Teenkö vanhempana väärin kun tuen lapseni sukupuoli-identiteettiä?

Muutama blogin lukija on kommentoinut, että heidän mielestään teen väärin, kun tuen lastani ja hänen sukupuoli-identiteettiään. Heidän mielestään minun hyväksyntäni "lukitsee" hänet transsukupuoliseksi, eikä hän sen vuoksi kykene pohtimaan asiaa kriittisesti, eikä kehtaisi myöntää, jos päätyisikin olemaan cissukupuolinen. Minun hyväksyvä asenteeni on siis heidän mielestään lapselleni suorastaan vahingollinen, koska se blokkaa häneltä mahdollisuuden "kasvaa ulos transkokemuksesta". (Tässä kohtaa nämä ihmiset usein mielellään siteeraavat tutkimusta, jonka mukaan jopa 80 % "translapsista" tekee näin. Palaan tähän tutkimusväitteeseen blogin lopussa)

Tiedättekö, tuo on ehkä piinaavimpia ajatuksia, joita minulla (ja varmasti muillakin sukupuoltaan kyseenalaistavien lasten ja nuorten vanhemmilla) on. Vanhemmuus on sellaista, että kaiken aikaa joutuu pohtimaan, onko tehnyt oikein. Onko ollut riittävän jämäkkä, asettanut rajat oikeassa kohdassa, opettanut hyviä käytöstapoja, näyttänyt hyvää esimerkkiä, onnistunut kasvatuksessa niin että lapsista kasvaa tervepäisiä, hyvätapaisia, onnellisia ihmisiä. Astetta tuskallisempaa on miettiä, onko tehnyt joitain sellaisia valintoja, jotka ovat lasta kohtaan väärin. Jotka tuottavat lapselle tuskaa joskus aikuisuudessa, kun he ymmärtävät vanhempansa valinnan merkityksen heidän elämälleen.

Minua loukkaa, että joku kehtaa sanoa minulle, että teen väärin. Ihmettelen todella, miten lapsensa ehdoton rakastaminen voi jonkun mielestä olla väärin. Lapseni tulevaisuuden lukitseminen on näiltä kommentoijilta joko tahallista mustamaalaamista tai tahatonta väärinymmärrystä. Olen lukenut lukemattomia sellaisia transihmisten elämäntarinoita, joissa he ovat toivoneet, että edes heidän vanhempansa olisivat uskoneet ja tukeneet heitä. Päinvastaisia tarinoita en ole nähnyt. Muutamia sellaisia olen lukenut, joissa transhoitoja katunut on ilmaissut toiveensa, että lääketieteen ammattilaisten olisi pitänyt huomata, etteivät hoidot hyödytä heitä, tai heidän olisi pitänyt kyseenalaistaa potilaansa transkokemus painokkaammin. Myös sellaisia tarinoita olen lukenut, että lapsuudessaan poikamainen tyttö kertoo nyt aikuisena pelkäävänsä, että nykyisin tytöt eivät saa rauhassa olla poikamaisia, kun heidät työnnetään heti transjunaan eli putkeen, josta ei ole paluuta.

Olen tehnyt tietoisen päätöksen tukea lastani. Koska uskon, että vanhempien ehdoton rakkaus ja tuki ovat kasvavalle lapselle ja nuorelle tärkeintä maailmassa ja terveen kasvun edellytys, niin hyväksyn hänet sellaisena kuin hän on. Sen kokemuksen mukaan, joka minulle on kertynyt kun olen hänen kanssaan elänyt yli 18 vuoden ajan, en todellakaan tunnista tarinaa "naiseuden pakoilusta" tai "lesbouden pelosta" tai "kavereilta tai netistä keksitystä selityksestä pahalle ololle", joita nämä epäilevät ihmiset tarjoilevat "räjähtäneen ilmiön" syyksi. Ne eivät minun mielestäni ole totta hänen kohdallaan.

Silti minulla, kuten kaikilla vanhemmilla, on epäilyksen hetkiä. Mitä jos hän ei tosiaan olekaan transsukupuolinen? Jos hän nyt sittenkin on erehtynyt luulemaan jotain muuta ahdistuksen aihetta sukupuolikysymykseksi? Teenkö väärin, kun uskon häntä? Olisiko sittenkin parempi, että kyseenalaistaisin hänen kokemustaan?

Olemme pohtineet asiaa yhdessä. Olemme katsoneet ja lukeneet useita dokumentteja, youtube-videoita ja detransitiosta kertovia blogeja ja haastatteluja yhdessä. Olen haastanut häntä miettimään, miksi nämä ihmiset katuvat transitiotaan, miksi he ovatkin päätyneet siihen, ettei transitio ollut heille oikea ratkaisu. Haluan, että hän on varma omista ratkaisuistaan, sitten kun ne ovat ajankohtaisia - koska en halua hänen joutuvan katumaan. Keskustelen hänen kanssaan näistä yhdessä, koska haluan auttaa häntä. Jos sanoisin hänelle, että minun mielestäni sinun pitäisi nyt vain kasvaa ja odottaa, jos tuo vaihe menisi vaikka ohi, niin se ei häntä auttaisi, vaan päinvastoin vahingoittaisi. Jos sanoisin hänelle, että vasta aikuisena voit oikeasti tietää, mitä haluat, sivuuttaisin hänen kokemuksensa tässä hetkessä. Silloin viestittäisin hänelle, että toivottu lopputulos on se, että "vaihe" menee ohi. Minusta se olisi vastuun pakoilua ja huonoa vanhemmuutta, jos työntäisin asian hänen itsensä vastuulle aikuisena, kun se ristiriita on olemassa NYT.

Olen kertonut lapselleni, että hänen on aina turvallista kertoa minulle, mikäli hänen sukupuolikokemuksensa muuttuu. Olen avoin sille. Näin viestitän hänelle, että hän kelpaa minulle millaisena vain. Hänen ei tarvitse olla tietynlainen kelvatakseen minulle. Minulle ei ole merkitystä sillä, mikä hänen sukupuolensa on. Vain hänen onnellisuudellaan on minulle merkitystä. En halua, että hän joutuu piilottamaan keneltäkään sitä, mitä hän on. Hän on mielestäni maailman upein henkilö.

Kun kuvaan itseäni transnuoren vanhemmaksi, en sillä tavalla lukitse hänen tulevaisuuttaan. Ne ovat vain sanoja, jotka kuvaavat tilannetta tällä hetkellä. Ne kuvaavat lähtökohtaa, jossa tätä blogia kirjoitan. Jos hän joskus tulee kertomaan minulle, ettei olekaan poika, niin ei se tätä blogia ja näitä blogiin kirjoitettuja ajatuksia muuta.

----------

Iltalukemista epäilijöille, vahvistusta sukupuoltaan epätyypillisesti ilmaisevien lasten vanhemmille:

Human Rights Campaignin, American Academy of Pediatrics:n ja American College of Osteopathic Pediatricians:n opas "Supporting and Caring for Transgender Children":

"Those who advocate delayed transition say it allows a child to explore gender possibilities without pressure in a particular direction. While this may be their intent, the delayed transition approach actually makes it impossible. Children may be permitted to express certain gender-expansive behaviors, such as play preferences or dress, but they are prohibited from other forms of self-expression, like adopting a gender-appropriate name and pronouns, that they may ardently wish to take. These constraints communicate to the child that being transgender is discouraged. Tragically, youth whose families fail to affirm their sexual orientation, gender identity or gender expression are at significantly increased risk of depression, substance abuse and suicide attempts."

Tutkimusartikkeli Pediatrics-julkaisussa "Ensuring Comprehensive Care and Support for Transgender and Gender-Diverse Children and Adolescents":

"In this regard, suicide attempt rates among 433 adolescents in Ontario who identified as “trans” were 4% among those with strongly supportive parents and as high as 60% among those whose parents were not supportive. Adolescents who identify as transgender and endorse at least 1 supportive person in their life report significantly less distress than those who only experience rejection. In communities with high levels of support, it was found that nonsupportive families tended to increase their support over time, leading to dramatic improvement in mental health outcomes among their children who identified as transgender.^"

Tutkimus, jossa tarkasteltiin neljää v. 2008 jälkeen tehtyä tutkimusta translasten sukupuolikokemuksen pysyvyydestä "A critical commentary on follow-up studies and “desistance” theories about transgender and gender-nonconforming children":

"Gender identity can indeed shift and evolve over time, and thus a young person who did not express trans identity in childhood should not be dismissed in their teen years on this basis, yet the persistence of this stated identity for some youth may be instructive. Regardless of predictive value, however, current approaches to care recommend that care providers prioritize young people’s stated identities, perceptions, and needs in the present moment, as opposed to attempting to estimate the likelihood of future identity and needs."

"Due to such shifting diagnostic categories and inclusion criteria over time, these studies included children who, by current DSM-5 standards, would not likely have been categorized as transgender (i.e., they would not meet the criteria for gender dysphoria) and

therefore, it is not surprising that they would not identify as transgender at follow-up. Current criteria require identification with a gender other than what was assigned at birth, which was not a necessity in prior versions of the diagnosis."

"By not distinguishing between gender-non-conforming and transgender subjects, there emerges a significant risk of inflation when reporting that a large proportion of “transgender”children had desisted. As noted by Ehrensaft (2016) and Winters (2014), those young people who did not show indications of identifying as transgender as children would consequently not be expected to identify as transgender later, and hence in much public use of this data there has been a troubling overestimation of desistance."

"Children whose parents affirmed their gender (or who did not wish to or who were unable to access clinical treatment for any reason) were likely not included in these studies. This is significant because more recent work has shown that children raised by parents who validate their gender identity (Durwood, McLaughlin, & Olson, 2017; Olson & Durwood, 2016) are likely to demonstrate a different (and in some respects healthier) life course than children with parents who are reluctant or unwilling to affirm gender-nonconformity. The outcomes in the one group, therefore, may not generalize to the other."

"An assumption has been made that young people not diagnosed with GID (or Gender Dysphoria in the current DSM-5) by late adolescence and/or not pursuing medical transition by a relatively early age, can then by default be “correctly”categorized as cisgender for their lifetime. However, this conclusion is contradicted when an unknown number of those counted as “desisters”may transition later, after the point of follow-up. Research has found that many trans-identified individuals come out or transition later in adulthood (Reed, Rhodes, Schofield, & Wylie, 2009)."

"There is no evidence that caring for a child in the present requires knowing their future adult gender identity. A longitudinal research design that records identity at two relatively early intervals is therefore arguably not the most appropriate tool for understanding either children’s or adult’s health needs."

"We also have concerns with the authors’interpretation in these four studies, including:

1. the assumption that unknown future adult needs should supersede known childhood needs, and

2. the underestimation of harm when attempting to delay or defer transition."

"The underestimation of harm in suppressing or redirecting children’s gender expression is the most serious concern in interpretations of desistance literature. That gender identity or expression may change among children (or adults) does not support the hypothesis that it is preferable or possible to externally “coax”gender in a particular direction, or that this could be done without harm. In contrast, the positioning of this goal as benign ignores the potential harms to young people who have undergone such treatments (Bryant, 2006). A 2013 attachment-based theoretical comparison of gender therapies for children concluded that there is a risk that children who are discouraged from expressing their gender identity may integrate shame into their fundamental sense of self (Wallace & Russell, 2013)."

"In our experience, disallowing children’s assertions of gender identity is far from a “neutral”option. From a developmental perspective, a child who is repeatedly discouraged when she earnestly insists on being called “she,”is learning, on a fundamental level, that (1) she cannot trust her own knowledge of herself and, (2) the adults she depends on may not value her for who she knows herself to be."

"In this critical review of four primary follow-up studies with gender-nonconforming children in Toronto, Canada and the Netherlands (Table 1), we identify a total of 12 methodological, theoretical, ethical, and interpretive concerns as well as two often overlooked contributions of this literature. We conclude that, while our understanding of gender diversity in adults has progressed, the tethering of childhood gender identity to the idea of “desistance”has stifled similar advancements in our understanding of children’s gender diversity. As we progress towards a fuller understanding of children’s gender in all its complexity, it will be important to move beyond longitudinal studies of identity that seek to predict children’s futures, and instead prioritize respect for children’s autonomy in the present. For all the resources devoted to studying these children, we have much more to learn by listening to them."

Pahoittelut pitkistä lainauksista, mutta minusta tämä viimeisin lainaamani tutkimusartikkeli on todella tärkeä ja suosittelen lukemaan sen tarkkaan. Siinä eritellään tarkasti paitsi näitä yllä lainaamiani metodologisia virheitä, myös eettisesti kyseenalaisia toimintamenetelmiä, joita näissä lasten sukupuoli-identiteetin pysyvyyttä tutkivissa tutkimuksissa käytettiin. Lapsille ei todellakaan annettu kasvurauhaa, vaan esimerkiksi Zuckerin (sittemmin suljetulla) klinikalla heitä "rohkaistiin" syntymässä määritetyn sukupuolen leikkeihin ja vaatteisiin vastoin heidän omaa tahtoaan. Kun tämän artikkelin on lukenut, saa heittää "80 % translapsista tyytyy syntymäsukupuoleensa viimeistään murrosiässä" -väitteen romukoppaan. Harmillista, että tämä luku ja hokema on saanut keskusteluissa jo niin vakiintuneen aseman, että sitä pidetään täysin totena. Kirjoitin tästä artikkelista jo aiemminkin blogissani, "Translapset ja sosiaalinen transitio".

Mikä on vialla transihmisyyden kyseenalaistamisessa?

Edelliseen kirjoitukseeni tuli kommentti, että kyseenalaistaminen on mielestäni anti-transia, ja kommentoija piti sitä mustamaalaamisena.

Törmäsin suhteellisen tuoreeseen blogiin nimeltä Femina non grata, joka näyttäisi käsittelevän trans-teemaa asenteella "minä vain kysyn kysymyksiä". Tuttu asenne sekä ulkomaisilla että kotimaisilla foorumeilla.

Mitä pahaa siinä nyt on, että kysyy omasta mielestään aiheellisia kysymyksiä? 

Saa kysyä kysymyksiä, mutta kun kysymyksiin on vastattu, ja kysymykset vain jatkuvat vastauksista huolimatta, ei mielestäni ole kyse enää harmittomasta tai hyvään pyrkivästä kyselemisestä. Nykyään vastaukset voi myös etsiä itse, vinkkejä hyviin tietolähteisiin toki kannattaa kysellä. Kun vastauksia on, mutta niitä ei halua hyväksyä vastauksiksi, kyseleminen jatkuu ja muuttuu vaikuttamisyritykseksi, propagandaksi, asenteiden muokkaamiseksi. Tällöin pyritään kyseenalaistamaan yleisesti hyväksytty käsitys ja muuttamaan se. Äärimmillään se johtaa lakeihin, jotka syrjivät transihmisiä ja jopa sallivat terveydenhoitohenkilökunnan kieltäytyä hoitamasta heitä. "Asiallisten kysymysten" kysyminen on johtanut nimenomaan tähän joissakin maissa, esimerkiksi Unkarissa, Isossa-Britanniassa ja USAn osavaltioissa. Se siinä on vialla.

Transihmiset, mm. biologi ja kirjailija Julia Serano, ovat jo vuosikymmeniä vastailleet ihmisten kysymyksiin. Hyvänä esimerkkinä tämä Seranon twitter-ketju. Transsukupuolisuuden biologiset juuret ovat alkaneet selkiintyä (katso esim. linkkilistani tämän blogin sivulla "Linkkejä"). Transihmisten hyvä hoito on kehittynyt sadan vuoden kuluessa sille tasolle, että maailmanlaajuinen järjestö WPATH on laatinut hyvän hoidon suosituksen, jota useissa länsimaissa noudatetaan, ja tätä suositusta päivitetään aika ajoin, kun tutkimustietoa karttuu lisää. WHO on siirtänyt transsukupuolisuuden mielenterveyden sairausluokasta seksuaaliterveyden luokkaan. Lukuisat kansainväliset asiantuntijajärjestöt, kuten esimerkiksi Royal College of Psychiatrists, National Health Service England, International Federation of Social Workers, American Medical Association jne., tuoreimpana myös Suomen Psykiatriyhdistys maaliskuussa, tuomitsevat eheytysterapiat, joilla pyritään muuttamaan ihmisen sukupuoli-identiteettiä. Sukupuolen itsemäärittelyyn perustuvia lakeja on asetettu voimaan useissa maissa, eivätkä kyseenalaistajien kuvailemat uhkakuvat ole toteutuneet.

Mutta joo, jotkut silti kysyvät kysymyksiä. Kysymyksiä, jotka keskittyvät cisihmisten epämukavuuteen suhteessa transihmisiin. (Esimerkiksi, onko sukupuoli-identiteetti olemassa, jos cisihminen ei sitä havaitse, tai pitääkö transihmisiä kutsua miehiksi tai naisiksi sukupuoli-identiteetin mukaisesti.) Kysymyksiä, jotka asettavat naiset ja transihmiset vastakkain. (Esimerkiksi, asettaako sukupuolittuneiden tilojen käyttö sp-identiteetin mukaisesti naiset vaaraan.) 

Oikeat kysymykset liittyisivät siihen, miten vuosikymmeniä väärinymmärretyt, väärin hoidetut, halveksitut ja syrjityt ihmiset saadaan hyvän hoidon piiriin ja osaksi yhteiskuntia.

Sukupuoli-identiteetti vs. "sukupuolisielu"

Olen usein lukenut / kuullut sanan "sukupuolisielu", yleensä siinä merkityksessä, että se on jokin sellainen asia, jota ei oikeasti ole olemassa. Sillä viitataan yleensä sukupuoli-identiteettiin. Jatkan tässä kirjoituksessa siis sukupuoli-identiteetin pohtimista, josta olen kirjoittanut aiemminkin.

Kun sukupuoli ei "tunnu" miltään, on cis-sukupuolinen. Suurin osa ihmisistä lukeutuu tähän kategoriaan, myös minä itse. Biologinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti ovat keskenään niin ristiriidattomat, että ihmisellä ei ole tarvetta pohtia asiaa sen kummemmin. Naisen tai miehen sosiaaliset roolit voivat tuntua joskus epämukavilta ja tuottaa tarvetta rikkoa normeja, mutta eivät kuitenkaan niin paljon, että alkaisi pohtia omaa sukupuoli-identiteettiään. 

Kun sukupuoli tuntuu väärältä, biologinen sukupuoli ja sukupuoli-identiteetti ovat ristiriidassa keskenään. Tällöin ihminen joutuu pohtimaan sukupuoltaan ja sitä, miten sen saisi tuntumaan oikealta. Voisin kuvitella, että väärä sukupuoli voi tuntua jotenkin samalta kuin että joutuisi käyttämään vasenta kättä, vaikka on oikeakätinen, tai että kengät ovat koko ajan väärissä jaloissa. Joka päivä, joka hetki. Lievittääkseen tätä ristiriitaa ihminen tietysti yrittää tehdä asialle jotain. Voi kokeilla erilaisia sukupuolirooleja, muuttaa käyttäytymistään, vaatteitaan, harrastuksiaan, asettumistaan johonkin sukupuoleen. Näiden fyysisten ja ajatuksellisten kokeilujen kautta voi löytää itselleen oikeamman tavan olla - sukupuolen, joka tuntuu oikealta. Jollekin se voi olla maskuliinisesti käyttäytyvä nainen, jollekin sukupuolikategorioiden ulkopuolella oleminen, jollekin transsukupuolinen joka haluaa tulla nähdyksi eri sukupuolessa kuin mihin hänet syntymässä on todettu kuuluvan / määritetty ulkoisten sukuelinten perusteella. 

Ihminen, joka ei ole kokenut tällaista ristiriitaa, ei voi koskaan todella ymmärtää, millainen tunne sukupuoliristiriita on. En minäkään voi, mutta yritän kovasti ymmärtää. 

Olen pohtinut, että ehkä ihmiset, jotka painokkaimmin sanovat, että sukupuoli-identiteettiä ei ole olemassa - että se on jokin kuvitteellinen sukupuolisielu - ovat kyllä tätä pohtineet ja löytäneet oman tapansa olla sukupuolessaan, mutta koska he ovat päätyneet olemaan tyytyväisiä kehonsa mukaiseen sukupuoleen ja löytäneet siinä jonkinlaisen rauhan, heitä pelottaa, että suurin osa sukupuoltaan pohtivista ovat itse asiassa samanlaisia kuin he, mutta jokin "transkultti" aivopesee heitä luulemaan toisin, ja he päätyvät vääristä syistä hoidattamaan itseään turhaan. He ovat ehkä itse kurkistaneet sukupuolensa reunoille ja mahdollisesti jopa harkinneet transhoitoja, mutta päätyneet kuitenkin hyväksymään kehonsa sukupuolen ja löytäneet ratkaisun ristiriitaan muilla keinoilla. 

Toinen ajatuskulku: kun transihmisten näkyvyys ja hyväksyttävyys ovat viime vuosien aikana kasvaneet, nuorten sukupuoliristiriitapohdinnat yhä useammin keikahtavat tuon rajan yli, jolta niin moni on päättänyt kuitenkin palata tai pitäytyä syntymäsukupuolessaan. Koska nämä sukupuolisieluista puhuvat, ristiriitaa kokeneet ihmiset pitävät ehkä transsukupuolisuutta sairautena ja epätoivottuna olemisen tapana, he eivät ole uskaltaneet itse tehdä ratkaisua ylittää raja, koska he eivät halua olla sairaita ja hyljeksittyjä. Nyt kun nuoret yhä enemmän uskaltavat sen ratkaisun tehdä, sukupuolisielusta puhuvat haluavat vahvistusta omalle päätökselleen, eivätkä uskalla myöntää itselleen, että ovat ehkä tehneet omalla kohdallaan väärän päätöksen.

Ymmärtääkö kukaan, mitä yritän tässä sanoa?

----------

Sukupuoli-identiteettiä on kuitenkin tutkittu ja määritetty tieteessä jo jonkin aikaa, joten minusta sen kuittaaminen olemassaolemattomaksi "sukupuolisieluksi" on vain anti-trans-liikehdinnän epätoivoinen yritys kieltää transsukupuolisuuden olemassaolo ihmisyyden osana. He haluavat pitää sen sairaus- ja mielenterveyden häiriö -lokerossa, koska jos he myöntävät, että sukupuoli-identiteetti on ihan tieteellisesti todistettavissa oleva ilmiö, heidän maailmankuvaltaan putoaa pohja pois.

Kaivelin tähän muutamia tutkimuksia ja tieteellisiä artikkeleita sukupuoli-identiteetin olemassaolosta:

Neurobiology of gender identity and sexual orientation

Between the (Gender) Lines: The Science of Transgender Identity

Neuroscience proves what we've known all along: gender exists on a spectrum

The gender spectrum: A scientist explains why gender isn't binary 

Yllä olevassa artikkelissa on havainnollinen kuva sukupuoli-identiteetin bimodaalisuudesta:

 

Transgender: Evidence on the biological nature of gender identity

Scientist refutes notion that gender identity is an 'unscientific liberal ideology'

Sex, gender and gender identity: a re-evaluation of the evidence 

Fluidity of gender identity induced by illusory body-sex change 

 

Olenko vahvistusharhan vallassa?

Eräässä keskusteluketjussa minua on jälleen syytetty vahvistusharhasta. Vahvistusharha tarkoittaa yksilön taipumusta etsiä ja havaita vain omia ennakkokäsityksiään tukevaa informaatiota ja tulkita monitulkintaista aineistoa omaa näkemystään tukevasti.

Olen lukenut omien käsitysteni vastaisia sivustoja, keskusteluja ja tutkimuksia todella paljon. Testaan omia käsityksiäni jatkuvasti, ja altistan itseäni vastakkaisille näkemyksille. Kun uuvun, turhaudun ja ahdistun, minulle sanotaan, ettei minun pitäisi lukea niitä. Saatan pitää välillä taukoa, koska niiden lukeminen ja omien käsitysten kriittinen tarkastelu on tosiaankin raskasta. Luontainen uteliaisuuteni ja paloni selvittää totuus kuitenkin saa minut jälleen tarttumaan noihin aiheisiin. Olen lukenut Blanchardin ja Zuckerin tutkimuksia, kahlannut läpi Ihmisten Kirjon sivut ja siellä linkatut artikkelit ja tutkimukset, tsekannut Transgender Trendin sivuston ja klikkaillut sieltä avautuvia linkkejä, kuunnellut Sametin videoita ja lukenut hänen blogiaan, lukenut alussa mainitsemaani keskusteluketjua, ja paljon paljon paljon muuta.

Minua syytetään vahvistusharhasta varmaan siksi, etten paljoakaan kirjoita näistä tutkimuksistani. Pääni sisällä käy kuitenkin kuhina koko ajan, ja syyttelijät eivät tietenkään sitä havaitse. 

Tuossa mainitsemassani keskusteluketjussa sekä monessa muussakin läpikäymässäni lähteessä ollaan yleisesti sitä mieltä, että transsukupuolisuus on jonkinlainen psyykkinen häiriötila, josta on mahdollista parantua oikeanlaisella terapialla. He uskovat, että lääketieteelliset ja kirurgiset hoidot ovat tarpeen vain niille, joiden psyykkinen harha on niin vahva, että siihen auttavat vain nämä hoidot. Hoidot läpikäynyt transihminen on heidän silmissään edelleen psyykkisesti sairas. Kun asiaa katsoo tästä näkökulmasta, on tietenkin aivan selvää, miksi he vastustavat niin voimakkaasti muutoksia nykyiseen lainsäädäntöön ja tutkimus- ja hoitomenetelmiin, jotka on kehitetty nimenomaan tästä näkökulmasta. En itse ollut perehtynyt aiheeseen juuri ollenkaan ennen kuin lapseni tuli kaapista, mutta tunnistan, että suunnilleen tuota mieltä olin itsekin aiemmin.

2000-luvun kuluessa transihmisiä tutkivat ja hoitavat ammattilaiset ovat yhä laajemmin alkaneet havaita, että tämä käsitys on väärä. Transihmisten psyykkiset ongelmat ovat seurausta siitä, että heitä ei ymmärretä eikä kohdata oikein, eikä siksi myöskään tutkita tai hoideta oikein. On kokeiltu muunlaisia tutkimus- ja hoitomenetelmiä, ja havaittu niiden tehoavan niin hyvin, että transihmisten psyykkinen terveys on sama tai jopa parempi kuin cisihmisten. Piti vain uskoa siihen, mitä transihmiset itsestään kertovat. He ovat, mitä he sanovat olevansa. Biologisia syitä transsukupuolisuudelle on alkanut löytyä. Jos aihe kiinnostaa, kahlaa läpi tämän blogin sivuista löytyvää linkkilistaa.

Miksi uskon näihin uudempiin tuloksiin enkä vanhoihin? Koska uskon, että tieteessä mennään eteenpäin, ei taaksepäin. Koska olen lukenut transihmisten hoidon historiasta ja havainnut, miten huonoihin lopputuloksiin se on johtanut. Koska ne vain käyvät enemmän järkeeni. Homoutta pidettiin samanlaisena psyykkisenä sairautena vielä jokin aika sitten (jotkut varmaan pitävät vieläkin). Tästä päivittyvästä twitter-ketjusta voi lukea hyviä esimerkkejä siitä, miten samoja argumentteja kierrätetään nykyään.

Kun transsukupuolisuutta katsookin siitä näkökulmasta, että se on osa ihmiselle luontaista sukupuolisuuden kirjoa, ei sairaus, voi huomata, että vanhat tutkimus- ja hoitomenetelmät sekä lainsäädäntö rikkovat heidän ihmisoikeuksiaan. Aivan samalla tavalla kuin homojen eheytysterapia on nykyisin ihmisoikeuksia rikkovaa ja epäeettistä toimintaa.

Kun kaksi näin vastakkaista näkemystä transsukupuolisuudesta omaavaa ihmistä asetetaan vastakkain keskustelemaan, ei yhteistä näkemystä pääse millään syntymään, ellei jompi kumpi muuta perimmäistä käsitystään transsukupuolisuudesta. Puuvertausta käyttäen: tällaiset keskustelijat puhuvat saman puun eri haaroista ja niiden latvoista (esimerkiksi lainsäädännöstä). Jotta yhteinen näkemys voisi syntyä, on katsottava juuria ja keskusteltava niistä. Transsukupuolisuus sairautena -näkemyksen juuret ovat maanpäällisiä juuria; ne ovat kaikkien näkyvillä ja helposti omaksuttavissa, vuosikymmenten takaisten tutkimusten esiin tuomia, julkisessa keskustelussa vakiintuneita. Transsukupuolisuus ihmisen luonnollisena ominaisuutena -näkemyksen juuret ovat maan alla piilossa; ne ovat suhteellisen tuoreita, ei yleisesti tiedossa olevia, ja tulevat näkyviin vain aktiivisesti kaivamalla, uutta tietoa etsimällä.

Kun luen tutkimuksia ja keskusteluja, kaikki palautuu kysymykseen: mistä näkökulmasta käsin ko. keskustelu tai tutkimus on tehty? Jos havaitsen, että se käsittää transihmiset psyykkisesti sairaina, ymmärrän johtopäätökset ja tulokset, mutta en voi mitenkään olla samaa mieltä, koska lähtökohta on omalleni vastakkainen. Tunnistan silloin tuon keskustelun tai tutkimuksen oman näkemykseni vastaiseksi.

Jos se tarkoittaa, että olen vahvistusharhan vallassa, niin myönnän sen. Itse käsitän vahvistusharhan hieman toisella tavalla. Mielestäni vahvistusharhan vallassa oleva ei tunnista niitä syitä, miksi jokin teksti on hänen näkemyksensä vastainen, vaan ohittaa sen ja kuittaa huuhaaksi, propagandaksi tai ideologiaksi, eikä edes yritä ymmärtää sitä.

Kehrääjän artikkeli transnuorten asemasta hoitojärjestelmässä

Kehrääjä julkaisi perjantaina 19.3.2021 artikkelin transnuorten asemasta suomalaisessa hoitojärjestelmässä. Osallistuin tähän haastatteluun nuoreni kanssa. Sisältövaroitus: lukiessa suosittelemme käyttämään harkintaa, sillä teksti voi järkyttää lukijoita. Tekstissä käsitellään muun muassa lääketieteellistä valtaa ja sen käyttöä, lapsen seksuaalisen koskemattomuuden mahdollisia loukkauksia sekä transnuoriin kohdistettuja toimenpiteitä.

Kirjoitin itse samasta aiheesta aiemmin tässä kuussa. Palaan nyt aiheeseen ja täsmennän vielä sitä, mitä haluan sanoa.

Minun viestini ei ole se, että alaikäisille tulisi tarjota sukupuolta korjaavia hoitoja ilman kunnollisia tutkimuksia. 

Minun viestini on se, että alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimukset tulisi muuttaa niin, että niissä tutkitaan alaikäisten kokeman sukupuolidysforian voimakkuutta ja selvitetään sen syitä, ja päätetään sopiva hoito tulosten perusteella. Tutkimusten fokus tulisi olla nuoren hyvinvoinnin edistämisessä sen sijaan, että se nyt on nuoren identiteetin kyseenalaistamisessa. Kehoa ja sen sukupuolittuneita piirteitä ja seksuaalisuutta koskevia kysymyksiä on toki tutkimusten yhteydessä käsiteltävä, mutta ei valta-asemasta käsin eikä lähtökohtaisesti vähätellen tai epäillen.

Minun viestini on se, että nykyinen hoitojärjestelmä on erotettava sukupuolen juridisesta korjaamisprosessista. Nykyinen järjestelmä linkittää tutkimusprosessin, hoidot ja juridisen sukupuolen korjaamisen yhteen niin, että mikäli haluaa tulla kohdatuksi oikeassa sukupuolessaan, on käytävä läpi nämä kaikki. Tutkimusprosessin aikainen hoitohenkilökunnan vallankäyttöasema asettaa alaikäiset todella huonoon asemaan, jossa he eivät voi kieltäytyä vastaamasta tungetteleviin kysymyksiin sen pelossa, että prosessi keskeytetään.

Useimmille alaikäisille sukupuolidysforiasta kärsivälle riittäisi ymmärtävä kuuleminen ja tarvittaessa psykiatrinen tuki, nimen vaihtaminen, halutussa sosiaalisessa sukupuolessa eläminen, sekä yhteiskunnan ja terveydenhoidon hyväksyntä tässä sukupuolessa elämiselle = juridinen sukupuolen korjaaminen. Tämä ei nykyisellä systeemillä ole mahdollista.

Vakavasta sukupuolidysforiasta kärsiville tulee olla mahdollista saada lääketieteellistä hoitoa eli hormoniblokkerit ja/tai muuntohormonihoitoa, mikäli sen arvioidaan olevan tarpeellista alaikäisen kokonaisvaltaisen elämänlaadun ja hyvinvoinnin kannalta. Tämäkään ei tunnu nykyiseltä järjestelmältä onnistuvan kuin pienen murto-osan kohdalla. Tiedän useita perheitä, joissa ollaan epätoivon syvimmissä syövereissä, koska nuori ei vakavan masennuksen tai muun syyn takia pääse oikeanlaisen hoidon piiriin. Tarvitaan lisää ymmärrystä vakavan sukupuolidysforian hoidosta. Liian monet jäävät vaille apua.

Hoitoyksiköiden ylilääkärit ovat kommentoineet artikkelia. Heidän perustelunsa kumpuavat siitä näkemyksestä käsin, että transsukupuolisuusdiagnoosista on oltava täysin varma, ja sen varmistamiseksi on toimittava niin kuin toimitaan. Näkökulma on ymmärrettävä, koska lääkärit ovat vastuussa diagnoosista. Tämä vahvistaa yllä kirjoittamani seikat systeemin muuttamisen tarpeesta. Mikäli diagnoosia ei pystytä varmistamaan alaikäistä ja hänen vanhempiaan traumatisoimatta, on systeemissä jotain todella pahasti vialla.

En voi olla kommentoimatta ylilääkärien vastauksesta kohtaa, jossa todetaan: "Monet terveydenhuollossa asioivat etsivät nykyään tietoa verkosta mutta eivät aina kykene siellä erottamaan tutkittua tietoa subjektiivisista kokemuksista tai disinformaatiosta." Tämä ilmeisesti on heidän vastauksensa kysymykseen, miksi poleilla on tapana vaatia vanhempia selittämään lähetteissä nähtävää sukupuolipainotusten muutosta (syntymässä tytöksi määritettyjen huomattavaa kasvua). Suomen alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuslaitosten ylilääkärit siis toisin sanoen uskovat ROGD-teoriaan, "transsukupuolisuuteen sosiaalisesti tarttuvana", johon mikään vakavasti otettava lääketieteellinen ja/tai psykiatrinen taho ei usko. Uskottavampia teorioita muutoksen syistä ovat esimerkiksi se, että kyse on tiedon lisääntymisestä ja stigman hälvenemisestä tai se, että syntymässä mieheksi määriteltyjen henkilöiden transition jälkeen kokema syrjinnän uhka lisää pelkoa ja hidastaa päätöstä hakeutua hoitoprosessiin. Vahvistettuja tutkimustietoja ilmiön syistä ei kuitenkaan ole olemassa.

Lapsiasiavaltuutetun lakimies otti kantaa Kehrääjän artikkeliin ja toteaa:

– Kyseessä on haavoittuvassa asemassa olevan lapsen ihmisarvoon ja yksityisyyteen kajoava toimintatapa, jolle ei löydy tukea sääntelystä. Ottaen huomioon lapsen oikeuksien sopimuksessa lapselle taatut oikeudet sekä kansallisen lainsäädännön edellytykset terveydenhuollolle, ei mainittuja painostavia käytäntöjä voida pitää lapsen oikeuksien mukaisena tai hyväksyttävinä.

Vastauksessa Vahtera huomauttaa myös, että vaikka palveluvalikoimaneuvosto on todennut alaikäisten osalta tutkimusnäytön olevan puutteellista, ei se tarkoita etteivätkö terveydenhuollon toiminnan edellytykset pätisi myös sukupuolidysforiaa kokevien lasten hoitoon. Vahtera huomauttaa, että puutteellinen tieto jopa korostaa tarvetta asialliseen ja lapsen oikeuksia kunnioittavaan kohteluun.

– Yhtä lailla, tai oikeastaan puuttuvan tutkimustiedon vuoksi vielä korostuneemmin, näissä tilanteissa on kunnioitettava lapsen oikeutta esimerkiksi kehitykseen ja yksityisyyteen, ja terveydenhuollon toiminnan on oltava turvallista ja asianmukaisesti toteutettua. 

Vastauksessa Vahtera katsoo, että ”voidaan perustellusti kysyä, miksi seksuaaliseen suuntautumiseen ja seksuaalisuuteen liittyvien asioiden selvittäminen ylipäätään on oleellista prosessissa, jonka tarkoituksena on tukea sukupuoliristiriitaa kokevaa nuorta?” Vahtera huomauttaa myös, että Yhdistyneiden Kansakuntien lapsien oikeuksien toteutumista valvova lapsen oikeuksien komitea on huomauttanut, että sukupuoli-identiteetin patologisointi on yksi sateenkaari-ihmisten kokemien ihmisoikeusloukkausten juurisyistä.

Täytyy korjata, että prosessin tarkoituksena ei taida olla tukea sukupuoliristiriitaa kokevaa nuorta.

Sukupuoli-identiteetin patologisointi on nimenomaan se juurisyy, miksi Suomen nykyinen diagnoosi- ja hoitojärjestelmä on sellainen kuin se on. Parhain ja tuorein tutkimustieto sekä lukuisat kansainväliset ammattilaiskannanotot ja suositukset kertovat jo sen, että tästä patologisoinnista on luovuttava. Ensi vuonna Suomessa käyttöön otettava tautiluokitus ICD-11 korjaa tämän, mutta sen on johdettava myös konkreettisiin muutoksiin tutkimus- ja hoitokäytännöissä.

Artikkelin lopussa neuvotaan, miten asiattomasta kohtelusta voi tehdä kantelun tai valituksen. Tiedän useita  kanteluita tehdyn, mutta ne eivät ole johtaneet riittäviin muutoksiin. Kanteluiden ja valitusten tekemistä vaikeuttaa, että diagnoosin saamiseksi molempien hoitoyksiköiden on puollettava diagnoosia, ja perheet eivät halua vaarantaa diagnoosin ja sitä kautta myönnettävän hoidon saamista.

Nykyinen systeemi on siis monin tavoin viallinen ja ihmisarvoa polkeva. 

Suomen sukupuoli-identiteetin tutkimus ja hoito tarvitsee affirmatiivisia käytäntöjä

Suomen portinvartijuuteen perustuva sukupuoli-identiteetin tutkimus edustaa vanhentunutta käytäntöä ja se tulisi muuttaa vastaamaan kansainvälisiä suosituksia. Nykyinen systeemi perustuu ajatukselle, että transsukupuolisuus ei ole ihmiselle luontainen tai toivottava ominaisuus, vaan psyykkinen häiriötila, jonka lääketieteellinen hoitaminen on pitkän ja vaikean diagnosointiprosessin takana ja juridisen sukupuolen korjaamisen edellytys. Tällaiset käytännöt ovat ihmisoikeuksien kannalta ongelmallisia. Ne rikkovat ihmisten itsemääräämisoikeutta ja aiheuttavat tarpeetonta kärsimystä, eivätkä ne perustu uusimpaan tieteelliseen tietoon. Seuraavissa kappaleissa esittelen kansainvälisen transterveydenhoitojärjestön WPATH:n* hoitosuosituksia lähes suorilla lainauksilla.

WPATH:n kansainvälinen hoitosuositus perustuu parhaaseen käytettävissä olevaan tieteelliseen tietoon ja asiantuntijoiden yhteisiin linjauksiin. Terveys riippuu hyvän kliinisen hoidon lisäksi myös sosiaalisesta ja poliittisesta ilmastosta, jotka tarjoavat sosiaalista suvaitsevaisuutta, tasa-arvoa ja täydet kansalaisoikeudet. Terveyttä edistetään yhteiskuntapolitiikalla ja lainsäädännön uudistuksilla, jotka tukevat suvaitsevaisuutta, sukupuolten oikeudenmukaista kohtelua ja sukupuolista monimuotoisuutta sekä poistavat ennakkoluuloja, syrjintää ja häpeää. 

Hoitosuositusten keskeiset periaatteet ovat seuraavat: 

- kunnioitetaan sukupuolen kokemukseltaan tai ilmaisultaan epänormatiivisia potilaita (sukupuoli-identiteetin tai sukupuolen ilmaisun eroavaisuuksia ei patologisoida); 

- tarjotaan hoitoa (tai lähetetään osaavan kollegan luokse), joka vahvistaa potilaiden sukupuoli-identiteettiä ja vähentää sukupuolidysforian mahdollisesti tuottamaa ahdistusta; 

- tiedostetaan transsukupuolisten, muunsukupuolisten ja sukupuolen kokemukseltaan tai ilmaisultaan normeja vastaamattomien ihmisten terveydenhoitotarpeet, mukaan lukien sukupuolidysforian hoitovaihtoehtojen hyödyt ja riskit; 

- sovitetaan hoitotapa potilaan erityistarpeisiin, erityisesti sukupuolen ilmaisun tavoitteisiin ja sukupuolidysforian lievittämiseen; 

- helpotetaan pääsyä asianmukaiseen hoitoon; 

- pyydetään potilaalta suostumus ennen hoidon antamista; 

- tarjotaan jatkuvaa hoitoa sekä valmistaudutaan tukemaan potilaita ja ajamaan heidän asioitaan niin perheissä kuin yhteisöissä (kouluissa, työpaikoilla ja muissa ympäristöissä). 

WPATH julkaisi vuoden 2010 toukokuussa lausunnon, jossa todettiin, että sukupuolinormeista erottuvaa sukupuolen kokemusta tai ilmaisua ei saisi enää missään päin maailmaa määritellä sairaudeksi (WPATH:n hallitus, 2010). Lausunnossa todettiin, että sellaisten sukupuolen tunnusmerkkien ja sukupuoli-identiteettien, jotka eivät ole stereotyyppisesti yhteydessä syntymässä määriteltyyn sukupuoleen, ilmaiseminen on yleinen ja kulttuurisesti monimuotoinen inhimillinen ilmiö, jota ei pidä arvioida luontaisesti patologiseksi tai negatiiviseksi.

Mielestäni nämä edellä mainitut seikat eivät tällä hetkellä toteudu Suomessa, ainakaan alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksissa.

WPATH toteaa myös: Alan kehittyessä terveydenhoidon ammattilaiset huomasivat, että vaikka monet tarvitsevat sukupuolidysforian lievittämiseen sekä hormonihoitoa että leikkausta, toiset tarvitsevat vain jommankumman näistä hoitovaihtoehdoista ja jotkut eivät tarvitse kumpaakaan. Jotkut pystyvät –usein psykoterapian avulla –yhdistämään transsukupuoliset tai sukupuolen rajat ylittävät tunteensa syntymässä määriteltyyn sukupuolirooliinsa. Tällöin heillä ei ole tarvetta feminisoida tai maskulinisoida kehoaan. Toisille muutokset sukupuoliroolissa ja sukupuolen ilmaisussa riittävät sukupuolidysforian lievittämiseen. Jotkut potilaat saattavat tarvita hormoneja ja mahdollisen muutoksen sukupuolirooliinsa, mutta ei leikkausta. Jotkut taas saattavat tarvita muutoksen sukupuolirooliinsa ja leikkauksen, mutta ei hormoneja. Toisin sanoen: sukupuolidysforian hoidosta on tullut yhä yksilöllisempää.  

Yksilöllisyys pitäisi mahdollistaa myös laissa - nykyinen translain vaatimus hedelmättömyydestä sukupuolen juridisen korjaamisen ehtona toteutuu useimmiten hormonihoidolla, jota jotkut transihmiset eivät siis tarvitse, ja tämä epäkohta on muutettava.

WPATH jatkaa: Sukupuolen monimuotoisuuden suurempi julkinen näkyvyys ja tietoisuus monimuotoisuudesta ovat antaneet sukupuolidysforiaa kokeville ihmisille lisämahdollisuuksia toteuttaa identiteettiään ja löytää itselleen sopivan roolin ja ilmaisutavan. Terveydenhoidon ammattilaiset voivat auttaa sukupuolidysforiaa kokevia vahvistamaan sukupuoli-identiteettiään, tutkimaan erilaisia mahdollisuuksia tämän identiteetin ilmaisemiseen ja tekemään päätöksiä lääketieteellisistä hoitovaihtoehdoista sukupuolidysforian lievittämiseksi. 

Tällaista hoitokäytäntöä sanotaan affirmatiiviseksi. Affirmatiivinen tarkoittaa myönteistä, vahvistavaa ja tukevaa hoitoa. Affirmatiivinen hoitokäytäntö ei mielestäni toteudu alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksissa. Perustan mielipiteeni omalle kokemukselleni nuoreni kanssa sekä muiden alaikäisten vanhempien kertomuksiin. Kun toivon affirmatiivista hoitokäytäntöä myös alaikäisten transtutkimuksiin, en tarkoita sitä, että kaikki tutkimuksiin hakeutuvat nuoret automaattisesti tulisi olettaa transsukupuolisiksi - tätä minulta on blogissa kysytty, ja tämä on yleinen väite affirmatiivista hoitokäytäntöä vastaan niiden tahojen joukossa, jotka puolustavat voimakasta portinvartijuutta ja suhtautuvat kriittisesti "gender-ideologiaan". Tämä asenne on joko väärinymmärrys tai tahallinen vääristely. 

Transsukupuolisuuteen kielteisesti tai kriittisesti suhtautuvat tahot saattavat kuvata affirmatiivista hoitokäytäntöä haitalliseksi, koska se heidän mukaansa "puskee" tai pakottaa ihmiset transsukupuolisiksi. Affirmatiivisen hoitokäytännön sijaan nämä tahot puolustavat terapiaa, jonka tarkoitus on saada ihmiset pidättäytymään sukupuolta korjaavista hoidoista kokonaisuudessaan. Tällaisen hoitokäytännön nimi on eheytysterapia. 

Eheytysterapian ja affirmatiivisen terapian ero on se, että siinä missä eheytysterapia hyväksyy vain yhden lopputuloksen, eli sen että potilas hyväksyy kehonsa mukaisen sukupuoli-identiteetin, affirmatiivinen terapia hyväksyy kaikki mahdolliset lopputulokset. Eheytysterapian lähtökohtana on transsukupuolisen identiteetin patologisointi: se on epätoivottu identiteetti ja sairaus, josta pyritään "parantumaan" cis-sukupuoliseksi. Affirmatiivisen terapian tavoite on, että ihminen itse määrittelee sukupuoli-identiteettinsä ja löytää itselleen sopivat sukupuolen ilmaisutavat, ja mahdollinen hoito suunnitellaan sen pohjalta. Kaikki sukupuoli-identiteetit ja tavat ilmaista sukupuoltaan ovat sallittuja ja luonnollisia, eivät sairauksia. Identiteeteistä ei pyritä parantumaan, vaan sukupuolidysforiasta.

Alaikäisten kohdalla ymmärrän affirmatiivisen hoitokäytännön kritiikin yrityksenä antaa nuorille kasvurauha, mutta cisheteronormatiivisen identiteetin pakkosyöttö ei ole kasvurauhaa. Terapia, joka auttaa lasta tai nuorta löytämään oman identiteettinsä, on affirmatiivista terapiaa, ja sitä kannatan lämpimästi.

Tällä viikolla Suomen Psykiatriyhdistys julkaisi kannanoton eheytysterapioista.  Euroopassa eheytyshoidot on lailla kielletty ainoastaan Maltalla ja Saksassa, ja ne pitäisi yksiselitteisesti kieltää myös Suomessa. Näitä eheytyshoitoja ei tarjota ainoastaan uskonnollisissa yhteisöissä, vaan myös ihan julkisessa terveydenhoidossa, joka myös Suomen Psykiatriyhdistyksen kannanotossa todetaan. 

----------

*WPATH = World Professional Organization of Transgender Health on voittoa tavoittelematon, monialainen ammatillinen ja koulutusorganisaatio, joka on sitoutunut transsukupuolisten ihmisten terveyden edistämiseen. Olen tietoinen siitä, että kyseistä järjestöä pidetään tietyissä piireissä puolueellisena lobbausjärjestönä. Jos verrataan WPATHia muihin vastaaviin kansainvälisiin terveyttä ja hyvää hoitoa edistäviin järjestöihin, niin poikkeaako se jotenkin niistä? Esimerkiksi Autism speaks -järjestöstä tai MS International Federation -järjestöstä? Järjestöjä yhdistää visio edistää tietyn ihmisryhmän terveyttä ja hyvää elämää paitsi tutkimustyön ja koulutusten, myös yleisen tietoisuuden lisäämisen avulla.

Esimerkiksi tällä Canadian Gender Report -sivustolla väitetään, että WPATHin hoitosuositukset perustuvat tieteen sijaan puolueellisuuteen. Siellä kerrotaan myös, että WPATH:n hyvän hoidon suositus ei täytä ECRIn vaatimuksia, koska se on yli viisi vuotta vanha eikä siten perustu uusimpaan tutkimustietoon tai potilasaineistoon. ECRI on riippumaton voittoa tavoittelematon organisaatio, joka parantaa hoidon turvallisuutta, laatua ja kustannustehokkuutta kaikissa terveydenhuollon ympäristöissä ympäri maailmaa. 

Tällä sivulla kerrotaan, että hoitosuositusta ollaan uusimassa (versio 8) ja että se perustuu vielä affirmatiivisempaan hoitokäytäntöön kuin nykyisin käytössä oleva versio 7.

Edelleen samalla sivustolla käydään läpi hoitosuositusten tekijöiden eturistiriitoja ja todetaan, että kaikki saavat taloudellista hyötyä omista suosituksistaan, koska he työskentelevät transterveydenhoidossa. Tämä on toki valitettavaa, mutta ymmärrän asian niin, että sellaisia transterveydenhoidon asiantuntijoita on vaikea löytää, jotka eivät kliinistä työtä aiheen parissa tee. Itse luotan enemmän asian parissa aidosti työskentelevien ammattitaitoon. Transihmisten hoito ei ole kovin monelle ammattilaiselle tuttua, joten asiantuntemusta voi olla mahdotonta löytää ulkopuolelta.

Sivustolla väitetään myös, että WPATHia johtavat transaktivistit eivätkä asiantuntijat, sekä esitetään hoitosuositusten perustuvan liian vähäiseen tai jopa olemattomaan tieteelliseen näyttöön.  

Canadian Gender Report -sivusto näyttää olevan suomalaisen "Ihmisten kirjo" -sivuston esikuva. Se kuvaa itseään näin: We are a group of parents and professionals concerned about the medical transition of children, the introduction of gender identity teaching in our schools and the changing legal landscape that replaces biological sex with the subjective notion of gender self-identity. Ryhmä, joka lähtökohtaisesti suhtautuu kielteisesti koko sukupuoli-identiteetin olemassaoloon, ei mielestäni ole vakavasti otettava lähde, vaikka esitelty raportti olisi kuinka perusteellinen. 

Suomen nykyinen sukupuoli-identiteetin tutkimus pettää lapset ja nuoret, ja se pitää muuttaa

Autoin 15-vuotiaan esikoiseni sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, koska hän sitä pyysi, ja koska kuvittelin, että hän saa sieltä apua. Luotan suomalaiseen terveydenhoitoon, mutta tuohon luottamukseen on nyt tullut iso särö. Minun lapseni ei saanut apua, eikä saa suurin osa muistakaan tutkimuksiin hakeutuvista. En ole löytänyt mitään potilastyytyväisyyteen liittyvää tutkimusta alakäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista, mutta sellainen olisi syytä tehdä. 

Minun ja monen muun kokemus alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuksista on se, että nuoria ei kuulla, heidän identiteettinsä kyseenalaistetaan voimakkaasti koko prosessin ajan, mitään ymmärrystä tai tukea tai myötätuntoa ei saa paitsi yksittäisiltä henkilöiltä jos käy tuuri, nuoria ja heidän vanhempiaan nöyryytetään asiattomilla kysymyksillä ja vielä asiattomammilla johtopäätöksillä. Koko prosessin fokus on välttää diagnoosin asettaminen, koska nuoret saattavat katua sitä myöhemmin. Se on erittäin tärkeää kyllä, mutta samalla heitetään tylysti syrjään todella paljon sellaisia nuoria, jotka diagnoosista ja sen mahdollistamista hoidoista hyötyisivät. Nuorten transpolien seulan läpäisee vain murto-osa. Suurinta osaa sinne hakeutuvista ei oteta edes sisään. Kuka auttaa heitä? Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus auttaa joitakin, mutta se on vain yksi yksikkö, jossa on muutama työntekijä, eikä se pysty auttamaan kaikkia.

Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimukset avautuivat alaikäisille vuonna 2011, ja lähetteet ovat kasvaneet rajusti. Artikkeli HS:ssa: "Lähetemäärät nuorten transsukupuolisuustutkimuksiin ovat kasvaneet nopeasti koko maailmassa. Suomessa alaikäisten transnuorten diagnosoiminen aloitettiin vuonna 2011. Vuonna 2016 tutkimuksiin hakeutuneiden nuorten määrä nelinkertaistui aiempaan verrattuna. Viime vuonna heitä oli noin 200, kolmannes kaikista transpolille hakeutuneista. Tutkituista suunnilleen 9 prosenttia saa diagnoosin. Sellaisen voi saada, jos transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta, eikä se johdu mielenterveyden häiriöstä, intersukupuolisuudesta tai geneettisestä kromosomipoikkeamasta." 

Yhdeksän prosenttia! Tätä voi verrata vaikkapa Hollantiin, jossa se on luokkaa 85 % tutkimuksiin hakeutuneista. Siellä alaikäisten sukupuoli-identiteettiä on tutkittu vuodesta 1987 lähtien. Lue lisää vaikka tästä linkistä.

Herää kysymys, miksi tutkimukset edes avattiin alaikäisille Suomessa, kun heitä ei kuitenkaan pystytä auttamaan? Ehkä heitä ei edes haluta auttaa. Duodecimin artikkelin mukaan: "Kun potilasmateriaali ei vastaa kirjallisuudessa kultaisen standardin asemaan nousseiden hoitolinjausten perustana olleita tutkimuksia, muodostuu tietenkin haasteita."  

Toinen lainaus samasta artikkelista: "Nuoruusikäisen kehitysvaiheeseen identiteettikokeilut kuuluvat joka tapauksessa, ja nuorille on tyypillistä ilmentää sisäistä maailmaansa myös ulkoisen olemuksen kautta. Jos nuorella on tarve ilmentää sukupuoltaan muutoin kuin biologisen sukupuolensa mukaisella totutulla tavalla, hän tekee sen. Ympärillä olevien aikuisten ei tarvitse sitä sen paremmin kieltää kuin tukeakaan. Nuorta ei tule kiirehtiä tekemään valintoja, eikä esimerkiksi nuoren sukupuolen kokemusta tarvitse aktiivisesti seuloa tai huolehtia sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutumista nuorelle, joka ei itse tarvetta ilmaise. Identiteetin keskeneräisyys on nuoruusiässä normatiivista. Jotkut nuoret saattavat tarvita hoidollisia keskusteluja identiteettinsä työstämisen tueksi, mutta hoitavan henkilön tulee antaa nuorelle aika löytää vastaukset itse." 

Toistan, että me hakeuduimme tutkimuksiin nuoren toiveesta. Minä olisin ollut valmis odottamaan, mutta hän ei. Hän oli jo itse etsinyt vastaukset identiteettinsä suhteen, kun hakeuduimme polille. Mutta kuultiinko häntä siellä ilman ennakko-oletuksia? Ymmärrettiinkö häntä?

Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tukimusta on ehkä sen verran lyhyt aika, että uusia tutkimuskäytäntöjä ei ole vielä ehtinyt muodostua. Tutkimuskäytännöt ovat minun kokemukseni mukaan hyvin vanhanaikaisia ja sukupuolinormatiivisia. Sukupuoli-identiteettiä pyritään selvittämään kysymyksillä, jotka kertovat sukupuoli-identiteetistä hyvin vähän. Ne liittyvät enemmänkin sukupuolirooleihin liittyviin stereotypioihin, jotka ovat jämähtäneet 1900-luvulle, kuten esimerkiksi: ovatko kaverisi tyttöjä vai poikia, leikitkö lapsena nukeilla vai autoilla, oletko hyvä matematiikassa, jne. Käynneillä myös arvioidaan potilaan puhetapaa, maneereja, vaatteita, jne. Julian Twitteristä voi lukea lisää. Jos tällaisia kysymyksiä esitettäisiin cissukupuolisille, aika moni "pomppaisi".

Miten tällaisia tutkimuskysymyksiä perustellaan? Mikä on niiden tieteellinen pohja? Miksi transsukupuolisen täytyy noudattaa normatiivisia rooleja vakuuttaakseen lääkärit sukupuolestaan? Transsukupuolisuutta ei voi todeta millään lääketieteellisellä testillä. Teorioita on olemassa, mutta vielä ei tiedetä, mikä on ratkaiseva tekijä, jos mikään. Dysforian laajuutta ja vaikutuksia potilaan arkeen sen sijaan voidaan selvittää erilaisilla kysymyksillä ja siitä voidaan tehdä johtopäätöksiä potilaan avun ja hoidon tarpeesta. Näin ei kuitenkaan ainakaan nuorten kohdalla tapahdu. Dysforian laajuutta kartoitetaan, mutta apuun ja tukeen se ei suurimman osan kohdalla johda. Tämä on suuri epäkohta.

Monet transsukupuolisuuteen ja transaktivismiin kriittisesti suhtautuvat tahot kritisoivat ihan aiheesta, että "genderideologia" vahvistaa sukupuolirooleja, joista pitäisi jo päästä eroon. Onko transtutkimuksiin hakeutuvilla vaihtoehtoja? Suomessa ainakaan ei näytä olevan. Jos he haluavat korjata juridisen sukupuolensa ja/tai lääketieteellisiä ja kirurgisia hoitoja, heidän on vakuutettava lääkärit sukupuoli-identiteetistään näiden vanhentuneisiin sukupuolistereotypioihin pohjautuvien kysymysten kautta.

Tämän vuoksi minä kannatan sitä, että sukupuolta ei diagnosoitaisi. Eihän kenenkään sukupuoli-identiteettiä voi mitenkään muuten todistaa, kuin yksinkertaisesti kysymällä heiltä itseltään, mikä se on, ja uskomalla siihen. Ei, en kannata sitä, että tämän tulisi riittää sukupuolen lääketieteelliseen korjaamiseen. Kannatan sitä, että psykologisilla tutkimuksilla varmistetaan, että henkilö on ns. täysissä järjissään, ja että jos taustalta löytyy jotain psykologista hoitoa vaativia tiloja, niin ne hoidettaisiin. Kannatan myös sitä, että lääketieteellisten ja kirurgisten hoitojen rinnalla kehitettäisiin psykiatrisia hoitoja. Viime vuosina näitä onkin kuulemani mukaan ollut tarjolla (diagnoosin saaneille), mikä on erinomaista.

Uusi tautiluokitus ICD-11 otetaan käyttöön ensi vuonna ja siinä transsukupuolisuus onkin poistunut diagnoosina. Sen sijaan sukupuoliristiriita on diagnoosi, joka on osa seksuaaliterveyden luokkaa. Tämä toivottavasti muuttaa koko tutkimusprosessin käytännöt, koska se depatologisoi transihmisyyden eli transsukupuolisuus ei ole enää sairaus, vaan tila.

Diagnoosin asettamisen lääketieteelliset kriteerit nykyään:

• Halu elää ja tulla hyväksytyksi vastakkaisen sukupuolen edustajana, johon usein liittyy epämukavuus omasta anatomisesta sukupuolesta ja halu muokata kehoaan halutun sukupuolen mukaiseksi hormonihoidolla ja leikkauksilla
• Transsukupuolinen identiteetti on ollut olemassa vähintään kaksi vuotta
• Transsukupuolisuus ei saa olla minkään muun mielenterveyden häiriön oire tai liittyä intersukupuoliseen, geneeettiseen tai kromosomaalisen poikkeamaan
  

Lisäksi käytännössä edellytetään, että potilaalla on riittävästi läheisten tukea ja itsellä voimavaroja korjausprosessiin, ja nuorilla arvioidaan yleistä identiteettikehitystä ja sen kypsyyttä. TAYS:n sivuilta: "Tutkimuksen tavoitteena on selvittää, että kyseessä on transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta tai nuoren laaja-alainen identiteettihäiriö. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä raskaasta hoitoprosessista."  

Minun ymmärtääkseni lapseni täytti kaikki nämä kriteerit, mutta lääkärit eivät silti antaneet hänelle diagnoosia. Perustelu oli "keskeneräinen identiteettikehitys".

Useissa tutkimuksissa todetaan, että lapsuusiässä ilmennyt sukupuoli-identiteetti voi muuttua puberteetin aikana. Minun lapseni identiteetti ei tullut esiin lapsuudessa, vaan puberteetin aikana, ja tutkimusten mukaan murrosiän aikana ilmennyt tai sen yli jatkunut identiteetti on hyvin todennäköisesti pysyvä. (Lue esim. Duodecimin artikkeli) Kun kävimme palautekäynnillä, jossa diagnoosia ei saatu, lapseni oli lähes 18-vuotias. Hänen murrosikänsä on päättynyt jo kauan sitten. Hänen identiteettinsä on sukupuolen osalta kestänyt yli kaksi vuotta, se ei ole keskeneräinen. Hän sai psykologisista tutkimuksista ns. terveen paperit. Diagnoosin hylkäämisen syynä voivat tällöin olla ainoastaan vanhanaikaiset käsitykset siitä, mitä tytöt ja pojat tekevät ja missä asioissa he ovat hyviä tai huonoja.

Lisää lähteitä edelliselle kappaleelle:

Tutkimus: Sukupuolidysforian sekä transidentiteetin voimakkuus ennakoi sosiaalista transitiota.  Transtaustaiset nuoret ovat preferensseissään verrannollisia ikäisiinsä, samaa sukupuolta oleviin cisnuoriin. Sosiaalinen transitio ei lisännyt stereotyyppistä käytöstä.

Tutkimus: Translapset ovat tyypillisiä oman sukupuolensa edustajia eivätkä hämmentyneitä tai poikkeavan feminiinisiä tai maskuliinisia.

Tutkimuksen toteuttajan haastattelu Newsweekissä: Translapset eivät ole presentaatioltaan, kiinnostuksenkohteiltaan tai käytökseltään yhtään enempää sukupuolistereotyyppisiä kuin cislapset. Tutkimusten mukaan translapset noudattavat sukupuolistereotypioita yhtä paljon tai vähemmän kuin cislapset.

En voi välttyä ajatukselta, että kyseisen polin ylilääkärin asenteilla oli merkittävä vaikutus siihen, ettei lapseni saanut diagnoosia. Hän on ollut usein julkisuudessa, ja Julmaria on kirjoittanut hänen ongelmallisesta asenteestaan blogissaan. Hän sai hiljattain rahoituksen tutkimukseen, joka vaikuttaisi tutkivan ns. ROGD-ilmiötä, eli "äkillisesti ilmenevää sosiaalisesti tarttuvaa sukupuolidysforiaa" (linkki). Voit tutustua hänen ajatuksiinsa googlaamalla hänen nimensä, hän on antanut paljon haastatteluja. Lisäksi hänellä on omalla nettisivullaan useita kirjoituksia.

Hän on kieltämättä hyvin pätevä ja ansioitunut lääkäri nuorisopsykiatrian alalla, ja hänellä on järkeviäkin näkemyksiä, mutta sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvat nuoret hän pettää.

Tämän täytyy muuttua. Kymmenen vuotta alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimusta, diagnoosimäärien vähyys ja lähetteiden määrän kasvu osoittavat, että kaksi tutkimusyksikköä muutamine lääkäreineen ei riitä. ICD-11 ja PALKOn hoitosuositukset ovat hyvä alku ja osoittavat suunnan, mitä kohti tulee pyrkiä. Lasten ja nuorten täytyy saada apua sukupuolidysforiaan. Tällä hetkellä he eivät sitä saa.

----------

EDIT 26.4.2021

Aikuisten transpolin lääkärin Aino Mattilan esitys Psykiatrian alojen johtajien neuvottelupäivillä vuonna 2017: Transtutkittavien määrä kasvaa - eksponentiaalisesti - mikä neuvoksi? kertoo yksikön sisältä hyvin pitkälti samoja huomioita, mitä itse omasta kokemuksestani yllä olevassa kirjoituksessa kerroin. Transpolien resurssit eivät riitä, eikä sukupuolta voi diagnosoida. Aino Mattila kirjoittaa mm.: 

"Lain herättämiä kysymyksiä

- miten sukupuoli-identiteettiä ja sukupuoliroolia mitataan?

- onko olemassa lääketieteellinen määritelmä sukupuolirooleista?

- miten määritellään kokemuksen pysyvyys?

- 15 vuoden kokemuksen ja satojen tutkittujen potilaiden jälkeen esittäjällä ei edelleenkään ole näihin vastausta"

(Kuriositeettina, myöhemmin esityksessä: "kliininen tuntuma: n. 30% ei saa diagnoosia tai muuten etene hoitoihin" - vertailuna siis nuorten puolen 91 % lukema.)

Yksi päivä muuttaa kaiken?

Transpoikani täyttää tänään 18 vuotta. Hän on siis juridisesti aikuinen. Ajatus on hämmentävä monesta syystä. Vielä eilen hän oli 17. Hän on vain päivän vanhempi kuin eilen, ja ihan sama ihminen, mutta silti moni asia on nyt eri tavalla kuin eilen. Jos hän nyt hakisi lähetteen transpolille uudestaan, hänet ohjattaisiin aikuisten puolelle ja häntä kohdeltaisiin aivan eri tavalla kuin nuorten puolella. Hän ei saanut diagnoosia kolme kuukautta sitten, mutta nyt hän saattaisi sen saada. 

Me vedämme nyt kuitenkin henkeä hetken. Prosessi oli raskas, ja hän haluaa keskittyä opiskeluun. 

Johonkin se raja täytyy vetää. Joskus on se päivä, joka muuttaa kaiken. Joka tekee lapsesta aikuisen. Antaa hänelle oikeuden juoda alkoholia, oikeuden hankkia ajokortti, oikeuden äänestää vaaleissa, oikeuden edustaa itseään yksin terveydenhuollossa. Joskus on se päivä, joka antaa hänen sanalleen painoarvoa ja uskottavuutta häntä itseään koskevissa asioissa. Yksi päivä muuttaa kaiken.

"Biologiset tosiasiat eivät ole transfobiaa" ja muita turhauttavia nettikeskustelun väitteitä

Yle on julkaissut pari koulumaailmaan ja sukupuolirooleihin liittyvää artikkelia, joiden kommenttikentissä vilisee vanhoja tuttuja mantroja "biologisista tosiasioista". Alan toden teolla kyllästyä ja turhautua vääristeleviin tai harhaisiin, älyllisesti laiskoihin väitteisiin, joita keskusteluissa sukupuolesta usein käytetään. Vaikka niihin olisi miten tyhjentävästi ja tieteellisesti tai muuten järkevästi perustellen usealla taholla vastattu, ne elävät sitkeinä ja leviävät yhä uusien ihmisten tietoisuuteen ja juurtuvat mantroiksi, joita hoetaan ilman syvempää ymmärrystä. Tämä ei tokikaan ole mitenkään poikkeuksellista. Aika moni muukin kuumottava aihe herättää vastaavaa kommentointia. 

Opiskelen tällä hetkellä työn ohessa, ja viimeksi opintokokonaisuudessa tutustuimme tietoon. Yksi ennakkotehtävistä liittyi argumentaatiovirheisiin ja ajattelun vinoutumiin. Katsoimme muutamia videoita ja luimme lyhyitä artikkeleita aiheista, ja tehtävänä oli niiden perusteella mainita muutamia työssä kohtaamiamme vinoutumia ja virheitä ajattelussa. Erityisesti minulle jäi mieleen video, jolla kuvattiin ajatusjärjestelmä 1 ja 2 eroja. Ihmisen aivot pyrkivät säästämään energiaa ja luovat siksi ympäröivästä todellisuudesta järjestelmiä / kaavamaisuuksia, joiden avulla arkielämä on helppoa ja energiaa säästyy tärkeämpiin tehtäviin, kun aivan kaikkia arkisia päätöksiä ei tarvitse pohtia alusta saakka joka kerta kun valintatilanne tulee eteen. Tällöin aivot käyttävät ajatusjärjestelmää 1 hyödykseen. Ajatusjärjestelmä 2:n aktivoimiseksi on käytettävä enemmän energiaa, ja se otetaan käyttöön kun pohditaan syitä, merkityksiä ja vaikutuksia. Somekommentointi on hyvin usein sellaista, että aivojärjestelmä 2 ei aktivoidu, vaan käytetään helpompaa järjestelmää 1, joka ei vaadi juuri ponnisteluja. Kun näkee sanan "sukupuoli" jossain artikkelissa, järjestelmä 1 läväyttää esiin ne vanhat tutut vastaukset, eli "biologisesti sukupuolia on kaksi ja on vain tyttöjä ja poikia ja mitä tämä hullutus sukupuolen moninaisuudesta oikein on".

Mantrat leviävät eritoten kristillisistä ja perussuomalaisista piireistä sekä sukupuolikriittisten joukosta. Aivan erityisesti haluan mainita yhden televisiossakin esiintyneen blogisti-tubettajan (jonka nimen jätän kuitenkin mainitsematta), joka on kirjoittanut Suomen Perustan Epäneutraaliin sukupuolikirjaan. Hänen käyttämänsä retoriikka on levinnyt varsin tehokkaasti ja tehnyt tuhojaan. Disclaimer: hän puhuu myös tärkeistä aiheista, joista on ehdottomasti puhuttava siten kuin hän puhuu, omasta kokemuksestaan, mutta sen ohella hän puhuu myös paljon potaskaa. Varsinkin viime aikoina hän on ollut todella aktiivinen Youtubessa.

Tällaiset väitteet ovat haitallisia, koska ne juurruttavat ihmisten mieliin kaavamaisen asenteen, joka on transihmisiä kohtaan vahingollinen. Samalla ne vahingoittavat koko yhteiskuntaa. Miksikö? Kerron sen lopuksi.

Käyn läpi muutamia tyypillisiä väitteitä ja sitä, mikä niissä on pielessä. En yritäkään olla tyhjentävä, sillä olen käsitellyt monia näistä jo aiemminkin. Silti nyt tekee mieleni kirjoittaa taas lisää, koska olen niin turhautunut. Sisältövaroitus: transfobiset kommentit.

1. Biologiaan vetoaminen

Tämä on ehkä se yleisin, joka ilmenee muutamina erilaisina variaatioina, kuten esimerkiksi:

"Se, että sanoo ihmisen biologian olevan totta ja muuttumaton, ei ole transfobiaa"

"Transnaiset ovat miehiä ja transmiehet ovat naisia, koska sukupuoltaan ei voi vaihtaa, XX on nainen ja XY mies"

"Jos menee mukaan transihmisten sukupuolisekoiluun, kaikista homoista ja lesboista tulee biseksuaaleja tai homoja ja lesboja ei enää ole olemassakaan"

"Sukupuolen moninaisuus on biologian kieltämistä"

"Sukupuoli määrittyy biologisesti, joten transsukupuolisuus on mielenterveysongelma"

Kromosomit ja sukusolut eivät tietenkään muutu, kun ihminen korjaa sukupuolensa. Mutta aika monen sukupuoltaan korjaavan hormonitasot muuttuvat täysin hormonihoidon vaikutuksesta, josta johtuen sukupuolen ulkoiset tunnusmerkit muuttuvat. Transnainen korjaa sukupuolensa naiseksi, koska haluaa tulla kohdatuksi ja nähdyksi naisena, ja tekee kaikki itselleen mahdolliset muutokset päästäkseen sellaiseen lopputulokseen. Vaikka häntä voisikin sanoa biologisesti edelleen mieheksi, monet osat hänen biologiastaan ovat naisen, koska biologia on muutakin kuin kromosomeja ja sukusoluja. Jos häntä sanotaan mieheksi hänen biologiansa eli kromosomiensa tai sukusolujensa takia, pitää kysyä, miksi näin halutaan tehdä. Mikäli keskustellaan asioista, jotka liittyvät tiukasti kromosomeihin tai sukusoluihin, voidaan perustellusti sanoa mieheksi, tai "kromosomeiltaan/sukusoluiltaan mies". Jos keskustellaan jostain muusta, mieheksi sanominen on joko ilkeyttä eli transfobiaa tai tietämättömyyttä. Se mitätöi transnaisen olemassaolon naisena. Aktivoidakseni ajatusjärjestelmän 2 minä kysyn: miksi sanot transnaista mieheksi? Miksi hänen kromosominsa tai sukusolunsa ovat sinulle tärkeämmät kuin hänen muut sukupuoliominaisuutensa? Jos ne ovat sinulle tärkeät, oletko selvittänyt omat kromosomisi? (Saatat yllättyä, jos selvität.)

Transihmisen sukupuolisekoilu = sen myöntämistä, että ihmisen sukupuoli ei ole selkeän binäärinen, mikä nyt sattuu olemaan nykyisen tieteen valossa totta? Minun mielestäni siitä tulee silloin sekoilua, kun transnaisia väitetään miehiksi ja transmiehiä naisiksi, ja aletaan näillä linsseillä katsoa maailmaa, esimerkiksi homoseksuaalisuutta. Koska silloinhan homo transmies onkin linssien kautta katsottuna nainen ja hetero, ja... öö sekaisin meni. Kaikki meni. Transihmisille sukupuoli ei ole sekoilua ja homoseksuaalisuus on edelleen olemassa. Sekoilijoita ovat ihan jotkut muut. 

Alussa mainitsemani tubettaja sanoi vastikään videollaan, että sukupuolisekoilijat transihmiset eivät kunnioita ihmisten intiimejä rajoja ja preferenssejä, koska heidän mielestään ihmisen seksuaalisuuden pitäisi olla inklusiivinen. Olen nähnyt tätä väitettä monessa eri muodossa erityisesti Vauvan "eeppisessä" naiskeskusteluketjussa, "muusutuheroineen" ja "ladydickeineen". Väitteen ytimessä on, että kaikki transihmiset haluavat kaikkien haluavan heitä seksuaalisesti, muu on transfobiaa. Tämähän ei ole totta, mutta koska internetti tarjoaa lukemattomia ihastuttavia esimerkkejä siitä, että se voisi olla totta, niin totta kai tällaista väitettä on kiva levittää, koska transihmisethän pitää saattaa lokaan / todistaa heidän mielipuolisuutensa. Julia on debunkannut tämän hyvin, ja hän on itse trans, joten en yritä selittää asiaa paremmin kuin hän: linkki twitteriin.

Sukupuolen moninaisuus ei ole biologian kieltämistä. Joka väittää että on, ottaa huomioon vain pienen osan ihmisen biologiaa (sukusolut ja lisääntyminen), tai sen osan, joka on vanhaa tietoa, tai yksinkertaistettua tietoa yhteiskuntien ja kulttuurien rakentamisen ja olemassa olevien rakenteiden vuoksi. Jos puhuu sukupuolista lisääntymisbiologisessa tai geneettisessä mielessä, voi melko rauhassa pitäytyä binäärissä, mutta muussa keskustelussa pitäisi olla hieman laajempi perspektiivi. Sukupuolen moninaisuudelle on olemassa biologisia perusteita, esimerkiksi sikiön altistuminen eri hormoneille kohdussa, ja tietyt aivorakenteet (osa näistä ei vielä ole tieteellisesti vahvalla pohjalla, mutta viitteitä on löydetty paljonkin). Nämä eivät ole ainoita syitä, mutta ovat osaltaan vaikuttamassa siihen, että ihminen kokee sukupuolensa kehostaan poiketen. Myös kansainvälinen tautiluokitus on jo muuttunut siten, että transsukupuolisuus ei ole enää psyykkinen sairaus. Väite "sukupuolen moninaisuus on biologian kieltämistä" ei siis ole faktaa vaan mielipide. 

Mainittu youtube-mielipidevaikuttaja sanoi vastikään videollaan, että oman biologisen sukupuolensa kieltäminen vie ilon omasta sukupuolesta ja sen ominaisuuksista ja syvällisistä merkityksistä. Ihan varmasti viekin. Kannustan kaikkia pohtimaan sukupuoltaan, ja toteaapa sitten olevansa trans tai cis, löytämään merkityksen ja ilon siitä omasta sukupuolestaan. Kyseinen tubettaja yleistää oman kokemuksensa. Hän on detransitioitunut, mutta kokee ilmeisesti yhä olevansa trans, joka on oppinut hyväksymään biologisen sukupuolensa. Kaikki transihmiset eivät kuitenkaan koe samoin kuin hän, eikä hänen tapansa ole ainoa oikea tapa.

Biologiaan vetoaminen ei siis toimi muutoin kuin silloin, kun puhutaan tiukasti lisääntymisbiologisista tai kromosomeihin liittyvistä asioista, eli aika harvoin. Äsken mainittu tubettaja sanoi äskettäin videollaan, että sellaisen henkilön, joka "kieltää biologian", mielenterveyttä pitää epäillä. Hmm. Olen eri mieltä. Perustelut löytyvät yltä ja aika monesta muustakin blogini tekstistä.

2. Sukupuoliroolit, sukupuolineutraalius, sukupuolisensitiivisyys - kaikki on pilalla, pelkkää paskaa tilalla

Yle julkaisi 12.1. artikkelin koulujen jämähtäneistä sukupuolirooleista. Kommenttikentässä vilisee kromosomeja ja lisääntymisbiologiaa, joilla kommentoijat haluavat tuoda esiin tietämyksensä siitä, miten sukupuoli määritellään. Eli puhuvat ihan eri asiasta kuin artikkeli, nämä esimerkit kävisivät mainiosti osaan 1 yllä.

Mutta sitten ne sukupuoliroolit. Eräs kommentoi: "Ylivoimaisesti suurin enemmistö oppilaista on ihan tavallisia tyttöjä ja poikia, jotka varsinkin alaluokilla haluavat selkeästi olla hyvin tyttömäisiä tai poikamaisia. He haluavat hyvin usein leikkiä ns. tyttöjen leikkejä ja poikien leikkejä. Annetaan myös heidän nauttia sukupuolestaan ja ilmaista sitä."

Ja siihen joku vastasi: "Juuri näin. Jos nyt ruvetaan väkisin vääntämään lasten mielipidettä joksikin muuksi, tulww varmasti hankaluuksia. Ovatko nämä tyttö/poikasukupuolen hävittäjät asiassa muuten oikeita kokemusasiantuntijoita?"

Ja toinen: "Olet oikeassa, mutta tietyt piirit luovat painetta siihen suuntaan, että heitä ei saa kohdella tyttöinä tai poikina, vaikka he itse näin haluavat." 

Jatkojutussa opetusministeri Jussi Saramo julistaa: Ei voi olla niin, että opetus vahvistaa sukupuolia koskevia olettamuksia" ja siellä kommenteissa julistetaan (ehkä joku Vauvallakin kirjoitellut?):
"...Sitten menee puurot ja vellit sekaisin kun ruvetaan puhumaan "sukupuolten moninaisuudesta". Tämän tärkeän yhteiskunnallisen keskustelun ongelma on se, että suomen kielessä on vain sana "sukupuoli", joka joutuu olemaan käännöksenä angloamerikkalaisen keskustelun sanoille "sex", biologinen sukupuoli, kromosomit, lisääntymissukupuoli, mikä on biologinen, luonnontieteellinen tosiasia; ja "gender", sosiaalinen sukupuoli ja sukupuoliroolit, jotka sitten jotenkin ulotetaan määrittämään ihmisen sukupuolta ja olemista. Nykyinen ns. radikaali genderideologia on perusteiltaan hyvin regressiivinen, vahvistaa sukupuolistereotypioita. Jos pikkupoika leikkii pukeutumisleikkejä, tykkää pinkistä, askartelee glitterin kanssa, hän onkin tyttö. Jos tyttö kiipeilee puissa ja leikkii ritareita eikä tykkää mekoista, hän onkin poika. Noin ohuilla perusteilla lapsia tyrkätään trans-kategoriaan varsinkin Pohjois-Amerikassa. Että jos et toimi täysin sukupuolistereotypioiden mukaan, oletkin "syntynyt väärään kehoon" jota pitää sitten kenties yrittää muuttaa hormoneilla ja leikkauksilla (varsinkin USA:ssa kyseinen "terveydenhoito" on rahakasta bisnestä). Sen sijaan että hyväksyisi itsensä (tai nuorten lasten ollessa kyseessä vanhemmat hyväksyisivät lapsensa) sukupuolirooleja rikkovana ihmisenä. Nnykyinen genderideologia näyttäytyy myös varsin homofoobisena. Miehen joka tykkää miehistä, on muka pakko olla nainen, transnainen. Nainen joka tykkää naisista on tietysti transmies. Lesbojen pitää hyväksyä "ladydique", transnaisten erityinen naisellinen penis vaginaansa. Koska peniksen omistaja kokee olevansa "nainen". Eli että jos nyt pidettäisiin genderideologia poissa suomalaisista kouluista. Sukupuolia on kaksi, sukupuolirooleja pari kolme ja niitä pitää haastaa ja rikkoa. Sukupuoli-identiteettejä on nykyään niin monta, ettei pysy laskuissa mukana. Kai jokaisella ihmiseellä on omansa. Antaa kaikkien kukkien kukkia. Ja minä en todellakaan kiellä transihmisten olemassaoloa. Transihmisiä on olemassa, on aina ollut ja tulee aina olemaan. Sukupuolidysforia on oikea, olemassa oleva asia. Kaikki sukupuolidysforiasta kärsivät ihmiset eivät ole hulluja tai pervertikkoja. Tuskin kukaan on. Ongelma on siinä, että trans-sateenvarjo on levitetty niin laajalle, että varsinaiset transihmiset ovat jääneet syrjään ja joutuvat jakamaan tilansa eriasteisten (enimmäkseen miespuolisten) fetisistien ja autogynefiilien ja pahempien kanssa. Siinä miesjoukossa on aggressiivisia, äärimmäisen naisvihamielisiä ja homofoobisia miehiä, kenties jopa pervertikkoja. Genderideologia vaatii hyväksymään kaiken, kunhan sanotaan taikasana "trans". Transmiehet (syntyjään naiset) eivät useinkaan tule mainituiksi näissä transihmisten "taisteluissa". Transnaiset (syntyjään miehet) ovat tärkeämpiä, tietysti, koska he ovat miehiä. Ja tämä kaikki riippuu sukupuolistereotypioista. Opetusministerin tulisi tehdä parhaansa ohjatakseen kouluja pois sukupuolistereotypioista. Genderideologia vahvistaa sukupuoliroolistereotypioita. Sitä ei pidä tuoda Suomen kouluihin."

Eli suunnilleen niin, että "useamman sukupuolen tuputtaminen hämmentää lapsia", ja että "Seta ja transaktivistit haluavat transiuttaa kaikki lapset, jotka ihan luonnollisesti kokeilevat muita sukupuolirooleja, ja kasvaisivat siitä yli ilman tätä tuputusta".

Joo ei. Kysehän on nimenomaan siitä, että jokainen saisi olla juuri sellainen kuin on, myös ne "tavalliset" tytöt ja pojat. Ja ne pojat, jotka haluavat pukea mekon päälleen ja olla Lucia, ja silti poika. Ja ne tytöt, jotka haluavat osallistua tanssiaisiin miesten puvussa, ja olla silti tyttöjä. Ja ne pojat, jotka syntyivät tytön kehoon ja tulivat määritellyiksi tytöiksi, ja jotka tykkäävät hevosista ja piirtämisestä. Ja ne tytöt, jotka syntyivät pojan kehoon ja tulivat määritellyiksi pojiksi, ja jotka tykkäävät rassata autoja. Kaikki. Mikä ihmeen kalteva pinta ja ajatusvinouma tässä oikein ihmisillä on? Ja joku merkillinen käsitys tästä genderideologiasta. Koko sanakin on kristilliskonservatiivien keksimä höpötermi.

Aika monella tuntuu menevän sekaisin sukupuoliroolit, sukupuoli-identiteetti, sukupuolineutraalius ja sukupuolisensitiivisyys. Sukupuolirooleja voi rikkoa ja niillä voi leikitellä, mutta olla silti sitä sukupuolta mitä on, ilman tarvetta korjata sitä. Myös sukupuolen korjaamista haluavat saavat leikitellä sukupuolirooleilla ja rikkoa niitä. Tätä tuntuu olevan erityisen vaikea ymmärtää. Valitettavasti nuorten transpolillakin on suuria vaikeuksia ymmärtää tätä.

Sukupuoli-identiteetti on sisäinen syvällinen ymmärrys ja kokemus omasta sukupuolestaan, joka voi olla joko tosi vahva, tai tyystin poissaoleva, tai niin linjassa biologisen lisääntymissukupuolen kanssa, että se on merkityksetön (tästä kirjoitin edellisessä blogitekstissäni). 

Sukupuolineutraalius on sitä, että sukupuolella ei ole merkitystä, ja -sensitiivisyys sitä, että eri sukupuolet otetaan huomioon. Joissakin asioissa on tarpeen olla neutraali, joissakin sensitiivinen, ja niillä on vissi ero. Sukupuolineutraalius ei kuulemma ota huomioon sukupuolten luonnollisia biologisia eroja. Niinpä, se on se pointti. Joskus ne erot merkitsevät, joskus eivät. Joskus sukupuolineutraalius on paikallaan, mutta ei aina.

3. Vähemmistö pakottaa muut taipumaan ideologioihinsa

"Eeppisessä Vauvan ketjussa" muistetaan tasaisin väliajoin mainita, että sukupuolivähemmistö "pakottaa" ideologiaansa enemmistölle: "Kaikkien pitää käyttää heidän keksimäänsä uutta sanastoa oikein tai tulee paha mieli ja itsem*rha, ja joka paikassa pitää olla turvalliset tilat ja sukupuolineutraalit vessat ja pukuhuoneet. Ihan kamalaa tällainen pakottaminen ja minähän en ole mikään cis-nainen vaan nainen." Voi huokaus sentään. Se, että yhteiskunnasta ja yhteisistä tiloista tehdään kaikille turvallisia, on kaikille hyvä ja hyödyllinen asia. Verrataan vaikka esteettömyyteen: esteetön julkinen tila on kaikille hyvä. En ole nähnyt samanlaista vastustusta siitä, että kirjastoon pääsee kätevästi ja turvallisesti myös huonompijalkainen vanhus, lastenvaunujen kanssa, tai näkövammainen. Sanoja ja termejä keksitään jatkuvasti lisää ja muutetaan myös monessa muussakin asiassa kuin sukupuoleen liittyen, ei siinä ole mitään ideologista pakottamista. Enkä usko, että kukaan on vaatimassa aivan kaikkea sukupuolineutraaliksi - ainoastaan vaaditaan sitä, että transihmisilläkin olisi turvallisia tiloja.

Jo useaan kertaan mainitsemani tubettaja otsikoi yhden videonsa "Ei ole keneltäkään pois, että" ja perustelee videollaan, miten se ("genderideologia" ja inklusiivisuus) on todellakin kaikilta pois. Hän sanoi mm., että jossain tapahtumassa oli ollut sukupuolineutraalit vessat ja ovessa "pitkät litaniat jotain sössönsöötä, että ketään ei syrjitä identiteetin perusteella". Helsingin yliopiston unisex-vessoissa hän näkee kaikkien niitä käyttävien ihmisten naamasta, miten niitä ahdistaa käydä siellä vessassa. Ohhoh. Voihan sitä ahdistaa aika moni muukin asia, kun vessassa käy, tai sitten hän projisoi muihin omaa ahdistustaan. (Minua ei ahdista unisex-vessassa yhtään sen enempää kuin naisten vessassa.) Siinä hän on oikeassa, että kaikki eivät niistä pidä, eivätkä halua niitä käyttää. Minusta se on täysin ok. Kyllä täällä on tilaa sekä naisten, miesten että unisex-vessoille, ja invavessoille, joita voi myös paremman puutteessa hyvin käyttää unisex-vessana.

Sama tubettaja-vaikuttaja julisti videollaan, että sukupuolineutraaliusvaatimus pakottaa kaikki ihmiset samaksi mössöksi.Sukupuolisegregoituneet tilat eivät hänen mukaansa ole enää sallittuja "trans-maailmassa". Aikamoinen väite, tosi yleinen kuitenkin. En usko, että tällaista totalitarismia oikeasti kukaan vaatii (tai jos vaatii, niin sietäisi vähän miettiä).

Lopuksi hän vielä sanoo, että kaikki tämä sekoilu on pois myös sekoilijoilta itseltään, koska se on todellisuuden pakenemista ja todellisuuden kieltämistä, itsensä dissosioimista kehostaan, maailmasta ja muista ihmisistä, traumakokemuksista ja mielenterveyden ongelmista johtuen. Tässä hän jälleen yleistää omaa kokemustaan muihin. Kaikki transihmiset ja -aktivistit ovat hänen mielestään vakavasti mieleltään järkkyneitä, eikä heidän "pillinsä mukaan" tulisi yhteiskunnan muuttua. (Sitten taas seuraavalla videollaan hän sanoo, ettei voi puhua kaikkien maailman transihmisten puolesta, eikä hän voi sanoa, auttavatko transhoidot ketään. Jännä.)

Transihmiset eivät enää suostu olemaan hiljaa, koska ovat saaneet viimein ääntään hieman kuuluviin. Se voi kirpaista, kun enemmistön rinnalla vähemmistökin puhuu ja vaatii, ja näköjään kirpaiseekin aika monia.

Lupasin lopuksi kertoa, miksi tällaiset keskustelut ja väitteet vahingoittavat transihmisiä ja yhteiskuntaa. Kerron sen esimerkin kautta. Eräs tuntemani nuori transmies teki miesystävänsä kanssa TikTokiin videon, jolla he kunnioittivat murhattujen transihmisten muistoa marraskuussa Transgender Remembrance Day:n kunniaksi. TikTok on nuorten käyttäjien suosiossa ja suuri osa käyttäjistä on alaikäisiä. Videoon tulleet kommentit ovat kuvottavaa luettavaa. Muutamien kiittelevien ja myötätuntoisten kommenttien joukossa on pilkkaavia ja uhkaavia viestejä, mm. toivomuksia että heitä olisi tapettu enemmän, kehotuksia itsem*rhaan, haukkumista trans*ksi ja mielenvikaiseksi. Kielenkäytöstä saattoi arvata, että nämä kommentit tulivat alaikäisiltä ja nuorilta aikuisilta. Lapset ja nuoret eivät ole näitä itse keksineet, vaan he ovat imeneet ne itseensä aikuisilta. Kotoa, koulusta, kavereilta ja netistä. Esimerkkejä ei ole todellakaan vaikeaa löytää.

Sateenkaarinuorille tehdyn kyselyn perusteella he kokevat mielialaan liittyviä huolia lähes kaksi kertaa enemmän kuin muut nuoret, ahdistuneisuus ja masennusoireilu on heillä kolme kertaa yleisempää kuin muilla nuorilla, he kokivat kouluympäristön turvattomammaksi kuin muut nuoret, ja he kokivat enemmän koulukiusaamista ja fyysistä uhkaa kuin muut nuoret. Yllä kuvaamillani asenteilla on siis konkreettisia seurauksia ja näillä konkreettisilla seurauksilla on yhteiskunnan eheyttä ja taloutta rasittavia seurauksia.

Siksi sukupuolen ja seksuaalisuuden moninaisuutta täytyy todellakin opettaa opettajille, jotta he voivat opettaa sitä lapsille ja nuorille. Asenteet on saatava muuttumaan.