"Mitä sanoisit lapsellesi, jos hän kertoisi haluavansa aloittaa sukupuolenkorjausprosessin?"

Otsikon kaltainen kysymys esitettiin jossain vaalitentissä presidenttiehdokkaille ensimmäisellä kierroksella. Tarkkaan ottaen kysymys kuului: "Mitä sanoisitte, jos lapsenne ilmoittaisi olevansa transsukupuolinen ja haluavansa aloittaa sukupuolenkorjausprosessin?" En ole nähnyt kyseistä tenttiä, ainoastaan Instagramissa jaetun koosteen. Siinä kysymykseen vastaavat Jutta Urpilainen, Alexander Stubb, Olli Rehn, Jussi Halla-aho ja Pekka Haavisto. Kolme ensimmäistä vastaisivat suunnilleen samoin eli "Rakastan sinua", mutta Jussi ja Pekka kehottaisivat odottamaan.

Tämä video on vaivannut minua siitä asti, kun näin sen. Kaikkien muiden vastaukset ymmärrän, mutta Pekan vastaus tyrmistytti. Koetan selittää, miksi.

Olen äänestänyt Pekkaa presidentiksi aiemmissa vaaleissa. Olen osallistunut hänen vaalityöhönsä jakamalla mainoksia. Allekirjoitin hänen kannattajakorttinsa. Olen työskennellyt hänen kanssaan erään organisaation hallituksessa kaksi vuotta ja keskustellut hänen kanssaan useissa kokouksissa ja epävirallisissa tilaisuuksissa. Olen ollut vieraana hänen kotonaan. Kun yhteinen hallituspestimme päättyi, kerroin viimeisessä kokouksessa koko porukalle, että oma nuoreni kertoi joitakin kuukausia aiemmin olevansa transsukupuolinen. Kerroin, kuinka olen tutustunut vasta hänen myötään aiheeseen, ja kuinka järkyttynyt olin siitä, miten huono transsukupuolisten asema on terveydenhuollossa ja yhteiskunnassa. Koska organisaatio toimii yhdenvertaisuuden ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden puolesta, pyysin kaikkia hallituksen jäseniä ja organisaatiota toimimaan transsukupuolisten aseman parantamiseksi. Pekka vastasi minulle sydämellisesti ja kertoi tekevänsä kaiken minkä voi, ja toivotti meille hyvää jatkoa.

Tyrmistyin, koska tämä hänen vaalitenttivastauksensa kertoo täysin päinvastaista, kuin millaisena olen oppinut hänet tuntemaan. Tyrmistyin, koska vastaus osoittaa joko täydellistä ymmärtämättömyyttä aiheesta (mihin en usko), konservatiivisista arvoista (mihin en myöskään usko), tai äänten kalastelusta (mihin uskon). Pekka heitti translapset ja -nuoret bussin alle päästäkseen kansan suosioon ja presidentiksi. Olen äärimmäisen pettynyt.

Sellaiselle, joka ei aihetta tarkemmin tunne, voivat Pekan sanat kuulostaa järkeviltä ja harkitsevaisilta, mitä pidetään hyvinä ominaisuuksina presidentissä. Mutta nuo sanat olivat translapsille ja -nuorille äärimmäisen vahingollisia. Ne vahvistavat sitä yleistä narratiivia, että alle 18-vuotias ei voi tietää sukupuoltaan, ja että heidän pitää odottaa aikuisikään. Nuo sanat jättävät nämä lapset ja nuoret yksin omien tunteidensa kanssa, epäilemään itseään.

Noilla sanoilla ei ole mitään todellisuuspohjaa. Noista sanoista ei ole sille lapselle tai nuorelle yhtään mitään hyötyä. Niistä on pelkästään haittaa. Alaikäisillä ei Suomessa ole mitään mahdollisuuksia aloittaa mitään peruuttamatonta sukupuolenkorjaukseen liittyvää toimenpidettä, joten on aivan turhaa kehottaa heitä odottamaan. Alaikäiset voivat muuttaa sukupuolen ilmaisuaan eli esimerkiksi vaate- ja hiustyyliään, ja 15-vuotiaana he voivat muuttaa nimensä. He voivat pyytää läheisiään kohtelemaan heitä koetun sukupuolen mukaisesti. Siinä kaikki. Eikö sitäkään saisi tehdä? Mitä heidän oikein pitäisi odottaa? 

Odottamaan kehottaminen kertoo heille ainoastaan, että näin sanova epäilee heidän kokemustaan, vaikka sanat sanottaisiin kuinka hyvää tarkoittaen. Niitä sanoja ei enää voi ottaa takaisin, ja ne tekevät peruuttamatonta vahinkoa.

Kansainvälisten ja kotimaisten hoitosuositusten ristiriita

Osallistuin syyskuussa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen koulutukseen uusimmista kansainvälisistä hoitosuosituksista. World Professional Association of Transgender Health (WPATH) julkaisi uudistetut hoitosuositukset vuonna 2022. Suositukset esiteltiin konferenssissa Montrealissa reilu vuosi sitten, ja koulutuksen vetäjä osallistui konferenssiin. Suositukset perustuvat 119:n eri aloja edustavan asiantuntijan työhön ja vankkaan tieteelliseen näyttöön. Työn ovat tarkistaneet riippumattomat Johns Hopkinsin yliopiston tutkijat.

Suomen hoitosuositukset sukupuolidysforiaan on laadittu vuonna 2020 ja ne on laatinut PALKO, terveydenhuollon palveluvalikoimaneuvosto. Sen tehtävänä on antaa suosituksia siitä, mitkä tutkimus-, hoito- ja kuntoutusmenetelmät kuuluvat julkisin varoin rahoitettuun terveydenhuollon palveluvalikoimaan Suomessa. Alaikäisten sukupuolidysforian hoidon suositusten laatimiseen on valmistelumuistion mukaan osallistunut 21 lääketieteen eri alojen edustajaa. Eettisen analyysin on tehnyt kaksi asiantuntijaa.

Vertailen tässä kirjoituksessa näitä kahta hoitosuositusta keskenään ja pohdin, mistä niiden ristiriidat johtuvat. 

WPATHin suositukset perustuvat uusimpaan tautiluokitukseen, ICD-11:een, jossa sukupuolidysforia luokitellaan seksuaaliterveyteen liittyväksi. Luokituksen mukaan mikään sukupuoli-identiteetti ei ole häiriö. ICD-11 perustuu uusimpaan tieteelliseen tutkimukseen, parhaisiin kliinisiin käytäntöihin ja ihmisoikeuksien huomioimiseen.

PALKOn suositukset perustuvat vanhempaan tautiluokitukseen, ICD-10:een, joka on vielä Suomessa käytössä, ja jossa erilaiset sukupuoli-identiteetit ovat häiriöitä. Suositusten näkökulma painottuu lääketieteeseen, joskin valmisteluaineistossa on mukana myös eettistä pohdintaa.

WPATHin suosituksissa todetaan, että potilaan ja lääkärin välinen luottamuksellinen hoitosuhde on tärkeä osa sukupuolenkorjausprosessin onnistumista. Lääkärin rooli ei ole portinvartijan rooli, mutta hoidon tarve on edelleen arvioitava. Ihmisellä voi olla sukupuolidysforian kaltaisia oireita myös muista syistä kuin transsukupuolisuudesta johtuen, mutta nämä muut syyt ovat harvinaisia. Neurologiset tilat, kuten ADHD ja autismin kirjo, tai mielenterveysongelmat, eivät ole este sukupuolidysforian diagnosoinnille, mutta niiden vaikutuksesta on kuitenkin keskusteltava potilaan kanssa. WPATHin suositusten mukaan ei ole olemassa näyttöä siitä, että sukupuolenkorjaushoitojen evääminen olisi hyödyllistä, kun potilas on neurokirjolla tai hänellä on mielenterveysongelmia. Näitä kaikkia tulee hoitaa samanaikaisesti.

PALKOn hoitosuosituksissa ei mainita sanallakaan potilaan kohtaamisesta tai luottamuksellisesta hoitosuhteesta. Autismispektrin häiriöiden osalta todetaan, että "kuntouttavista interventioista on huolehdittava asianmukaisesti, vaikka alaikäinen problematisoisi sukupuoltaan". Ei kuitenkaan sanota, että autismin kirjolla oleminen estäisi tai ei estäisi diagnoosia. Mielenterveydestä todetaan: "Kehitysikäisillä psykiatrinen sairastavuus ja kehitykselliset vaikeudet voivat altistaa sukupuolidysforian kokemuksen ilmentymiselle. Näiden hoito tulee olla järjestettynä ja lapsen/nuoren psyykkisen tilanne tulee olla vakaa ennen sukupuoli-identiteetin selvittämistä." Perusteluna tälle on todettu ainoastaan, että päätelmiä alaikäisen sukupuoli-identiteetistä ei voida tehdä, jos tällä on akuutti hoitoa vaativa mielenterveysongelma.

WPATHin hoitosuositusten mukaan lääkärin ei pidä arvioida potilaan sukupuoli-identiteettiä, vaan sukupuolidysforiaa ja itsetuntemusta. 

PALKOn suositukset on jo lähtökohtaisesti jaettu ICD-10 mukaisten sukupuoli-identiteettien mukaan eli ei-binäärit ja binäärit erikseen, myös alaikäisille on omat suositukset. Potilaan sukupuoli-identiteettiä arvioidaan jokaisella käynnillä sillä perusteella, mitä päätelmiä vastaanotolla on tehty potilaan vaatteista, eleistä ja harrastuksista.

WPATHin hoitosuositusten mukaan alaikäisten lääketieteellinen hoitaminen perustuu vankkaan tieteelliseen näyttöön, jota on kertynyt 1980-luvulta lähtien. Seurantatutkimuksissa hoitotulokset ovat olleet hyviä nuorena aloitetuissa hoidoissa.

PALKOn hoitosuosituksissa todetaan, että alaikäisten korjaushoitojen osalta tieteellinen näyttö on niukkaa, ja "alaikäisenä aloitetut muuntohoidot ovat tutkimusnäytön valossa kokeellisia".  

(Herää kysymys, miten suositusten pohjana olevat tutkimukset on valittu, kun ne poikkeavat keskenään näin radikaalisti. Aikaisemmista kirjoituksistani voi lukea lisää:
PALKOn hoitosuositukset / WPATHin hoitosuositukset)

WPATHin hoitosuositukset perustuvat "informed consent" -malliin, eli potilaalle annetaan tietoa eri hoitojen vaikutuksista, jotta hän pystyy tekemään tietoon perustuvan suostumuksensa hoitoihin. Malli on avoin ja keskusteleva, ja siinä painotetaan myös vahvuuksia ja voimavaroja riskien rinnalla. Vähemmistöstressin vaikutukset huomioidaan ja niistä kerrotaan potilaalle. Myös psykoedukaatiota traumoista tarjotaan. Mallin etu on, että potilas ei koe olevansa lääkärien päätösten armoilla, ja potilaan ja lääkärin luottamuksellinen suhde kannustaa avoimeen vuorovaikutukseen, koska se on myös potilaan etu. Tämä vähentää hoitojen katumista ja detransitiota.

PALKOn hoitosuositukset perustuvat ns. portinvartijamalliin. Mikäli potilas ei läpäise lääkärin "seulaa", hän ei saa diagnoosia eikä hoitoja. Malli altistaa väärinkäytöksille, esimerkiksi valehteluun identiteetistä tai oireista, ja sen myötä hoitojen katumista ja detransitiota. Portinvartijamalli johtaa myös helposti siihen, että potilaat hakeutuvat hoitoon ulkomaille tai hankkivat hormonihoitoja laittomin keinoin.

Nähdäkseni ristiriidat suositusten kesken johtuvat pääasiassa siitä, että ne perustuvat eri tautiluokituksille (ICD-10/ICD-11). Toinen ristiriitojen syy on mielestäni Riittakerttu Kaltialan vaikutusta. PALKOn sukupuolidysforian hoitosuositukset ovat syntyneet Kaltialan aloitteesta ja myötävaikutuksella.

TAYS:n nuorisopsykiatrian ylilääkäri Riittakerttu Kaltiala on viime vuosina ollut useita kertoja julkisuudessa sekä Suomessa että ulkomailla. Hänen pääviestinsä on, että alaikäisillä sukupuolidysforiaa ei tulisi hoitaa medikaalisesti lainkaan. Onpa hän sanonut myös, että sitä ei tulisi hoitaa myöskään sosiaalisesti, ts. alaikäisten ei pitäisi siirtyä sosiaalisesti eri sukupuolen rooliin, koska se on voimakas interventio normaaliin sukupuolen kehitykseen. Tänä vuonna ilmestyneessä Hesarin haastattelussa hän totesi, että sukupuolidysforista lasta/nuorta tulisi puhutella biologisen sukupuolensa mukaisesti.

Viimeisin kirjoitus ilmestyi muutamia päiviä sitten amerikkalaisessa The Free Press -julkaisussa. Sen on perustanut toimittaja ja kirjailija Bari Weiss, joka erosi pari vuotta sitten The New York Timesista ja kirjoitti julkisessa erokirjeessään syyksi syrjinnän ja kiusaamisen. Weiss kirjoitti vasemmistoa ja ns. woke-kulttuuria kritisoivia artikkeleita ja häntä on syytetty mm. rasistiseksi ja transfobiseksi. 

Kirjoituksessaan Kaltiala toistaa jo tutuiksi tulleita näkökulmiaan. Hän korostaa, että on omissa tutkimuksissaan todennut, ettei alaikäisten muuntohoidoilla ole positiivisia vaikutuksia. Melko rohkeaa, kun vastakkaisia tuloksia osoittavia tutkimuksia on pilvin pimein (esimerkiksi tämä tai tämä tai tämä kooste). Hän kirjoittaa, että nk. "Dutch protocol", johon sukupuolta vahvistava alaikäisten hoito perustuu, on todettu virheelliseksi. Linkki vie tutkimukseen, jonka The Society for Evidence-Based Gender Medicine (SEGM) on maksanut kaikille avoimeksi. Googlaamalla selviää aika pian, millaisesta järjestöstä on kyse. Ironista, että Kaltiala vetoaa tässä tutkimukseen, joka on selkeästi tilaustyö, mutta toistelee oikeasti debunkattua "tutkimustietoa" siitä, että suurin osa sukupuolidysforisista lapsista kasvaa homoseksuaalisiksi aikuisiksi, jos heidän sukupuoli-identiteettiään ei tueta.

Lisäksi Kaltiala toteaa, että hoitoja katuneiden määrä on kasvanut. Hän vetoaa tutkimukseen, jonka mukaan jopa 30 % on lopettanut hormonihoidot. Kun tutustuu tutkimukseen tarkemmin, voi huomata, että kyse ei suinkaan kaikkien kohdalla ole hoitojen katumisesta - ja kaiken lisäksi, alaikäisenä hormonihoidon aloittaneiden hoidon jatkuminen oli korkeammalla tasolla kuin aikuisikäisinä aloittaneiden. Tämän viime vuonna julkaistun tutkimuksen mukaan nuorena hoitoa saaneiden katumis/detransitioprosentti on 2,5 %.

Näyttää siltä, että Kaltiala on löytänyt ulkomailta kiitollista yleisöä ja kaikupohjaa omille näkemyksilleen, sillä tämä ei suinkaan ole ensimmäinen ulkomailla julkaistu artikkeli häneltä / hänestä. Hänet mm. kutsuttiin kuultavaksi Medical Boardiin Floridaan, jossa säädettiin sukupuolenkorjaushoidot kieltävä laki, ja hän esiintyi tunnetun anti-trans-järjestö Genspectin podcastissa yhdessä Stella O'Malleyn kanssa.

Joissakin näistä artikkeleista on jopa sellainen näkökulma, että Suomi olisi ottanut askeleita taaksepäin nuorten sukupuolidysforian hoidossa, ja tämä mielestäni kertoo siitä, että Kaltialaa käytetään anti-trans-propagandan välineenä. Suomihan ei ole koskaan ollut mikään edistyksellinen maa transsukupuolisuuden hoidossa, varsinkaan alaikäisten osalta, joten mitään takapakkiakaan ei ole tapahtunut. Maailmalla leviävä anti-trans-propaganda vain haluaa luoda sellaista mielikuvaa, että täällä Suomessa olisi jotenkin erityisen hyvin tutkittu ja todettu, että alaikäisiä ei pidä hoitaa lainkaan, ja sen keulakuvana on Kaltiala.

Suomi on pieni maa, ja yksittäisen erikoisalan lääkärin vaikutusvalta voi olla todella suuri. Toivottavasti Suomessa otetaan pian käyttöön ICD-11 ja hoitosuositukset muutetaan sen mukaisiksi, ja perusterveydenhuoltoon tulisi lisää koulutusta lasten ja nuorten sukupuolidysforiasta.

PÄIVITYS 20.2.2024

Ainakin HUS:n alaikäisten sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla on käytäntö, että jos heidän vastaanotolleen tulee nuori, joka on aloittanut hormonihoidot omatoimisesti tai ulkomaisen lääkärin reseptillä, he tekevät lastensuojeluilmoituksen. Anu-Maija Kärjän kirjassa "Näen sinut" on myös kerrottu yhden perheen kokemus tällaisesta tilanteesta, jossa transpolin lääkäri teki vanhemmasta poliisille rikosilmoituksen. Ilmoitus ei johtanut mihinkään, koska poliisi totesi vanhemman hakeneen parasta saatavilla olevaa hoitoa lapselleen. Kyseessä on siis tosiaan kansainvälisten hoitosuositusten mukainen hoito, jota Suomessa ei ole käytännössä saatavilla (teoriassa on). EU-lainsäädännön mukaan EU-valtioiden kansalaisilla on oikeus hakeutua hoitoon muihin EU-maihin (linkki). Jos tällaista hoitoa lapselleen hakee, saa "palkaksi" lastensuojeluilmoituksen ja rikosilmoituksen. Minusta on ihan aiheellista kysyä, onko tämä oikein.

Transyhteisön sisäiset ristiriidat

Kyselin edellisessä kirjoituksessani aihe-ehdotuksia blogiini. Blogisti Tulenhenki ehdotti seuraavaa:

"Kysyit aihe-ehdotuksia blogiin. Oon miettinyt, mitä trans-allyt miettivät transyhteisön sisäisistä ristiriidoista esim. mitä minä, Yönsupi tai Blaire White ajatellaan vs. Trans ry/Seta. Esim miksi osa transeista haluaa transsexual/transgender-jaottelun? Eli siis millaisia ajatuksia transien liittolaisella herättää se, että transihmiset ylipäätään voivat olla merkittävästi eri mieltä siitä miten transoikeuksia pitäisi edistää. Lisään vielä sen, että vaikka en odota sinun olevan samaa mieltä minun tai kenenkään muun transaktivismia kritisoivan transhenkilön kanssa, niin silti toivon vastauksen olevan joku muu kuin "sisäistetty transfobia"."

Aihe ei kiinnosta itseäni oikeastaan ollenkaan, mutta koetan hahmottaa tässä, mitä itse ajattelen. Muiden trans-liittolaisten puolesta en voi puhua.

Ei ole mielestäni mitenkään tavatonta, että tällaisia ristiriitoja jonkin yhteisöksi miellettävän sisällä ilmenee. Hakematta tulee mieleen esimerkiksi henkilöitä, jotka ovat itse maahanmuuttajia tai maahanmuuttajien läheisiä, mutta suhtautuvat kriittisesti maahanmuuttoon tai ovat rasisteja. 

Minulla on sellainen käsitys, että ainakin isot yhdistykset, kuten Seta ry, pyrkivät parantamaan sukupuolivähemmistöjen asemaa huomioiden mahdollisimman laajan kirjon ihmisiä. Heidän toimintaansa ohjaa hyväksyvä ja tukeva asenne. He eivät aseta vähemmistöön kuuluvia ihmisiä keskenään eriarvoiseen asemaan. Kukaan ei ole "vähemmän trans" kuin joku toinen. Heille ihmisen oma käsitys sukupuoli-identiteetistään on määrittävä tekijä.

Tulenhenki ja muut hänen mainitsemansa henkilöt puolestaan tekevät eroja sukupuolivähemmistön sisällä. He esimerkiksi määrittelevät transihmisyyden hoitojen kautta, tai kuten Tulenhenki kirjoitti, erottavat käsitteet transsexual/transgender. Ymmärrän tämän näkemyksen oikein hyvin ja itsekin mielellään määrittelisin samalla tavalla, koska se on selkeää. Selkeys on yleensä hyväksi, kun tavoitteena on saavuttaa laajemman ihmisjoukon hyväksyntää ja ymmärrystä. Ymmärrän tämän näkemyksen myös siitä näkökulmasta, mitä he itse ovat kertoneet: he pelkäävät "liian pitkälle menevän transaktivismin" pilaavan transihmisten maineen. Esimerkiksi siten, että cisihmiset tekeytyvät transihmisiksi ja perseilevät menemään. He pelkäävät vaivalla saavutettujen oikeuksiensa puolesta. 

Kaikki itsensä transihmisiksi määrittelevät eivät kuitenkaan voi saada haluamiaan hoitoja. Syyt voivat olla esimerkiksi lääketieteellisiä, taloudellisia tai sosiaalisia. On mielestäni kuitenkin selvää, että näiden ihmisten hyvinvoinnille on hyväksi, että heidät silti nähdään ja tunnustetaan omaksi kokemassaan sukupuolessa. Esimerkiksi sukupuolen juridinen korjaaminen voi auttaa heitä tuntemaan olonsa nähdyksi ja tunnustetuksi yhteiskunnassa. Juridisen sukupuolen ja ulkonäön välinen mahdollinen ristiriita ja sen seuraukset jäävät näiden ihmisten itsensä punnittaviksi - ovatko ne sellaisia, joiden kanssa voi elää, ja mikä vaihtoehto on itselle paras.

Mitä tulee sisäistettyyn transfobiaan, olen sitä mieltä, että joillakin Tulenhengen mainitsemilla henkilöillä ja muilla heidän kaltaisillaan saattaa sitä olla, mutta ei välttämättä. Sisäistetty transfobia näkyisi heissä siten, että he mielestään "ansaitsevat" eriarvoisen asemansa, koska eivät ole cissukupuolisia. Tai että heidän on nöyrryttävä cissukupuolisten asettamiin sääntöihin tullakseen hyväksytyksi, koska ovat transihmisinä vähemmistöä. 

Olen itse sitä mieltä, että kukaan ei ole aidosti tasa-arvoinen, ennen kuin kaikki ovat tasa-arvoisia. Cisihmisillä ei ole mitään oikeutta asettaa transihmisille sääntöjä, joihin heidän on taivuttava tullakseen hyväksytyiksi. Tiedostan olevani käsityksessäni naiivi, koska maailma ei tule koskaan olemaan täysin tasa-arvoinen. Siitä huolimatta haluan edistää aitoa tasa-arvoa, koska se on enemmän oikein, kuin olla tekemättä mitään, tai tehdä vain jonkun pienen vähemmistöosan puolesta muille haitallisia sääntöjä ja rajoituksia asettaen. En myöskään näe cisihmisten perseilyä yhtä suurena uhkana transihmisten maineelle kuin Tulenhenki ja muut hänen kaltaisensa. 

Suurin uhka transihmisten oikeuksien toteutumiselle on mis- ja disinformaatio, joka leviää sekä hallitusti että hallitsemattomasti, ja joka voi johtaa jo saavutettujen oikeuksien perumiseen ja rajoittamiseen. Tästä on jo lukuisia esimerkkejä maailmalta. Transaktivismiin rajoittavasti suhtautuvia transihmisiä käytetään usein hyödyllisinä agentteina tällaisessa väärän ja vääristelevän tiedon levittämisessä.

En ole kuitenkaan sitä mieltä, että Tulenhengen ym. pitäisi toimia jotenkin toisin. Minulla ei ole ambitioita asettaa heille sääntöjä tai rajoitteita. Heidän näkemyksiään saa kuitenkin mielestäni kritisoida ja haastaa, aivan kuten kaikkien muidenkin. Tervetuloa haastamaan ja kritisoimaan (minua tai muita) vaikka tämän kirjoituksen kommentteihin, kunhan olette asiallisia ja perustelette.

-----

(Mainittakoon nyt tässä ennaltaehkäisevästi siltä varalta, että joku tulee länkyttämään pedofiilien oikeuksien puolustamisesta: mielestäni pedofiileille kuuluvat samat ihmisoikeudet kuin muillekin. Pedofiiliset teot ovat tuomittavia, koska ne vahingoittavat lapsia ja nuoria. Pedofiiliset teot ovat itsestäänselvästi rangaistavia. Pedofilia ei ole sellainen seksuaalinen suuntautuneisuus tai vähemmistöryhmä, jonka oikeuksia toteuttaa itseään seksuaalisesti tulisi edistää. Pätee muihinkin sellaisiin suuntauksiin ja tekoihin, jotka vahingoittavat muita ihmisiä ilman heidän suostumustaan.)

Blogin jatkopohdintoja

Blogi on lepäillyt lähes koko kuluneen vuoden, koska minulla ei ole ollut innostusta kirjoittaa. Media on toki tarjoillut mehukkaita aiheita silloin tällöin, mutta olen ollut haluton tarttumaan niihin. Tuntuu, että olen sanonut jo suurin piirtein kaiken. Translain läpimenon jälkeen on tuntunut myös siltä, ettei ole niin suurta tarvetta jakaa mitään tuntemuksia blogissa.

Olen kuitenkin tarkkaillut viikoittain blogini kävijämääriä ja mitä ihmiset ovat lukeneet. Erityisesti kirjoitus otsikolla "Translapsen käsite" on kerännyt lukijoita jostain syystä. Aavistelen, että linkkiä on jaettu jossain, mutta en ole ryhtynyt kaivelemaan, missä. Kommentteja suoraan blogiin ei ole tullut. Siksi pohdin, pitäisikö minun päivittää tuota tekstiä, joka on jo muutaman vuoden takaa. Aiheeseen löytyisi kyllä sanottavaa.

On tietysti myös mahdollista, että kaikki kävijät ovat jotain botteja. Muutamia roskapostikommentteja vuoden aikana on tullut.

Oma transnuoreni on jo muuttamassa omilleen ja ollut täysi-ikäinenkin yli 2 vuotta. Translasten ja -nuorten asiat ovat kuitenkin edelleen lähellä sydäntäni. En ole vielä täysin valmis hautaamaan aihetta ja blogia kokonaan.

Jos tätä blogia vielä joku aidosti lukee, haluan kysyä, millaista tekstiä haluaisitte lukea. Mikä kiinnostaa? Mitä tarvitaan? Kommentoida voi anonyymisti tähän postaukseen tai Google formsin kautta (linkki sivupaneelissa). Myös sähköpostia voi lähettää transparenttiblogi@gmail.com.

Lääkärin lausunnot translain uudistuksesta

Translain uudistuksen loppumetrit ovat olleet uuvuttavaa seurattavaa. En ole jaksanut kirjoittaa siitä blogiin mitään, mutta erään tietyn lääkärin haastattelu Hesarissa sai minut näppiksen ääreen. Tunteet kuohahtivat, mutta siirrän ne nyt parhaani mukaan sivuun ja keskityn asiaan.

Aloitetaan otsikosta. "Nuoruusiän sukupuoliahdistusta hoitava lääkäri..." on yksiselitteisesti väärin. Sukupuoli-identiteetin tutkimuspoliklinikalla ei hoideta sukupuoliahdistusta, vaan tutkitaan sen syitä ja mahdollisesti asetetaan diagnoosi. Hoitoa sieltä ei saa. Lainaus ko. polin sivuilta:

"Teemme poliklinikalla translaissa määriteltyjä alaikäisten sukupuolen uudelleenmäärittelyn edellytysten arvioita eli niin sanottuja transsukupuolisuustutkimuksia."

Tampereella nämä arviot tehdään EVA-yksikössä, joka on erityisen vaikeahoitoisten alaikäisten psykiatrinen tutkimus- ja hoitoyksikkö. Siellä hoidetaan ja kuntoutetaan "alle 18-vuotiaita nuoria, jotka tarvitsevat vakavien mielenterveydellisten ongelmien vuoksi turvaosasto-olosuhteita." Eli se on nuorten psykiatrinen hoitoyksikkö, jossa on myös konsultaatiopoliklinikka:

"Konsultaatiopoliklinikalla teemme translaissa määriteltyjä transsukupuolisuustutkimuksia ja tarjoamme erityistason konsultaatiota vahingoittavaan seksuaalikäyttäytymiseen liittyen ja seksuaalirikosten esitutkinnassa."

Mutta sukupuoli-identiteettiä ei siellä hoideta. Jos polilta onnistuu saamaan diagnoosin (tutkimusjakson kesto alaikäisillä on tyypillisesti n. 2-x vuotta), hänet ohjataan hoitoon muille poliklinikoille. Eli: Haastateltu lääkäri hoitaa kyllä psykiatrista hoitoa tarvitsevia nuoria, mutta ei sukupuoliahdistusta. Artikkelin edetessä asia ilmaistaankin niin, että hän on "kohdannut työssään" näitä nuoria. Tämä on oikein.

Siirrytään seuraavaan ongelmalliseen kohtaan:

"Hänen mukaansa on vanhastaan tunnettua, että jotkut lapset identifioituvat jossain vaiheessa vahvastikin toiseen sukupuoleen.

Neljä viidestä vastakkaiseen sukupuoleen identifioituneesta lapsesta kokee kuitenkin murrosiässä taas toisin.

Siksi on viisasta seurata tilannetta, antaa lapselle kasvurauha ja hoitaa perheen ahdistusta sekä mahdollisia liitännäisongelmia, Kaltiala sanoo."

Tutkimusviitteitä ei artikkelissa tietenkään mainita, mutta tässä viitataan laadullisesti huonoihin tutkimuksiin, joiden tulokset on vahvasti kyseenalaistettu. Olen kirjoittanut näistä aiemminkin blogissani, mutta pähkinänkuoressa: tutkimuksissa oli mukana lapsia, joilla ei ollut identifioitumista toiseen sukupuoleen, vaan he olivat mukana koska lasten vanhemmat olivat huolissaan lasten sukupuoliepätyypillisestä käytöksestä. Tutkimuksissa oli myös tehty kestämättömiä tulkintoja tutkimuksista pois jääneistä lapsista. Uudemmat ja laadullisesti paremmat tutkimukset ovat osoittaneet, että yli 90 % lapsuusiässä toiseen sukupuoleen identifioituvista kokee murrosiässä ja sen jälkeen yhä samoin. 

Perheen ahdistuksen hoitaminen sekä mahdolliset liitännäisongelmat: en tiedä, millaista hoitoa näihin olisi transpolin kautta saatavilla, sillä meille tällaisia ei sieltä ainakaan tarjottu. Meidät jätettiin täysin vaille hoitoa ja jatkolähetteitä.

Seuraavaksi kohta, joka aiheutti minussa kaikkein eniten hämmennystä:

"Tärkeää on hyväksyä lapsi omana itsenään, Kaltiala sanoo.

”Hyväksymistä on sanoa, että olet siis poika, josta tuntuu että olet tyttö. Se on ookoo ja saat olla mitä olet ja katsotaan, mitä isompana tapahtuu.”

Sen sijaan lasta ei hyväksytä kokonaisena, jos hänen kokemuksensa tai fyysinen kehonsa kielletään. Jos käsketään olla kuten pojan kuuluu, kielletään kokemus. Jos sanotaan, että olet todellisuudessa tyttö, kielletään keho, Kaltiala selittää.

Kummassakin tapauksessa lapsi saa viestin, että hänessä on vikaa, Kaltiala sanoo."

Yritin kuvitella tilannetta, että olisin toiminut näin kuin artikkelissa kuvataan. Kysyin myös lapseltani (joka siis on kohta 20-vuotias), miltä hänestä olisi tuntunut, ja mitä olisi tapahtunut, jos olisin sanonut hänelle: "Olet siis tyttö, josta tuntuu että olet poika. Se on ookoo ja saat olla mitä olet, ja katsotaan, mitä isompana tapahtuu." Lapsi vastasi, että hän olisi ahdistunut ja masentunut tällaisesta, ja todennäköisesti hänen koulunkäyntinsä olisi vakavasti häiriintynyt. Lisäksi hän olisi etääntynyt minusta henkisesti, koska olisi kokenut, ettei voi luottaa minuun. Keskusteluyhteytemme olisi saattanut katketa. Tuollainen lause ja asenne olisi mitätöinyt hänen kokemuksensa. Minä olisin silloin ulkopuolelta määrittänyt, mikä ja millainen hän on.

(Vertailun vuoksi: hänen psyykkinen vointinsa on ollut erinomainen koko tämän ajan, pois lukien ne ajanjaksot, jolloin on ollut epävarmuuksia prosessin etenemisestä ja kun saimme tiedon, ettei hän saa diagnoosia vielä. Koulunkäynti on sujunut koko ajan todella hyvin. Olemme myös hyvin läheisiä ja keskustelemme paljon.)

Kun itse muistelen aikaa, kun hän kertoi minulle tilanteestaan, tällainen artikkelissa kuvattu reaktio olisi ollut varmaan ihan mahdollinen minulle. Vähän tuohon suuntaan reagoinkin, koska sanoin hänelle silloin, että tällaiset asiat varmaan tutkitaan ja hoidetaan vasta aikuisena. Hän vastasi minulle silloin hyvin painokkaasti, että 13-vuotiaana voi jo päästä tutkimuksiin, ja hän haluaa sinne, koska tarvitsee diagnoosin ja sen jälkeen hoitoja voidakseen hyvin. Täytyy myöntää, että en pitänyt asian kanssa mitään kiirettä, koska olin vielä sisimmässäni epäileväinen. Ajattelin, että kyseessä voi olla ohimenevä vaihe. (Tämä on erittäin yleinen ajatus kaikilla muillakin vastaavassa tilanteessa, voin kertoa.) Ehti kulua useita kuukausia, ennen kuin lääkärin lähete polille saatiin, ja siitä vielä useita kuukausia, ennen kuin meillä oli ensimmäinen käynti ja tutkimukset päätettiin haastattelujen pohjalta aloittaa. Silloin ymmärsin, että olin tehnyt aivan oikein - otin lapseni todesta ja autoin häntä. Näin jälkikäteen ajateltuna, jos olisimme tienneet, millainen tutkimusajanjakso meitä odotti, olisimme ehkä toimineet toisin. Mutta silloin toimimme parhaan tietämyksemme mukaan.

Mielestäni tästä huolimatta en ole antanut lapselleni sellaista viestiä, että hänen kehonsa olisi vääränlainen. Olen pitkin matkaa muistuttanut häntä, että minulle hän on rakas ja tärkeä juuri tuollaisena kuin on. Minun on hyvin vaikea käsittää tätä osuutta lääkärin sanomisista. Ihminen on kokonaisuus, eikä vain kehonsa tai mielensä. Ihmisen oma sisäinen kokemus itsestään on ainoa, jolla on merkitystä - vaikka minä kuinka olisin hänelle hokenut, että kehoa ei tarvitse korjata, ei hän minua olisi uskonut. 

Mutta tekeekö kukaan vanhempi noin, kuin lääkäri haastattelussa kuvaa? "Jos käsketään olla kuten pojan kuuluu" - miten kukaan vanhempi voisi sellaista tehdä? Tai "jos sanotaan, että olet todellisuudessa tyttö" - eihän niinkään kukaan tee! Miten tyhminä tämä lääkäri oikein vanhempia pitää? Jos nyt tulkitsen ystävällisesti, niin ehkä tässä on van koetettu yksinkertaistaa monimutkaista asiaa. Hyvin näyttää uppoavan ihmisiin, jotka eivät omakohtaisesti ole asiaa kokeneet.

Kaikesta tästä voi päätellä vain, että kukaan sellainen, jolla ei ole kokemusta sukupuoliristiriitaa kokevan lapsen vanhemmuudesta, ei voi todellisuudessa tietää, millaista se on. Ei edes näitä nuoria tutkiva lääkäri.

Seuraava lainaus:

"Myöskään juridisen sukupuolimerkinnän muuttaminen nuoruudessa ei ole hänen mukaansa muodollisuus, jossa todetaan tosiasia, vaan vahvaa psykologista ja sosiaalista puuttumista, joka ohjaa nuoren kehitystä.

”Se on viesti siihen suuntaan, että tämä on sinulle oikea tie.”"

Tällä logiikalla myös juridisen sukupuolimerkinnän asettaminen lapsen synnyttyä on viesti siihen suuntaan, että se on lapselle oikea tie, ja vahvaa psykologista ja sosiaalista puuttumista, joka ohjaa lapsen kehitystä. Meidän yhteiskuntamme on vahvasti sukupuolittunutta, ja lapsen sukupuoli ohjaa hänen elämäänsä. Ongelma ei ole juridinen merkintä sinänsä, vaan nämä sukupuolittuneet rakenteet ja normit. Sukupuolimerkinnän juridisen muutoksen merkitys on ensisijaisesti yhteiskunnallinen: se on signaali siitä, että yhteiskunta tunnustaa ihmisen sellaisena kuin hän on.

Jos ja kun juridisen sukupuolimerkinnän muuttamisesta tehdään helpompi poistamalla siitä diagnoosivaatimus ja ikäraja, merkinnän korjaaminen on yhtä helppoa myös toisin päin, ja sen "vahva ohjaavuus" heikkenee. Vaikeaksi sen tekee vain sen liitännäisvaikutukset: lakkaat hetkeksi olemasta juridisesti ja joudut hankkimaan uuden henkilöllisyystodistuksen ja todistamaan uuden henkilöytesi lukuisissa paikoissa, joudut hankkimaan uudet todistukset ja tärkeät paperit, joissa henkilötunnus on. Et pysty hetkeen tunnistautumaan sähköisesti mihinkään palveluun, jne. Tämä vaihe voi kestää jopa joitakin kuukausia, mutta viikkoja vähintään.

Seuraava lainaus:

"Hän muistuttaa, että nuoret ovat aina ilmaisseet erilaisia identiteettejä ja ryhmään kuulumista esimerkiksi pukeutumisella, kampauksilla ja kielellä.

Jos he haluavat käyttää toisen sukupuolen tunnusmerkkejä, sitä ei ole mitään syytä hillitä mutta ei vahvistaakaan.

”Nuoruuden kehitystehtäviä ei edistä se, että nuoren itseilmaisua tuetaan ja ohjataan ulkopuolelta”, Kaltiala sanoo.

Ympäristön ei myöskään pitäisi sitoutua identiteettikokeiluihin tavalla, joka saattaa tehdä suunnan myöhemmän muuttamisen ahdistavaksi."

Eikö vanhempien tehtävä ole tukea nuoren itsetuntoa? Miten se tehdään, jos nuoren itseilmaisua ei saa tukea? Ei saisi sanoa transtytölle, että näytätpä kauniilta tänään, tai että tuo väri sopii sinulle - niinkö? Entä mitä hän tarkoittaa nuoren itseilmaisun ohjaamisella ulkopuolelta? Tarkoittaako hän esimerkiksi, että pojaksi identifioituvan ohjaaminen käyttäytymään miehekkäämmin on ongelmallista? Tätähän vanhemmat tekevät hyvin yleisesti cissukupuolisille lapsilleen. Onko se ongelmallista vain sukupuoliristiriitaa kokevien lasten osalta? Olen samaa mieltä kyllä siitä, että turhia sukupuolinormeja pitäisi purkaa myös vanhemman ja lasten välisessä vuorovaikutussuhteessa. Minusta se koskee sekä cis- että transsukupuolisia, mutta en ole ihan varma, tarkoittaako lääkäri tässä samaa asiaa.

Viimeisestä lauseesta olen samaa mieltä. Olen korostanut lapselleni, useita kertoja, että jos hän jossain kohtaa kokeekin syntymässä määritetyn sukupuolen jälleen omakseen, se on erittäin ok. Tuskin kukaan vanhempi toimii toisin. Minusta on loukkaavaa, että hän edes vihjaa tällaista tapahtuvan.

Seuraava lainaus:

"Miksi sitten sukupuoleen liittyvien identiteettikokeilujen vahvistamista on alettu laajasti pitää suotavana ja jopa välttämättömänä nuorten mielenterveyden kannalta?

Kaltiala sanoo, ettei transpoliklinikoiden palveluita avattu nuorille nuorisopsykiatrian aloitteesta, vaan tahto tuli poliitikoilta, järjestöiltä ja aikuisten kanssa toimivilta lääkäreiltä.

Kun Kaltiala ryhtyi tehtävään, lasten ja nuorten sukupuoli-identiteetin ongelmat olivat vielä harvinaisia. Vuoden 2015 jälkeen potilaiden määrä on kymmenkertaistunut ja potilasjoukko muuttunut, hän kertoo."

Tätä aihetta olen avannut blogissani aiemminkin. Sekä aiemmasta artikkelista että tästä haastattelusta voi päätellä, että lääkäri on tässä tehtävässä vasten tahtoaan. Hänen mielestään nuorten sukupuoliristiriitaa ei pidä hoitaa, vaan pitää odottaa, ja hoitaa sen sijaan "ahdistusta ja liitännäisongelmia". Hän on lausunnossaan todennut, että sukupuoliristiriidan hoitojen ikärajaa pitäisi päinvastoin nostaa. Onko tällainen lääkäri nyt varmasti oikea henkilö tässä virassa? Suomen pitäisi noudattaa PALKOn hoitosuosituksia sukupuolidysforian hoidossa, mutta se ei niitä noudata.

Lainaus:

"Moni nuori tarttuu kuitenkin mediassa ja sosiaalisessa mediassa tarjolla olevaan ajatukseen, että hänen muutkin ongelmansa johtuvat sukupuoli­ristiriidasta ja ratkeavat, jos muut alkavat nähdä hänet oikeassa sukupuolessa. Niin ei kuitenkaan käy, Kaltiala sanoo.

”Mielen tasapaino ei synny siitä, että saa toiset tekemään ja näkemään mitä haluaa.”"

En voi mennä vannomaan kaikkien muiden puolesta, mutta ainakin oma nuoreni ymmärtää hyvin selkeästi, mitkä hänen ongelmistaan johtuvat sukupuoliristiriidasta, ja mitkä taas eivät johdu. Suurin ahdistus hänellä on kehonsa ja mielensä välissä, ei hänen ja muiden välissä. Jälkimmäistä ristiriitaa olisi helpompi sietää, jos ensin mainittu olisi tasapainossa.

Jälkimmäinen lause on suoraan transvihamielisten kynästä ja suusta. Puistattavaa.

Lainaus:

"Niin mediajulkisuudella, sosiaalisella medialla kuin kavereilla on osuutensa ilmiössä.

Nuorten sukupuoli-identiteetin tutkimusyksiköissä on usein havaittu, että pieneltä paikkakunnalta on äkisti tullut väestöön nähden suhteeton määrä lähetteitä.

Tutkimuksissa on käynyt ilmi, että kaikki potilaat ovat samasta koulusta tai jopa samasta kaveripiiristä."

Tätä en tietenkään pysty mitenkään kiistämään, vaikka epäilen sitä suuresti. Meidän ja muiden tuntemieni nuorten kohdalla tällaista ilmiötä ei ole havaittavissa. Tämä haiskahtaa hyvin vahvasti ROGD-ilmiöltä, joka on siis pseudotiedettä.

Lainaus, ja nyt aletaan mennä jo sakeammalle tasolle:

"Alaikäisten hormonihoitoja ja juridisen sukupuolen vahvistamista vaativat aktivistit ja järjestöt, kuten Seta, toistavat usein, että transnuorilla on lisääntynyt itsemurhariski ja he tarvitsevat siksi pikaisesti hoitoa ja tukea.

”Se on tarkoitushakuista disinformaatiota, jonka levittäminen on vastuutonta”, Kaltiala sanoo.

Hänen mukaansa itsetuhoiset ajatukset ja käyttäytyminen liittyvät myös sukupuoltaan pohtivilla nuorilla samanaikaisiin psykiatrisiin häiriöihin."

Lääkäri lähtee tässä siis kiistämään lähes kiistattomasti todeksi todettua, ja väittää ihan pokkana sen olevan disinformaatiota. Nyt olen kyllä lähes sanaton tyrmistyksestä. Olen kirjoittanut aiheesta blogissani aiemmin.

Lainaus:

"Toisaalta ruotsalaisessa laajassa rekisteritutkimuksessa itsemurhakuolleisuus oli selvästi suurentunut sukupuolen korjaushoitoja saaneiden aikuisten joukossa.

”Transsukupuolisuutta kokevien nuorten vanhemmille ei ole siis perusteltua kertoa, että nuori on itsemurha­vaarassa ilman korjaushoitoja ja että vaara voidaan torjua suku­puolen­korjaus­hoidoilla”, Kaltiala sanoo."

Siteerattua tutkimusta on laajasti tulkittu juuri kuvatulla tavalla, mutta arvatkaa missä piireissä. Arvasitte oikein, transvastaisissa. Kyseinen tutkimus kattaa pitkän ajan ja sisältää näin ollen myös nykyistä kehnommalla leikkaustekniikalla ja tietämyksellä tehtyjä hoitoja. Lisäksi yhteiskunnan asenteet ovat olleet kielteisempiä kuin nykyään. Näiden seikkojen vaikutusta itsemurhiin ei kuitenkaan ole huomioitu transvastaisten tahojen tulkinnassa. 

Vanhempia neuvotaan olemaan lastensa tukena, ja sosiaalista transitiota puolletaan psyykkisen hyvinvoinnin tukena. Korjaushoidot tulevat sitten aikanaan kuvioihin, jos niihin koetaan vielä tarvetta aikuisena.

Lainaus:

"Lausunnossaan sosiaali- ja terveysvaliokunnalle hän arvoi, että voisi olla parempi, ettei mitään fyysisiä hoitoja aloitettaisi sukupuoli-identiteetin perusteella ennen aikuisuutta.

Suomalaisessa tutkimuksessa havaittiin, että monen alaikäisenä hormonaalista hoitoa saaneen psyykkinen vointi ei parantunut vaan heikkeni.

Ruotsissa ja Britanniassa, missä alaikäisten hormonihoitoja on annettu matalammalla kynnyksellä kuin Suomessa, on Kaltialan mukaan alettu kääntyä rajoittamaan hoitojen käyttöä.

Niitä suunnitellaan rajattavaksi tutkimushankkeisiin, joilla hankitaan luotettavaa tietoa hoitojen vaikuttavuudesta."

Mielenkiintoista, että hän lausunnossaan mainitsee korjaushoidot, joita lakimuutos ei koske. Alaikäisille ei tarjota korjaushoitoja kovinkaan helposti missään, kaikkein vähiten täällä. Mikäli diagnoosin saa alaikäisenä ja vointi sen sallii ja lääkäri arvioi tarpeelliseksi, hormonihoidot voidaan aloittaa aikaisintaan 16-vuotiaana. Korjaushoitojen tulee jatkossakin olla lääkärin ja potilaan välinen asia, jota lakipykälillä ei ohjata.

En tiedä, mihin tutkimukseen artikkelissa viitataan tässä kohtaa. Ruotsissa ja Britanniassa hoitojen rajoittaminen on nähdäkseni johtunut hyvin voimakkaasta transvastaisuudesta, eikä niinkään lääketieteellisistä tosiseikoista. (Lisää blogissani täällä.)

Lainaus:

"Miten sitten auttaa sukupuoliahdistuksesta kärsivää nuorta?

Aikuisten tehtävä on ottaa rauhallisesti vastaan nuorten tunteet, välittää ja hyväksyä – ei pyrkiä nopein ratkaisuin poistamaan kaikkea kipuilua, jota nuoruuteen myös auttamatta kuuluu."

Olen samaa mieltä ja juuri näin olen mielestäni toiminutkin. Ei tässä olla todellakaan mitään nopeita ratkaisuja tehty. Nyansseista olemme kyllä hyvinkin eri mieltä, kuten yllä olen jo todennut.

Lainaus:

"Kaltiala on hetken hiljaa, kun häneltä kysyy, ketkä korostavat nuorten itsetuhoisuutta ja miksi.

”Haluan ystävällisesti ajatella, että sellaiset aikuiset, jotka ovat itse saaneet apua sukupuolen korjaamisesta, ovat halunneet lähteä pelastamaan lapsia ja nuoria. Mutta heiltä puuttuu ymmärrys siitä, että lapsi ei ole pienikokoinen aikuinen.”"

Haluaisin nyt ystävällisesti ajatella, että puuttuukohan lääkäriltä kenties ymmärrys siitä, että ne sukupuoltaan korjanneet aikuiset ovat myös olleet lapsia ja nuoria, ja tietävät millaista on olla sukupuoliristiriidasta kärsivä alaikäinen?

Lainaus:

"Kaltiala sanoo, että aikuisetkin voivat tehdä sukupuolen­korjauksissa hätiköityjä ratkaisuja. Lapsille ja nuorille kuuluu kuitenkin erityisoikeus huolenpitoon ja suojeluun.

”Siksi he eivät myöskään voi välittömästi saada kaikkea mitä juuri nyt haluavat.”"

Tässä hän rinnastaa lapsen ja nuoren sukupuolen johonkin sellaiseen, mitä voi haluta saada mahdollisimman pian - kuin johonkin tavaraan. Sukupuoli ei kuitenkaan ole itsestä erillinen tai ulkopuolinen, jota halutaan, se on oma itse.

-----

Huhhuh. En ehkä pysty edes kunnolla kuvailemaan, mitä kaikkia tunteita tämä artikkeli herätti. Voisin kirjoittaa tähän vielä kaikista niistä epäilyistä, joita minulla on sekä haastateltua lääkäriä että häntä haastatellutta toimittajaa kohtaan, mutta en taida nyt jaksaa. Toivon, että joku muu tekee sen - tiedän, etten ole ainoa, joka näin ajattelee. Miksi näin, niin vinkkinä voisin vihjaista ihan julkisia tietoja - lääkärin aiemmat haastattelut ja esiintymiset (muissakin kuin valtamedioissa), tutkimushankkeet, Twitter-tili. Toimittajan aiemmin julkaisemat kolumnit ja hänen Twitter-tilinsä.

On erittäin valitettavaa, että tällaisella henkilöllä on tällainen asema. Hän asettaa sanansa sillä tavalla, että aihepiiriä huonosti tunteva kokee ne hyvin järkevinä. Olen nähnyt useankin tutun ja tuntemattoman reagoineen näin. Lasten ja nuorten kasvurauhaan, suojeluun, ja aivojen kehittymättömyyteen vetoaminen nuorisopsykiatrian ylilääkärin mandaatilla - eihän sellaista voi olla uskomatta, kun se vielä kaiken lisäksi pönkittää lukijan omaa käsitystä siitä, että sukupuolen korjaaminen millään tavalla, edes juridisesti, on aikuisten maailmaa. Tämä asia ei kuitenkaan ole niin yksinkertainen, eikä sitä pysty ihan ymmärtämään, jos sitä ei itse ole kokenut tai läheltä seurannut. 

Tiedän, että translain uudistuksen työryhmässä kyseisen lääkärin esiin tuomat asiat osattiin asettaa niille kuuluvaan kontekstiin, etenkin kun kyse on juridisesta sukupuolesta eikä lääketieteellisistä hoidoista. Ehkä hän kokee tulleensa ohitetuksi?

Tähän kohtaan tarvittaisiin jonkun vastaavassa asiantuntija-asemassa olevan lääkärin vastakkainen viesti, mutta valitettavasti sellaista ei taida tulla, johtuen lääkäri-instituution sisäisestä solidaarisuudesta. Seuraukset jäävät transihmisten ja heidän läheistensä kannettaviksi, jälleen kerran.

----------

EDIT. 30.1.2023

Tätä kirjoitusta on jaettu ja luettu enemmän kuin mitään aiemmista kirjoituksistani. Kiitos siitä. Olen huomannut somessa joitakin kommentteja, joihin koen tarvetta jollain lailla vastata.

Ensinnäkin: on kommentoitu, että olen ottanut aiheen hyvin henkilökohtaisesti ja vastannut vain omasta puolestani. Osittain kyllä näin, koska en halua jakaa luottamuksella saatuja tietoja muiden perheiden kokemuksista. Oma kokemukseni totta kai vaikuttaa reaktiooni hyvin vahvasti, ja se näkökulma tässä kirjoituksessa näkyy ihan tarkoituksella. Olen yrittänyt kuitenkin tuoda esiin myös sen, että en osaa kuvitella enkä tunne yhtään sellaisia perheitä, joissa reaktiot ja kokemukset olisivat olleet toisenlaisia. Mutta itse asiassa tämän kirjoittamisen jälkeen kuulin lapseltani, että eräs hänen ikätoverinsa oli avautunut hänelle ja kertonut olevansa juuri sellaisessa tilanteessa, että vanhemmat ovat kuitanneet hänen ilmoituksensa sukupuoli-identiteetistään todennäköisesti ohimenevänä vaiheena, eli ovat käyttäytyneet juuri kuten haastateltu lääkäri tässä artikkelissa on neuvonut. Tämä on johtanut siihen, että tämä nuori aikuinen ei koe voivansa luottaa vanhempiinsa, ja on saanut masennusdiagnoosin. Nyt hän keräilee itseään, on muuttanut pois vanhempiensa luota, ja on edelleen hakeutumassa sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin. Auttoiko tällainen vanhempien suhtautuminen ketään? Korkeintaan vanhempia itseään, jos sitäkään.

Toinen paljon kommentoitu seikka on ollut odotettavasti haastatellun lääkärin asiantuntemus. En kiistä hänen asiantuntemustaan nuorisopsykiatrian alalla. Enempää en halua aiheesta kirjoittaa tässä yhteydessä, kirjoitin kaiken tarvittavan yllä ja muiden blogeista ja muualta netistä voi löytää lisää. Lääkärin ajattelua avaa hyvin hänen lisälausuntonsa - hän toistaa niitä haastattelussa. Hänen fokuksensa on cissukupuolisissa nuorissa, ei transsukupuolisissa.

Kolmantena kommentoisin yhtä lausetta: ”Mielen tasapaino ei synny siitä, että saa toiset tekemään ja näkemään mitä haluaa.” Sitä on kommentoitu, että vaikka en pidä siitä, se on totta. Myönnän että näin on. Minua puistattaa tässä lauseessa se, että transihmisten väitetään pakottavan muut näkemään ja tekemään jotain mitä haluavat. Tämä ajattelu on transihmisiä vähättelevän ja syrjivän puheen takana. Näin ajattelevat ihmiset väärinsukupuolittavat ja kutsuvat transihmisiä heidän vanhoilla nimillään, koska heidän mielestään he puhuvat silloin totta. Ja se on puistattavaa.

--------

2. EDIT 30.1.2023 -> päivittyvä listaus

Haastattelun johdosta julkaistuja reaktioita / vastineita:

Tiina the feminist

Sinuiksi ry

Seta ry

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus

Ulkomailla:

How to identify dangerous anti-trans disinformation, The Trans Justice Project

Translakiesitys valiokuntakäsittelyssä

Vuosia valmisteltu translaki on vihdoinkin valiokuntakäsittelyssä. Tällä kertaa katsoin vain lyhyen pätkän, kun eduskunta kävi lähetekeskustelun translaista, joten en viittaa siihen sen enempää. Twitterissä ja muualla lähetekeskustelusta käytyä keskustelua olen jonkin verran seurannut.

Paikallinen sanomalehti Ilkka-Pohjalainen uutisoi viime viikolla, että translaista tulee vaikea pala pohjalaiskansanedustajille. Artikkelin perusteella keskustassa halutaan vielä joihinkin kysymyksiin vastauksia, ja kokoomuksen, kristillisdemokraattien ja perussuomalaisten edustajat eivät lakia kannata. Erityisesti perussuomalaisilla näyttäisi olevan faktat hukassa, koska Jukka Mäkynen toteaa artikkelissa: 

– Maailmalla on paljon esimerkkejä väärinkäytöksistä. Transmies on kilpaillut naisten sarjassa urheilussa, asepalveluksen voi välttää ilmoittamalla itsensä naiseksi, hän toteaa.

Transmiesten kilpaileminen naisten sarjassa lienee perusteltua ja sääntöjen mukaista, jos hormonihoidot eivät ole nostaneet urheilijan testosteronitasoja hyväksytyn rajan yli. Mäkynen varmaankin tarkoittaa transnaisten kilpailemista naisten sarjassa. En tiedä maailmalta esimerkkejä asepalveluksen välttelystä juridisen sukupuolen vaihtamisen kautta, mutta ehkä Mäkynen tietää. Melko hankalaksi tällainen henkilö kyllä elämänsä tekee, jos elää väärän sukupuolen papereilla kaikki ne vuodet, jolloin asevelvollisuus on voimassa.

Juha Mäenpää (PS) perustelee:

Juha Mäenpää arvelee lain luovan voimaan tultuaan pienen ryhmän identiteettiongelmista muoti-ilmiön, joka aiheuttaa lapsille ja nuorille mielenterveyden ongelmia.

– Naisten pukukoppiin voi mennä biologisesti mies. Sama koskee myös esimerkiksi naisvankiloita, joista on kansainvälisiä esimerkkejä. Naiseksi nimetty biologinen mies on saattanut naisvankeja raskaaksi, Mäenpää sanoo.

Mielenkiintoista, että Mäenpään mielestä laki voisi luoda muoti-ilmiön, joka joidenkin mielestä on jo olemassa ilman uutta translakiakin (ns. sosiaalinen tartunta / ROGD). Lisäksi hän vetoaa pukukoppi-olkiukkoon, vaikka henkilöpapereilla ei pukukoppeihin mennä. Naisvankiloihin vetoaminen on tunteisiin vetoavaa, mutta mahtaako Mäenpää olla oikeasti huolissaan naisvangeista. Näiden vankilaraiskaustapausten taustalla on merkittäviä vankiloiden sisäisiä turvallisuusongelmia, joihin puututaan niiden omilla sisäisillä päätöksillä. Jo nyt Suomen Rikosseuraamuslaitos noudattaa vankien sukupuolen osalta itsemäärittelyoikeutta.

Edellä mainittuihin ja muutamaan muuhunkin translaista esitettyyn kysymykseen on ministeriöstä jo vastattu (Iltalehden artikkeli 9.10.22), mutta kansanedustajat eivät sitä olleet lukeneet tai jos olivat lukeneet, eivät uskoneet. Itse lakiesityksessäkin näitä kysymyksiä käsitellään. Jukka Mäkynen totesi vielä I-P:n artikkelin lopussa, että "tunteella tehdyistä laeista ei tule järkeviä" - kansanedustajien reaktiot ovat minusta tunnepohjaisempia kuin lakiesitys, joka pohjautuu kansainväliselle ihmisoikeuskehitykselle. Myös otsikon toteamus, sekin Mäkysen suusta: "Luojan työt romukoppaan, biologinen sukupuoli romukoppaan, ja tilalle runnotaan minusta tuntuu -sukupuoli" on tunnepohjaista hömppää. Suurin osa ihmisistä on tyytyväisiä "luojan töihin" ja biologiseen sukupuoleensa. Ei sitä heitetä romukoppaan sillä, että annetaan mahdollisuus tehdä myös toisin, ja helpottaa samalla näiden ihmisten elämää.

Kristillisdemokraatit moittivat lakiehdotusta artikkelissa lähinnä siitä, että se erottaa sukupuolen juridisen korjaamisen lääketieteellisestä korjaamisesta. Sinänsä ihan linjassa heidän ihmisoikeuskantansa ja uskontoon perustuvan ihmiskäsityksensä kanssa, ei yllätä. 

Kun kansanedustajien "tiedot" asiasta ovat näin hataria ja hajanaisia ja osittain jopa virheellisiä, valiokunnissa kuultavat tahot ovat hyvin tärkeitä. Siksi ihmetyttääkin, miksi kuultaviksi on kutsuttu sellaisia ryhmittymiä, jotka jakavat jopa virheellistä "tietoa". Edellä esittämäni lainaukset ovat näistä esimerkkejä, joita mm. kuultaviksi kutsutut LHB-liitto ja Naisten rintama ry jakavat. (Todisteita löytyy ko. järjestöjen blogeista ja somejulkaisuista) Ymmärrän, että laaja kuuleminen on tärkeää, enkä missään nimessä ole sitä mieltä, että ei saisi kuulla. Minua huolestuttaa, saako perusteeton uhkakuvien maalailu liian suuren painoarvon.

LHB-liitto on julkaissut tiedotteen, jossa se kommentoi heidän kuulemiseensa kohdistuvaa kritiikkiä. Ymmärrän, miksi järjestö on perustettu, mutta en ymmärrä heidän selittelyjään sukupuolten häivyttämisestä ja homoseksuaalisten painostamisesta heterosuhteisiin. Minun nähdäkseni se on heidän taholtaan ymmärtämättömyyttä. Ajattelevatko he todella, että esimerkiksi kehollisia hoitoja läpikäymätön transnainen vetoaa juridiseen sukupuoleensa saadakseen jonkinlaisen laillisen oikeutuksen lesbosuhteeseen? Vai mitä oikein? Tiedotteessa mainitaan, että kaikki transsukupuoliset eivät suhtaudu translakiesitykseen myönteisesti, ja yhdistys tarjoaa heille äänen. On mielestäni ihan hyvä, että hekin saavat äänensä kuuluviin, samoin kuin detransitioituneet, joihin tiedotteessa myös viitataan. En kuitenkaan jaa heidän näkemyksiään, enkä usko, että niillä lakiesitystä torpataan.

Myös Naisten rintama ry on julkaissut vastaavan tiedotteen. Siellä olkiukkoillaan inklusiivista kielenkäyttöä ja urheilua vastaan, ja vankiloista. Näihin asioihin translain uudistus toki saattaa vaikuttaa, mutta kun toisessa vaakakupissa on transihmisten oikeudet ja elämä, joihin laki vaikuttaa paljon enemmän, ja toisen vaakakupin asioista voidaan päättää myös muuten, on tilanne mielestäni selvä.

Twitterissä on nostettu esiin kysymyksiä siitä, miksi valiokunta kuulee ns. anti-trans tahoja lakiesityksestä, joka koskee transsukupuolisia. Iltalehden toimittaja (myös Kehrääjässä toimittajana työskennellyt) Lyyra Virtanen kirjoitti aiheesta hyvän Näkökulman: "Miksi salaliittoteoreetikkoja ja eheytyshoitoja tarjoavia järjestöjä kuullaan translain uudistuksesta?" Aivan erityisesti ihmetyttää, miksi eheytyshoitoja tarjoava Suomen ACC ry ja transihmisyyteen hyvin kielteisesti suhtautuva professori Puolimatka ovat kuultavana. Heillä ei mielestäni ole mitään annettavaa valiokunnille, mutta ymmärrän toki, että tietyt kansanedustajat ovat heidät sinne kutsuneet.

Päivi Räsänen oli jakanut Iltalehden artikkelin Twitterissä saatesanoilla "Translaki on niin heikolla pohjalla, että sen kannattajat eivät rohkene kuulla muita näkemyksiä, kuten valiokunnassa on muulloin tapana. Sukupuolta voisi vaihdella edestakaisin pelkällä hakemuksella ilman mitään perusteita tai tutkimuksia." Kommentoin siihen, että "Turhaa lätinää on turha kuunnella" tarkoittaen sillä lähinnä Puolimatkaa ja Suomen ACC:tä. Tulenhenki-blogia pitävä Noel kommentoi tätä minun kommenttiani hyvin erikoisesti: "Et ole itse trans. Lapsesi ei saanut transdiagnoosia epäkypsyyden takia vaan hänet laitettiin kysymään pariksi vuodeksi. Olet tämän itse kertonut. Saat sanoa näkemyksesi, mutta et ole johdonmukainen, kun suhtaudut ylimielisesti transeihin, jotka ovat eri mieltä kanssasi." 

Vastasin hänelle, että kritisoin kristillisen eheytysjärjestön kuulemista, ja että oli ylimielistä häneltä olettaa, että tarkoitin häntä tai muita transsukupuolisia. WDI Suomi (Womens's declaration international, kampanjoi transihmisten oikeuksia vastaan) oli uudelleentwiitannut Tulenhengen kommentin, ja sen jälkeen olen odottanut trolliarmeijan hyökkäystä, mutta onneksi sitä ei ole toistaiseksi tullut. Ehkä se oli kuitenkin Noelin tai WDI Suomen tavoite? En oikein muuta syytä keksi noin erikoiselle tviitille, jossa mainitaan minun ja lapseni henkilökohtaisia asioita, joista toki olen täällä blogissa jotain kertonut, mutta jotka eivät oikeastaan liittyneet asiaan mitenkään. Ja tiedoksi, että en tarvitse kenenkään lupaa siihen, että "saan sanoa näkemykseni", kuten ei kukaan muukaan.

----------

Aito Avioliitto ry on julkaissut sivuillaan allekirjoittamattoman artikkelin aiheesta otsikolla "Hallituksen lakiesitys translain korvaajaksi koskee kaikkia, ei vain transsukupuolisia". Tämä kirjoitus on yhtä tunnepitoista kuolonkorinaa kuin perussuomalaisten ja kristillisdemokraattien kansanedustajienkin, ja sisältää samoja uhkakuvia kuin jo aiemmin mainitut. Toki mainitaan vielä lisänä, että translapsia ja -nuoria ei ole olemassakaan ynnä muuta. Kannattaisi päivittää tietämystään tälle vuosituhannelle. (Esimerkiksi tämän tutkimuksen avulla, jossa todetaan että vain 2,5% lapsena tai nuorena sosiaalisesti transitioituneista on 5 vuoden jälkeen palannut syntymässä määritettyyn sukupuoleensa.)

Väännetään rautalangasta: kaikilla pitää olla samanlaiset oikeudet juridiseen sukupuoleensa. Kun kaikilla on todellakin oikeus korjata se oikeaksi ilmoitusluonteisesti, se on kaikille tasapuolinen. Jos joku haluaa vaihtaa sen valheellisin perustein, hän kantaa itse seuraukset. Rikokset eivät johdu rikoksentekijän juridisesta sukupuolesta.

Kristillisiä ja konservatiiveja vaivaa paniikki, kun heidän arvojensa mukaiset yhteiskunnan perustukset korvautuvat pikku hiljaa uusilla. En usko, että kristilliset ja konservatiiviset arvot kokonaan häviävät, ne tekevät vain tilaa muillekin.

Jo oli aikakin.

WPATH SOC 8 - kansainvälinen hoitosuositus päivitetty

The World Professional Association of Transgender Health (WPATH) on julkaissut päivitetyn hoitosuosituksensa, järjestysnumeroltaan kahdeksannen. Tältä sivulta voi tutustua tarkemmin suosituksen taustoihin, tekijöihin ja metodologiaan. Lyhyesti, ensimmäinen hoitosuositus julkaistiin v. 1979 ja se on päivitetty muutamien vuosien välein, viimeksi v. 2012, joten tällä kertaa ehti kulua 10 vuotta edellisestä. Suositukset perustuvat tieteelliseen näyttöön, ja tekijätiimiin on koottu monipuolinen ja laaja joukko alansa parhaita ammattilaisia.

Olen maininnut aiemman suosituksen (versio 7) blogissani muutamia kertoja, ja suosituksen suomennos löytyy Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilta. 

Nostan tähän kirjoitukseen muutamia tärkeinä pitämiäni asioita uudesta suosituksesta.

----------

Ensinnäkin, suositus ei sisällä nk. gender exploratory - tai watchful waiting -menetelmiä (sukupuoli-identiteettiä tutkiva, tarkkaileva odotus). Nämä todetaan vankkaan tieteelliseen näyttöön perustuen transihmisille haitallisiksi menetelmiksi. Niiden sijaan suositus sisältää gender affirming -menetelmiä, eli sukupuoli-identiteettiä vahvistavia menetelmiä. Esimerkiksi sivulla 20:

"Gender-affirming interventions are based on decades of clinical experience and research; therefore, they are not considered experimental, cosmetic, or for the mere convenience of a patient. They are safe and effective at reducing gender incongruence and gender dysphoria."

Tämä perustuu transsukupuolisuuden depatologisointiin eli siihen, että transihmisyyttä ei enää määritellä sairaudeksi, vaan ihmisyyden kirjoon kuuluvaksi ilmiöksi. Ihmisen kokonaisvaltainen hyvinvointi on keskiössä, ei sairaus tai sen parantaminen.

Hoitosuosituksen 2. kappaleessa esitetään perusperiaatteet, joiden pohjalta transihmiset tulee kohdata terveydenhoidossa:

1. Ole voimaannuttava ja osallistava. Pyri vähentämään leimautumista ja helpottamaan asianmukaista terveydenhuoltoa kaikille sitä hakeville.

2. Kunnioita monimuotoisuutta. Kunnioita kaikkia asiakkaita ja sukupuoli-identiteettejä. Älä patologisoi sukupuoli-identiteetin tai ilmaisun eroja.

3. Kunnioita yleismaailmallisia ihmisoikeuksia, mukaan lukien oikeus ruumiilliseen ja henkiseen koskemattomuuteen, autonomiaan ja itsemääräämisoikeuteen; vapaus syrjinnästä ja oikeus korkeimpaan saavutettavissa olevaan terveydenhuoltoon.

Transihmisten sukupuoli-identiteettiä vahvistavaan hoitoon ja nk. eheytyshoitojen kieltämiseen kriittisesti suhtautuvat tahot ovat jo jonkin aikaa väittäneet, että tällainen hoito tarkoittaa sitä, että ihmisiä "transiutetaan" liian nopeasti ja liian aikaisin, niin että homoseksuaaleja nuoria erehdytetään transhoitoihin, ja että lääketieteen ammattilaisilta viedään keinot ja mahdollisuudet selvittää, onko sukupuoli-identiteetin taustalla muita syitä kuin transsukupuolisuus. Juuri heidän kannattaisi nyt lukea SOC 8 tarkkaan. Muutama nosto:

1. Sukupuoli-identiteettiä vahvistavaa hoitoa myönnetään nuorelle vain siinä tapauksessa, että ICD-11 tautiluokituksen määritelmä täyttyy. Sukupuoliristiriidan kriteerit ICD-11 tautiluokituksessa:

"Gender Incongruence of Adolescence and Adulthood is characterised by a marked and persistent incongruence between an individual´s experienced gender and the assigned sex, which often leads to a desire to ‘transition’, in order to live and be accepted as a person of the experienced gender, through hormonal treatment, surgery or other health care services to make the individual´s body align, as much as desired and to the extent possible, with the experienced gender. The diagnosis cannot be assigned prior the onset of puberty. Gender variant behaviour and preferences alone are not a basis for assigning the diagnosis."

2. Sukupuoliristiriita on ilmeinen ja kestänyt jonkin aikaa (sustained over time).

3. Nuori osoittaa kognitiivista ja emotionaalista kypsyyttä antaa tietoisen suostumuksensa hoitoon.

4. Sellaisiin mielenterveyden ongelmiin, jotka voivat haitata diagnostista selkeyttä, suostumuskykyä ja sukupuoli-identiteettiä vahvistavaa hoitoa, on puututtu.

Kun näitä suosituksia noudattaa, ei voida puhua "transiutuksesta". Suositusten tarkemmissa kuvauksissa todetaan, että mitä peruuttamattomampia harkittavat hoidot ovat, sitä pidempään edellytetään sukupuoliristiriidan kestäneen. Tekstissä puhutaan useista vuosista (sivu 62). Sivulla 65 kuvaillaan tarkemmin kohdan 4 mielenterveyden ongelmia ja luetellaan mm. pakkomielteet ja pakko-oireet, autismiin liittyvät erityiset kiinnostuksen kohteet, jäykkä ajattelu, laaja-alaiset identiteettiongelmat, vanhemman ja lapsen vuorovaikutusvaikeudet, vakavat kehityshäiriöt (esim. aikuistumisen pelko), traumat ja psykoottiset ajatukset.

Kolmannessa luvussa tarkastellaan transsukupuolisuuden esiintyvyyttä väestössä. Lääketieteellisen diagnoosin tai hoitoja saaneita transihmisiä on korkeintaan 0,1 prosenttia väestöstä, mutta kyselytutkimuksissa saadaan korkeampia lukuja: aikuisväestössä 0,3-4,5 % ja lapsissa ja nuorissa 1,2-4,8 %. Syntymässä tytöksi määriteltyjen määrän kasvu tässä joukossa tuodaan myös esiin. Näiden seikkojen taustalla oleviksi syiksi esitetään: 

- kohorttivaikutus, joka heijastaa sosiopoliittisia edistysaskeleita (eli nykyinen sukupolvi elää yhteiskunnallisesti erilaisissa oloissa kuin vanhemmat sukupolvet)

- muutokset lähetekäytännöissä

- lisääntyneet mahdollisuudet päästä hoidon piiriin

- lisääntynyt tieto hoitomahdollisuuksista

- vähemmän korostunut kulttuurinen stigma

Lisa Littmanin ROGD-teoria (rapid onset gender dysphoria) sosiaalisesta tarttuvuudesta mainitaan, mutta todetaan sen perustuvan kyseenalaiseen aineistoon (vanhempien keskusteluryhmiä transsukupuolisuuteen kriittisesti suhtautuvilla sivustoilla).

Kappaleessa 15 käsitellään perusterveydenhuoltoa ja suositellaan, että myös perusterveydenhuollossa koulutettaisiin ammattilaisia kohtaamaan ja hoitamaan transihmisiä, koska erikoissairaanhoito on pahoin ruuhkautunutta. Suomessa PALKOn hoitosuositukset ovat saman suuntaiset. 

The Cass Review ja sen seuraukset

Kirjoitin edellisessä blogipostauksessa jo hieman Iso-Britannian transhoitojen tilanteesta. Tavistock suljetaan ja korvataan ensi vaiheessa kahdella uudella klinikalla, ja tavoitteena on lisätä klinikoita myöhemmin. Tämä päätös perustuu riippumattomaan ulkopuoliseen selvitykseen transhoidoista. Dr. Hilary Cassin (ansioitunut lastenlääkäri) johdolla tehty selvitys kantaa nimeä "The Cass Review". Sen ensimmäinen osa julkaistiin maaliskuussa 2022.

Koska kristillisdemokraatit ovat nyt nostaneet otsikoihin Tavistockin sulkemisen "lapsille vaarallisena", ja haluavat vastaavan selvityksen myös Suomeen, päätin vihdoin ottaa aikaa lukeakseni tuon raportin, ja tuodakseni faktat pöytään. 

Aivan aluksi lainaan Dr. Hilary Cassin raportin alusta "A letter to children and young people" -otsikon alta otteen:

"I have heard that young service users are particularly worried that I will suggest that services should be reduced or stopped. I want to assure you that this is absolutely not the case – the reverse is true. I think that more services are needed for you, closer to where you live."

Ja melkeinpä voisin todeta, että siinä se raportin ydin on. The Cass Review toteaa, että lapset ja nuoret tarvitsevat enemmän ja parempaa hoitoa sukupuoliristiriitaan.

Nyt julkaistu raportin ensimmäinen osa on keskittynyt selvittämään nykytilannetta mahdollisimman monesta näkökulmasta. Rinnalla kulkee selvitys tutkimusnäytöstä, ja ilmeisesti myös uusia tutkimuksia käynnistetään paikkaamaan havaittuja puutteita, ja se työ jatkuu edelleen. Työn kuluessa myös uudet hoidon järjestämisen suositukset tarkentuvat.

----------

Raportti on yli satasivuinen. En lukenut sitä kokonaan, vain alkuosan. Yhteenveto on varsin kattava, siinä on yli neljäkymmentä numeroitua kohtaa ja jokaisen alla on pienen kappaleen verran tekstiä. Poimin siitä olennaisimmat alle:

1.1.    Viime vuosina sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin hakeutuvien alaikäisten määrä on noussut huomattavasti. Tämä on johtanut pitkiin jonoihin ja huoleen diagnosoinnin ja hoidon laadusta.

1.2.    Isossa-Britanniassa ainoa asiantuntijapalvelu on kehittynyt orgaanisesti ja kliinistä lähestymistapaa ei ole käytetty joihinkin tavanomaisiin valvontatoimenpiteisiin, joita yleensä uusien ja innovatiivisten hoitojen käyttöönoton yhteydessä käytetään. Monet niistä haasteista ja tiedon puutteista, joita täällä kohdataan, näkyvät myös kansainvälisesti, ja tutkimuksessa ja tutkimusnäytössä on merkittäviä aukkoja.

1.3.    Tämän katsauksen on tilannut NHS England antamaan suosituksia siitä, miten sukupuoliristiriitaa kokevien alaikäisten palveluja voidaan parantaa ja varmistaakseen, että paras malli turvallisille ja tehokkaille palveluille otetaan käyttöön.

1.4.    Tämä raportti kertoo, mitä tähän on saakka on saatu selville. Työ jatkuu vielä, mutta joitakin suuntaviivoja pystytään jo nyt raportoimaan, jotta työ paremman ja turvallisemman hoidon puolesta saadaan alkuun nopeammin.

1.5.    Tarkkoja hoitosuosituksia hormoniblokkeri- ja muuntohormonihoitojen osalta ei pystytä vielä antamaan, koska tutkimusnäyttöä puuttuu, mutta työn edetessä suositukset tarkentuvat.

1.6     Kliinisessä käytännössä sukupuoliristiriidan diagnoosi perustuu DSM-5:ssä esitettyihin kriteereihin. Jotkut pitävät näitä kriteerejä vanhentuneina nykyisen joustavamman sukupuolikäsityksen valossa.

1.7    Eri asiantuntijatasoilla ei ole yksimielisyyttä eikä aina avointa keskustelua siitä, missä määrin kyse on sisäsyntyisestä ja muuttumattomasta ominaisuudesta ja missä määrin mahdollisesti ohimenevästä reaktiosta erilaisiin kehityksellisiin, sosiaalisiin tai psykologisiin tekijöihin. Asiantuntijan kokemus ja mielipide voi ohjata hänen kliinistä lähestymistapaansa.

1.8.    Lapset ja nuoret voivat kokea tämän epäoikeudenmukaisena, ja avoimen keskustelun puute haittaa selkeiden hoitosuositusten muodostamista.

1.9.    Epidemiologian nopea muutos ja lähetteiden kasvu ovat johtaneet ainoan asiantuntijaklinikan kapasiteetin ylittymiseen.

1.10.     Palveluun hakeutuvien nuorten joukko on aiempaa monimuotoisempi; yhä useampi on autismin kirjolla ja psykososiaalisten ja/tai mielenterveydellisten hoitojen tarpeessa. Suurin ryhmä koostuu syntymässä tytöiksi määritellyistä, joiden sukupuoliristiriita puhkeaa murrosiässä.

1.11.    Viime aikoihin asti kuka tahansa on voinut kirjoittaa lähetteen sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, mikä on johtanut lähetteiden ja perustason hoidon puutteisiin.

1.12.    Henkilökunta on hyvin sitoutunutta työhönsä. Kuitenkin pitkät jonot ja kliinisen konsensuksen puutteet yhdistettynä hoidon kritiikkiin ovat johtaneet henkilöstön nopeaan vaihtumistahtiin ja kyvyttömyyteen vastata kasvavaan työmäärään. Kapasiteetin lisäämisessä on huomioitava taloudellisen näkökulman lisäksi monimutkaisempiakin kysymyksiä, kuten esim. rekrytointi, pitovoima, koulutus ja kulttuurikysymykset.

1.13.    Monilla perustason työntekijöillä on tunne, että he voisivat tarjota vahvempaa tukea näille nuorille, mutta eivät uskalla sitä tehdä, koska viralliset ohjeet puuttuvat, ja laajempi yhteiskunnallinen konteksti ei sitä tue.

1.14.    Perustason työntekijät ovat kertoneet, että heitä on painostettu hyväksymään kyseenalaistamaton affirmoiva hoitomalli, joka on ristiriidassa kliinisen arvioinnin standardiprosessin kanssa, jota heidät on koulutettu soveltamaan kaikissa kliinisissä kohtaamisissa.

1.15.    Lapset ja nuoret odottavat pitkiä aikoja päästäkseen sukupuoli-identiteetin tutkimuksiin, ja sinä aikana jotkut heistä saattavat olla huomattavassa vaarassa. Odotusaikana ahdistus voi lisääntyä ja mielenterveys heikentyä.

1.16.    Havaitsimme, että usein kun nuoren sukupuoliristiriita on tunnistettu, monet muut hoitoa vaativat tilanteet jätetään huomiotta.

1.17.    Nykyinen siirtyminen aikuisten palveluihin 17-18-vuotiaana voi tapahtua juuri kriittisellä hetkellä sukupuoli-identiteetin kehittymisen kannalta. Monet esim. neurokirjon potilaat siirtyvät aikuisten palveluihin vasta yli 20-vuotiaina. Tätä pitäisi harkita myös sukupuoli-identiteetin palveluissa.

1.18. ja 1.19.   Klinikalle pääsyn yhteydessä on pääasiassa noudatettu lapsen ja vanhemman oletuksia ja odotusaikana edennyttä sosiaalista transitiota, arvioimatta mahdollisia muita syitä sukupuoli-identiteetin kokemukselle. Standardisoitua arviointiprosessia potilaiden arviointiin ei ilmeisesti ole olemassa. Rutiininomaisia mielenterveydellisiä tai neurologisia arviointeja ei tehdä. Merkittäviä turvallisuuspuutteita. Nämä puutteet on huomattu kahdessa eri tarkastelussa (The Multi-Professional Review Group ja the Care Quality Commission).

1.20.    Alankomaissa on otettu ensimmäisenä käyttöön endokrinologinen interventio alaikäisten sukupuolidysforian hoidossa, nk. Dutch approach. NHS on ilmoittanut hoitokäytäntöjensä perustuvan tähän malliin, mutta siinä on merkittäviä eroja esimerkiksi neurokirjolla olevien potilaiden suhteen. Alankomaissa näille potilaille suositellaan muuta tukiterapiaa ennen endokrinologisia hoitoja tai niiden rinnalla.

1.21.    NHS endokrinologit eivät systemaattisesti osallistu moniammatillisiin tapaamisiin, joissa useista eri haasteista kärsivien potilaiden hoidosta keskustellaan, eivätkä myöskään aina keskustele lähettävän tahon kanssa. Tämä on ristiriidassa kansainvälisten suositusten kanssa.

1.22.    NHS:ssä potilaan ja lääkäreiden tapaamiset vähenevät, kun hormonihoito on aloitettu, mikä myös on ristiriidassa Alankomaiden mallin kanssa. 

1.23.    Todisteet sopivasta lasten ja nuorten sukupuoliristiriidan ja dysforian hoidosta ovat epäselviä sekä kansallisesti että kansainvälisesti.

1.24    Käsitteellisen yksimielisyyden puute sukupuolidysforian merkityksestä haittaa tutkimusta sekä NHS:n kliinistä toimintaa palvelun tarjoamisessa.

1.25    GIDS ei ole johdonmukaisesti eikä rutiininomaisesti kerännyt tietoa potilaistaan, joten tuloksia ei ole mahdollista seurata.

1.26.    Sekä kansallisesti että kansainvälisesti puuttuu pitkäaikaista seurantatietoa hoidon vaikuttavuudesta. 

1.27.    Lyhyen aikavälin henkistä hyvinvointia ja hormoniblokkereiden sivuvaikutuksia koskevia tutkimuksia on tehty, mutta erityisesti seksuaalisesta, kognitiivisesta tai laajemmasta kehityksestä on hyvin rajallista tutkimusta.

1.28.    Erityisesti syntymässä tytöksi määriteltyjen hoidon vaikuttavuutta on tutkittu vain vähän.

1.29.    Tutkimusten tekijöiden asenteet ovat saattaneet vaikuttaa tutkimustulosten tulkintaan.

1.30.    Odotusajat hoitoon ovat todella pitkät ja monille se on vaikeaa aikaa. Kun hoitoon vihdoin pääsee, potilaat odottavat saavansa nopeasti toimenpiteitä, ja yksityiskohtainen arviointi tässä vaiheessa tuntuu potilaista turhauttavalta.

1.31.    Hoitohenkilökunta on sitoutunut ammatillista, oikeudellista ja eettistä ohjausta noudattaen tiettyjen standardien täyttämiseen, ennen kuin hoitoa voidaan antaa. Tämä voi tuoda jännitteitä nuoren potilaan ja hoitohenkilökunnan välille.

1.32    The Cass Review esittää, että tietyiltä osin on olemassa selkeä kehityssuunta, johon yhdessä osallisten kanssa nyt lähdetään työskentelemään.

1.33.    On täysin selvää, että yksi asiantuntijaklinikka ei riitä.

1.34.    Alaikäiset sukupuoliristiriitaa kokevat ovat joutuneet tahattomasti epäedulliseen asemaan, koska paikalliset palvelut kokevat, ettei heillä ole riittävää asiantuntemusta auttaa heitä. Nämä alaikäiset tarvitsevat samantasoista psykologista ja sosiaalista tukea kuin kuka tahansa saman ikäinen, jolla on hätä. 

1.35.    Tarvitaan täysin erilainen palvelumalli, joka on paremmin linjassa muun lapsia koskevan lääketieteellisen palvelun kanssa, jotta voidaan tarjota oikea-aikaista ja asianmukaista hoitoa lapsille ja nuorille, jotka tarvitsevat tukea sukupuoli-identiteetin kysymysten kanssa. Tämän tulee sisältää tukea myös kaikille muille lääketieteellistä hoitoa vaativille tarpeille, joita heillä on.

1.36.    The Cass Review tukee NHS:n suunnitelmia perustaa alueellisia palveluita, ja toivottaa tervetulleeksi yhden asiantuntijaklinikan korvaamisen alueellisilla moniammatillisilla yksiköillä.

1.37.     Luetellaan edellä esitetyn mallin hyötyjä.

1.38.    NHS:n suunnittelema alueellisten yksiköiden tehtävä on tukea ja opastaa lähettäviä tahoja ja asiantuntijoita. Suora kontakti lasten ja nuorten sekä heidän perheidensä kanssa on rajoitettua. The Cass Review ehdottaa, että näistä jo suunnitelluista alueellisista yksiköistä kehitetään suoraa palvelua tarjoavia yksiköitä, jotka arvioivat ja hoitavat alaikäisiä sukupuoli-identiteetin kysymyksissä. On muodostettava alueellisia moniammatillisia verkostoja auttamaan potilaita oikea-aikaisesti, mahdollisimman varhain. Lähetteitä ja hoitopolkua varten tarvitaan selkeät ohjeistukset. Hoitohenkilökuntaa on koulutettava kaikilla tasoilla.

1.39.     Standardoitua tiedon keräystä vaaditaan, jotta palvelun standardit voidaan tarkistaa, ja muodostaa käsitys potilasryhmän epidemiologiasta, arvioinnista ja hoidosta.

1.40.    Arviointiprosessista on luotava yksimielinen ohjeistus kaikille hoidon tasoille. Arvioinnissa on kunnioitettava alaikäisen potilaan kokemusta ja arvioinnin on oltava kehitykseen perehtynyt. Hoitohenkilökunnan on pysyteltävä avoimena ja tutkittava potilaan kokemusta sekä tuen ja hoidon vaihtoehtoja, jotta paras yksilöllinen hoito löytyy, myös neurokirjon potilaille.

1.41.    Kaikilla niillä alaikäisillä, joille harkitaan hormonihoitoja, tulee olla virallinen diagnoosi ja muotoilu (formulation), jossa huomioidaan kaikki fyysiseen, psyykkiseen, kehitykselliseen ja psykososiaaliseen hyvinvointiin vaikuttavat tekijät. Tämän formuloinnin perusteella on pystyttävä päättelemään, millainen hoito parhaiten auttaa.

1.42.    Lasten endokrinologien roolia hoidon arvioinnissa tulee kasvattaa.

1.43.    Hormoniblokkereiden suhteen tietoinen suostumus on todella tärkeä, ja annettu tieto on dokumentoitava. Tiedon tulee sisältää tietoa hoidon vaikutuksista ja sivuvaikutuksista sekä epävarmuuksista liittyen pitkäaikaiseen käyttöön.

----------

Jos Suomessa tehtäisiin vastaava selvitys, löydettäisiin jonkin verran samanlaisia tuloksia ja jonkin verran erilaisia. Oman käsitykseni mukaan Suomessa ollaan erityisen tarkkoja hoidon laadusta, joten kohtien 1.18 - 1.20 kaltaisia tuloksia ei luultavasti Suomesta saataisi. Myöskään hoitojonot eivät ole niin pitkät täällä, vaikka soisi niiden olevan vieläkin lyhyempiä. Kahden asiantuntijayksikön mallia on Suomessakin kritisoitu ja toivottu vähintään yhtä lisää. Minulla ei ole tietoa siitä, millä tavalla Suomessa kerätään tietoja hoidon vaikuttavuudesta, mutta en yllättyisi, vaikka tästä löytyisi puutteita. Sitä en kuitenkaan usko, että oltaisiin ihan niin retuperällä kuin Briteissä näyttäisi tilanne olevan.

Moniammatillisuutta olisi mielestäni Suomessakin syytä kehittää, vaikka vaikuttaa siltä, että täällä se on jonkin verran parempaa kuin Briteissä. Erityisesti neurokirjon ihmisten erityistarpeet jäävät sukupuoli-identiteetin tutkimuspoleilla täysin syrjään - heidät laitetaan jäähylle ja kehotetaan "hoitamaan" neurokirjon asiat muualla ja palaamaan asiaan sen jälkeen. Mielestäni olisi kuitenkin eduksi, jos eri alojen ammattilaiset tutkisivat ja hoitaisivat näitä yhdessä eikä erikseen. Ihminen on psykofyysissosiaalinen kokonaisuus, joten sellaista tutkimuksen ja hoidon tulisi myös olla.

Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskus otti kantaa aiheeseen artikkelissaan. Johtavan sosiaalityöntekijän Maarit Huuskan mukaan tämä voi johtaa lisääntyvään varovaisuuteen hormoniblokkerihoitojen osalta. Suomessa blokkerihoitoja ei oikeastaan ole mahdollista saada edes, joten täällä tämän tyyppistä vaikutusta ei ole - toisaalta ei varmasti myöskään edistä blokkerihoitojen saatavuutta jatkossa. 

Joka tapauksessa, toivotan kaikenlaiset riippumattomat tutkimukset sekä avoimen, ihmisarvoa kunnioittavan keskustelun aiheesta tervetulleiksi. 

 

Transihmisten hoito muutoksessa

Tällä viikolla on uutisoitu, että Britanniassa alaikäisten sukupuoli-identiteetin klinikka suljetaan ja korvataan alueellisilla, moniammatillisilla hoitoyksiköillä. Alkuun niitä avataan kaksi, mutta tavoitteena on lisätä niiden määrää myöhemmin. PinkNewsin uutinen aiheesta tässä, klinikan oma tiedote aiheesta tässä, NHS Englandin tiedote tässä.

Tämä on hyvä uutinen! Moniammatillisissa yksiköissä nuori pystytään kohtaamaan kokonaisena ihmisenä, eikä pelkästään sukupuoli-identiteetin kautta. Yksiköissä on myös mielenterveyden ja neurologian ammattilaisia. Kun yksiköitä on useampia ympäri maata, hoitoon pääsy on nopeampaa ja helpompaa kuin nykytilanteessa. Britannia on surullisen kuuluisa siitä, että alaikäisten sukupuoli-identiteetin klinikalle on vuosien jonot, ja potilaat ja useat järjestöt ovat valittaneet tilanteesta pitkään. Hoito on ollut huonoa, yleensä sitä ei ole saanut ollenkaan.

Myös Suomessa sukupuoli-identiteetin tutkimusyksiköihin kohdistuu tyytymättömyyttä. (Uutisia aiheesta esimerkiksi tässä ja tässä.) Täällä niitä on sentään kaksi, Helsingissä ja Tampereella, ja niissä on moniammatilliset tiimit (ei kuitenkaan esim. neurologia). Tyytymättömyys johtuu pitkälti siitä, että niissä keskitytään nimenomaisesti asettamaan diagnoosia sukupuolesta, joka jo lähtökohtaisesti on ihan absurdia. Tähän on tietysti syynä nykyinen lainsäädäntö, joka edellyttää lääketieteellistä diagnoosia sukupuolen juridista korjaamista varten. Diagnosointi perustuu potilaan haastatteluihin, mutta silti lääkärit perustavat diagnoosinsa pitkälti stereotyyppiseen sukupuolen ilmaisuun. 

Toivon, että kun translaki nyt vihdoin uudistuu Suomessa, ja lääketieteellinen diagnoosi erotetaan sukupuolen juridisesta korjaamisesta, myös transihmisten diagnosointi ja hoito muuttuvat parempaan suuntaan. Paremmalla tarkoitan sitä, että diagnosoinnissa ja hoidossa keskityttäisiin potilaan kannalta parhaimpaan mahdolliseen hyvinvointiin. Britannian uutisten perusteella vaikuttaa siltä, että siellä rakennettavasta diagnosointi- ja hoitomallista on tulossa hyvä esimerkki.

Hämmentävää kyllä, transsukupuolisiin (tai omien sanojensa mukaan transaktivismiin) kielteisesti suhtautuvat tahot ovat julistaneet tämän uutisen olevan transnuorten hoidon loppu Britanniassa. (Pari linkkiä aiheesta tässä ja tässä.) He ilmeisesti ajattelevat, että jatkossa alueelliset hoitoyksiköt keskittyvät eheyttämään transnuoria cissukupuolisiksi. He kuvailevat, että nämä monella tavalla hämmentyneet nuoret saavat uusissa yksiköissä apua muihin ongelmiinsa, kuten mielenterveyden ongelmiin, itsetuhoisuuteen, ahdistukseen, autismiin, jne, ja näin sukupuoli-identiteettihämmennys ratkeaa itsestään siinä samalla, ja nuorista kasvaa cissukupuolisia aikuisia.

Arvatkaas mitä mieltä minä olen? Mielestäni nuorten hyvään hoitoon kuuluu, että kaikkia ongelmia hoidetaan - myös mielenterveyden ongelmia, itsetuhoisuutta, ahdistuneisuutta, autismia (vaikka sitä ei "hoideta" sanan varsinaisessa merkityksessä, siihen sopeudutaan) - kunhan myös sukupuoli-identiteetti otetaan huomioon eikä siirretä täysin syrjään. Sukupuoli-identiteetti ja siitä johtuva vähemmistöstressi saattaa olla masentuneisuuden, ahdistuneisuuden ja itsetuhoisuuden aiheuttaja, ja autismin kirjolla oleminen korreloi transsukupuolisen identiteetin kanssa vahvasti, joten näitä kaikkia olisi hyvä tutkia ja hoitaa kokonaisvaltaisesti. Nykytilanteessa Suomen alaikäisten "transpolit" keskittyvät vain sp-identiteetin diagnosointiin, ja kaikki muut potilaan "ongelmat" diagnosoidaan ja hoidetaan muualla, ja tämä on suuri epäkohta. Kokonaisvaltainen ote puuttuu.

Anti-trans-aktivistien mielestä esimerkiksi hormoniblokkerihoito ja muuntohormonihoito on todettu tieteellisesti heikosti perustelluiksi ja siksi ne pitäisi lopettaa, kuten koko affirmoiva hoitomalli (esimerkki). Näin siitä huolimatta, että useat kansainväliset lääketieteelliset järjestöt ovat todenneet ne parhaaksi mahdolliseksi hoidoksi, tietylle potilasryhmälle (ei kaikille!). Pidän ihan mahdollisena, että sekä Britanniassa että Ruotsissa näitä hoitoja on annettu vääränlaisille potilasryhmille, mahdollisesti pitkien hoitojonojen aiheuttaman kiireen ja paineen vuoksi. Se ei kuitenkaan ole todiste siitä, että nämä hoidot olisivat kaikille huonoja, eikä varsinkaan siitä, että ne pitäisi kokonaan lopettaa. Britannian uutisoinnin perusteella hormoniblokkerihoitoa saaneiden hyvinvointia ei ole seurattu asianmukaisesti, ja täten tieteellinen näyttö niiden tehosta on vajaata. Ilman muuta kannatan lisätutkimusta aiheesta.

Hämmentävää uutisointia on myös oikeusjutun Allison Bailey vs. Stonewall ympärillä. Bailey hävisi, mutta jotkut otsikot julistavat päinvastaista (esim. tässä ja tässä). Tunnettu anti-trans-aktivisti Kathleen Stock kirjoitti Twitterissä: "Mermaids must fall next". Tämä kertoo todella paljon tämän liikehdinnän ajattelusta. He elävät jossain omassa todellisuudessaan. Stonewall ei kaatunut mihinkään. Ja miksi Mermaids, joka on siis translasten ja -nuorten sekä heidän perheidensä hyvinvointiin keskittyvä järjestö, pitäisi kaataa? Ilmiselvä vastaus on, että Stock ja hänen seuraajansa haluavat sulloa translapset ja -nuoret näkymättömiin. Translapsia ja -nuoria ei heidän mielestään pidä tukea millään tavalla heidän transidentiteetissään, vaan heistä pitää eheyttää cissukupuolisia. Joku voi tietysti tähän todeta, että aikuisena he saavat tehdä mitä haluavat, mutta kun olen seurannut tämän porukan touhua nyt muutaman vuoden, niin en oikein usko siihen. Todisteena esimerkiksi tämä video, jossa kaksi näkyvää anti-trans-henkilöä keskustelevat transihmisistä ja toteavat, että heidän määräänsä pitää vähentää, ja että he ovat valtava ongelma järkevälle maailmalle.

Tutkimustietoa lasten sosiaalisesta transitiosta

Muutama päivä sitten julkaistiin tutkimusartikkeli otsikolla "I was losing that sense of her being happy" - trans children and delaying social transition. Tutkija on Cal Horton (pseudonyymi), brittiläinen translapsen äiti, joka tekee väitöskirjaa. Hän on julkaissut myös muita artikkeleita ja tutkimuksia aiheesta, mm. Thriving or surviving? Raising our ambition for trans children in primary and secondary schools.

Tämä uusin tutkimus käsittelee kahta translasten terveydenhoidossa vallitsevaa paradigmaa, affirmaatiota ja viivästynyttä transitiota (affirmation and delayed transition). Tutkimuksessa haastateltiin sosiaalisesti transitioituneiden lasten vanhempia ja selvitettiin heidän näkemyksiään transition ajankohdasta. Translapsilla tarkoitetaan tässä alle murrosikäisiä lapsia, jotka ilmaisevat kokevansa sukupuolensa toisin kuin syntymässä on määritetty. Sosiaalisella transitiolla tarkoitetaan siirtymistä elämään toisen sukupuolen roolissa sosiaalisesti, ja se voi sisältää monenlaisia ja ajassa muuttuviakin asioita. 

Affirmaatiolla tarkoitetaan lapsen sukupuolikokemuksen hyväksymistä, tukemista ja vahvistamista ilman ikärajoja, lapsen nykyistä hyvinvointia korostaen, välittämättä siitä onko kokemus pysyvä, vaihtuva tai liukuva. 

Viivästynyt transitio tarkoittaa, että sosiaaliselle transitiolle asetetaan ikäraja, joka usein ajoittuu murrosikään. Ikärajaa perustellaan laajaa kritiikkiä saaneilla tutkimustiedoilla siitä, että suurin osa translapsista luopuisi trans-identiteetistään murrosikään mennessä. Kritiikkiä ja sen perusteita on avattu artikkelissa, ja koska olen itsekin kirjoittanut aiheesta aikaisemmin, en kirjoita nyt siitä. (Myös lähteet löytyvät artikkelista, enkä listaa niitä nyt tähän.) Sosiaalisen transition viivästyttäminen on joidenkin tutkijoiden mukaan suurempi interventio translapsen elämään kuin affirmaatio, ja sen tueksi pitäisi näin ollen olla hyvin vahvaa tutkimusnäyttöä. Uusimpien tutkimusten valossa vahvaa näyttöä ei ole.

Tutkimus perustuu 30 translapsen vanhemman haastatteluun. Kaikkien haastateltujen lapset olivat transitioituneet sosiaalisesti. Transition keski-ikä oli 7 vuotta ja vaihteli 3 ja 10 ikävuoden välillä. Haastattelujen aikana transitiosta oli kulunut keskimäärin neljä vuotta.

Tutkimus paljasti kaksi teemaa tässä joukossa: ensinnäkin cisnormatiivisuuden* vaikutus transition viivästymiseen, kun vanhemmat paljastivat syvälle juurtuneen vastustuksen sille mahdollisuudelle, että heidän lapsensa on trans. Toiseksi, vanhempien käsitys siitä, että viivästys aiheutti stressiä, myös niissä perheissä, joita voitiin pitää affirmoivina. Tutkimus vahvistaa olemassa olevaa tutkimustietoa affirmaation ja perheen tuen ja hyväksymisen tärkeydestä. Tutkimus korostaa myös tukea, jota vanhemmat saattavat tarvita ylittääkseen cisnormatiiviset esteet lapsensa tukemiselle, sekä ahdistusta, turhautumista ja traumaa, jota translapset voivat kokea jopa vahvistavissa perheissä.

Cisnormatiivisuus viivästyksen aiheuttajana

Cisnormatiivisuus näkyi vanhempien reaktioissa useilla eri tavoilla, mm. lapsen kokemuksen hylkäämisenä. Lapsen kertoma sukupuoli-identiteetti hyvin usein hylättiin, koska vanhemmilla ei ollut tietoa, että lapsi voisi kokea sukupuolensa toisin, tai koska ajateltiin sen olevan ohimenevä vaihe. Tämä oli hyvin yleistä. Vasta kun lapsi toistuvasti, sinnikkäästi ja vaativasti toi esiin kokemuksensa, vanhemmat alkoivat todella pohtia, voisiko heidän lapsensa olla trans. Jotkut vanhemmat kertoivat, että heillä oli täysi työ elämänhallinnassa, eivätkä he sen vuoksi ottaneet todesta tai huomioineet lapsensa vaatimuksia.

Cisnormatiivisuuden osoitus oli myös misinformaatio aiheesta. Moni vanhempi kertoi, että lähipiirin tai terveydenhuollon torjuva reaktio tai ensimmäisenä löydetty misinformaatio erityisesti siitä, että useimmiten kyseessä on ohimenevä vaihe, saivat vanhemmat torjumaan lapsensa kokemuksen. Torjuvien neuvojen takana saattoi olla hyvä tarkoitus (esimerkiksi se ajatus, että lapsen elämästä tulisi vaikea), mutta myös väärää tietoa tai arvauksia (esimerkiksi terveydenhuollon analyysi, että transtyttö vain ihailee isosiskoaan niin paljon, että haluaa olla tyttö).

Jotkut vanhemmat halusivat ensin varmuuden siitä, että heidän lapsensa todella on pysyvästi trans, ennen kuin pystyivät tukemaan ja vahvistamaan häntä. Moni heistä kuitenkin havaitsi, että lapsen tukeminen tässä hetkessä tietämättä, mitä he ovat aikuisena, on kuitenkin tärkeämpää. Se osoittaa lapselle, että häntä rakastetaan riippumatta siitä, korjaako hän sukupuolensa myöhemmin vai ei.

Jotkut vanhemmat kertoivat rajoittaneensa affirmaatiotaan. He noudattivat viivästyneen transition neuvoja ja antoivat lapsensa pukeutua ja käyttäytyä kuten halusivat, mutta eivät vahvistaneet lapsen sukupuoli-identiteettiä. Vanhemmat kertoivat, miten negatiivinen vaikutus tällä oli lapsiin. Esimerkiksi:

"Näin, että lapseni muuttui yhä onnettomammaksi. Koska käytimme edelleen miespronomineja ja käytimme edelleen syntymänimeä. Ja tiedätkö, hänelle siinä ei ollut kyse siitä, että hän sai leikkiä haluamillaan leluilla ja pukeutua haluamiinsa vaatteisiin. Hän halusi, että näkisimme hänet tyttönä, joka hän tiesi olevansa. Ja me emme tehneet sitä."

"Noin viiden vuoden iästä lähtien – sanotaanko viisi tai kuusi, (olemme) sanoneet "voit olla minkälainen poika haluat". Ilmoitimme hänet poikien balettiluokkaan, jota hän rakasti, ja "pojat voivat tehdä mitä tahansa", "pojat voivat pitää baletista", "pojat voivat pukeutua miten haluavat" ja kaikkea. Ja sitten sanoisin, että hän sanoi painokkaasti: "Ei, mutta minä – olen tyttö", ja siinä oli paljon surua."

Esteiden ja rajoitteiden asettaminen oli myös yksi niistä keinoista, joissa cisnormatiivisuus vanhempien toimissa näkyi. Lasten tuli ylittää nämä esteet, jotta tulisivat hyväksytyiksi. Esimerkiksi:

"Esteet olivat asioita, kuten esimerkiksi että hän pyysi kutsua häntä [Nimi], ainakin 10 kertaa. Ne ovat siis 10 erilaista estettä. Ja joka kerta hän jatkoi menoaan seuraavaan ja jatkoi menoaan seuraavaan. Ja hän ei antanut periksi. Jos hän olisi luovuttanut ja lakannut kysymästä, emme olisi tehneet mitään, emme olisi menneet eteenpäin… Tarvitsin ehdottoman selvyyden siitä, mitä hän kysyi. … hänen täytyi osoittaa olevansa täysin varma – minkä hän teki."

Moni vanhempi pelkäsi, että heitä syytettäisiin liian innokkaasta lapsensa identiteetin hyväksymisestä tai rohkaisusta. Heidän ratkaisunsa siinä tilanteessa oli olla mahdollisimman passiivinen, jotta jokainen yksittäinen etenemisaskel olisi lapsen itsensä aikaan saama. Moni myönsi, että lykkäsi mielellään näitä edistysaskeleita tulevaisuuteen, myös sen jälkeen, kun olivat jo hyväksyneet lapsensa identiteetin.

"Sanot tavallaan: "No, odotellaan". "Odotetaan hetki" tai "odotellaan koulujen loman jälkeen ennen kuin ilmoitamme siitä koululle". … niin joo, siellä olisi luultavasti ollut vähän sitä "odotellaan vain loman jälkeen"… Mutta totuus on, että lapseni on aina ollut varma – ei ole koskaan ollut hetkeä, jolloin hän ei olisi varma. Joten, tiedäthän, olen ymmärtänyt sen vuosien varrella, varsinkin nyt, kun hän on vähän vanhempi."

Useat vanhemmat tunnustivat, että heidän lapsensa olisi transitioitunut aikaisemmin, jos vain olisi voinut. Syyksi viivyttelylle kerrottiin mm. pelko lähipiirin reaktioista, sosiaalisen hylkäämisen pelko, ja halu suojella lasta. Ajan kuluessa vanhemmat kuitenkin huomasivat, että transition viivyttäminen ei ainakaan suojellut heidän lastaan.

Viivästyneen transition aiheuttama haitta lapselle

Useat vanhemmat tunnistivat, että heidän viivyttelynsä oli aiheuttanut haittaa lapselle. Jotkut tunnustivat viivyttäneensä transitiota niin pitkään kuin kykenivät, jolloin sen haitat alkoivat näkyä.

"Yritimme pitää hänet, tiedäthän, poikana, jumalan tähden, luultavasti pari vuotta. Ja se muuttui vaikeammaksi ja vaikeammaksi. Se oli päivittäistä riitelyä. Kotona hän oli pukeutunut tytöksi. Mutta kotoa poistuminen oli painajaista. Koska hän ei halunnut käyttää poikien vaatteita, hän ei viihtynyt niissä – hiustenleikkaus oli painajainen. Kyllä, se oli vain painajainen. Joten ei ole mitään – en usko, että olisimme voineet viivyttää sitä kauemmin kuin mitä teimme, täysin rehellisesti sanottuna."

Vaikka suurin osa haastatelluista vanhemmista hyväksyi lapsensa identiteetin verrattain nuorena (transition keski-ikä 7 vuotta), useat vanhemmat kertoivat katuvansa viivyttelyä. Vanhemmat tunnustivat, että viivyttelyn syynä oli heidän oma tietämättömyytensä, väärinkäsitykset, sekä positiivisten transkokemusten puuttuminen.

"Joten itse asiassa yksi mitä kadun hänen vanhempanaan on se, että kesti ehkä kuudesta kuukaudesta vuoteen vahvistaa hänet. Koska 8-vuotiaana teimme kaiken tämän tutkimuksen löytääksemme asioita, kuten virheellisiä, tiedätkö, detransitiotilastoja…"

Haastatellut vanhemmat kertoivat viivyttäneensä sosiaalista transitiota joistakin kuukausista useisiin vuosiin. Kaikki näin toimineet vanhemmat pitivät ikärajoja ja transition viivyttämistä vahingollisena toimintatapana. Usean vuoden ajan lapsen identiteetin hylkäämisen vaikutus lapseen jätetään huomiotta, kun transitiota viivytetään.

"En usko siihen enkä kannata sitä, koska ketä se hyödyttää? Ei ainakaan lasta – ja mielestäni se vaikuttaa haitallisesti lapseen. Minusta siinä ei ole mitään järkeä, koska et itse asiassa hyväksy lastasi sellaisena kuin hän on. Mutta myös, aiheutat valtavia määriä henkistä kärsimystä. Loppujen lopuksi kyse on lapsesi hyvinvoinnista, eikö niin? Ja jos viivyttelet sitä, et itse asiassa aseta lastasi etusijalle. Tiedän, että jos olisin tehnyt niin lapselleni, hän olisi horjunut, enkä harkitse sitä. Joten ei, en usko, en usko siihen."

Terveydenhuolto, kuten Tavistock, neuvoi vanhempia odottamaan ja viivyttämään transitiota, nk. watchful waiting. Tämä johti paitsi lapsen hyvinvoinnin huonontumiseen, myös joidenkin vanhempien mukaan siihen, että osa lapsen läheisistä piti tiukemmin kiinni tästä neuvosta, kuin vanhempi tai vanhemmat, jotka lopulta myöntyivät sosiaaliseen transitioon.

"Mutta "valpas odottaminen" on mielestäni todella haitallista, koska se on varmasti estänyt vanhempiani uskomasta täysin sitä, mitä hän tarvitsee. Joten nyton kulunut yli kaksi ja puoli vuotta hänen pronominiensa vaihtamisesta. Ja hänen sosiaalisesta muutoksestaan. Vanhempani kannattavat edelleen odottelua. Joten uskon, että sen retoriikka on todella – kokemukseni mukaan ollut todella vahingollista…. katson ja odotan. Ja minä rakastan lastani. Muistan isäni sanoneen minulle: entä jos hän muuttaa mielensä? Haluaisin mieluummin onnellisen lapsen seuraavat pari vuotta."

Osa vanhemmista rinnasti viivyttelyn eheyttämiseen.

"Se on eräänlainen pakottava eheytysterapian ohjauskeino –  sinun on todellakin jatkettava tätä, mutta minusta olisi parempi jos et jatkaisi. Tämä on todella viesti, jonka annat lapsillesi, aivan kuin heillä ei olisi lupaa olla sitä mitä he ovat. Ja näen sen vain pitkäaikaisena haittana lapsen mielenterveydelle. Joten konseptina vihaan sitä ehdottomasti, enkä koskaan suosittele sitä."

Artikkelin johtopäätöksenä on, että vanhemmat toimivat cisnormatiivisuuden vaikutuksen alla perheissä, joissa lapsi ilmaisee olevansa muuta sukupuolta kuin syntymässä määritetty. Tämä johtaa translasten osalta moniin esteisiin ja viivästyksiin, myös niissä perheissä, joita voidaan pitää affirmatiivisina. Ilman positiivisia kokemuksia transihmisyydestä ja siitä, mitä mahdollisuuksia transihmisillä on elämässään, cisnormatiivisuus ohjaa vanhempia olemaan vahvistamatta lapsensa identiteettiä. Misinformaatio, jota saatiin jopa terveydenhuollosta, ei rohkaise tukemaan lasta. Misinformaatio perustuu cisnormatiivisiin olettamuksiin siitä, että translasten identiteetti on vähemmän vakaa, aito ja kunnioituksen arvoinen kuin cislasten, sekä siitä, että on tärkeämpää ennustaa lapsen tulevaisuuden kokemuksia kuin huomioida nykyhetken hyvinvointi ja itsetunnon kehittyminen.

Translapsen sosiaalisen transition viivyttäminen murrosikään asti oli kaikkien haastateltujen vanhempien mielestä lapselle haitallista. Tämä vahvistaa tutkimustietoa, jonka mukaan läheisten torjuva suhtautuminen translapsen sukupuoli-identiteettiin johtaa välttelevään kiintymyssuhteeseen lapsen ja vanhemman välillä, häpeän tunteisiin, post-traumaattisiin stressioireisiin, yhteenkuulumattomuuden tunteisiin, psyykkisiin haittoihin, ja huonoon itsetuntoon.

*Cisnormatiivisuus tarkoittaa ajattelutapaa tai normia, jonka mukaan ihminen on tai hänen tulisi olla jompaa kumpaa kahdesta sukupuolesta. Ajattelutapa voi sisältää oletuksen siitä, että kaikki ympärillä olevat ihmiset ovat cissukupuolisia. (Lähde: THL:n tasa-arvosanasto)

----------

Omia ajatuksiani tästä tutkimuksesta: Kuulostaa tutulta, ja vahvistaa sen mitä jo tiesin. Kyse ei suinkaan ole siitä, että vanhemmat liian innokkaasti vahvistavat translastensa identiteettiä, kuten trans-vastaisissa piireissä niin kovasti julistetaan, vaan aivan päinvastaisesta: translapset eivät saa ajoissa tukea edes hyväksyviltä vanhemmilta, jotka kamppailevat cisnormatiivisen yhteiskunnan aiheuttamien pelkojen ja epäilysten suossa.