaan, että sukupuolensa voi itse valita. Tämän hölmöilyn esitetään kääntyneen transaktivismia vastaan niin, että ihmiset eivät kerta kaikkiaan enää kestä kuulla koko asiasta, ja pitävät touhua niin typeränä, ettei sitä voi ottaa vakavasti. 

 

Hmm, en tiedä, voi tuossa olla perää. Mutta sukupuolikriittiset ovat myös osallistuneet tuohon hölmöilyyn ja käsitteiden tahalliseen sotkemiseen, joten pelkästään transaktivisteja siitä ei voi syyttää. Käsitteiden muuttuminen ja kehittyminen on mielestäni luonnollista kun tieto aiheesta lisääntyy, oikeastaan välttämätöntä, ja on tärkeää, että käsitteistä keskustelevat ja niitä määrittelevät ne ihmiset, joita ne koskevat. Sukupuolikriittisten suhtautuminen käsitteiden ja termien muuttumiseen on siksi mielestäni melko lapsellista kiukuttelua.

Lisään vielä 4. kohdan, joka on keskustelujen mauste. Transihmisten ja -aktivistien haukkuminen ja solvaaminen. Vaikka heidän keskustelusivustonsa säännöissä lukisi, että ketään ei saa haukkua, niin sitä kyllä tapahtuu, ja paljon.

Kaiken tämän vouhkaamisen jälkeen he kehtaavat sanoa, että he eivät suinkaan ole tranfobisia. Hehän päinvastoin kertovat totuuden, jonka transaktivistit haluavat vaientaa. Lisäksi he iloitsevat, että nyt kun keskusteluketju on kerännyt paljon lukukertoja Vauvalla, ihan tavallisetkin ihmiset näkevät, kuinka naurettavia vaatimuksia transaktivisteilla on, ja kuinka häiriintyneitä transihmiset ovat. Voin vain toivoa, että tulos olisi päinvastainen. Vauvan keskusteluketjussa alustaa pidetään erinomaisena esimerkkinä siitä, että nimettömänä kirjoittaminen toimii heidän tavoitteidensa mukaisesti hyvin, kun transaktivistien sosiaalinen paine on poissa kuvioista. Tuskinpa kukaan transihminen tai transaktivisti jaksaa vääntää nimettömien terffien kanssa millään ajalla, kun sitä joutuu tekemään jo perusarjessa ihan liikaa.

Mistä siis Suomen terffit oikein tulevat ja mitä he aikovat? Ovatko yllä kuvatut keskustelupalstat heille todella naisten oikeuksien puolustamista, vai onko se heille pelkkää viihdettä? Minun on vaikea nähdä heitä vakavasti otettavina naisten oikeuksien puolustajina. Asiallinen keskustelu on varmasti tervetullutta, mutta transfobia paistaa niin kovasti läpi (kaikesta kieltämisestä huolimatta), että vaikea heitä on vakavasti ja asiallisesti ottaa. (Transfobiaa on kaikki sellainen puhe ja kirjoittelu, joka kumpuaa transihmisyyden luonnollisuuden kieltämisestä. Ei, hyvä terf, se ei ole asiallista kritiikkiä. Jos kuittaat transihmisyyden mielenterveyden häiriönä, olet menettänyt mahdollisuutesi asialliseen kritiikkiin.)

Onneksi kaikki naiset eivät ole sukupuolikriittisiä. Tuo keskusteluketju Vauvalla kertoo siitä, että sukupuolikriittiset pyrkivät tuomaan näkemyksensä isommin esiin, pienistä omista keskusteluryhmistä isommille areenoille. Onko nykyinen keskusteluilmapiiri, jossa äärioikeisto pyrkii saamaan jalansijaa, rohkaissut heitä? Pyrkivätkö he "käännyttämään" yhä useampia omaan ideologiaansa? Vauvan keskustelupalstalla on varmasti kymmeniä tuhansia kävijöitä päivittäin. Ehkä he "keskustelevat" muuallakin, kenties Suomi24:ssä? En tiedä, en ole katsonut. Mihin tämä sitten johtaa vai johtaako mihinkään, aika näyttää. 

EDIT. 14.4.2021

Mielenkiintoinen artikkeli Mumsnetin radikalisoivasta vaikutuksesta joihinkin naisiin: The Road to Terfdom. Artikkelin mukaan kotiin lapsia hoitamaan jääneet äidit ovat löytäneet Mumsnetistä itselleen yhteisön, jossa purkaa paitsi arkisia huoliaan niin myös suuttumustaan esimerkiksi siitä, miten huonosti brittiläinen yhteiskunta tunnustaa äitiyden tärkeyden ja tukee sitä. Onko siis ihme, että heitä suututtaa ajatus siitä, että "miehet" eli transnaiset tunkevat heidän omimmalle alueelleen, naiseuteen. Ehkä jotain samaa epäoikeudenmukaisuuden kokemusta voisi olla myös Vauvan terffeilyn taustalla.

Tapaus Keira Bell

(Pahoittelen, jos olen käyttänyt vääriä termejä tässä blogitekstissä. Kun kyse on Ison-Britannian oikeuslaitoksesta ja terveydenhoidosta, en ole ihan varma, mitkä ovat parhaita käännöksiä.)

Nuori nainen nimeltä Keira Bell on haastanut Ison-Britannian "transpolin" oikeuteen. Gender Identity Development Servicen (GIDS) klinikka on perustettu 1989 ja sitä pyörittää Tavistock and Portman NHS Foundation. Syyte on nostettu Tavistockia vastaan, ja oikeutta käydään parhaillaan. Keiran lisäksi myös 16-vuotiaan tutkimuksia jonottavan nuoren äiti on mukana syyttämässä klinikkaa. Keiran ja "Äiti A:n" pääväittämä on, että nuori henkilö ei ole kykeneväinen antamaan suostumustaan elämän muuttavaan hormoniblokkeri- ja muuntohormonihoitoon. Kyseessä on nk. Gillick competence -käytäntö, joka on ollut käytössä Isossa-Britanniassa v. 1985 lähtien. Mikäli oikeus ratkaisee jutun syytteen nostaneiden hyväksi, se asettaisi alaikäiset transihmiset eriarvoiseen asemaan muihin nuoriin nähden koskien heidän oikeuttaan tehdä päätöksiä omasta hoidostaan lääketieteen ammattilaisten avustuksella. Mermaidsin sivuilla on tiivistys oikeudenkäynnistä.

Lehtiartikkeleissa (BBC, DailyMail, The Guardian) korostetaan Keiran omaa kokemusta siitä, että hän sai hoidot mielestään liian helposti. Hänen sukupuolikokemustaan ei kyseenalaistettu riittävästi, sen syitä ei selvitetty. Keira kertoo, että aluksi hoidot tuntuivat hänestä elämää helpottavilta, mutta muutaman vuoden kuluttua hänen mielensä muuttui, kun hän tajusi lapsuuden aikaisten traumaattisten kokemusten olevan syynä sille, ettei hän kokenut naissukupuolta omakseen. Hän detransitioitui ja katuu mastektomiaa (rintojen poistoa) sekä hormonihoitoja, jotka ovat muuttaneet hänen kehoaan peruuttamattomasti ja mahdollisesti tehneet hänestä lisääntymiskyvyttömän. 

Jos olisin lukenut vain nuo muutamat uutisartikkelit, jotka aluksi luin, olisin nyt sitä mieltä, että GIDSin käytännöissä on varmasti tarkistamisen paikka. Vaikuttaa siltä, että Keira todellakin on saanut hoidot liian helposti ja kyseenalaistamatta. Suomessa transpolilla tehdään kattava psykologinen arvio, ja selvitetään, löytyykö taustalta muita syitä sukupuolikokemukselle kuin transsukupuolisuus, ja onko identiteetti niin vakaa, että hoitoihin voidaan edetä. Tätä ei ilmeisesti Isossa-Britanniassa tehdä niin huolellisesti kuin Suomessa. Tutustuin GIDSin sivuihin, jossa kerrotaan, että hoitojen tarvetta arvioidaan yleensä 3 - 6 tapaamisen aikana, jotka kestävät noin tunnin. Henkilökunta on moniammatillista. Sivujen perusteella saa vaikutelman, että toiminta on ihan asiallista ja vaikuttaa lähes yhtä perusteelliselta kuin Suomessa. Me olemme esimerkiksi käyneet transpolilla nyt yhdeksän kertaa, joista ensimmäisellä kerralla kartoitettiin lähinnä tilannetta ja tehtiin päätös aloittaa tutkimukset. Käynnit ovat kestäneet yleensä reilun tunnin tai pari tuntia kerrallaan.

Sitten luin Keira Bellin oman sivun, jolla hän kerää rahaa tähän oikeudenkäyntiin. Siellä hän kertoo ensin perusasiat, miksi hän on nostanut kanteen. Sen jälkeen hän kertoo, että ei usko ollenkaan siihen, että sukupuoli-identiteetti voi olla eri kuin kehon sukupuoli. Hän kertoo myös, että eheytyshoitojen kieltäminen on vaikuttanut GIDSin toimintaan niin, että kaikkien alaikäisten sukupuoli-identiteetti hyväksytään kyseenalaistamatta, eikä sen käsittelyyn tarjota psykologista tukea. Hän väittää, että GIDSin affirmatiivinen hoitokäytäntö on itse asiassa eheytyshoitoa: cis-sukupuolisista lapsista ja nuorista käännytetään transsukupuolisia. 

Jaaha. Hän onkin siis ilmeisesti kääntynyt transfobiksi, kun kieltää koko transihmisyyden olemassaolon. Lisäksi tuo eheytysväite on naurettava.

Olen edelleen sitä mieltä, että Isossa-Britanniassa transterveydenhoito on syytä käydä läpi tiheällä kammalla, koska jonot tutkimuksiin ovat todella pitkät (jopa useita vuosia) ja moni hakee sen vuoksi hoitoja yksityisesti esimerkiksi GenderGP:ltä. Oikeudenkäynti on hyvä ponnistusaskel tälle työlle. Mutta ei saa unohtaa sitä, että alaikäisten hoidon kieltäminen kokonaan muutoin kuin terapian keinoin ei voi olla ratkaisu. Translapset ja -nuoret ansaitsevat hyvää hoitoa. Siihen toki kuuluu ehdottomasti terapiaa, mutta kaikille se ei ole riittävää hoitoa.

Tämä negatiivinen julkisuus alaikäisten hoitoa kohtaan on aiheuttanut konkreettisia seurauksia: GenderGP:n käyttämä apteekki on toistaiseksi keskeyttänyt transpotilaiden hormonihoitojen reseptien toimittamisen. Tarkkaa syytä kyseinen apteekki ei ole keskeytykselle kertonut. Mikäli keskeytys koskee kaikkia GenderGP:n transpotilaita, he ovat jopa hengenvaarassa, sillä ilman hormonihoitoja ne, joilta on poistettu hormonia tuottavat elimet, voivat saada henkeä uhkaavia oireita. Tällainen toiminta kuulostaa todella vastuuttomalta näin Suomesta katsottuna. GenderGP:n nettisivuille en nyt päässyt asiaa tarkistamaan, mutta lisätietoja voi lukea vaikka Twitteristä tai Gemma Stonen blogista.

Isossa-Britanniassa transihmisiin liittyvä uutisointi on ollut hyvin negatiivisvoittoista viime vuosina, ja se tuntuu yhä vain kiihtyvän. Tämä kyseinen oikeustapaus on nähdäkseni osa tätä ilmiötä. On kiinnostavaa (ja myönnän, pelottavaa) seurata, miten juttu ratkaistaan, ja millaisia vaikutuksia sillä on. Myös Suomessa eräs mieheksi sukupuolensa korjannut ja sittemmin detransitioitunut aikoo haastaa transpolin oikeuteen. Siinä on yksi syy lisää olla kiinnostunut tästä Ison-Britannian oikeustapauksesta.

Case Aito Avioliitto ry:n mielipidetutkimus translain uudistamisesta

En laita linkkejä, google varmasti löytää ko. "tutkimuksen". Kirjoitan sanan lainausmerkkeihin, koska pläjäys ei mielestäni täytä tutkimuksen tunnusmerkkejä. Asetetut kysymykset olivat harhaanjohtavia, eikä niiden perusteella voi päätellä muuta, kuin Aito Avioliitto ry:n käsitysten kannatusta. Tuloksista ei voi päätellä ihmisten mielipidettä translain uudistamisesta, koska kysymykset eivät kerro totuudenmukaisesti, mistä lakiuudistuksessa on kyse.

Tutkimuksen kysymykset:

1. Nykyisin sukupuolenvaihto edellyttää lääketieteellisiä ja psykiatrisia tutkimuksia. Tulisiko lakia muuttaa siten että sukupuolenvaihto tulisi pelkästään oman ilmoituksen perusteella tapahtuvaksi ilman lääketieteellisiä ja psykiatrisia tutkimuksia?

2. Entä tulisiko sukupuolenvaihto ja siihen liittyvät hormonihoidot ja leikkaukset sallia myös alaikäisille?

- eivät kerro, että lain tavoitteena on sukupuolen juridisen ja lääketieteellisen korjaamisen irrottaminen toisistaan niin, että juridinen korjaaminen olisi mahdollista ilman lääketieteellistä prosessia, mutta että hoidot olisivat edelleen saatavissa vasta lääketieteellisen ja psykiatrisen tutkimuksen jälkeen

- eivät kerro, että translain uudistamisella ei tavoitella hormonihoitoja ja leikkauksia alaikäisille

- käyttävät virheellistä termiä sukupuolenvaihto, joka on Aito Avioliitto ry:n tietoinen ideologinen valinta

Translaissa ei käsitellä transihmisten hoitoa, eikä myöskään lain muuttaminen tähtää siihen.

Translasten ja -nuorten perheet ry:n hallitus on käynyt sähköpostikirjeenvaihtoa Taloustutkimus Oy:n toimitusjohtaja Pajusen kanssa. Otimme yhteyttä, koska halusimme tuoda esiin, miten vahingollinen ja vastuuton tutkimus on transihmisiä ja erityisesti alaikäisiä kohtaan. Vääristelevä kysymyksenasettelu vahvistaa haitallisia ennakkoluuloja, eikä perustu faktoihin translain uudistamisesta.

Pajunen kiisti tämän. Hän vetosi mielipiteen vapauteen riippumatta siitä, onko se huonosti vai hyvin perusteltu, ja että tutkimus mittasi mielipiteitä. Hän ei suostunut tunnustamaan sitä, että nuo mielipiteet perustuvat valheellisille väittämille translain uudistamisesta. Hän kirjoitti vastauksessaan, että translain tavoitteet ovat oletuksia. Tämä kertoo, että hän ei ollut perehtynyt aiheeseen kovin tarkkaan ennen tutkimuksen tekemistä. Translain tavoitteet on selkeästi kerrottu translakityöryhmän raportissa, joka löytyy valtioneuvoston sivuilta. Translakityöryhmä on työskennellyt jo vuosia aiheen parissa, ja lakimuutokselta puuttuu enää viimeinen silaus. Tavoitteet on lyöty lukkoon ja kirjattu selkeästi ylös. Nämä tavoitteet olisi pitänyt tuoda esiin Aito Avioliitto ry:lle tutkimustoimeksiannon yhteydessä, sekä itse tutkimuksessa. Pajunen kirjoittaa, että keskustelua kysymyksistä on käyty, mutta ei kerro sen tarkemmin, millaista keskustelua.

Ymmärrän tietenkin sen, että tutkimuksen tilaaja ja maksaja määrää kysymykset. Ymmärrän senkin, että Pajunen vetoaa mielipiteen vapauteen. Mutta sitä en ymmärrä, ettei hän voinut tunnustaa tutkimuksen epäeettisyyttä ja vääristyneisyyttä. Enkä sitä, ettei hän pahoitellut asiaa ollenkaan. Taloustutkimus Oy kertoo verkkosivuillaan noudattavansa tutkimustoiminnassaan kansainvälisen kauppakamarin (ICC) ja ESOMARin (European Society for Opinion and Marketing Research) tutkimussääntöjä. Näissä säännöissä todetaan mm.:

- Both the client and the researcher have a responsibility to ensure that published results are not misleading.
- Researchers must not allow their name or that of their organisation to be associated with the dissemination of conclusions from a research project unless those conclusions are adequately supported by the data.

Mielestäni tämä kyseinen "tutkimus" on selkeässä ristiriidassa näiden sääntöjen kanssa. Pajunen myönsi sen, että tutkimuksella mitattiin mielipiteitä, joiden faktapohjaisuudella ei ole väliä, mutta Aito Avioliitto ry, Oikea Media -verkkojulkaisu sekä Kristillisdemokraatit uutisoinnissaan ovat korostaneet sitä, että tutkimuksen tulos kertoo ihmisten mielipiteen translain uudistamisesta. Tämä ei pidä paikkaansa. Se kertoo ihmisten mielipiteen siitä, mikä on Aito Avioliitto ry:n käsitys translain uudistamisesta.

Pajunen kirjoitti myös, että ei usko, että tutkimuksen tulos olisi muuttunut, jos he olisivat olleet tarkempia kysymysten asettelussa. Trasek ry teetti vuonna 2019 mielipidekyselyn translain uudistamisesta, ja sen tulokset ovat todellakin aivan toisenlaiset. Ote uutisesta: 

"Mitä paremmin translain muutostarve ymmärretään, sitä todennäköisemmin lakimuutosta kannatetaan. Neljä viidestä (81 %) asian hyvin tuntevista on sitä mieltä, että Suomen tulee uudistaa translakinsa. Samoin neljä viidestä (82 %) asiaan perehtyneestä on sitä mieltä, että Suomen tulee luopua juridista sukupuoltaan korjaavan hedelmättömyysvaatimuksesta. Kaiken kaikkiaan translain muutostarve tunnetaan parhaiten pääkaupunkiseudulla, Tampereella ja Turussa. Vastaavanlaisia tutkimustuloksia on saanut aikaisemmin mm. Yhdysvaltalainen UCLA:n The Williams Institute: mitä huonommin transihmisten asioita tunnetaan, sitä konservatiivisemmat ovat asenteet heitä kohtaan." Lähde:
http://trasek.fi/2019/04/24/tuore-tutkimus-vain-viidennes-suomalaisista-vastustaa-translain-uudistusta/

Translapset ja -nuoret perheineen joutuvat elämään ihmisten mielikuvien seurausten kanssa. Mielipiteitä saa tietenkin olla, mutta on vastuutonta ja epäeettistä vahvistaa mielikuvia, jotka perustuvat paikkansa pitämättömään tietoon ja väittämiin.

 

Tukea sukupuoli-identiteetin jäsentämiseen

Tapasimme pari viikkoa sitten nuoren kanssa Tampereen EVA-yksikön ylilääkärin Riittakerttu Kaltialan. En kirjoita tuosta tapaamisesta nyt sen tarkemmin, mutta välitän tietoa nettisivustosta, jonka hän vinkkasi. Kyseessä on Mielenterveystalon ja HUS:n omahoito-sivusto, jossa on erikseen osio myös sukupuoli-identiteetistä ja sukupuolidysforiasta. Linkki. Kaltiala kehui sivustoa hyväksi ja kehotti tutustumaan siihen. Mainitsen sen nyt blogissani, jos siitä olisi vaikka jollekin toisellekin hyötyä, eikä ole ollut aiemmin tietoinen tällaisesta omahoitoon kannustavasta sivustosta.

Olen vilkaissut sivustoa jo aiemminkin, kun se julkaistiin. Minusta se vaikuttaa oikein hyvältä ja monipuoliselta tietopaketilta. Nuorikin on sitä lukenut, mutta en tiedä, onko hän tehnyt sivuston harjoituksia. 

Sivusto on jaettu alaotsikoihin "Mistä sukupuolen moninaisuudessa on kyse?", "Näin voit tutkia sukupuoli-identiteettiäsi", "Keinoja kehodysforian lieventämiseen", "Elämää vähemmistössä", "Eväitä jatkoon" ja "Kokemusasiantuntijoiden puheenvuorot." Eli jos tällaiset aiheet kiinnostavat, kannattaa käydä tutustumassa! Erityisesti kokemusasiantuntijoiden kertomukset ovat kiinnostavia ja tuovat asioita ehkä konkreettisemmin esiin, kuin asiantuntijoiden ohjeet.

Lääkärilehden artikkeli sukupuolidysforiasta perusterveydenhuollossa

Lääkärilehdessä julkaistiin viime viikolla artikkeli "Sukupuolidysforiasta kärsivä perusterveydenhuollon vastaanotolla". Sen tavoitteena lienee selventää kesällä julkaistun PALKOn hoitosuositusten käytäntöä siitä, millaista tukea sukupuoli-identiteettiään pohtivalle tai sukupuolenkorjaushoidoissa olevalle potilaalle on tarpeen tarjota perusterveydenhuollossa.

Alaikäisen kokeman sukupuoliristiriidan osalta artikkelissa todetaan, että ensivaiheen hoito tulee olla psykososiaalinen tuki ja tarvittaessa sukupuolisensitiivinen terapia ja mahdollisesti samanaikaisten psykiatristen häiriöiden hoito. Tämä kuulostaa hienolta ja juuri tällaista hoitoa ja tukea nuoret ja lapset tarvitsevat. Psykososiaalinen tuki on käytännössä tietoa siitä, mistä sukupuoliristiriidassa on kyse, millaista hoitoa siihen on tarjolla ja milloin, ja apua ja vertaistukea tunteiden käsittelyyn. Tällaista tukea ja tietoa on syytä olla tarjolla myös läheisille. Koko perheen ja lähipiirin huomioiva tuki on tärkeää. Sukupuolisensitiivinen terapia tarkoittaa yksinkertaisesti terapiaa, joka huomioi sukupuolen moninaisuuden ja sen aiheuttamat erityiskysymykset ja haasteet elämässä. Hyvä, että tällainen linjaus on olemassa. Tämän hoidon tulee suositusten mukaan olla tarjolla perusterveydenhuollossa, ei sukupuoli-identiteetin erikoisyksiköissä TAYS:ssa tai HUS:ssa, joissa kuitenkin konsultaatiokäynti on mahdollinen jo alaikäisille ilman selkeää ikärajaa.

Kysymykseni kuuluu, onko perusterveydenhuollossa tarpeeksi osaamista ja resursseja edellä kuvattuun hoitoon? Jos pienessä kunnassa on yksittäisiä lapsia ja nuoria silloin tällöin, jotka tällaista tukea ja hoitoa tarvitsisivat, niin löytyykö sieltä todella henkilö/henkilöitä, joilla on tarvittava koulutus ja kokemus? Tai pikemminkin, löytyykö resursseja järjestää? En tiedä vastausta, mutta epäilen että suurimmasta osasta kuntia ei löydy. Joistakin isoista kaupungeista saattaa löytyä. Mietitään esimerkiksi kouluterveydenhoitoa tai opiskelijaterveydenhoitoa: onko niissä sukupuolen moninaisuuden osalta valmiuksia, osaamista, kokemusta? Tämänhetkisen oman kokemukseni ja muilta vanhemmilta kuulemieni kokemusten perusteella se on arpapeliä, onko.

Seuraavassa kappaleessa kuvaillaan aikuisikäisten psykiatrisen arvioinnin ja hoidon tarvetta. Nämä lauseet herättivät huomioni: 

Tutkimusjaksolle suositellaan ohjaamaan henkilö, jolla on merkittävä ja pitkään kestänyt sukupuoliristiriita, joka aiheuttaa hänelle objektiivisesti todettavaa ja arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä.

Potilaan psyykkisen voinnin tulisi olla ollut vakaa mieluiten tutkimusjaksoa edeltävän vuoden ajan.

Melkoinen ristiriita näiden vaatimusten välillä - vai olenko ainoa, joka näin ajattelee? Tulee olla arjen toimintakykyä haittaavaa kärsimystä, mutta psyykkisen voinnin tulisi olla ollut vakaa vuoden ajan. Millainen superhenkilö tällaiseen pystyy? Voiko tämä todella olla sukupuoliristiriidan hoidon edellytys, ihan oikeasti?

Ja entäs tämä sitten:

Potilas tulee tarvittaessa ensisijaisesti ohjata paikallisen hoidon porrastuksen mukaiseen psykiatriseen arvioon ja hoitoon. Mitään nimenomaisia tutkimuksia ei edellytetä ennen lähetettä, mutta asianmukainen psykiatrisen arvion tulisi olla tehty. Mahdollisen päihdeongelman tulisi olla hoidettu.

Sukupuolidysforian ja autismikirjon häiriön esiintyminen samanaikaisesti aiheuttaa diagnostisia ja hoidollisia haasteita. Autismikirjon potilaiden on muita vaikeampaa sanallistaa kokemustaan ja kärsimystään. Neuropsykiatriset tutkimukset ja kuntoutus olisi syytä tehdä ensin.

Minusta tämä on selkeästi ristiriidassa nykyisin voimassa olevan hoitoasetuksen kanssa (ja näin toteaa myös Trans ry vastineessaan):

“Sukupuolen muuttamiseen tähtäävä tutkimus ja hoito keskitetään Helsingin yliopistolliseen keskussairaalaan ja Tampereen yliopistolliseen sairaalaan. Kun henkilö hakeutuu hoitoon transseksuaalisuuden takia tai hänen sukupuoli-identiteettinsä muutoin vaatii selvitystä, hänet tulee ohjata jatkotutkimuksiin toiseen edellä mainituista sairaaloista.”

Transasetus 1053/2002, 2 §

Hoitoasetuksen mukaan hoitoon hakeutuvalle on kirjoitettava lähete HUS:iin tai TAYS:iin, piste. Artikkelin kuvailema käytäntö kuitenkin vaikuttaa siltä, että kaikenlaista pitäisi tehdä ennen kuin lähete kirjoitetaan. Ja käsittääkseni neuropsykiatriset tutkimukset ovat vaikeasti saatavilla, jonot ovat pitkiä, ja kuntoutushan se vasta kauan kestääkin. Entä jos päihdeongelmaa ei saada hoidettua? Eikö ole epäinhimillistä pitkittää sukupuoliristiriidan tutkimusta ja hoitoa tällaisilla vaatimuksilla? Vaaditaanko esimerkiksi syöpäpotilailta samaa?

Kuten jo aiemmin PALKOn hoitosuositusluonnoksia kommentoidessani totesin, syntyy sellainen vaikutelma, että Palkossa ollaan keskitytty siihen, miten nykyisten transihmisiä hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten työtä voitaisiin helpottaa ja keventää, miten sitä työtaakkaa voitaisiin työntää jo ennestään kuormittuneille mielenterveyden ammattilaisille, miten "lisääntyvät lähetemäärät ja muuntuvat hoitotoiveet" voitaisiin ratkaista HUS:n ja TAYS:n nykyisillä resursseilla ja nykyisillä hoitomenetelmillä ja nykyisellä asenteella, sen sijaan että olisi mietitty asiaa potilaiden näkökulmasta: miten he saisivat parasta mahdollista hoitoa. Eli koko hoitosysteemi olisi pitänyt miettiä ihan alusta saakka uusiksi.

On siis hyvä asia, että sukupuoliristiriitaa halutaan hoitaa myös perusterveydenhuollossa, ja ennen hakeutumista pitkään tutkimusprosessiin sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla, mutta käytännössä tästä tilanteesta ollaan vielä kaukana. Artikkeli tai PALKOn hoitosuositukset eivät esitä tähän mitään konkreettista ratkaisua tai aikataulua. Ei se varmaan näiden lääkärien mandaatissa olekaan, mutta olisihan sitä voinut edes luonnostella jotain valistuneita ehdotuksia valtiovallan harkittavaksi.

Artikkeli jatkuu otsikolla Tukea identiteetin jäsentämiseen:

Erityisyksikön tutkimusjaksolla haastateltavalla tulee olla kykyä ja kypsyyttä punnita tavoittelemiensa hoitojen seurauksia ja niiden mukanaan tuomia haasteita. Toivotuilla hoidoilla on riskejä ja potentiaalisia haittoja, niiden tulos on epävarma ja yksilöllinen. 

Aikamoinen vaatimus erityisesti nuorelle ihmiselle, "kykyä ja kypsyyttä". On se toki paikallaan, en sitä kiellä, mutta kaikilla ihmisillä ei kerta kaikkiaan ole tällaista kykyä olemassa, ja mielestäni se(kin) asettaa potilaat eriarvoiseen asemaan. Tulee mieleen, onko tällainen vaatimus olemassa muita lääketieteellisiä hoitoja harkittaessa - eipä taida olla. Translain uudistaminen siten, että juridinen sukupuolimerkintä ja lääketieteellinen diagnoosi  eriytetään toisistaan, toisi tähän erittäin suuren helpotuksen. Se vapauttaisi lääketieteen ammattilaisten resursseja, sillä moni transihminen tyytyisi juridiseen sukupuolen korjaamiseen ja siihen, miten pystyy kehoon kajoamatta muokkaamaan ulkonäköään identiteettinsä mukaiseksi. Nykyinen systeemi pakottaa heidätkin käymään lääketieteellisen tutkimusprosessimyllyn läpi. Ja nyt kun se on meillä loppusuoralla, voin kokemuksesta sanoa, että se on melkoinen mylly se. 

Tämä tunnistetaan myös artikkelissa, jossa todetaan, että kaikki eivät hoitoja koe tarvitsevansa. Sosiaalinen tuki sukupuoliristiriidasta kärsiville ja heidän läheisilleen on kuitenkin tärkeää. Tällaiseksi tuen lähteeksi artikkeli mainitsee Setan Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen. Se onkin mainiota tukea, mutta ei millään riitä koko Suomen tarpeisiin.

Myös korjaushoidoissa oleva ja takaisinkorjaukseen hakeutuva tarvitsee psykososiaalista tukea ja mahdollisesti terapiaa. Tämäkin artikkelissa tunnistetaan ja hyvä niin. Artikkelissa todetaan, että erikoisyksiköt koordinoivat hoitoja ja järjestävät harvajaksoisia seurantakäyntejä, joten tällaista tukea ja terapiaa ei ole heillä tarjolla. Ymmärrystä ja hoitokeinoja tulisi olla perusterveydenhuollossa, artikkelissa todetaan - toivottavasti sitä ymmärrystä olisi myös siellä erikoisyksiköissä. Välillä nimittäin tuntuu, että erikoisyksikön fokus on varmistaa, ettei hoitoihin hakeuduta vääristä syistä. Tärkeä tavoite tietysti, mutta mielestäni fokuksen tulisi olla kärsimyksen lieventäminen, ei lisääminen. Sukupuoli-identiteetin voimakas kyseenalaistaminen prosessin aikana toistuvasti on melkoisen raskasta psyykkisesti, ja tukea tämän käsittelemiseen joutuu hakemaan muualta ja ihan itse - osaavatko ja pystyvätkö kaikki?

Mielestäni perusterveydenhuoltoon tulisi järjestää kattavasti yksiköitä, joissa on sukupuoliristiriidan hoidon ja psykososiaalisen tukemisen osaamista - jos nyt ei joka kuntaan, niin edes maakuntatasolla.

Artikkelissa todetaan myös:

Sosiaalisessa mediassa on tarjolla myös harhaanjohtavaa informaatiota tutkimus -ja hoitoprosesseista.

Mistäköhän se johtuu? Johtuisiko kenties siitä, että prosesseista ei transpoleilla anneta riittävästi tietoa potilaille ja läheisille? Ja mitä tällä harhaanjohtavalla tiedolla tarkoitetaan? Tarkoitetaanko hoidot läpikäyneen transihmisen iloa ja onnea onnistuneesta prosessista harhaanjohtavana, koska kaikilla hoidot eivät toimi yhtä hyvin? Tarkoitetaanko detransitioituneiden kertomuksia ei-niin-hyvin-menneestä prosessista harhaanjohtavana? Transpolin lääkäreiden tehtävänä on antaa meille sitä oikeaa tietoa, mutta sitä vain on aika vaikea saada. Olen esittänyt transpolilla joka kerta kysymyksiä, joihin en ole saanut kunnon vastausta, enkä varmasti ole ainoa. * Prosessista annettavan tiedon mystifiointi ja pimittäminen ei toimi lääkäreiden toivomalla tavalla - he todennäköisesti tavoittelevat sillä sitä, että hoitoihin ei hakeuduttaisi muuten kuin viimeisessä hädässä. Eihän se näin voi olla. Ihmisiä pitää auttaa ennen sitä suurinta hätää. Prosessissa olevilla pitäisi olla informoitu ja turvallinen olo, ja se ei tällä hetkellä toteudu.

 

* Vastaus kommentissa esitettyyn kysymykseen:

Kysymyksiä, joihin minä ja muut translasten ja -nuorten vanhemmat eivät ole saaneet kunnon vastauksia:

 

- millainen lähetteen transpolille pitää olla?

- miten pitkä jono on, milloin ensikäynti toteutuu?

- kun nuorella on kontakti mielenterveyshoitajalle / arjenhallintaan saatu apua / psykologin lausunto / x todiste siitä, että mielenterveyden edistämiseksi on toimenpiteitä tehty, mitä vielä vaaditaan, että transpolille pääsee / tutkimukset jatkuvat?

 

- millaisia haittavaikutuksia hormoniblokkerit ovat aiheuttaneet niille lapsille ja nuorille, jotka ovat saaneet niitä muista syistä kuin sukupuolen moninaisuuden vuoksi?

 

- miten hallitaan kehoahdistuksesta johtuvaa masennus- ja itsemurha-alttiutta nuorilla, jotka eivät saa transpolilta apua?

 

- miksi pari kk aiemmin lastenpsykiatrian poliklinikalla kattavat psykologiset tutkimukset pitää toistaa transpolilla? Vieläpä vaikka lasten poli on yhteydessä transpoliin ja saa sieltä neuvoja?  

 

- missä vaiheessa prosessia nyt ollaan, mitä tapahtuu seuraavaksi? (omakannassa ei ole mitään kirjauksia prosessista, pelkkä maininta siitä että polilla on käyty)

- kuka kantaa vastuun hoitamatta jättämisen aiheuttamista ongelmista?

Sitkeitä väitteitä

Haluan oikaista muutamia sitkeitä väitteitä, joita minusta ja muista translasten vanhemmista esitetään erinäisillä keskustelupalstoilla. (Tekstiä muokattu 17.9. vastaväitteiden osalta)

 

Väite 1. Olemme Setan aivopesemiä aktivisteja, jotka haluavat häivyttää biologiset sukupuolet ja hämärtää tahallisesti vakiintuneita sukupuolen käsitteitä.

Väite 2. Jos lapsemme detransitioituvat, se on meille suuri pettymys ja järkytys.

Väite 3. Olemme sitä mieltä, että sukupuolidysforiaan ainut hoito on transitio, hormonit ja leikkaukset, ja että kaikkien sukupuolidysforiaa kokevien nuorten on hakeuduttava näihin hoitoihin.

Oikaisu 1. 

Olemme opiskelleet sukupuolen moninaisuutta, jonka asiantuntemusta Setalla on. Seta ei kuitenkaan ole ainoa tietolähteemme. Tarkistamme, että hankkimamme tieto on peräisin asiantuntijoilta ja luotettavista tutkimuksista. Tiede on tuonut lisää ymmärrystä sukupuolen moninaisuuteen ja sen biologiaan. Vaikka sukupuoli ei sen tiedon valossa jakaudukaan yksiselitteisesti miehiin ja naisiin, emme me halua tätä yhteiskunnassa vakiintunutta jakoa häivyttää, emmekä hämärtää käsitteitä. Haluamme vain ymmärtää, millaisia lapsemme ovat, ja mitkä käsitteet ottavat myös heidät huomioon ja miten yhteiskuntaa ja sukupuolinormeja voisi joustavoittaa, jotta lapsemme voisivat olla rauhassa omanlaisiaan.

Vastaväitteeni on, että Setaan ja sukupuolen moninaisuuteen kriittisesti suhtautuvat ovat vanhanaikaiseen tietoon ja tieteeseen uskovia, ja he haluavat häivyttää sukupuolen luonnollisen moninaisuuden ja hämärtää tahallisesti inklusiiviset käsitteet. Mitä he pelkäävät? Muutosta varmaan. Tuntematonta.

 

Oikaisu 2. 

Kysyn, millainen vanhempi EI järkyttyisi, jos hänen lapsensa detransitioituisi? Emme kuitenkaan pety siksi, että lapsemme ei olekaan "juhlinnan ja arvostuksen kohteena oleva rohkea transihminen", vaan häpeällisesti mielenhäiriössä itseään transihmiseksi luullut surkimus, jota sietää hävetä. Emmekä järkyty siksi, että olemme tosiaan luulleet että lapsemme on trans, ja olemme häntä siinä tukeneet. Helkutti sentään! Me toivomme lapsillemme parasta mahdollista elämää omana itsenään. Detransitio olisi järkytys, koska se olisi lapselle varmasti tuskallinen kokemus, jollaisilta tietenkin haluaisimme lapsemme säästää. Pettymys se olisi siinä mielessä, että lapsi joutuu käymään läpi vielä lisää pitkiä ja vaikeita prosesseja, ennen kuin pääsee kunnolla kiinni elämään.

Vastaväitteeni on, että näin väittävät ihmiset ovat epäempaattisia ihmisiä, joilla ei varmaankaan ole omia lapsia. Tai toivottavasti ei ole.

 

Oikaisu 3. 

Yllätys yllätys, emme ole sitä mieltä. Ne ovat oikea hoito joillekin sukupuolidysforisille nuorille, mutta eivät kaikille. Yksilöllinen hoito on se, jonka puolesta puhumme.

Vastaväitteeni on, että näin väittävät ihmiset ovat sitä mieltä, että kenenkään nuoren ei pitäisi transitioitua eikä hakeutua hoitoihin.

Tällaisten väitteiden tausta-ajatuksena on se, että kukaan alaikäinen ei voi olla transsukupuolinen, ja että transsukupuolisuus on kehonkuvan häiriöön verrattavissa oleva patologinen tila, joka on hoidettava kehoon kajoamatta. 

Transihmisyys on kuitenkin normaalia ihmisyyttä, ei sairaus. Jotkut transihmiset tarvitsevat kehoon kajoavia korjaavia hoitoja, jotta pystyvät elämään täysipainoista elämää. Ei se ole sen kummempaa kuin muukaan lääketieteellinen hoito. Jotkut tajuavat transihmisyytensä jo lapsina tai nuorina, ja hyötyvät niistä hoidoista, joita alaikäisille voidaan antaa.

 

Suosittelen lukemaan ajatuksen kanssa Setan sivuilta mainion tekstin Viisi myyttiä lapsista ja sukupuolen moninaisuudesta.