Transpoli ja vanhempien tuen tarve

Sukupuoli-identiteetin ristiriidan tutkimus Suomessa on keskitetty niin sanotuille transpoleille, joita on kaksi; Helsingissä ja Tampereella. Helsingissä hoidetaan käsittääkseni Uudenmaan alueen asiakkaat ja Tampereella muut (EDIT: paikkakunnan saa valita itse!) Tutkimuksiin hakeutuminen on lisääntynyt viime vuosina rajusti, etenkin nuorten osalta. Tämä aiheuttaa ruuhkaa ja viivästyttää tutkimuksia transpoleilla. Me saimme lähetteen kesäkuussa 2018 ja tähän päivään mennessä (elokuu 2019) olemme käyneet transpolilla kolme kertaa. Diagnoosi saadaan aikaisintaan ensi kesänä, jonka jälkeen alkavat mahdolliset hormonihoidot. Korjausleikkauksia tehdään vasta täysi-ikäiselle. Hoidot tehdään pääasiassa muualla kuin transpolilla. TAYS:n transpotilaan hoitopolun kuvaus löytyy täältä.

Meille kerrottiin ensimmäisellä käynnillä transpolilla, että tutkimusjakso tulee etenemään hitaasti nuoren iästä johtuen (hän oli silloin 15), ja koska hänen kokemuksensa on "kestänyt vasta vähän aikaa". Eli hitaasti eteneminen on tulkintani mukaan sekä tarkoituksellista, että ruuhkasta johtuvaa. (Nuori itse on pohtinut sukupuoltaan noin 12-vuotiaasta asti, joten se on kyllä kestänyt vuosia, mutta hän tuli asian kanssa ulos vasta viime vuoden helmikuussa, 15-vuotiaana, kun hän oli saanut sen selvitettyä itselleen.)

Transpolilla keskitytään varmistumaan siitä, että nuoren sukupuolikokemus on pysyvä, ja että hänen mielenterveytensä ja elämäntilanteensa on sellainen, että mahdolliset sukupuolen korjaamiseen liittyvät hoidot voidaan aloittaa. Tutkimuksiin on sisältynyt lähinnä keskusteluja nuoren ja meidän vanhempien kanssa sekä erilaisten kyselylomakkeiden täyttämistä. Tulevista tutkimuksista emme ole saaneet juurikaan tietoja, mutta olen vertaistapaamisissa ja -kanavissa kuullut ja lukenut mm. murrosiän vaiheen selvittämiseksi "vaatteet pois"-tutkimuksista. En tiedä, onko se meidän kohdallamme tarpeellista, kun nuori on kuitenkin jo 16. Kromosomipoikkeavuudet luullakseni on myös tutkittava.

Heikoista resursseista johtuen (?) transpolilla keskitytään ainoastaan ydintehtävään. Mitään psyykkistä tukea ei ole tarjottu nuorelle eikä meille vanhemmille. Emme toisaalta ole sellaista kysyneetkään, koska meillä on ihan hyvä ja vakaa elämäntilanne kaikin tavoin, ja olemme olleet tietoisia siitä, että transpolilla on ruuhkaa. Olemme selvitelleet paljon asioita omatoimisesti ja hankkineet tarvittavaa terapiaa itse. Olemme etuoikeutettuja siinä mielessä, että meillä on ollut näihin mahdollisuus. Kaikilla sitä ei kuitenkaan ole.

Sini Helotie ja Miska Reimaluoto ovat tehneet opinnäytetyönään suppean haastattelututkimuksen, jossa on tutkittu transsukupuolisten lasten vanhempien kokemuksia tuen saamisesta. Tulokset osoittavat, että vanhemmat saivat eniten tukea vertaistuen muodossa. Lasta ja vanhempia tapaavien työntekijöiden tietotaidoissa oli suurta vaihtelua. Tutkimuksessa nousi esiin tarve työntekijöiden laajempaan osaamiseen sukupuolen moninaisuuden kysymyksissä sekä alaikäisen transsukupuolisen palveluiden yhtenäistäminen.

Opinnäytetyössä todetaan, että vanhempien saama tuki lisää koko perheen voimavaroja ja turvaa lapsen kasvua. Myös The World Professional Association for Transgender Health (WPATH) suosittelee sensitiivistä perheen tukemista, jotta lapsella olisi mahdollisuus tutkia sukupuoleensa liittyviä kysymyksiä turvallisessa ympäristössä. Psyykkinen hyvinvointi on riippuvainen siitä, miten vapaasti lapsella on mahdollisuus ilmaista omaa sukupuoltaan. Se on tärkeää, vaikka tulevaisuuden sukupuolen kokemusta ei pystytä ennustamaan.

Opinnäytetyön aineistosta nousevat esiin vanhempien pohdinnat siitä, miten heidän lapsensa voi elää kokemassaan sukupuolessa ja saada toivottuja palveluita ja tukea, kun Suomessa transpolille ei pääse ennen 13 vuoden ikää ja murrosikää jarruttavia hoitoja ei käytännössä saa. Perheet ovat tällöin muiden palveluiden varassa. WPATH:n suositusten mukaan perheitä pitäisi tukea myös viestinnässään lapsen koulun, viranomaisten ja muiden toimijoiden välillä, ja psykoterapiaa tulisi tarjota lapsen ja perheen tukemiseen.

Olen itse kokenut, että viestinnällistä tukea saa hyvin järjestöiltä (Seta, Trasek, Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus, Translasten ja -nuorten perheet) ja vertaisilta. Psykoterapiaa on vaikeampi löytää. Itselläni kävi tuuri, kun jo ensimmäinen valitsemani terapeutti oli perehtynyt sukupuolen moninaisuuteen.

Opinnäytetyön aineistossa yksikään vanhempi ei kuvannut sellaista tilannetta, että perheellä olisi joku taho, joka ohjaisi moniammatillisesti ja olisi yhteydessä lapsen ja perheen eri palvelujen välillä. Myöskään psykoterapiaa kukaan ei kertonut saaneensa. Perheet ovat siis pitkälti vertaistuen varassa, jolloin varsinkin pienemmillä paikkakunnilla saatetaan olla käytännössä täysin yksin.

Olen ihan viime aikoina lukenut trans-aiheisista blogeista, että nykyään ainakin täysi-ikäisille transhoitoja saaville tarjotaan myös psykoterapiaa osana hoitoa. Tämä on erittäin hyvä asia, ja tätä palvelua pitäisi ehdottomasti laajentaa myös alaikäisiin ja heidän perheisiinsä.