Sukupuoleen katsomatta, osa 2/2

Jatkan Susi Nousiaisen kirjan "Sukupuoleen katsomatta" lukemista ja referoimista.

Kappale 2 on otsikoitu "Elämä". Siinä Susi pohtii ja määrittelee, mitä on identiteetti, ja toteaa, että sukupuoli on yksi osa identiteettiä. Hyvin tärkeä osa, koska se myös ohjaa joitakin muita identiteetin osia.

"Sukupuolivähemmistöt ovat ihmisryhmä, jonka kohdalla sukupuoli-identiteettiin ei katsota sisältyvän samaa omistajuutta kuin kaikilla muilla ihmisillä." Pysäyttävä lause. Siinähän se on tiivistettynä, miksi sukupuolivähemmistöt ovat syrjittyjä. Identiteetti on heidän kohdallaan "vain tunnetta", moni väittää. Susi kysyy: "Jos identiteetti on ihmisyksilön minä itse, miten joku toinen voi sanoa, ettei se ole totta?" Aivan.

Susi kertoo, että sitkeästi esitetty väite siitä, että transmies "muuttuu" naiseksi paetakseen naisen sukupuoliroolia, on väärä. Sukupuoli on ensin, ja sen päälle rakentuvat roolit. Jos pakenee sukupuolirooleja, sukupuoli ei siitä muutu. Transmiehet ovat sukupuoleltaan miehiä, ja he korjaavat kehonsa sen mukaiseksi, ja rakentavat sukupuoliroolinsa mieheyden päälle niin kuin muutkin miehet. Transmiehellä voi olla myös naiselliseksi miellettyjä rooleja. Minä mietin, että ehkä jotkut eri vaiheissa detransitioituneet naiset ovatkin paenneet naisen sukupuolirooleja ja luulleet olevansa transmiehiä. Sitten he ovat huomanneet erehdyksensä. Tässä on yksi syy lisää, miksi transihmisyydestä pitää puhua: että se erotetaan sukupuolirooleista, ja ettei syntyisi traagisia erehdyksiä.

Kun Susi kirjoittaa kaapista ulos tulemisesta, sydämeni särkyy. Median esiin tuoma kuva tällaisesta tilanteesta on harhaanjohtava. Media esittää sen yksittäisenä tapahtumana, joka on joko hyväksyvä ja rakastava ja sisältää onnen kyyneleitä ja rohkeuden ylistystä, tai sitten se on hylkääminen. Se ei ole kumpaakaan näistä ja se on molempia. Kaapista tulo on "koko elämän pituinen trauma", Susi kirjoittaa. Minun kurkkuani alkaa kuristaa, sillä tunnistan hänen raadollisista kuvauksistaan oman nuoreni elämän, joka on tämän trauman osalta vasta alussa. "Kaappi ei ole sellainen ovi, josta tullaan ulos ja sen jälkeen voi yhtäkkiä alkaa olla oma itsensä. Kaappi muistuttaa enemmänkin kahden peilin väliin muodostuvaa ikuisuuteen jatkuvaa käytävää, jossa on ovi oven perään."

Kun Susi kuvaa kirjassa omaa kaapista tulon prosessiaan ja sitä, miten näissä tilanteissa suu kuivui ja puhe muuttui änkytykseksi, tulivat mieleeni ne kerrat, kun itse olen kertonut lapseni transsukupuolisuudesta jollekin. Täysin samoja tuntemuksia. Jännitystä ja pelkoa siitä, miten tuo toinen ihminen reagoi. Hyväksyykö, ihmetteleekö, torjuuko hän lapseni ja sen, että olen itse hyväksynyt lapseni? Ikinä ei voinut tietää. Se oli hyvin pelottavaa, ja varmasti kymmenen kertaa pelottavampaa transihmiselle itselleen. Susi kirjoittaa rohkaisevasti, että kasvokkain tällaiset tilanteet ovat paljon hedelmällisempiä kuin internet-keskustelut, joka on aivan oma maailmansa. Ihmisiä kohdatessa halu ymmärtää toista on paljon suurempi kuin netissä. Onneksi.

Susi kuvailee konkreettisesti, millainen ihminen kaapista ulos tullut voi olla. Hän voi kokea nähdyksi tulemisen niin vapauttavana, että tekee sitä yhä uudestaan ja uuvuttaa läheiset loputtomalla puheellaan aiheesta. Hän janoaa hyväksyntää, jota vaille on niin pitkään jäänyt, ja vaikuttaa lapselta sitä tehdessään. Jos häntä ei hyväksytä, puolustautuminenkin voi olla lapsellisen oloista. Tämän tyyppistä käyttäytymistä olen nähnyt paljon seuratessani somea ja mediaa. Olen myös nähnyt, miten tällaista käytöstä on käytetty transihmisiä vastaan: heidät leimataan huomionhakuisiksi "lumihiutaleiksi" ja jos he ilmaisevat loukkaantumista tai suuttuvat, se tuomitaan. Se on surullista.

Kaapista tullessa joutuu käsittelemään myös toisten ihmisten tunteet omiensa lisäksi. Koin tämän itse hyvin voimakkaasti, kun kerroin lapseni transsukupuolisuudesta omille vanhemmilleni. En halua mennä yksityiskohtiin, mutta se oli hyvin vaikea kokemus, koska jouduin ottamaan vastaan hämmennyksen aiheuttamat tunteet vanhemmiltani. Ymmärsin, että on kyse heistä eikä minusta, mutta ei se silti helppoa ollut. Onneksi he ovat sittemmin ymmärtäneet asian paremmin ja hyväksyvät lapsenlapsensa sellaisena kuin hän on. Sana "hyväksyä" on tuskallinen. Kun joku kertoo, että hyväksyy sinut, se kertoo samalla, että voisi olla myös hyväksymättä, Susi kirjoittaa. Se on kauheaa. Mutta toisaalta, kyllä hyväksymisestä pitää voida puhua, sen kuuleminen on tärkeää.

Näissä tilanteissa syntyvä kommunikaation katkeaminen, katseisiin ja läsnäoloon liittyvät valtasuhteet ja kohtaamattomuudet sekä jatkuva kehon intiimialueiden rajojen rikkominen synnyttää pysyvää, psykofyysissosiaalista kuormitusta, vähemmistöstressiä. Se on haitallista stressiä, joka tuntuu sekä kehossa että mielessä. Se on vaikeasti sanoiksi puettavaa pelkoa syrjinnästä tai hylkäämisestä ja siihen voi liittyä tunne perusturvan menettämisestä. Jos perusturvan tunne järkkyy, ihminen ei pysty tekemään oikein mitään järkevää. On hyödytöntä sanoa vähemmistöstressistä kärsivälle, että pelko on turhaa. Hyödyllistä sen sijaan on opetella taitoja rauhoittaa itseään tällaisissa tilanteissa. Susi suosittelee luonnossa liikkumista, luovaa tekemistä, sekä hengitys- ja meditaatioharjoituksia. Hyviä vinkkejä, kaikkeen muuhunkin ahdistukseen!

Susi kertoo toisestakin epämiellyttävästä ilmiöstä, nimittäin sisäistetystä transfobiasta eli sisäistetystä vihamielisyydestä. Tunnistan tässä myös yleistä sisäistettyä vihamielisyyttä mitä tahansa ominaisuuttaan kohtaan. Itsekin olen kamppaillut oman sisäisen, lyttäävän ääneni kanssa, eikä se kamppailu ole vielä täysin ohi. Minulla kyse ei ole sukupuolesta, mutta transihmisellä hyvin todennäköisesti on. Se on viheliäistä. "Sisäinen transfobia on jonkinlaista ylitsepääsemättömän suurelta tuntuvaa häpeää." Se on heijastuma ulkopuolelta, eikä vastaa totuutta itsestä. Ulkoisen vihamielisyyden muokkaamista onneksi tapahtuu juuri nyt tosi paljon, se tuo toivoa.

Minua itkettää, kun luen Suden kirjoittavan transnuorista ja siitä, miten he joutuvat käsittelemään vanhempiensa vaikeita tunteita ja olemaan erikseen kiitollisia siitä, että tulevat hyväksytyiksi kotonaan. Susi kirjoittaa, että on kuullut mietelauseen: "Lapsi ei koskaan lakkaa rakastamasta vanhempiaan, hän lakkaa rakastamasta itseään." Ja nyt kyyneleet valuvat poskillani. Eihän tämä voi olla näin! Juuri tämän takia minäkin tätä blogia kirjoitan.

Susi kirjoittaa voimauttavasti siitä, miten transkokemus voi olla myös vahvuus. Sukupuolirooleja ja sukupuolia syvällisesti pohtineella ihmisellä onkin varmasti paljon annettavaa siviili- tai työelämässä. He ovat monesti herkkiä ja hyviä kohtaamaan erilaisia ihmisiä.

Kappaleessa 3 otsikolla "Kohtaaminen" Susi kertoo, miten sukupuoleltaan moninaisia ihmisiä tulisi kohdata. Hänen johtava ajatuksensa on, että pitää työskennellä sen eteen, ettei tällainen kohtaaminen olisi mitenkään erikoinen, muista kohtaamisista poikkeava. Olen samaa mieltä. Konkreettisena esimerkkinä Susi antaa transtaustaiset miehet, jotka eivät koe tarvitsevansa sukuelinkirurgiaa, mutta eivät myöskään käy papa-seulonnoissa, koska eivät koe tilannetta turvalliseksi. Tällöin he vaarantavat oman terveytensä vähemmistöstressin takia. Tällaisista tilanteista pitäisi päästä eroon.

Susi korostaa, että täydelliseen, ennakkoluulottomaan kohtaamiseen ei kukaan pysty, eikä siihen tarvitsekaan pyrkiä. Olennaisinta on tarkastella ja tunnistaa omia ennakkoluulojaan ja työstää niitä. Sen jälkeen on helpompaa katsoa omien lokeroidensa ohi tai läpi ja kohdata aidosti. Susi kirjoittaa uskovansa, että ei varmaan kukaan halua olla muita kohtaan asenteellinen tai tulla tunnetuksi stereotypioiden orjana, mutta on silti sokea omalle itselleen ja asenteilleen. Tiedon puute ja epätietoisuus oikeasta tiedosta aiheuttaa hänen mielestään useimmiten sukupuolivähemmistöihin kohdistuvia asenteita. Susi listaa kirjassa apukysymyksiä kohtaamiseen. Täsä yksi esimerkki: "Kun sanon ääneen, mitä tunnen tuota ihmistä kohtaan, voisinko sanoa saman omalle lapselleni tai jollekin tutulle lapselle?" Se on hyvä kysymys. (Mauri Peltokankaalle vinkiksi!)

Viimeinen kappale on otsikoitu "Eteenpäin". Siinä Susi kuvaa, miten hänen mielestään yhteiskunnan ja asenteiden tulisi kehittyä tästä eteenpäin. Viime aikoina transihmiset ovat olleet enenevissä määrin esillä mediassa, ja se on aiheuttanut myös paljon vastareaktioita. "Onko kohtuutonta vaatia kaikkien yhteisen ympäristön muokkaamista jonkun vähemmistön tarpeiden mukaiseksi? Pitääkö kaikkien tehdä muutoksia yhteisiin asioihin vain, koska pieni porukka vaatii sellaista" Susi kysyy, käyttäen esimerkkinä sukupuolineutraaleja vessoja. Ja hän vastaa: "Ei pidä, jos ei halua." ja jatkaa: "Tosiasia kuitenkin on, että vähemmistöjen huomioiminen voi käytännössä olla kannattavaa. Ison porukan silmin mitättömän tuntuisilla muutoksilla saattaa olla vähemmistön jäsenten elämään sellaisia vaikutuksia, jotka ulottuvat pitkälle. Saattaa myös olla, että juuri nämä mitättömät projektit hyödyttävät lopulta kaikkia - ja harvoin ne ovat keneltäkään pois." Näin juuri! Olemmehan rakentaneet myös hissejä ja luiskia, jotta heikommin liikkuvilla on samat mahdollisuudet kuin muilla.

Hyvin pienillä asioilla voi olla suuri merkitys. Susi antaa konkreettisia esimerkkejä. Sateenkaarimerkki terveydenhoitajan ilmoitustaululla. Sateenkaarilippu Pride-viikolla kaupungintalon edessä. Sukupuolineutraali wc kahvilassa. Syrjinnästä vapaa alue -juliste työpaikalla. Rehtori sanoo lukukauden avauspuheessaan, että täällä ketään ei saa kiusata. Ne voivat aiheuttaa transihmisissä voimakkaitakin turvallisuuden, helpotuksen ja ilon tunteita. Vähemmistöstressi helpottaa hetkeksi. Tällaiset pienet merkit ja eleet eivät ole keneltäkään pois.

Susi kirjoittaa, että tarinoilla on suuri merkitys. Niin kuin onkin. Julkisiin transihmisten tarinoihin voivat muut transihmiset samaistua ja löytää oman viiteryhmänsä, sanat ololleen ja minälleen. Enemmistöön kuuluville tarinat voivat tuoda ymmärrystä ja sitä kautta auttaa luomaan turvallisempaa yhteiskuntaa kaikille. Mikään yksittäinen tarina ei koskaan kerro koko totuutta, koska olemme monenlaisia. Siksi tarinoitakin pitää olla monta. Myös historia on tarinoita. Transihmisiä ei yhtäkkiä ole enemmän kuin ennen, vaan heitä on aina ollut, vaikka he ovat saattaneet olla hyvin näkymättömiä. On tärkeää tuoda historiallisia tarinoita esiin. Tarinat voivat olla myös fiktiivisiä, vaikka sarjakuvia. Tarinoissa ihannemaailman kuvaamisella voi olla suurempi vaikutus kuin vääryyksien esille tuomisella, Susi muistuttaa.

Susi esittelee kirjassaan täysin omakohtaiseen kokemukseensa perustuvan kuusivaiheisen sukupuolivähemmistöjen syrjinnän poistamisen polun. Vaiheet ovat: 1) asian merkityksen tajuaminen, 2) asian nostaminen keskusteluun ja yhteisen tavoitteen sopiminen, 3) yhteisten pelisääntöjen ja kielen sopiminen, 4) epämukavuusalueelle meneminen ja asian käsitteleminen kunnes ratkaisuja alkaa ilmaantua, 5) ratkaisuvaihtoehtojen arviointi ja päätös toimia, sekä 6) toimintaan sitoutuminen ja sopimus toiminnan arvioimisesta (ja kehut). Suden mukaan vaihe 1 on suurelta osin Suomessa tehty, mutta ei kaikilta osin. Monelta puuttuu vielä tietoa. Vaihe 2 on jo vaikea ja suurelta osin käymättä. Polku on siis vielä pitkä, mutta aloitettu kuitenkin. Osittain ollaan jo vaiheessa 6.

Susi kirjoittaa vaiheesta kaksi: "Kun paljon yksilöiden ja koko kulttuurin tunnetaakkaa sisältävä aihe nostetaan valoon ja sovitaan että siitä keskustellaan, jokaisen on syytä kehittää lempeyttä ja sensitiivistä kommunikaatiota." ja vaiheesta viisi: "...todellisten ihmisten tavallinen kohtaaminen on lopulta se, millä arjessa on eniten väliä." Nämä ovat mielestäni tärkeimmät lauseet.

Viimeisessä kappaleessa on minulle viesti. Susi kirjoittaa, että netti on luonut turvattoman kommunikaation maailman, ja että tässä turvattomassa ympäristössä vahvuuden illuusion voi saavuttaa olemalla jotakin vastaan. Auts. Minä olen tässä blogissa kovasti vastustanut tietynlaista anti-gender- / sukupuolikriittistä ajattelua. Susi kirjoittaa: "...mutta itsen hahmottaminen olemalla jotakuta toista vastaan ei vie oikeaan kohtaamiseen ja pysyvään turvallisuuden tunteeseen." No ei niin, se on ihan totta.

Ihan kirjan lopussa on vielä to do -lista, miten sukupuolivähemmistöt saataisiin tasavertaiseksi muiden kanssa ja vähemmistön resurssit stressistä hyödyllisempään käyttöön. Sekin on hyvin käytännönläheinen ja ihan heti toteutettavissa, jos vain tahtoa on. Sukupuolivähemmistöihin kuuluvat ihmiset haluavat sitä, mitä kaikki muutkin ihmiset: tuntea elämässä perusturvaa.

Mainio kirja kerta kaikkiaan! Kiitos, Susi! <3

Kirjakatsaus: Sukupuoleen katsomatta

Blogisti "Sateenkaarifaija" Susi Nousiainen on kirjoittanut kirjan otsikolla "Sukupuoleen katsomatta - kuinka kohdata moninaisuus". Tilasin kirjan itselleni välittömästi, sillä olen hänen bloginsa lukijana oppinut arvostamaan hänen tyyliään kirjoittaa. Nykyään Susi kirjoittaa blogia nimeltä "Lauma kasassa".

Susi kirjoittaa selkeästi ja lempeästi. Sellaiseen pyrin itsekin, mutta en ole välttämättä onnistunut siinä kovin hyvin, päätellen joistakin blogiini tulleista kommenteista. Kun tätä kirjaa lukee, tulee jotenkin lämmin ja kirkas olo. Kaikki on ihan selvää, ja tosi ookoo. Ihanaa!

Mitä pidemmälle kirjaa luin, sitä enemmän huomasin, miten paljon olemme kirjoittaneet samoista aiheista, ja miten samalla tavalla ajattelemme useimmista niistä. Pahoittelen jo etukäteen, että tulen tekemään tätä vertailua ehkä vähän liikaakin tässä kirjakatsauksessa. Se ei ehkä ole kovin mielenkiintoista muille kuin itselleni.

Kirja on tarkoitettu "esimerkiksi lapsensa identiteettityötä käsittelevälle vanhemmalle, kasvatus- tai sote-alan ammattilaiselle ja kelle tahansa, joka haluaa laajentaa ymmärrystään ihmisten moninaisuudesta." Vaikka olen jo jonkin aikaa kartuttanut tietojani aiheesta, tämä kirja toi siihen lisää syvyyttä ja erityisesti ymmärrystä. Haluaisin alleviivata edellisestä lainauksesta jokaisen sanan. Tämä kirja on juuri noille (meille) kaikille. Mielestäni aivan kaikkien kannattaisi lukea tämä kirja.

Erityisesti heidän, jotka ovat joskus kummastelleet Sudesta tai kenestä tahansa muusta transihmisestä kirjoitettuja artikkeleita ja päätelleet hänen olevan vain sukupuolirooliin tyytymätön ihminen, ja sen vuoksi valheellisesti päätynyt korjaamaan sukupuolensa. Pitäisi kirjoittaa aivan oma blogipostaus aiheesta, miten transsukupuolisuudesta kirjoitetaan mediassa ja miten vääränlaisia, yksiulotteisia mielikuvia se usein synnyttää. Mutta en tee sitä nyt.

Minulta on tivattu tässä blogissa tyhjentävää selitystä erilaisille termeille, kuten transsukupuolisuudelle. Mitkään linkit valmiisiin sanastoihin tai transihmisten omiin kuvauksiin eivät ole kelvanneet. Kehottaisin nyt erityisesti näitä henkilöitä lukemaan tämän kirjan sanasto-kappaleen. Se on todella selventävä, kaikki ihmeelliset himmelitermit ja päättelyketjut loistavat poissaolollaan. On vain selkeää, konkreettista, ja arkisia esimerkkejä sisältävää tekstiä. Jos sen luettuaan ei ymmärrä, mistä on kyse, ei varmaan sitten ikinä ymmärrä.

Sanasto on ehkä vähän huono termi tässä yhteydessä. Susi nimittäin kuvailee termejä hyvin monisanaisesti, jokaista termiä usean sivun verran. Ne kannattaa myös lukea kaikki, eikä vain yhtä, koska ne muodostavat yhdessä ymmärrettävän kokonaisuuden. Siksi en nyt ota tähän lainausta kirjasta, koska se olisi vain pieni osa kokonaisuutta, ja jäisi helposti ymmärtämättä.

Varsinainen kirja alkaa kappaleella, joka on otsikoitu "Keskustelu". Sen ensimmäinen alaotsikko osuu heti ytimeen: "Sukupuolen moninaisuus - tietoa vai mielipiteitä?" Kappaleessa käsitellään juuri niitä teemoja, joiden kanssa itsekin olen kipuillut transnuoren äitinä erilaisia nettikeskusteluja ja ohjelmia seuratessani. Esimerkiksi silloin, kun kansanedustaja Mauri Peltokangas julisti videollaan, että sukupuolia on kaksi ja kaikki muu on sairasta paskaa. Se satutti minua, koska se tuntui siltä, että kansanedustajan mielestä minun lapseni on sairas paska, koska hän kokee sukupuolensa olevan eri kuin se, miksi se syntymässä määritettiin. Siinä oli kyse kansanedustajan mielipiteestä. Onhan hänellä oikeus mielipiteeseensä, mutta mielestäni myös vastuu sanomisistaan. Jos sanat satuttavat, on syytä miettiä, mikä on sanomisten seuraus. Kansanedustaja taisi sillä hetkellä miettiä vain omia äänestäjiään ja pönkittää omaa asemaansa samoin ajattelevien joukossa.

Susi kirjoittaa tästä vastuusta hyvin. Hän kuvailee, miten erityisesti valta-asemassa olevalla on vastuu. Hän ei saa sanoillaan alistaa ja rajoittaa ihmisryhmää, jonka suhteen hänellä on valta-asema. Suden mukaan viime vuosien keskusteluissa kohtaaminen ja ihmisyys ovat kadonneet, kun on tavoiteltu mahdollisimman suuria tunnereaktioita. Tärkeistä sanoista, kuten ihmisoikeudet, on tullut merkityksetöntä sanahelinää. Olen samaa mieltä. Sen näkee hyvin myös tämän blogin kommenteissa, kun on käsitelty ihmisoikeus-teemaa.

Susi kuvaa myös hyvin sen kehityskulun, jonka olen näköjään itsekin käynyt läpi. Kun vähemmistössä olevaa ihmistä satutetaan sanoilla keskustelussa, ja hän kertoo siitä ja pyytää lopettamaan, satuttaja saa siitä vain lisää vettä myllyynsä ja uhriuttaa vähemmistön edustajan siitä, että hän kertoo haavoittuneensa. Kun vähemmistön edustaja huomaa, että yksinkertainen pyyntö "lopeta" ei toimikaan, hän alkaa hädissään perustella oikeuksiaan järjellä ja vedota ihmisoikeuksiin ja sivistyssanoihin, ja keskustelu menee entistä enemmän solmuun, ja perusasia unohtuu. Vaikka en itse kuulu sukupuolivähemmistöön, kirjoitan kuitenkin heidän puolestaan, ja olen kokenut juuri tämän tässä blogissa ja muissa somekeskusteluissa. Silmiä avaavasti kuvattu, Susi!

Entäpä sitten se usein esitetty väite, että sukupuolen moninaisuudesta puhuminen sekoittaa nuorten päät, ja että he siksi sankoin joukoin ilmoittautuvat transsukupuolisiksi? Haha, Susi käsittelee tämänkin ilmiön kirjassaan. "Aikuisten sekoilu sekoittaa nuorten päät, mikäli nuoret kokevat, ettei puhumiselle ole turvallista tilaa." Sehän on juuri näin. Tässä yhteydessä käsitellään myös ns. ROGD eli transkokemuksen tarttumisilmiö, josta itsekin olen kirjoittanut. Susi esittää tärkeän pointin: "Pitää kysyä, mihin näiden ajatusten muuttaminen toiminnaksi käytännössä johtaa." Transihmisethän pitäisi eristää muista ihmisistä, eikä transihmisyydestä voisi puhua. Talk about human rights. Susi esittää myös saman ajatuksen kuin minä, että sukupuolikokemus on niin läpileikkaava, ettei sitä voi pitkään teeskennellä. Tämän vuoksi ajatus transkokemuksen tarttuvuudesta on epäuskottava. Toki nuoret kokeilevat erilaisia rooleja ja identiteettejä ja se on normaalia, mutta sukupuolen korjaushoidot ovat niin rankkoja ja vähemmistöstressi kova, että tuskinpa kukaan oikeasti voi haluta sellaista elämää, ellei oikeasti ole trans.

Transtutkimuksiin hakeutuneiden määrän kasvusta ja sukupuolijakaumasta Susi esittää jälleen samat teoriat kuin minä. Nykyään on turvallisempaa tulla ulos kaapista. Hyväksyvää asennetta ja turvallisia aikuisia on enemmän. Nykyiset transnuoret eivät onneksi tiedä mitään siitä ilmapiiristä, jossa 60- ja 70-luvulla syntyneet transihmiset ovat eläneet. He pitäytyvät mieluusti kaapissa, myös transprosessin jälkeen. Transnaisten määrä on pienempi kuin transmiesten, koska heille on edelleen vaikeampaa olla sosiaalisesti hyväksyttyjä ja turvassa. Onneksi viime aikoina mediassa on ollut artikkeleita ja videoita ihan kaiken ikäisistä ja eri taustoista tulevista transihmisistä. Sukupuolen moninaisuus on moninaista.

Susi käsittelee vaikenemisen kulttuuria ja häpeän tunteita niin oivaltavasti, etten edes yritä verrata sitä omiin teksteihini, joissa olen lähinnä pohtinut arvoja. Bravo. Yksi lainaus: "On tärkeää ymmärtää, että jonain toisena aikana yhteisille häpeän tunteille ja niiden hiljentävälle vaikutukselle on ollut syynsä, eikä niitä ole kukaan keksinyt pahuuttaan. Nykypäivänä joistain kulttuurisista häpeän ja puhumattomuuden rakenteista voi kuitenkin olla järkevä pyrkiä eroon, sillä vasta se voi johtaa kasvuun ja ymmärryksen lisääntymiseen." Esimerkiksi translain uudistamisessa on kyse myös tästä häpeän painolastista, joka estää keskustelemasta asiasta oikeasti. Lain muuttamisessa on kyse myös asennemuutoksesta, ihan samalla tavalla kuin aikoinaan laissa naisten äänioikeudesta, tai vaikkapa tasa-arvoisesta avioliitosta.

Miksi sukupuolen moninaisuudesta pitää "tehdä numero", "hieroa sitä ihmisten naamaan" ja "tunkea toisten kurkusta alas", eli toisin sanoen puhua? Lainausmerkeissä on ilmauksia, joilla moni ihminen kuvailee tunteitaan vaikkapa iltapäivälehden kommenteissa, kun on julkaistu artikkeli joka liittyy esimerkiksi transihmisiin. Tai miksi pitäisi välittää siitä, että jollekin tulee "henkinen pipi" jostain toisen sanomasta? Tätäkin argumenttia näkee usein, tämän blogin kommenteissakin. Susi kertoo meille, miksi. Kulttuurinen häpeä ja vaikeneminen kääntyy ihmisessä helposti vihaksi, jos sitä ei tunnista, ja viha voi aiheuttaa vahingoittavia sanoja ja tekoja. Viha on ihmisen puolustusreaktio omaa häpeän tunnettaan kohtaan, se ei ole tahallista vihaa tiettyä ihmisryhmää kohtaan. Vähemmistön satuttamiseen sanoilla suhtaudutaan kuin koulukiusaamiseen, se pitäisi vain kestää. "Pride on yksi esimerkki siitä, kuinka tärkeää historian painolastin kumoamisessa on alleviivata erikseen näkymistä. Sitä tehdään niin pitkään, kunnes nähdyksi tulemisesta on tullut tarpeeksi normaalia eikä se herätä häpeän, hiljaiseksi käskemisen tai vihan reaktioita." Aamen.

Kirjoitan kirjan muista kappaleista (2. Elämä, 3. Kohtaaminen, 4. Eteenpäin) myöhemmin. Mutta jo tässä vaiheessa: Kiitos, Susi, tämän tärkeän kirjan kirjoittamisesta!

Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen

Olen pikku hiljaa oivaltanut sanan "suvaitsevaisuus" ongelmallisuuden. Olen pitänyt itseäni hyvin suvaitsevaisena ihmisenä, mutta en enää käyttäisi tuota termiä. Miksi?

Sana "suvaita" sisältää olettamuksen, että joku on erilainen, mutta siitä huolimatta häntä "suvaitaan" eli hänelle myönnetään oikeus olla olemassa. Suvaitsija on valta-asetelmassa suvaitun yläpuolella. Tässä on se ongelma. En minä halua ylentää itseäni erilaisten suvaitsijaksi, koska kaikkihan me olemme erilaisia ja olemme olemassa ilman kenenkään lupaa. Olemme kaikki samanlaisia, eli ihmisiä, mutta yksilöllisiä ja erilaisia. Suvaitsevaisuus ylläpitää enemmistö-vähemmistö -valtasuhdetta.

Suvaitsevaisuudesta on päästävä eroon ja siirryttävä yhdenvertaisuuteen. Yhdenvertaisuus ei ole pelkästään hieno arvolatatutunut sana ja tavoite papereissa, vaan sen on oltava myös toimintaa: normien ja valtasuhteiden konkreettista purkamista.

Tässä on hyvä video, jonka aihe on seksuaalisuuden, seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuus. Video kestää noin tunnin, mutta suosittelen sitä lämpimästi. Videolla THL:n seksuaalipedagogi Katriina Bildjuschkin kertoo hyvin havainnollisesti aiheesta. Hän myös kuvaa termiä "moninaisuus" tässä kontekstissa hyvin. Eivät ainoastaan transihmiset ole sukupuoleltaan moninaisia, vaan me kaikki olemme.

Linkatussa videossa luennoitsija puhuu ilmeisesti kaupungin työntekijöille, esimerkiksi kouluterveydenhoitajille, opettajille ja varhaiskasvattajille. Kouluissa ja päiväkodeissa onkin erityistä tarvetta kouluttaa työntekijöitä huomioimaan moninaisuutta, koska ne ovat niin normiorientoituneita paikkoja. Lapset ja nuoret jaetaan usein sukupuolen mukaan silloinkin, kun sille ei ole järkevää perustetta.

Tässä työssä hyvänä apuna voi olla esimerkiksi Setan, Suomen Ammattiin Opiskelevien Liitto ry:n, Suomen Lukiolaisten Liiton sekä Finlands Svenska Skolungdomsförbund rf:n opas "Älä oleta - Normit nurin!" vuodelta 2013. Opas on tuotettu "Suvaitsevaisuudesta yhdenvertaisuuteen" -hankkeessa (josta blogikirjoituksen otsikko). Lainaus esipuheesta:

"Vanhanaikaiset stereotypiat ja asenteet näkyvät esimerkiksi oppimateriaaleissa, opettajien tavassa puhutella oppilaita ja oppilaiden keskinäisissä suhteissa."

"Normikriittisyys on askel kohti yhdenvertaisempaa yhteiskuntaa. Tausta, identiteetti tai esimerkiksi sukupuolen ilmaisu eivät saa määritellä nuoren mahdollisuutta opiskella tai päästä työelämään."

Oppaassa on aitoja nuorten tarinoita havainnollistamassa heidän kokemuksiaan näkymättömiin jäämisestä ja moninaisuuden toiseuttamisesta. Nostan esiin muutamia ajatuksia Lauri Punamäen tarinasta "Kaikki tytöt eivät kasva naisiksi".

"Yläasteelle siirryttäessä en osannut ollenkaan mennä mukaan kaveriporukoiden ryhmädynamiikkaan, koska siinä oli niin iso asia se, oliko tyttö vai poika."

"Pahinta normeissa on se, että sopeutumattomuus niihin tuottaa suoraan kokemuksen, että on vaan itse ihan vääränlainen. Kasvoin ajattelemaan, että olen vaan jotenkin hämärällä mutta perustavalla tavalla huono, vääränlainen, epäonnistunut. Heteronainen, joka ei osaa olla nainen eikä hetero."

"Sukupuoli kietoutuu moneen asiaan: aikuistumiseen ja oman identiteetin, myös seksuaalisen identiteetin rakentamiseen, ihmissuhteisiin ja rooleihin, koko elämän ja tulevaisuuden ajattelemiseen. Minusta tuli nuorena epävarma ja vetäytyvä, vaikka lapsena olin ollut kaikkea muuta. Työnsin pois kaikki ajatukset siitä, että minulla voisi joskus olla seurustelu- tai seksisuhteita."

"Vaihtoehtoja ei ollut, koska en ollut niitä saanut. Kaikki ymmärrys elämän mahdollisuuksista ja olemisen malleista tulevat ympäriltä: kavereilta, aikuisilta, koulun oppisisällöistä, mediasta. Jos minulle silloin yläasteikäisenä olisi näyttäytynyt muitakin mahdollisuuksia kuin se, että kaikista tytöistä kasvaa naisia, olisi nuoruusikäni ollut noin sata kertaa helpompi. En ehkä olisi esimerkiksi masentunut niin pahasti."

"On törkeää, että sukupuolen moninaisuudesta ei puhuta biologian tunnilla eikä terveystiedon eikä muuallakaan koulussa. Se on törkeää niitä opiskelijoita kohtaan, joiden olemassaolo tehdään sillä näkymättömäksi. Se on törkeää siksi, että tällä tavalla suljetaan osalta opiskelijoista mahdollisuus ymmärtää itseään ja omaa kokemustaan. Nämä eivät ole mitä tahansa periaatekysymyksiä. Tiedon ja tuen saamisessa on kyse elämästä ja kuolemasta, mahdollisuudesta hahmottaa omaa elämää ja tulevaisuutta."

"Mielenterveystoimiston hoitaja, joka yritti rohkaista minua sanomalla, että minähän olin kaunis nuori nainen, halusi varmaan myös vilpittömästi auttaa. Ajatellaan, että on vastuullista ohjata “hämmentynyttä nuorta” kohti “hänelle oikeaa” sukupuolta."

"Kouluissa pitäisi kyseenalaistamatta käyttää opiskelijan itselleen valitsemaa puhuttelunimeä. Kaikissa kouluissa pitäisi myös olla vessoja, joita ei ole sukupuolitettu. Joskus vanhemmat eivät osaa tai halua tukea kotona nuorta, joka ei noudata hänelle määrätyn sukupuolen normeja. Silloin olisi erityisen tärkeää, että koulu olisi paikka, jossa nuoren kokemusta kunnioitettaisiin ja tuettaisiin." 

Erittäin hyvin kuvattu transnuoren arkea koulussa. Boldasin lainauksesta omasta mielestäni tärkeimmän kohdan. Nuoret tarvitsevat tietoa ja ennen kaikkea hyviä esikuvia, jotta voivat löytää sen oman tiensä ja tulevaisuutensa.

Hyvä, tuore esimerkki transihmisiin kohdistuvista asenteista sekä transihmisten medianäkyvyyden tärkeydestä on erään nuoren naisen twiitti, jossa hän kommentoi Susi Nousiaisen kirjan julkaisemista koskevaa artikkelia:

"Transsukupuoliset mediassa. Aina heillä on joku erikoinen nimi, tyyliin Susi, Käpy, Tyrsky... Ammatiksi ilmoitetaan kuvataiteilija. Kannatetaan intersektionaalista feminismiä. On tietenkin opiskeltu sukupuolentutkimusta yliopistossa. Olisi virkistävää lukea joskus juttu jostain Reijo- tai Pirjo-nimisestä transsukupuolisesta, joka kävisi töissä vaikka kaupan kassalla tai autokorjaamolla. Joka ei olisi päivääkään lukenut sukupuolentutkimusta eikä olisi muutenkaan akateeminen. Reijolla tai Pirjolla ei olisi kynittyä tukkaa, ei lävistyksiä eikä muutenkaan huomiotaherättävää olemusta. Missä olette, kaikki transsukupuoliset Reijot ja Pirjot? Tulkaa ulos kaapista! HBLQT+-ihmiset, kuten jutussa haastateltu Susi Nousiainen, tykkäävät korostaa, miten tavallisia ollaan. Ihan tavallinen perhe, kurahousuja pyykätään kuten kaikki muutkin. Siitä huolimatta tulee vaikutelma, että nimenomaan TAVALLISUUS on se, mitä nämä ihmiset pelkäävät."

Kun häntä kommenteissa haastetaan asenteestaan, hän kysyy, onko enemmistön edustajalta kiellettyä pohtia julkisesti sitä, millaiset vähemmistön edustajat saavat näkyvyyttä mediassa ja millaiset ei. Ja jatkaa, ettei ole määritellyt, kuka on oikeanlainen tai kuka vääränlainen, vaan pohtii, että missä ovat kaikki "tavikset transseksuaalit, kun nämä Susi-tyypit mediassa on jotenkin niin samasta puusta veistetty".

Transihmisistä on luotu tietynlainen stereotypia median välityksellä, ja kirjoittajan mielestä on tylsää, kun Susi niin hyvin noudattaa tätä stereotypiaa. Sinänsä on ihan hyvä nosto, että kaivataan erilaisia transihmisiä julkisuuteen. Kuitenkin, tämä teksti on kirjoitettu alentuvaan sävyyn, suvaitsevaisuuden näkökulmasta. Ei myönnetä, ettei oikein ymmärretä koko asiaa. Viimeinen lause kuvastaa kirjoittajan asennetta; hän on sitä mieltä, että transihmiset pelkäävät tavallisuutta ja ovat ehkä siksi "päättäneet ryhtyä transsukupuolisiksi", etteivät olisi tavallisia. Näin minä sen tulkitsen.

Esimerkiksi aiemmin tässä tekstissä siteeraamani Lauri on varastotyöntekijä, jolla ei ole luontonimeä. Televisiossakin on esiintynyt transvestiitti romukauppias Markus. Trasek ry:ssä toimii Kasper, jolla ei ole kynittyä tukkaa eikä lävistyksiä, ja hän on autokoulun opettaja. Kirjoittajan kaipaamia "taviksia" transihmisiä on, mutta heidät on helppo unohtaa sen jälkeen, kun stereotypia on luotu, ja jokainen tuota stereotypiaa vahvistava henkilö jää helpommin muistiin kuin siitä poikkeava. Hassua, mutta totta.

Rohkaisua ja lohtua

Haluaisin tuoda rohkaisua ja lohtua meille kaikille tämän koronapandemian keskellä. Erityisesti meille sukupuoleltaan moninaisten lasten ja nuorten vanhemmille.

Sain tänä viikonloppuna luettavakseni teoksen, jota ei ole vielä julkaistu, enkä voi siitä siksi kirjoittaa enempää. Sain siitä kuitenkin itselleni niin paljon rohkaisua ja lohtua, että haluan jakaa sitä tunnetta muillekin.

Teoksessa sanoitetaan vanhempien tunteita tilanteessa, jossa oma lapsi on sukupuoleltaan moninainen, epätyypillinen, tai miten sen haluaakin ilmaista. Vanhempi voi olla ymmällään, häpeissään, vihainen, tiedonjanoinen, puolustava, raivoissaan, huolestunut, todella huolestunut, ylpeä, surullinen, voimaton, levollinen, luottavainen. Kaikkea tätä yhtä aikaa tai vuorotellen.

Myös vanhemmat voivat kärsiä vähemmistöstressistä, vaikka eivät itse kuuluisi sukupuoli- tai seksuaalivähemmistöön. Vähemmistöstressi tarkoittaa stressiä siitä, että kuuluu (itse tai läheinen) erilaisena pidettyyn ja negatiivisesti arvotettuun vähemmistöryhmään. Sillä on monenlaisia vaikutuksia, kuten esimerkiksi verenpaineen nousu, jännittyneisyys tai unettomuus, itse-epäily tai itseinho, luottamuksen heikentyminen ympäröiviin ihmisiin, viranomaisiin ja yhteiskuntaan. Juuri nyt emme kaipaa tällaisia vaikutuksia, emmehän?

Muistetaan pitää itsestämme huolta. Vaikka joudumme olemaan huolissamme ja jännittämään erilaisia asioita lapsemme tai nuoremme puolesta, vaikka joudumme olemaan edelläkävijöitä ja tiedon levittäjiä, vaikka joudumme taistelemaan lapsemme puolesta, vaikka tunnemme riittämättömyyttä tästä kaikesta: muistetaan, että se riittää, kun rakastamme läheisiämme ja itseämme. Kaikki muu seuraa perässä. Muistetaan omat arvomme ja eletään niiden mukaan. Toimitaan aktiivisesti, voimiemme mukaan, arvojemme edistämiseksi ja yhteiskunnan muuttamiseksi. Muistetaan arvostaa itseämme ja tekemäämme kasvatustyötä.

Hyvin me vedetään!

<3:lla,
Anne M.

Palkon suositusluonnos translasten ja -nuorten hoitomenetelmiksi

Terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto Palko on julkaissut kaksi luonnosta hoitosuosituksiksi. Toinen suositus koskee "transsukupuolisuudesta johtuvan toimintakykyä alentavan dysforian lääketieteellisiä hoitomenetelmiä ja toinen aikuisten muunsukupuolisuuteen ja kehitysikäisten sukupuoli-identiteetin variaatioihin liittyvän toimintakykyä alentavan dysforian lääketieteellisiä hoitomenetelmiä." Eli suomeksi sanottuna transaikuisten dysforian hoitosuositukset on erotettu muista, ja loput eli muunsukupuolisten aikuisten sekä translasten ja -nuorten hoitosuositukset on niputettu samaan.

Suositusluonnokset taustamateriaaleineen ovat kommentoitavana otakantaa.fi-palvelussa 14.4.2020 saakka.

Syynä hoitosuositusten laatimiselle on lähetemäärien kasvu ja hoitotoiveiden muuntuminen. Tällä hetkellä hoitosuosituksia tai ns. "Käypä hoito" -suositusta ei ole olemassa näille diagnooseille.

Julmis on jo kirjoittanut blogissaan aiheesta. Hänen näkökulmansa on binäärin transihmisen näkökulma. Minä kommentoin tässä tekstissä asiaa lyhyesti omasta näkökulmastani transnuoren äitinä ja omalla vajavaisella tietämykselläni (koska emme ole vielä päässeet hoitoon saakka omalla polullamme).

Ensinnä, mietin hoitosuositusten jakoa kahtia tällä tavalla. En ihan ymmärrä, mitä hyötyä on saavutettu sillä, että translasten ja -nuorten hoitosuositukset on niputettu samaan kuin aikuisten muunsukupuolisten hoitosuositukset. Jotenkin tulee sellainen vaikutelma, että binäärit transaikuiset ovat ikään kuin se "selvää kauraa" -osasto, ja ne muut ovat sitten sitä epäilyttävää sakkia, jonka hoitoa pitää enemmän harkita. Tämä vaikutelma syntyy, kun lukee molemmat hoitosuositukset ja taustamuistiot.

Toiseksi, syntyy vaikutelma, että vaikka järjestöjä on kuultu (Seta, Trasek, Translasten ja -nuorten perheet), niin heidän esiin tuomiaan epäkohtia ei ole huomioitu. Esimerkiksi Setan taustamuistiossa (joka löytyy alun linkistä) aloitetaan sillä, että sukupuoliristiriitaa kokevia lapsia ja nuoria ei terveydenhoidossa osata riittävän ajoissa auttaa, mikä johtaa masennus- ja ahdistusoireiden lisääntymiseen näillä nuorilla, mikä johtaa transtutkimusten ja -hoitojen lykkäämiseen transpolin toimesta, koska psyykkinen oireilu täytyy hoitaa ensin. Siitä huolimatta "Palko katsoo suositusluonnoksissa, että psykososiaalisen tuen järjestäminen kotipaikkakunnan terveydenhuollossa on ensisijaista kaiken ikäisten sukupuoli-identiteetin variaatioista johtuvan ristiriidan hoidossa ja siihen tulee olla riittävää osaamista. Tarvittava psykiatrinen ja psykososiaalinen hoidon tarpeen arviointi ja mahdollinen hoito tulee olla järjestetty jo ennen keskitetylle sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalle lähettämistä." Tämä kuulostaa tosi hyvältä, mutta miten se toteutuu käytännössä, kun sitä osaamista ja resursseja ei siellä kotikunnissa ole? 

Käytännössä tästä ei tulisi sellainen oikeasti ajoissa auttava taho, jota sillä ehkä tavoitellaan (??), vaan ylimääräinen este / portti oikeaan hoitoon pääsylle. Se pitkittää edelleen pitkää polkua. Kun translasten ja -nuorten ahdistus ja masennus suurelta osin johtuvat sukupuoliristiriidasta, niin on käsittämätöntä, että ne jotenkin pitäisi saada hallintaan, ennen kuin niiden syyhyn pureudutaan. On tietenkin ymmärrettävää, että psyykkisen toimintakunnon on oltava jonkinlaisissa kantimissa, jotta pystyy reflektoimaan itseään ja ottamaan vastaan rankat hoidot, mutta please, kyllähän näitä pitää voida hoitaa yhtä aikaa.

Transpolin ikäraja on nykyään 13 vuotta. Sen poistamisesta ei ole mitään mainintaa. Ainoastaan mainitaan, että ennen puberteetti-ikää voi päästä konsultaatiokäynnille. Itse asiassa tämä esitetään otsikon "nykyiset käytännöt" alla. Translasten ja -nuorten perheissä kenelläkään ei ole tällaisesta kokemusta, eli joko sitä ei oikeasti ole koskaan käytetty, tai se on todella harvinaista. Tämä konsultaatiokäynnin mahdollisuus pitäisi tuoda selkeämmin vaihtoehdoksi ja poistaa turha ikäraja.

Kolmanneksi, kaiken kaikkiaan heti alkusanoista alkaen syntyy sellanen vaikutelma, että Palkossa ollaan keskitytty siihen, miten nykyisten transihmisiä hoitavien terveydenhuollon ammattilaisten työtä voitaisiin helpottaa ja keventää, miten sitä työtaakkaa voitaisiin työntää jo ennestään kuormittuneille mielenterveyden ammattilaisille, miten "lisääntyvät lähetemäärät ja muuntuvat hoitotoiveet" voitaisiin ratkaista nykyisillä resursseilla ja nykyisillä hoitomenetelmillä ja nykyisellä asenteella, sen sijaan että olisi mietitty asiaa potilaiden näkökulmasta: miten he saisivat parasta mahdollista hoitoa.

Neljänneksi, uudet hoitosuositukset eivät pyri toteuttamaan uusimpia diagnooseja, jotka korostavat sitä, että kyseessä ei ole mielenterveyden häiriö, eikä hoitosuosituksissa tukeuduta potilaan tietoon perustuvaan suostumukseen. Ne kyllä mainitaan, mutta niihin suhtaudutaan varoen. Sen sijaan  hoitosuositukset tuntuvat edelleen nojautuvan vanhakantaiseen, psykiatrista ja psykologista arviointia korostavaan huolelliseen diagnosointiin. En yhtään väheksy sen tärkeyttä, mutta Suomessa ollaan sillä saralla turhan varovaisia, kun pelätään vääriä diagnooseja. Silloin käy helposti niin, että virheitä tapahtuu toiseen suuntaan: kaikki sellaiset eivät saa hoitoa, jotka siitä hyötyisivät. 

Vanhakantaisuus ja varovaisuus näkyvät hoitosuosituksissa myös siinä, miten hormoniblokkerihoitoa pidetään edelleen "liian vähän tutkittuna" ja väitetään sen jopa "lukitsevan nuoren sukupuolen". Alkusanoissa jo tuodaan esiin, että suositukset perustuvat tämänhetkiseen lainsäädäntöön, tämänhetkiseen kliiniseen kokemukseen nykyisillä transpoleilla, sekä tutkimusnäyttöön. Potilasjärjestöt mainitaan sanalla "tapaaminen". Näiden lisäksi olisi ehdottomasti pitänyt ottaa huomioon kansainväliset hoitosuositukset, jotka ovat käytössä jo useissa maissa, esim. Ruotsissa, Alankomaissa ja Australiassa. Kansainväliset hoitosuositukset mainitaan ja kuvataan lyhyesti, mutta esimerkiksi alaikäisten kansainvälisiä hoitosuosituksia ei kuvata lainkaan.

Viidenneksi, edelliseen liittyen, kritisoin suositusten tutkimustaustaksi tehdyn kirjallisuuskatsauksen lähteitä. Mukana on tutkimuksia (mm. Lisa Marchianon ROGD-tutkimus), joiden asiantuntevuutta ei kyseenalaisteta. Mielestäni on ihan hyvä, että kaikenlaisia tutkimuksia on mukana, mutta pitäisi kuitenkin mainita niiden luotettavuudesta jotain. Kyseinen tutkimus ei ole laadullisesti hyvä. Lisäksi kirjallisuuskatsauksessa ja eettisessä arviossa pidetään puutteena, että vertailuryhmällisiä tutkimuksia ei juurikaan ole saatavilla, ja tällaiset tutkimukset nostetaan siihen ylimpään, luotettavimpaan luokkaan. Yhdyn tässä Julmiksen kirjoittamaan:

"Suosituksessa tulisi huomauttaa siitä, että vertailuryhmällisten tutkimusten toteuttaminen on lähes mahdotonta, sillä se vaatisi joidenkin ihmisten hoitamatta jättämistä puhtaasti tutkimuksellisista syistä, joka olisi tutkimuseettisesti ongelmallista sekä lääkärinvalan vastaista. Tästä syystä kontrolliryhmällisten tutkimusten puutetta on kyseenalaista pitää hoitojen tuloksista olevan näytön heikkoutena."

Kuudenneksi, tämä kaikki suututtaa minua. Setan taustamuistiossa mainitaan, että transnuorten viivästynyt hoito Suomessa tarkoittaa sitä, että moni hakeutuu hoitoihin ulkomaille. Myös minun transnuoreni on puhunut siitä, että hän harkitsee leikkauksiin hakeutumista Suomen ulkopuolelle. Se pelottaa minua, monestakin syystä. Miksi Suomi ei voi hoitaa omia kansalaisiaan inhimillisesti ja hyvin? Yhden ylilääkärin pillin mukaanko tässä tanssitaan? (Hänen kädenjälkensä näkyy hoitosuosituksissa voimakkaasti.) 

Suosituksia ja taustamateriaalia lukiessa välittyy vaikutelma, että sen kirjoittajat eivät oikein tiedä, mistä on kyse. Tarkoitan nyt potilaiden sielunmaisemaa. Totta kai kirjoittajat tuntevat nykyiset kliiniset käytännöt hyvin. He katsovat asiaa lukujen ja tutkimusnäyttöjen valossa, koska ne ovat konkreettisia. Nämä tietenkin pitääkin ottaa lähtökohdaksi. Mutta voitaisiinko samalla lisätä sitä sukupuoliristiriidan ymmärrystä? Potilaiden kertomat asiat ja toiveet kuvataan epämääräisinä ja epärealistisina. Mutta ovatko ne oikeasti sitä? En tietenkään tunne kovin montaa transihmistä, mutta suuri osa siitä, mitä olen kuullut ja lukenut, kertoo ihan muuta kuin epämääräisyyttä ja epärealistisuutta. Kirjoittajien asenne tuntuu olevan ylimielinen ja potilaita väheksyvä.

Toisaalta, kun luen taustamuistiota oikein ajatuksen kanssa, näen ja ymmärrän sen filosofian. Nämä eivät ole helppoja asioita. Lääkärit suhtautuvat asiaan tietenkin eri tavalla ja eri näkökulmasta kuin minä, joka haluaisin lapselleni kaiken mahdollisen hyvän, enkä välttämättä osaa silloin ajatella isoa kuvaa. Taustamuistiosta: 

"Potentiaalinen haaste koherenssin osalta on terveydenhuollon diskurssin ja ihmisoikeusdiskurssin yhteensovittaminen. Terveydenhuollon osalta on tärkeää, että kaikkia ihmisiä kohdellaan yhdenvertaisesti siten, että julkiseen palveluvalikoimaan sisällytettävät hoidot ovat samalla tavalla perusteltuja ja täyttävät palveluvalikoimaan kuulumisen kriteerit. Ihmisoikeusnäkökulmasta korostuu ihmisen oikeus vapauteen sukupuoleen liittyvästä syrjinnästä ja oikeus itse määrittää miten elää omaa elämäänsä. Sukupuoli on keskeinen osa tätä autonomian toteuttamista, jolloin kysymys on terveydenhuollon mahdollisuuksista ja velvollisuudesta tukea näiden oikeuksien toteutumista.

Toinen syvällinen koherenssihaaste liittyy sairauden ja terveysongelman käsitteeseen suhteessa sukupuolen variaatioihin. Yhtäältä sukupuolen variaatioita ei haluta patologisoida eli nähdä sairautena tai terveysongelmana, vaan yksilön ominaisuutena. Tämän suuntaisesti tulevassa ICD-11 diagnoosiluokituksessa hoitoa kaipaavat sukupuolen variaatiot siirretään pois mielenterveyden häiriöiden ryhmästä omaksi ryhmäksi jota kutsutaan ”tiloiksi” (conditions related to sexual health). Keskeinen haaste liittyy siihen, miten ja millä perusteilla yhdistettäisiin näiden tilojen depatologisointi siihen, että julkiselta terveydenhuoltojärjestelmältä vaaditaan aiempaa laajempaa hoitovalikoimaa ja yksilöille vahvempaa oikeutta valita hoidot. Lain mukaan palveluvalikoimaan kuuluvat kuitenkin vain lääketieteellisesti perustellut hoidot."

Mielestäni se, että hoitosuosituksissa pohditaan, miksi muunsukupuolisuus oikeuttaisi julkisilla varoilla toteutettaviin korjaushoitoihin, kun esteettisinä hoitoina pidetyt cis-sukupuolisten kehojen korjaushoidot eivät niihin kuulu, on melko asiatonta ja asiantuntematonta pohdintaa asiantuntija-arviossa. Sellainen pohdinta täytyy varmastikin tehdä, mutta tässä se on jäänyt mielestäni vajaaksi.

Taustamuistiossa pohditaan myös yhteiskunnallisia kysymyksiä. Esimerkiksi näin:

"Toisaalta on mahdollista, että hoitojen laajempi tarjonta lisää kysyntää ja muuttaa hoitoindikaatioita. Ylipäätään sukupuolen variaatioiden hoitojen, yhteiskunnan ja itse ilmiön välinen suhde on monimutkainen. Lähetemäärät sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ovat noin 20-kertaistuneet Suomessa 15 vuoden aikana. On vaikea sanoa mikä osa on ollut leimaantumisen vähenemisestä johtuvaa piilevää kysyntää ja mikä osa on ilmiön muuttuneesta yhteiskunnallisesta asemasta johtuvaa lisääntynyttä kysyntää."

Eli ymmärsinkö nyt oikein, että tässä pidetään laajempia transhoitoja sellaisena seikkana, joka potentiaalisesti muuttaa yhteiskuntaa jotenkin huonoon suuntaan? Miten tämä kuulostaa ihan joltain konservatiivikristityn "genderideologia mädättää yhteiskunnan" -jutulta? Tällaista ei odottaisi lukevan asiantuntija-arviossa.
 
Lopuksi totean, että näissä luonnoksissa hoitosuosituksiksi on paljon hyvääkin. Siellä mm. korostetaan psyykkisen tuen tarvetta kaikissa vaiheissa. "Ensisijainen hoito sukupuoliahdistukseen on psykososiaalinen tuki ja tarvittaessa psykoterapia." Tämä mainitaan useassa kohdassa. Olen täysin samaa mieltä, ja totean, että tämä kumoaa monen "sukupuolikriittisen" tai "anti-gender tyypin" väitteet siitä, että peruuttamattomia hoitoja annetaan ja saadaan liian helposti. Ei saa eikä anneta.

Tämän psykososiaalisen tuen ja tarvittaessa psykoterapian tulisi olla kaikkien sukupuoliristiriidasta kärsivien hoitomuoto muiden mahdollisesti tarvittavien korjaavien hoitojen rinnalla. Sitä tukea ja terapiaa pitäisi olla saatavilla kaikkialla Suomessa! Nykyisin tällaista apua on vaikea löytää ja varmimmin sitä tarjoaa aiheeseen erikoistunut kolmas sektori pääkaupunkiseudulla. Tämä on iso puute. Hoitosuosituksissa lukee, että tällaista ensivaiheen keskusteluapua tulisi olla saatavilla esim. kouluterveydenhuollossa. Ainakaan meidän kohdallamme peruskoulun kouluterveydenhuolto ei tiennyt aiheesta hölkäsen pöläystä.

Sitä tukea olisi myös suunnattava oikein, eli ihmisen auttamiseen ja hoitamiseen, eikä eheyttämiseen tai siihen, mitä hoitava taho kuvittelee olevan potilaan edun mukaista. Koska joskus se, mitä lääkäri kuvittelee olevan parasta (ja "normaalia"), on se perus cis hetero, joka ei mahdollisesti ole potilaalle parasta.

Toivon, että mahdollisimman moni, jota asia koskettaa, käy kommentoimassa noita hoitosuosituksia. Vinkkejä näkökulmiin löytyy hyvin esimerkiksi Julmiksen blogista.

EDIT. 19.4.2020

Translasten ja -nuorten perheet ry:n kommentti

SETA ry:n kommentti

Transfeminiinit ry:n kommentti

...ja ihan mielenkiinnosta, Aito Avioliitto on näemmä myös kommentoinut.

Transihmiset rikkovat rajoja

Edellinen blogikirjoitukseni käsitteli sukupuolitettuja tiloja. Aloin ajatella asiaa vähän laajemmasta näkökulmasta: miten sukupuolittaminen näkyy yhteiskunnassa ja miten transihmiset rikkovat sukupuolten rajoja. En ole sukupuolen tutkija, joten ajatteluni on vain maallikon pohdintaa aiheesta.

Transihmisten olemassaolo ärsyttää tai pelottaa joitakin ihmisiä. Perusteluna esitetään usein kaksijakoisen sukupuolen "luonnollisuus", biologinen alkuperä, jota on syytä noudattaa, etteivät muiden ihmisten ihmisoikeudet vaarannu. Joskus nämä muut ihmisryhmät ovat naisia, joskus homoseksuaaleja, joskus ihan vain kaikki "normaalit" ihmiset. Kaksijakoinen sukupuolikäsitys vaalii myös miessukupuolen ylemmyyttä naissukupuoleen verrattuna. Keskustelu "biologisista sukupuolista" koskettaa lähes yksinomaan transnaisia. Transmiehet ovat saaneet olla rauhassa, koska heidät nähdään naisina, eikä siten uhkana, vaan lähinnä naiseuden pettureina.

Tämän ajattelun taustalla voi olla joko se, ettei tunnusta transihmisiä olevan olemassakaan, koska he eivät noudata tätä ns. luonnollista järjestystä ja ovat siten mielenterveydeltään sairaita, tai sitten naisten (tai muun ihmisryhmän) oikeuksien varjolla tapahtuva puolustusreaktio. Molempien juurisyynä on ajattelu, että ihminen ei itse voi vaikuttaa sukupuoleensa, joka määritetään syntymän hetkellä. Juuri siksi tämä keskustelu on transihmisistä niin lannistavaa ja transfobista. Heidän olemassaolonsa ei voi olla väittelyn aihe.

Nainen on naiselle susi, kuuluu vanha sanonta. Tässä kysymyksessä se monen kohdalla pitää paikkansa. Myös moni mies kokee velvollisuudekseen suojella naisia tältä "uhkalta". Tämä pelko ja "suojelu" on ollut monen sodan ja kansanmurhan taustalla. Oman maan tai kansan naisia on pitänyt suojella toisen maan tai kansan tai rodun miehiltä. Alkuperäiskansat, värilliset kansat ja eri uskontokuntiin kuuluvat kansat ovat maksaneet tästä pelosta ja puolustuksesta hengellään.

Nykyaikana transaktivismia syytetään luonnollisen järjestyksen rikkomisesta ja sukupuolten "kadottamisesta". Mistä kumpuaa tämä pelko sukupuolten välisen rajan hämärtymisestä tai sukupuolten katoamisesta? Miksi siitä pidetään kiinni kynsin hampain? 

Transihmiset rikkovat sukupuolten välisiä rajoja pelkällä olemassaolollaan. He haastavat yhteiskuntamme sukupuolittuneisuuden. He tuovat sen keinotekoisuuden näkyväksi.

Milloin länsimainen yhteiskunta on siirtynyt eri sukupuolille osoitettuihin tiloihin ja urheilulajeihin? Sukupuolitetut tilat ja urheiluluokat ovat niin perustavanlaatuisia osia kulttuurissamme nykyään, että niiden kyseenalaistaminen ei ole helppoa. Transnaisten oikeus kilpailla naisten luokissa on jatkuvan väittelyn aihe. Niin on myös wc-tilojen, pukuhuoneiden ja turvatilojen käyttö.

Urheilun osalta sukupuolittuminen on tapahtunut 1900-luvun alkupuolella, kun naiset alkoivat urheilla kilpaa. Naisten urheilua tietenkin aluksi vastustettiin naisille sopimattomana toimintana. Yleinen mielipide kuitenkin muuttui, ja naiset saivat urheilla, omissa sarjoissaan. Naiset ovat miehiä heikompia ja pienempiä, ja siksi olisi epäreilua asettaa heitä kilpailemaan samassa sarjassa, eikö niin? Mutta miksi miehet ovat voimakkaampia? Johtuuko se biologiasta vai kulttuurista? Kuulostaako tyhmältä kysymykseltä? 

Miesten ylivoima urheilussa naisiin nähden on kuitenkin myös kulttuurin, ei pelkän biologian ja fysiologian aikaan saama. Poikia ja miehiä kannustetaan urheiluun ja he liikkuvat ja voimailevat enemmän kuin naiset. Testosteronia on kuitenkin sekä naisten että miesten elimistössä, ja fyysinen aktiivisuus vaikuttaa sen määrään. Biologi Lynda Birke on tutkinut aihetta pitkään, esimerkiksi tässä jo vuonna 1987 julkaistussa artikkelissa. Birke toteaa, että sukupuoleen liittyvät erot fyysisissä mittauksissa, jotka yhdistämme urheilullisuuteen - lihasmassa ja voima, hemoglobiinitasot, veren happikapasiteetti, keuhkojen kapasiteetti - käytännössä katoavat samalla tavalla koulutettujen nais- ja miesurheilijoiden kohdalla. (En ota nyt kantaa siihen, miten kilpaurheilu tulisi järjestää, enkä aio vastata aihetta koskeviin kysymyksiin, koska se ei kiinnosta minua niin paljon, että ottaisin oikeasti selvää kaikesta siihen liittyvästä.)*

Wc:t olivat sukupuolineutraaleja ennen viemäröinnin yleistymistä. Miksi niistä tehtiin sukupuolitettuja tiloja 1900-luvulla? Vaativatko miesten jätökset erilaisen viemäröinnin kuin naisten jätökset? Tekevätkö miehet wc-tiloissa eri asioita kuin naiset? Eipä tietenkään. Syy on kulttuurissa, ei biologiassa, ja kulttuuria voidaan muuttaa. 

Miesten ja naisten välisen sukupuolieron korostaminen ja sitä kautta naisen alistaminen miehen tahtoon ei ole pelkästään biologista ja kehollista alkuperää, vaan siihen on pyritty tietoisesti kulttuuria kehittämällä. Ajattelu on tyypillistä monille uskonnoille ja kulttuureille; naisten asema kodin ja lasten hoitajina on ollut edellytys monen yhteiskunnan rakentamisessa. Ihmisen evolutionaarinen ja historiallinen kehitys on tukenut tätä valta-asetelmaa. Sitä ei tietenkään voi kiistää. Tällaisesta kulttuurista voidaan kuitenkin tietoisesti pyrkiä pois silloin, kun se ei enää ole tarpeellista.

Ollaan peruskysymyksen äärellä. Heijastavatko yhteiskunnan säännöt ja lait luonnollista sukupuolen kaksijakoisuutta, vai luovatko säännöt ja lait sukupuolen kaksijakoisuuden keinotekoisesti?

Eikö sellainen ajatus, että ihmisen sosiaalinen asema ja rooli yhteiskunnassa määrittyy hänen syntymässä määritetyn sukupuolensa mukaisesti, ole eugeniikkaa, tieteellistä rasismia ja sosiaalidarvinismia? Syrjintää sellaisen ominaisuuden perusteella, johon ihminen ei itse pysty vaikuttamaan? Auttaako tällainen ajattelu naisia ja suojeleeko se heitä? Eikö se pikemminkin alista heitä miessukupuolen suojeltavaksi?

*EDIT. 30.11.21

Tässä tuoreempia uutisia ja näkemyksiä aiheesta:

Kohudokumentti ravisteli käsityksiä tyttöjen urheilemisesta poikien kanssa (YLEn artikkeli)

Tutkija esittää kriittisen kysymyksen juniorien valmentajille: Voiko tytöt saada poikia huonompaa valmennusta? (Artikkeli Helsingin Sanomissa) 

Seksuaalikasvatus ei ole lapsen seksualisoimista

Kommentoin tässä blogikirjoituksessa kahta tapausta, jotka liittyvät nuorten seksuaalikasvatukseen. Aihe menee vähän ohi blogini aiheen, mutta on kuitenkin mielestäni niin tärkeä, että se ansaitsee huomiota.

Sisältövaroitus: roisia kielenkäyttöä sukuelimistä ja seksistä.

----------

Joitakin viikkoja sitten lehtien yleisöpalstoilla ja somessa ruodittiin pojille suunnattua seksuaalikasvatuskirjaa "Respektiä". Suomen kulttuurirahasto lähetti ylä- ja yhtenäiskouluihin teoksen sisältäneen kirjapaketin, ja se aiheutti reaktioita. FM Aleksi Rinne kirjoitti mielipidekirjoituksen "Seta ulos kouluista kuulemalla", jonka Päivi Räsänen jakoi omalla facebook-sivullaan.

Ostin kirjan omille pojilleni, ja luin siitä suurimman osan, ennen kuin luovutin sen heille. Poikani ovat 14- ja 17-vuotiaita, juuri kirjan kohderyhmää. Minusta kirja on erittäin hyvä. Aleksi Rinteen mielipidekirjoitus missasi kirjan pointin joko tahallaan tai sitten hän ei oikeasti ymmärtänyt sitä. Rinne väittää, että kirjassa yllytetään siveellisyysrikoksiin, eikä varoiteta hyväksikäytön riskeistä. Lisäksi hän veti otsikossa mukaan Setan, jolla ei ole mitään tekemistä kirjan kanssa.

Rinne ja Räsänen nostivat esiin kirjan ohjeita mm. "kalukuvan ottamiseen", mutta sivuuttivat omien ja toisten rajojen tunnistamisen ja kunnioittamisen osuudet, joita kirjassa on vähintään yhtä paljon. Lisäksi esim. "neuvoja kaapista ulos tulemiseen", "homodeittailu" ja peniksen toiminnan selittäminen ovat mielestäni oikein hyödyllistä tietoa aivan kaikille. Itsekin opin kirjan avulla peniksistä jotain sellaista, mitä en aiemmin tiennyt. Olisipa minun nuoruudessani ollut kirja, jossa olisi kerrottu näin selkeästi, miksi kullin suuhun ottaminen tuntuu miehestä niin hyvältä, ja miten sitä voisi harjoitella. Onko tällainen asiallinen tieto yllyttämistä seksiin? Samalla logiikalla voisi kysyä, ovatko poliisiuutiset ja rikoksista kertovat artikkelit yllyttämistä rikoksiin. 

Toinen tapaus on Turvallinen Oulu -hankkeen parissa käytetty seksuaalikasvatusmateriaali. Erityisesti Twitterissä on hämmästelty 13-15 -vuotiaille suunnattua taidetyöpajaa sukupuolielimistä. Eräs miesoletettu kertoi Twitterissä, että hänen luokalleen näytettiin jokin video, jolle kaikki hihittelivät, ja tällä seksuaalikasvatuksella hänestä tuli ihan terve ihminen. Useat vastasivatkin hänelle, miten vajavainen tämä näkemys on. Kun kerran on mahdollisuus parempaan seksuaalikasvatukseen, miksi sitä ei käytettäisi. Se, että huonolla seksuaalikasvatuksella osa ihmisistä kuitenkin kasvaa seksuaalisuudeltaan ns. terveeksi, ei ole todiste siitä, että parempaa kasvatusta ei tarvita. Suomessa lähisuhdeväkivalta ja seksuaalirikokset ovat kuitenkin valitettavan yleisiä, ja näitä ennaltaehkäisee tehokkaimmin juuri oikea-aikainen ja laadukas seksuaalikasvatus.

Molemmille tapauksille yhteistä on sensaatiohakuisten klikkiotsikoiden luominen tarkastelemalla vain osaa kokonaisuudesta tarkoitushakuisesti. 

Respektiä -kirjasta jätettiin kertomatta suurin osa. Jo kirjan esipuheessa tärkeimmäksi nostetaan kunnioitus, ja toivotetaan onnea rakastamisen ja hyvän seksin opetteluun. Sisällysluettelon väliotsikot ovat: Sinä, Tytöt, Rakkaus, Kunnioitus, Seksin peruskurssi, Hetero vai homo?, Seksi tyttöjen kanssa, Seksi poikien kanssa, Lisää seksiä, ja Voi hyvin. Rinteen kirjoituksessaan esiin tuoma väite, että kirja opastaisi pornon kuvaamiseen, ei voisi olla kauempana todellisuudesta. Kyseisessä kappaleessa kerrotaan ensin, miksi jotkut parit kuvaavat tai videoivat seksiään, ja sen jälkeen painotetaan, että siihen pitää olla molempien suostumus, eikä kuvattua materiaalia saa käyttää koston välineenä. Pornon kuvaamista ei opeteta eikä opasteta kirjassa mitenkään. Myöskään kalukuvien lähettämiseen ei kannusteta, toisin kuin Rinne väittää. Voisi jopa luulla, että Rinne ei itse asiassa ole lukenut kirjaa sisällysluetteloa pidemmälle. Suosittelisin lukemaan!

Turvallinen Oulu -hanketta on kritisoitu siitä, että siellä tehdään isoilla hankerahoilla tyhjänpäiväisiä TikTok-videoita, eikä puututa oikeisiin asioihin, kuten maahanmuuttajataustaisten miesten harjoittamaan groomingiin. Hanke perustettiin nimenomaan Oulussa tapahtuneiden seksuaalirikosten jälkimainingeissa. Kun tutustuu hankkeen sivuihin, huomaa nopeasti, miten hakoteillä tuo kritiikki on. Jokainen voi tutustua hankkeen materiaaleihin tällä sivulla. On turvataitojen opetusta, groomingin tunnistamista ja ennaltaehkäisyä nuorisotyössä, opetusta monikulttuurisuudesta ja kunniaväkivallasta, sekä eri ikäryhmille suunnattua seksuaalikasvatusmateriaalia.

Seksuaalikasvatus ei ole lapsen seksualisoimista. Mitä seksuaalikasvatus on? THL:n sivustolta lainaten:

"Lapselle tulee opettaa seksuaalisuuteen liittyviä tietoja, taitoja ja asenteita. Seksuaaliosaamisen alueiksi voidaan määritellä esimerkiksi teoriatietojen ja käytännön taitojen osaaminen, kriittinen ajattelutaito, sekä itsetuntemus ja eettinen vastuullisuus. Eettiseen vastuullisuuteen kuuluu esimerkiksi toisten seksuaalioikeuksien kunnioittaminen. Seksuaalikasvatuksessa tulee huomioida sisältöjen monipuolisuus."

Eli: tietoja, taitoja ja asenteita. Näitä kaikkia kolmea annetaan esimerkkeinä olevissa Respektiä -kirjassa sekä Turvallinen Oulu -hankkeessa. Jos näistä asioista ei saa asiallista tietoa, nuoret hakevat sen muualta, eikä sen tiedon laadusta ole takeita. Jos lapsi ei opi tietämään, millainen kosketus on hyväksyttävää, tai että jos aikuinen pyytää pitämään koskettelut salaisuutena, hälytyskellojen pitää soida, niin silloin luodaan hyvin otolliset olosuhteet lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle.

Mitä seksualisointi on? Lapsen kohdalla sitä olisi esimerkiksi lapsen pukeminen paljastaviin, aikuisia seksuaalisesti vietteleviin vaatteisiin, tai sinänsä hyväntahtoinen poikakaverista utelu, jos sitä kysytään tytöltä, joka ei vielä seurustelua edes ajattele. Sellaiset teot, joiden tarkoituksena on tehdä lapsesta seksin kohde - ihminen, jolla on aikuisen seksuaalisuus - ovat lapsen seksualisointia. Kun lapselle tai nuorelle kerrotaan ikätasoisesti turvallisesta ja hyvästä seksistä, se ei seksualisoi heitä, vaan turvaa heitä.

Millainen seksuaalikasvatus sitten on hyväksyttävää niiden mielestä, jotka ovat näitä esimerkkejä kritisoineet? He ovat tuoneet esiin, että liiallinen tieto yliseksualisoi lasta, ja että tällaisen tiedon paikka on vasta myöhemmin. Milloin? Kyllä seksi kiinnostaa jo 13-vuotiaita. Eikö ole parempi saada oikeaa tietoa ennen kuin seksiä alkaa harrastaa, kuin vasta sitten, kun on jo ehtinyt mokata? Kun on jo tunkenut peniksensä toisen ihmisen kurkkuun lupaa kysymättä ja kuvitellut, että hän kiihottuu oksennusrefleksistä, koska niinhän pornovideoissa näytetään? Tai että sillä ei ole väliä, mitä se toinen ajattelee, koska tärkeintä on oma nautinto?

Ehkä he tarkoittavat, että heidän oman ikäpolvensa saama seksuaalikasvatus on riittävää, koska heistäkin tuli ihan normaaleja, kuten se miesoletettu Twitterissä niin hyvin sanoitti? Voin samaistua tähän ajatukseen, koska se seksuaalikasvatus, jota minä sain koulussa 1980-luvulla, keskittyi lähinnä tautien ja raskauden ehkäisyyn. Vanhemmilta en saanut minkäänlaista tietoa, eikä meillä ollut niin läheisiä välejä, että olisin kehdannut kysyä. Ahmin tietoa tv-sarjojen seksikohtauksista, fiktiivisistä romaaneista ja Regina-lehdestä, sekä pornosta. Lähimetsästä löytyi kiven alta pino lehtiä.

Oliko näistä saatu tieto laadukasta ja riittävää? Luulin niin. Seksi oli mielestäni nuorena ja nuorena aikuisena kiehtovaa, mutta vähän kiellettyä, tai hävettävää. Sitä piti aina vähän (tai paljonkin) varoa, koska taudit ja raskaus kummittelivat mielessä. Naisen ei kuulunut olla nauttija, vaan hänen tehtävänsä oli miellyttää miestä ja varoa tulemasta raskaaksi. Jakorasia ei saanut olla, mutta omalle poikaystävälle antamisesta ei saanut kieltäytyä. Niinpä seksistä tuli aikuisiän ensimmäisessä pitkässä suhteessani lähinnä velvollisuus. Kunnes aloin haluta saada lapsen. Silloin siitä tuli suoritus, jonka tarkoituksena oli tulla raskaaksi. Siinä vaiheessa aloin todella tajuta, miten vääränlaista tietoa olin saanut. Raskaaksi tuleminen ei näet ollutkaan niin helppoa. Tunsin oloni huijatuksi. Toisen kynnyksen seksuaalisuudessani ylitin, kun lasten saamisen jälkeen aloin ajatella, että seksistä kuuluu nauttia. Avioeron jälkeen alkoi minun seksuaalisuuteni murrosikä. Löysin seksuaalisuuden ilot ja ymmärsin, miten paljosta olin jäänyt vaille. Oikeastaan se johtui siitä, etten ollut saanut riittävää seksuaalikasvatusta nuorena, ennen kuin aloitin ensimmäisen pitkän parisuhteeni. (Huom. olen tässä kappaleessa yksinkertaistanut monimutkaisia ja monitahoisia asioita tehdäkseni pointtini selväksi.)

Ikätasoinen kasvatus on tietenkin tärkeä muistaa. Mielestäni molemmissa esimerkeissä tämä on huomioitu. Missään ei opeteta kolmasluokkalaisille, "miten nuollaan persereikää turvallisesti", kuten Twitterissä jotkut väittävät. Respektiä -kirja on suunnattu yläkouluikäisille, ja Turvallinen Oulu -hankkeessa on erilliset materiaalit eri ikäisille. Kolmasluokkalaisille suunnattu materiaali näyttää tältä. Väliotsikoina on Mitä tapahtuu murrosiässä kehossa?, Hyvä ilmapiiri ja kiusaamisen vastainen toiminta, Tunteista, Moninaisuus, Rakkaus, rakastaminen ja hellyys, sekä Verkossa. Taidetyöpaja oli suunnattu 13-15 -vuotiaille. Sen ikäisille kullien kuvat ja pillujen askartelu voi toki olla nolostuttavaa, mutta tosi tärkeitä tietoja ja taitoja ja asenteita siinä kuitenkin harjoitellaan. Ja onhan siinä ympärillä se luokkayhteisö, jossa voi yhdessä hihitellä eri näköisille pimpeille ja kaluille.

Aikuisia suora kielenkäyttö voi punastuttaa (kuten Poikien äidit -sivustolla), mutta se pitää vain kestää. Omat seksuaalisuuteen liittyvät häpeät pitää jotenkin käsitellä ja hyväksyä, jotta voi ohjata lapsensa oikean tiedon äärelle. Seksuaalista hyväksikäyttöä tapahtuu paljon juuri uskonnollisissa ja/tai suljetuissa yhteisöissä. Miksi? Siksi, että asioista vaietaan, ja seksuaalisuutta hävetään. Asiallinen seksuaalikasvatus purkaa häpeän pelkoa, antaa asioille nimiä ja kannustaa puhumaan.

Blogi täyttää vuoden

Tasan vuosi sitten kirjoitin ensimmäisen tekstini tähän blogiin. Ajattelin aluksi, että sanomista riittäisi ehkä muutamaksi viikoksi tai kuukaudeksi. Tässä sitä ollaan kaksitoista kuukautta myöhemmin, eikä sanottava ole vielä loppunut. Blogia on luettu lähes 30 000 kertaa, mikä on mielestäni ihan käsittämätön määrä. Aihe selvästi kiinnostaa. Tämä on sadas kirjoitus tässä blogissa.

Tilanne on suunnilleen sama kuin vuosi sitten. Esikoiseni on edelleen transpolin asiakas ja tutkimukset jatkuvat. Perjantaina käymme siellä seuraavan kerran. Minulla ei ole tarkkaa tietoa siitä, miten polkumme jatkuu, ja mikä on aikataulu.

Olin pari viikkoa sitten Setan kokemuskouluttajakoulutuksessa. Melkoinen sanahirviö, mutta se siis tarkoittaa vähän samaa kuin kokemusasiantuntijakoulutus. Koulutuksen käynyt voi osallistua esimerkiksi seksuaaliterapeuttien tai sairaanhoitajien koulutustilaisuuteen yhdessä Setan asiantuntijan kanssa. Setan asiantuntija kouluttaa faktoista, esimerkiksi sukupuolen ja/tai seksuaalisuuden moninaisuudesta, ja kokemuskouluttaja kertoo omista kokemuksistaan ja toiveistaan. Meitä oli muutama ihminen eri puolilta Suomea ja erilaisilla taustoilla, jokaisella oli oma syynsä tulla koulutukseen. Harjoittelimme yhdessä oman tarinan kertomista.

En ollut ehtinyt ajatella omaa tarinaani kovinkaan valmiiksi ennen koulutusta. Minulla oli muutama hajanainen ajatus vihkossa. Sitten kun aloin kertoa tarinaani, se sai vähän lisää lihaa luiden ympärille. Olin aika keskittynyt itseeni ja kertomukseeni harjoituksen ajan, mutta keskittyminen alkoi herpaantua, kun huomasin kesken kaiken, että pari ihmistä pyyhki kyyneleitään. Olin hämilläni. Mitä oikein tapahtui?

Tarinani kosketti ihmisiä. Kirjoitan tarinan nyt myös tähän blogiin. Se ei varmasti ole ihan samanlainen kuin harjoituksessa, koska en ollut kirjoittanut kaikkea muistiin etukäteen, ja keksin lisää sanottavaa siinä puhuessani. Mutta suunnilleen näin tarinani (tähän saakka) kulkee:

"Olen täällä siksi, että noin 2 vuotta sitten minusta tuli kahden pojan äiti. Siihen saakka olin luullut, että minulla on tyttö ja poika. Hänen ilmoituksensa tuli minulle täytenä yllätyksenä. Luulin, että isoihin miesten vaatteisiin pukeutuminen, hiusten leikkaaminen lyhyeksi ja omissa oloissa viihtyminen olivat normaalia teiniyttä. Ajattelin, että hän saattaa olla lesbo.

Kun hän kertoi minulle, että kokee olevansa poika, kuulin pääni sisällä äänen, joka sanoi: Ei voi olla totta! En ole nähnyt mitään merkkejä tästä! En kuitenkaan sanonut hänelle niin. Sanoin, että asia on minulle ok, pääasia että hän on onnellinen. Sitten kysyin, miten voisin auttaa häntä. Ja tarkoitin sitä. Nämä reaktiot tulivat ihan selkärangasta, en ollut osannut valmistautua tällaiseen mitenkään. Hän kertoi minulle, että haluaa diagnoosin ja hoidot, ja sitä varten hän tarvitsee lähetteen transpolille. Koska hän oli jo 15-vuotias, se oli mahdollista, ja lähdin auttamaan ja tukemaan häntä tällä tiellä.

Tämä on aika iso juttu ja tavallaan se on mullistanut paljon, tavallaan ei oikein mitään. Samalla tavalla arkea me eletään kuin ennenkin. Suurimmat muutokset ovat tapahtuneet ajatuksissani ja ajankäytössäni. Tämä asia on mielessäni ihan joka päivä. Tarkkailen ja seuraan sateenkaariasioita mediassa. Olen liittynyt Setaan ja Translasten ja -nuorten perheet -yhdistykseen. Kirjoitan blogia. Matkustan Tampereelle transpolille hänen kanssaan muutaman kuukauden välein.

Luen ja tutkin. Ajattelen. Joka päivä. Olen huolissani. Olen toiveikas. Olen varma. Olen epävarma. Olen tehnyt oikein, kun tuen ja uskon lastani. Vai olenko?

Kävin itse psykoterapiassa juttelemassa, koska halusin saada tähän kysymykseen vastauksen. Terapeutti vahvisti uskoani siihen, että olen tehnyt aivan oikein.

Ammattilaisilta toivoisin tässä tilanteessa erityisesti vahvistusta sille, että olemme oikealla tiellä, ja että lapsen elämä tulee vielä olemaan hyvää. Kaikki ammattilaiset eivät valitettavasti ole olleet kovin hyvin perillä transsukupuolisuudesta. Tulee turvaton olo, kun joutuu selittämään asiaa ammattilaiselle.

Olen ylpeä lapsestani ja siitä, että olen hänen luottamuksensa arvoinen ja hän uskalsi kertoa minulle. Olen ylpeä siitä, että hän tunnisti tämän asian itsessään jo 15-vuotiaana. Olen kiitollinen siitä, että tämä tapahtuu juuri meille. Olen oppinut uskomattoman paljon. Olen kiitollinen siitä, että teemme tätä yhdessä."

Translasten historiat, osa 7: yhteenveto

Tässä tekstissä referoin lyhyesti Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the Transgender Child" viimeisen kappaleen "How to bring your kids up trans".

Julian toteaa, että lapsia pitää kuunnella herkällä korvalla, ja hoitaa heitä sen mukaan. Lääketieteen ja ideologioiden ei pidä pakottaa heitä mihinkään tiettyyn muottiin. He ovat yksilöitä, kuten kaikki ihmiset.

Julian toteaa, että sukupuolen ja sukupuoli-identiteetin binäärisyydestä on aika luopua. Binäärisyys, siinä määrin kuin se on olemassa, on todellisuudessa transsukupuolisuutta rajusti rajoittavan lääketieteellisen keskustelun sekä "gender"-termin keksimisen ideologista vaikutusta. Näitä molempia on käytetty painokkaaksi perusteluksi sille, että sukupuolen binäärisyys on luonnollista, vaikka lääketieteellisessä ja eletyn elämän käytännössä se on osoittautunut päinvastaiseksi. Meidän ei pitäisi kyseenalaistaa translasten sukupuoli-identiteettiä, vaan binäärinen sukupuoli-identiteetti ja cis-sukupuolisuuden ilmentymät.

"How to bring your kid up trans" eli kuinka kasvattaa lapsesta trans, on tietenkin vahingollinen ajatus. Translapset elävät jo meidän keskuudessamme, he vain ovat, heitä ei siihen kasvateta. Meidän tulee oppia nyt, eikä joskus tulevaisuudessa, kuinka he voivat elää haluttuina ja rakastettuina yhteisömme jäseninä. 

----------

PÄIVITYS 10.3.2021

Maaliskuu on "Transgender awareness" -kuukausi, ja siinä hengessä kirjoitettu blogikirjoitus osui tänään silmiini. Tässä kirjoituksessa suositellaan viittä kirjaa, jotka käsittelevät trans-teemaa silmiä avaavasti. Ensimmäinen kirjasuositus on juuri tämä Julian Gill-Petersonin kirja, jota olen tässä 7 blogikirjoituksen verran referoinut. Rebecca Jane Morgan kirjoittaa mm. näin:

"Gill-Peterson also delves into the racialised history of trans identities. She shows that medicine has long viewed transness through the filter of race and that the conceptualisation and manipulation of the adolescent body’s plasticity in relation to sex shares a genealogy with the growth of the eugenics movement in central Europe. Guiding children’s plasticity towards an ideal binary became a way to ensure the health of the race, ‘reaffirm[ing] a racist evolutionary hierarchy of human societies through the hormonal body’ and further embedding binary sex as the only acceptable state of being. The antiblack foundations of trans medicine continue, to this day, to preclude trans people of colour from accessing the same medical options available to white trans people, which reflects, Gill-Peterson argues, an ‘abstract’ type of eugenics."

Eli lyhyesti: sukupuolensa vuoksi klinikoille tutkimuksiin ja hoitoihin tulleiden lasten kehoja pakotettiin rotuhygienian nimissä binääriin muottiin. Tämä asenne elää yhä tänä päivänä yhteiskunnassamme, joka hokee mantraansa "on vain kaksi sukupuolta, mies ja nainen, ja sukupuolta ei voi vaihtaa". 

Translasten historiat, osa 6: transpojat, rotu ja puberteetti 1970-luvulla

Tässä kirjoituksessa käsittelen Julian Gill-Petersonin kirjan "Histories of the transgender child" viidettä kappaletta "Transgender boyhood, race and puberty in the 1970s". Kappale on pitkä ja yksityiskohtainen, ja olen kääntänyt tähän vain osan siitä.

Sisältövaroitukset: vanhentuneet termit, eheytyshoito, rasismi

----------

Kappaleessa kerrotaan lukuisia esimerkkejä 16- ja 17-vuotiaista transpojista, jotka saivat sekä hormonihoitoja että leikkaushoitoja 1970-luvulla. Rintojen poisto, mastektomia, oli toimenpide, jota John Money jopa suositteli transpojille, koska piti sitä parempana kuin rintojen sitomista. Jotkut sairaalat ja lääkärit kieltäytyivät hoitamasta alaikäisiä, jotkut suostuivat. Vanhempien suostumuksella oli tässä merkittävä rooli. 1960-luvun kuluessa oli käynyt selväksi, että transseksuaalista identiteettiä ei pystynyt enää muuttamaan, kun potilas oli saavuttanut murrosiän, ja sen vuoksi heitä ryhdyttiin hoitamaan. DSM:n (Diagnostic and Statistical Manual of Mental Disorders) muutokset tekivät tästä lopun vuonna 1980, ja alaikäisille ei enää sallittu lääketieteellisiä hoitoja. Edelleen kuitenkin jäi elämään se käsitys, että nuorempien lasten kohdalla transseksuaalisuuden kehittyminen pystyttäisiin estämään psykoterapialla.

Puberteetti oli kynnys, jonka ylitettyään transseksuaalia ei voinut "parantaa". Tämän vuoksi lääkärit pyrkivät määrittelemään transseksuaalisuuden yhä nuoremmissa lapsissa, jotta sen kehittyminen voitaisiin ajoissa pysäyttää. Esitetyt määritelmät kuitenkin olivat hyvin hauraita, eivätkä kestä kriittistä tarkastelua. Myös puberteetin asteet määriteltiin, ja näitä määritelmiä käytetään yhä (Tanner scale of puberty development). Puberteetin kehitysasteiden määritelmä perustui James Tannerin ja W.A.Marshallin tutkimuksiin eri ikäisten tyttöjen ja poikien kehityksestä. Tutkimuksissa seurattiin mm. pituutta, painoa, sukuelinten kehitystä ja sekundääristen sukupuolipiirteiden ilmaantumista.

Mustien translasten kohtalo oli valkoisia tylympi. Heidän identiteettikokemuksiaan ei yleensä uskottu, heiltä useimmiten evättiin hoidot, ja enimmäkseen heidät suljettiin laitoksiin. Eräs kappaleen esimerkki kertoo mustasta transtytöstä, joka oli jo 2-vuotiaana halunnut käyttää tyttöjen vaatteita, ja 13-vuotiaana pyytänyt vanhempiaan kohtelemaan häntä tyttönä. 15-vuotiaana hän yritti itsemurhaa ja joutui sairaalaan, jossa hänet diagnosoitiin itsetuhoiseksi, masentuneeksi, ja käyttäytymiseltään transseksuaaliksi. Hänelle ei kuitenkaan annettu varsinaista transdiagnoosia, vaan todettiin homoseksuaaliksi. John Money suositteli estrogeenihoitoa sillä perusteella, että se "hillitsee hänen käytöstään ja tekee hänestä steriilin".

21. vuosisadalla diskurssi on muuttunut päinvastaiseksi. Jotkut nykypäivän lastenlääkärit esittävät, että ennen puberteettia aloitettu transitio johtaa "näkymättömiin" transihmisiin - aikuiset transihmiset kulkevat joukossamme täysin "stealthina", heitä ei tunnista transihmisiksi.

1970-lukua ei voi ohittaa kertomatta Jeanne Hoffin työstä Harry Benjaminin klinikalla. Hän oli lääkäri ja transnainen, joka paneutui työhönsä sellaisella empaattisuudella, joka muilta transihmisiä hoitaneilta lääketieteen ammattilaisilta puuttui. Hän työskenteli translasten parissa ja jätti jälkeensä kattavat muistiinpanot heidän hoidoistaan ja haastatteluistaan. Hoff antoi tilaa lasten ja nuorten itsemäärittelylle, jota ei aiemmista arkistoista ole löytynyt.