Mikroaggressiot ja vähemmistöstressi

Osana Setan etä-edaria osallistuin viime viikolla lyhyeen koulutukseen aiheesta mikroaggressiot. Termi oli minulle etäisesti tuttu, puolihuolimattomasti jostain uutisesta ja artikkelista luettu. Minulla oli ennalta käsitys, että se liittyy jotenkin ihmisten omaksumiin ennakkoluuloihin ja oletuksiin ihmisryhmistä, ja erityisesti rasismiin. Esimerkkinä tuli mieleen Marimekon ex-toimitusjohtaja Mika Ihamuotilan hyvää tarkoittava twiitti, jossa hän kertoi keskustelleensa taksikuskin kanssa siitä, mistä tämä on kotoisin.

Koulutuksessa termi mikroaggressio määriteltiin seuraavasti: loukkaavia kommentteja, tekoja tai eleitä, jotka kohdistuvat eri vähemmistöihin tai niiden edustajiin, ja jotka ovat usein niin hienovaraisia ja tulkinnanvaraisia, että niitä on hankala tulkita ja nimetä syrjinnäksi. Mikroaggressiot jaettiin koulutuksessa lähteenä käytetyn kirjan* perusteella kolmeen tyyppiin: mikrohyökkäyksiin, mikroloukkauksiin ja mikromitätöinteihin. 

*Derald Wing Sue: Microaggressions in Everyday Life, 2010.

Pohdimme näistä kaikista esimerkkejä, ja mietimme, miksi mikrohyökkäykset määritellään mikroaggressioiksi, koska ne ovat tarkoituksellisia loukkaavia tekoja, kuten tahallista väärinsukupuolittamista, solvauksia, tai avoimesti vähemmistöön kuuluvan ihmisen siirtäminen pois asiakaspalvelusta. Näissä ei ole mitään "mikroa". Totesimme, että ehkä 10+ vuotta sitten syrjintää ei tunnistettu vielä niin tarkasti kuin nykyään, ja tällaiset täysin selvästi syrjivät ja loukkaavat teot luettiin vielä mikroaggressioiksi, koska ne eivät ole fyysistä väkivaltaa.

Mikroloukkaukset ovat kommentteja tai toimintoja, jotka halventavat tai nöyryyttävät vähemmistöjen edustajia. Usein tällainen loukkaus perustuu stereotyyppiseen ja loukkaavaan kuvaan vähemmistöistä, joiden joukosta puhuja nostaa kohteen pois. Tällainen loukkaus on tarkoitettu hyväntahtoiseksi. Esimerkiksi "En olisi ikinä uskonut, että olet trans. Sinähän olet ihan normaali" on mikroloukkaus. Näin sanova olettaa, että transihmiset eivät yleisesti ottaen ole normaaleja.

Mikromitätöinnit ovat esimerkiksi huomiotta jättämistä ja henkilön todellisuuden ja tunteiden kieltämistä. Tavoitteena voi olla yhdenvertaisuus, mutta ei tunnisteta tai tunnusteta olemassa olevia eroavaisuuksia ja omia etuoikeuksia suhteessa toiseen. Esimerkiksi "älä kysy, älä kerro" -vaatimus on mikromitätöintiä. "Meidän työpaikalla kaikki ovat samanlaisia ja syrjintää ei tapahdu" on silmien ummistamista ja syrjinnän kokemusten mitätöintiä, mikäli toteamus annetaan ylhäältä päin kuulematta alaisia lainkaan. Myös esimerkiksi kommentti transnuoresta "On kauheata, että nuori ei pysty hyväksymään itseään" on mikromitätöintiä, koska sen sanoja ei tunnista omaa etuoikeutettua asemaansa cis-sukupuolisena, jonka ei tarvitse kyseenalaistaa kehonsa ja sukupuoli-identiteettinsä yhteensopivuutta, ja se mitätöi transnuoren oman kokemuksen siitä, että hän nimenomaan on hyväksynyt itsensä.

Mikroaggressioita voi olla vaikeaa tunnistaa ja erityisen vaikea niihin on puuttua, jos ne on kuitenkin hyväntahtoiseksi tarkoitettuja. Alussa esittämäni esimerkki Mika Ihamuotilasta on hyvä: hyvää tarkoittava twiitti maahanmuuttajataksikuskille jutustelusta toi esiin Ihamuotilan mikroaggression ja sen vaikutukset, kun mikroaggressio tuotiin näkyväksi. Ihamuotila oletti taksikuskin ulkonäön perusteella, että hän ei ole syntynyt Suomessa, joten hän hyväntahtoisesti kysyi, mistä kuski on kotoisin. Kuski kertoi mielellään. Ihamuotila totesi, että hän arvostaa Suomeen töihin tulleita maahanmuuttajia ja kannusti kaikkia juttelemaan heille, vaikkapa kysymällä, mistä he ovat kotoisin. Tässä tapahtui se mikroaggressio, että Ihamuotila nosti taksikuskin pois "Suomeen loisimaan tulleiden maahanmuuttajien" joukosta. Tämä kerrottiin Ihamuotilalle, ja hän ymmärsi, mistä oli kyse, ja kiitti kaksoisviestinsä purkamisesta.

Koulutuksen päätteeksi esitettiin muutamia keinoja, joilla mikroaggressioiden haittoja voidaan vähentää. Näitä ovat käsitteen ja ilmiön tiedostaminen ja tunnistaminen, niiden sisältämän kaksoisviestin purkaminen ja esiin tuominen, sekä niiden esiin nostamien tunteiden tunnistaminen ja salliminen. Huomatessaan mikroaggression, siitä voi ystävällisesti sanoa, tai vaikka kysyä perusteluja, miksi ihminen sanoi niin kuin sanoi. Perustellessaan ihminen voi ymmärtää toimineensa väärin. On tärkeää myös mikroaggression kohteeksi joutuessaan tunnistaa sen aiheuttamia tunteita ja sallia ne itselleen, etteivät ne jää alitajuntaan kalvamaan ja aiheuttamaan itsesyytöksiä. 

Minua harmitti, että koulutukselle varattu aika oli niin lyhyt, että emme päässeet aiheeseen kovin syvälle. Aloin etsiä aiheesta lisää tietoa. Muualla esitettyjä mikroaggression määritelmiä:

• Wikisanakirja: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan.
• Wikipedia: usein tahaton ja huomaamaton loukkaava kommentti tai teko, joka kohdistuu vähemmistöryhmään tai sen edustajaan, ja joka vahvistaa tätä ryhmää kohti tunnettuja stereotypioita. Termin kehitti psykiatri Chester M. Pierce vuonna 1970. Professori Ann Phoenixin mukaan mikroaggressiosta on tullut sallitumpaa ja näkyvämpää syyskuun 11. päivän terroritekojen jälkeen.
• Liberalismi.net/wiki: mikroaggressio tai mikrohaittaaminen tarkoittaa marginalisoidun ryhmän aseman vähittäistä heikentämistä. Ihmiset tekevät sitä tyypillisesti tahattomasti ja huomaamattaan, myös marginalisoidun ryhmän puolustajat ja jäsenet itse. Psykologi Derald Wing Sue määrittelee mikroaggression "lyhyeksi arkiseksi viestimiseksi, joka lähettää yksilöille vähätteleviä viestejä näiden ryhmäjäsenyyden perusteella". Suen mukaan mikroaggression tekee yleensä hyvää tarkoittava ihminen tiedostamattaan. Ne ovat eri asia kuin avoin suvaitsemattomuus, koska tekijä usein ei tarkoita pahaa eikä tiedä aiheuttavansa haittaa.

Yle julkaisi ihan hiljattain artikkelin otsikolla "Mistä sä oot kotoisin? Viisi rasistista mokaa, joilla sinäkin ehkä syrjit, vaikka tarkoitat hyvää". Artikkelissa annetaan konkreettisia esimerkkejä tilanteista, joissa on havaittavissa mikroaggressioita, ja tuodaan esiin, miksi ne ovat haitallisia, sekä miten niiden haittoja voitaisiin vähentää. Sama asenne oli koulutuksessa, johon osallistuin. Lyhyesti todettuna mikroaggressiot ovat arkisissa tilanteissa toistuessaan yksilölle kuormittavia ja aiheuttavat sisäistettyä itsesyrjintää. Mikroaggressiot vahvistavat haitallisia stereotypioita ja voivat johtaa vakavampiin tekoihin. 

Liberalismiwiki-sivustolla on pitkästikin esitetty käsitteen sisältöä ja sellaisia puolia, joita koulutuksessa ei ehditty käsitellä -  ongelmallisuutta, epätieteellisyyttä ja vaikutuksia. Siellä sanotaan mm. näin:

"Termiä on arvosteltu epätieteelliseksi ja sanaa "aggressio" väärinkäytetyksi. "Mikrohaittaaminen" voisi olla kuvaavampi termi. Mikroaggressio on marxilaisen kriittisen koulukunnan teoria, joka on alkanut valtavirtaistua vasemmalla.

Esimerkiksi aasialais-amerikkalaiselta saatetaan kysyä tämän kotimaata tai ajatella, että tämä on varmaan hyvä matematiikassa, näin vahvistaen stereotypioita. Mies saattaa avata naiselle oven, mistä voi tulla käsitys, että nainen olisi heikompi.

Monet psykologit ja muut tietokirjailijat, kuten Bradley Campbell, Heather Mac Donald, Amitai Etzioni, Jonathan Haidt, Greg Lukianoff, Jason Manning, Ralph Nader ja Christina Hoff Sommers ovat sanoneet, että käsite "mikroaggressio" ei ole tieteellisesti riittävän perusteltu tai että se voi olla haitallinen yksilöille ja yhteiskunnalle. Mikroaggressioihin viittaaminen on myös yhdistetty uhriutumiskulttuuriin.

Ehkä paras olisi, jos mikrohaittaaminen tiedostettaisiin mutta käsitettä ei venytettäisi liikaa, ongelman haitat pyrittäisiin minimoimaan eikä eskaloimaan, ja virheellisestä marxilaisesta mikroaggressioteoriasta luovuttaisiin. On myös tahallista mikrohaittaamista.

Poliittinen korrektius on presidentti Barack Obaman mukaan mennyt liian pitkälle, kun yliopistoihin ei haluta konservatiivisia puhujia, toista puolta ei kuunnella tai ei haluta lukea naisia tai afrikkalais-amerikkalaisia halventavia kirjoja. Puhujia ei pidä vaientaa, vaan heidän kanssaan tulee voida keskustella. Vaientaminen sanomalla: "Et voi tulla, koska olen liian herkkä kuulemaan, mitä sinulla on sanottavana" estää oppimisen. Vox-lehden mukaan Obama viittasi myös sisältövaroituksiin (trigger warning)."

Humanistisen ammattikorkeakoulun blogissa yliopettaja Arto Lindholm ruotii uhriutumiskulttuuria, jonka osana mikroaggressiot voidaan nähdä. Hän kuvailee ensin uhriutumiskulttuurin uutena ilmiönä, joka on syrjäyttämässä vanhoja, seuraavasti:

"Campbellin ja Manningin (2018, 20–27) mukaan uhriutumisen kulttuuri on syrjäyttämässä kunnia- ja arvokkuuskulttuurit. Kunniakulttuurissa tärkeintä on ihmisen maine, jota tulee puolustaa tarvittaessa väkivalloin.  Erityisesti miehen on vastattava loukkauksiin aggressiivisesti.  Arvokkuuskulttuuri on kuitenkin syrjäyttänyt kunniakulttuurin länsimaissa.  Arvokkuuden ydin on, että se on olemassa muista riippumatta eikä vaadi toisten ihmisten jatkuvaa hyväksyntää.  Arvokkuuskulttuurissa solvausyritykset sivuutetaan olankohauksella ja ylemmyydentunteella. Vanhemmat opettavat lapsilleen itsehillintää, ja ihmiset välttelevät tahatontakin toisen loukkaamista.

Uhriutumisen kulttuuri hylkää arvokkuuskulttuurille ominaisen loukkausten huomioitta jättämisen – pikemminkin se rohkaisee ihmisiä ryhtymään toimiin loukkauksia vastaan. Tässä mielessä uhriutumisen kulttuuri muistuttaa kunniakulttuuria. Iso ero on kuitenkin siinä, että kunniakulttuurissa ei anota apua toisilta eikä varsinkaan julkisuuden keinoin.  Uhriutumisen kulttuurissa sen sijaan jopa liioitellaan omaa uhrin asemaa kolmannen osapuolen sympatian ja tuen saavuttamiseksi. Uhriutujan moraalinen ylemmyys kumpuaa alhaalta ylöspäin, sorretusta kohti sortajaa. Kunniakulttuurissa tähdennetään omaa voimaa ja terveyttä, kun taas uhriutumisen kulttuuri kannustaa korostamaan omaa epäedullista asemaa ja marginalisoitumista."

Lindholm kuvailee sen jälkeen uhriutumiskulttuurin erilaisia ilmenemismuotoja, kuten maalittamista, mikroaggressioita, sisältövaroituksia ja turvallisia tiloja, ja lopettaa ansiokkaan blogikirjoituksensa korkeakoulujen asemaan ilmiön tunnistamisessa ja kitkemisessä, omiin pohdintoihinsa sekä kritiikkiin. Otteita lopusta:

"Uusi moraalikoodi on puhdistanut yhteiskuntaa monin tavoin. Ilman uhriutumisen kulttuurin läpimurtoa tuskin olisi noussut esimerkiksi metoo-liikettä tai sen vanhoja rakenteita uudistavaa vaikutusta.  Kaltoin kohdellut ja kiusatut vähemmistöt ovat tuskin koskaan saaneet ääntään niin hyvin kuuluviin kuin nyt, mikä on kulttuurievoluutiossa iso askel eteenpäin. Uhrien kokemusten esiin nostaminen ja kuunteleminen ovat tasa-arvotyön ydintä.

Sen sijaan maalittamiseen liittyvät ilmiöt ovat arvomaailmassani yksiselitteisesti vastenmielisiä riippumatta siitä, mitä asioita maalittamisella ajetaan. En näe mitään ylevää isojen joukkojen kokoamisessa yhden nujertamiseksi – lähinnä se nostaa pintaan omat kokemukseni koulukiusaamisesta."

"On kuitenkin kysyttävä, onko uhriutumisen kulttuurin käsite itsessään kriittinen vähemmistöjä kohtaan? Uhriutuminen sisältää osin negatiivisen konnotaation, ja jopa itse käsitettä on väitetty mikroaggressioksi. Olisivathan Campbell ja Manning voineet nimetä uuden ilmiöin vaikkapa oikeudenmukaisuuskulttuuriksi, joka olisi herättänyt positiivisen konnotaation. Lisäksi voidaan kysyä, onko uhriutumisessa loppujen lopuksi mitään uutta – eivätkö ihmiset ”aina” ole käyttäneet uhriutumista yhtenä strategianaan? Esimerkiksi työläiset ovat olleet kapitalismin uhreja ja 1960-luvun uudet liikkeet korostivat olevansa ”systeemin uhreja”.

Uhriutumisen sijasta olisi mahdollista puhua Kristiina Brunilan ja hänen työtovereittensa (2019) tapaan haavoittuvuuden eetoksesta, jolla tekijät tarkoittavat ajallemme ominaista psykoemotionaalisia ongelmia korostavaa mentaliteettia. Kuvattiinpa moraalikoodin muutosta millä käsitteellä tahansa, mielestäni on selvää, että muutos on tapahtunut eikä kukaan ole immuuni uudelle koodille."

Näiden tekstien perusteella ymmärrän nyt hieman paremmin sitä keskustelukulttuuria, jossa erityisesti poliittinen oikeisto kritisoi poliittisen vasemmiston käyttämää inklusiivista kieltä ja retoriikkaa. Tämä asenneilmapiiri valuu myös ei-poliittiseen keskusteluun. Oikeistomieliset näkevät inklusiivisuuden nimenomaan tällaisena yllä kuvattuna uhriutumiskulttuurina, joka uhkaa sananvapautta. Erityisesti tulee mieleen opposition laaja kritiikki, kun Ohisalo julisti hallituksen tasa-arvo-ohjelman kantavan ajatuksen olevan intersektionaalinen feminismi. Kritiikin esittäjät elävät Lindholmin kuvailemassa kunnia- ja arvokkuuskulttuurissa, kun taas hallituksessa halutaan edistää uudenlaista ajattelua, joka tunnistaa yksilön yhteiskunnalliseen asemaan vaikuttavat moninaiset taustatekijät ja syrjivät rakenteet. Toinen mieleen tuleva esimerkki on TERFien kritiikki inklusiivista kieltä kohtaan. Termit kuten "kohdulliset" tai "menstruoijat" nähdään uhkana sananvapaudelle ja naiseudelle, kun tosiasiassa niitä käytetään kuvaamaan ihmisryhmää tarkemmin kontekstissa. Kaikki naiset eivät ole kohdullisia tai menstruoi, ja kaikki kohdulliset tai menstruoivat eivät ole naisia, mutta näitä termejä ei pidäkään käyttää silloin, kun halutaan puhua nimenomaan naisista, vaan silloin, kun kohdulla tai menstruoimisella on merkitystä.

Päästäisiinkö uhriutumiskulttuuri-termistä eroon, jos esimerkkeinä käyttäisi vähemmän stigmatisoituja ryhmiä? Kun esimerkki on lähempänä omaa kokemusmaailmaa, sen ymmärrettävyys saattaa olla parempi. Mietitään vaikkapa perheellisiä ja perheettömiä. Oletpa kumpaa ryhmää tahansa, olosi saattaa olla epämukava ryhmässä, jossa edustat ainoana omaa ryhmääsi, ja ryhmän puheenaiheet ja näkökulmat ovat enemmistön dominoimat. "Ethän sinä tiedä tästä mitään, kun sinulla ei vielä ole lapsia" ja "Sinulla varmaan tulee kotona sanomista, jos osallistut meidän bileisiin" ovat toiseuttavia kommentteja, mikroaggressioita. Tilannekohtaisesti kannattaa varmaan harkita, haluaako tällaiseen toimintaan puuttua vai ei. Mielestäni se on hyödyllistä, jos kokee tilanteet itselleen raskaana, ja asiallisuus pystytään säilyttämään.

On pakko olla samaa mieltä myös liberalismiwikin ja Lindholmin kanssa siitä, että mikroaggressioiden tunnistamisella ja esiintuomisella voidaan mennä liian pitkällekin. Älkää ymmärtäkö väärin - minusta mikroaggressiot on syytä tunnistaa ja tuoda esiin, koska ne aiheuttavat vähemmistöille vähemmistöstressiä, joka on haitallista etenkin pitkään jatkuessaan. Uskoisin, että ylilyönneissä kyse on enimmäkseen kuitenkin siitä, että ilmiö on vielä suhteellisen uusi. Olemme vielä sellaisessa vaiheessa, jossa rajoja testataan ja koetellaan. Tasaantumisvaihe on vasta tulossa.

EDIT. 14.12.2021

Duodecimissä julkaistu artikkeli vähemmistöstressistä: Linkki

Transfobia filosofisesta näkökulmasta

EDIT. 1.2.2021: muutettu tubettajan nimi, koska hän kertoi viikonloppuna olevansa transnainen Abigail, ja poistettu huomio cis-sukupuolisuudesta.

Philosophy Tube on brittiläisen näyttelijän Abigail Thornin Youtube -kanava, jolla hän "keskustelee filosofiasta vasemmistonäkökulmasta", kuten Wikipediassa kuvaillaan. Kanavalla on lähes 800 000 tilaajaa, ja hänen videoidensa katselukertojen määrä lähentelee 50 miljoonaa. Katsoin hänen videonsa "Transphobia | An analysis" ja minusta se oli varsin tarkkanäköinen filosofinen näkökulma tähän ilmiöön. Video on reilut 20 minuuttia pitkä ja tekstitetty englanniksi. Suomennan siitä tärkeimmät pointit tähän blogitekstiin:

• Abigail kuvailee tyypillisen "opinion-haver":in, Yer Dadin (joka on varmaan läheistä sukua "boomerille"). Eli etuoikeutettu, ei aina mies, ei aina keski-ikäinen tai sitä vanhempi, mutta usein kyllä, joka noin 15 vuotta sitten olisi sanonut jotain huolettoman homofobista, kuten "homot on ihan ok, kunhan pysyvät poissa silmistä". (Sanoisin, että näin monet sanovat vieläkin...)
  
• Bettcher, transsukupuolinen filosofi, kuvailee homo- ja bifobian filosofisen ytimen olevan se väärä uskomus, että samaa sukupuolta olevien seksuaalinen suhde ei ole yhtä hyvä kuin heteroseksuaalinen suhde. Tämä liittyy etiikkaan eli käsitykseen oikeasta ja väärästä. Etiikan taustalla voi olla uskonto tai jotain muuta.
  
• Yer Dadilla on tämä uskomus etiikkansa ytimenä.
• Nyt Yer Dad sanoisi jotain saman suuntaista transihmisistä. "Ihan ok minulle, jos ihminen haluaa vaihtaa nimensä ja pronomininsa ja pukeutua miten haluaa..." Se on monen ihan fiksun ja liberaalin ihmisen näkemys, mutta silti vaarallisen väärä.
  
• Bettcherin kokemusten ja tutkimusten mukaan transfobian ydin on metafyysinen skeptisismi: väärä uskomus siitä, että transihmiset eivät ole olemassa transihmisinä, vaan ovat oikeasti sitä sukupuolta, joka heille on määritetty syntymässä.
• Tämä uskomus on transfobisten etiikan oikeutus, jonka perusteella transihmiset on heidän mielestään laitettava syntymäsukupuolen vankiloihin, heiltä kielletään pääsy turvatiloihin, heitä väärinsukupuolitetaan, heille tehdään väkivaltaa, heidät suljetaan ulos julkisista tiloista, ym.
  
• Skeptikko on ihminen, joka asettaa etusijalle todisteet, erityisesti tieteelliset todisteet. Antiikin Kreikassa skeptikko oli radikaalimpi, ja tätä skeptisismin muotoa näkee tälläkin hetkellä. Heidän tärkein kysymyksensä on: "Mistä tiedät asiat, jotka väität tietäväsi?" Tällä kysymyksellä sekoitetaan metafysiikkaa (asioiden olemassaolo) ja epistemologiaa (tietoteoria) keskenään.
• Abigail esittelee Pyrrhonismin, hellenistisen filosofian koulukunnan, jonka mukaan jokaisella väitteellä on oltava yhtä painava vastaväite. Väittelyn tavoitteena ei ole jomman kumman väitteen voitto tai kompromissin saavuttaminen, vaan lykätä ratkaisua loputtomiin ja varmistaa, että väittely ei lopu koskaan. (Kuulostaako tutulta? Minusta kuulostaa.) Silloin saavutetaan ataraxiaksi kutsuttu tila, joka on huolista vapaa. Mitään ei pidä uskoa, mitään ei pidä julistaa totuudeksi tai olemassa olevaksi. On vain mielipiteitä, joista ei tarvitse välittää, ovatko ne oikeita vai vääriä.
  
• Metafyysisellä skeptisismillä on vaikutuksia transihmisten oikeuksista käytävälle poliittiselle diskurssille. 
• Tyypillinen transfobinen kommentti on, että transihmiset vaativat itselleen erikoiskohtelua. Kun henkilö olettaa, että transihmisiä ei ole oikeasti olemassa (eli he ovat oikeasti syntymässä määritettyä sukupuolta), seuraava looginen päätelmä on, että myöskään transfobiaa ei ole olemassa. Jos sitä ei ole olemassa, ei sen torjumiseen tarvita erityistä kohtelua tai lakia joka suojelee siltä.
• Sanoessaan "Ihan ok minulle, jos ihminen haluaa vaihtaa nimensä ja pronomininsa ja pukeutua miten haluaa..." Yer Dad tarkoittaa, että "Transihmiset ovat oikeasti sitä sukupuolta, joka heille on määritetty syntymässä, mutta teeskentelen uskovani heitä, koska en halua loukata."
• Mietitkö vielä, että hetkinen, kyllä tästä pitäisi pystyä keskustelemaan rationaalisesti? Tämä kuulostaa nyt aika ideologiselta? Kyllähän tässä pitäisi löytyä tasapuolinen vasta-argumentti, eikä vain suoraan myöntää, että transihmiset ovat sitä sukupuolta, mitä sanovat olevansa?
  
• Abigail sanoo, että kompromissia tässä asiassa ei ole olemassa. Joko transihmiset ovat olemassa siten kuin he sanovat, tai he eivät ole. Joten väittelyssä voittaja vie kaiken. Transihminen on tällöin mahdottomassa tilanteessa, hänen on todistettava oma olemassaolonsa henkilölle, jonka vastaväite joka kerta on: "Mistä tiedät, että olet sitä sukupuolta kuin sanot olevasi?" Se on yhtä mahdotonta, kuin jos tilanne olisi päinvastoin, ja transfobin olisi todistettava cis-sukupuolisuutensa saman metafyysisen skeptisismin valossa.
• Tässä tilanteessa useimpien transihmisten johtopäätös on, että ainoa järkevä teko on olla osallistumatta väittelyyn omasta olemassaolostaan. Väittelyssä häviäminen voi maksaa transihmiselle jopa hänen elämänsä.
• Moni transfobi piilottaa kiihkoilunsa akateemiseen kielenkäyttöön tai feminismiin. Tässä kohtaa Abigail esittelee TERF-termin, trans exclusionary radical feminist (pieruäänten saattelemana, hups...)
  
• Abigail mainitsee esimerkkinä transfobisen akateemikon, Ray Blanchardin, mutta ei mene aiheeseen syvemmälle, vaan toteaa, että hänen työnsä ovat tuominneet jo monet terävämmät henkilöt.
• Toinen esimerkki on Sheila Jeffreys, joka teoksessaan "Gender hurts" esittää vääriä väitteitä mm. siitä, että tunnustamalla transihmisten olemassaolo lesbot ja homot häivytettäisiin olemasta. Tämäkin perustuu metafyysiseen kieltämiseen. Jeffreys kieltäytyy uskomasta, että joillakin naisilla on penis ja joillakin miehillä on vagina, ja harhauttaa keskustelun päättymättömään kysymykseen "Mistä tiedät, että joku on lesbo, jos naisella voi olla penis?"
• David Hume on kirjoittanut tällaisesta skeptisismistä, että pieni määrä on kaikille hyväksi, kuten kaalisalaatti, mutta kuka söisi kokonaisen aterian, joka koostuu ainoastaan kaalisalaatista? Skeptisismin avulla voi opiskella ja pohtia asioita, mutta elävässä elämässä ja arjessa sillä on hyvin vähän tekemistä eletyn todellisuuden kanssa. Mitä skeptikko haluaa tavoittaa tällaisella jatkuvalla kyseenalaistamisella?
  
• Abigail esittää tähän kysymykseen vastauksen, että jos transihmisten olemassaolo tunnustetaan, päästään keskustelemaan oikeasti kiinnostavista aiheista, kuten "Mitä pitäisi tehdä sille asialle, että transihmiset eivät saa sellaista terveydenhoitoa jota tarvitsevat" tai "Mitä pitäisi tehdä sille, että transihmisten on vaikeampi saada töitä" jne. Kun väittely heidän olemassaolostaan vain jatkuu ja jatkuu loputtomiin, nuo tärkeämmät keskustelun aiheet transihmisten ihmisoikeuksista viivästyvät.
• Abigail tähdentää, että tässä ei ole kyse pelkästään internetissä tapahtuvasta sivistyneestä väittelystä, vaan että nämä väärät uskomukset transihmisistä johtavat oikeisiin tekoihin, ja luettelee muutamia viimeaikaisia tekoja Lontoossa. Esimerkiksi transfobit tunkeutuivat Pride-kulkueeseen levittämään transfobisia pamfletteja, esittävät lakeja joiden tarkoitus on sulkea transihmiset pois julkisista tiloista, väkivaltaisia hyökkäyksiä, transfobisia tarroja joka paikassa, jne.
• Yleinen transfobin väite on "Vaikka ihminen identifioituu joksikin, ei se tee asiasta totta." Tästä on olemassa monia muunnelmia, kuten "Minä identifioidun taisteluhelikopteriksi."
• Tämä väite liittyy sukupuolen performatiivisuuteen. Performatiivisuus tarkoittaa, että sanomalla jotain samalla myös tehdään, kuten esimerkiksi "Tahdon" häissä. Väite siis hyökkää performatiivisuutta vastaan. Teorian performatiivisuudesta ei kuitenkaan tarvitse olla totta, jotta transihmisten ihmisoikeudet voitaisiin ottaa vakavasti.
• Kun kysymys "Mistä tiedät olevasi sitä sukupuolta, jota sanot olevasi" riisutaan transfobiasta, kysymys on oikeastaan todella kiinnostava kaikille ihmisille pohdittavaksi. Kaikki antavat siihen varmasti omanlaisensa vastauksen, joka poikkeaa muiden vastauksista. Joku voi sanoa, että transmies esitti ensin naista ja vaihtoi sukupuoltaan kun vaihtoi esittämään miestä. Joku voi sanoa, että transmies on aina ollut mies vaikka syntyi naisen ruumiiseen.
• Itse asiassa lukuisat transihmiset ja muutkin ovat tutkineet sukupuolen käsitettä ja määrittymistä vuosikymmeniä, mutta transfobit eivät ole tästä kiinnostuneita, vaan pysyttelevät metafyysisessä skeptisismissään.
  
• Transihmisten oikeuksien edistäminen vaatii vain sen tunnustamisen, että transihmisten itsensä julistama sukupuoli VOI olla totta. Moraalinen, eettinen, laillinen, kaikenlainen vastuu transihmisten oikeuksien tunnustamisella ja vakavasti ottamisella on meillä cis-ihmisillä.

 

Nuoren identiteettipohdinta ja sen tukeminen

Pyysin lukijoilta ehdotuksia blogitekstin aiheeksi, ja sain tällaisen kysymysryppään:

"Mistä muusta nuoren sukupuolen pohdinnassa voi olla kyse kun transsukupuolisuudesta? Vai ovatko kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät automaattisesti transsukupuolisia?" "SMOK neuvoo pitämään nuoren kasvusuunnan auki. Eikö transtutkimukset ole interventio, joka haittaa kasvusuunnan auki pitämistä? Nuori keskittyy sen aikana herkässä elämänvaiheessa osoittamaan kaikin tavoin olevansa transsukupuolinen. Miten huolehdit, että nuoresi kasvusuunta pysyy auki ilman painetta esim. jatkaa transtiellä?"

Tulkitsen tätä nyt lempeästi, enkä lähde pohtimaan mahdollisia taka-ajatuksia. 1. Mistä muusta nuoren sukupuolen pohdinnassa voi olla kyse, kuin transsukupuolisuudesta? Vai ovatko kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät transsukupuolisia? Ensimmäisenä tulee mieleen, että ihan normaalista identiteettipohdinnasta, eli kuka ja millainen minä olen. Olenko nainen, mies, vai jotain muuta, ja miten sukupuoleni ilmenee? Toisena tulee mieleen, että sukupuolesta etsii vastausta itseä vaivaavaan epämääräiseen pahaan oloon. Kummin vaan, niin johtopäätös ei automaattisesti ole transsukupuolisuus. Eli mielestäni kaikki sukupuoltaan väärin määritetyksi epäilevät eivät ole automaattisesti transsukupuolisia. Se, että pohtii sukupuoltaan ja epäilee, onko itselle määritetty sukupuoli oikea, ei automaattisesti johda jokaisella siihen johtopäätökseen, että näin on. Mutta jos joku tähän johtopäätökseen päätyy, se on hänelle totta. Transsukupuolisuuden määritelmä ei liene se, että on olemassa ennalta määrätty määrä ihmisiä, jotka syntyvät jotenkin yksiselitteisesti transsukupuolisina, ja että lääketiede tunnistaa ja tunnustaa ainoastaan nämä "todelliset tapaukset". Mielestäni transsukupuolisuus on ihmisen sisäinen kokemus, jonka vain hän itse voi todeta ja todistaa. Muilla ei ole siihen sanomista. Lainaan tähän Suomen Mielenterveys ry:n sivuilta otteen, koska minusta se kuvaa omaa käsitystäni asiasta hyvin:

"Sukupuoli-identiteetti on yksi merkittävä yksilön identiteetin osatekijä, joka kuitenkin usein ymmärretään hyvin kapeasti. Sukupuoli ei ole vain biologinen tai fyysinen ominaisuus, joka jakaa ihmiset miehiin ja naisiin. Sen merkitys kehittyy myös sosiaalisessa vuorovaikutuksen ja kulttuurin välityksellä, millaisia esimerkiksi miesten ja naisten tulisi olla.  Moni meistä ei kuitenkaan koe täyttävänsä tällaisten normien vaatimuksia, mikä voi asettaa haasteita oman identiteetin kehittymiselle. Sukupuoli-identiteetin kehittyminen oman kokemuksen kautta onkin tärkeämpää kuin ulkopuolelta tulevat määritelmät."

On olemassa lukuisia tutkimuksia siitä, että murrosiässä koettu transsukupuolinen identiteetti on todennäköisemmin pysyvä kuin ohimenevä. Myös nuorempien lasten osalta on löydetty joitakin pysyvää transidentiteettiä ennustavia piirteitä. Lapsen tai nuoren kanssa keskustelemalla pystyy kyllä päättelemään aika paljon identiteetin syvyydestä / ohuudesta. Ei ole siis syytä olettaa, että mekkoleikkejä harrastava poika on aikuisena transnainen, ellei poika mitenkään muuten osoita siihen viittaavia merkkejä. Ei ole myöskään syytä olettaa, että 15-vuotias nuori, joka on pohtinut sukupuoli-identiteettiään 3 vuoden ajan, olisi jotain muuta kuin sanoo olevansa. Hän voi olla, mutta lopullista vastausta ei voi ilman pohdintaa, keskustelua ja ajan kulumista lukita.

Olen kirjoittanut tässä blogissa paljon tästä aiheesta, koska identiteetin pysyvyys / ohimenevyys on yleisin pohdituttava aihe lasten ja nuorten kohdalla. Esimerkiksi näistä voi lukea lisää:

Translapset ja sosiaalinen transitio 

Sosiaalinen transitio vol. 2 

Sukupuoli-identiteettiä tukeva hoito 

Miten sosiaalinen transitio tai sen kieltäminen vaikuttaa lapseen? 

Sosiaalinen transitio vol. 3

Epidemiologia

Identiteetin kehittyminen 

Hoitolinjat ennen murrosikää 

En kiistä sitä, että on olemassa ihmisiä, jotka ovat vakuuttuneita transsukupuolisuudestaan nuorina tai nuorina aikuisina, mutta ovat myöhemmin tulleet toisiin aatoksiin, ja katuvat mahdollisesti saamiaan hoitoja. Heitä on kuitenkin merkittävästi vähemmän kuin niitä, joiden identiteetti on pysyvä. Mahdollinen tulevaisuudessa tapahtuva katuminen ei voi olla identiteettipohdinnan kirkkain johtotähti, vaan yksi asia, jota kannattaa pohtia muiden rinnalla.

2. SMOK neuvoo pitämään nuoren kasvusuunnan auki. Eikö transtutkimukset ole interventio, joka haittaa kasvusuunnan auki pitämistä? Nuori keskittyy sen aikana herkässä elämänvaiheessa osoittamaan kaikin tavoin olevansa transsukupuolinen. Mielestäni transtutkimukset ei ole interventio. Duodecimin Terveyskirjaston määritelmän mukaan interventio = väliintulo; toimenpide jolla pyritään vaikuttamaan yksilön tai ryhmän terveydentilaan tai käyttäytymiseen. Transtutkimusten  tavoitteena on arvioida ja selvittää, onko kyseessä diagnostiset kriteerit täyttävä transsukupuolisuus eikä psykiatrinen häiriö tai tilapäinen ajatus sukupuolen muuttamisesta. Yhdessä potilaan ja hänen läheistensä kanssa arvioidaan myös voimavaroja selviytyä hoitoprosessista. Nuorten osalta pyritään selvittämään erityisesti, onko identiteetti vakiintunut. 

Transtutkimusten aikana nuorelle ja vanhemmille painotetaan, että kaikki suunnat on pidettävä auki. Lääkärit ja hoitajat kyseenalaistavat nuoren identiteettiä koko tutkimusprosessin ajan. He haastavat nuorta pohtimaan, voisiko hän olla homoseksuaali, ja hänen tuntemuksensa sukupuolesta johtuakin siitä. Mielestäni siis transtutkimukset eivät haittaa kasvusuunnan auki pitämistä.

Se on totta, että nykyinen käytäntö ja laki asettavat transtutkimuksiin hakeutuvat ihmiset asemaan, jossa heidän on vakuutettava lääkärit identiteetistään saadakseen sukupuolensa korjattua (sisältäen sekä juridisen korjaamisen että mahdolliset hoidot). Se, että yhteiskunta tunnustaa virallisesti ihmisen sukupuolen, ei mielestäni pitäisi olla tällaisen alentavan prosessin takana. Siksi juridinen korjaaminen olisi erotettava lääketieteellisestä diagnoosista.

Jos juridisen sukupuolen saisi korjattua omalla ilmoituksella, ja hoidoista voisi keskustella lääkäreiden kanssa ilman paineita olemassaolonsa tunnustamiseksi, helpottuisi kysyjän kuvaama tilanne olennaisesti. Hoidoissa on kyse sukupuolidysforian hoitamisesta ja ihmisen elämänlaadun ja hyvinvoinnin parantamisesta, ei sairauden nimeltä "transsukupuolisuus" hoitamisesta.

Affirmatiivisesta lähestymistavasta voi lukea lisää englanniksi esimerkiksi täältä. Lähestymistapa ei siis tarkoita sitä, että lapsen tai nuoren transidentiteetti hyväksytään ja vahvistetaan välittömästi ilman mitään kyseenalaistamista, vaan että hänen rinnallaan kuljetaan ja autetaan häntä löytämään itsensä, ilman hylkäämistä ja ehtojen asettamista. Lopputuloksena hyväksytään sekä cis- että transidentiteetti. Se on sitä kasvusuunnan avoimena pitämistä.

 
3. Miten huolehdit, että nuoresi kasvusuunta pysyy auki ilman painetta esim. jatkaa transtiellä? Pidän keskusteluyhteyden auki. Kerron hänelle suoraan ja toistuvasti, että minulle hän on hyvä ja rakas ja täydellinen juuri sellaisena kuin on, ja että hänellä on täysi vapaus määritellä oma identiteettinsä - onpa se trans tai ei. Keskustelemme aiheesta usein, ja tutustumme yhdessä ja erikseen monenlaisiin elävän elämän tarinoihin. Olen kiinnostunut hänen ajatuksistaan esimerkiksi detransitioituneiden tarinoista. Olen haastanut häntä pohtimaan detransitioituneen henkilön syitä hakeutua transitioon ja detransitioon, sekä peilaamaan näitä syitä omaan tilanteeseensa. Haluan kuulla hänen ajatuksiaan ja perustelujaan omasta identiteetistään. On luonnollista, että vanhempi on huolissaan lapsensa tulevaisuudesta, ja haluaa hänelle mahdollisimman hyvän elämän. On raskasta kannatella uskoa lapsensa hyvään elämään, jos ei usko siihen, että hänen kaltaisensa voivat elää hyvän ja onnellisen elämän. Minä yritän jaksaa uskoa siihen, ja levittää uskoani muihinkin, koska sillä tavalla voi muuttaa maailmaa ja yhteiskuntaa. Minä en voi hallita lapseni tulevaisuutta, mutta voin tukea hänen itsetuntoaan rakastamalla häntä juuri sellaisena kuin hän on - ja hän itse määrittelee sen, millainen hän on.  

Lopuksi vielä linkit teksteihin, joissa kerron mitä ajatuksia minulle heräsi, kun luin Susi Nousiaisen kirjan "Sukupuoleen katsomatta", koska näitä kysyjän teemoja sielläkin käydään läpi:

Osa 1

Osa 2 

Ehdota aihetta

Otan vastaan ehdotuksia blogitekstin aiheeksi. Täytä lomake ja kerro toiveesi! Lomakkeen täyttö on anonyymiä. (Jos lomake ei toimi, tai pyytää yhteystietojasi, laita viestiä niin korjaan asian.)

Haluaisitko esimerkiksi, että perehdyn johonkin ilmiöön, tai tarkistan jonkin väitteen todenperäisyyden, tai luen jonkin kirjan ja kirjoitan siitä arvostelun? Tai haluatko tietää jotain henkilökohtaista? 

Asiattomat toiveet heitän roskiin, asialliset laitan talteen myöhempää käyttöä varten. Kiitos jo etukäteen!

-Anne

PS. 3.12.2020 

Lomake on edelleen käytettävissä!

Kasvetaan yhdessä

Osallistuin eilen Sateenkaariperheiden järjestämään chattiin, joka oli tarkoitettu sukupuoltaan tai seksuaalista suuntautumistaan pohtivien lasten ja nuorten vanhemmille. Paikalla oli vertaisvanhempia. Juttelin siellä päällimmäisiä fiiliksiä alkuviikon palautekäynnistä ja huolestani nuoren voinnista. Jaoin vinkkejä nuorempien lasten vanhemmille "ulkomaailman" kanssa toimimiseen. Vaikka chatti kesti vain tunnin eikä siinä paljoa ehtinyt jutella, oli se kuitenkin voimaannuttava ja piristävä kokemus. Vertaistuki on aivan korvaamatonta.

Sain vertaisvanhemmalta hyvän vinkin: on hyödyllistä katsoa välillä taakse päin ja käydä läpi, mitä kaikkea on jo osannut tehdä oikein lapsensa tukemiseksi, ja antaa siitä itselleen tunnustusta. Sateenkaarevan lapsen vanhempana lapsen tukeminen voi tuntua taistelulta, joka ei ikinä lopu, joten välillä on hyvä pysähtyä ja taputtaa itseään olalle. Hyvä vinkki!

Katselimme myös Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen hyviä materiaaleja, ja tämän "Kasvetaan yhdessä" -oppaan avulla pysähdyin itse tarkastelemaan omaa toimintaani ja kiittämään itseäni.

Varsinkin, kun Suomen Mumsnet eli Vauva-palsta ruotii blogiani ja täällä kirjoittamiani asioita ilkeämielisesti, tarvitsin tätä kiitollisuushetkeä erityisen paljon juuri nyt.

Oppaasta: 

"Kun lapsi tai nuori pohtii sukupuoltaan tai kertoo oivaltaneensa olevansa transihminen, tämä on usein iso asia vanhemmille. Tieto saattaa yllättää sinut. Joskus olet jo osannut epäillä, että lapsellasi tai nuorellasi olisi erityinen sukupuoli."

"Joidenkin vanhempien on helppo kohdata ja ymmärtää lapsensa sukupuoli-identiteetti. Jos sinun kohdallasi on näin, voit olla iloinen omasta puolestasi. Lapsesi ja nuoresi voi todennäköisesti silloin kokea heti saavansa sinulta tukea ja ymmärrystä."

Siinä tuli ensimmäinen kiitollisuuden aihe. Kyllä. Yllätyin, mutta suhtauduin heti hyväksyen ja tukien. Hyväksyminen ei tarkoita sitä, että työntäisin hänet diagnoosiin, hoitoihin ja leikkauksiin, vaan sitä, että kuulen ja kohtaan hänet, keskustelen hänen kanssaan, ja kerron, että olen tukena tällä matkalla. Tähän keskusteluun kuuluu myös identiteettipohdinta ja sen kyseenalaistaminen. Tähän keskusteluun ei voi luottamuksellisesti päästä, mikäli suhtautuu nuoren kokemukseen torjuvasti. Olen selkeästi ilmaissut tukeni ja myös sen, että mikäli hänen kokemuksensa muuttuu, hyväksyn senkin, koska minulle tärkeintä on hänen hyvinvointinsa, ei hänen sukupuolensa. Tilan antaminen nuoren sukupuoli-identiteettipohdinnalle ei tarkoita sitä, että vain yksi vaihtoehto on hyväksyttävissä.

"Vanhempi voi kokea iloa ja helpotusta siitä, että hänen lapsensa on oivaltanut itsensä, tai siitä, että vanhemman vaistoamat asiat lapsessa saavat selityksen. Olemassa olevista asioista voidaan yhdessä keskustella. Hän voi olla huojentunut, että saa mahdollisuuden olla tukena lapselleen. Hän saattaa olla myös ylpeä lapsestaan."

Kyllä, olen erittäin ylpeä lapsestani. Hän on osoittanut uskomatonta vahvuutta ja rohkeutta tuodessaan ilmi sukupuoli-identiteettinsä. Hän ei ole koskaan ollut luonteeltaan sellainen lapsi, joka haluaisi kuulua joukkoon ja olla samanlainen kuin muut. Hän on aina ollut oman tiensä kulkija. Niin nytkin. 

"Kuten monet vanhemmat, sinäkin saatat olla huolissasi lapsesi tulevaisuudesta ja siitä, saako hän elämässä samoja mahdollisuuksia kuin muut ihmiset tai joutuuko hän kokemaan syrjintää tai väkivaltaa. Vanhempi voi kokea rakkauden tunteen vahvistuvan ja suojelunhalua, mutta myös pelkoa ja avuttomuutta, ajatellessaan lapsensa haavoittuvuutta. Kenelläkään vanhemmalla ei kuitenkaan voi olla varmuutta siitä, joutuuko hänen lapsensa kokemaan elämässä jotain vaikeita asioita. Siksi näitä pelkoja ei kannata lietsoa mielessään. Voit vahvistaa lapsesi kestävyyttä antamalla ymmärtää, että hän on arvokas omana itsenään ja että luotat hänen selviytymiskykyynsä. Muista kertoa hänelle vahvuuksista, joita näet hänessä. Voit viestittää, että vaikeuksia ei kannata sietää yksin vaan tarvitessaan etsiä niihin tukea."

Nämä huolenaiheet ovat erittäin tuttuja. Myös suojelunhaluni on vahva, kuten varmasti kaikilla vanhemmilla. Myös tässä annetut neuvot ovat tuttuja ja näin olen tehnytkin, enkä ole hävennyt hakea apua. Nuorempana olin hyvin itsenäinen "ei tartte auttaa" -tyyppi, joka kuvitteli selviävänsä mistä vain yksin, mutta nyt olen vanhempi ja viisaampi. Kiitän siis itseäni tästäkin.

"Sinun ei kannata alkaa uskoa siihen, ettei lapsesi voisi olla tyytyväinen itseensä ja elämäänsä. Lapsesi voi löytää ystäviä, rakastua ja tulla rakastetuksi ja perustaa perheen halutessaan. Mitkä asiat sitten ovatkaan tärkeitä lapsellesi, rohkaise lastasi toteuttamaan unelmiaan ja uskomaan itseensä."

Tämä on niin kauniisti ilmaistu, että alan itkeä. Kiitos toivosta! 

"Moni pelkää saavansa osakseen enemmän torjuntaa, kuin todellisuudessa sitten tapahtuu. Lähes jokainen joutuu kuitenkin joskus kohtaamaan myös ikäviä tilanteita ennakkoluulojen takia. Silloin on tärkeää muistaa, että ennakkoluulot kertovat toisesta ihmisestä ja yhteiskunnan tiedon tasosta. Ne eivät kerro lapsestasi tai sinusta. Älä suostu siihen, että sinua tai lastasi leimataan asian takia. Löydä oma tapasi puolustaa itseäsi ja häntä tarvittaessa. Asiatiedon etsiminen on tärkeää. Sen avulla voit puolustaa itseäsi. Vertaistuki voi myös auttaa."

Tämä blogi on minulle puolustuskeino, kanava jossa välitän sekä omia kokemuksiani että asiatietoa. Torjuvat kommentit tuntuvat usein henkilökohtaisilta, myönnän, vaikka niitä pitäisi osata kohdata näin kuin oppaassakin neuvotaan. En pysty silti blogia kirjoittamalla täysin kuvailemaan sitä kaikkea, mitä käymme läpi, enkä tietenkään haluakaan kaikkia yksityiskohtia tuoda julki. Siksi tarkoitushakuisesti tiettyjä elementtejä tarinastamme poimivat kommentit ja johtopäätökset satuttavat. 

Vauva-palstan aktiivisille kirjoittajille tiedoksi, että minun identiteettini ei ole riippuvainen lapseni sukupuolesta. Olin äiti 3 vuotta sitten, ja olen äiti edelleen. Mitä tulee palstalla esitettyyn toiveeseen, että lapseni pian pääsisi muuttamaan omilleen, niin toivon ihan samaa. Eiköhän ole ihan normaalia toivoa oman nuorensa itsenäistymistä täysi-ikäisyyden saavutettuaan. Vauvalla tosin tämä toive esitettiin siinä valossa, että nuori pääsisi pois minun vaikutuspiiristäni, koska se ei ole nuorelle hyväksi. Miten te kehtaatte? Te ette voi tietää kaikkea, voisitteko siis antaa olla.

"Tutkimusten mukaan vanhemman hyväksyvä ja ymmärtävä asennoitumistapa suojaa lapsen mielenterveyttä, kun lapsen sukupuoli-identiteetti ei vastaa syntymässä määritettyä sukupuolta. Suoja on olemassa vielä aikuisenakin. Vaikka tuntisit välillä olosi riittämättömäksi lapsen tukijana, usko itseesi vanhempana ja lapsesi kykyyn voittaa vaikeuksia."

Tähän uskon täydellisesti. Mihin te uskotte, Vauvalla kirjoittavat? 

Älä siirrä lapseen omia pelkojasi. Anna hänen kulkea oma polkunsa. Usko, luottamus ja rakkaus.

Jaan lopuksi oppaan mainiot vinkit pähkinänkuoressa:

Tutkimusprosessin päätös

Tällä viikolla kävimme palautekäynnillä Tampereen EVA-yksikössä, jossa nuoreni on lähes kahden vuoden ajan käynyt transsukupuolisuustutkimuksissa. Meille kerrottiin, että diagnoosia ei voida tällä hetkellä antaa, koska identiteettikehitys on vielä kesken. Meille kerrottiin tarkkojakin perusteluja tälle päätökselle, mutta en kerro niitä tässä.

Ymmärsin päätöksen ja sen perustelut, vaikka olenkin osasta eri mieltä. Sain vaikutelman, että lääkärit tarvitsevat asiasta täyden 100 % varmuuden, ennen kuin antavat diagnoosin. Tätä täyttä varmuutta he eivät nyt saaneet. Sain vaikutelman, että nuoren tulisi esiintyä tutkimuskäynneillä johdonmukaisesti ja itsevarmasti kaikissa tilanteissa, vaikka kuinka jännittäisi tai ahdistaisi, ja että hänen tulisi ilmaista sukupuoltaan selkeän sukupuolinormatiivisesti, jotta tämä täysi varmuus lääkäreille syntyisi. Tämän lisäksi akuuttia muuta haastetta tai ongelmaa ei saisi elämässä olla, tai sen tulisi olla jollain tavalla hanskassa, ja lisäksi nuorella tulee olla vanhempien tuki.

Johtopäätökseni on, että transsukupuolisuustutkimuksiin ei kannata alaikäisenä hakeutua, ellei nuori ja nuoren elämäntilanne täytä kaikkia yllä mainittuja vaatimuksia. 

Lääkäri korosti palautekäynnillä, että kyseessä ei ole mikään nuoren elämää leimaava päätös eikä lopullinen tuomio, vaan elämää voi jatkaa siten kuin hyvältä ja oikealta tuntuu, ja tutkimuksiin voi hakeutua uudelleen halutessaan. Lääkäri suositteli parin vuoden kypsymistä ensin. Mikäli hän haluaa hakeutua uudelleen tutkimuksiin, osoite on aikuisikäisten puoli, koska hän täyttää pian 18.

EDIT. poistettu kappale.

Ajatukseni tällä hetkellä ovat moninaiset. Ymmärrän päätöksen ja hyväksyn sen, vaikka olen joistakin asioista eri mieltä. Minua surettaa ja huolestuttaa nuoreni puolesta. Hän on pettynyt, joten niin olen minäkin. Olen huolissani siitä, miten tämä vaikuttaa hänen mielentilaansa ja tulevaisuuteensa. Olen helpottunut siitä, että tämä stressaava ajanjakso on nyt ohi. Aion tietysti tehdä kaikkeni tukeakseni häntä jaksamaan, käymään koulua entiseen tapaan ja pohtimaan identiteettiään edelleen.

Minua kiukuttaa se, että yksikön lääkärit odottavat sukupuolinormatiivista käytöstä ja sosiaalista elämää nuorilta. Cis-tyttö saa rauhassa olla poikamainen ja cis-poika tyttömäinen, ja toki se transpojille ja -tytöillekin sallitaan, mutta evää diagnoosin ja sitä myötä hoidot. Ymmärrän, miksi näin on, mutta kiukuttaa se minua silti, koska se sotii oikeudentajuani vastaan. Minusta myös normeja haastava transnuori ansaitsee tulla nähdyksi ja hänen tarpeensa tulla täytetyiksi. Transnuoren nähdyksi tulemisen ja tarpeiden täyttymisen haasteet ovat ehkä suuremmat kuin cis-nuorten kohdalla, ja juuri siksi niihin pitäisi kiinnittää erityistä huomiota (väheksymättä normeja rikkovan cis-nuoren kohtaamia haasteita).

(Sivuhuomautuksena: minusta on mahtavaa, että julkisuuteen on noussut esimerkiksi Jere Nyströmin kaltainen nuori - meikkaava poika. Haastatteluissa hän antaa kuvan, ettei ole kiinnostunut korjaamaan sukupuoltaan, vaan on ihan avoimesti ja ylpeästi poika, joka meikkaa. Olen nähnyt hänen saavan pelkästään positiivisia kommentteja. Jos hän olisi ilmaissut haluavansa korjata sukupuolensa, olen varma, että osa kommenteista ei olisi niin positiivisia. Tämä kertoo mielestäni siitä, että yleisesti on olemassa valmiutta hyväksyä sukupuolinormeja rikkovaa käytöstä ja sukupuolen ilmaisua, mutta sukupuolen korjaamisen suhteen tällaista valmiutta on vähemmän.) EDIT. Hän on nyt Jade Nyström, transnainen, ja tadaa, negatiiviset kommentit alkoivat heti.

Minua kiinnostaisi tietää, kuinka moni alaikäinen transtutkimusprosessissa ilman diagnoosia jäänyt nuori palaa tutkimuksiin aikuisena, kuinka moni heistä saa diagnoosin, ja miten tämä kaikki on vaikuttanut heidän hyvinvointiinsa. Lähinnä siis haluaisin tietää, onko sillä saavutettu enemmän hyötyä vai haittaa, että diagnoosia ei ole alaikäisenä annettu, mutta sitten aikuisena on.

Ymmärrän sen, että korjaushoitoihin lähtemistä pitää pohtia ja harkita todella tarkkaan, ja erityisen tarkkaan, kun on kyse alaikäisistä. Tässä kohtaa huomaa nykyisen translain ongelmat ja lain uudistamisen tarpeen erityisen selvästi - kun nuori (tai aikuinen) saisi muutettua juridisen sukupuolensa ilman lääkäreiden väliintuloa, vapautuisi enemmän voimavaroja pohtia tutkimuksia ja hoitoihin hakeutumista. Nyt pitää jännittää kahta asiaa yhtä aikaa. Oikeassa sukupuolessa nähdyksi tuleminen voimauttaisi ja loisi myönteisen tilan, jossa pohtia korjaushoitojen tarvetta. Nykyisessä tilanteessa kaikki riippuu lääkäreistä, vaikutusvalta on itsen ulkopuolella.

Transsukupuolisuuden depatologisointi

Otsikon sanahirviö tarkoittaa sitä, että transsukupuolisuus ei ole sairaus tai diagnoosi. Aiemmin tällä viikolla vietettiin kansainvälistä transsukupuolisuuden depatologisoinnin päivää. TGEU:n sivuilla on tästä lisätietoa, josta nostan nyt joitakin asioita esiin. (TGEU = Transgender Europe)

Patologisointi sisältää kaikki lääketieteelliset, sosiaaliset ja oikeudelliset prosessit, joissa transihmisten identiteetti käsitetään häiriönä. Täydellinen depatologisointi tarkoittaisi sitä, että transihmisiä ei enää pidetä sairaina eikä kohdella sellaisina. Depatologisointi menee paljon pidemmälle kuin transsukupuolisuuteen liittyvien kategorioiden poistaminen lääketieteellisistä tilastotiedoista. Se kattaa laajan joukon sosiaalisia ja oikeudellisia muutoksia, joiden avulla transihmiset voivat itse päättää sukupuolestaan, tulla laillisesti tunnustetuiksi ja käyttää vapaasti oikeuksiaan. WHO julkaisi ICD-11-tautiluokituksen vuonna 2018, ja sen käyttöönottoa Suomessa on valmisteltu. Lääkärilehden artikkelin mukaan sen arvellaan tulevan käyttöön vasta kun sote-uudistus on tehty. Tällä hetkellä Suomessa ja monessa muussa maassa on käytössä ICD-10-luokitus. Sen mukaisesti esimerkiksi suurimmassa osassa terveyskeskuksista lääkärit kirjaavat käyntisyyt ja Terveyden ja hyvinvoinnin laitos laatii kuolinsyytilastot. ICD-11:ssä transsukupuolisuus ei ole enää mielenterveyteen liittyvä sairaus, vaan sukupuoliristiriita, ja se on liitetty seksuaaliterveyteen. Transsukupuolisuus on siis uuden tautiluokituksen mukaan de-psyko-patologisoitu eli poistettu mielenterveyteen liittyvistä sairauksista. 

Kun transsukupuolisuus ei ole enää sairaus, sen tulee vaikuttaa myös lainsäädäntöön siten, että sukupuolen juridinen korjaaminen on mahdollista ilman lääketieteellistä diagnoosia. Tällä hetkellä se on mahdollista ainakin Argentiinassa, Irlannissa, Maltalla, Norjassa, Tanskassa, Portugalissa, Ranskassa ja Islannissa. 

Sukupuolta korjaaviin hoitoihin pääsy helpottuu, kun transsukupuolisuus ei vaadi pitkää lääketieteellistä tutkimusvaihetta ja diagnoosia. Maltalla ja Tanskassa tämä on jo todellisuutta. Malta on myös ainoa Euroopan maa, joka on kieltänyt sukupuoli-identiteetin eheytysterapian. Useimmissa maissa transterveydenhoitoon varatut resurssit ovat pieniä, ja yhdessä patologisoinnin (eli portinvartijuuden) kanssa ne luovat epäinhimillisen pitkiä jonoja tutkimuksiin ja hoitoihin. 


Depatologisointi vaikuttaa myös ihmisten asenteisiin. Kun transsukupuolisuus ei ole mielenterveyden sairaus, muut ihmiset eivät näe ja kohtele heitä sairaina. Tällöin transfobiset asenteet ja käyttäytyminen vähenevät ja transihmisten mielenterveys paranee.

TGEU julkaisi Instagram-tarinoissaan loistavat asiaa selventävät kuvat, jotka suomennan tässä. 

Depatologisointi vs. patologisointi.

Identiteettisi on vain sinun identiteettisi vs. identiteettisi on diagnoosi.

Sanasi riittää oikeuksiesi saavuttamiseen vs. tarvitset psykiatrisen arvion oikeuksiesi saavuttamiseen.

Valta sukupuoli-identiteettiisi ja kehoosi on sinulla itselläsi vs. tämä valta on otettu sinulta pois.

Sinun terveydestäsi huolehditaan vs. olet peloissasi ja sinua kohdellaan väärin ja nöyryytetään.

Yhteiskunta kunnioittaa ja arvostaa transihmisiä vs. sosiaaliset ennakkoluulot transihmisiä kohtaan vahvistuvat.

Suomessa PALKOn vastikään julkaistut hoitosuositukset eivät ole huomioineet tätä kehitystä vielä, mutta toivottavasti ne uusitaan välittömästi ICD-11:n käyttöönoton yhteydessä. Translain uudistamistyö on ollut käynnissä useita vuosia, ja tänään julkaistu 50 järjestön allekirjoittama kannanotto translain pikaisen uudistamisen puolesta kiinnittää huomiota siihen, että lain uudistaminen on erittäin tärkeää ja sen tulisi ottaa huomioon myös alaikäiset. 

Keskity hyvään

Keskustelin viime viikolla asiantuntijan kanssa siitä, miten voisin taklata välillistä vähemmistöstressiä. En itse kuulu sukupuolivähemmistöön, mutta lapseni ja toimintani kautta vähemmistöstressi koskettaa minua välillisesti. 

Olen viime aikoina sukeltanut aika syvälle "terffien" maailmaan (esim. lue edellinen postaus) ja yrittänyt päästä heidän päänsä sisään. Jos ymmärtäisin, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat (eli että transihmisten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois ja transaktivismi on syöpää), voisin ehkä kumota blogissani heidän väitteitään ja saada lukijoita ymmärtämään, miten väärässä he ovat. Pikku hiljaa siinä kävi niin, että mitä enemmän luin heidän keskustelujaan, sitä huonommin aloin voida, vaikka ei siinä niin pitänyt käydä. Minunhan piti olla vahva ja jaksaa vastata ja selittää. Olinkin, kunnes en enää ollut. Kun mielialani alkoi olla selkeästi alakuloinen, keskittymiskyky kateissa ja uni katkonaista (katkonaisempaa kuin yleensä), tajusin että nyt on aika tehdä jotain.

Keskustelu asiantuntijan kanssa auttoi minua ymmärtämään, että myös sukupuolivähemmistöön kuuluvan läheinen voi kärsiä välillisesti vähemmistöstressistä. Seuraavat kappaleet ovat tiivistyksiä tekstistä, jonka asiantuntijalta sain, ja joka julkaistaan lähitulevaisuudessa Sukupuolen moninaisuuden osaamiskeskuksen sivuilla.

Vähemmistöstressi tarkoittaa pitkäkestoista stressiä, jota kokee, kun pelkää kohtaavansa ennakkoluuloja, syrjintää tai vihamielisyyttä. Lievimmillään voi pelätä esimerkiksi huomion herättämistä tai selitysvelvollisuutta, pahimmillaan hylätyksi tulemista, kiusaamista tai väkivaltaa. Vähemmistöstressiin voi liittyä sellaisia tunteita kuin turvattomuus, ahdistus, pelko, viha, turhautuminen tai suru. Se voi aiheuttaa kyynisyyttä ihmisiä tai yhteiskuntaa kohtaan, tai syyllisyyttä.

Vähemmistöstressi vaikuttaa paitsi mielialaan ja tunteisiin, myös kehoon. Verenpaine voi kohota, voi kärsiä lihasjännityksistä, ylivireystilasta ja unihäiriöistä. Näillä kaikilla voi olla sairastumisalttiutta nostava vaikutus, eli voi sairastua helpommin vaikkapa diabetekseen pitkäkestoisen vähemmistöstressin johdosta. Ei siis mikään pikku juttu!

Tunnistin itsessäni moniakin näistä oireista ja tunteista ja kehollisista reaktioista.

Omahoitona kannattaa huolehtia siitä, että pääsee päivittäin purkamaan stressiä fyysisesti; liikkumalla, venyttelemällä, rentoutumalla. Lisäksi kannattaa vähentää altistusta stressiä tuottavalle asialle, mikäli mahdollista, ja keskittyä siihen, mikä elämässä ja arjessa juuri nyt on hyvin. Keskittymällä hyvään hyvä vahvistuu, ja negatiiviset asiat painuvat vähemmälle huomiolle.

Olen päättänyt, että pyrin käymään ulkona kävelyllä päivittäin, ja lopetin terffien keskustelujen lukemisen. Suuntaan huomiotani hyvään. Olen huomannut mielialani nousseen selvästi. Kuulostaa yksinkertaiselta ja helpolta. Vaikeinta lieneekin ylipäätään huomata muutoksen tarve omassa elämässä ja tehdä päätöksiä sen parantamiseksi. Olen siitä etuoikeutettu, että minulla on voimavaroja ja tukiverkkoa riittävästi, jotta huomasin mielialan muutokseni ja tarpeen sen korjaamiseksi, ja jaksoin sen tehdä.

Mistä TERFit tulevat?

Kun pari vuotta sitten aloin tutustua aiheeseen transsukupuolisuus, huomasin pian, että on olemassa naisia, jotka kutsuvat itseään sukupuolikriittisiksi (gender critical), ja joihin muut viittaavat usein termillä TERF (trans exclusionary radical feminist). Näitä naisia ja heidän perustamiaan organisaatioita ja löyhiä ryhmittymiä on erityisesti Isossa-Britanniassa (ja varmasti muissakin maissa), mutta myös Suomessa. He suhtautuvat transsukupuolisuuteen hyvin kriittisesti, ja erityisesti transnaisiin ja transaktivismiin. Jotkut ovat erityisesti kiinnostuneita ROGD-teemasta (rapid onset gender dysphoria) eli suhtautuvat kriittisesti murrosiässä puhkeavaan sukupuolidysforiaan, esittäen sen sosiaalisesti ja netin kautta leviävänä ja tarttuvana muoti-ilmiönä.

Olen tutustunut tähän aihepiiriin sekä uteliaana että kauhistuneena. Olen kiinnostunut siitä, miksi he ajattelevat niin kuin ajattelevat, ja mitä he toiminnallaan tavoittelevat. Vai onko sillä tavoitetta, onko se vain oman pahan olon purkamista? Olen kauhistunut siitä halveksunnan ja vihan määrästä, jota olen nähnyt ja kokenut. Siitä on tullut itsellenikin paha olo, jota tekee mieli purkaa jotenkin.

Luin aiheesta valaisevan Sociological Review:ssä julkaistun artikkelin, joka esittää uskottavan kuuloisia teorioita siitä, miksi ja miten tällainen ilmiö on syntynyt. Tiivistäen artikkelin perusteella voisi todeta, että liikkeen juuret ovat 1970-luvun lopun feministisissä tutkimuksissa, joissa transnaiset kuvattiin uhkana naisille. (Sivuhuomiona totean, että tätä uhkakuvaa vahvisti myös esimerkiksi populaarikulttuuri. Katso dokumentti Disclosure!) Erityisesti 1990-luvulla feminismin tutkimusaiheena olivat sukupuoliroolit ja teoria siitä, että sukupuoli on opittu rooli ja sosiaalinen ja kulttuurinen konstruktio, jolloin transsukupuolisuus toi tutkimukseen mielenkiintoisen näkökulman. Tällöin alkoivat erottua ne, jotka erityisesti halusivat rajata transnaiset pois naiseuden piiristä. 

Isossa-Britanniassa ilmiö laajeni, kun hallitus aloitti Gender Recognition Act:in uudistuksen vuonna 2017. Uudistuksen tavoitteena oli tehdä syntymätodistuksen sukupuolimerkinnän muuttamisesta omaan ilmoitukseen perustuva, lääketieteellisen prosessin ja lääkärin lausunnon edellyttämisen sijaan. (Monet muut henkilöllisyystodistukset pystyy Isossa-Britanniassa jo muuttamaan omalla ilmoituksella, kuten esimerkiksi passin ja ajokortin.) Tämä aiheutti vastareaktion, ja useita uusia järjestöjä perustettiin kampanjoimaan lakiuudistusta vastaan. Näiden järjestöjen pääviesti on, että sukupuolen itsemääräämisoikeus vaarantaa naiset ja naisille varatut tilat.

Tämä vastustus ei syntynyt tyhjiössä, vaan liittyy kansainväliseen poliittiseen ilmastoon, jossa on nähtävissä takapakkia sateenkaari-ihmisten oikeuksiin. Esimerkiksi USAssa on useissa osavaltioissa ehdotettu ns. bathroom bills, jotka edellyttävät julkisten wc-tilojen käyttöä syntymässä määritellyn sukupuolen mukaan. Pohjois-Carolinassa tällainen laki on voimassa. Unkarissa astui voimaan laki, että syntymässä määritettyä sukupuolta ei voi korjata henkilöllisyystodistukseen. Monet trans-eksklusiiviset naisjärjestöt ovat lyöttäytyneet yhteen anti-feminististen järjestöjen kanssa, jotka kannattavat perinteisiä sukupuolirooleja ja vastustavat aborttia. He ovat löytäneet yhteisen vihollisen: transihmiset.

Artikkelissa tämä ilmiö asetetaan myös osaksi ns. totuudenjälkeistä aikaa. Sosiaalisten medioiden ja internet-yhteyksien kehittymisen ansiosta tietoa on saatavilla enemmän ja helpommin kuin koskaan, ja on syntynyt myös paljon disinformaatiota. Asiantuntijuus ja tiede ovat kokeneet kovan kolauksen, kun tietoa ja tutkijoita kyseenalaistetaan laajasti. Sukupuolikriittiset kirjoittajat julistavat puhuvansa (biologista) totuutta ja syyttävät yhteiskuntaa vaientamisestaan, vaikka heidän äänensä kuuluu erityisesti Ison-Britannian valtamedioissa. Gender Recognition Act:in uudistus ei ole edennyt vielä päätökseen, ja osasyy on sukupuolikriittisten ja anti-lgbt-järjestöjen vastustus.

Biologia, neutraalius ja objektiivisuus ovat termejä, joihin sukupuolikriittiset usein vetoavat. Artikkelissa todetaan, että humanistisissa tieteissä näiden termien "taistelua" on käyty jo vuosikymmeniä. Biologia tieteenä on sukupuolikriittisten argumenteissa kiistämätön totuus, joka on muiden tieteenalojen yläpuolella. He kuitenkin käyttävät siitä vain itselleen ja tavoitteilleen sopivia "faktoja", unohtaen sen kaiken muun, joka sukupuoleen liittyy. Minusta biologian korostaminen sukupuolen käsitteessä on hyvin rajoittunutta, eikä yksistään sen perusteella voi käsittää tai käsitellä niin laajaa asiaa kuin sukupuoli. Myös transihmisille sukupuolen biologinen perusta on ihan selvä asia, vaikka sukupuolikriittiset usein väittävät, että transihmiset haluavat häivyttää biologian kokonaan. Mielestäni näin ei ole, vaan transihmiset tekevät konkreettisesti näkyväksi ihmisen sukupuolen kompleksisuuden, josta biologia on vain yksi osa.

Artikkeli avasi silmiäni tälle ilmiölle laajemmin. Suomen vastineita Ison-Britannian gender critical -ilmiölle ovat esimerkiksi Radikaalifeministi -blogi, Ihmisten Kirjo -sivusto, Finnish Gender Critical -keskustelusivusto Saiditissa (jonne he siirtyivät, kun Reddit bannasi heidät) sekä Vauva.fi -keskustelusivusto, jota voisi verrata brittien Mumsnet-sivustoon. En tiedä, että heillä olisi varsinaista järjestäytynyttä toimintaa Suomessa, mutta voin olla väärässäkin. Keskustelijat näissä ryhmittymissä seuraavat kansainvälistä toimintaa ja keskustelua ja saavat sieltä vaikutteita.

Otetaan esimerkiksi vaikka Vauvan keskustelupalsta. Siellä on yksi keskusteluketju, jossa sukupuolikriittiset julistavat, että he eivät vihaa tai vastusta tai kritisoi transihmisiä, vaan erityisesti transaktivismia (vaikka kyllä siellä myös transihmisten solvaamista on). Syyksi he kertovat huolen naisten turvallisuudesta ja oikeuksista. Onko se aiheellinen huoli? Aiheuttaako transaktivismi uhan naisille? Tähän tarjoaa kiinnostavan näkökulman toinen artikkeli, jonka löysin edellistä lukiessani. Tämä artikkeli keskittyy erityisesti vessakeskusteluun ja tuo esiin, että ensimmäiset julkiset vessat Isossa-Britanniassa rakennettiin miehille, ja naisille ne saatiin vasta useita vuosikymmeniä myöhemmin. Ajatus naisista kulkemassa kaupungin kaduilla julkisten vessojen vapauttamana oli aikanaan radikaali, koska naisten paikka oli kotona. Onko tämä ajatus nyt siirtynyt transsukupuolisiin? Missä sitten on transihmisten paikka, jos ei julkisissa tiloissa? Tosiasiassa he ovat käyttäneet sukupuoli-identiteettinsä mukaisia julkisia vessoja jo vuosikymmeniä. Tällä hetkellä ajatus on kuitenkin kohdannut paljon vastustusta.

Naisten vessoja pidetään feminismin voittona; taisteluna, joka voitettiin. Siksi transnaisten "päästäminen" naisten vessoihin koetaan takapakkina tälle voitolle. Naisten vessojen historia on rasistinen ja elitistinen, sillä aluksi niitä rakennettiin vain valkoisten ja hyväosaisten naisten käyttöön. Naisten vessoja ei siis alun perin tarkoitettu kaikille naisille. Rodullistetut, köyhät ja vammaiset naiset eristettiin omiin tiloihinsa. "Nainen" oli valkoinen, cis-sukupuolinen, hyväosainen ja heteroseksuaali, ja naisten vessat rakennettiin heille. Vasta lähempänä 2000-lukua vessoista on tullut tasa-arvoisempia. Luonnollinen kehitys minusta puoltaisi tasa-arvokehityksen jatkumista.

Naisten vessat nähdään myös tärkeinä turvallisina tiloina naiseuden ilmentämiselle. Paikka, jossa voi virtsaamisen ja ulostamisen lisäksi hoitaa kauneuttaan, korjata vaatetustaan, vaihtaa kuukautissiteitä, jne, turvassa miehiltä. Naisten vessa on paikka, jossa sekä turvallisuus että turvattomuus ovat läsnä; kun ollaan vähissä vaatteissa intiimeissä puuhissa, ollaan myös potentiaalisesti seksuaalisten hyökkäysten kohteena, väitetään. (En tiedä, kuinka suuri osa raiskauksista tapahtuu julkisissa vessoissa, mutta oletan sen olevan aika pieni osuus.) Kokonaan oma keskustelunsa on myös edelleen ilmenevä sukupuolten epätasa-arvo vessojen rakentamisessa; naiset käyttävät vessoja useammin ja pidemmän aikaa kuin miehet, mutta silti vessoja on yleensä tarjolla sama määrä molemmille sukupuolille.

Tässä kontekstissa erityisesti transnaiset ja transnaisina esiintyvät miehet koetaan uhkana naisten vessoissa ja muissa tiloissa, vaikka tälle ei löydy tukea tutkimuksista. Itse asiassa transnaiset kohtaavat julkisissa vessoissa paljon enemmän väkivaltaa kuin cis-naiset. Sukupuolikriittiset väittävät, että julkisten vessojen ja muiden sukupuolitettujen tilojen muuttaminen sukupuolineutraaleiksi tai avaaminen transnaisille pienen vähemmistön vuoksi on ylimitoitettua, sen lisäksi että se on naisille vaarallista. Keskustelussa transaktivistit kuvataan emotionaalisiksi lumihiutaleiksi ja naisten oikeuksia puolustavat kuvataan objektiivisiksi ja valistuneiksi. Tässä keskustelussa sivuutetaan ne tutkimukset, joissa todetaan transsukupuolisten epätasa-arvoinen kohtelu, heidän kokemansa väkivalta, sekä ylipäätään vaikeus löytää ja käyttää sukupuolitettuja tiloja turvallisesti. 

 

Artikkelin pääväite onkin se, että tässä taistelussa ei ole kyse naisten tilojen turvallisuudesta, vaan naiseuden määritelmästä, ja sitä kautta sen hylkääminen, että transsukupuolinen koskaan voisi olla nainen.

Voisin jopa väittää, että päinvastoin kuin sukupuolikriittiset väittävät, naisten oikeuksien puolustaminen transihmisten kustannuksella on sitä emotionaalista lumihiutalointia, josta he transaktivisteja syyttävät. Miten perustelen tämän väitteen? Olen huomannut kolme yleistä piirrettä sukupuolikriittisten keskusteluissa, jotka toimivat perusteluna.

1. Sukupuolikriittiset esittelevät hyvin mielellään uutisartikkeleita, joissa kerrotaan naiseksi naamioituneen miehen hyökkäyksestä naisille tarkoitettuun tilaan, tai naiseksi identifioituvan miesvangin siirtämisestä naisvankilaan raiskaamaan naisvankeja. He väittävät, että tähän se johtaa Suomessakin, jos sukupuolen korjaamisesta tehdään omaan ilmoitukseen perustuva. He etsivät myös transihmisten sometileistä ja keskustelupalstoilta yksilöitä, jotka julistavat tyttöpenisten ihanuutta ja fantasioivat niiden pakottamisesta lesbojen ruumiinaukkoihin. He ovat suorastaan obsessiivisen kiinnostuneita tällaisista häiriintyneistä tapauksista, ja yhä uudelleen tivaavat transaktivisteilta mielipiteitä ja vastauksia näihin. He ovat voitonriemuisia, kun eivät saa mielestään riittävän hyviä vastauksia, koska se vahvistaa heidän olettamuksensa siitä, että heidän johtopäätöksensä on oikea. 

 

Sukupuolikriittiset unohtavat, että nämä tapaukset ovat häiriintyneitä ihmisiä, joiden teot ovat tuomittavia, riippumatta siitä, onko sukupuoli itsemäärittelyoikeus vai ei.

2. Toinen usein esiin nouseva keskustelunaihe heidän ketjuissaan on transaktivistien vaatimus poistaa laista lisääntymiskyvyttömyysvaatimus sukupuolen korjaamisen ehtona. He pyörittelevät sitä ympäri ja ämpäri ja ihmettelevät, että miksi ihmeessä transaktivistit haluavat sen vaatimuksen laista poistaa, kun he samalla haluavat itselleen myös hormonihoidot ja leikkaushoidot, jotka poistavat lisääntymiskyvyn. Tämän kysymyksen osalta sukupuolikriittiset varmaankin tahallaan tekeytyvät tyhmiksi, mitenkään muuten en osaa tätä selittää. Vaikka asia on heille selitetty, he kieltäytyvät (muka) ymmärtämästä. (Jos joku terf tätä lukee, suosittelen tutustumaan esimerkiksi tähän Tuomisen graduun.) 

Ihmisoikeudet ovat heille mielipidekysymyksiä.

3. Kolmas yleinen keskustelunaihe on transaktivismin väitetty totuuden ja tieteen vastaisuus, suorastaan hölmöily, ja "ideologian sokaisemat" aktivistit. Sukupuolikriittisten mukaan nämä sokeat aktivistit sekoittavat ihmisten päät lukuisilla muuttuvilla termeillään ja hämmentävät lapset ja nuoret luulemaan, että sukupuolensa voi itse valita. Tämän hölmöilyn esitetään kääntyneen transaktivismia vastaan niin, että ihmiset eivät kerta kaikkiaan enää kestä kuulla koko asiasta, ja pitävät touhua niin typeränä, ettei sitä voi ottaa vakavasti. 

 

Hmm, en tiedä, voi tuossa olla perää. Mutta sukupuolikriittiset ovat myös osallistuneet tuohon hölmöilyyn ja käsitteiden tahalliseen sotkemiseen, joten pelkästään transaktivisteja siitä ei voi syyttää. Käsitteiden muuttuminen ja kehittyminen on mielestäni luonnollista kun tieto aiheesta lisääntyy, oikeastaan välttämätöntä, ja on tärkeää, että käsitteistä keskustelevat ja niitä määrittelevät ne ihmiset, joita ne koskevat. Sukupuolikriittisten suhtautuminen käsitteiden ja termien muuttumiseen on siksi mielestäni melko lapsellista kiukuttelua.

Lisään vielä 4. kohdan, joka on keskustelujen mauste. Transihmisten ja -aktivistien haukkuminen ja solvaaminen. Vaikka heidän keskustelusivustonsa säännöissä lukisi, että ketään ei saa haukkua, niin sitä kyllä tapahtuu, ja paljon.

Kaiken tämän vouhkaamisen jälkeen he kehtaavat sanoa, että he eivät suinkaan ole tranfobisia. Hehän päinvastoin kertovat totuuden, jonka transaktivistit haluavat vaientaa. Lisäksi he iloitsevat, että nyt kun keskusteluketju on kerännyt paljon lukukertoja Vauvalla, ihan tavallisetkin ihmiset näkevät, kuinka naurettavia vaatimuksia transaktivisteilla on, ja kuinka häiriintyneitä transihmiset ovat. Voin vain toivoa, että tulos olisi päinvastainen. Vauvan keskusteluketjussa alustaa pidetään erinomaisena esimerkkinä siitä, että nimettömänä kirjoittaminen toimii heidän tavoitteidensa mukaisesti hyvin, kun transaktivistien sosiaalinen paine on poissa kuvioista. Tuskinpa kukaan transihminen tai transaktivisti jaksaa vääntää nimettömien terffien kanssa millään ajalla, kun sitä joutuu tekemään jo perusarjessa ihan liikaa.

Mistä siis Suomen terffit oikein tulevat ja mitä he aikovat? Ovatko yllä kuvatut keskustelupalstat heille todella naisten oikeuksien puolustamista, vai onko se heille pelkkää viihdettä? Minun on vaikea nähdä heitä vakavasti otettavina naisten oikeuksien puolustajina. Asiallinen keskustelu on varmasti tervetullutta, mutta transfobia paistaa niin kovasti läpi (kaikesta kieltämisestä huolimatta), että vaikea heitä on vakavasti ja asiallisesti ottaa. (Transfobiaa on kaikki sellainen puhe ja kirjoittelu, joka kumpuaa transihmisyyden luonnollisuuden kieltämisestä. Ei, hyvä terf, se ei ole asiallista kritiikkiä. Jos kuittaat transihmisyyden mielenterveyden häiriönä, olet menettänyt mahdollisuutesi asialliseen kritiikkiin.)

Onneksi kaikki naiset eivät ole sukupuolikriittisiä. Tuo keskusteluketju Vauvalla kertoo siitä, että sukupuolikriittiset pyrkivät tuomaan näkemyksensä isommin esiin, pienistä omista keskusteluryhmistä isommille areenoille. Onko nykyinen keskusteluilmapiiri, jossa äärioikeisto pyrkii saamaan jalansijaa, rohkaissut heitä? Pyrkivätkö he "käännyttämään" yhä useampia omaan ideologiaansa? Vauvan keskustelupalstalla on varmasti kymmeniä tuhansia kävijöitä päivittäin. Ehkä he "keskustelevat" muuallakin, kenties Suomi24:ssä? En tiedä, en ole katsonut. Mihin tämä sitten johtaa vai johtaako mihinkään, aika näyttää. 

EDIT. 14.4.2021

Mielenkiintoinen artikkeli Mumsnetin radikalisoivasta vaikutuksesta joihinkin naisiin: The Road to Terfdom. Artikkelin mukaan kotiin lapsia hoitamaan jääneet äidit ovat löytäneet Mumsnetistä itselleen yhteisön, jossa purkaa paitsi arkisia huoliaan niin myös suuttumustaan esimerkiksi siitä, miten huonosti brittiläinen yhteiskunta tunnustaa äitiyden tärkeyden ja tukee sitä. Onko siis ihme, että heitä suututtaa ajatus siitä, että "miehet" eli transnaiset tunkevat heidän omimmalle alueelleen, naiseuteen. Ehkä jotain samaa epäoikeudenmukaisuuden kokemusta voisi olla myös Vauvan terffeilyn taustalla.