Kirjeeni sosiaali- ja terveysvaliokunnalle

Seurasin eduskunnan lähetekeskustelua torstaina, kun käsittelyssä olivat Oikeus olla - ja Ehjänä syntynyt -kansalaisaloitteet. Kansanedustajat käyttivät useita hyviä puheenvuoroja aloitteiden puolesta, kiitos niistä! Ilahduin ja liikutuin niiden ymmärtäväisyydestä. Jäin kaipaamaan erityisesti SDP:n kansanedustajien puheenvuoroja - oli suuri pettymys huomata, että pääministeripuolue ei osallistunut keskusteluun lainkaan.

Oikeus olla -aloitetta koskevassa keskustelussa kristillisdemokraattien edustajat osoittivat tietämättömyytensä, ja halusin oikaista heidän väitteitään. Niinpä lähetin aloitetta käsittelevälle sosiaali- ja terveysvaliokunnalle seuraavanlaisen kirjeen. (Kopio lähti myös edustajille Räsänen ja Tanus)

----------

Arvoisa sosiaali- ja terveysvaliokunta!

Toivon teille viisautta, empaattisuutta ja inhimillisyyttä, kun käsittelette ”Oikeus olla” -kansalaisaloitetta. Olen itse 18-vuotiaan transmiehen äiti ja Translasten ja -nuorten perheet ry:n hallituksessa. Seurasin eduskunnan lähetekeskustelua aloitteesta 11.11. Kansanedustajat Päivi Räsänen ja Sari Tanus, vaikka lääkäreitä koulutukseltaan ovatkin, eivät puheenvuorojensa perusteella tiedä translapsista ja -nuorista juuri mitään. Haluan siksi oikaista muutamia heidän väitteistään, omiin kokemuksiini ja muutaman vuoden aikana keräämääni tieteelliseen tietoon perustuen. Kirjeeni on pitkä, mutta tärkeä, joten toivon Teidän lukevan sen kokonaisuudessaan.

 

Edustaja Päivi Räsänen sanoi: ”Tämä kansalaisaloite poistaisi kokonaan lääketieteellisen yhteyden sukupuolen vahvistamisprosessissa. Ja vaikka kyseessä on vain juridisen sukupuolen vahvistaminen, niin tämä ehdotus korostaa sitä tavoitetta, että sukupuolen käsite irrotetaan biologisesta todellisuudesta, biologisista tosiasioista. Eli sukupuoli voitaisiin ikään kuin määritellä ilmoitusluonteisesti henkilön oman identiteettikokemuksen pohjalta ilman, että se perustuisi objektiivisesti määriteltäviin lääketieteellisiin tosiasioihin. Tämä on tämän aloitteen oleellinen tarkoitus. Eli tällä aloitteella halutaan edistää sateenkaari-ideologiaa, hyvin ideologisia tavoitteita, eli pyrkimystä muuttaa sukupuolen käsite ideologiseksi ja mahdollistaa myöhemmin biologiseen sukupuoleen sitoutuvien näkemysten pitäminen virheellisinä.”

Oikaisu: Sukupuolta ei voida sitoa mihinkään yksittäiseen biologiseen seikkaan, vaan jokaisen sukupuoli koostuu yksilöllisistä kehollisista piirteistä. Tarkin sukupuolen biologinen määritelmä perustuu sukusoluihin eli lisääntymisbiologiaan. Biologiset seikat ovat kuitenkin vain osa sukupuolta. Ei ole mitään väärää siinä, että juridinen sukupuoli perustuisi ihmisen omalle ilmoitukselle, eikä biologialle. Yhteiskunnan järjestäytyminen kahden biologisen lisääntymissukupuolen mukaisesti on ideologinen valinta ja ihmisten tekemä sopimus, ei muuttumaton objektiivinen tosiseikka. Sateenkaari voi olla ideologiaa, mutta sitä on myös mitä suurimmassa määrin juridisen sukupuolen sitominen syntymässä määritettyyn sukuelimistä pääteltävään sukupuoleen. Vaikka tuo määrittely on useimmiten paikkansa pitävä, se ei ole sitä erehtymättömästi. Maailman lääkäriliiton WMA:n kannan mukaan jokaisella on oikeus itse määritellä oma sukupuolensa. (WMA:n kannanotto: https://www.wma.net/policies-post/wma-statement-on-transgender-people/ Sukupuolen biologiasta lisää esimerkiksi: https://journal.fi/tt/article/view/89802/49063)

Edustaja Päivi Räsänen sanoi: ”Lääketieteellisen arvioinnin ohittaminen on vakavaa erityisesti nuorten kohdalla. Tutkimuksista ja tilastoista tiedetään, että 80—90 prosenttia niistä nuorista, jotka teininä ajattelevat olevansa transsukupuolisia tai kokevat olevansa toista sukupuolta kuin se heidän todellinen, biologinen sukupuolensa on, aikuistuessaan kuitenkin identifioituu alkuperäiseen sukupuoleensa. Olisikin todella vaarallista tuoda jo 15-vuotiaille aivan omalla ilmoituksella mahdollisuus sukupuolen juridiseen vaihtamiseen, joka käynnistäisi sen prosessin, joka johtaisi sitten hormonihoitoihin, tarvittaessa myös leikkaushoitoihin, rintojen poistamiseen, sukuelinten silpomiseen — sellaiseen prosessiin, josta ei ole enää paluuta myöhemmin.”

Oikaisu: Kansanedustaja Räsänen ei yksilöi, mistä tutkimuksista tai tilastoista hän tässä puhuu, mutta tunnetuimmat tutkimukset, joissa tämän suuntaiset prosenttiluvut esiintyvät, ovat seuraavat: Drummond, Bradley, Peterson-Badali, & Zucker, 2008; Steensma, Biemond, de Boer, & Cohen-Kettenis, 2011; Steensma, McGuire, Kreukels, Beekman, & Cohen-Kettenis, 2013; sekä Wallien & Cohen-Kettenis, 2008. Kyseiset tutkimukset on kuitenkin sittemmin todettu metodologisesti virheellisiksi ja laadultaan kehnoiksi, kuten esimerkiksi Julia Temple Newhook et. al:n tutkimuksessa vuodelta 2018. Tämä tutkimus palkittiin vuoden parhaana sukupuoli-identiteettiin liittyvänä tutkimuksena vuonna 2020 (GIRES UK). (Linkki: https://www.researchgate.net/publication/324808865_A_Critical_Commentary_on_Follow-Up_Studies_and_Desistance_Theories_about_Transgender_and_Gender-Nonconforming_Children)

Aluksi todetaan, että siinä tarkastellut tutkimukset ovat tuottaneet paljon hyödyllistä tietoa sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevista lapsista ja nuorista. Niiden perusteella voidaan todeta, että 10-13 vuoden ikä on heidän kohdallaan merkitsevä vaihe, jolloin sukupuoli-identiteetin kehittyminen hakee suuntansa.

Temple Newhook et al. nostavat esiin useita metodologisia virheitä läpikäymissään neljässä tutkimuksessa. 1) Tutkimuksiin osallistuvat lapset oli mahdollisesti luokiteltu väärin, 2) tutkimuksiin osallistuneiden sosiaalisen ympäristön vaikutukset jätettiin huomiotta, 3) osallistujien alhainen ikä seurantavaiheessa, ja 4) seurantavaiheessa kadonneiden nuorten mahdollinen väärinluokittelu.

Artikkelin kohteena olevissa tutkimuksissa oli tulkittu sukupuolidysforia hyvin laveasti siten, että myös sukupuolelleen epätyypillisesti käyttäytyvät lapset oli luokiteltu sukupuolidysforisiksi, vaikka he eivät sitä välttämättä olleet. Osallistujat näihin tutkimuksiin värvättiin klinikoilta, joihin vanhemmat veivät lapsensa, jos heillä oli huolia esimerkiksi poikansa feminiinisestä käytöksestä (poika leikkii ns. tyttöjen leikkejä). Vanhemmat toivoivat, että klinikalla tällainen epätoivottava käytös hoidettaisiin pois. Osalla tutkittavista lapsista oli diagnoosina "gender identity disorder", GID, vanhan DSM-4:n mukaan, ja osalla ei ollut diagnoosia, mutta silti heidät otettiin mukaan tutkimukseen. DSM-5 julkaistiin v. 2013 ja siinä GID-diagnoosi on korvattu "gender dysphoria", GD-diagnoosilla. Näin ollen artikkelin kohteena olleissa neljässä tutkimuksessa yhdelläkään lapsella ei ollut nykyisin käytössä olevaa GD-diagnoosia. GID-diagnoosi on epätarkempi ja laveampi kuin GD. Tutkimuksissa oli siis mukana lapsia, jotka eivät nykyisen diagnostiikan mukaan saisi GD-diagnoosia, joten ei ole yllätys, että seurantavaiheessa murrosiän jälkeen nämä lapset eivät ole transsukupuolisia. Myös täysin vailla diagnoosia olevia lapsia oli tutkimuksissa mukana, jopa 40% tutkituista. Näin suuret vääristymät luokitteluissa vaikuttavat tulosten luotettavuuteen merkittävästi.

Seurantavaiheessa tutkittavien ikä oli pääosin 16-22 vuotta, mikä on melko alhainen ikä tutkia sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä. Tutkimuksissa on siis oletettu, että mikäli seurantavaiheessa juuri murrosiän ohittanut tai juuri aikuistunut nuori ei ole edennyt sukupuolen korjaushoitoihin, hän ei ole transsukupuolinen. Tämä on siinä mielessä väärä päätelmä, että osa transihmisistä etenee hoitoihin vasta tukevasti aikuisiällä. Kolmessa tutkimuksessa neljästä ne potilaat, joita ei tavoitettu seurantavaiheessa, luokiteltiin "desister"-luokkaan eli cissukupuolisiksi. Näiden potilaiden määrä oli 22-30% tutkituista. Yhdessä tutkimuksessa tulkintaa oli perusteltu sillä, että koska kyseessä oli maan (Hollanti) ainoa gender-klinikka, tavoittamatta jääneet potilaat eivät todennäköisesti olleet transsukupuolisia. Tämä tulkinta on virheellinen monella tapaa. Se ei ota huomioon, että potilas voi identifioitua transsukupuoliseksi, vaikka ei hakeudu hoitoon; että potilas on voinut hakeutua hoitoon ulkomaille; että sosioekonomiset tai kulttuuriset syyt voivat vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen; että potilaan huonot kokemukset klinikalla ovat voineet vaikuttaa hoitoon hakeutumiseen (sinne ei haluta palata); että potilas on joutunut mielenterveyden takia psykiatriseen hoitoon tai kuollut; että nuori on "mennyt kaappiin" sosiaalisen paineen ja/tai sisäistetyn transfobian takia.

Artikkelissa nostetaan esiin myös lukuisia teoreettiseen viitekehykseen, etiikkaan ja tulkintaan liittyviä virheellisyyksiä. Teoreettiseen viitekehykseen kytkeytyvät virheet liittyvät "desistance-persistence" -teoriaan, joka on otettu käyttöön kriminologiasta ja täten luokittelee sukupuoli-identiteetin kahteen kategoriaan, "normaali" ja "epänormaali"; binääriseen sukupuolikäsitykseen, joka ei ota huomioon sukupuolen moninaisuutta; sekä stabiiliin sukupuoli-identiteettiin positiivisena tuloksena, joka ei ota huomioon sukupuoli-identiteetin muuttumisen mahdollisuutta eliniän aikana. Eettiset virheellisyydet liittyvät tutkimuksiin osallistuneiden lasten intensiiviseen hoitamiseen ja testaamiseen, hoidon kyseenalaisiin tavoitteisiin, sekä lasten autonomian kunnioittamattomuuteen. Tulkintaan liittyviä huolenaiheita tutkimuksissa on, että niissä tuntematon aikuisiän tulevaisuus on asetettu tärkeämmäksi kuin lapsen tämänhetkinen nykyisyys, ja että niissä aliarvioidaan haitat, jotka syntyvät transition viivästyttämisestä tai torjumisesta.

Bioetiikan juristi Florence Ashley on julkaissut artikkelin (linkki: https://www.florenceashley.com/uploads/1/2/4/4/124439164/ashley_the_clinical_irrelevance_of_%E2%80%9Cdesistance%E2%80%9D_research_for_transgender_and_gender_creative_youth.pdf), jossa hän todistaa, että sen tyyppiset tutkimukset, joilla pyritään ennustamaan sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevan lapsen sukupuolta aikuisuudessa, ovat haitallisia. Tutkimukset, joiden metodologia on virheellinen ja joiden perusteella alaikäisten sosiaalista transitiota pyritään viivyttämään tai sukupuolen ilmaisua jopa korjaamaan, ovat yksiselitteisesti haitallisia sekä niille, jotka aikuisina ovat transsukupuolisia, että niille, jotka eivät ole. Sosiaalinen transitio tarkoittaa elämistä oikeaksi koetussa sukupuoliroolissa ilman lääketieteellisiä toimenpiteitä, ja sukupuolen juridinen korjaaminen voi olla osa sitä. On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä, miten sosiaalinen transitio ja lähipiirin tuki auttavat translapsia ja -nuoria voimaan yhtä hyvin kuin ikätoverinsa. (Esimerkiksi: https://jamanetwork.com/journals/jamanetworkopen/fullarticle/2778206)

Vuonna 2017 julkaistun tutkimuksen mukaan tyypillisin transsukupuolisen identiteetin itseymmärryksen ikä on vaihdellut hyvin vähän tutkituissa ikäluokissa (v. 1941 - 2000 syntyneet). Ikä on vaihdellut 12 ja 14 ikävuoden välillä ollen tyypillisimmin 12,7 vuotta, eli myös ennen lähetemäärien kasvua transihmiset ovat tunnistaneet itsensä transsukupuolisiksi tyypillisimmin murrosiässä. Ns. kaapista ulos tulemisen ikä sen sijaan on pudonnut dramaattisesti - vuosina 1941-55 syntyneiden keskuudessa se on 35,4 vuotta ja vuosina 1986-2000 syntyneiden joukossa 17,5 vuotta. Tämä luonnollisesti näkyy alaikäisten lähetemäärien kasvuna, ja kertoo ainoastaan siitä, että yhteiskuntien suhtautuminen transsukupuolisuuteen on muuttunut ja muuttumassa hyväksyvämpään suuntaan. (Linkki: https://www.researchgate.net/publication/329428043_Being_transgender_in_Belgium_Ten_years_later)

Edustaja Räsäsen maalailemat uhkakuvat siitä, että nuoren sukupuolen juridinen korjaaminen johtaisi peruuttamattomiin lääketieteellisiin korjaushoitoihin, on nimenomaan uhkakuva vailla todellisuuspohjaa. Lääketieteelliset toimenpiteet harkitaan aina huolellisesti erikseen ja yksilöllisesti, eikä juridisella sukupuolella ole siinä painoarvoa. Sukupuolen juridisen korjaamisen irrottaminen lääketieteellisestä prosessista toimii todennäköisesti juuri päinvastoin, sillä tiedetään, että osa sukupuolen korjausprosessiin lähteneistä olisi jättänyt joitakin toimenpiteitä tekemättä, jos juridisen sukupuolen voisi korjata ilman lääketieteellistä prosessia. (Esimerkiksi: https://yle.fi/uutiset/3-12171816)

Edustaja Päivi Räsänen sanoi: ”Taloustutkimus kysyi vuonna 2020 suomalaisilta, tulisiko lakia muuttaa siten, että sukupuolenvaihto tulisi pelkästään oman ilmoituksen perusteella tapahtuvaksi ilman lääketieteellisiä ja psykiatrisia tutkimuksia, ja 78 prosenttia suomalaisista silloin ilmoitti suhtautuvansa kielteisesti nimenomaan hoitojen sallimiseen alaikäisille, ja enemmistö ei kannattanut tätä ilmoitusmenettelyä. Toivon, että myös tämä sali antaisi vahvan viestinsä siitä, että tämän kansalaisaloitteen suuntaan ei lähdetä, ja ymmärtääkseni hallitusohjelmassakin on sovittu, että alaikäisille ei tällaista sukupuolen vaihtamisen ilmoitusprosessia tuotaisi.”

Oikaisu: Taloustutkimus totesi tiedotteessaan, että tutkimuksen tilannut Aito Avioliitto ry on uutisoinut tutkimuksen tuloksista harhaanjohtavasti. Taloustutkimuksen mukaan tulokset kertovat suomalaisten mielipiteen vain niihin kahteen yksittäiseen kysymykseen, jotka tutkimuksessa esitettiin. Tulokset eivät kerro suomalaisten mielipiteestä translain uudistamiseen kokonaisuutena. Tutkimuksessa esitetyt kysymykset olivat harhaanjohtavia, eivätkä todellisuudessa kertoneet lakiuudistuksen tavoitteista. (Linkki Taloustutkimuksen tiedotteeseen: https://www.taloustutkimus.fi/ajankohtaista/uutisia/tasmennys-aito-avioliitto-ryn-teettaman-kyselyn-tuloksista.html)

Edustaja Sari Tanus sanoi: ”Nyt on tärkeää miettiä, haluammeko tässä salissa viedä ideologisia asioita eteenpäin vai haluammeko ajatella ja viedä sellaisia päätöksiä eteenpäin, jotka edistävät lasten ja nuorten pitkäaikaista hyvinvointia. Aivan niin kuin täällä edustaja Räsänen nosti esiin, niin viimeisten muutaman vuoden aikana erityisesti nuorten tyttöjen keskuudessa on noussut valtavasti niiden tyttöjen määrä, jotka yllättäen kokevat itsensä pojiksi — joko sen jälkeen, kun koulussa on käyty puhumassa asiasta, joko sen jälkeen, kun he ovat netissä löytäneet ryhmän, johon ovat tutustuneet, tai sen jälkeen, kun joku tuttavapiirissä on alkanut pohtia asioita. Haluaisin muistuttaa, että lasten ja nuorten normaaliin kehitykseen kuuluu murrosikä, jolloin kyseenalaistetaan moniakin asioita, jolloin kritisoidaan, jolloin kapinoidaan, ja se murrosikä on erittäin tärkeä jakso käydä läpi. Ja silloin on erittäin tärkeää, että nekin nuoret, jotka kokevat epämukavuutta omassa kehossaan, jotka haluaisivat olla jotakin muuta kuin ovat, vaikka sukupuolensa suhteen, kohdataan lämpimästi, rakastavasti, heitä kuunnellaan, heille annetaan tilaa, annetaan joustoja, mutta heitä kuitenkin ohjataan turvallisesti eteenpäin, koska lääkärit, nimenomaan transpoliklinikan lääkärit, niin täällä Helsingissä kuin Tampereella, missä näitä hoitojakin annetaan, nimenomaan ovat painottaneet sitä, että 80—90 prosentilla niistä nuorista, jotka ovat kokeneet, että ovat toista sukupuolta, jotka ovat halunneet myös muuta kuin juridista muutosta, tämä toive laimentuu, ja itse asiassa, kun he pääsevät murrosiän yli ja ehkä sen jälkeen, kun näitä kipeitä kysymyksiä on heidän kanssaan käsitelty, heidän toiveensa lakkaa. Ja huoli myös lääkärien keskuudessa on se, että kun avataan ovea ikään kuin juridiselle määrittelylle, että he juridisesti asiakirjoissa ovat toista sukupuolta, niin silloin lähdetään myös vahvistamaan sitä reittiä, sitä prosessia, jossa hyvin monella lähtee vahvistumaan myös se muutosprosessi, fysiologinen muutosprosessi, ja sitä lähdetään vaatimaan. Sen lisäksi lääkärit ovat nostaneet esiin, että erittäin monella niistä nuorista, joilla on tämän tyyppisiä toiveita, taustalta löytyy autismikirjon häiriöitä. Sieltä löytyy koulukiusaamista, oppimisvaikeuksia, kaltoinkohtelua, seksuaalista hyväksikäyttöä ja niin edelleen. Miksi joku nuori tyttö inhoaa rintojansa? Luuletteko, että jos tällainen nuori tyttö saa oikeuden itse ilmoittaa, että ”haluankin olla poika”, niin kuinka paljon jää piiloon niitä tapauksia, joissa niitä rintoja on kopeloitu, joissa on ollut seksuaalista hyväksikäyttöä, jolloin hän ei ole kertonut kenellekään, mutta inhoaa niitä rintojansa, jotka hän haluaa leikattavaksi pois. Eli meidän lääkärien suuri pelko on, että kun me avataan tällainen reitti, niin meille jää tavattoman paljon lapsia ja nuoria, joiden elämänhistoriaan jää kaltoinkohtelut ja monet muut sellaiset asiat, mitkä todellakin pitäisi heidän kanssaan keskustella läpi ja auttaa heitä selvittämään asiat ja jatkamaan elämäänsä tasapainoisesti eteenpäin.”

Oikaisu: Kuten jo aiemmin toin esiin, sosiaalinen transitio eli eläminen oikeaksi koetussa sukupuoliroolissa ilman lääketieteellisiä toimenpiteitä edistää lasten ja nuorten hyvinvointia. Sen kieltäminen sen sijaan on haitallista kaikille, olipa heidän sukupuolikokemuksensa aikuisena mitä tahansa. Ei ole mitään ihmeellistä siinä, että kun nuori kuulee asiasta, joka tuntuu selittävän omia tuntemuksia, hän samaistuu siihen. Korkeat prosenttiluvut ”toiveiden lakkaamisesta” kävin läpi jo aiemmin edustaja Räsäsen puheenvuoron yhteydessä. Kokemukset mm. Tanskasta ja Norjasta, joissa alaikäisten on mahdollista korjata juridinen sukupuolensa, eivät kerro sen suuntaisesta kehityksestä fyysisten hoitojen vaatimiselle, joita edustaja Tanus puheenvuorossaan esittää. Kipeistä kysymyksistä keskusteleminen nuorten kanssa on ehdottomasti tärkeää, eikä sukupuolen juridisen korjaamisen mahdollistaminen sen tarvetta poista. Autismin kirjolla oleminen ei ole este sille, ettei sukupuolta voisi juridisesti (ja myöhemmin mahdollisesti lääketieteellisesti) korjata.

Näiden oikaisujen lisäksi haluan erityisesti tuoda esiin, että yhdistyksemme toiminnassa on mukana useita kymmeniä lapsia ja nuoria, jotka ovat ilmaisseet sukupuoliristiriitaansa johdonmukaisesti jopa 2-3 -vuotiaasta lähtien, ja jotka ovat yksilöllisesti omassa aikataulussaan saaneet siirtyä elämään siihen sosiaaliseen sukupuolirooliin, joka heille tuntuu oikealta ja tukee heidän hyvinvointiaan. Erityisesti näiden lasten ja nuorten osalta sukupuolen juridisen korjaamisen mahdollistaminen on tärkeää.

Kunnioittavin terveisin, [nimeni]

Lausuntoja translain uudistamisen arviointityöryhmältä

Translainsäädännön uudistamisen seuranta- ja arviointityöryhmän työ on viimein käynnistynyt. Sosiaali- ja terveysministeriö pyysi ryhmän jäseniltä kirjalliset vastaukset neljään kysymykseen, määräaika oli syyskuun lopulla. Ryhmä kokoontui ensimmäisen kerran perjantaina 29.10.

Lausuntoja annettiin kaikkiaan 15, joista kolmessatoista esitetään selkeästi, että sukupuolen juridinen korjaaminen tulisi olla mahdollista myös alle 18-vuotiaille, tai että asiaa tulisi ainakin pohtia työryhmässä. Yksi lausunto ei ota asiaan mitään kantaa, ja yksi vastustaa. Vastustava lausunto on TAYS nuorisopsykiatrian vastuualueen johtajan ja ylilääkärin Riittakerttu Kaltialan kirjoittama. Hän vastaa myös nuorten transpolista. Kantansa jätti kertomatta Katinka Tuisku, joka puolestaan on HUSin psykiatrian dosentti ja ilmeisesti työskentelee aikuisten transpolilla. (Käytän termiä transpoli yleismerkityksessä kuvaamaan yksikköä, jossa tutkitaan sukupuoli-identiteettiä.)

(ISIO ry:n lausunto jostain syystä puuttuu hankesivulta, mutta sen voi lukea täältä. Myös ISO ry kannattaa sukupuolen oikeudellisen vahvistamisen mahdollistamista alle 18-vuotiaille.)

Kaltialan lausunto on varsin pöyristyttävää luettavaa myös minulle, joka jo tiedän hänen asenteensa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvia nuoria kohtaan, saati sitten sellaiselle joka ei sitä entuudestaan tiedä. Lausunnossaan hän tuo asenteensa niin selkeästi esiin, että se ei jää epäselväksi kenellekään. Kaltialan mielestä nuoret ovat joko vanhempiensa manipuloimia pelinappuloita tai suggestion viemiä ja vakavien mielenterveysongelmien rampauttamia raukkoja, joita pitää suojella kaikilta muilta toimenpiteiltä kuin pään silittelyltä ja keskusteluavulta. Jopa 18 vuoden ikää Kaltiala pitää liian alhaisena rajana sille, että "nuoret voivat ottaa aikuisen vastuun kaikista täysi-ikäisyyden tuomista asioita".

Tällä lausunnollaan Kaltiala kertoo, että hän asettaa etusijalle cisnormatiivisuuden. Harhautuneita cisnuoria on hänen mielestään suojeltava transnuorten hyvinvoinnin kustannuksella. Hän esittää näkemyksensä tueksi toteamuksia, joita ei näe tarpeelliseksi taustoittaa lähteillä. Moni muu on niitä lausuntoonsa liittänyt. Joitakin esimerkkejä:

"Valtaosa lapsuudessa (ennen puberteettia) vastakkaiseen sukupuoleen identifioituvista tai sukupuoliahdistusta kokevista kokee toisin puberteetin käynnistyttyä."

Nämä tutkimukset, joihin Kaltiala jättää viittaamatta, on useassa uudemmassa tutkimuksessa todettu metodologisesti virheellisiksi, esimerkiksi tässä ja tässä. Translasten ja -nuorten varovainen "hoito" (eli ei hoideta) on haitallista heidän hyvinvoinnilleen. He jotka "kasvavat kokemuksesta pois" puolestaan eivät koe yhtä paljon haittoja, jos heitä hoidetaan (enkä tarkoita kirurgiaa).

"Oikeudellisen sukupuolen muuttamisen mahdollistaminen lapsuudessa olisi siinä kehitysvaiheessa hyvin vahva interventio sen suuntaan, ettei ole sallittua asettua sittenkin biologisen sukupuolensa mukaiseen identiteettikehitysuomaan."

Millä logiikalla? Jos muuttaminen mahdollistetaan, eikö se päinvastoin kerro, että muuttaminen on mahdollista myös takaisin päin? Varsinkin, kun sen on tarkoituskin nimenomaan olla mahdollista kumpaankin suuntaan. Kun nuoren kokemus otetaan tosissaan, hänen on varmasti helpompi tuoda esiin myös mahdollisesti takaisin päin muuttuva kokemuksensa, sanoo minun järkeni. 

Kaltialan esittämän ajatusrakennelman taustalla on transsukupuolisuuden ajatteleminen sairautena, häiriönä ja poikkeustilana, jota ei haluta psykologisesti vahvistaa siinä pelossa, että se ei olekaan pysyvä tilanne. Tällöin pelätään, että mahdollisesti takaisin päin muuttuvan identiteetin mukainen juridisen merkinnän korjaaminen tuntuisi henkilöstä nololta, niin nololta jopa, että sitä ei uskallettaisi tehdä vaan jumiuduttaisiin väärään identiteettiin ja mahdollisesti hakeuduttaisiin myös sen mukaisiin lääketieteellisiin korjaushoitoihin. Kuinka todennäköinen tällainen tilanne oikeasti on? Minusta se vaikuttaa hyvin epätodennäköiseltä, ja mahdollinen epämukava tilanne (tarkoitan tilannetta ennen korjaushoitoja) merkittävästi pienemmältä psykologiselta haitalta kuin juridisen sukupuolen korjaamisen estäminen sitä haluavilta. Jos cissukupuoliselle epämukava tilanne nostetaan ohjaavaksi tekijäksi transsukupuoliselle merkittävän psykologisen haitan sijaan, on kyse cisnormatiivisuudesta ja jopa transfobiasta.

"Lasten kohdalla on myös huomioitava se mahdollisuus, että tällä asialla kuten millä tahansa muullakin asialla voidaan ajaa ensisijaisesti huoltaja(ie)n intressejä. Ei ole perusteltua olettaa, että juuri lapsen sukupuolen kohdalla vanhemman omien tarpeiden takia tapahtuva lapsen elämän manipulointi olisi mahdotonta, kun se muutoin missä tahansa asiassa on."

Kaltiala näyttää viittaavan tässä Münchhausen by proxy -ilmiöön sanomatta sitä suoraan. Kiitos tästä, Riittakerttu. Näinkö sinä minusta ja muista translasten ja -nuorten vanhemmista todella ajattelet? Että me vanhemmat manipuloimme lapsemme sukupuolikokemusta? Pidän tätä suorastaan törkeänä väitteenä, jota näkee lähinnä anonyymeillä keskustelu(vihapuhe)palstoilla. Tämän täytyy olla hänen henkilökohtainen mielipiteensä, koska tätäkään väitettä hän ei perustele sen kummemmin. Ehkä asiaa pitäisi tutkia, ennen kuin hutkii?

Duodecim-lehden artikkelin mukaan ilmiön taustalla ovat useimmiten lapsuudessa koetut toistuvat laiminlyönnit, väkivalta, traumat ja sairaudet, sekä näistä johtuvat mielenterveyden ja persoonallisuuden kehityksen haasteet. Myös yhteiskunnasta syrjäytyminen sekä potilaan ja lääkärin kieroutunut suhde on merkittävä tekijä ilmiössä. En tunnista itseäni kuvauksesta. Suurin trauma elämässäni on ollut avioero lähes nelikymppisenä, eikä minulla ole ollut koskaan mielenterveydellisiä tai persoonallisuuden kehityksen haasteita. En ole obsessoitunut ramppaamaan lääkärissä lapseni sukupuolikokemuksen validoinnin vuoksi. Olen ihan tavallinen työssäkäyvä äiti. 

En tunnista ilmiötä myöskään niiden translasten ja -nuorten vanhempien joukossa, jotka olen kohdannut. Vanhempien suurin intressi on omien lasten hyvinvointi. Jos se tarkoittaa heidän sukupuolikokemuksensa hyväksymistä ja tukemista, he ovat siihen valmiita, vaikka yhteiskunta ja terveydenhoito eivät heitä tukisi. Transpolille hakeudutaan, koska halutaan nuorelle apua ja hoitoa. Näin minä ainakin naiivisti kuvittelin, kun sinne lähdimme. Tosiasiassa apua ja hoitoa nuoren sukupuoliristiriitaan on haettava muualta kuin transpolilta.

En kiellä, etteikö lapsiaan eri tavoin hyväksikäyttäviä vanhempia olisi. Totta kai heitä on. Mutta pitääkö translain uudistamisessa erityisesti huomioida ja ennaltaehkäistä tätä? Eikö meillä ole jo olemassa lakeja ja käytäntöjä, jotka suojelevat lapsia hyväksikäytöltä? Translain ei liene tarkoitus olla Münchhausen by proxy -laki.

Joku voi tietysti olla sitä mieltä, että syyllistyn tässä Münchhausen by proxylle tyypillisesti lääkärin mitätöintiin, olihan Kaltiala juuri se henkilö, joka päätti, ettei lapseni saa diagnoosia. Aivan vapaasti voi olla sitä mieltä. Mielestäni on kuitenkin ihan aiheellista kysyä, millä perusteilla Kaltiala esittää näitä väitteitä, koska lausunnossaan hän ei sitä kerro.

"Lasten kohdalla epätyypillinen sukupuoli-identiteetti ja/tai sukupuoliahdistus vaativat ennen kaikkea kasvurauhaa ja hyväksyntää omana itsenään, kulkeepa kehitys mihin suuntaan tahansa, sekä mahdollisten samanaikaisten psykososiaalisten ongelmien hoitoa kuten yleensäkin samanikäisillä."

Tästä olen täysin samaa mieltä, jos sen irrottaa kontekstistaan. Mutta tässä yhteydessä käy selväksi, että Kaltialan mielestä hyväksyntä omana itsenään ja kasvurauha tarkoittavat kehon hyväksymistä ja hyssyttelyä. Translapselle ja -nuorelle nämä merkitsevät pakottamista cisnormatiivisuuteen, joka aiheuttaa merkittävää stressiä ja pahoinvointia. Tässä Kaltiala sivuuttaa ne tutkimukset, joiden mukaan sosiaalinen transitio (johon voi kuulua myös sukupuolen juridinen korjaaminen) auttaa translapsia ja -nuoria voimaan yhtä hyvin kuin cislapset ja -nuoret (lähdeviite).

"Nuoret ovat alttiita suggestiolle, ja esimerkiksi julkisessa keskustelussa vahvasti esillä olevat asiat ja sosiaalisen median vaikutukset muokkaavat heidän identiteettikokemustaan vahvasti. Eri aikakausina nousee sitten erilaisia, nuorilla itselleen vahvoja mutta ei välttämättä vielä lopullisia identifikaatioita."

Varmaankin näin (vaikka lähdeviite taas puuttuu), mutta ovatko nämä väliaikaiset identifikaatiot syy olla hoitamatta akuuttia hätää ja ahdistusta? Nyt puhutaan täysin peruttavissa olevista toimenpiteistä, sikäli kuin nyt mikään on peruuttamatonta. Sosiaalinen transitio ja juridisen sukupuolen korjaaminen eivät tee peruuttamatonta vahinkoa. 

(Eivätkö aikuisetkin ole alttiita suggestiolle? Itse ainakin olen hurahtanut eri aikoina mm. juoksuun, kuntosaliharjoitteluun, pyöräilyyn, kasvisruokiin ja kaikenlaiseen maailmanpelastamiseen, kun niistä niin kovasti julkisuudessa vouhotetaan. Ne ovat vaikuttaneet identiteettiini hyvinkin voimakkaasti, ja osa niistä on ollut väliaikaisia. Näiden identiteettiini vaikuttaneiden suggestioiden vuoksi olen käyttänyt suuria summia rahaa ja aikaa kaikenlaisiin harrastuksiin ja välineisiin, ja ne ovat myös vaikuttaneet kehooni ja kehosuhteeseeni - peruuttamattomasti!)

"Vaikka usein oletetaan, että puberteetin jälkeen muutoin kuin biologisen sukupuolen mukaisesti koettu sukupuoli-identiteetti on vakiintunut ja muuntohoidotkin perusteltuja, on muistettava, että a) tämä olettamus koskee lapsuudessa alkanutta ja puberteetissa voimistunutta identiteettikokemusta (ei puberteetin aikana tai sen jälleen löytynyttä), ja b) asiasta ei itse asiassa ole tutkimusnäyttöä vaan se on asiantuntijamielipide."

Olen ollut siinä käsityksessä, että puberteetissa alkanut sukupuoliristiriita on useimmiten pysyvä. Miten pitäisi tulkita esimerkiksi tämä Duodecimissä julkaistu:

"Kysymys lapsuuden transsukupuolisen identiteetin säilymisestä aikuisuuteen ratkeaa tavallisimmin 10 ja 13 ikävuoden välillä, jolloin ulkoiset sukupuoliominaisuudet korostuvat, seksuaalinen kiinnostus voimistuu ja ympäristön erot sukupuolten kohtelussa lisääntyvät. Tällöin myös osalle heistä, jotka lapsena identifioivat itsensä ulkoisten sukupuoliominaisuuksien mukaisesti, alkaa kehittyä transsukupuolinen identiteetti. Murrosikä näyttääkin olevan transsukupuolisen identiteetin kehityksen kannalta kriittinen ajanjakso, jona varhain alkanut kehitys vakiintuu tai myöhemmin vakiintuva kehitys alkaa."

Ja tuota noin, väittääkö hän siis myös, että aikuisuudessa (=puberteetin jälkeen) löytynyt identiteettikokemus ei ole vakiintunut eivätkä muuntohoidot perusteltuja? Huge if true.

Kaltialan lausunto jatkuu:

"Valtaosa sukupuoli-identiteettitutkimuksiin hakeutuvista nuoruusikäisistä kärsii vakavista mielenterveyden häiriöistä, joihin liittyy toimintakyvyn laskua. Sellaisissa tilanteissa nuoruusiän emotionaalinen ja identiteettikehitys ovat aina vaikeutuneet ja päätelmiä identiteettikokemuksen pysyvyydestä ei ole turvallista tehdä senkään vertaa kuin psyykkisesti terveiden kohdalla. Muut ongelmat vaativat kiireellisempää interventiota."

Voisivatko mielenterveyden häiriöt johtua sukupuoliristiriidasta? Onko meillä tutkimustuloksia siitä, että sukupuoliristiriidan hoitaminen helpottaisi myös mielenterveyttä? Kyllä on, mutta Kaltiala ei ota niitä huomioon. Esimerkiksi tämä tai tämä.

Transpoleille hakeutuvien nuorten joukko ei ole yhtä kuin kaikki sukupuoliristiriitaa kokevat nuoret. Voinee olettaa, että poleille hakeutuvat ne, jotka kokevat enemmän ahdistusta identiteetistään ja toivovat siihen hoitoa. Täten voinee olettaa myös, että heillä on enemmän mielenterveyden haasteitakin tästä ahdistuksesta johtuen. Ihan niin kuin Kaltiala itse toteaa. Mutta miten heitä kannattaisi hoitaa?

Myös psyykkisesti sairailla on oikeus sukupuoli-identiteettinsä edellyttämään hoitoon. Hoidon kieltäminen kokonaan ei voi olla ratkaisu, vaan pitäisi löytää pehmeämmät eli ei kehoon kajoavat keinot, joilla heitä voidaan auttaa. Jos nämäkin kategorisesti evätään ja ohjataan hakemaan apua perusterveydenhuollosta tai yksityiseltä ilman sen kummempia ohjeita tai lähetteitä, niin tämä apu on yhtä kuin nolla.

Kaltiala ottaa kantaa myös politiikkaan:

"On valtava ongelma, että poliittinen painostus on kansainvälisesti johtanut siihen, ettei näistä kliinisistä havainnoista avoimesti keskustella, jolloin päätöksenteko yhteiskunnantasolla voi tapahtua erheellisistä lähtökohdista."

Hän viittaa varmaankin ihmisoikeusnäkökulmaan, joka painostaa translain muuttamiseen. Pitäisikö lakeja muuttaa vain lääketieteellisen keskustelun pohjalta? Minun mielestäni molempia tarvitaan.

"Vaikka toki on nuoria, joiden identiteetti on jo nuoruusiässä vakiintuneesti vastakkaisen biologisen sukupuolen ja mielenterveyden kehitys suotuisaa, näiden harvinaistapausten perusteella ei ole tarpeen luoda tilannetta, jossa psyykkisesti sairaat ja kehityksellisesti epäkypsät kehitysikäiset takertuisivat ajatukseen, että sukupuolen korjaaminen lievittää ongelmat. Tarvitaan runsaasti lisää tutkimustietoa ja tämän asian poliittinen rauhoittuminen ennen kuin voidaan turvallisesti päätellä, onko perusteltua syytä mahdollistaa juridinen korjaus ennen täysi-ikäisyyttä."

Voiko tämän selkeämmin enää kertoa, että cissukupuoliset ovat Kaltialan mielestä etusijalla transsukupuolisiin nähden? On olemassa jo useita maita, joissa alaikäisten on mahdollista korjata juridinen sukupuolensa. Argentiinassa laki on ollut voimassa kohta 10 vuotta. Ja jälleen, juridinen sukupuolimerkintä ei korjaa mielenterveyttä, mutta ei se haittaakaan tee. Se voi merkittävästi vähentää vähemmistöstressiä ja on yksi askel siihen suuntaan, että yleiset asenteet muuttuvat hyväksyvämmiksi.

"Alle 18-vuotiaat ovat Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsia, joilla on oikeus olla joutumatta aikuisen vastuuseen lukuisista asioista. Nuoruusikäisten aikuiseksi yksittäisissä asioissa tulkitsemisen sijasta voidaan toki harkita, alennetaanko täysi-ikäisyyden rajaa kokonaisuudessaan, jos yhteiskunta uskoo, että alemmassa ikävaiheessa nuoret voivat ottaa aikuisen vastuun kaikista täysi-ikäisyyden tuomista asioita. Nuoruusiän kehityksen asiantuntijana en niin usko. Päinvastoin, 18-vuoden ikärajakin on liian alhainen, sillä nuoruusiän kehitys jatkuu sen jälkeen useamman vuoden ajan."

Lapsen oikeuksien sopimuksessa mainitaan lukuisia asioita, joilta lapsia tulee suojella. Lasta ei saa mm. saattaa vastuuseen rikoksista tai laittaa raskaisiin töihin. Lapsen sukupuoli ei kuitenkaan ole rikos tai raskas työ, josta lapsi laitettaisiin vastuuseen, tai mitään muuta sellaista jolta lasta pitäisi suojella. Se on hänen henkilökohtainen ominaisuutensa, ihan niin kuin cissukupuolisenkin lapsen sukupuoli. Lapsella on oikeus omaan sukupuoleensa ja oikeus tulla tunnustetuksi oikeassa sukupuolessaan yhteiskunnan silmissä.

Kaltiala:

"Ei ole osoitettu, että sukupuolen korjaaminen parantaisi nuoruusikäisten mielenterveyden häiriöitä ja toimintakykyä tai johtaisi suotuisampaan psykososiaaliseen kehitykseen kuin korjaaminen täysi-ikäisyydessä tai muiden ajankohtaisten häiriöiden asianmukainen hoito."

Sukupuolen juridinen korjaaminen on osa sosiaalista transitiota, joka tutkitusti parantaa nuoren toimintakykyä ja mielenterveyttä. Juridisen korjaamisen lykkäämisellä voi olla mielenterveyttä ja toimintakykyä heikentäviä vaikutuksia. Ihmisen pitäisi saada itse päättää, milloin korjaa juridisen sukupuolimerkintänsä. Se ei ole lääketieteellinen asia, minkä Kaltiala itsekin hieman kaarrellen toteaa lausuntonsa alussa (muut lääkärit toteavat sen lausunnoissaan selkeämmin). Muiden ajankohtaisten häiriöiden asianmukainen hoito on tietysti asiallista ja tarpeellista, sitä en kiellä.

----------

Loppulausuntoa en jaksa käydä enää läpi, vaikka aihetta olisi.

Kaltialan ja muunkin työryhmän kannattaisi tutustua tähän ILGA-Europen teemajulkaisuun "License to be yourself: Trans children and youth. A legal gender recognition issue brief".

Kuten siellä todetaan: 

"A process that enables the best interests of the child to be assessed should be the primary consideration. It would be very difficult to justify that a blanket exclusion of children from legal gender recognition is in the best interests of every child." 

Tapaus Keira Bell osa 3

Eilen 17.9.21 Court of Appeal (vastaa kai hovioikeutta Suomessa?) on kumonnut viime joulukuisen päätöksen nk. Bell vs Tavistockin tapauksessa. Päätöksen mukaan koko juttua ei olisi pitänyt ottaa edes käsittelyyn. Nk. Gillick competence, tietoinen suostumus, on aina alaikäisen potilaan, hänen huoltajiensa ja hoitohenkilökunnan välinen asia, eikä oikeuden päätös. 

Transnuorten oikeus tietoiseen suostumukseen on siis sama kuin kaikilla muillakin, eikä sitä evätä heiltä vain siksi, että he ovat transsukupuolisia, kuten edellinen oikeuden päätös joulukuulta oli linjannut. Tämä on hyvin tärkeä ja ihmisoikeuksia kunnioittava päätös. Kehollinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat ihmisoikeuksia joita tulee kunnioittaa. Tätä aiempaa, nyt kumottua päätöstä on nimittäin käytetty tietyillä tahoilla keppihevosena sille, että myöskään koronarokotusten suhteen alaikäiset eivät voisi antaa tietoista suostumustaan.

Päätöksessä todetaan myös, että Tavistockin käytännöt ovat olleet laillisia.

Erilaiset LGBT- ja transjärjestöt ovat ilmaisseet laajasti tyytyväisyyttä päätökseen. Toivottavasti tämä päätös todellakin johtaa translasten ja -nuorten parempaan terveydenhoitoon. 

Bellin asianajaja Paul Conrathe puolestaan on ilmaissut tyytymättömyyttä päätökseen, ja aikoo valittaa. Hänen mielestään Gillick competence on kyseenalainen. Hän vastustaa myös aborttia. Enpä usko, että valituksella on menestymisen mahdollisuuksia. Tai jos on, olemme Gileadissa.

----------

EDIT. 20.9.2021

Gillick competence ilmeisesti todellakin on paitsi Bellin asianajajan, myös "gender critical"-piirien mielestä kyseenalainen. Näin kirjoittaa Kathleen Stock (gender critical):

Mahtaako Stock ulottaa saman argumentin myös muuhun lääketieteeseen? Esimerkiksi, jos et ole koskaan synnyttänyt lasta, et voi tietää millaista se on, etkä siten voi antaa tietoista suostumusta aborttiin? Eikö kuulostakin hullulta? Tämä on tyypillistä gender criticalien huolitrollausta. En tarkoita, etteikö olisi syytä olla huolissaan ja tietoinen siitä, että alaikäinen ei välttämättä ymmärrä ihan kaikkea, mihin suostuu, kun on kyse sukupuolen korjaamisesta. Mutta täydellinen tietoinen suostumus on asia, jota kukaan ei koskaan saavuta yhtään missään asiassa, joten mikäli Gillick competence / tietoinen suostumus asetetaan kyseenalaiseksi sukupuolta korjaavien hoitojen yhteydessä, se tulee asettaa kyseenalaiseksi kaikessa muussakin.

Tekee mieli myös kysyä, miksi hänen ja muiden gender criticalien mielestä tässä kohtaa ihmisen kokemus on merkityksellinen, mutta sukupuoli-identiteetin kokemus ei kuitenkaan ole? Tiedän kyllä heidän vastauksensa tähän...

Sitä paitsi seksuaalinen toimintakyky ei mitenkään automaattisesti katoa sukupuolenkorjaushoitojen seurauksena. Riskit täytyy tietää ja tiedostaa, ja sen jälkeen päätös on tehtävä punniten huolellisesti sekä harkittavana olevan hoidon että hoitamatta jättämisen vaikutukset. Ratkaisu ei voi olla, että kategorisesti kaikki jätetään vaille hoitoa, eikä henkilö itse voi vaikuttaa omaan hoitoonsa.

Lisäksi olen nähnyt gender criticalien joukossa ihmettelyä, miksi päätöksen tehnyt tuomaristo vertasi ehkäisyn saatavuutta hormoniblokkerihoitoihin, koska heidän mielestään ehkäisyllä ei ole niin vakavia ja pitkäaikaisia vaikutuksia kuin blokkereilla. Kröhöm, kannattaa tutustua ehkäisyn vaikutuksiin hieman tarkemmin, eikä tekisi pahaa tutustua blokkereiden vaikutuksista tehtyihin tutkimuksiin neutraalein silmälasein. Sitä paitsi tuomarit eivät verranneet näiden lääkkeiden vaikutuksia, vaan tietoisen suostumuksen antamista.

----------

Aiemmat vaiheet blogissani:

Tapaus Keira Bell 

Tapaus Keira Bell osa 2

Transsukupuolisuus tuoreessa psykiatrian oppikirjassa

Lainasin kirjastosta Duodecimin tänä vuonna ilmestyneen painoksen Psykiatria -kirjasta. Se on reilu 1000-sivuinen usean kirjoittajan kirjoittama suomalainen oppikirja. Olen aika pettynyt siihen, miten vähän kirjassa on tietoa transsukupuolisuudesta, ja erityisen pettynyt siihen, miten alaikäisten osio on kirjoitettu. Transsukupuolisuus mainitaan kirjassa kolmessa kohdassa: Luvussa yksi, Potilaan tutkiminen ja diagnostiikka, alaotsikossa Mielenterveyden häiriöiden diagnostiikka ja luokittelu (!), luvussa kaksi Mielenterveyden häiriöt (!) alaotsikossa Seksuaaliset häiriöt, seksuaalinen suuntautuminen ja sukupuoli-identiteetti, sekä luvussa 3 Psykiatrian erikoisalueita alaotsikossa Nuorisopsykiatria. Yhteensä näiden tekstiosuuksien pituus on 5-6 sivua.

Ensimmäisessä luvussa kirjoitetaan mm. näin:

"Suomalaisessa tautiluokituksessa (ICD-10) sukupuoli-identiteetin perusmuoto on transsukupuolisuus (F64.0). Kun WHO hyväksyi ICD-11:n vuonna 2019, se muutti gender identity disorder -diagnoosin gender incongruence -nimikkeeksi ja siirsi sen tautiluokituksen uuteen seksuaaliterveys -lukuun. Tämä tarkoittaa myös sitä, että transsukupuolista identiteettiä ei pidetä ICD-11:ssä mielenterveyden häiriönä. Diagnostinen ohjaus linjaa selkeästi, etteivät sukupuolen erilaiset ilmenemismuodot sinällään ole riittävä ehto diagnoosille. Voimakas epäsuhta koetun sukupuolen ja olemassa olevien fyysisten piirreominaisuuksien välillä johtaa eriasteisiin toiveisiin päästä eroon näistä ominaisuuksista, saada vastakkaisen sukupuolen ominaisuuksia, olla valitsemaansa sukupuolta tai ainakin tulla kohdelluksi sellaisena. DSM-5:n ohjeistus edellyttää diagnosoinnin perustaksi, että tilaan liittyy kliinisesti merkitsevää kärsimystä ja toimintakyvyn heikentymistä."

Toisesta luvusta:

"Epätyypillinen sukupuoli-identiteetti ei ole kliininen ongelma eikä psykiatrinen diagnoosi, ellei kehon ja identiteetin yhteensopimattomuuteen liity subjektiivista kärsimystä. Henkilöllä voi olla myös muita sukupuoli-identiteetin kokemisen ulottuvuuksia kuin pelkkä mies-nais-jaottelun. Myös toiveet somaattisen hoidon suhteen voivat vaihdella tai puuttua kokonaan."

Olen samaan aikaan lukenut myös Julia Seranon kirjaa "Whipping girl", jota kuvataan avainteokseksi transsukupuolisuuden ymmärtämisessä. Näitä kahta kirjaa rinnakkain lukiessa huomaan todeksi sen, mistä Juliakin kirjassaan kertoo: cis-sukupuoliset "asiantuntijat" eivät vieläkään ymmärrä transsukupuolisuutta, vaikka länsimaisessa lääketieteessä aihetta on tutkittu jo yli sata vuotta. 

Kunhan saan "Whipping girl":n luettua loppuun, kirjoitan ajatuksiani siitä. Se on hyvin vaikuttava kirja.

----------

Kuinka ollakaan, Vauvan keskusteluketjussa kysellään taas "mielenkiintoisia" kysymyksiä, joihin  parhaillaan lukemani kirjat saattaisivat vastata. Näin siellä kysytään:

- Jos kyseessä ei ole mielenterveysongelma, miksi uhkaillaan, että lapset ja aikuiset riistävät henkensä jos eivät saa hoitoja ja vaihtaa papereita? Jos joku vertaa esim. halvaantuneiden tai syövän hoitoon, ne ovat fyysisiä, testattavissa olevia tiloja.
- Jos identiteetti on synnynnäinen, miksi se voi vaihdella ja vaatii ulkoista validaatiota?
- Miksi esim. nenään tai jalkoihin kohdistuva dysmorfia on häiriö, jota hoidetaan keskusteluterapialla, mutta sukupuolipiirteisiin kohdistuva dysmorfia ei ole?
- Jos taas transsukupuolisuus ja dysforia eivät ole sama asia eikä ensimmäinen edellytä jälkimmäistä, mitä transius silloin tarkoittaa, mistä sen tunnistaa ja mitä eroa on transilla ja cisillä?
- Mitä tarkoittaa tuntea itsensä mieheksi tai naiseksi? Jos vastaus on "tietoisuus mieheydestä tai naiseudesta", mihin tietoisuus perustuu ellei kehoon?
- Mitä eroa on sukupuoliroolien moninaisuudella ja sukupuolen moninaisuudesta?

Ensimmäinen kysymys tekee olettamuksen, että mieleltään terve ihminen ei uhkaile itsemurhalla. Näin voi varmaankin todeta ihan perustellusti. Mutta transsukupuolisuus ei ole mielenterveysongelma, kuten yllä siteerattu "Psykiatria" -kirjakin toteaa. Sukupuoli-identiteetin ja kehon välinen ristiriita aiheuttaa kärsimystä, joka voi johtaa itsetuhoisiin ajatuksiin. Vähemmistöstressi on olemassa oleva ilmiö, joka aiheuttaa todistetusti sairastavuuden nousua, ahdistusta ja itsetuhoisuutta. Vähemmistöstressi ei ole pelkästään transihmisten vaan myös seksuaalivähemmistöjen keskuudessa tunnistettu ilmiö. Esimerkiksi tästä tuoreesta tutkimuksesta voi lukea lisää, ote alla:

"Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt (HLBTIQ-ihmiset) altistuvat ylimääräiselle krooniselle stressille vähemmistöasemansa takia. Stressiä lisäävät sekä syrjinnän kokemukset että niiden aiheuttama pelko, häpeä ja salaaminen. Vähemmistöstressi ei ainoastaan lisää mielenterveys- ja päihdeongelmien riskiä vaan on myös fyysisten sairauksien riskitekijä. Erityinen riski on itsetuhoisuus."

Toinen kysymys ei ota huomioon, että vaikka jokin ominaisuus voi olla synnynnäinen, sen tiedostaminen ei sitä ole. Identiteetti kehittyy koko ihmisen eliniän ajan ja sen osat voivat muuttua, kun ihminen kehittyy ja tiedostaa minuutensa puolia. Kaikkia identiteetin osia ei tiedosta itsessään heti lapsuudessa tai nuoruudessa, vaan ne muokkautuvat vuorovaikutuksessa muiden kanssa. Transsukupuolisuuden syitä on useita, eikä kaiken kattavaa teoriaa sen "syistä" ole olemassa. Synnynnäinen identiteetti on yksi teoria, jolle on löytynyt joitakin hajanaisia todisteita genetiikassa ja neurologiassa.

"Vaatii ulkoista validaatiota" on tyypillinen sukupuolikriittisten käyttämä kuvailu sille, että heidän mielestään transsukupuoliset ovat sitä sukupuolta, jota heidän kehonsa oli syntymän hetkellä, ja transsukupuolisen kohteleminen sukupuoli-identiteetin mukaisesti on valehtelua. Tämä näkökanta tekee olettamuksen, että kaikista transsukupuolisista näkee heti päälle päin, että he ovat transsukupuolisia. Tämä ei tietenkään ole totta, vaikka monen sukupuolikriittisen mielestä on. Ja vaikka he myöntäisivät, että ns. läpimeneviä transsukupuolisia on, ei-läpimenevät transsukupuoliset oikeuttavat heidän mielestään tämän näkökannan.

Kuten Psykiatria -kirjassa todetaan, transsukupuolisuuden ytimessä on tarve/toive elää ja tulla kohdatuksi eri sukupuolen edustajana, kuin mihin on syntymässä määritetty. Jos tätä tarvetta/toivetta ei ihmisellä ole, hän ei liene transsukupuolinen. (Käytän tässä kohtaa mieluummin sanaa tarve kuin kirjassa esitettyä sanaa toive, koska mielestäni se kuvaa tilannetta paremmin.)

Kolmas kysymys rinnastaa transsukupuolisuuden dysmorfiseen ruumiinkuvahäiriöön. Psykiatria -kirja kuvaa dysmorfiaa mm. näin: 

"Dysmorfisessa ruumiinkuvahäiriössä potilaalla on jatkuva huoli oletetusta epämuotoisuudestaan, mikä aiheuttaa hänelle ahdistuneisuutta ja toimintakyvyn heikentymistä sekä hakeutumisen terveydenhuoltoon."

"Potilas on tyytymätön omaan kehoonsa tai tiettyyn osaan kehosta, jonka hän kokee vialliseksi, epämuodostuneeksi, vastenmieliseksi tai rumaksi, vaikka toisten mielestä hänen kehonsa on täysin normaali tai vain lievästi poikkeava. Tyypillisesti tyytymättömyys kohdistuu kasvoihin, mutta se voi kohdistua myös mihin tahansa ruumiinosaan ja tyytymättömyyden kohde voi myös vaihtaa paikkaa."

"Tavallista on, että henkilöt hakeutuvat tarpeettomiin kirurgisiin toimenpiteisiin, hammaslääkärille, ihotautilääkärille ja ihonhoitoihin. Tyypillistä on, että toimenpiteeseen hakeutuessaan heillä on ennakkoon vahva käsitys siitä, miten se tulisi tehdä. Monet ovat välittömästi tyytymättömiä toimenpiteiden jälkeen tai korjaus auttaa heitä vain lyhytaikaisesti, minkä vuoksi he hakeutuvat uusiin toimenpiteisiin usein edellisiä moittien."

Ymmärrän, miksi moni rinnastaa transsukupuolisuuden ja dysmorfisen ruumiinkuvahäiriön, onhan niissä jonkin verran samankaltaisia piirteitä. Mutta erojakin on: transsukupuolisen tyytymättömyys ei kohdistu yksittäiseen ruumiinosaan, vaan sukupuolittuneisiin piirteisiin ja sukupuolessa kohdatuksi tulemiseen, lisäksi suurin osa transihmisistä on tyytyväisiä hoitotoimenpiteisiinsä. Dysmorfisen ruumiinkuvahäiriön taustalla voi olla traumaattisia kokemuksia ja tiettyjä luonteenpiirteitä, joita transsukupuolisuuden taustalla ei yhtä selkeästi ole.

Neljäs kysymys ihmettelee, miten cissukupuolisuus eroaa transsukupuolisuudesta, jos transsukupuolisuus ei edellytä dysforiaa. Tähänhän Psykiatria -kirja jo tarjosi vastauksen: mikäli sukupuoli-identiteetin ja kehon välinen yhteensopimattomuus aiheuttaa kärsimystä ja toimintakyvyn heikentymistä, se vaatii hoitoa. Cissukupuolisella ei ole sukupuoli-identiteetin ja kehon välistä ristiriitaa, eikä siten myöskään siitä johtuvaa kärsimystä ja toimintakyvyn heikentymistä. Mikäli transsukupuolisella oleva kehon ja identiteetin välinen ristiriita ei aiheuta kärsimystä, myöskään sen hoitaminen ei ole tarpeen.

Viidenteen kysymykseen Julia Seranon kirja "Whipping girl" tarjoaa yhdenlaisen vastauksen. Julia Serano käyttää termiä "subconscious sex" eli "alitajuinen sukupuoli" kuvatessaan sukupuoli-identiteettiään. Palaan tähän teemaan, kun saan luettua kirjan loppuun. Itse vastaisin tähän, että cissukupuolinen kokee sukupuolensa eri tavalla kuin transsukupuolinen. Cissukupuolisella keho määrittää sukupuolen, transsukupuolisella ei määritä. Tämä voi tietenkin tuntua käsittämättömältä cissukupuolisen mielestä, varsinkin, kun olemme kaiken ikämme oppineet, että suvunjatkaminen vaatii kaksi sukupuolta, ja sukuelimet / sukusolut määrittävät nämä kaksi sukupuolta.

Viimeinen kysymys pohtii sukupuoliroolien moninaisuuden ja sukupuolen moninaisuuden eroa. Mikäli kysyjä torjuu sukupuolen moninaisuuden selittävän teorian siitä, että sukupuoli ei ole selkeän binääri vaan erilaisista ominaisuuksista koostuva jatkumo, tähän kysymykseen olemassa olevaa vastaustakaan hän ei hyväksy. Sukupuoliroolit ovat sosiaalisia odotuksia eri sukupuolille, joita voi tietoisesti rikkoa, jolloin ne ovat moninaisempia kuin binäärinen mies-nais-jaottelu. Sukupuolen moninaisuus puolestaan koostuu osista kuten esim. juridisesta sukupuolesta, kehollisen sukupuolen osista (hormonit, kromosomit, kehon piirteet) ja sosiaalisista ulottuvuuksista (joihin mm. sukupuoliroolit kuuluvat). Moninaisuus tarkoittaa sitä, että jokaisella on yksilöllinen yhdistelmä näitä osia. Kaikilla nämä osat eivät ole selkeästi laitettavissa binäärin jaon jompaan kumpaan kategoriaan, vaan ovat sekoitus niitä. Lisäksi jokaisen kokemus omasta sukupuolestaan (eli sukupuoli-identiteetti) on yksilöllinen - suurimmalle osalle keho määrittää sukupuolen, eivätkä mahdolliset muut tästä poikkeavat sukupuolen osat muuta sitä.

Hormoniblokkerihoito - myrkkyä vai mannaa?

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus julkaisi 24.8.2021 kirjoituksen otsikolla "Laaja asiantuntijajoukko puolustaa transnuorten jarrutushoitoa". Johtava sosiaalityöntekijä Maarit Huuska referoi kirjoituksessa International Journal of Transgender Health -tiedelehden heinäkuun numeron pääkirjoitusta, jossa käsiteltiin nuorten puberteetin jarrutushoitoa, eli blokkerihoitoa. 

Transvastaisten ja -epäilevien taholla hormoniblokkerihoidot on laajalti tuomittu "myrkyiksi", jotka kastroivat lapset, estävät normaalin kehityksen, vaikuttavat älykkyyteen, haurastuttavat luut, niitä ei ole hyväksytty tähän käyttöön, yms. Nämä käsitykset perustuvat ihan oikeille asioille, mutta niiden merkitystä kokonaisuudessa ei ymmärretä, vaikutuksia suurennellaan, tai lääkitsemättömyyden vaikutuksia vähätellään. Tämä käsitys on saatu levitettyä todella laajalle, niin että oikeiden asiantuntijoiden ääni on jo vaikea löytää. Oikeilla asiantuntijoilla tarkoitan niitä lääketieteen ammattilaisia, jotka näitä hoitoja tutkivat, suosittelevat, ja/tai määräävät potilaille, kuten esimerkiksi WPATH, EPATH, the Endocrine Society, the American Academy of Pediatrics, sekä Australian, Uuden-Seelannin ja Espanjan kansanterveyslaitokset. Myös Suomen uudet hoitosuositukset (PALKO) sisältävät hormoniblokkerihoidot. Transvastaisten tahojen työkalupakissa on myös näiden oikeiden asiantuntijoiden vähättely ja mustamaalaus.

Kuten SMOK:n kirjoituksessa todetaan, hormoniblokkerihoito on varsin tutkittua hoitoa, ja sen vaikutukset tiedetään. Lääkkeillä on myös haitallisia sivuvaikutuksia, ja on tietenkin aina yksilöllisesti pohdittava lääkkeen käytön hyödyt vs. haitat, ja punnittava, kumpi on potilaalle parhaaksi: lääkitä ja kärsiä sivuvaikutuksista, vai jättää lääkitsemättä ja kärsiä sen aiheuttamat vaikutukset. 

Transvastaisten tahojen lobbaus on saanut aikaan takapakkia, ja blokkerihoitojen hyödyllisyys on asetettu kyseenalaiseksi. Yksi esimerkki tästä on Keira Bellin oikeustapaus Isossa-Britanniassa. Tästä johtuen "ROGD-uskovaiset" vanhemmat saivat myös Ruotsissa lobattua muutaman sairaalan luopumaan blokkerihoidoista toistaiseksi, kuten kirjoitin blogissani aiemmin.

Tahot, jotka ovat esittäneet kritiikkiä blokkerihoitoja kohtaan, eivät itse ole käyttäneet tai tutkineet blokkereita. Kun kävin läpi alussa mainitsemani artikkelin viitteitä hormoniblokkerihoidon kritiikistä, näissä on viitattu täsmälleen samoihin tutkimuksiin, joihin suosituksetkin viittaavat, tai tietoihin, joilla ei ole mitään tekemistä sukupuolidysforian hoidossa. Eli tahot, joilla ei ole käytännön kokemusta ja asiantuntemusta blokkerihoidosta, tulkitsevat samoja hormoniblokkerihoitotutkimuksia täysin päinvastoin kuin ne tahot, joilla on hoidosta tai tutkimuksesta käytännön kokemusta. Kumpaa sinä uskoisit?

Kokosin tähän muutamia tutkimuksia, joihin voitte halutessanne tutustua ja päätellä itse, ovatko blokkerit turvallisia ja tutkittuja, vai eivät. 

Pitkäaikaiset vaikutukset ennenaikaisen murrosiän hoidossa

22 vuoden mittainen seurantatutkimus hormoniblokkerihoidosta yhdellä henkilöllä 

"Hollannin mallin" tutkimus 

Seurantatutkimus 8 vuoden ajalta

Hormoniblokkerihoidon ohjeet v. 2011 

55 henkilön seurantatutkimus

Kanadalainen tutkimus, 84 henkilöä 

Italialainen tutkimus, hormoniblokkerihoitoa ei saatavilla

Vertaileva tutkimus, hormoniblokkerihoito vs. ei blokkerihoitoa 

Blokkerihoidon vaikutus kognitiivisiin toimintoihin 

Blokkerihoidon vaikutus luutiheyteen 

Toinen tutkimus vaikutuksista luuntiheyteen 

Tutkimus blokkerihoidon tehosta ja turvallisuudesta 

Tutkimus psyykkisestä toimintakyvystä blokkerihoito vs. ei blokkerihoitoa

 

Australialaisen alaikäisten transklinikan johtaja Michelle Telfer teki valituksen The Australian -lehdessä julkaistuista kymmenistä artikkeleista ja niiden sisältämistä vääristä tiedoista koskien hormoniblokkerihoitoa, ja Australian Press Council on julkaissut päätöksensä: lehti on syyllistynyt useisiin rikkomuksiin. Päätöksen mukaan The Australian -julkaisun on ryhdyttävä toimiin korjatakseen seuraavat asiat:

1. Varmistaa, että uutisraporteissa ja muualla oleva fakta-aineisto on paikkansapitävää eikä harhaanjohtavaa, ja että se erottuu muunlaisesta aineistosta, kuten mielipiteistä.

2. Varmistaa, että tosiseikat esitetään oikeudenmukaisesti ja tasapainoisesti, ja että kirjoittajien mielipiteet eivät perustu merkittävästi virheelliseen aineistoon tai keskeisten tosiasioiden laiminlyöntiin.

3. Varmistaa, että jos aineisto viittaa tiettyyn henkilöön kielteisesti, annetaan oikeudenmukainen tilaisuus julkaista hänen vastauksensa myöhemmin, jos se on kohtuudella tarpeen.

4. Välttää aiheuttamasta tai myötävaikuttamasta rikokseen, ahdistukseen tai ennakkoluuloihin, tai huomattavaan riskiin terveydelle tai turvallisuudelle, ellei se ole yleisen edun mukaista.

 

Lopuksi vielä muutamia kansainvälisiä asiantuntijoiden laatimia hormoniblokkerisuosituksia ja julistuksia:

WPATH

The Endocrine Society

Kansainvälisten asiantuntijoiden yhteinen julistus liittyen Bell vs. Tavistock -oikeustapaukseen

AAP

AusPATH 

 

Myrkkyä vai mannaa siis? Ei kumpaakaan, vaan tarpeellista lääkettä joillekin. 

PS.  Tähän kirjoitukseen on turha tulla kommentoimaan, että blokkereita käytetään seksuaalirikollisten katsroimiseen yms., sellaisia kommentteja en julkaise. Jos sinulla on jotain järkevää sanottavaa, niin sen voin julkaista.

ROGD on pseudotiedettä

Coalition for the Advancement & Application of Psychological Science (CAAPS) on julkaissut kannanottonsa ROGD:sta (Rapid Onset Gender Dysphoria). 

Coalition = koalitio, yhteenliittymä, eli kyseessä on erilaisten psykologian tieteeseen liittyvien järjestöjen ja liittojen yhteisorganisaatio. Kannanoton on allekirjoittanut 40 eri tahoa, mukana on järjestöjen lisäksi tutkijoita ja ammatinharjoittajia.

Kannanoton karkea suomennos:

Organisaatio, joka on sitoutunut kliinisen tieteen luomiseen ja soveltamiseen yleisen edun vuoksi, psykologisen tieteen edistämisen ja soveltamisen koalitio (CAAPS) tukee äkillisesti puhjenneen sukupuolidysforian (ROGD) ja vastaavien käsitteiden poistamista kliinisestä ja diagnostisesta käytöstä, koska sen olemassaololle ei ole tiukkaa empiiristä tukea.

ROGD: sta ei ole olemassa hyviä empiirisiä tutkimuksia, eikä sille ole tehty tiukkoja vertaisarviointiprosesseja, jotka ovat kliinisen tieteen standardeja. Lisäksi ei ole näyttöä siitä, että ROGD olisi yhdenmukainen transsukupuolisten lasten ja nuorten elettyjen kokemusten kanssa. 

Huolimatta todisteiden puutteesta ROGD: sta ja sen merkittävistä mahdollisuuksista vahingoittaa, se on herättänyt enemmän huomiota yleisössä ja sitä käytetään väärin psykologian alalla ja sen ulkopuolella. Esimerkiksi viimeaikaiset lääketieteelliset artikkelit ovat alkaneet sisällyttää ROGD: n yleiskatsaukseensa nuorista, joilla on sukupuoliristiriitaa, ja kirjoja, videoita, podcasteja ja koulutusta on lisätty vanhemmille ja lääkäreille, jotka tarjoavat strategioita ROGD: n diagnosoimiseksi ja hoitamiseksi. ROGD: ia koskevien väärien tietojen leviäminen vaikuttaa myös poliittisiin päätöksiin. Tällä hetkellä lainsäädäntöelimissä eri puolilla maata (USA) harkitaan yli 100 lakiesitystä, joilla pyritään rajoittamaan transsukupuolisten nuorten oikeuksia, joista monet perustuvat ROGD: n esittämiin perusteettomiin väitteisiin. Vaikka ROGD ei ole diagnostinen luokitus tai alatyyppi joko mielenterveyshäiriöiden diagnostiikka- ja tilastollisessa käsikirjassa (DSM) tai kansainvälisessä tautiluokituksessa (ICD), eikä sitä harkita sisällytettäväksi tuleviin painoksiin, on tärkeää korjaa ROGD: ia koskevat väärät tiedot nyt.

Lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin kehittymistä koskeva tutkimus kehittyy edelleen, ja nämä edistysaskeleet vaikuttavat todennäköisesti diagnosointiin ja empiirisiin hoitostandardeihin sekä lainsäädäntöympäristöön, joka vaikuttaa transihmisten pääsyyn hoitoon ja oikeudelliseen suojaan. Käytettävissä olevan tutkimuksen perusteella on selvää, että transsukupuoliset ihmiset kärsivät syrjäytymisestä, leimautumisesta ja vähemmistöstressistä, joilla on merkittäviä haitallisia vaikutuksia terveyteen ja hyvinvointiin. Termit, kuten ROGD, jotka edelleen leimaavat ja rajoittavat pääsyä affirmatiiviseen ja näyttöön perustuvaan hoitoon, rikkovat periaatteita, joihin CAAPS perustuu, ja yleisön luottamusta kliiniseen tieteeseen.

CAAPS tukee ROGD: n ja vastaavien käsitteiden käytön lopettamista kliinisessä ja diagnostisessa soveltamisessa, koska sen olemassaololle ei ole empiiristä tukea ja koska se todennäköisesti edistää haittoja ja mielenterveystaakkaa. CAAPS kannustaa myös lisätutkimuksiin, jotka johtavat näyttöön perustuviin kliinisiin ohjeisiin sukupuolen vahvistamisesta, jotka tukevat lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin kehittymistä. CAAPS vastustaa koulutuksia, jotka kannustavat muita hyödyntämään tätä käsitettä kliinisessä käytännössä, koska tieteellinen näyttö sen kliinisestä hyödyllisyydestä puuttuu. Lopuksi CAAPS suosittelee laajentamaan yhteisön koulutusta näistä aiheista vähentääkseen leimautumista ja syrjäytymistä, jotka lisäävät mielenterveystaakkaa. 

Tämä on hyvin tärkeä kannanotto, jonka soisi leviävän laajasti lääketieteellisen ja lakeja säätävien tahojen tietoon. Tässä viitataan selvästi mm. Keira Bellin oikeustapaukseen ja sen seurauksiin, kuten esimerkiksi Ruotsin tilanteeseen. Useat sairaalat Ruotsissa ovat keskeyttäneet alaikäisten sukupuolidysforian lääketieteelliset hoidot. 

Kuten Julia tuo Twitterissä esiin, yksi suomalainen alaikäisten sukupuoliristiriidan diagnostiikasta vastuussa olevista lääkäreistä on hyvin kiinnostunut tästä pseudotieteellisestä ilmiöstä, ja on kirjoittanut siitä paljon, esimerkiksi Duodecimissä, Adolesc Health Med Ther:ssä ja European Psychiatry:ssä. 

Kannanoton allekirjoittaneet asiantuntijat ovat siis sitä mieltä, että ei ole olemassa riittävää tutkimustietoa, joka tukisi "äkillisesti ilmenevää sukupuoliristiriitaa". Tällaista pseudotiedettä ei siis kannata levittää.

EDIT. 20.8.21

Selvennetään nyt vielä, että sellainen ilmiö on olemassa, että yhä enemmän nuoria hakeutuu sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, ja näissä nuorissa syntymässä tytöksi määritettyjen osuus on huomattavan korkea. Tätä ilmiötä kukaan ei kiellä. ROGD sen sijaan ei ole olemassa oleva tieteellisesti perusteltu selitys tälle ilmiölle.

EDIT. 18.11.21

Tuore kanadalainen tutkimus toteaa saman (eli ROGD on huuhaata). Tutkimuksessa oli mukana 173 alle 16-vuotiasta sukupuoli-identiteettiklinikan asiakasta. 

Suomalainen artikkeli detransitiosta

Teemu Kärnä, Pia Das, Antti Mikkola ja Nina Uusi-Mäkelä ovat julkaisseet Lääkäri-lehdessä tänä keväänä artikkelin "Sukupuolenkorjauksen katuminen, pettymys ja takaisinkorjautumisen mahdollisuudet". Minulla ei ole ko. julkaisun käyttäjätunnuksia, mutta lääkärituttavani toimitti minulle ystävällisesti valokuvat artikkelista. Tässä siitä joitakin otteita, olkaa hyvät:

Ingressi:

• Kehoa muokkaavat sukupuolenkorjaushoidot ovat tehokkain tapa lievittää sukupuoliristiriitaan liittyvää kärsimystä ja kehoon kohdistuvaa ahdistusta sekä tukea psykososiaalista toimintakykyä ja elämänlaatua.
• Perusteellisesta arvioinnista ja suunnittelusta huolimatta pieni osa potilaista katuu myöhemmin ratkaisujaan. Sille altistaa erityisesti sosiaalisen lähiverkoston ja yhteiskunnan kielteinen suhtautuminen sukupuolenkorjaukseen.
• Detransition tarpeen arviointi ja takaisinkorjautumishoitojen suunnittelu tulisi keskittää erityisasiantuntijayksiköihin.

Artikkelin alussa kerrotaan, mitä sukupuoliristiriita on, ja miten sitä tällä hetkellä hoidetaan. En lainaa nyt siitä kappaleesta mitään.

Alaotsikon "Hoitojen kehitys" alla kerrotaan mm. nykyisin eheytyshoitoina pidettävistä hoidoista, joilla sukupuoliristiriidasta kärsiviä hoidettiin silloin, kun transsukupuolisuutta pidettiin psykiatrisena häiriönä. Ne on sittemmin todettu tehottomiksi ja epäeettisiksi hoitomuodoiksi.

Lainaus:

Myös "konservatiivinen hoitolinja", eli henkilön tukeminen elämään sukupuoliristiriidan kanssa onnistuu huonosti. Pitkään koettu sukupuoliristiriita ja ympäristön kielteinen suhtautuminen yksilölliseen sukupuolikokemukseen ovat niin suuria rasitetekijöitä mielenterveydelle, että ne lisäävät ratkaisevasti sairastuvuutta etenkin mieliala- ja ahdistuneisuushäiriöihin." 

"Koska sukupuoli-identiteetin muokkaaminen on osoittautunut mahdottomaksi ja sen yrittäminen jopa haitalliseksi, mutta toisaalta sukupuoliristiriidan kanssa eläminen tuottaa kärsimystä lisäten masennus- ja ahdistusoireita ja jopa itsemurhayrityksiä, sukupuolen korjaus muodostuu tehokkaimmaksi tavaksi auttaa sitä toivovia sukupuoliristiriidasta kärsiviä henkilöitä."

Seuraava alaotsikko on "Sukupuolenkorjaushoitojen tuloksellisuus", jossa kerrotaan hoitojen vaikuttavuudesta ja mm. palveluvalikoimaneuvosto PALKOn julkaisemista suosituksista. Kappaleen lopussa todetaan, että johtuen tutkimusten vähäisestä määrästä ja tutkimusmetodologisista seikoista, näyttö hoitokeinojen vaikuttavuudesta on heikko, mutta Amerikan psykiatriyhdistys on linjauksessaan kuvannut sukupuolenkorjaushoitojen hyötyjä selkeiksi ja tutkimusnäyttöä aiheesta pitkäaikaiseksi ja merkittäväksi.

Alaotsikko "Sukupuolenkorjauksen katuminen" määrittelee ensin termejä. Siinä viitataan v. 1993 julkaistuun Pfäfflinin artikkeliin, jossa mainitaan "major regret" ja "minor regret". Suomeksi käännettynä termit voisivat olla katumus ja pettymys. Korjaushoitoja katuva katuu päätöstään korjausprosessiin ryhtymisestä, ja pyrkii aktiivisesti palaamaan syntymässä määritettyyn sukupuoleen eli detransitioitumaan. Pettymys kuvaa tilannetta, jossa henkilö on pettynyt korjaushoidoilla aikaansaatuihin tuloksiin, mutta henkilön sukupuoli-identiteetti säilyy ennallaan, eikä hän pyri detransitioitumaan.

Pfäfflin kävi artikkelissaan läpi siihenastiset seurantatutkimukset sekä omat potilaansa, ja näiden tietojen perusteella 0,67 - 2 % potilaista katui korjaushoitoja.

Kärnä & co kirjoittavat myös muista detransitiotutkimuksista tässä artikkelissa. Vuonna 2018 julkaistussa hollantilaisessa tutkimuksessa 6800 potilaasta jopa 40 vuoden seuranta-ajalla katumisprosentit olivat 0,3 % (transmiehet) ja 0,6 % (transnaiset). 

Lainaus:

Ruotsissa juridisen sukupuolensa korjasi takaisin 3,8 % vuosina 1972 - 1992 juridisen sukupuolensa korjanneista. Takaisinkorjautumistoiveelle altistivat sosiaalisen lähiverkoston tuen puute tai avoin vastustus sukupuolen korjaamista kohtaan sekä sukupuolensa korjanneen henkilön identiteettikokemuksen jonkinasteinen eroavuus transsukupuolisuuden diagnostisista kriteereistä. 

Diagnostista arviointiprosessia on sittemmin kehitetty, ja katuminen vaikuttaa harvinaistuneen. Vuonna 2014 julkaistussa tutkimuksessa, joka kattaa kaikki juridisen sukupuolensa Ruotsissa vuosina 1960 - 2010 korjanneet tai sukuelinkirurgiaan edenneet, 2,2 % henkilöistä katui ratkaisujaan. Ruotsalaistutkimuksissa katuminen ilmeni keskimäärin vasta noin 8 vuotta juridisen sukupuolen korjaamisen jälkeen. Jotkut siis saattoivat katua ratkaisujaan vasta tutkimuksen julkaisun jälkeen." 

"Pettymiseen ja katumukseen yhdistetyt riskitekijät" alaotsikon alla kuvataan seuraavia riskitekijöitä:

• sosiaalisen lähiverkoston tuen puute (merkittävin riskitekijä)
• sukupuolenkorjauksen aktiivinen vastustaminen 
  
• sukupuoliristiriidan aiheuttamien oireiden lisäksi esiintyvät muut mielenterveyden häiriöt (etenkin tunne-elämältään epävakaa persoonallisuushäiriö, autismikirjon häiriö, traumataustaan liittyvät dissosiatiiviset oireet)
• älyllinen kehitysvammaisuus
• päihdehäiriöt
• rikollisuus
• kyvyttömyys itsestä huolehtimiseen
• oikeaksi koetun sukupuolen suhteen epäedullinen ruumiinrakenne
• korkeampi ikä korjausprosessia aloitettaessa
• (kirurgiaan liittyen) postoperatiiviset komplikaatiot, lopputuloksen toiminnalliset vajavuudet
  
• ennen kirurgisiin hoitoihin ryhtymistä esiintyneet psykiatriset häiriöt

Lisäksi mainitaan, että transmiesten genitaalikirurgiaan liittyy vähiten pettymyksiä ja katumuksia, vaikka siinä esiintyy eniten komplikaatioita.

Alaotsikko "Suomen tilanne": Vuonna 2011 Pimenoff ja Pfäfflin selvittivät ennen v. 2003 korjaushoitoihin hakeutuneiden tilanteen. 203 potilaasta 88 osallistui tutkimukseen. Hoidot oli keskeyttänyt viisi henkilöä, ja korjaushoitoja katui kolme henkilöä.

Lainaus: Koko sukupuolenkorjausprosessin läpikäyneiden potilaiden psykososiaalinen toimintakyky oli parantunut ja psyykkinen kuormitus vähentynyt, ja lisäksi transmiesten työkyky oli kohentunut. Sittemmin sukupuolenkorjauksen on Suomessa todettu parantavan myös potilaiden tyytyväisyyttä elämään. Laajamittaisempaa hoidon seuranta- ja vaikuttavuustutkimusta ollaan aloittamassa.

Olemme toimineet aikuisten henkilöiden sukupuoli-identiteettiä tutkivissa ja korjaushoitoja koordinoivissa yksiköissä yli kymmenen vuoden ajan. Tänä aikana näihin yksiköihin on ollut yhteudessä arviolta noin 40 detransitiota pohtivaa potilasta. Syyt pohdintaan ovat vastanneet kansainvälisistä tutkimuksista tiedettyä. Detransitiota on harkittu sosiaalisen lähiverkoston tuen puutteen ja korjautumisen aktiivisen vastustamisen vuoksi, osa on kohdannut vastoinkäymisiä työelämässä ja kokenut ympäröivän yhteiskunnan suhtautumisen negatiiviseksi laajemminkin. Lisäksi osalla varsinkin kypsemmällä iällä korjautumiseen ryhtyneistä hoidoilla saavutetut tulokset ovat jääneet tyytymättömyyttä aiheuttavan vaatimattomiksi.

Sen sijaan korjausprosessin katuminen sukupuoli-identiteetin muuttumisen vuoksi näyttää myös Suomessa olevan varsin harvinaista. Näissä yksittäistapauksissa henkilöillä on ollut sukupuoli-identiteetin arvioinnin aikaan merkittävää psykiatrista problematiikkaa ja/tai myöhemmin esille nousseita käsittelemättömiä traumatapahtumia, jotka lienevät jälkikäteen arvioiden vaikuttaneet identiteettikokemukseen, potilaan aiemmasta arviosta huolimatta.

Alaotsikko "Detransitio":  Kappaleessa kuvataan, kuinka detransitio on potilaalle hyvin emotionaalisesti kuormittava tilanne ja siihen saattaa liittyä häpeän tunteita. Tämän vuoksi terveydenhuollossa ja muissakin tilanteissa on tärkeää välttää tuomitsemista, kohdata kunnioittavasti, ja ylläpitää toivoa. Artikkelin taulukoihin on koottu asiantuntijayksiköiden kokemukseen perustuvaa tietoa detransition mahdollisuuksista. Nämä mahdollisuudet ovat aina tapauskohtaisia. Periaatelinjauksia tai suosituksia takaisinkorjautumishoidoista julkisessa terveydenhuollossa ei vielä ole olemassa.

"Lopuksi": Sukupuolenkorjaushoitoihin liittyvä pettymys ja katumus ovat harvinaisia. Koska hoitoihin hakeutuvien määrä on kasvanut, on tärkeää saada tietoa myös takaisinkorjaushoidoista. 

Lainaus:
Hoitoja katuvien määrää voitaneen edelleen pienentää kehittämällä sukupuoli-identiteetin arviointia ja korjautumishoitojen suunnittelua. Suurin katumusta ja pettymystä vähentävä vaikutus saavutetaan kuitenkin vaikuttamalla potilaiden sosiaalisen verkoston ja laajemmin yhteiskunnan osin vielä sukupuolen moninaisuudelle ja sukupuolen korjaamiselle kielteisiin asenteisiin. Tätä voidaan edistää levittämällä tutkittua tietoa ja sitoutumalla voimakkaasti yhdenvertaisuuteen ja tasa-arvoon.

Psykologiliiton opas sukupuolen moninaisuudesta

Suomen Psykologiliitto julkaisi kesäkuussa kannanottonsa ns. eheytyshoidoista. Liitto pitää näitä hoitoja epäeettisinä ja haitallisina, ja pitää keskeisenä sitä, että psykologit perehtyvät seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuteen. Erinomaisen tärkeä kannanotto!

Vuotta aiemmin Psykologiliitto julkaisi oppaan seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuudesta, sekä oikaisun. Poimin nyt tuosta oppaasta ja oikaisusta muutamia seikkoja nimenomaan sukupuolen moninaisuudesta, tuodakseni esiin, miten psykologian ammattilaiset käsittävät transihmisyyden.

Jo esipuheessa tuodaan hienosti esiin, että seksuaalisen suuntautumisen ja sukupuolen moninaisuuden kysymykset koskettavat ihan kaikkia, koska ahtaat normit vahingoittavat myös heitä, jotka eivät kuulu seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön. "Jokaisen yksilön huonovointisuus koituu meidän kaikkien menetykseksi, joten rajoittavien normien purkaminen lisää niin enemmistöjen kuin vähemmistöjenkin hyvinvointia."

Sukupuoli-identiteetin muodostumisessa opas tunnistaa eri tekijöiden yhteisvaikutuksen: 

- biologiset tekijät, kuten geneettiset ja hormonaaliset, sekä nk. biologiset vasteet

- sosiaaliset tekijät, kuten vuorovaikutus, sosiaalis-kognitiivinen oppiminen, sukupuolen kehityksen vaiheteoria, tietoisuus johonkin sukupuolikategoriaan kuulumisesta, dynaaminen vs. staattinen käsitys sukupuolesta

Sukupuolen biologiasta on kirjoitettu lisää oikaisussa, esimerkiksi:  "Biologia itsessään ei ole sukupuolittunutta, vaan erilaisia biologisia ominaisuuksia, kuten yllä listatut, sukupuolitetaan ihmisten toimesta." ja: "Sukupuolentutkijat ovat myös tuoneet esiin, että sosiaalisesta ja yhteiskunnallisesta vapaata “biologista sukupuolta” ei ole olemassa, vaan käsityksemme sukupuolesta määrittävät vahvasti sitä, miten biologiaa tulkitaan (Butler, 2006)."

Yhteiskunnan normit ja vähemmistöstressi sekä sisäistetty itsesyrjintä ovat suurimpia syitä, miksi seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt hakeutuvat mielenterveyspalveluihin. Kyse ei siis ole siitä, että transihmisyys itsessään olisi mielenterveysongelma.

Inklusiivista kielenkäyttöä opas käsittelee perinpohjaisesti ja ymmärtäväisesti, asiakkaan lähtökohtia kunnioittaen. Itsemäärittelyoikeutta pidetään kunnioittamisen arvoisena.

Otsikon "Vinkkejä identiteetistä keskusteluun" alla on erinomaisia kysymyksiä ja keskustelun aiheita, joita sukupuoli-identiteettiään pohtivan todella kannattaa tutkiskella ja miettiä, mitä niistä ajattelee. Psykologia kannustetaan "yhdessä ihmettelyyn asiakkaan kanssa", ja todetaan, että on keskeistä tukea asiakasta itsetutkiskelussa, identiteettipohdinnassa, itsemyötätunnossa ja itsensä hyväksymisessä. Tätä on affirmatiivinen hoito: yhdessä asiakkaan kanssa pohditaan identiteettiä ja sukupuolta, ja tuetaan häntä oman itsensä löytämisessä ja hyväksymisessä.

Oppaassa korostetaan, että hakeutumista sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin ei tarvitse kiirehtiä. Tämä on mielestäni hyvä neuvo, ja todistaa edellä kuvatun itsensä hyväksymisen tukemisen kanssa sitä, että Suomessa affirmatiivinen hoito ei tarkoita "transjunaan työntämistä" eli sitä, että transsukupuolinen identiteetti hyväksyttäisiin kyseenalaistamatta ja hoitoihin kiirehdittäisiin.